Kellonaika on nyt 07.08.20 20:43

52 osumaa on löytynyt haulle 0

Kamin päiväkirja

🇸🇪 Hannaby Hanami Veckan 🇸🇪
Hannaby Slott, 5.5.2020
#hanamiweek #stallfalkencreutz

MARKARYDIN MIEHET, OSA II: ARNE

Seitsemäs kahdestatoista estepuoliverisestä! Vasta seitsemäs!

Pettymys oli tasan varmasti aistittavissa kasvoiltani. Oli pettymyksiä jotka nieltiin, ja sitten oli näitä, jotka kuuluikin näyttää. Hymyilin kuitenkin myötätuntoisesti suloista kimoa taluttavalle puuterinsävyiselle ilmestykselle, neiti Ala-Mutkalle, jota en tuntenut, mutta jonka kanssa olimme ainoita naisratsastajia viisivuotiaiden arvostelussa. Kärkihevoset olivat Nathaniel Rossin, Matteo Locatellin ja Icarus Kristiansenin esittämiä ja varmaankin myös omistamia. Meidän edellämme olivat myös Isak Söderström sekä ensimmäisinä suomalaisina edustajina Rasmus Alsilan Easy (tasapisteillään Söderströmin orin kanssa) ja Aaron Nevaojan Kastehelmen Carambola.

En hävinnyt huonoille, jos nyt yksilöarviointiin perustuvassa nuorten arvostelussa voi ylipäätään hävitä kenellekään muulle kuin itselleen. Kamin saamat pisteet harmittivat ehkä juuri siksi. Sen potentiaali ei selvästikään välittynyt.

”Ah, hymyä, Sokka.”
Yritin, suupielet nytkähtivät aavistuksen.
”Kamila taisi olla väsynyt. Mutta ei se huono ollut.”
”Niin”, pukahdin, ja nostin samalla satulan pois tamman hionneesta selästä taluttelujen ajaksi. Arne otti sen vastaan ja asetti kauniisti aidan päälle nököttämään.

Lähdin taluttamaan pärskivää Kamia, ja Arne kulki rinnallamme. Mies hyräili hiljaa, oli luvattoman hyvällä tuulella – varmaankin, koska oli hetki sitten saapunut Rasmuksen luota, jolla oli mennyt paremmin. Tavallisesti valmentajan hyväntuulisuus oli voimavara. Nyt Rosengårdin aurinkoisuus, olemus; kaikki asusta iloisuuteen otti hermoihini. Asukokonaisuus henki hyväosaisuutta ja hevoskilpailuja, ja kaiken hyvän lisäksi se saattoi olla kauempana varjoissa kyräilevän vaimonsa valitsema.

”Miltä se tuntui, sinusta?” mies jatkoi, ei välittänyt vaitonaisuudestani.
”No... En tiedä. Epäreilulta?” sanoin sitten, vaikken varsinaisesti vastannut kysymykseen.
”Paras jäi alle kahdeksan ja puolen, alimmat pisteet olivat hieman alle kuuden. Ei suuria eroja keskiarvoissa”, Arne huomautti.

Kami säpsähti, Sederströmin läntikäs ori kulki ohitsemme. Mokomakin. Ja se ensimmäinen! Akhaltekke. Järisyttävän kaunis tamma kyllä, mutta eivät kai nuo idän ihmeet hypänneet? Locatellin Amor Amor oli sentään komea ja uskottava. Tuhahdin kenties ääneen, sillä Arne loi minuun tutkivan silmäyksen.

”Niin. Ihan totta, kai. Mutta Kamin pisteet olivat epäreilut! Yleisvaikutelma jäi valjuksi ja surkeimmat pisteet tulivat hypyistä. Hypyistä!”
”Ahh. Mm-niin. Sinun täytyy myöntää, että ei se ollut tänään jaloistaan nopea.”
”Ehkä ei, mutta miten Kamin laukka voi olla jonkun mielestä parempaa kuin sen hypyt?”
”Voi Isabella. Hillitse, mm, tuohtumus. Eikö se juuri ole hienoa? Että Kamila sai, härregud, ratsastettavuudestaan yhdeksän ja puoli! Ja laukasta seitsikon! Askellajit ovat sen heikkous, tiedät sen. Nyt se näyttäytyi heikkouksissaan hyvänä.”
”Niin, totta, kai”, pohdiskelin. ”Äsh, olisipa se päässyt testiratsastajalle! Hypyt tuntuvat selkään niin paljon paremmilta kuin miltä näyttävät. Vaikka on sillä kyllä hyvä tekniikkakin, miksi ne eivät sitä nähneet?”
”Koska tänään sillä ei ollut. Väsymys näkyi. Ja Isabella, sanoit sen itse: selkään se on parempi. Älä anna liikaa painoarvoa tälle. Näytätte radalla sitten – tehän nappasitte eilen sijoituksen!”
”Mmm, ihan totta”, myönsin nyt jo ujosti hymyillen. Arne nyökkäsi, vilkuili ympärilleen kenties perhettään etsien, ja huiskutteli sitten hyvästiksi.
”Hei – kuule!”
”Vad?”
”Kiitos. Kamin valmentajana ja kasvattajana sanasi merkitsevät.”
Arne vain naurahti, nyökäytti uudelleen ja kääntyi sitten kannoillaan. Pala hänen elämänasennettaan ei olisi pahitteeksi.

Kamin puuskutus tasaantui jo. Tein käännöksen tiellä kohti hylättyä satulaamme, kun sivupolulta meitä lähestyi kaksi nuorta naista suorastaan väijyen. Blondien poskille oli tarttunut väriä kevään ensimmäisistä säteistä.
”Hej! Sokka?”
”Yes, hi?”
”Pratar du svenska?”
”I prefer English. How can I help you?”
”We’d like a little interview if you don’t mind”, toinen kiirehti sanomaan hymyillen.
”Oh, okay, why not.” Ehkä Kami ei ollutkaan ollut niin silmiinpistävän onneton?

Pysäytin tamman ja asettelin kasvoilleni edustavan hymyn, vaikka ilmeisesti tyttö ei ottanutkaan puhelimellaan kuvaa, vaan pyysi lupaa keskustelun nauhoittamiseen.
”Mmm, yea, sure.”
”Well... Miss Sokka. Isabella. You and your sister are quite famous in your country. In your own village especially, Kalla, it’s kallad Kalla haha right?”
”Yes, we do live in Kalla. Have our stable there.”
”Many horses and luxorius surroundings yes?”
”Mm, one could say so yes.”
”And there’s just the two of you? You and ummm, Amanda?” Nimi tarkastettiiin muistiinpanoista.
”Yes. But...”
”So your parents are dead?” toinen paukautti.
”Yes but that doesn’t –”
”They were murdered, right? And there was a stable fire long ago, which killed your grandpa and grandma also died soon after. Quite a mortality rate, don’t you think?”
”I’m sorry, from which magazine where you again? This is a personal matter that I’m not willing to discuss.”
”Ha! Oh, ha-ha, actually, we don’t like horses at all.”

Naiset katsahtivat toisiinsa, irvistivät vilkaistessaan Kamia. Niinpä niin, ne olivat nyrpistäneet lantakasalle tien sivussa jo aiemmin – miksei se ollut herättänyt epäilyksiäni?
”Okay, then this little chat is over.”
”Oh please miss Sokka. Your family’s case is so interesting and no-one has done episodes about it yet. We want to be first.”
”Episodes, what episodes?” Inhottava tunne kulkeutui selkärankaa pitkin ja tarttui Kamiin. Tamma alkoi astella paikallaan, kyllästyneenä seisoskeluun.
”Pods obviously. Crime podcast. True crime, very popular, sure you have heard of those? We’d like you to say something. You know, tell your side of the story... Maybe some deets or your theory of what happened and whodunnit and so on. If you don’t comment, we’ll have to use media sources and speculate about your guiltiness.”
”So, what’s it gonna be? We know you were – or are a suspect, well, at least a person of interest, but there’s no evidence”, toinen lisäsi. Kumpikin osallistui tähän verbaaliseen hyökkäykseen suorastaan intoa väristen ja silmät ahnaasti pienimpiäkin eleitäni tulkiten.  

Jäädyin. Ärsyynnyin. Voisiko heitä mitenkään estää? Miten ihmeessä tieto oli kulkeutunut Ruotsiin? Miten ne olivat löytäneet minut?? Ehkä sen hevosuutisen kautta, mutta silti näiden oman elämänsä rikostutkijoiden oli täytynyt osata etsiä nimeäni. Ei-hevosihmiset eivät vain törmänneet ratsastusuutisiin, eikä siinä nimenomaisessa mässäilty millään tavalla taustallani.
”Thanks but no thanks. I do not give statements about this. Good day to you little Sherlocks. Now, excuse me. Vi ses – oh, sorry no, we most certainly do not see again. Bye for good.”

Sydän pamppaili, kun kiisimme Kamin kanssa pikakävelyä pois paikalta. Olo oli paljastettu, häpeällinen. Pälyilin harhaluuloisena ympärilleni, mutta kukaan ei vaikuttanut pistäneen silmälle epämiellyttävää juttutuokiota polun reunassa, eivätkä ruotsalaistytöt seuranneet.

Kamin satula tuntui kevyeltä käsivarsilla. Mikään ei painanut yhtä paljon kuin syytökset.  

Hannaby Young Stars, 5-vuotiaiden estehevosten arvostelu, ka 6,5 pistettä
Yleisvaikutelma 5, ratsastettavuus 9,5, laukka 7, hyppytekniikka 4, kapasiteetti 7.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 14.06.20 16:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 11
Luettu: 639

Branin päiväkirja

Hannaby Hanami Week: Bran ja Josefina
10. toukokuuta 2020 #hanamiweek #jusmus

Hannaby Hanami Week oli ollut hyvää aikaa, monellakin tasolla.

Kaikki hevoset olivat hypänneet hyvin – toki osa paremmin kuin toiset – ja muutama rusettikin me oltiin saatu tuliaisiksi. Lisäksi me kaikki oltiin kerätty sitä kuuluisaa kokemusta, joka varmasti auttaisi eteenpäin. Kaikki mun ratsuista olivat vielä varsin nuoria, Carrikin vasta kahdeksanvuotias, ja niillä oli kyllä aikaa kypsyä huipputason kilpahevosiksi, jos olivat kypsyäkseen.

Mutta vielä paljon onnellisempi kuin hyvistä radoista ja niistä parista rusetista, mä olin onnellinen Josefinasta.

Ruotsiin lähtevät edeltävät viikot olivat olleet omituisia ja ehkä ensimmäistä kertaa meidän suhteen aikana musta oli välillä tuntunut, että ehkä me ei elettäisikään koko elämäämme onnellisina loppuun asti yhdessä niin kuin joku Disney-leffan sankaripariskunta. Välillä siltä oli tuntunut Ruotsissakin.

Lauantai-iltana me kuitenkin oltiin selvitty ensin Rosengårdien perhepäivällisestä ja sitten illanistujaisista Joen ja muun kisaväen kanssa, ja sitten otettu viinipullo mukaan ja kadottu Hannabyn linnan ulkoalueille keskustelemaan elämästä ja meistä. Mä edelleenkään ollut löytänyt itsestäni yhtään normaalia supliikimpaa miestä, mutta mä olin vähän takellellen onnistunut viinilasia käsissäni pyöritellen kertomaan, miltä musta tuntui ja mitä ehkä halusin tai ainakin luulin haluavani elämältä ja meiltä ja kilparatsastukselta, ja Josefina oli tehnyt samoin.

Ei se mitään tietenkään lopullisesti ratkaissut, että heitti puheeksi ilmoille sanoja, joiden paikkaansaapitävyydestä ei ollut itsekään varma, mutta ilmaa se oli puhdistanut. Ja jotenkin hetkellisesti kadonnut yhteys mun ja Josefinan välillä oli palannut taas.

Siitä, jos mistä, mä olin onnellinen. Josefina oli ihminen, jonkalaista ei mun reitille tulisi toista, ja mä halusin pitää siitä kiinni.

Ja lisäksi mä olin onnellinen kaikista hevosistani, mutta erityisesti Branista, joka oli ollut koko viikon hyvä, mutta ei ihan tarpeeksi hyvä sijoittuakseen. Yksi puomi siellä, toinen täällä; lauantain luokassa yksi aikavirhe tiputtamaan meidät sijoituksilta. Yhtään varsinaisesti huonoa rataa Bran ei ollut hypännyt, ja lisäksi se oli käyttäytynyt koko viikon kuin unelma ja saanut Cellaltakin kehuja. Ori oli kiltti, hauska, komea ja laadukas, ja mä olin iloinen jokaisesta päivästä jonka sain sen kanssa viettää. Se oli mun sielunveljeni siinä missä Easy ei ollut ja Carrista oli vielä liian aikaista sanoa; Branin kanssa kaikki tuntui helpolta.

Siksi musta tuntuikin, että sen siirto pääasiassa kenttäluokkiin oli ollut yksi parhaista päätöksistä mitä olin tänä vuonna tehnyt. Mä päätin mun Hannaby Hanami Weekin näytösluonteiseen maastoesteluokkaan Branin kanssa, ja voi pojat, miten hauskaa sekä mulla että hevosella oli. Maastoesteet olivat huomattavasti erikoisempia kuin mitä meistä kumpikaan oli koskaan nähnyt, mutta Bran ei kahta kertaa niitä vilkaissut vaan loikki jokaisen yli itsevarmuutta ja iloa puhkuen.

Kovin kovaa mä en uskaltanut päästellä, joten pisteradalla meidän kohtaloksi jäi olla toinen ei-sijoittunut – ei meille mikään vieras paikka tuloslistalla - mutta se ei saanut mun hymyä hyytymään hetkeksikään. Hyppääminen oli hauskaa, paljon hauskempaa kuin oli pitkään aikaan ollut, ja toivoin että me saataisiin Branin kanssa vastaavanlaisia ratoja vielä paljon lisää.

Vaikka se ei ollut mun hevonen, ja tuskin tulisi koskaan olemaankaan, oli se hevonen jollaista tuskin tulisi mun reitille toista.

4.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 11/36
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120-125cm - sijoitus 8/28
8.5.2020 Hannaby Hanami Week - 125cm - sijoitus 16/25
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - 120cm - sijoitus 10/34
9.5.2020 Hannaby Hanami Week - Mother's Day Special maastoesteet - sijoitus 8/23
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 24.05.20 20:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 38
Luettu: 1870

Kamin päiväkirja

🇸🇪 Hannaby Hanami Veckan 🇸🇪
Hannaby Slott, 4.5.2020
#hanamiweek #stallfalkencreutz

MARKARYDIN MIEHET, OSA I: JUUSO (JA RASMUS)

Kami vaikutti ulkoisesti ihmeen rauhalliselta, mutta aistin, että se oli kyllä jännittynyt ja äärimmilleen virittynyt – oli ollut jo Hopiavuoressa, jonne pikkutamma oli raahattu seuraneidiksi käytännön syistä. Eniten olin itse jännittänyt tamman matkustamista, mutta kävi ilmi, että joko Kamille ei ollut koskaan mitään traumoja taannoisesta takajalkahaavasta tullutkaan, tai sitten kuivaharjoittelukerrat lastaussillalla herkuttaen olivat tuottaneet toivottavan tuloksen. Kamin ystävällisestä ja luottavaisesta luonteesta kertoi se, että merkit hermostuksesta ja stressistä olivat todella pieniä, tuskin havaittavia. Syke oli kuitenkin selvästi koholla.

Kamin startit olivat kilpailuviikon alussa, mikä oli siinä mielessä harmi, että Hopiavuoresta saapumisemme jälkeen yhtään puhdasta lepopäivää ei nuorelle mustalle jäänyt. Toisaalta myös hyppytreenistä oli viikko aikaa, ja tänään, ensimmäisenä kunnollisena ratsastuspäivänä, oli ensimmäinen startti. Hopiavuoressa olimme vain höntsäilleet: olin jumpannut tammaa rennoksi (yrittänyt ainakin), sillä juuri rentoutta siltä uudessa paikassa puuttui.

”Olenkohan treenannut liiankin löysästi?” mutisin puoliääneen, sillä samassa muistin kilpailuita edeltäneen lehtijutun, jossa oli lainattu sanomisiani.
”Mmmhh?” tai jotain sen kaltaista kuului Matildan suunnalta, joka valmistautui Zelian kanssa samaan luokkaan.

Olin ollut varomaton, enkä ollut ymmärtänyt puhuneeni toimittajalle. Olisi pitänyt valita sanansa hienostuneemmin. Toisaalta, olin ollut puheissani totuudenmukainen ja oikeastikin ottanut Kamin kanssa hirveän rennosti. Nuorelle neidolle ei ollut vielä missään vaiheessa ehtinyt rakentua niin vahvaa lihaksistoa tai hermotusta kuin esimerkiksi Ankalle, joka oli alkukankeuden jälkeen palautunut varsavuotta edeltäneeseen kuntoonsa suorastaan yhdessä sujauksessa. Hopiavuoressa järjestetty osakilpailu oli paras todiste siitä, joskin suorituskyky oli noussut ja yhteistyö Ellien alkanut toimia ilmiömäisesti.

”Mennäänkö?” kysyin, kun jabansa suojissa hiljaa puhunut Matilda kiinnitti kypäränsä hihnaa ja oli mitä ilmeisimmin lopettanut puhelun. Lilapää nyökkäsi, ja rivistöstä myös Rasmus lähti samaa matkaa kohti hulppeita verryttelyalueita.

Meidän kolmikko starttaisi aivan luokan viimeisinä. Ensin Rasmus, hurjan komealla Easyllä, josta olin aina pitänyt. Punaruunikko ori oli Laran ensimmäinen varsa, ja sen tavanomaisessa ulkomuodossa ja melko silmiinpistämättömissä liikkeissä oli jotakin kiehtovaa. Suurin osa varmasti ohitti orin valjuna ja tavallisena, mutta minun makuuni vaatimattomuus upposi. Samalla se kieli siitä, että orissa ei ollut myöskään mitään merkittäviä vikoja – sellaisethan olisi huomannut heti. Päinvastoin se vaikutti liikkuvan ja hyppäävän todella taloudellisesti, vaikkakaan ei välttämättä näyttävästi. Kami oli hieman samanlainen, tosin ehkäpä vielä rujompi. Sen ravi ei ollut tavallisen tylsää, vaan jopa vähän laadutonta. Laukka ja hypyt kuitenkin toimivat ja luonne oli omaan makuuni täydellinen.
 
Verryttelyssä kilpailujännitys iski. Tunsin aistien terävöityvän ja ratsastajien hevosiinsa tartuttama jännitys näkyi sähikäisinä kentällä. Kami oli hirveän valpas ja reipas, sain tehdä pieniä pidätteitä jatkuvasti, mutta niin oli suurin osa kaikista muistakin. Luokassa oli muutamia massasta erottuvia suomenhevosia, mutta valtaosa vaikutti olevan nuoria, vasta kilpauransa alkuvaiheessa olevia puoliverisiä. Tällaisessa seurassa oli vaikea veikata voittajaa: esteradalla saattoi sattua kaikenlaista ja jo yksi virhe voisi ratkaista sijoituksen, mikä tietenkin korostui nuorikkovaltaisessa luokassa.    

Tuttuja oli paljon. Kalla Cupissakin nähdyt Joutsjoen sisarukset olivat kaikki kilpailemassa, samoin kuin kilpakentille kovalla rytinällä viime vuonna ilmaantuneet Käkiharjutkin. Huomasin myös Icarus Kristiansenin (tosin hevosella, jota en tuntenut entuudestaan), Billy Centerin, Salman kimon puoliverisen (jolla ei kuitenkaan ratsastanut Salma) sekä Milja Malmilan. Viime vuoden Power Jumpin voittaneella Miljalla oli monen muun tapaan nuorehko puoliverinen allaan. Luokassa starttasi myös oma kasvattimme Leafrain, mutten sattunut Raesken kanssa niin lähekkäin, että olisin voinut toivottaa onnea. Nyökkäilin ohittaessani tuttuja ratsastajia, ja hymy leveni entisestään, kun kohdalle sattui eräs erittäin tuttu kamalalla orillaan.

”Hei.”
”No hei. Meidän vuoro on ihan kohta.”
”Joo, niin olin katsonutkin. Miltä se tuntuu?”
”Aika kamalalta. En tiedä. Ratsastettavuus ei tosiaan ole mikään paras.”
Irvistin myötätuntoisena.
”Sun olisi pitänyt kuunnella minua jo aiemmin. Lehmänvärisistä ei ole hevosten kilpailuihin Juuso-rakas”, lausuin kiusoitellen, ja sain välittömästi pahaa silmää neiti Joutsjoelta, joka ratsasti erehdyttävän saman oloista tammaa.
”Isbe, Tayanita on Benjin varsa”, Juuso sihahti hampaidensa välistä ja loi Susannaan (Eveliinaan? Äsh, en tahtonut muistaa kumpi oli kumpi!) hieman liiankin lämpimän ja pahoittelevan katseen. Mokomakin miellyttäjä!
”Eikä! Hah. Sano että lasket leikkiä.”
”Enkä laske. Sitä paitsi onhan se Auburnissakin kilpaillut.”
”No niin on! En vain ole tullut ajatelleeksi, että sinä ja sinun pirullinen Benjisi olisivat tuonkin värivirheen takana. Sitä paitsi en koskaan vaivaudu tutkimaan kirjavien sukuja.”
”Ha-ha.”
”Ihan totta, kaikkia siemeniä ei tarvitse levittää.”
”Minä sinulle levittämiset...”
”Joo kiitos vain, tuli selväksi! Nähdään illemmalla vaikka sviitissä jooko. Täytyy ottaa parit verryttelyhypyt tämän kanssa. Sunkin varmaan pitäisi?”
”Äh melkein turha vaiva. En tiedä millä tämän ehtisi saada lävitse...”
”Niin. Ehkä ensi kerralla mietit tarkemmin, ostatko oria ja minkä värisen.”
”Että kiitos vaan onnen toivotuksista?” mies virnisteli tuskaisen oloisena, kun kuulutukset paljastivat heidän vuoronsa lähenevän.
”Toivotan sitten, kun sinulla on kauniimpi hevonen.” Hups. Taas joku ulkopuolinen taisi kuulla.
”Minäkin sinua. Nähdään myöhemmin! – ja Isabella: tsemppiä sulle ja Kamille.”

Sitten mokoma nosti laukan, eikä antanut minulle mahdollisuutta toivottaa onnea takaisin. Tietenkin halusin, että ratsukko menestyisi, oli Benji minkä värinen tahansa. Asia kuitenkin unohtui hyvin pian keskittyessäni Kamin ratsastamiseen (pyytäisin anteeksi myöhemmin). Syrjäsilmällä huomasin, että lähes kaikilla nuorikoilla oli taustajoukkoja tiimikatsomossa ohjeistamassa. Neiti Tammilehto sai korjauksia Laurilta, ja Heidikin vilahti katseeni laidalla toisinaan. Rasmus, joka niin ikään verrytteli aika lailla tahdissamme, sai silmäyksiä vähemmän yllättävästi rosengårdilaisilta tahoilta. Oikeastaan me kaikki saimme. Mahtoi olla kätevää, kun vävypoika ja kaksi omaa kasvattia hyppäsivät peräkkäin! No, ainakaan roufva Rosengårdin ei tarvinnut tarpeettoman pitkään kuluttaa luisevaa takapuoltaan katsomon penkeillä, ajattelin pisteliäästi.

Unohdin  kuitenkin kaikenlaiset kasvattajapaineet ja Juuson kiusoittelun, kun vuoromme lähestyi lähestymistään. Luokan kärkeä piti varsin mahtipontisesti (hah) suomenhevonen, Reija Käkiharjun ratsastamana, kuinkas muutenkaan. Toisena kiikkui Joutsjoki Rosegarden’s Tayanitallaan, joka toivottavasti ei ollut sisuuntunut kommentista, jota en ollut hänen korvilleen koskaan tarkoittanutkaan. Myös Kalla Cupista tuttu Aurora Lehtoketo oli ratsastanut tammallaan nollanollan, samoin kuin joku ruotsalainen mies, jonka ulkonäköä en harmikseni yltänyt arvioimaan. Viidettä sijaa piti myös tuttu ratsastajatar, Amelie Chaput, jonka pilkkutamma oli ottanut uusinnasta neljä virhettä. Puhtailla radoilla sijoitus olisi siis taattu, laskelmoin, kun juuri parahiksi kuulutettiin Alsilan tuplanolla. Ah! Hyvä Rasmus! Hyvä Easy! Nyt meidän täytyisi pystyä samaan, mielellään tietysti nopeammin.

Perusradalla olin huolellinen, ja vaikka Kami oli energinen, se tuli takaisin hipaisusta. Rata oli oikeastaan aika kiva, tavallaan tekninenkin, mutta tällä korkeudella haastetaso pysyi maltillisena. Nautin jokaisesta hypystä ja niin nautti Kamikin, joka hyppy toisensa perään livautti askeliinsa hieman lisää vauhtia. Uusinnassa voitonnälkä kasvoi, ja annoin savumustalle hieman lisää vapauksia. Riski oli sekä onnistunut että ei: meille kävi niin klassinen moka, että harmitti; okserin takapuomi keikahti hitaasti alas, sillä ennakoitu käännös seuraavalle esteelle vinon hypyn kera oli varmasti hankaloittanut Kamin omaa arviota hypyn pituudesta. Toisaalta riski kannatti, sillä olimme uusinnassa neljän virhepisteen ratsastaneista kaikkein nopein ratsukko.

”Hyvä Isbeeee!!” kiljui katsomon eturiviin epäilemättä tönimällä tiensä luovinut Viivi, joka jostain syystä heilutteli suomenlipun parina italianlippua.

Hymyilin leveästi, vaikka puomi kaduttikin. Pääsimme sijoituksille, ja Kaminkin jännitys tuntui kaikonneen, kun laukkasimme kunniakierrosta Rasmuksen ja Easyn vanavedessä keskellä kirsikkakukkien kauneinta loistoa.

Isabella Sokka & Rosengårds Kamila, 100 cm 6/35, 0/4vp
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 19.05.20 13:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 11
Luettu: 639

More than meets the eye | Sarah R.

10.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Tehtävänanto:
16. Etsi joku verkkohoroskooppi joko kyseiseltä päivältä/viikolta/kuukaudelta jolloin kirjoitat. Valitse se horoskooppimerkki, joka vastaa hahmosi syntymäpäivää. Kopioi horoskooppi tarinan alkuun ja kirjoita sitten tarina, joka mahdollisimman hyvin vastaa horoskoopin ennustuksia. Horoskooppia ei lasketa sanamäärään.

"Kaksosilla on toukokuussa ihmissuhteet keskiössä ja niihin liittyvät epävarmuustekijät. On hyvä pitää nyt realiteetit mielessä ja koettaa välttää lähtemästä mukaan kovin epävarmoihin ihmissuhteisiin. Riskinä on epäluotettavuus tai liian idealistiset kuvitelmat toisesta. Koeta myös itse olla luottamuksen arvoinen ja pidä kiinni tosiasioista ja rehellisyydestä. Toisaalta joku voi nyt tarvita apuasi ja kykysi kokea empatiaa toisen ongelmia kohtaan voi nousta esiin."


Tuotos:
Sarah käveli autokannen keinovalaistuksessa kohti laivan reunassa olevaa rekkaa. Hän avasi livingin oven mahdollisimman hiljaa ja asteli hämärään tilaan, jota valaisi vain pienet yövaloiksi tarkoitetut valolistat. Niiden lisäksi tilassa oli kuitenkin toinenkin valonlähde, joka muutti kirkkauttaan aina sen mukaan, mitä sen käyttäjä teki. Sarah riisui kengät jalastaan, katsahti tyhjää tilaa Ellien sängyllä, joka nyt oli viety ystävän käännettyä kylkeään ja levittäydyttyä kahden ihmisen vuoteelle yksin. Hänen olisi kai ollut viisainta yrittää vallata oma tilansa takaisin, mutta suljettujen verhojen takana odottanut valoisuus oli vienyt unenrippeet mielestä kauaksi.

Patja heilahti Sarahin alla ja niin teki myös vieressä oleva peittokasa. Robertin väsyneet silmät siirtyivät puhelimen näytöstä viereen ilmestyneeseen naiseen. Asennon vaihto sai värikkääksi muuttuneen mustelman toisen kaulalla näyttäytymään rumasti kännykän näytön valossa ja hetken ajan Sarah palasi aikaan ennen sitä hetkeä. Lukuisiin lyhyisiin keskusteluihin, katseiden vaihtoihin ja erityisesti kuiskattuihin sanoihin. We shouldn't. Sarah kuitenkin halusi olla Robertille edes ystävä, jos ei heistä muuta ikinä tulisikaan.

"You're in my bed", Robert huomautti, kuin asia ei muutenkin olisi ollut itsestäänselvää.
"Yes. You're not sleeping in it are you?" Sarah vastasi peittämättä huuliltaan karannutta haukotusta.
"Neither are you. Shouldn't you be in Ellie's bed?" Robert puhui hiljaisella äänellä ollakseen herättämättä muita ja Sarahin piti nojata toisen peiton peittämään olkapäähän kuullakseen kunnolla.
"She stole all the space. I'm not that tired anyways", Sarah paljasti ja haukotteli uudelleen.
"Clearly", huvittuneisuus kuulsi läpi jopa kuiskatusta sanasta.

"Are you okay?" Sarah kysyi, kun he olivat hetken tuijottaneet ratsastusvideoita Robertin kännykästä, päät melkein toisiinsa nojaten, mutta kuitenkin itsepintaisesti sen verran irti toisistaan, ettei sotkuiset hiuksetkaan koskeneet toisiaan.
"Yeah. Why?"
Sarah käänsi päätään sen verran, että saattoi nähdä teräväreunaiset varjot toisen kasvoilla, jota valkoinen, kirkas valo heidän edessään loi. Ne esittivät unettomuuden jäljet selkeämmiksi, kuin päiväsaikaan.
"I'm just asking. As a friend, you know. It's been a rough month or so, for both of us", Sarah selvensi muistaen varsin elävästi Ruunaankoskella Tyran valmennusaamuna vaihdetun keskustelun. Ja muutkin samankaltaiset paljastukset esiripun takaa.

Robert näytti hetken ajan siltä, kuin olisi aikeissa oikeasti kertoa. Sarah olisi halunnut tietää, sillä toisten auttaminen oli juurtunut syvälle naisen dna:han. Erityisesti Robertin kohdalla se tuntui tekevän joka kerta erityisen vahvasti läsnäolonsa tiedostetuksi. Toiset kutsuivat sitä empatiaksi, mutta Sarah vain todella välitti lähellä olevista ihmisistä niin paljon.

Puhe kääntyi pian tulevaan Tie Tähtiin finaaliin, oli jotenkin huojentavaa voida keskustella siitä jonkun kanssa. Jonkun, joka tiesi toisen historiasta jotain ja joka kävi samaa läpi itse sillä hetkellä. Sarahin olisi tietenkin pitänyt keskustella siitä Ellien tai vaikka Miken kanssa, vaikka miehen ja hänen rehellinen suhde perustuikin sillä hetkellä pääosin fyysiseen puoleen. Mikkekin olisi varmasti ymmärtänyt, kilparatsastajana itsekin, mutta siitä huolimatta Sarah tiesi, että Robert ymmärsi vielä paremmin.

Finaalin lähestyminen tuntui ristiriitaiselta. Sarah oli antanut kaikkensa, mutta tänä vuonna, Lefa ratsunaan, se ei ollut riittänyt. Naisen oli edelleen vaikea uskoa, että kaikki se työ, jota hän oli tehnyt kulisseissa Lefan kanssa, ei siltikään ollut tarpeeksi. Sarah tiesi, ettei hän tulisi voittamaan, mutta ajatuksena kakkossija olisi riittänyt tänä vuonna aivan hyvin. Sekin vain, jos Robert olisi Harryn kanssa voittajina.

"You really are a good rider, Robert. And Harry is a good horse, she'll do anything for you", Sarah totesi hymyillen ja painoi sitten päänsä peiton pehmentämälle olkapäälle.
"Let's watch Eva Schatz with Costello vd Halor next?" nainen ehdotti kääntäen huomionsa takaisin Robertin puhelimen näytölle, jossa edellisen ratsukon lopputervehdys seisoi pysäytettynä pause-merkin alla.
"Sure", Robert mumahti ja naputti hakukenttään sunnuntain GP-luokkavoittajan nimen.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 12.05.20 22:46
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 93
Luettu: 3099

Lefan päiväkirja


Tehtävänanto:
19. Kirjoita…
a) lintuperspektiivistä
b) tai sammakkoperspektiivistä.
Eli kuvaile asioita jonkin sellaisen asian/olennon näkökulmasta, joka katselee tapahtumia ylhäältä alaspäin tai alhaalta ylöspäin.

Tuotos:
Aurinko paistoi voimakkaana Stall Falkencreutzin verryttelykentällä ravissa etenevän ratsukon niskaan. Tunnelma oli painostava, ihan kuten ilmakin, sillä ratsastaja odotti kilpailualueen hiljenemistä malttamattomana. Hevonen, pitkulainen ja kapea näin ylhäältä katsottuna, näytti etenevän enemmän sivulle, kuin eteen tuulenvireen viedessä joltain karanneen ohjelmalehtisen kentän poikki metsään.

Kenttä ei ollut autio näiden kahden sielun lisäksi, ehei. Siellä ratsasti kaksi muutakin, mutta nekin näyttivät olevan enemmän loppuverryttelyitä vaille, kuin vasta aloittelemassa.
Viimeinen kunniakierros ratsastettiin pienen matkan päässä kirsikka-areenalla. Jyrähdin hieman, mutta jatkoin sitten maltillista odottamista. Vuoroni koittaisi pian.

Kentälle käveli ihminen ilman hevosta, olin nähnyt saman tyypin hetki sitten toisaalla, katse tiukasti vaaleanpunaisten puiden vieressä käytävissä kilpailuissa ja ratsukoissa, jotka hytkyivät eri vauhdissa kummallisia kuvioita kentällä. Nyt mies pysähtyi verryttelykentän reunaan ja se ratsukko, jota olin seurannut jo pidemmän aikaa, pysähtyi myös. Olisin halunnut lähemmäksi, kuulla sanat, jotka vaihdettiin tuulen pyörteissä.

Mutta minun piti vielä odottaa.

Ratsastaja nyökkäsi ja kannusti sitten ruskean hevosensa uudestaan raviin. Hevoseton mies käveli kentänpuolikkaan keskelle ja kääntyi jatkuvasti ratsukon mukaisesti. Oli oikeastaan hauska seurata miten suurta ympyrää seurasi pienempi ympyrä, molemmat ihan yhtä symmetrisiä toisiinsa nähden.
Siirryin jo vähän lähemmäksi, ihan vain sen verran, että kuulisin paremmin. Näin miten tuuli heilutteli hevosen häntää pitkälle sivulle ja se keskellä seisova mies vilkaisi ylöspäin. Katse tuntui tunkeutuvan harmauteni lävitse, ehkä mies luuli näkevänsä lävitseni sinisen taivaan yläpuolellani.
Ei nähnyt.

Kurottelin vielä lähemmäksi, kuuntelin ja tunsin miten puristava olo sisälläni alkoi hieman helpottaa. Oli mukavampi olla lähempänä maata, osallistua siellä kulkevien eläinten ja ihmisten elämään enemmän.
“Ota ulko-ohja paremmin tuelle, suorista”, mies kuului sanovan samalla, kun repi takinkauluksiaan ylemmäksi. Hevonen näytti tyytymättömältä, mitä lähemmäksi pääsin. Sen kiiltävä karva kostui, enkä ollut ihan varma oliko se täysin minun syytäni. Ei kai se voinut olla.

Jyrähdin uudelleen, vähän voimakkaammin, mitä olin tarkoittanut. Vähän kuin lipsahdin vahingossa vieläkin alemmaksi. En enää kuullut sanoja, sillä kenttää ympäröivien lehtien kahina täytti kaiken pisaroideni koskiessa niiden samettista pintaa. Oli aina yhtä lumoavaa seurata kuinka veteni muodosti pieniä lammikoita, etenkin, jos olin näin lähellä pintaa. Joskus, kun tulin vain vähän alemmaksi, en ehtinyt täyttää lammikoita niin nopeasti, mitä maa imi veden pinnaltaan. Nyt kuitenkin näin.

Ja jyrähdin uudelleen.

Sitten kuulin miksi tämä tyttö pyysi hevostaan kulkemaan miehen pyytämässä vauhdissa. Ne olivat menossa viikon päästä johonkin Tie Tähtiin kilpailuihin, tämän valmennuksen piti korvata ylihuomisen valmennuksen, joka jäisi välistä pitkän kotimatkan vuoksi. Ne juttelivat jotain siististä ratsastamisesta ja siitä, miten finaalissa kannattaisi keskittyä vain omaan suoritukseen ja unohtaa edelliset radat. Että ratsastaisi vain itselleen, ei muille.

Sitten en kuullut enää mitään, sillä kohinani täytti kaiken äänen. Välillä inhosin sitä, miten kovaääninen olinkaan, mutta äänen tuoma helpotus oli harmitustani suurempi. Oloni oli kevyempi, kun jätin autoonsa kiirehtivän miehen ja tämän omituisen ratsukon omiin oloihinsa ja leijailin pikkuhiljaa kauemmaksi.
Kestäisi hetken, että pääsisin taas salakuuntelemaan ihmisiä, enkä ihan tiennyt missä olisin silloin.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 12.05.20 19:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Lefan päiväkirja
Vastaukset: 81
Luettu: 3323

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Hannaby Hanami Week: Lydia
9. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Lauantaina Rasmus istuu katsomossa odottamassa 140 senttimetrin luokan alkamista ja Lydia näkee tilaisuutensa tulleen. Hän istahtaa Rasmuksen ja Josefina Rosengårdin viereen – hän tunnistaa seuralaisen Instagramista – ja vetää henkeä ja kääntyy sitten kaksikon puoleen hymyillen.

”Rasmus Alsila?” Lydia kysyy, vaikka tietää. ”Lydia Vilde. Me kisattiin joskus poniaikoina samoissa luokissa.”

Rasmus näyttää hämmentyneeltä ja tarttuu Lydian ojennettuun käteen hitaasti, kulmat aavistuksen kurtussa, mutta kädenpuristus on jämäkkä.

”Terve”, Rasmus sanoo epävarmana. ”Hmm, taidan muistaa.”

Lydia on kohtuullisen varma, että Rasmus Alsila ei muista, mutta hän hymyilee vain entistäkin iloisemmin, neiti aurinkoinen kun on.

”Kenttäähän mä pääasiassa kisasin”, Lydia kertoo. ”Mutta jonkun verran myös esteitä.”

Rasmus nyökkää ja kulmien kurttu laimenee ehkä hieman, joten voi olla, että jokin etäinen muisto on saavuttamassa häntä. ”Miten sulla on nyt kisat mennyt?” Rasmus kysyy kohteliaasti.

”Äsh, mä olen vain kannustusjoukoissa, sisko kilpailee koulua”, Lydia naurahtaa kepeästi. ”Sillä on mennyt kyllä vaihtelevasti, yksi voitto mutta pari jumbosijaa. Tänään vielä viimeinen startti ja huomenna kotimatkalle. Miten teidän kisat?”

”Aivan”, Rasmus vastaa ja kuulostaa vähän varovaiselta mutta kohtuullisen tyytyväiseltä kertoessaan, että hänelläkin on mennyt vaihtelevasti, mutta että hänen nuorin hevosensa oli hypännyt alkuviikosta hyvin ja että tänään hän oli tullut toiseksi metrikolmenkympin luokassa. ”Ja Josefina sijoittui tänäänkin metrikahdessakympissä”, Rasmus sanoo tyttöystäväänsä katsahtaen.

”Kiva”, Lydia sanoo, mutta hän ei ole tullut keskustelemaan Josefinan kisamenestyksestä eikä edes Rasmuksen kisamenestyksestä, vaan aiheesta, jota Rasmus jo sattumalta sivusikin.

”Itse asiassa halusin kysyä siitä Easy Livinistä”, Lydia menee suoraan asiaan. ”Vieläkö se on myynnissä?”

Lydia huomaa, että Rasmus ei ollut odottanut kysymystä – mies joutuu harkitsemaan vastaustaan ja hänen katseensa harhailee rata-alueelle, vaikka siellä ei tapahdu vielä mitään.

”Hmm, niin, no, periaatteessa”, Rasmus mumisee.

”Mulla olisi hevonen etsinnässä”, Lydia paljastaa. ”Mulla ei ole hetkeen ollut omaa, mutta nyt olen jo jonkun aikaa katsellut uutta ratsua. Saisiko sitä Easya kokeilla?”

Rasmus vilkaisee Josefinaa, joka näyttää ehkä hivenen yllättyneeltä, mutta hymyilee poikaystävälleen kevyesti. ”Juu, no, toki”, Rasmus sanoo katsoen takaisin Lydiaan.

”Vaikka heti?” Lydia painostaa reippaasti.

Vaikka heti, Rasmus myöntyy hämmentyneenä, ja niinpä he nousevat ja lähtevät jaba-alueelle. Lydia kävelee kevyesti klenkaten niin kuin hän tekee aina, ja hän huomaa kuinka sekä Rasmus että Josefina vilkaisevat häntä kun luulevat, ettei hän huomaa. Ulospäin ratsastushousuun verhottu jalka on kuitenkin kuin mikä tahansa jalka, ja vaikka se on oikeasti saatanan kipeä – niin käy usein kun Lydia on on stressaantunut – Lydia yrittää ottaa pitkiä ja vahvoja askelia.

Pitkä ja vahva on Easynkin askel, kun Lydia hetkeä myöhemmin istuu sen satulassa nurmikentällä jabojen takana. Se vaikuttaa kevyeltä ja hyvin ratsastetulta, kiltiltäkin, sellaiselta joka ei vaadi ratsastajalta liikaa ponnistelua suuntaan. Orilla on pieni, jopa vähän ponimainen laukka, eikä sen ravilla koskaan saataisi huippupisteitä valkoisten aitojen sisäpuolella, mutta se kuuntelee Lydian apuja tarkkaavaisesti eikä sitä tunnu haittaavan, vaikka ratsastajan toinen pohje ei kykene läheskään samaan kuin toinen. Ei nuori ori terapiahevonen ole, mutta ei Lydia sellaista etsikään.

”Haluatko sä hypätä?” Rasmus huutelee kentän laidalta, mutta Lydia pudistaa päätään, pysäyttää hevosen ja valuu varovasti alas satulasta.

Rasmus näyttää osin huolestuneelta ja osin perin helpottuneelta, kun Lydia taluttaa hevosen hänen ja Josefinan luo viidentoista minuutin koeratsastuksen päätteeksi. Se on liian lyhyt aika sanoa mitään hevosen täydellisestä sopivuudesta uudelle ratsastajalle, mutta ei Lydia ole etsimässä tulevaa elämänkumppaniaan sen enempää kuin terapiahevostakaan. Varttia enempää jalka ei anna tänään myöten.

”Mä olisin kyllä kiinnostunut tästä, jos sä olet edelleen halukas myymään”, Lydia sanoo suoraan, ja Rasmuksen kasvoilla vilahtaa tunnistamaton ilme.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 12.05.20 18:40
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2282

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Hannaby Hanami Week: Coral
8. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Carrin viikko Markarydissa oli mennyt vähän niin ja näin. Tiistaina yksi puomi perusradalta, torstaina puhdas perusrata mutta pudotus ja kielto uusinnasta. 135 senttimetriä alkoi olla vielä nuorelle hevoselle niitä korkeuksia, että se vaati jo vähän tukea kuskilta, ja jos mä en sitä pystynyt oikealla tavalla antamaan, stipluja tuli.

Perjantaina niitä stipluja tuli sitten enemmänkin. Rata ei missään nimessä ollut katastrofaalinen; jälleen yksi puomi ja yksi kielto, kun joulutonttueste jännitti Coralia ja mä jätin jalan vähän irti. Rataan mahtui hienojakin hyppyjä, hyviä linjoja ja ihan kohtalaista ratsastausta, mutta ei se muuttanut sitä faktaa että me tultiin radalla toiseksi viimeiseksi. Joachim tietenkin voitti Wingaroolla, ja se onneton, joka mulle ja Carrille hävisi, oli Merit Kalda Lätsän kanssa pudotettuaan puolet perusradan esteistä.

”Olihan siellä hyviäkin pätkiä”, Cella totesi positiivisena, kun me hoidettiin jaboilla hevosta ja varusteita pois. Täytyi myöntää, että siitä oli ollut iso apu muutenkin kuin tsemppaajana – vaikka Josefinalla olikin vain Granni mukana eikä mullakaan nyt enempää kuin kolme oria, kisoissa oli aina pieniä haasteita pysyä aikataulussa ilman paikasta toiseen juoksemista. Nyt, kun Cella oli auttanut hevosten vaihdoissa ja ilta- ja aamutoimissa sekä liikutellut jo lomalla olevaa Easya, mä olin itsekin ehtinyt välistä katsomaan kisoja ja tarkistamaan, että mulla oli suunnilleen puhtaat kisahousut jalassa ennen jokaista rataa.

”No joo”, mä nyökkäsin vähän vastahakoisesti ja nakkasin putsatut suojat Carrin harjakoriin. ”Onneksi Josefina sentään piti meidän lippua ylhäällä, ei mennyt koko päivä ihan harakoille.”

Josefina, joka sekoitti hevosille iltaruokia, hymähti. ”Se oli helppo rata, vaikka miten paljon tuplanollia”, se vastasi vaatimattomana.

”Ei ollut helppo Branille”, mä huokaisin. Ori oli rysäyttänyt päivän ensimmäisellä radalla yhden esteen liki kokonaan kasaan, eikä mua ihan hirveästi lämmittänyt tieto siitä, että sentään me voitettiin Alexander ja Matilda Tammilehto. Niin hieno kuin Easy olikin alkuviikosta ollut, mä kaipasin rusettia muistakin kuin pienistä lämmittelyluokista todistaakseni paitsi muille myös etenkin itselleni, etten mä ollut täysin usel.

Arne Rosengårdin sanat kaikuivat mielessä.

"Syteen tai saveen tänään, Coral on ja pysyy sinulla."

Sysi tai savi – kumpikin kuulosti yhtä vähän houkuttelevalta.

”No, huomenna on uusi päivä”, Cella hymähti, ja mä nyökkäsin vaitonaisena.

Huomenna oli uusi päivä, ja ylihuomenna jälleen uusi, mutta sen jälkeen me matkattaisiin takaisin Suomeen ja jos mä en nyt onnistuisi, onnistuisinko koskaan?
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 11.05.20 21:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2282

Heidin elämää

10.05.2020

Viikko oli tulossa päätökseensä. Lauri tuijotti hotellihuoneen kattoa ja kuunteli kahden huoneessa nukkuvan naisen hengitystä. Toinen, pienempi, ynähteli itsekseen ja sai Laurin vilkaisemaan matkasängyn suuntaan. Mies kuunteli hetken, oliko tyttö havahtunut, mutta koska huoneeseen oli taas laskeutunut hiljaisuus, Lauri ei uskaltanut liikahtaakaan.

Sofian nukuttaminen oli venähtänyt myöhemmälle, eikä Laurin käynyt lainkaan kateeksi Heidiä, jolla oli vielä startti edessään. Mies oli tammoineen jo hypännyt luokkansa ja oli tyytyväinen valintoihinsa ja siihen, että molemmat saivat hengähtää vielä ennen lähtöä.
“Heidi?” Lauri mutisi hiljaa. “Täytyisi varmaan nousta, että ehditään aamupalalle.”

Aikaa oli toki runsaasti, mutta nyt aamupalalle oli lähdössä myös Sofia. Lapsista ennen hyvin vähän ymmärtänyt Lauri oli Heidin ja Sofian arkea seuratessaan oppinut, kuinka niin pienen lapsen kanssa useaan asiaan, kuten aamupalaan, täytyi varata vähän enemmän aikaa. Joinain aamuina kaikki sujui mutkattomasti aikuisten tahdissa, kun taas toisinaan Sofia tuntui laittavan vastaan jokaisella solullaan.

“Hyvää äitienpäivää”, Lauri mutisi vielä kääntyen kyljelleen nähdäkseen Heidin kasvot paremmin.
“Mmmh”, Heidi mumahti peittonsa alta ja raotti varovasti silmiään. Hämärässä huoneessa näkyi vain pieniä valonkaistaleita, joiden valossa nainen oli aloittanut kolme päivää sitten lauseen, jonka Lauri oli päätellyt hänen puolestaan. Silloin valo oli ollut keinotekoista, lähtöisin linnan ulkoseiniä valaisevista lampuista, nyt ne olivat aamuauringon huomattavasti terävämmät juovat.
“Kiitos...rakas”, Heidi lopulta vastasi, tuntien mahanpohjassaan kutittelevan tunteen useastakin syystä. Oli toden totta naisen ensimmäinen äitienpäivä, hän opetteli vielä sanomaan suurta tunnetta kuvailevan sanan miesystävälleen ja kaiken lisäksi tänään oli se päivä, kun Malachai ja Heidi palaisivat äitiysloman jäljiltä kokeilemaan huipputasoaan.

“Sä olet ihana”, nainen kuiskasi hivuttautuen lähemmäksi lakanoiden välissä. Huulet koskettivat uneliaan varovaisina Laurin huulia, sormet tunnustelivat yön jäljiltä karheaksi muuttunutta leukaperää.
"Ja sun on parempi pysyä hengissä tänään", Lauri huomautti ajatusten lipuessa Heidin GP-starttiin. "Jos ei mun, niin edes Sofian vuoksi."
Miehen kasvoilla oli hymy, mutta sen taakse piiloutui aito huoli. Lauri luotti Heidiin, joka oli kilpaillut sillä tasolla ennenkin. Mies ei kuitenkaan luottanut yhtä kovasti Malachaihin, vaikka sekin oli toki kilpaillut sillä tasolla. Nyt molemmat olivat olleet pitkään poissa isoilta radoilta ja Lauri saattoi vain toivoa, että Heidi tiesi, mitä oli tekemässä.

Lauri itse ei ollut koskaan hypännyt niin isoja ratoja, koska oli kilparatsastajan uransa aikana keskittynyt siihen asti lähinnä kenttähevosiin. Niiden kanssa ei hypätty GP-esteratoja, vaan keskityttiin kestävyyteen ja herkkyyteen, jotta kaikki osa-alueet huomioitiin. Vegas olikin ollut ensimmäinen puhtaasti esteille painottuva ratsu, joka Laurilla oli ollut kisakäytössä - toki Hartzeillakin oli ollut rataesteiden hyppääjiä, mutta Lauri oli aina työskennellyt kenttäratsujen parissa.

“Mä yritän parhaani”, Heidi sanoi kevyemmin, miltä mahanpohjaan asettunut jännitys antoi ymmärtää. He eivät olleet juurikaan puhuneet Heidin itse tekemästä päätöksestä startata sunnuntain pääluokassa, sillä nainen oli alusta asti epäillyt Laurin mielipiteen eriävän omastaan vahvasti. Mies oli kuitenkin tuntenut hänet vain raskaana tai pienen lapsen äitinä ja jossain takaraivossaan Heidi halusi todistaa - ehkä kaikkein eniten itselleen, että oli yhä sama ammattiratsastaja, mitä oli ollut ennen Sofiaa.


Aamupalapöydässä Heidi söi samalla, kun syötti tyttärelleen kaurapuuroa. Lapsi heilutteli kädessään puolikasta sämpylää, täyttäen suunsa sillä aina, kun edellinen suullinen oli nielty. He olivat löytäneet kulmapöydän, jossa saivat istua varsin rauhassa lastenistuimen ja kolmen aamupalalautasen kera.
“Haluatko maistaa vesimelonia?” Heidi kysyi ja ojensi lapselle pienen palan syömästään hedelmästä. Sofia työnsi punaisen palan suuhunsa ja mutusteli sitä sitten mietteliään näköisenä.

“Mulle tulee kyllä ikävä tätä kisatunnelmaa. Jotenkin ollut ihan täydellinen viikko, kaikilla osa-alueilla”, Heidi huokaisi siirtäen paljon puhuvan katseensa Laurin tummiin silmiin. Kuinka joku saattoi tuntea olonsa niin typerän onnelliseksi yhdestä rakkaudentunnustuksesta?
Vaaleat hiukset, jotka olivat siinä vaiheessa vielä auki, siirtyivät kasvoja kutittelemasta korvan taakse tottuneella liikkeellä.

"Niin", Lauri hymähti puurolautasensa takaa. "Tällaisissa viikoissa on tunnelmansa."
Mies nosti kahvikupin huulillensa ja hörppäsi ensimmäisen kupillisen tyhjäksi. Huonommin nukuttu yö painoi, mutta Lauri oli päättänyt varautua päivään useammalla kupillisella kahvia.

"Tekisihän tätä mielellään useamminkin", Lauri jatkoi kisa-aiheesta ja hymyili vähän. Saksassa mies oli kilpaillut paitsi maan rajojen sisällä, myös muualla Euroopassa. Aika kultasi muistoja ja häivytti rankkoja ajomatkoja mielestä, mutta Markarydin reissusta mieleen painuisivat epäilemättä pitkän tauon jälkeen vain paikan päällä koetut onnistumiset.

Lauri kuitenkin tiesi, ettei voisi irroittautua Suomesta työnsä vuoksi kovin pitkäksi aikaa ainakaan kovin usein. Seuraava miestä Orijoelle sitova asia oli Heidi, jonka täytyi miettiä kaikki myös Sofian näkökulmasta. Lauri vilkaisi syöttötuolissa iloisesti jokeltavaa lasta ja mietti, haikailiko oikeasti ulkomailla kilpailemisen perään niin paljon kuin sillä hetkellä tuntui.
“Niinpä”, Heidi myötäili ja hetkeksi heittäytyi ajatuksissaan tilanteeseen, jossa he asuisivat enemmän hevosrekassa, kuin kotona. Silloin majoittautuminen olisi fiksuinta hoitaa nimenomaan autossa, sillä jokaiselta kisapaikalta ei olisi järkeä hankkia ulkopuolista hotellia. Jos hänellä olisi vähemmän hevosia ja jos Sofian huoltajuusjärjestely ei olisi ollut niin tasapuolinen, Heidi ei näkisi mitään esteitä kiertävälle kisakesälle pienenkään lapsen kanssa. Kyllä hän oli kilpailumatkoillaan nähnyt muutamia perheitä, joiden koti oli hevosrekka enemmän, kuin talo kotimaassaan.

“Ehkä siihen vähän turtuisi, jos tämä olisi arki-arkea”, Heidi pohti sitten ääneen ja kaapi viimeiset puurot Sofian lusikkaan. Tyttö vaikutti olevan hyvällä tuulella tänään.

“Ehdittäisiinköhän me ottaa pari kuvaa ennen isin starttia tänään”, nainen jutteli lapselleen pyyhkiessään tämän kasvoja puuron- ja leivänjämistä.
“Mä haluan ainakin yhden kirsikkakukkakuvan tämän äitienpäivän muistoksi”, Heidi jatkoi sitten enemmän Laurille, kuin Sofialle, hymyili suupieli hieman vinossa nostaessaan katseensa takaisin mieheen.
"Käydään ottamassa", Lauri murahti vähän yllättyneenä siitä, että Heidi piti häntä kykenevänä moiseen suoritukseen. "Kunhan saan ensin toisen kupin kahvia."


Kahvikupillisen jälkeen Lauri seurasi Sofiaa kantavaa Heidiä antaen naisen katsoa sopivan kuvauspaikan kirsikkapuiston loisteesta. Tummat silmät seurasivat naisen tutkivaa ilmettä ja odottivat päätöstä, joka syntyi lopulta yllättävän nopeasti. Lauri ei aikaillut, vaan antoi puhelimen kameran laulaa tallentaakseen äidin ja tyttären yhteisen naureskelun.

"Toivottavasti ne kelpaavat", Lauri hymähti annettuaan puhelimensa Heidin tutkittavaksi.
“Vaihto?” nainen kysyi ja puhelin vaihtui pieneen lapseen, tämän äidin keskittyessä hetken ajan näytöllä oleviin kuviin. Heidin huulilla viipyi itsepintainen hymy samalla, kun tämä tunsi haikeutta ajan kulumisesta. Hänen pienen pieni vastasyntynyt vauvansa oli ihan pian vuoden vanha, eikä nainen tiennyt miten aika olikin kulunut niin nopeasti.

Laurin pitäessä Sofiaa Heidi ehti hyvin ladata parhaimman kuvan Instagramiin, oli omituista viettää sillä tavalla äitienpäivää omana merkkipäivänään.

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate BhVfer

“Mennäänkö käymään rekalla vielä? Otanko Sofian, vai kannatko sä?” Heidi kysyi työntäessään puhelintaan takkinsa vetoketjutaskuun.
“Ota vain”, äitinsä perään koko ajan haikaillut Lauri virnisti ja ojensi vaativasti Heidiä kohti kurottelevan Sofian äidilleen. “Ja mennään vain.”
Miehen katse seurasi tyttölasta, joka oli joutunut tottumaan myös Laurin syliin miehen asuessa normaaleina viikkoina noin puolet ajasta Heidin luona.

Vivia oli saanut rekan omaksi valtakunnakseen viikonlopun ajaksi ja se ilmeni lähinnä täydellisenä siisteytenä, koska naisella oli ilmeisesti ollut ylimääräistä aikaa.
“Jinxi, Vegas ja Bruno täytyy kävelyttää ajan kanssa ennen lähtöä”, Lauri mietti ääneen. “Heidi saa päättää, mitä Brunon kanssa tehdään, mutta Vegasin voisi kävelyttää selästä käsin - ja ottaa vähän hölkkää. Jinxin voin hoitaa itse.”
Vivia nyökkäsi ja Lauri vilkaisi kelloa hahmottaakseen, kuinka pian Jinxin kevyt liikutus täytyisi aloittaa, jotta mies ehtisi seuraamaan Heidin verryttelyä ja valmennusta. Pääluokkaan olisi aikaa, mutta sitä täytyisi pakata tavarat, jotta hevosia päästäisiin lastaamaan nopeasti Heidin viimeisen startin jälkeen.
“Mä voin hoitaa Brunon kyllä”, Vivia kertoi saaden työnantajaltaan hyväksyvän nyökkäyksen vastaukseksi.

Oltuaan hetken livingissä, Heidi, Sofia ja Lauri lähtivät jaba-alueelle. Lauri lähtisi liikuttamaan Jinxiä ja Vivia tulisi hetken päästä perässä, kunhan olisi ulkoiluttanut Milon ensin. Jaboilla odottivat luokkaansa valmistautuva Jesse ja Matilda tämän viereltä. Sekä varsin väsyneen näköinen isoäiti-Aro, jonka olotilaan saatiin varmistus tämän pojalta lähes välittömästi.
“Sopiiko, jos äiti menee hetkeksi lepuuttamaan silmiään teidän rekkaan?” Jesse kysyi tervehtiessään tytärtään.
“Kyllä se sopii”, Heidi vastasi ja lähti sitten saattamaan Sofian kanssa Ritvaa Runiacin rekalle.

Naisella olisi sopivasti aikaa seurata Sofian kanssa Jessen startti, mutta hyvin pian sen jälkeen Heidin tulisi käydä vaihtamassa kilpailuvaatteet päälleen ja lähteä verryttelemään Malachai GP-luokkaa varten.

Kirjoitettu yhdessä @Lauri M. kanssa.
#hanamiweek
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 11.05.20 19:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: Heidin elämää
Vastaukset: 62
Luettu: 2333

More than meets the eye | Sarah R.

08.05.2020
#hanamiweek
Kirjoitettu yhdessä @Ellie von B. kanssa.

Keltainen bemari kaarsi linnan edustalle, erottuen ympäristöstään kuin, no, keltainen huomiomerkki. Korkokengät napsuivat kiviportaita vasten tukahdetun kikatuksen kera, kun toinen naisista meinasi horjahtaa. Tasapainon pitämiseksi Sarah tarrasi ystäväänsä, vaikka riskinä oli tietysti viedä Ellie mukana maahan. Naiset selvisivät taksiin ja paremman ruotsintaidon omaava Ellie jakoi osoitteen kuskille.

Siideritölkit sihahtivat auki ja Sarah asetteli tummansinisen mekkonsa helmaa hieman alemmaksi ja nyppi valkoisen langanpätkän kankaasta.
"Skål, hyvälle illalle", Sarah lausahti virnistäen ja kohotti taksin takapenkillä tölkkiään ylemmäksi.
“Skål”, vaaleaverikkö vahvisti hymyillen. “Toivottavasti mä en sitten sammu mihinkään, pitää muistaa huomenna ehtiä radalle.”

Alkoholi oli saanut kaksikon jo pieneen hiprakkaan ja päätös lähteä yöelämään oli syntynyt, vaikka huomenna olisi vielä kisapäivä. Ellie oli kuitenkin niin onnessaan sijoittuessaan kolmanneksi tämän päivän luokassaan, ettei jaksanut ottaa stressiä huomisesta. Tätä piti juhlistaa, sillä eihän sitä ihan joka päivä sijoittunut kansainvälisissä kilpailuissa.

“Siellä on kuulemma hyvää musiikkia”, Ellie muisteli lukemaansa artikkelia, jossa listattiin parhaat yökerhot. “Toivottavasti olisi komeita miehiäkin.”
Ellie virnisti Sarahille, jonka ilme kertoi tämän pohtineen samaa asiaa.
"Kunhan ne vaan ei ole kaikki kiinnostuneita vain toisistaan", Sarah epäili nauraen.

Muutamaa ruotsalaista hittibiisiä lukuunottamatta klubilla soitettiin hyvin kansainvälistä musiikkia, jonka rytmissä oli helppo tanssia. Ensimmäiset drinkit naiskaksikko oli joutunut maksamaan itse, mutta sen jälkeen poikkeuksetta aina joku oli tarjoutunut maksamaan juotavat, kun he olivat selvinneet tiskille asti. Sarahin oli kuuma ja hän oli onnellinen, ettei ollut valinnut haalaripukua sille illalle, vaan lyhyen bilemekon. Nainen painautui Ellien korvanjuureen kovan musiikin vuoksi, haistoi tutun hajuveden toisen kaulalta.
"Mennäänkö käymään ulkona? Mulla on kuuma." Sarah nojasi taaksepäin ja katsoi ystäväänsä silmiin kysyvästi.

Ellie seurasi Sarahia kohti ulkoaluetta, jossa musiikki soi, joskin jonkin verran matalammalla voimakkuudella. Raikas ja viileä ilta tuntui hyvältä kuuman ja tunkkaisen tanssilattian jälkeen. Musiikki sai ihmiset tanssimaan ulkonakin ja myös Ellien teki mieli heilua sen tahdissa.
“Pari komeaa miestä sun takana”, Ellie hymähti Sarahille. “Ne vilkuilee meitä.”

Kun toinen miehistä kohtasi naisen siniset silmät Ellie käänsi katseensa takaisin Sarahiin. Miehet olivat pitkiä ja tyylikkäitä, eivätkä näyttäneet ainakaan liian nuorilta.
Sarahin teki mieli katsoa, tietenkin, mutta malttoi mielensä hetken. Hän ei varsinaisesti ajatellut tulleensa miesjahtiin, ennemminkin Ellien wingwomaniksi, mutta ainahan sitä sai katsoa. Ja niin Sarah tekikin, eikä naisen tarvinnut kysyä ystävältään keitä toinen oli tarkoittanut. Itsevarma hymy viipyi punatuilla huulilla, kun brunette kääntyi katsomaan Ellietä.
"Kuolen, jos niiden nimet on Erik ja Sven", Sarah huomautti yrittäen olla nauramatta ääneen.

"Hej vilka vackra kvinnor är här", pidempi miehistä tervehti hymyillen.
"Or do you speak english? You don't seem swedish", mies jatkoi vilkaisten kaveriinsa.
“Nej, det är vi inte”, Ellie kikatti. “English is probably better.”
Ellie ei ollut varma, miten hyvin Sarah selviäisi ruotsinkielisessä keskustelussa ja luotti itsekin ennemmin englantiin tässä humalatilassa. Hän silmäili miehistä ruskeahiuksista, jonka totesi komeammaksi.

“I’m Ellie, this is Sarah”, vaaleaverikkö esitteli heidät nopeasti ja pohti, mahtaisivatko Sarahin nimipohdinnat osua oikeaan. Miehistä vaaleampi näytti kieltämättä hieman Sveniltä.
"I'm Marcus, this here is my good friend Noah. So, what brings you two lovely ladies here?" Marcukseksi esittäytynyt nuorukainen esittäytyi saaden vihdoin vaaleampaankin kaveriin vähän eloa.
"You wanna go inside? We could buy you drinks", Noah kysyi ja haroi vaaleita hiuksiaan, nostaen kasvoilleen jo paljon varmemman hymyn.
"We're just enjoying a holiday here", Sarah vastasi ensin Marcukselle. Siihen oli ihan syynsä, ettei nainen aloittanut sillä tiedolla, että he olivat hevosihmisiä.
"And sure, we were just getting some air after dancing. At least I'm thirsty", Sarah jatkoi ja vilkaisi sitten ystäväänsä saamatta huulillaan viipyilevää virnettä laskemaan.

Suunnitelma kuulosti hyvältä myös Ellien korviin ja he suuntasivat yhdessä sisälle, kohti baaritiskiä. Väki oli tuntunut vain lisääntyneen siinä ajassa, kun he olivat olleet ulkona.
Porukka oli pakkautunut tiiviisti tilaamaan juomia ja jonotuksen ohella Sarah ja Ellie vilkuilivat ympärilleen löytääkseen vapaan pöydän. Olisi mukava istua lepuuttamaan jalkoja, vaikka humala turruttikin kivun. Aamulla kuitenkin varmasti muistaisi, että oli juhlinut korkokengissä koko illan.
“Here”, Ellie havahtui Marcuksen ojentaessa tälle juoman. “Are there any free tables?”
Kovassa metelissä ei voinut keskustella kumartumatta oikein lähelle. Ellie nyökkäsi ja tunsi käden asettuvan alaselkäänsä, ohjaten tätä kohti vapaata pöytää. He istuutuivat vieretysten ja vasta siinä vaiheessa Ellie muisti vilkaista, olivatko Sarah ja Noah tulleet perässä.

Aika kului kuin siivillä, kun naiset yrittivät tutustua musiikin yli seuralaisiinsa ja jossakin vaiheessa lasien tyhjennettyä nelikko oli siirtynyt takaisin tanssilattialle. Noah ja Marcus olivat molemmat hyviä tanssijoita ja Sarah epäili, ettei tämä ollut kaksikon ensimmäinen hakuretki yökerhossa. Ajatus ei kuitenkaan häirinnyt, sillä eivät he mitään lomaromanssia olleet etsimässä.

“Where are you girls staying?” Noah kysyi, kun musiikissa oli hetken viive kappaleen vaihtuessa. Miehen hengitys kutitteli korvanjuuressa ja Sarah käänsi päätään vähän saadakseen äänensä kuuluviin.
“In a castle”, nainen vastasi äänellä, joka melkein vaati jatkokysymyksiä. Noah nojautui hieman taaksepäin, yllättynyt ilme kasvoillaan ja selvästi lukien oliko Sarah vitsaillut. Olkapäitään kohauttaen brunette virnisti ja vilkaisi ystäväänsä, joka näytti viihtyvän yhä lähempänä Marcusta.
“I just have to ask, in a castle?”
“Yeah. It’s not that far from here.” Sarah oli sillä hetkellä elementissään, kuin seireeni yksinäisen merimiehen vierellä, erehtymätön pilke silmäkulmassaan. Sormenpäät kuin vahingossa käsivarren paljasta ihoa koskettaen, lähettäen sähkösignaaleja toisen kehoon ihan huomaamatta. Reaktio näkyi Noahin kasvoilla, siinä miten silmät siristyivät aavistuksen ja alahuuli karkasi hetkeksi kauemmaksi ylähuulesta.

He olivat tanssineet tiiviisti yhdessä, kehot lähes kiinni toisissaan. Huomio ja kosketukset tuntuivat hyvältä.
“It’s getting late”, Ellie hymähti kääntäessään katseensa pois Marcuksesta. “Afterparty at our place?”
Sarah virnisti Ellielle ja miehetkin vaikuttivat innokkailta lähtemään mukaan, joten he tilasivat taksin ja suuntasivat narikan kautta kohti linnaa.

“We can raid the minibar”, Ellie ehdotti nojaten kevyesti miehen olkapäähän tilataksin takapenkillä ja vilkuili vastapäätä istuvaa kaksikkoa, jotka näyttivät myös viihtyvän. Marcus hymähti sivellen vaaleaverikön käsivartta kevyesti, eikä Ellie olisi malttanut odottaa, että he pääsisivät perille. Useiden minuuttien jälkeen taksi kuitenkin pysähtyi linnan edustalle.

“This is our room.” He astuivat sisään sviittiin Ellien johdolla, joka potkaisi korkokengät jalastaan. Marcus tuntui vielä pidemmältä, kuin aiemmin.
"You really weren't kidding when you said you're living in a castle" Noah naurahti ja yritti varastaa ensimmäisen suudelman Sarahilta. Nainen kuitenkin perääntyi pidemmälle asuntoon, virne huulillaan ja vaaleaverikön käsi omassaan. Ote kirposi Sarahin kääntyessä äänentoistolaitteen puoleen ja hetken päästä hieman maltillisempi musiikki täytti sviitin asuintilat.
"Can you get rid of that shirt for me, it's quite warm in here", Sarah kuiskasi Noahin korvanjuureen vetäessään miehen lähelleen musiikin liikuttaessa kehoja mielensä mukaan. Vaalea kauluspaita päätyi sohvan selkänojalle, paljastaen lihaksikkaan ylävartalon mennessään.
"Better?" Noah kysyi ilkikurinen virne huulillaan.
"Much", Sarah vahvisti laskiessaan kätensä toisen niskan taakse.

Sillä välin kun Ellie oli hakenut juotavaa minibaarista, olivat vaatteet vähentyneet toisella puolella huonetta. Tunnelma näytti kiihkeältä, ja tuskin loputkaan vaatteet pysyisivät kauaa kaksikon päällä.
“Maybe you should follow his example”, Ellie ehdotti Marcukselle virnistäen, ojentaen tälle pullon giniä. Mies virnisti ja ryhtyi napittamaan paitaansa auki kiusoittelevan hitaasti. Elliestä alkoi pian tuntua, että olisi aika siirtyä viettämään jatkoja kahden kesken.

“Nähdään aamulla”, Ellie tokaisi Sarahille tavoittaessaan tämän katseen, tarttui Marcuksen kädestä ja lähti johdattamaan tätä kohti makuuhuonetta. Sarah nyökkäsi virnistäen ja siirsi katseensa takaisin seuralaiseensa.
"What did she say?" Noah uteli.
"Just goodnight", Sarah vastasi pudistaen hieman päätään.
"You wanna go to your room?" Noah kysyi sitten, kädet vaativasti mekon selkämystä koskien.

Sarahin mielessä välähti kuva Mikestä, riidasta ja siitä, miten mies oli lähtenyt Ruotsiin ilman selityksiä. Kuva vääristyi, vaihtui mustelmaksi Robertin kaulalla ja torstaina käytyyn keskusteluun, jossa oli ollut Inkerikin osallisena. Naisen kurkkua kuivasi, silmät hakivat jotakin tuttua edessään olevista kasvoista sitä löytämättä. Hiljaisuus jatkui kunnes pää liikahti sen verran eteenpäin, että humalainen nuorukainen teki aloitteen. Sarah vaimensi takaraivossaan jyskyttävän omatuntonsa ja antautui ruotsalaispojan vietäväksi.
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 11.05.20 19:27
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 93
Luettu: 3099

Ankan päiväkirja

Kolmas sija
perjantaina 08/05/2020
#hanamiweek #tietähtiin2020 (tehtävä 18)

Kirjoita tarina takaperin. Voit joko tehdä tarinan, joka…
b) tai etenee myöhemmistä tapahtumista kohti aikaisempia tapahtumia, kirjoittaen alusta loppuun.

Keltainen ruusuke näytti kauniilta vasten Ankan valkoista karvaa. Ellie hymyili leveämmin kuin pitkään aikaan istuessaan tamman selässä ryhdikkäästi palkintojenjaossa. Kilpailusuoritus kieli siitä, ettei melkein viikon takaisissa Tie Tähtiin kilpailuissa napattu sijoitus ollut pelkkää tuuria, vaan Ellie tosiaan alkoi löytää yhteisen sävelen vuokrahevosensa kanssa, ja se tuotti tulosta. Samassa rivissä seisoivat hevostensa kanssa myös muun muassa Anton ja Josefina, joista erityisesti joukkuetoverinsa sijoitukseen Ellie oli tyytyväinen, vaikka sillä ei ollutkaan vaikutusta tähtitaistossa. Tällaisilla sijoituksilla oltaisiin kuitenkin vahvoilla tulevassa finaalissa.

Radalla oli ollut uskomaton tunnelma. Este toisensa jälkeen Ellie ja Ankka olivat liidelleet eteenpäin. Tamma eteni rytmikkäässä laukassa ja Ellie antoi sille tilaa hypätä. Ja sehän hyppäsi. Edes erikoisen näköinen tonttueste ei saanut sitä epäröimään hetkeäkään. Koko radan kestänyt tunne, flow, oli sama, kuin Hopiavuoressa. Tuntui siltä, kuin kaikki onnistuisi. Ellie oli pitänyt mielessä kaikki ne kommentit, joita Merikanto oli valmennuksissa ladellut ja varmasti valmentajakin olisi ylpeä siitä, miten paljon ratsukon yhteistyö oli parantunut.

Vaikka Ellie oli tuntenut olonsa itsevarmaksi koko alkuviikon, tuntui jännitys nyt vieneen fiiliksen mukanaan ennen kilpailusuorituksen alkua. Vaikka luokka oli ainoastaan viisi senttiä korkeampi, kuin heidän normaali tasonsa, tuntui se sillä hetkellä suurelta korkeuserolta. Olihan Ellie aikaisemminkin hypännyt 125cm Lefalla ja jopa sijoittunut, mutta silti. Tästä oli enää lyhyt matka tavoitteeseen, metrikolmenkymmenen luokkiin. Aikaisemmat kilpailut eivät olleet kuitenkaan jättäneet kovinkaan itsevarmaa oloa naiselle, vaikka Tie Tähtiin -sijoitus viime osakilpailuista olikin lämmittänyt mieltä. Se olisi kuitenkin voinut olla vain hyvää tuuria.

Samaisessa luokassa hyppäsi myös moni muu paljon Ellietä osaavampi ratsastaja. Esimerkiksi Josefinan veli Alexander Rosengård, joka näytti häkellyttävän hyvältä istuessaan suuren ruunikon tamman selässä sekä Salma, joka tuntui sijoittuvan Bonnien kanssa ärsyttävän usein. Myös Majina, joka oli TT-rankingpisteissä vain aavistuksen Ellien perässä, oli potentiaalinen uhka. Elliestä tuntui, ettei kilpailusarja lähtenyt mielestä edes toiseen maahan matkustamalla. Ajatukset finaalista ja rankingvoittajista pyörivät mielessä jatkuvasti, vaikka olivathan ne pienet tallikisat verrattuna Markarydin viikkoon. Elliestä kuitenkin tuntui, että hänen oma tiensä tähtiin oli vasta lähdössä kunnolla käyntiin.
kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 11.05.20 12:28
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 31
Luettu: 1678

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Hannaby Hanami Week: Joe
6. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Keskiviikko oli sekä mulle että Josefinalle taukopäivä, sillä 140 senttimetriä oli vielä liian iso luokka kaikille meidän hevosille. Tai ei ehkä Coralille. Muutamasta poikkipuolisesta sanasta mä olin päätellyt, että Alexander Rosengård olisi hypännyt Coralille neljänkympin ihan mielellään. Varmaan se olisi hypännyt ihan mielellään orin kaikki luokat, mä mietin ehkä lievästi katkerana. Ehkä se olisi menestynytkin paremmin, kuka tietää – olihan se kuitenkin liikuskellut näissä kansainvälisissä ympyröissä paljon kauemmin kuin mä. Josefina oli sitä mieltä, että Alexanderia painoivat muutkin asiat, mutta musta tuntui silti siltä, että mä olin Alexanderin tiellä yksi niistä antagonisteista, jotka olivat varastaneet siltä hevosen alta.

Välillä mä mietin, että mulla ja Alexanderilla saattoi olla enemmänkin yhteistä, mutta sen olemus ei suoranaisesti kannustanut ottamaan selvää.

Esteluokkien vaihduttua kouluratsastukseksi mä, Josefina ja Joe istuttiin Mysissä skumppalasit edessämme. Vaikka Joachim ei tarvinnut syytä juhlaan, nyt sellainenkin oli – se oli mennyt voittamaan metrikuudenkympin luokan Zilverillä ja ratsastanut niin järkyttävän lujaa, että Alexander Rosengårdin kisahevosen niin ikään itselleen anastanut Markus Asplundkin oli Joen rinnalla näyttänyt olevan sunnuntaikävelyllä Grosvenor de Cheneyn kanssa.

“So you’re coming, right?” Joe tiukkasi.
”To where?” Josefina kysyi ja vilkaisi mua epävarmana siitä, mitäköhän me oltiin luvattu.

”To Germany”, Joe sanoi hitaasti. ”Remember? This big country in central Europe? Where you can ride all day and enjoy my company all night?”
“Never heard”, mä kohautin harteitani ja hörppäsin skumpan lopun lasista. Joe kaatoi lisää.

”We’re coming”, Josefina naurahti. ”Not yet sure about the dates, though.”
“For a month, maybe”, mä lisäsin, ja oli mun vuoro vilkaista Josefinaa. ”Not more than that.”
”Booooring”, Joe huokaisi. ”But better than nothing, I guess. The boss misses you guys.”

Ei tuntunut luontevalta sanoa, että mä olisin kaivannut pomoa, ja arvelin ettei Josefina ollut ikävöinyt harmaahapsea sitäkään vähää. Mutta Saksaa mä kyllä olin kaivannut, Riesenbeckiä ja kaikkea mitä tuli pikkukaupungin kanssa samassa paketissa. Hevoset, ihmiset, kisat, ratsastaminen, aikaiset aamut, lämpimät päivät, isot radat. Mä en malttanut odottaa, että me lähdettäisiin sinne taas ja kaikki olisi samoin kuin edellisenä kesänä, ainakin näin jälkikäteen katsottuna täyttä ja täydellistä.

Toki me oltiin taas saman kysymyksen äärellä kuin aiemminkin – halusiko Josefina lähteä yhtä paljon kuin mä, vaikka olikin itse ottanut asian keväällä puheeksi, ja halusinko mä palata sieltä ensinkään. Se kysymys tuntui kummittelevan ilmassa ja kasvattavan sitä harmaata epävarmuuden massaa, joka oli viime aikoina leijunut meidän välillä toisinaan sakeampana, toisinaan läpikuultavana. Pitäisi puhua, mä tiesin kyllä sen; mutta keskustelu ei ollut meistä kummankaan vahvuus ja mä vihasin epämukavuusaluetta niin paljon kuin Josefinaa rakastinkin.

Puhumisen aika läheni koko ajan, mä tunsin sen, sillä se harmaa massa työnsi mua ja Josefinaa koko ajan toisistamme kauemmaksi enkä mä halunnut, että me annettaisiin sen erottaa meitä kokonaan. Mutta sen aika ei ollut tänään. Nyt oli aika nauttia kirsikankukkien loistossa kylpevästä Markarydista, isojen kisojen tunnelmasta ja kuivasta kuohuviinistä.

Ja Joen seurasta – se kertoi juttuja Saksasta ja sen puheissa vilahteli uusien hevosten nimiä niin tiuhaan tahtiin, että meidän todellakin olisi aika pian lähteä katsomaan, mitä pomo oli hankkinut talliinsa. Joe kertoili varsoista ja uusista ratsutukseen tulevista kolmivuotiaista, ja mä näin miten Josefinan katse muuttui aina hitusen kiinnostuneemmaksi, kun nuoriso tuli puheeksi.

Tuntui, että se oli löytämässä sitä kohtaa kilparatsastuksen maailmassa, mikä oli sille sopivin ja kiinnostavin. Omasta kohdastani mä en ollut edelleenkään varma.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 10.05.20 22:51
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2282

Yhtenä iltana | Rasmus A.

Hannaby Hanami Week: Easy
5. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Aurinko pilkahteli vaaleanharmaiden pilvien välistä ja sai Easyn kiiltelemään tavallistakin punaruskeampana, kun ori käveli joustavalla askeleella areenalta palkintojenjaosta kohti verryttelykentän sivussa odottelevaa Josefinaa. Orin posken vieressä lepatti valkoinen ruusuke, joka ei ollut – ihme kyllä – sille edes näiden kilpailujen ensimmäinen.

“Hienoin Easy”, Josefina kehui Easya orin tunkiessa päänsä tytön kainaloon.
”Se on näköjään päättänyt näyttää kaiken maailman toimittajille, että ei ole ensinkään keskinkertainen”, mä totesin enkä paljastanut, että ehkä se olin mä, joka oli niin ajatellut.

Matka Seinäjoelta Markarydiin muuan herra Harringtonin kanssa oli tuntunut niin pitkältä, että välillä mä olin varma, että me ei oltaisi perillä ikinä vaan ajettaisiin ja ajettaisiin, eikä aamu valkenisi koskaan ja Ruotsi vain jatkuisi jatkumistaan pituussuunnassa. Robert Totinen ei kuitenkaan ollut onnistunut lannistamaan mun hyvää tuulta, joka oli arvatenkin johtunut Cavan sensaatiomaisesta menestyksestä Tie tähtiin -kisoissa ja jatkunut vielä pitkälle maanantaihin. Easy oli hypännyt ehkä elämänsä parhaan radan tuplanollalla heti Hanami Weekin ensimmäisessä luokassa ja sijoittunut viidenneksi, ja levänneen oloinen Bran oli sekin tehnyt puhtaan perusradan omassa luokassaan ja jäänyt yhden hipaisupuomin takia toiseksi ei-sijoittuneeksi.

Eikä Easyn menestys ollut vain aloittelijan tuuria – nuorten estehevosten luokassa tiistaina se oli viidenneksi paras viisivuotias saaden ratsastettavuudesta täyden kympin, ja nyt se oli viimeistellyt kisaviikkonsa nappaamalla vielä toisen rusetin metrikympistä. Uusinnassa nuoren orin jalka oli jo painanut kahden pudotuksen veroisesti, mutta mä olin hevoseen aivan järkyttävän tyytyväinen. Vaikka kukaan muu mun oreista ei tekisi yhtään puhdasta rataa koko loppuviikkona, jo Easyn sijoitusten ansiosta Markarydiin lähteminen oli kannattanut.

Easy ei ollut vieläkään mikään mun sielunveljeni, eikä siitä sellaista koskaan tulisikaan, mutta se oli mun oma kasvatti – hevonen, joka oli Laran ensimmäinen jälkeläinen ja samalla ensimmäinen hevonen, jonka mä olin vienyt edes tälle tasolle maitovarsasta saakka. Se oli mun osaamisen ja vaivannäön kuva monella tapaa, ja siksi tuntui erityisen hyvältä, että työ sen kanssa oli kantanut edes nämä muutamat hedelmät. Vai pitäisikö sanoa kirsikankukat?

Mä hyppäsin alas Easyn selästä ja tungin itseni orin pään tilalle Josefinan kainaloon. Sen hiukset tuoksuivat kevyesti mansikalta, kun mä halasin sitä pikaisesti, ennen kuin Easy tönimisellään sai meidät molemmat
melkein kaatumaan kumoon.

”Easy”, mä moitin oria. ”Ei voi heti antaa menestyksen kihahtaa hattuun.”
”Kyllä se on kaikki rapsutukset ansainnut”, Josefina hymyili hevoselle ja rapsutti sitä otsasta. ”Ja porkkanoita! Mennäänkö? Vielä ehditään ehkä itsekin syömään ennen rataantutustumista.”
”Mennään”, mä nyökkäsin, ja me lähdettiin rinta rinnan kävelemään kohti jaba-aluetta. Kisapäivä oli tosiaankin vasta alussa – niin kuin viikkokin. Carri ei ollut vielä startannut kertaakaan, ja sillä hyppääminen koko Rosengårdien perheen silmien alla tuntui paineena vatsassa.

Easy oli hommansa hoitanut, ja tehnyt sen enemmän kuin kunnialla, mutta mulla oli vielä töitä.

4.5.2020 Hannaby Hanami Week - 100cm - sijoitus 5/35
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 5-vuotiaiden estehevosten arviointi - sijoitus 5/15
5.5.2020 Hannaby Hanami Week - 110-115cm - sijoitus 8/31
Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate HRF7x0vTopics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate FpnBp2s
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 10.05.20 21:54
 
Etsi: Spin off
Aihe: Yhtenä iltana | Rasmus A.
Vastaukset: 52
Luettu: 2282

Inkan päiväkirja

10.05.2020

#hanamiweek

"Onhan kaikki nyt varmasti kyydissä? Ei jäänyt mitään huoneeseen?" varmistelin äidiltä, kun teimme majatalolta lähtöä kisa-alueelle. Viimeisten luokkien jälkeen sekalainen seurakuntamme lähtisi kohti Suomea, joten ei olisi aikaa etsiä unohtuneita tavaroita. Tai ihmisiä.
"On, on", äiti puuskahti aurinkolasit silmillään eikä ollut lainkaan niin puheliaalla tuulella kuin normaalisti.
"Menikö myöhään?" tyrskähdin Ritva Aron kömpiessä auton takapenkille Matildan vallattua etupenkin.
"Hiljaa."

Naureskelin huvittuneena ja Matildallakin näytti olevan pokassa pitelemistä. Taisi äiti kärsiä krapulasta... Heidi oli ottanut Sofian, joten lapsenvahtina toiminut äiti oli saanut vapaaillan ja mitä ilmeisemmin lähtenyt viihteelle.
"Pitääkö sitä ryypätä itsensä tuohon kuntoon?" tavoittelin mäkättävän äidin äänensävyä.
"Hiljaa."

Olisin voinut jatkaa äidille kettuilua vaikka kuinka, mutta jaba-alueelle päästyäni unohtui äidin kiusaamiset sillä pitäisi alkaa valmistautumaan maastoesteluokkaan Inkan kanssa.
Äiti puhisi ja tuhisi kuin vetelisi viimeisiä hengenvetojaan, joten kun Heidi, Lauri ja Sofia saapuivat paikalle, sanoin rekan omistajalle äidin menevän nyt hetkeksi lepuuttelemaan silmäluomiaan rekkaan.
"Kyllä se sopii", Heidi hymyili.
"No niin, äiti, lähdeppäs nukkumaan tuo krapulasi pois", komentelin. Äiti ei laittanut vastaan vaan lähti Heidin saattelemana hevosrekka-alueelle.
Pudistelin huvittuneena päätäni ja keskityin Inkaan.

En vieläkään tiennyt, oliko ollut kuinka järkevää raahata Inka Ruotsiin saakka yhden luokan takia, mutta siellä sitä oltiin.
Nuorta tammaa ei hirveästi hetkauttanut pitkä matka tai uusi ympäristö. Se oli ihan oma itsensä ja katseli kisavilinää uteliaana.
Kummoista suoritusta en meiltä odottanut, mutta en nyt kuitenkaan aikonut ratsastaa rataa läpi hälläväliä-meiningillä vaan ihan tosissani.

Inkakin otti tosissaan.
Vauhtia olisi ehkä saanut olla enemmän, mutta kirjava tamma hyppäsi kummallisten esteiden yli arastelematta. Edelleen hetkittäin unohdin, että kyseessä oli nuori hevonen eikä mikään konkari.

Ja ylpeäkin siitä sai jälleen kerran olla. Tulimme kuudenneksi ja sillä suorituksella saimme yhden ruusukkeen lisää ripustettavaksi palkintokaappiin.
Käsittämätöntä. Jos meillä kisat jatkuisi samaan malliin hamaan tulevaisuuteen saakka, voisin sanoa Inkan olevan paljon parempi kisaratsu kuin Salli, jonka kanssa ei montaa ruusuketta kerätty.

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Jesinhan

Oskarikin tuli vähän myöhemmin onnittelemaan hyvästä suorituksesta Mila vanavedessään. Punatukkainen näytti vähän nuutuneelta ja viiden vuoden kokemuksella voin sanoa, että tuo ilme kieli krapulasta.
"Mitä?"  Mila kivahti huomatessaan huvittuneen tuijotukseni.
"Krapula", Oskari osasi kertoa epäilykseni oikeaksi.
"Näin minä vähän ajattelinkin", hymähdin ja syvennyin sitten keskustelemaan miehen kanssa Inkasta sekä Sallista.
"Täytyy tulla heti käymään, kun se varsa syntyy", mutisin. Ei menisi enää kauan...
"Matilda mukaan", Oskari nyökkäsi hymyillen violettihiuksiselle naiselle, joka nojaili Zelian karsinan oveen ja jonkinlainen hymy käväisi hänenkin kasvoilla.
"Ota Antonkin mukaan", Mila virnisti.
"Usko jo, se ei sinulle tai Stinalle lämpeä", letkautin, mikä sai Milan vain nauramaan ja kohauttamaan olkiaan.
"Aina saa yrittää..."

Siinäpähän yrittäisi, ei minua hetkauttanut.

Äitikin heräsi jossain vaiheessa ja sanoi tuntevansa olonsa uudesti syntyneeksi.
"Hyvä", tuumasin silitellen sylissäni olevan Sofian selkää. Äiti ojenteli käsiään tytön suuntaan, joten luovutin lapsen mummulleen ja päätettiin sitten lähteä katsomaan viimeistä esteluokkaa, joka oli alkamaisillaan ihan niillä hetkillä.
Inkakin kun oli lastausta vaille valmis ja sen tavarat olin saanut kannettua autoon Matilda apunani.

Matilda tulisi minun ja äidin kyydillä Suomeen, mutta koska hevoset olivat Runiacin autossa, lähtisimme peräkanaa ajelemaan kohti satamaa heti sen jälkeen, kun viimeinen esteluokka olisi kilpailtu ja Heidi saisi hevosensa hoidettua.

Anton istuskeli katsomossa myös ja menimme miehen seuraan. Blondi näytti vähän hämmentyneeltä meidän ilmaannuttua paikalle, mutta mutisi jonkunlaisen tervehdyksen kuitenkin.
"Älä nyt vain sano, että sinullakin on krapula?" naureskelin.
"Eh... Vähän", Anton mutisi takaraivoaan hieroskellen ja keskitti katseensa kentälle.
"Kaikilla krapula", hymähdin laskiessani käden Matildan polvelle. Meillä ei ollut. Onneksi.

Anton murahti jotain epämääräistä ja miehen katse oli hetkeksi hakeutunut vähän matkan päässä istuskelevaan Käkiharjujen seurueeseen. Mila kääntyi katsomaan meitä ja vilkutti iloisesti lähinnä Antonille, mikä sai miehen punastumaan korviaan myöten eikä uhallakaan katsonut minun suuntaan.

Hetken Anton siinä kiemurteli nolostuneen oloisena ennen kuin ilmoitti lähtevänsä Auburnin porukan luo.
Katselin loittonevaa selkää huvittuneena. Ei kai mies luullut, että ottaisin nokkiini siitä, että exäni lirkutteli hänelle?
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 10.05.20 21:09
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 24
Luettu: 813

Rillan päiväkirja

10.05.2020
kansainvälinen kaaos
#hanamiweek

Kalla CUP vaikuttaa tän rinnalla lastentarhalta ja mä tunnen itseni lastentarhalaiseksi joka yrittää olla isompi kuin on. Maailmanloppua ei tullut ja mä joudun ratsastamaan. Mua pyörryttää, koska jännitän niin paljon, enkä mä voi ihan varmuudella luottaa siihen, että pysyn Rillan selässä. Jännityksen mukana tulee huono olo ja nihkeys saa mut vilkaisemaan kukkakoristehässäköiden suuntaan. Järjestävä taho ei kyllä varmaan arvostais jos mä oksentaisin sinne. Onneksi mä olen lähtövuorossa neljäs, pääsen kärsimyksistäni nopeasti. Mä en tiedä mitä mä olisin tehnyt jos oltais oltu viimesiä. Ehkä mä olisin todennut “joo ei” ja liftannut takas Suomeen ennen kuin koko luokka olis edes ehtinyt alkaa.

Rillan sykeröt on täydelliset. Mikään pakkohan niitä ei olis ollut laittaa, mutta mä heräsin liian ajoissa, tai en ehkä nukkunut ollenkaan ja mun oli pakko tehdä jotain. Ja mä tein. Sykeröt. Jokaisen varmaan kymmenen kertaa, että sain täydellisen. Ja Rilla odotti kärsivällisesti. Seisoi paikallaan ja antoi mun tehdä. Mua ei enää kuitenkaan yhtään ilahduta ne täydelliset sykeröt kun tuijotan niitä ja odotan. Mun tekis mieli purkaa ne. Kokeilla jotain muuta. Mutta enää ei ehdi, eikä Rillakaan ole rauhallinen ja järkevä. Miten se voisi olla, kun mäkään en ole? Aika tuntuu liian hitaalta ja nopealta samaan aikaan. Mun startti lähestyy liian nopeasti, mutta sen loppu on liian kaukana. Turvaliivi tuntuu kiristyvän mun ympärillä mitä lähemmäs me tullaan. Ehkä se rusentaa mut ennen kuin päästään aloittamaan.

Mua ennen vuorossa ollut Teemu ratsastaa ulos areenalta ja hymyilee mulle kannustavasti meidän ohittaessa toisemme. Mä yritän vastata sen hymyyn, mutta kykenen vain irvistämään epämääräisesti. Ainoa mut kasassa pitävä asia on sisällä vellova, kurkkua kuristava jännitys. Tai paniikki? En oo koskaan ollut hyvä nimeämään tunteita. Ehkä joku muu osais sanoa. Kaikki kuitenkin näkee miten kauhuissani mä olen ja miten mä en ollenkaan kuulu kansainväliselle kisa-areenalle. Vähän odotan, että joku lähettäis turvamiehet hakemaan mut pois radalta, kysymään että mitä helvettiä mä siellä teen, ennen kuin ne sitten raahaavat johonkin säilöön odottamaan maastakarkoitusta saatesanoilla “takas ei tarvi tulla”. Laittasko ne mut Suomeen kun tulin sieltä vai Saksaan jonka passi mulla on?

Se on mysteeri joka ei (mun onneksi vai harmiksi, sitä en tiedä) ratkea. Mä haluaisin väittää, että lähtömerkin saatuani tai ihan viimeistään ensimmäisen esteen jälkeen olisin vaipunut sellaiseen keskittymisen kuplaa, jossa ei ole muuta kuin mä ja Rilla ja meidän suoritus. Valitettavasti en saa sellaista iloa. Ollenkaan. Sen sijaan mä olen ihan naurettavan tietoinen katsomosta ja yleisöstä ja siitä miten kirsikkapuiden oksat liikuskelevat kevyessä tuulenvireessä, joka kuljettaa kirsikankukkien tuoksua mulle. Kaikista niistä kirjavista ja huomiota huutavista esteistä, joiden keskellä mun pitäis navigoida oikeaan suuntaan ja muistaa mihin mä olin ratsastamassa seuraavaksi. Mun mieleni on kaoottinen kuin elektroniikkaliike, jossa jokainen tv näyttää eri kanavaa ja kaukosäädin on hukassa. Aistit kerää kaiken turhan informaation, äänet, hajut, värit, mä jopa tunnen tai kuvittelen tuntevani hiekkaa mun sukassa. Kypärän hihna hitusen liian kireällä, niin että voin väittää kuristuvani siihen ja jos en nyt avaa sitä, mä saatan kuolla. En avaa, otan riskin.

Rilla heijastaa ulos sitä kaaosta joka mun sisällä pyörii. Se on kireä kuin viulunkieli ja tuntuu valmiilta sinkoamaan kuuhun, jos se saa mitään syytä siihen.  Jos en putoa satulasta siksi, että pyörryn kauhusta, mä putoan siksi että tamma saa musta tarpeekseen ja heittää mut helvettiin. Mun pitäis rauhottua ja nollata ajatus, mutta mä en kykene tekemään, mä olen vakuuttunut siitä että nyt on myöhäistä edes yrittää. Mun mieleen tulee Teemun muistutus hengittämisestä ja sanat kaikuu mun päässä samassa tahdissa Rillan laukan kanssa. Me lähestytään croissantia. Yritän hengittää. Mun maha murisee niin, että se kuuluu varmaan kymmenen kilometrin päähän. Miksen mä pakottanut itseäni syömään mitään aamupalaa?

Rilla ponnistaa hyppyyn ja samalla mun mieleeni juolahtaa miksi kaikki tuntuu kaatuvan niskaan niin intensiivisesti. Mä unohdin ottaa lääkkeet aamulla. Unohdin. Se on äärettömän huono ja typerä oivallus, kun ollaan kovaa vauhtia hukkumassa siihen suohon jossa niitä olisin kipeimmin tarvinnut. Se on typerää muutenkin. Mun mielessä kiehahtaa viha. Itseäni kohtaan, koska mun suoritustaso ei vastaa samaa kuin neurotyypillisen. Maailmaa kohtaan, koska se on epäreilu ja perseestä. Kaikkia niitä kohtaan jotka pystyy ilman lääkkeitä siihen mihin mä en pysty välttämättä edes niiden kanssa.

Rillan kaviot tömähtävät maahan, hajottaen mietteet ja hälventäen tunteet. Katse on seuraavassa esteessä ajatusta nopeammin, mutta kun mielen ottaessa kiinni, mä alan toistella esteitä. Ajatuksissani ja ääneen, hoen niiden järjestystä. Siitä tulee mantra jolla mä yritän saada kaukosäätimen hallintaani ja sammuttaa ylimääräiset kanavat. Tarjota aivoille jotain mihin keskittyä sen sijaan, että keskittyisi kaikkeen. Tai ei mihinkään. Kumpi se sitten onkaan.

Viimeisen esteen jälkeen mä taputan Rillaa, kiitän sitä siitä ettei se heittänyt mua alas. Tamma heittelee vähän päätään. Areenalta ulos ratsastastettuani mä alan itkeä. En siksi että rata olis mennyt huonosti, rehellisesti sanottuna mulla ei ole mitään muistikuvaa koko radasta enää tässä kohtaa. Ainoa mitä mä muistan on se helvetin kirsikankukkien tuoksu, joka on varmasti mun mielikuvitukseni tuotetta, koska kirsikankukathan ei taida tuoksua todellisuudessa juuri miltään. Ja hiekka mun sukassa. Mä olen ihan varma että sinne on kipattu sitä vähintään rekkalastillinen.

Ei. Mä itken koska se on ohi, mä selvisin ja mut kasassa pitänyt jännitys valuu pois. Siirrän ohjat yhteen käteen ja kuivaan kyyneleitä parhaani mukaan hihaan, mutta uusia syntyy samaa tahtia kuin vanhoja saa pois. Nyt mä toivon että olis samanlainen sadesää kuin eilen, se peittäisi tän hyvin. Hävettää itkeä julkisesti ilman syytä, vaikka akuutein purkaus meneekin nopeasti ohi.

Rilla on edelleen kierroksilla, mutta ei enää samalla tapaa kuin radalla. Mä huokaisen ja silitän tamman kaulaa. Punaruunikko kääntää korvansa mun suuntaan, kun kerron sille, että se on hieno ja teki hyvää työtä ratsastajasta huolimatta. Mun silmään pistää, että yksi sen sykeröistä ei sittenkään ollut ihan niin täydellinen kuin mä ajattelin, vaan on lähtenyt purkautumaan. Huomio saa hymyn käväisemään mun kasvoilla, miten hölmöä oli käyttää kaikki se aika yksiin sykeröihin.

Vai oliko hölmöä käyttää aikaa tähän? Oliko tää vaivan arvoista matkustaa, kilpailla yhdessä luokassa? Sainko mä tästä mitään itselleni? Mä en tiedä. Ne kysymykset kalvaa mua koko Rillan jäähdyttelyyn ja huolehtimiseen käyttämäni ajan ja vielä pitkään senkin jälkeen.

Mä luulen tietäväni mitä mä haluan, mutta tiedänkö kuitekaan?
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 10.05.20 20:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2017

Banskun päiväkirja

7-10.5.2020
Hannaby Hanami Week
#hanamiweek
Muiden Auburnilaisten lähtiessä Hannaby Hanami Weekille jo alkuviikosta tai suoraan Tie Tähtiin osakilpailuista, Inna teki poikkeuksen. Hän oli ilmoittanut ensimmäiseen luokkaan vasta torstain päivälle. Capun startti Int ykkösessä, jonka jälkeen perjantaina hän saisi keskittyä Banskun vaativiin luokkiin. Ne olisivat Banskun ensimmäiset startit ruunauksen jälkeen, joten Inna oli halunnut aloittaa kevyesti eikä muutenkaan halunnut sopivien luokkien puutteessa pitää hevosillaan montaa välipäivää. Maanantai olisi meinaan tarjonnut Banskulle myös pari sopivaa luokkaa.

No, he saivat tehdä viime hetken treenit kunnolla rauhassa, kun Auburnin talli oli melkein tyhjä. Inna lähti jo hyvissä ajoin keskiviikon aamuyöstä liikkeelle. Hän matkusti yksin, koska groomina toimiva Jooa oli jo Ruotsissa auttamassa siskoaan. Inna oli kyllä seurannut tulospalvelua aktiivisesti. Matka Turkuun ei ollut liian pitkä, odotus ensimmäiseen aamulaivaan sitäkin pidempi ja laivalla kesti aina iltapäivään asti olla Ruotsissa. Molemmat hevoset matkasivat yllättävän hyvin, vaikka Inna oli valmistautunut rauhoittamaan erityisesti Capun.

Tukholman satamasta Inna huristeli Markarydiin kilpailupaikalle. Sää oli todella tuulinen, onneksi ei kuitenkaan satanut. Jooa oli odottamassa Innaa paikan päällä ja auttoi purkamaan rekan sisällön. Bansku ja Capu löysivät omat jabansa, jotka olivat myös vierekkäin. Tarpeellisen järjestämisen jälkeen, he kävivät vielä taluttamassa hevoset tiluksilla, Inna ihasteli Kirsikkapuistoa. Sen jälkeen molemmat pääsivätkin lepäämään bokseihinsa ja Inna lähti Linnahotellille, missä yöpyi.

Ensimmäinen kisapäivänä paistoi aurinko, sää oli lämpimämpi kuin Suomessa, eikä Inna tarvinnut kuin kevyen takin. Jooa auttoi Capun kuntoon laitossa. Se sidottiin molemmin puolin kiinni, jotta laitto sujui ongelmitta. Inna letitti mustan harjan samalla, kun Jooa harjasi sen huolellisesti. Capu sähelsi tuttuun tapaan ja ehkä myös hieman hermostui touhuavasta kaksikosta.

Kunnon kävelytys hermostuneen orin kanssa, ei antanut Innalle kauheasti toivoa tulevasta luokasta. Nainen ei myöskään ollut laittanut ensimmäiselle kisapäivälle kovia odotuksia. Pitkä matkustus otti veronsa myös Capun kaltaiselta hevoselta kuin myös sen ratsastajalta. Ehkä oli myös hyvä, että odotuksia ei ollut. Innan ja Capun rata meni surkeasti, vain 60% lopputuloksella he olivat 23/28. Jo heti suorituksen jälkeen Inna totesi, että Capun saisi hoitaa pois.

Perjantaina oli Banskun kisapäivä. Jälleen he laittoivat Jooan kanssa hevosen kuntoon. Jooa lähti kävelyttämään Banskua, kun Inna vielä vaihtoi kisavaatteet päälle. Violetti kisatakki olisi tänään käytössä, kun Capun kanssa hän käytti frakkia. Olihan kyseessä hieman isommat luokat. Banskun kanssa kisat alkoivat vaativa B:llä ja he olivat ensimmäisten starttaajien joukossa. Kansainvälisissä kisoissa oli aina hyvin erilainen tunnelma ja Inna piti siitä. Ehkä hänen pitäisikin miettiä suurempia kisoja ulkomailla. Olisiko fiksua kenties lähteä jonain kisakautena kokonaan ulkomaille?

No, ei ainakaan vaativa B:n suorituksella. Inna taputti Banskua ohjelman jälkeen, joka ei ollut heidän parhaimmistoa, vaan enemmän samanlaista latteaa vaativa B:n tasoa kuin aikaisemminkin. Olisi turha edes toivoa palkintosijoille pääsyä. Inna laskeutui alas selästä ja antoi Jooan lähteä sen kanssa ratsain välikäynneille. Itse Inna lähti haukkamaan syötävää ja virittäytymään A:n luokkaa varten.

Bansku oli huomattavasti vireämpi vaativa A:n luokassa, joten Innakin rentoutui satulassa huomattavasti. Tämä oli heidän toinen tämän tason startti. Eikä Inna kyllä voinut olla tyytyväisempi. Suorituksen jälkeen he olivat kolmansia, joten Inna ei laittanut vielä Banskua pois, vaan he jäivät Jooan kanssa seuraamaan tilannetta. Hiljalleen heidän sijoituksensa tippui ja vasta viimeisten kilpailijoiden jälkeen Inna sai huokaista helpotuksesta. He saisivat edes jonkinlaisen ruusukkeen. Nainen halasi Banskua iloisena ja palasi sen satulaan. Palkintojen jaossa oli vain suomalaisvahvistusta. Inna taputti tyytyväisenä Banskun kaulaa, kun sen suitsissa oli viimein valkoinen ruusuke. Ensimmäinen ruusuke Ruotsista, toivottavasti ei viimeinen ja Capukin saisi muille esiteltävää kotipuolessa.

Viimeiset startit Inna teki lauantaina ja sunnuntaina. Lauantain luokkana oli hänelle ja Capulle turvallinen PSG, jossa Inna valmistautui palkintojen jakoon melkein luokan loppuun asti, kunnes suomalainen Niklas Laaksi tiputti hänet varmasti pois sijoilta. Innaa harmitti todella paljon, mutta laittoi Capun pois hyvillä mielin. 69,643 oli ihan hyvä prosentti.

Sunnuntaina Innan hymy oli herkässä. 83,750 prosenttia Int I -luokassa takaisivat varman sijoituksen, Inna oli siitä jo varma. Häntä ei harmittanut, kun heti seuraava ratsukko teki hieman paremman suorituksen ja kiilasi ensimmäiseksi. Järjestys pysyi heidän osalta kuitenkin samana. Kukaan ei saanut heidän jälkeensä parempia pisteitä, joten Inna seisoi Capun kanssa kisojen päätöspäivänä palkintojen jaossa. Orin suitsiin aseteltiin sininen ruusuke. Se oli heidän ensimmäinen sija Intermediate tasolta. Muut sen tason kilpailut olivat menneet hyvinkin surkeasti.

Maanantaina Inna ja Jooa pakkasivat hevoset rekkaan. Inna oli oikein tyytyväinen kahteen ruusukkeeseen, jotka sai tuoda kotiin tuliaisina. Vielä mukavampaa oli, kun molemmat pojat olivat ansainneet palkinnon. Se ehdottomasti kasvatti Innan mieltymystä kansainvälisiin kisoihin.
Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Hanami6Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Hanami2
kirjoittaja Inna P.
lähetetty 10.05.20 19:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Banskun päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3327

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

09. - 10.05.2020
#hanamiweek

Seisoskelin jonkun bileporukan laitamilla, hörpin kaljaani ja katselin ohi käveleviä ihmisiä mietteissäni. Olin houkutellut Sarahin lähtemään mun kaa kaljalle, se oli ottanut Ellien mukaansa ja lopulta olimme päätyneet "juhliin", joista olin jo aikaisemmin päivällä kuullut.
En kyllä oikein juhlatuulella ollut, mutta aivan sama. Ehkä tästä tulisi ihan kiva ilta kuitenkin?

Se olisi ollut varmasti paljon kivempi, mikäli Aliisa olisi ollut mukana, mutta kun ei ollut...
Olin mä sille soittanut, mutta sillä oli ollut jotain muita kiireitä niin ei ehtinyt lätisemään puhelimessa. Puhelu oli loppunut Aliisan kikatukseen eikä jäänyt epäselväksi, mitä ne sen kiireet oli olleet.
Eiiii tuntunut missään... Ei yhtään missään.

Ei tuntunut, kun vetäisi pienet sievät humalat.
Onneksi olin tajunnut kysyä Jesseltä autoa lainaan sen verran, että olin saanut haettua lähikaupasta kunnon satsin kaljaa niin ei tarvinnut maksaa itseään kipeäksi jollain linnan baarihinnoilla.

Muisti kai se alkoi jossain vaiheessa vähän pätkähdellä.
Muistan kyllä luvanneeni jonkun murronmaalaisen naisen tallilla piipahtaa joskus, mikä se oli, Hukkapiilo?
Muistan, kuinka Isabella Sokka oli käynyt muistuttamassa että olisi erittäin suotavaa olla aamulla hoitamassa Vila kisakuntoon.
Cellalta olin pummannut tupakan, hämmentynyt sen flirttailusta ja ehkä yrittänyt heittää jotain kuivaa läpyskää takaisin.
Olin naureskellut joidenkin miesten sanalliselle kilpailulle siitä, kuka mahdollisesti saisi vietyä Ellien tai Sarahin sänkyynsä illan päätteeksi.
Majinákin oli piipahtanut bilerekalla enkä kyllä nyt tarkkaan muista mitä mä sen kanssa olin jutellut, mutta jotain kyllä. Toivottavasti en ainakaan mitään typerää.

Sitten jostain oli pölähtänyt paikalle se joku Jessen tuttu, Mila, joka kutsui mua ihan oikealla nimellä toisin kuin Stina.
"Kas kun en oo sullekin joku vara-Jesse", olin vitsaillut viitaten Kaajapurojen rasittavan työntekijän antamaan lempinimeen. Mila ja Stina olivat kavereita myös, olinhan mä sen nähnyt White Partyissakin Vihreän seurassa.  
Mila oli naurahtanut kuivasti, hörpännyt omaa kaljaansa mietteliään näköisenä irroittamatta katsettaan minusta.
"Voit olla", nainen oli todennut lopulta.

Sitten olimme keskutelleet Sallista (kuulema voi erittäin paksusti, ei menisi enää montaa viikkoa jakautumiseen), hevosista ylipäätänsä ja niin edelleen. Jossain vaiheessa keskustelu oli mennyt pikkutuhmiin juttuihin ja kun Mila sitten sanoi, että hänen oli aika lähteä hotellille, koska silläkin olisi huomenna kisahoitajanhommia, olin kokeillut joskus muinoin Termospullo-aikoihin toiminutta replaa:
"Pitääkö sut saattaa?"

Piti.

Niin. En nukkunut Auburnin rekassa sinä yönä.
Aamulla hävetti pikkuisen, muttei kuitenkaan kovin hirveästi.
"Pitää varmaan lähteä hoitamaan hevoset", Mila tokaisi ylös kömpiessään. "Eikös se Jessekin starttaa tänään?"
"Mjoo", ähisin pienen krapulan jyskyttäessä takaraivossa ja keräilin vaatteitani lattialta. "Mistä te muuten tunnette? Noin niin kuin alunperin."

Mila mulkaisi minua vähän hämmentyneenä ja puuskahti: "Me ollaan oltu yhdessä. Kihloissakin."
Meinasin kompuroida jalkoihini ja teki kieltämättä mieli juosta ovesta ulos miehekkäästi kiljuen.
Sillä lailla Seljavaara. Panit sitten kaveris exää. Hienosti... Ei perhana. Oli Jesse joskus entisestä kihlatustaan puhunut, mutta en mä nyt ajatellut sen olevan Mila... Peerse.
Tai sitten olin kuullut asiasta ihan nimen kera mutten muistanut sitä eilen tai nyt.

"Hopihopi, ollaan kohta myöhässä", Mila hätyytteli kun jumituin sulattelemaan tätä tietoa housut puolitangossa pöllämystynyt ilme kasvoillani.
"Jooh... Mennään", puuskahdin.
Jaa, että semmonen vara-Jesse sitten...
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 10.05.20 16:01
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 57
Luettu: 2041

Grannin päiväkirja

Hanamisikermä
4.-10. toukokuuta 2020
#hanamiweek #rosengårdit #raapale

Maanantai

Epämääräinen jännitys on vaivannut Josefinaa koko matkan ajan ja vielä perilläkin. Vatsanpohjassa painona vellovaan tunnemyttyyn sitoutuu monta asiaa: matkajärjestelyt, Cella, omituinen tunne isän ja äidin välisistä hiljaisuuksista. Jännitys kuitenkin yltyy yltymistään, ja hetkeä ennen Rasmuksen arvioitua saapumisaikaa Josefina tuntee olonsa pahoinvoivaksi.

On ollut kamala ikävä poikaystävää, mutta mielessä pyörivät kaikki selvittämättömät omituiset tunnelmat, joiden todellisuudesta Josefina ei enää ole varma. Onko hän kuvitellut heidän välisensä kireyden?

Rasmuksen vihdoin saapuessa Josefina ryöpsähtää pala kurkussa halaamaan häntä. Se tuntuu tutulta.
"Onko sulla ollut noin ikävä mua?" Rasmus kysyy aivan korvanjuuressa ja pussaa hänen poskeaan.
"On."
"Mullakin on ollut."

Ne ovat tärkeitä sanoja.

*******

Illalla Joachim tuppautuu heidän huoneeseensa. Miestä ei vaivaa tippaakaan se, että hänen ryskätessään peremmälle Josefina on juuri tullut suihkusta. Pelkkään pyyhkeeseen verhoutunut  tyttö kerää vilkkaasti itselleen vaatteita ja pujahtaa kylpyhuoneeseen pukeutumaan.

Huoneesta kantautuu Joen taukoamatonta puhetta.

"Man, I just had to see this fancy palace. Here, have a beer. Rrrrasmus, you lucky dog, you've got yourself a potential Sugar Daddy-in-law! The man must really like you. No-no, seriously! Here you are, fancy hotel rooms, decent stallions and - ah, Josie, so good to see you! As pretty as ever."
"She's missed you", Rasmus, se ruoja, kielii.
"Aw. I've missed you too."




Mitä sitten tapahtui?:
kirjoitettu yhdessä Pölhön kanssa
Oliko kuvaavampi termi “huuli pyöreänä” vai “hymy pyllyssä”, siinäpä vasta pulma. Kumpainenkin kuitenkin kuvasi hyvin osuvasti Amelien tunnetilaa hänen taluttaessaan pärskyvää Uulaa käsihevosalueelle, pään kääntyillessä kuin väkkärä hänen ihmetellessä ympäristöä. Juu, kyllähän hän hulppeuteen oli Dzelzainissakin turtunut, ja turtumuksesta siinä nimen omaan olikin kyse. Uudessa paikassa kaikki näytti aina, poikkeuksetta, hienolta ja jopa paremmalta. Tuntui raikkaalta tuulahdukselta päästä välillä pois linnalta, jonka jokaisella sielulla tuntui olevan enemmän tai vähemmän ongelmia. Joko muiden, itsensä tai hevosensa, mutta ongelmia joka tapauksessa. Ongelmia, jotka jostain kumman syystä tuntui hyvältä kaataa joukolla Amelien niskaan. Vaikka hän olikin “vain” tallityöntekijä, ei ainakaan näin äkillisesti muistellen työsopimuksessa lukenut mitään yhteisenä sylkykuppina olemisesta. Vai kuvittelivatko kaikki, että koska Amelie nyt vain sattui olemaan aina niin iloinen ja päällisin puolin kestopositiivinen, hän kestäisi muiden tunteiden purkualustana? No ei kyllä kestä. Eikä tuo kyllä rehellisesti sanottuna ollut kovin positiivinenkaan, enää ainakaan. Vuodet Iivari von Hoffrénin alaisuudessa olivat vaatineet veronsa.

Mutta nyt elämässä oli kääntymässä ehkä uusi sivu. Amelie seurusteli ensimmäistä kertaa ihan vakavissaan, vaikkakin ironisesti toinen puolisko oli niin epävakava kuin ikinä pystyi olemaan. Myös ratsastusura oli saanut aivan uutta vauhtia: Dzelzain sponsoroi nuoren naisen kisauraa, ja olkootkin se sitten sitä että ehkä Vitaliya vain sääli Zeniin jumittunutta esteratsastajaa, ei tilaisuudesta voinut olla kuin kiitollinen. Ilman sponsorointia Amelie ei olisi nytkään astelemassa Ruotsin maaperällä ensimmäisissä isoissa kilpailuissaan sitten viimevuotisen Power Jumpin.

Normaalisti Amelie olisi erittäin, ellei enemmänkin, jännittynyt. Nyt hän oli vain kohtalaisesti, sillä tavalla normaalin ihmisen tasolla. Treenit olivat menneet Uulan kanssa hyvin, ja kisojen yleistunnelma oli yllättävän rento ottaen huomioon niiden mittakaavan. Amelie ei ollut tuntenut kertaakaan oloaan arvostelluksi, ei itse kisapaikalla saati Stall Falkencreutzin tontillakaan. Tai ehkä hän oli vain niin hyvällä tuulella itse, ettei huomannut negistelyä. Tiedä siitä sitten.
Amelie näki jonkin verran tuttuja kasvoja  alueella, mutta nimenomaan tuttuja, ei ystävien. Hän ei ollut niinsanotusti piireissä: valmennuksissa ja kisoissa oli tullut tutustuttua ihmisiin, mutta pahemmin Amelie ei ollut kenenkään kanssa ystävystynyt. Ei hänen eristäytymiseensä ollut mitään erityistä syytä: kunhan ei vain ollut jäänyt pitämään yhteyttä. Se hieman harmitti, mutta toisaalta työpäivät olivat Zenissä pitkiä, vielä pidempiä kun siihen lisättiin oma valmentautuminen. Ei siinä varmaan ehtisikään ystävien kanssa humputtelemaan.

Silti Amelie ilahtui saadessaan tervehdyksen vastaantulevalta naiselta. Brunette ei heti ollut saanut mieleensä, kenelle mahdollisesti nyökkäsi takaisin. Hevonen oli tuntematon, eivätkä kasvotkaan yhdistyneet heti keneenkään erityiseen. Amelie kelasi läpi menneitä tapahtumia: epäonnistunut estevalmennus Orange Woodissa, Seppeleen viimeisin valmennus, haku mukaan samaiseen valkkarinkiin… Hei. Hetkinen! Jusu joku, Rosengård? Mikäköhän hänen oikea nimensä nyt olikaan... Amelie muisti vain Jusun, koska hänen ensimmäinen ratsastuskoulun kisaponikaverinsa oli ollut ruunikkoa hepoa taluttavan nimikaima.  

Hymy ylettyi korvasta korvaan. Amelie oli mielissään siitä, että oli jäänyt jonkun mieleen. Hän piti itseään vähäpätöisenä pyrkyrinä, feikkikisaajana. Sellaisena joka kuvitteli olevansa parempi kuin olikaan, ja tunki nenänsä luokkiin joihin tasoisellaan ei ollut asiaakaan… Kyllä, kahden vuoden takainen törttöily Power Jumpissa Zirafen kanssa löi yhä lyttyyn. Toisaalta Seppeleen valmennuksissa ratsastus oli sujunut ihan mallikkaasti, ja toivottavasti Rosengård oli nähnyt Amelien kiitämisen laina-ahaltekellään viime kesänä Auburnissa. Sillä suorituksella hän tsemppasi itseään aina, kun muisto Zirafen radasta oli livahtanut mieleen.

Mutta kylläpä Amelieta hävetti, ettei hän muistanut toisen etunimeä. He olivat varmasti osuneet useamminkin samoihin kisoihin, ja olivathan nuo nykyisin samassa valmennusrenkaassakin.

Tuttuun tapaan Amelie puntaroi ajatuksiaan vain hetken, kunnes teki päätöksensä. Hän huitoi käsihevosalueen reunalla puhelinta räpeltävän Fricin  luokseen, vaihtoi nopean suudelman ja lykkäsi ruskeat ohjat pojan käteen.
“Taluttele Uulaa hetki, mulla on yksi juttu.”
Ennen kuin häkeltynyt Fric ehti väittää vastaan tai esittää lisäkysymyksiä, Amelie lipesi jo pois. Hän marssi suoraan Jusuksi muistamansa tykö, heilautti kättään ja hymyili.

“En tiedä muistatko mua, mutta ollaan samassa valkkarenkaassa. Amelie Chaput.”
Amelie esitteli itsensä, odottaen kuumeisesti saavansa tietää toisen oikean nimen. Hän ei turhia kierrellyt: paikoittaisen epävarmuutensa Amelie kompensoi heittäytymällä tilanteisiin ennen kuin ehtisi hannaroimaan. Niin hän oli Hannaby Hanami Week:in osallistujalistoillekin päätynyt.

“Kaunis hevonen sulla, onko oma? Muistaakseni sulla oli valmennuksissa mukana toinen, mut voi olla että muistelen vaan ihan höpöjä...”
Niin Amelien tapaista. Hän oli perinyt sosiaaliset kykynsä selkeästi ranskalaiselta isältään perisuomalaisen äitinsä sijaan. Hyvä niin.

Toinen tyttö oli pysäyttänyt hevosensa ja näytti omituisen typertyneeltä siihen nähden, että oli itse osoittanut nyökkäyksellään tunnistaneensa Amelien. Kas kun keskustelun toinen osapuoli ei varsinaisesti ollut perinyt sosiaalisia kykyjä keneltäkään: ei loputtoman mukavana pidetyltä ja arvostusta siellä sun täällä nauttivalta isältään eikä tilanteen kuin tilanteen tasalla pysyttelevältä, kylmän viileältä mutta halutessaan aivan taianomaisen kohteliaalta äidiltäänkään. Jos tuolla hapanilmeistä hevosta pitelevällä tytöllä oli joskus ollutkin kyky reagoida nopeasti sosiaalisiin tilanteisiin, se oli vuosien mittaan hiipunut ja tukahtunut.

Kohteliaaksi hänet oli kuitenkin kasvatettu, ja hevosen kehuminen lisäksi sulatti aina pintajään, ja niinpä pitkänhuiskea tyttö tokeni vastaamaan:
“Hei… Amelie? Muistan toki, sinulla on kaunis hevonen, olen nähnyt… näin äsken, tunnistin sen.”

Hento puna kohosi Rosengårdin neidin poskille, kun hän ymmärsi taas kompuroivansa sanoihinsa. Äsh! Nyt piti keskittyä. Mitä kaikkea Amelie Chaput olikaan kysynyt? Hevosesta. Hän oli kysynyt hevosesta, ja, oi ei, oi voi, nimi piti kertoa, piti itsekin esittäytyä.

“Josefina, umm, Rosengård.” Sukunimi lisättiin niin kuin pakolliset pahat lisätään, hieman viivytellen, hieman pitkin hampainkin kenties. “Luhdan valmennuksissa käyn lainaratsulla. Tämä hevonen on omani. Granni on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Siis siitä kun hevonen oli kolme; itse olin tietysti vanhempi.”
Rusotus Josefina Rosengårdin kasvoilla syveni ja kasvojen ilme kävi harmistuneeksi, ennen kuin ratsukartanon tytär sai tunneilmaisunsa taas hallintaan. Ah! Hänen klassinen virheensä! Selvittää nyt sellaisia itsestäänselviä asioita. Sen verran Josefinassa oli kuitenkin äitinsä perimää, että häpeän ja harmin varjot kasvoilla jäivät lyhytikäisiksi. Pian tyttö oli taas yhtä kohteliasta, hillittyä ja hallittua naamiota, kuten hänellä oli tapana.

Amelien tapa nyökytellä toisia kuunnellessa paljastui viimeistään nyt. Hän katseli Grannia, antoi toisen selittää. Enimmäkseen tuo kuitenkin nautti missionsa täydentymisestä: Josefina. Josefina “Jusu” Rosengård. Nyt kun nimi lausuttiin ääneen, Amelie ihmetteli miten ei ollut voinut muistaa. Kasvomuisti hänellä oli erinomainen, nimimuisti, ei niinkään.

“Näin mä vähän päättelinkin,” Amelie totesi hymyssäsuin ikäkorjaukselle. “Minkä ikäinen Granni on sit nyt? Mihin luokkiin ootte tulossa?”
Kysymystykitys alkoi heti, mitäpä sitä suotta kiertelemään. Amelien sisällä asui pieni Ulla Taalasmaa, eikä hän sitä pahemmin peitellyt — uteliaaksi syntynyt, luultavasti aikanaan myös kuolisi uteliaana. Ja ehkä sen vuoksi, myös. Ellei sitten ehtisi rämäilemään itseään hajalle villillä ratsastuksellaan ennen sitä… Zenin klassisuus oli hieman hillinnyt Amelien päätöntä ratsastustapaa, mutta vai hieman. Edelleen hän oli se, joka radalla painoi tykinkuulana vauhti korjaa virheet-asenteella niin että valmentajien silmiä kirveli katsoa.

Kyseleminen kuitenkin oli ehdottomasti oikea tapa lähestyä Josefina Rosengårdia, sikäli kun tahtoi ratsukartanon kuopuksesta mitään irti saada. Omatoimisesti tyttö oli niin kovin onneton keksimään puheenaiheita etenkään vieraiden kanssa, ja joskus tuttujenkin, etenkin jos ei voinut puhua hevosista. Nyt ongelmaa ei ollut: Josefinalle tarjoiltiin valmiit kysymykset, ja vieläpä Granniin liittyvät.

”Granni kääntyi seitsenvuotiaaksi”, Josefina kertoi ja rapsutti vähän hevosta, joka näytti jo aivan viimeistä piirtoaan myöten pitkästyneeltä paikallaanseisoskeluun. ”Me hypätään sen kanssa tällä kaudella, ja täälläkin, metrikahtakymppiä ja kolmekymppisiä.”
Mielessä häilyi halu udella takaisin, mutta sitten Josefina ei kuitenkaan saanut sanoja suustaan. Nolotti, mutta ei onneksi kauan, sillä Amelie ryhtyi jo kuljettamaan keskustelua eteenpäin.

“Mulla ei edes ole omaa kisahepoa, poni vain. Toi Uula on mun työnantajan hevonen,” Amelie sanoi ja nyökkäsi kohti pilkkutammaa joka askelsi keveästi Fricin vierellä.
“Ja toi sälli tuossa vieressä on Fricis, mun poikakaveri slash työtoveri.”

Josefina näytti ensin vähäsen vaikuttuneelta – Amelie ratsasti työkseen! – ja sitten hämmentyneeltä, sillä sellainen helppous jolla keskustelukumppani ihmissuhteitaan selvensi, oli Josefinalle itselleen vierasta. Taivaan vallat! Eikö vain hän itse ollut seurustellut jotakuinkin kaksi vuotta ja jo asunutkin aika monta kuukautta kimpassa unelmaisen kilparatsastajapoikaystävänsä kanssa, kiertänyt tämän kanssa ulkomaita myöten, ja eikö hänelle silti tuottanut aina vaikeuksia sanoa kenellekään ääneen, että siinä toden totta oli hänen kumppaninsa. Hiisi vieköön, Rasmuksen hevosenhoitajakin luuli heitä sisaruksiksi.

”A-ai! Uula on todella suloinen, ihana väri, mulla on vain näitä ruunikoita ja – ja yksi musta”, Josefina sitten höpötteli yhä hevosista, mikä oli helpompaa kuin kasuaali rupattelu poikakavereista. ”Vaikka Granni vain on mun oma.”

Itseään karaisten Josefina sitten päätti kuitenkin keksiä itsekin edes jotakin kysyttävää, sillä olihan sentään hänelle aivan tuttu luonnonlaki, että ennen pitkää keskusteluilla oli tapana hyytyä ja käydä jähmeiksi, mikäli osapuolten panokset eivät olleet laisinkaan tasapainossa keskenään. Hän vilkaisi taas Uulaa ja – ja – ja… Fiikusta? F-jotakin, kaikessa jännittämisessä se taisi mennä ohi.

”Missä luokissa te kilpailette? Kilpaileeko sinun poikaystäväkin?” hän tiedusteli nimeä välttäen ja havaitsi, ettei p-sana tuntunut yhtään niin vaikealta lausua kun sillä viitattu kohde kuului jollekin toiselle. Ja kun hän oli kerta päässyt vauhtiin ja esittänyt sangen ansiokkaita kysymyksiä, hän täydensi sarjaa vielä yhdellä: ”Onko ponikin täällä mukana? Voi, mä pidän poneista kovin, vaikka en kyllä kovin pienillä voi itse ratsastaa.”

Naurahdus karkasi Amelien suusta ennen kuin sitä ehti estää. Ensinnäkin mielikuva Knutista, hänen lihavasta töpöhäntäisestä ponistaan, tässä ympäristössä… Ja sitten kun siihen päälle heitti vielä ajatuksen Fricistä kisavermeissä. Aika kääntyisi ennemmin kulkemaan takaperin kuin Fric nähtäisiin ainakaan esteradalla!
“Haha, ei onneksi. Knut on entinen ratsastuskouluponi, se on enemmän sellainen ikuisuusprokkis ja halikaveri. Kuten myös Fric. Ei se ainakaan näissä lajeissa kilpaile, luottoratsuilla välillä pomon painostaessa saattaa käydä skill at arms- tai joustausturnauksissa. Enemmän mua nää kisatouhut kiinnostaa, Fric brassailee ihan muilla asioilla.”
Se oli totta, mikä hämmensi kaikkia Fricin tuntevia. Aluksi nuori mies ei ollut lainkaan kiinnostunut hevosista, mutta muutamassa vuodessa hänestä oli kasvanut ihan kelpoinen tallipoika ja klassinen ratsastajakin. Kyllä se sokeakin kana joskus jyvän löytää.
Josefina vastasi naurahdukseen naurahduksella ja maalaili puheen perusteella mielikuvia haliponista, kenties hieman pyylevästä tai vähintäänkin pyöreälinjaisesta, ja ajatteli, että sellaisella olisikin varmasti miellyttävä harrastella vaihteeksi. Oli kai karmaisevan itsekästä olla harmissaan siitä, että omat ratsut olivat toinen toistaan virtaviivaisempia ja ennen kaikkea tavoitteellisempia, kun samassa maailmassa moni muu olisi antanut vasemman jalan varpaansa puhtaasta juomavedestä ja riittävästä ravinnosta. Kyllä Josefina tiesi, että hän oli onnekas, mutta ei osannut olla tuntematta ratsastusharrastustaan ajoittain painolastiksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut oikeastaan mahdollisuutta vain harrastella, aina oli pitänyt edetä, ja aina esteratsastuksessa (no, ehkä lähinnä koska kukaan ei ollut koskaan tarjonnut hänelle sellaisia eikä hänen omaan mieleensä ollut juolahtanut tehdä ratsastamisesta toisenlaista kuin se perheen muille jäsenille oli).

Silmiään räpäytellen Josefina kuunteli keskustelukumppaniaan, joka tuosta noin vain tipautteli keskusteluun hänelle täysin vieraila ratsastuslajeja. Nolotti vähän, kun ei tiennyt yhtään, mitä tarkoitti jous-taus-tur-naus. Ja kehtasiko Josefina “Ujopiimä-Jusu” Rosengård kysyäkään? Ehei, ei tietenkään, sillä eihän omaa tietämättömyyttään sopinut myöntää. Hän vain teki mitä parhaiten osasi: hymyili kauniisti ja nyökäytti vähän päätään.

“Onko sulla millainen tiimi täällä mukana, tai siis, kisaaksä omissa nimissä, tallin tai sponsorin?” Amelie palpatti, tajuten heti perään millainen utelias nuuskija oli. Sietäisi hävetä. Hän oli jutellut Josefinan kanssa vasta muutaman minuutin, ja kohta tuo penkoisi varmaan jo toisen sukusalaisuuksia esille jos ei hillitsisi itseään. Jos Amelie ei olisi hevosalalla, hänestä olisi tullut loistava journalisti. Tutkiva, nuuskiva, ärsyttävä journalisti.

“Sori tää puhetulva, mä oon ollut vissiin liikaa omissa piireissä kun innostun näin uusista ihmisistä… Pitäis vissiin käydä munkin joskus ulkona, heh.”
Kömpelö anteeksipyyntö ja vielä kömpelömpi paikkaus. Seuraavaksi Amelie tajusi kuulostavansa yksinäiseltä hiirulaiselta, jota hän paikkasi lisäämällä “Tai siis, kun työpäivät on aika pitkiä ja silleen, en ehdi käymään missään. Kyllä mä muuten,” saaden itsensä kuulostamaan nyt puolestaan ahkeruuden alttarille uhrautuvalle työmarttyyrille. Parempi lopettaa rimpuilu ja pysyä hiljaa. Amelie venytti puheen sijaistoimintona paidankaulusta päästääkseen viileää ilmaa kankaan alle, ajattelematta lainkaan kuinka typerältä näytti. Se oli vain tämä pirun kilpailuasu takkeineen, jota Iivari pakotti käyttämään säästä huolimatta. Tyyliseikat, tiedättehän. Amelie ei vain tuntenut itseään kovin tyylikkääksi kiemurrellessaan tuntikaupalla hiostavassa puvussa.

Ystävällisen näköisenä Jusu-Josefina otti vastaan kaiken kyselyn ja sopertelunkin, eikä vaikuttanut millään tavalla pahoittavan mieltään Amelien puheliaisuudesta. Oikeastaanhan se olikin aina vain helpottunut, kun joku muu puhui, sillä silloin sai kuunnella, ja kuunnella Josefina osasi sata kertaa pahemmin kuin puhua. Ironista kyllä, hän saattoi olla parisuhteessa toisen samankaltaisen ihmisen kanssa, mikä oli viimeisimpien koettelevien viikkojen aikana jo aiheuttanut hiljaista epävarmuutta heidän välilleen. Kun kummallakin oli huolia, joista tahtoi puhua, muttei uskallusta olla se joka puhui ensin, parisuhteeseen kertyi jännitteitä ja painolastia. Painostavan hiljaisuuden sijaan Josefinasta olikin mitä miellyttävintä seistä juuri sillä hetkellä siinä jutustelemassa jonkun kanssa ilman sellaista väkinäisyyttä, jota hänen ja Rasmuksen keskuteluihin juuri nyt väistämättä syntyi, kun he yrittivät puhella teennäisesti niitä näitä oikeita asioita vältellen.

“Mä kilpailen nyt vain itselleni”, Josefina väitti, vaikka eihän se tietenkään ollut aivan totta. Olisiko hän muka toden totta yhä tunkemassa itseään kansainvälisille kilparadoille, ellei olisi arvellut muiden sitä häneltä odottavan? Äiti ja isä olivat sysineet häntä kilpakentille aina, ja Alexander-isoveljen jalanjäljet johtivat jo hyvin syvälle kilparatsastuksen maailmaan, ja poikaystäväänsä tutustuessaan hän oli yrittänyt visusti vielä tehdä itsestään kilparatsastajaa ja sellaisena Rasmus oli häneen ihastunut, ja kuinka monet jo olivat häntä kisaratsujaan ratsastamaan palkanneet, ja niin edelleen.
“Kun mulla on vaan mun oma hevonen nyt mukana. Mutta mun perhe on täällä, ja mullakin on poikaystävä kyllä mukana kun se itse kilpailee”, Josefina sitten sanoi, ja kummankin tytön katseet heilahtivat Amelien aiemmin osoitteleman Fricin suuntaan.

“Fricistä puheenollen, mun pitänee varmaan kohta vapauttaa se Uulasta, ja teidätkin kai pitäisi päästää takas liikkeelle.”
Amelie oli tuntevinaan katseen niskassaan, ja kääntyessään katsomaan hän näki Fricin nykivän päätään ja näyttävän olematonta rannekelloaan. Myös Josefinan hevonen oli vain hetki sitten nykinyt päätään, mutta Amelien nyt vilkaistessa suurta ruunikkoa se näyttikin vain nukahtaneen pystyyn. Hah! Todellinen huumorishevonen! Joutui hetken seisomaan aloillaan ja tylsistyi näyttävästi elävältä. Tai ehkä se oli energiatehokas ja taloudellinen, ja säästeli itseään päivän kilpailuihin.
“Vapauta toki”, sanoi Josefina maailman myöntyväisimmällä äänensävyllä ja osoitti sitten itsekin ajatustensa jo lipuneen päivän luokkiin: “Ehkä kerkeän nähdä teidän radan tänään, jos siis - jos starttaatte? Oli joka tapauksessa mukava jutella.”

“Joo, luokassa kuusi. Jos oikein muistan niin sähän starttasit vaan seiskassa? Sen mä aion ehtiä näkemään jos oon vielä yhtenä kappaleena,” Amelie ilmoitti hymyillen korvasta korvaan. Kyllä hän oikeasti uskoi selviytyvänsä radasta. Ainakin teoriassa, siis. Kunhan hermot vain kestäisivät satulassa, niin Uulakin pysyisi varmasti lapasessa, ja tällä hetkellä Amelie tunsi olevansa melkein jopa liian tyyni suorituksen suhteen ollakseen oma itsensä. Ainoa pieni tumma pilvi kirkkaalla taivaalla oli Icarus Kristiansenin nimi osallistujalistoilla: Amelie oli kieltäytynyt talvella norjalaisen työtarjouksesta, ja miehen tuntien häneen oli parempi olla törmäämättä vahingossakaan moisen loukkauksen jälkeen. Kauhuskenaariossa nuo kaksi osuisivat kohdakkain verryttelyssä sillä seurauksella, että Icarus sai nuoren naisen kisatunnelmat romahtamaan muutamalla vaivaisella sanalla. Se oli herra Kristiansenin supervoima.

Amelie ravisti kuitenkin lähes kirjaimellisesti päivää uhkaavat ajatukset päästään ja survoi positiivisia viboja väkipakolla tilalle. Tästä-tulee-hyvä-päivä-rata-menee-hyvin.
“Onnea koitokseen, törmäillään jatkossakin! Esittele vaikka poikaystäväs mulle joskus!”
Amelie heilautti kättään sekä Jusulle että narun päässä virransäästötilassa lepsuvalle Grannille ennen kuin lähti kipittämään kohti tuttua valkopilkkuista hevosenpyllyä.

Darn, olisi pitänyt varmaan pyytää Jusun numero, näin jälkiviisaana… Amelie aikoi pistää kaikki nuuskijainvoimat käyttöön ja selvittää röyhkeästi miten saisi yhteyden lupaavaan tuttavuuteen vielä  kisaviikon jälkeenkin.

Mutta nyt hän keskittyisi tulevaan kilpailuun.


>> Illalla: Märta kohtaa Alexanderin | Kirjoitettu yhdessä Märtan kanssa


Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Kauneimmatkukkaset
”Joe! You cannot say that in front of any of my family members!”

Keskiviikko
>> Aiemmin tapahtunutta: Josefina kohtaa Matteon | Matteon osalta tekstin oikolukenut Elli L.


”Alexander vaikuttaa vähän... suivaantuneelta.”

Josefina kohottaa katseensa Grannin kavioista, joita se on lakannut, ja tarkastelee Rasmusta.

”Niinkö?” tyttö kysyy tietämättä, mitä suivaantunut tarkoittaa.

Se arvailee merkitystä asiayhteydestä.

”Kai sustakin? Pänniikö sitä kun mulla on Coral vai eikö se vain pidä musta?” Rasmus tiedustelee.

Ah. Josefina on taas keskustelun kärryillä.

”Ei se varmaan ole tyytyväinen kun ei itse saanut Coralia. Mutta on siinä muutakin. Sen pomohan antoi Alexanderin ykköshevosen toiselle ratsastajalle ja sitten sitä varmaan risoo myös kun se on parisuhteessa eikä se oikein osaa sellaista.”
”Ei osaa? Eihän parisuhteessa olo ole vaikeaa.”

Josefina katsoo Rasmusta ja sanoo kärsivällisesti:
”Voipas olla.”

Torstai
>> Aamutuimaan: Vaihteeksi hyviä uutisia | Kirjoitettu yhdessä Rasmuksen kanssa


Arne on tarkkaillut poikaa. Torstaina hän viittaa tämän sivuun vaihtaakseen kahdenkeskisiä sanoja. Poika näyttää levottomalta.

"Rasmus", Arne aloittaa lempeästi. "Syteen tai saveen tänään, Coral on ja pysyy sinulla."

Alsila näyttää yllätetyltä ja eksyneeltä.

"Me sitouduimme järjestelyyn. Se on riski, jonka olimme Susannen kanssa valmiit ottamaan." On sanomattakin selvää, että Alsilan käsiin on jo luotettu paljon arvokkaampaakin kuin hevonen. "Ja sinä sitouduit myös Coralin ratsastamiseen."
"Tietysti ratsastan", Alsila sanoo kuivin suin, ja lisää: "Alexander ei ehkä pidä... järjestelystä."
"Sitä en odottanutkaan", Arne sanoo rehdisti ja taputtaa Rasmus Alsilan olkaa. "Mutta ei sen väliä. Tyttäreni pitää sinusta, ja toivon sinulle kaikkea hyvää."

Perjantai


Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Grannihanami

Paahde. Se yksin ei selitä Josefinan iholla helmeilevää hikeä. Helmeily alkaa kyllä menettää parhaan teränsä; Josefina tuntee sen kiristyvän nihkeydeksi. Jano saa kurkun tuntumaan karhealta ja pilvettömältä taivaalta loimottava aurinko häikäisee, ja on sentään vasta toukokuu.

Säätä kuumempi on vain hevonen.  Palkintojenjaossa Granni steppailee ja keuliikin vähän, ja kunniakierroksen koittaessa tamma ampaisee matkaan helteestä piittaamatta. Ruusuke lentää ties minne ja kierros menee liian nopeasti, jotta Josefina ehtisi painaa siitä mitään kuumuudenturruttamaan mieleensä.

Granni on todella pakottanut hänet töihin, ja siksi kilpailupäivän tulos tuntuu valtaisalta työvoitolta. Epätasaisen alkuviikon jälkeen pari hengähdyspäivää tuli tarpeeseen, mutta uudelleenohjelmoidessaan hevostaan Josefina kai aliarvioi sen palautumisen.

Lauantai
>> Aiemmin tapahtunutta: It Girlit
>> Illuusio nimeltä Alexander Rosengård

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate PN1o2A

Viimeinen ilta. Josefina ja Rasmus pönöttävät Rosengårdien juhlavalla perhepäivällisellä. Sen aikana Susanne Rosengård suo peräti kaksi suopeaa lausahdusta vävykokelaalleen ja Arne juo itsensä tavallistakin mukavammaksi ja sujauttaa keskusteluun peräti kaksi muisteloa Vilhelminan ja Johanneksen häistä (paitsi että käy ilmi, että toinen muisto onkin jonkun muun parin päivästä).

On ilmiselvää, että vanhemmat pitävät Rasmuksesta. Josefinaa ahdistaa. Ruotsissa olon ajaksi hän on sulkenut viikkoja vaivanneen tunteiden sekasotkun henkiseen rasiaan, jonka kannen raottamista Josefina pelkää. Hän ei ole aivan varma kummasta on kyse:
1 Josefinalla on mennyt huonosti ja Rasmuksella on mennyt huonosti
2 Josefinalla ja Rasmuksella - yhdessä, yksikkönä, pariskuntana - on mennyt huonosti

******

On mahdotonta keskittyä edes Joachimin vitseihin, kun he tapaavat illallisen jälkeen Tegelin tunnelmallisessa hämyssä. Josefina on kuin surkea edustuspuoliso, sievä nukke jolla ei ole mitään nokkelaa sanottavaa eikä edes kykyä kuunnella keskittyneesti ympärillä käytyä keskustelua.
"You a'ight?" nojautuu Joe yhtäkkiä kysymään.
"Huh? ... umm, yeah."
"Tired?"
"... yeah."

Ja Joachim rutistaa Josefinaa, sanoo jäähyväisensä ja komentaa Rasmusta viemään tyttöystävänsä nukkumaan.

"Mä en tahdo nukkua", Josefina sanoo heidän kiivetessään rappuja aulakerrokseen.
"Ai? Joe sanoi että sua väsyttää."
"Mennään ulos ja jutellaan. Ei, haetaan huoneesta se viini, mennään ulos ja jutellaan."
"Okei."

Sillä joskus puhumista ei voi siirtää kauemmas tulevaisuuteen. Nyt on se hetki.

Sunnuntai
>> Meritin viikko


Kaikki tai ei mitään, tulos tai ulos. Josefina on aina karsastanut sensuuntaisia lausahduksia, muttei keksi mitään kuvailevampaakaan miettiessään, kuinka tiivistäisi kilpailuviikkonsa annin. Granni on tehnyt todella hyviä ja todella huonoja ratoja. Metrikympin tuplanolla oli helppo ja jäi karvaasti ruusukkeiden ulkopuolelle, tiistain luokka oli melko katastrofaalinen, perjantaina he löivät taas nollat tauluun ja sijoittuivatkin, ja lauantai... Josefina ei tiedä mitä sanoa. Oli kuin hän olisi kilpaillut kahdella eri hevosella, vaikka kummallakin radalla hänen ratsunsa oli sama vanha Granni.

Keskeyttäminen oli kai vähäsen luovuttamista, ja Josefina kipuilee asian kanssa vielä kotimatkallakin. Hänen manuaalistaan puuttuu kappale: "Kuinka luovuttaa yleisön edessä ja jatkaa elämäänsä".

******

"Oletpa sä hiljainen", sanoo Cella, ja vaikka Josefina hätkähtää, hän myös tyyntyy nopeasti. Kommentti ei tunnu tungettelulta, eikä tunnu sitä seuraava kysymyskään: "Mietitkö sä jotakin?"

Se on helppo kysymys. Siihen voisi vastata vain kyllä/ei, eikä selitystä tarvittaisi.

Josefina selittää silti.

"Grannia. Sitä miltä se tuntui eilen radalla. Ja että tiinehtyikö se. Mä astutin sen."
"Varmasti tiinehtyi", Josefinan viereen istahtava Rasmus ennustaa. "Laran ja Pikin varsat on ennusmerkki."
"Uskotko sä sellaisiin", Cella tiedustelee kiinnostuneena.

Rasmus ja hevosenhoitaja-Cella rupattelevat. Josefina vain tunnustelee poikaystävän tuntua vierellään. Rasmus on taas läsnä.

Ruusukkeita ja palkintorahoja tärkeämpi kotiinvieminen on rauha, joka heidän välilleen on virinnyt.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.05.20 13:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9422

The Journal

08.05.2020

#hanamiweek

"Tahdon suihkuun", Matilda huokaisi, kun olimme saapuneet majatalolle hevosten hoidon ja naisen tavaroiden hakemisen jälkeen.
"Saatan liittyä seuraan", iskin violettihiuksiselle silmää kaivaessani huoneen avaimia taskusta. Matilda nojautui seinää vasten paljon puhuva ilme kasvoillaan ja odotti, että jäykähkö ovi aukesi.
"Saatatpa liittyäkin", nainen mumahti työntyessään ohitseni huoneeseen ja hipaisi käsivarttani.
Pureskelin huultani, noukin lattialle lasketut laukut käsiini ja olin luikkimassa itsekin sisälle huoneeseen, kun äidin ääni kantautui käytävän toisesta päästä.

"Siinähän te olette! Juuri olin soittamassa", äiti papatti työntäessään Sofiaa rattaissa meitä kohti. Huokaisin syvään ja samanlainen huokaus kuului myös Matildan suunnasta.
"Minulla on nälkä. Sofia söi juuri. Voisimme lähteä käymään siellä kilpailualueella. Eikö siellä ollut niitä ruokapaikkoja sun muuta nähtävää hevosten lisäksi?" äiti pälätti ja kyselemättä työntyi rattaiden kanssa sisään meidän huoneeseen. "Hei Matilda! Kiva nähdä sinuakin!"
"Suihkuun me oltiin menossa", mutisin sulkiessani oven perässäni ja irvistin äidin selän takaa Matildalle pahoittelevasti.
"No, menkää. Me voidaan kyllä odottaa sen aikaa", äiti nyökytteli. "Vai mitä Sofia?"
"Mä meen ensin", Matilda totesi, siristeli minulle ilkikurisesti silmiään ja katosi sitten kylpyhuoneen suuntaan.

"Älä mullistele siinä. Kyllä te ehditte halailla sitten illemmalla", äiti tokaisi, kun olin ehkä vähän turhautuneesti vilkaissut hänen suuntaansa Matildan poistuttua näköpiiristä.
En tiedä johtuiko turhautuminen enemmän siitä, etten saanut viettää Matildan kanssa pientä hetkeä aivan kahdestaan muutaman päivän tauon jälkeen vai siitä, että olin saanut äidistä jo totaalisen yliannostuksen.
Jos olisin tupakkaa polttanut, olisin varmaan matkan aikana pysähtynyt viiden minuutin välein johonkin hermosavuille. Laivamatkan aikana sentään saatoin paeta tarkistamaan Inkan vointia, kun alkoi nuppia kiristämään äidin jutut.

Onneksi äiti sentään oli itsekin tajunnut, ettei majottuisi meidän kanssa samassa huoneessa ja paluumatkallakaan ei samaan hyttiin tulisi.
"En halua olla häiriköimässä mikäli haluatte toisen lapsenlapsen minulle tehdä", oli äiti todennut.

"Onpas kauniita nuo kirsikkapuut! Käydään kyllä sielläkin kävelemässä. Mutta nyt ensin ruokaa", äiti huokaili, kun olimme saapuneet koko porukalla takaisin linnan tapahtuma-alueelle.
Äiti tarttui minua käsivarresta kiinni kuin käskeäkseen hidastamaan vauhtia. Matilda ei sitä huomannut vaan määrätietoisesti käveli kohti ravintola-aluetta.
"Olisi aika romanttinen kosintapaikka tuo puisto", äiti supatti. "Vink vink."
Tällä silmien pyörittelyn määrällä voisi luulla, että silmät olisivat jo pomppineet pois paikoiltaan. Vaikka kuinka olin käskenyt äitiä rauhoittumaan juttujensa kanssa, ei lapsi- ja hääpuheet loppuneet sitten millään.

"Mistä tiedät ettei Matilda odota sellaisia?" äiti jatkoi sipittelyään.
"Tiedänpä vain", yskähdin ja kumarruin ojentamaan Sofialle tytön lelun, joka oli valahtanut rattaissa istuvan tytön jalkoihin.
"Jos minä olisin sinä niin olisin kyllä jo..."
"Mutta kun et ole", tuhahdin ja harpoin Matildan kiinni. Tässä mitään sormuksia ryhdytä sovittelemaan vähän päälle vuoden seurustelun jälkeen. Ei vielä moneen vuoteen... Jos ikinä.
"Mihin jäit?" nainen hymähti huvittuneena ja kiersi etusormensa minun sormen ympärille.
"Äiti", selitin lyhyesti, suukotin nopeasti naisen poskea ja hymyilin sitten leveästi.

Tämä oli hyvä näin.
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 10.05.20 12:46
 
Etsi: Spin off
Aihe: The Journal
Vastaukset: 54
Luettu: 1785

Grannin päiväkirja

It Girlit
9. toukokuuta 2020 #hanamiweek

Oli outo sää ja outo fiilis. Kilpailuviikko oli nyt minun ja Grannin osalta pulkassa, ja vettä valuva kilpailutakkini tuskin kuivuisi ennen kuin vasta kotona. Sadekuuron piiskaamaksi joutuminen oli kuitenkin mitättömän pieni asia siihen nähden, kuinka kovasti ruoskin itseäni päätösluokkamme lopusta. Se oli tullut aiemmin kuin maaliviiva, mutta sittenkin aivan liian myöhään. Seistessäni turtana Grannin karsinan edessä katsomassa, kuinka maailman avuliaimmaksi ryhtynyt Cella Talve puuhasi tamman kanssa sen happamista ilmeistä tippaakaan piittaamatta ajattelin olevani paitsi turha, myös pikkuisen typerä.

Päivä oli alkanut niin hienosti! Granni oli ollut ensimmäisessä luokassa hirvittävän mukava ratsastaa - se oli ollut skarppi ja hereillä, muttei aivan yhtä rynniväinen kuin vielä eilisessä startissa. Myrskyisät, syvän siniharmaat pilvet rakoilivat hieman ja päästivät auringonvaloa siivilöitymään välistään, kun me luokan puolivälissä suunnattiin radalle. Ellie ratsasti vastaan uskomattoman kauniilla valkealla ratsullaan, ja minä olin onnekseni liian keskittynyt suoritukseeni jotta olisin ehtinyt tuntea siinä hetkessä oloani surkean mitättömäksi harmaavarpuseksi ankeailmeisen ruunikkoni selässä. Näkymä painautui kuitenkin mieleen: vastaan ratsastava viileänvaalea kaunotar ja vitivalkea saturatsu jättämässä taakseen eleettömän ja tietenkin virheettömän suorituksen, olihan Auburnin it girl huimassa kisavireessä. Syvänharmaat pilvet heidän taustallaan toivat mielikuvaan runollista dramatiikkaa. Siitä hetkestä olisi voinut tehdä upean taulun.

Jos Ellie olikin tehnyt siistiä jälkeä perusradalla, niin huono ei ollut meidänkään suorituksemme Grannin kanssa. Puhdas perusrata nosti huulille hymyn, jota navakat tuulenpuuskatkaan eivät vieneet mukanaan. Eilisestä hellesäästä ei ollut enää jälkeäkään, vaikka välillä ilma kävikin painostavan hiostavaksi niin kuin ukonilman edellä.

"Ratsasta lujaa uusinnassa", kehotti Rasmus, jonka oma tie uusintaan oli katkennut yhteen vaivaiseen aikavirheeseen.
"Ratsastan", lupasin minä, ja katseeni hakeutui taas valkeaan Ankkaan. Elliekin ratsastaisi taatusti lujaa.

Nyt Ellie näkyi kävelyttävän Isabellan silmäterää, joka oli hänen käsiinsä luotettu, ja vierellä kulki uskollinen Sarah. Minun vatsanpohjaani väänsi yhtäkkiä kateus ja teini-iästä tuttu joukkoonkuulumisen kaipuu, ja muistin taas hetken aikaa tavallista kirkkaammin sen tosiasian, että maailmassa oli coolien tyttöjen kerhoja. Jos nuo kaksi Auburnin vuokralaisratsastajaa eivät sellaista muodostaneet, sitten en tiennyt ketkä. Jokin luonnonlaki varmaan pakotti kaikki itsevarmat ja kauniit deittikumppanimagneetit kerääntymään yhteen ja luomaan keskenään tiiviitä kaverisuhteita, jotka saivat muut tuntemaan olonsa entistä mitättömämmiksi. Minulla ei koskaan ollut ollut pääsyä sellaisiin piireihin, ei minään muuna kuin pidetympien kavereideni plus ykkösenä, ja olin juuri tarpeeksi turhamainen ja epävarma tunteakseni harmistusta siitä. En tiennyt it girlien kerhojen pääsyvaatimuksia tai ainakaan täyttänyt niitä. Olin pitkä, hoikka ja ihan sievä, minulla oli nimekäs suku ja hevosia elämän täydeltä, mutta persoonana olin kaiketi niin epäkiinnostava, ettei kenellekään kai vaan tullut mieleenkään pitää minua statusarvoa nostavana seuralaisena.

Niitä ajatuksia ja Rasmukselle antamaani lupausta mukana kantaen lähdin radalle ja päätin, että nytpä ratsastaisin niin hyvin, että se kyllä huomattaisiin. Granni oli täysillä mukana, ja tihkusateena alkaneen mutta radan aikana voimistuvan sateen keskellä me tehtiin huippusuoritusta. Oli lopulta mitättömän pienestä etujalkavirheestä kiinni, etteikö me voitettu koko luokkaa; rata oli lähes maagisen nopea, ja mä olin siitä niin ylpeä, etten enää edes jaksanut kokea oloani surkeaksi. Ruusuke me saatiin silti.

Sen rohkeuden turvin mä uskaltauduin jopa hymyilemään ja nyökkäämään taas yhdelle näyttävälle ratsastajakaunottarelle, kun me järjestäydyttiin valmiiksi ratsastamaan palkintojenjakoon. Majiná Ansamaan kasvot mä muistin Auburnista, varmasti Kalla Cupin ajoilta, ja kun me Ellien (kenenkäs muun) johdolla laukattiin kunniakierrostamme, mä kuulin selkäni takaa Majinán ratsun kavioiden kumun. Edessäni häämötti kaksi tuttua miehistä selkää: Merikannon Lauri pomon hänelle myymän ratsunsa selässä ja oma rakas isoveljeni Henrikin Masa-tamman selässä. Heitä lukuunottamatta palkintojenjako oli ratsastajattarien heiniä, ja salaa hymyilin asialle. Lajin huippu saattoi olla yhä melko miesvaltainen, mutta ehkäpä tästäkin joukosta olisi nousemassa kyvykkäitä naisia mukaan huipputason kärkikahinoihin. Minun tieni epäilemättä tyssäisi ennen sellaista skenaariota, mutta muissa saattoi olla enemmän ainesta.

"Onnea Jusu!"
"Hyvin ratsastettu."
("No oliko se nyt niin hyvin kun puomi kuitenkin putosi..." mutisi porukan laitamilla häilyvä Märta niin ettei minun mukamas ollut tarkoitus sitä kuulla.)
"Tulipa paljon ruusukkeita tutuille! Hauskaa!"
"Minne Ellie kerkesi kadota? Vitsi, pitää ehtiä onnittelemaan sitäkin, hiton hyvät radat!"
"Onpahan syytä juhlaan tänään!"

Sarahin maininta juhlista sai minut katsahtamaan häntä kysyvästi. Cella riensi selittämään:
"Ne parkkisbileet tänään! Groomit sun muut bailaa kuulemma isolla porukalla."

Ah. Tietenkin. Totta kai kaiken maailman siistit sarahit ja cellat tiesivät sellaisista juhlista, joista minä en ollut kuullutkaan ennen tätä hetkeä. Tuli taas ulkopuolinen olo, vaikka sivusilmällä huomasin parin muunkin höristelevän uteliaana korviaan, kun tuli puhe juhlista. Muuan hontelo sinitukkainen tyttö oli vähällä kävellä ohimennessään päin Robert Harringtonia yrittäessään kuulla kaikki speksit suurista porukkapippaloista, joista oli nopeasti virinnyt eloisa keskustelu kallalaisten keskuudessa. Tarkastelin vaivihkaa tytön olemusta ja arvelin, että olisi pienoinen ihme, ellei häntä nähtäisi illalla paikan päällä - ja ellei hän olisi yksi juhlien, hmm, suurista sieluista. Ohimenevän näköhavainnon perusteella jo arvioin, että tytön elekielessä oli jotakin samaa kuin vanhassa kunnon Geessä, joka myös oli porhaltanut Ruotsiin ja näkyi nyt rupattelevan Antonin kanssa jostakin todella iloisesta vähän sivummalla.

"Me yritetään varmaan myös ehtiä?" kysyin epävarmana Rasmukselta.
"Koitetaan vaan, jos siis sun vanhemmat ei pahastu", Rasmus vastasi yhtä varovaisesti. Isä ja äiti olivat väistämättä tahtoneet viedä meidät hienolle illalliselle, ja jos se ei ollut kaihertanut minua etukäteen, niin nytpä harmitti kun tiesin, että muut bondaisivat rennoissa olosuhteissa alkoholin vaikutuksen alaisina keskenään ja minä pönöttäisin pynttäytyneenä perheillallisella. No, ei auttanut muu kuin liittyä omanikäiseemme seuraan heti kun ehtisimme, jotta emme tulisi tyystin uloslasketuiksi "bileseurakelpoiset ihmiset" -klubista.

Sitten olikin viikon viimeisen luokan aika, siis mun osaltani tietenkin, ja sekös vasta menikin aivan todella plörinäksi. Minä en oikeastaan tiennyt, mitä tapahtui: väsähtikö Granni vai ottiko se itseensä kaatosaderoiskauksesta, joka niskaamme ryöpsähti, vai oliko vika sittenkin minussa.

Tässäpä lyhyt tiivistelmä surkeasta startistamme:
1) Granni oli ihan hirveä jo verryttelyssä. Se äkämystyi tavallista herkemmin muille verryttelyalueen hevosille ja painoi raskaasti kädelle, tein mitä tahansa.
2) Nearly There -ringissä tamma nyppi jatkuvasti ohjia, jotka olivat käyneet sateesta liukkaiksi, ja viskeli päätään ja muljautteli silmiään.
3) Areenalle siirtyminen tapahtui ravin sijaan epämääräisessä sekasotkuaskellajissa, johon solahti sekaan myös kummallisia hypähdyksiä.
4) Lähtömerkin saannin jälkeen Granni teki jo klassiseksi käyneen jännittyneisyyden ilmaisunsa: se hypähteli paikallaan pienesti pystyyn, kun yritin sysiä sitä laukkaan.
5) Se pudotti jo ensimmäisen esteen, enkä minä ymmärtänyt yhtään miksi, sillä hyppy lähti aivan hyvästä paikasta eikä laukkakaan ollut onnetonta. Pudotusta seurasi äkäinen aasipotku, joka sotki laukan rytmin ja teki jo ensimmäisen linjan haastavaksi minun kannaltani.
6) Muutamaa puhdasta hyppyä, ristilaukkojen ja pukkipotkujen sävyttämää kaarretta ja toistakin pudotettua estettä myöhemmin Granni veti liinat tyystin kiinni ennen lummealtaiden kehystämää vesiestettä. Tunsin kiellon tulevan jo kauan ennen estettä, joten putoamisen vaaraa ei juuri ollut, mutta tietysti yritin viimeiseen asti puskea hevosen yli esteestä. Ei se silti mennyt ennen kuin vasta toisella yrittämällä, ja sittenkin se lakaisi puomin alas takaisillaan.
7) Ajatus keskeyttämisestä pyöri mielessä jo silloin, mutta empien jatkoin hevoseni puskemista radalla eteenpäin vielä kahden esteen verran. Granni pudotti niistä toisen. Soimasin itseäni: olisi pitänyt ymmärtää lakata sysimästä hevosta väkisin esteille jo aiemmin.
8) Kohottaessani käteni keskeyttämisen merkiksi näkökenttääni eivät enää sumentaneet pelkät sadepisarat. Olkapäät kohosivat kireinä kohti korvia ja kurkku kävi ahtaaksi, ja häpeä oli niin voimakasta, etten mä tahtonut suin surminkaan edes vilkaista kumpaankaan katsomoon päin: en yleisön täyttämään pääkatsomoon enkä tiimikatsomoon, jossa varmasti ainakin luokan lopulla starttaava veljeni oli suoritustani seurannut. Osasin vain toivoa, ettei juuri ennen meitä startannut ja puhtaan radan Carrin kanssa tehnyt Rasmus ollut ehtinyt orin selästä minun rataani katsomaan.

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate PN1o2A

Niinpä minä sitten olin aika surkealla päällä luovuttaessani hevosen ensisijaisesti Rasmusta auttelevan Cellan käsiin. Tuntui typerältä vain seistä siinä mitään tekemättä, mutta toisaalta enhän minä ollut tekemättä mitään. Voin kertoa: äskeisen katastrofin sulattelussa oli kyllä ihan todella mielen täydeltä puuhaa.

Suurin lohtu mulle tuli oikeastaan hyvin yllättävältä taholta. Matilda Tammilehto sattui kulkemaan ohi, enkä minä tiedä vetikö surkea ilmeeni tuota ilottoman näköistä ihmistä puoleensa vai olisiko hän tullut juttusille muutenkin. Joka tapauksessa hänellä oli tarjota minulle säälimätön mutta hyväksyvä näkökulma:
"Melkoiset olosuhteet tänään", lilaletti kommentoi, ja vastaanotin huomion hymyttömällä kiitollisuudella. "Saitte ihan täyslaidallisen vettä niskaan."
"Kieltämättä", sanoin ja aivastin hihaani.
"Terveydeksi", Matilda tokaisi lakonisesti, ja jatkoi sitten: "Kannattaa varmaan vaihtaa pian kuivaa päälle."

Sen ohjeen mukaan toimin ja siirryin sitten vanhempieni, Vilhelminan ja hänen lastensa seuraan katsomon VIP-aitioon. Kulkiessani minun teki vaistomaisesti mieli kyyristellä, sillä pelotti, että joku tunnistaisi minut perusradalla keskeyttäneeksi tampioksi. Minä tiesin, että onnistuneet suoritukset kyllä unohtuivat yleisöltä pian, jos oikein makoisasti sattui mokaamaan.

Päivä suorastaan hujahti ohi kilparatsastusta katsellen ja perheeni kanssa jutellen. Saimme nähdä Rasmuksen upean radan Carrin kanssa, ja palkintojenjaon aikana isäni kasvoilla lepäsi sangen tyytyväinen ilme, eikä mikään ihme: Rasmuksen ja kasvattimme edelle kiilasi vain Titta Tyyskä, joka ratsasti isäni johdolla samassa valmennusryhmässä minun ja Rasmuksen kanssa. Esteratsastuksen osalta päivän viimeisessä luokassa oli palkintojenjaossa niin ikään tuttuja ratsukoita, sillä sijoille kiilasi jälleen kerran Lauri Vegasin kanssa ja lisäksi pomon ihana Lätsä-hevonen uuden virolaisratsastajansa kanssa. Minulle jäi kuitenkin elävästi mieleen myös jokin aivan muu kuin urheilullinen asia luokasta: mielipiteitä seurueemme kesken jakanut kilpailutakki.

Kauniilla kimolla ratsastaneen Jade Krannilan pirtsakan värinen kilpailuasu sai äidiltä ja Vilhelminalta paheksuvat katseet. En yllättynyt, sillä he kaksi jos jotkut suhtautuivat väriasioihin jotakuinkin yhtä harmonianhakuisesti kuin itse Isabella Sokka. Minä kuuntelin vaitonaisena sivusta, kun he tuhahtivat yksissä tuumin että jopas jotkut tunsivatkin tarvetta tehdä itsestään suuri numero, enkä rohjennut lausua ääneen omaa mielipidettäni.

Minusta Jaden asuvalinta oli piristävä ja ennen kaikkea osoitus sellaisesta itsevarmuudesta, jota minulla tuskin koskaan olisi. Jo hienostunut tummanpunainen takki, jonka olin itse tälle matkalle ylleni valinnut, tuntui rohkealta. Silti minä ihastelin rohkeampia erottujia, kuten kirkkaassa takissa kilpailevaa Jadea ja tummanpuhuvien kouluratsastajien joukosta vaaleammalla kisa-asullaan erottuvaa Linn-Marie Gustavssonia. Heille jaoin mielessäni vapaalipun niihin it girlien kerhoihin, joihin en itse uskonut koskaan pääseväni... en etenkään, jos ottaisin tavakseni epäonnistua kisoissa ja painuisin muiden mieliin täytenä luuserina.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.05.20 12:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 146
Luettu: 9422

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Markarydissa 9.5.2020
#hanamiweek

Aurinko väläytteli säteitään verhojen lomasta ja sai nukkuvan Heidin kurtistamaan kulmiaan. Laurin huulilla viipyili huvittunut hymy, kun tämä seurasi naisen hidasta heräämistä. Sinisten silmien katse oli seesteinen, kun niiden katse kohdistui sängyllä vaatteet päällä makaavaan mieheen, joka oli täysin valmis lähtemään aamupalalle.
“Huomenta”, Lauri mutisi ja painoi huulensa Heidin poskipäälle. “Rakas.

Se sana jäi Laurin mieleen. Se välähti miehen mieleen, kun tämä vilkaisi aamupalajonossa linjaston toisella puolella seisovaa Heidiä, tai tunteja myöhemmin, kun sama nainen hymyili jabarivistön toisessa päässä taivaalla lipuvista sinertävän harmaista pilvistä huolimatta.
“Ovatko nämä ok?” Sarahin ääni kysyi havahduttaen Laurin ajatuksistaan. Miehen katse harhaili Heidistä Vegasin harjaan, jonka Sarah oli juuri letittänyt.
“Ovat, tietenkin”, Lauri yskähti. Sarahin ovela hymy kertoi joko sen, että nainen oli kyllä kouluratsastajana tiennyt osanneensa tehdä viimeisen päälle siistit sykeröt tai että tämä oli huomannut Laurin huomion olleen kiinnittyneenä johonkin aivan muuhun.
“Hyvä”, Sarah puuskahti reippaasti. “Onnea matkaan, mun on pakko lähteä vielä auttamaan Ellietä.”

“Onneksi olkoon”, Lauri ehti sanoa Ellielle taiteillessaan Jinxin kanssa kohti palkintojenjakoa. Hänen valmennettavansa oli ottanut ansaitsemansa voiton tyylipuhtaalla uusinnalla, johon muut eivät yhtä hyvän ajan puitteissa olleet onnistuneet. Näiden ratsukoiden joukkoon lukeutui myös Lauri, joka tosin oli täysin tyytyväinen sähikäisensä nollarataan - Jinxillä kun oli taipumusta ottaa turhia puomeja.

“Onnea sijoituksesta”, Lauri onnitteli palkintojenjaon jälkeen puolestaan Josefina Rosengårdia, jonka ratsu näytti yhtä hapanta naamaa kuin Jinxi.
“Kiitos - kuin myös”, Josefina vastasi kohteliaasti hymyillen. Lauri ei ollut valmentanut Josefinaa yhtä paljon kuin esimerkiksi Ellietä, mutta oli ollut silti ilahtunut seurattuaan molempien radat sivusilmällä Jinxiä jäähdytellessään.

“Siitä on tulossa kovaa vauhtia esteratsu”, Heidi virnuili hyväntuulisesti, kun Lauri ja Jinxi pääsivät takaisin jaboille, jonne nainen oli ennättänyt edeltä. Jinxin toinen startti ei ollut tuottanut sijoitusta, sillä tamma oli ottanut puomin ja kolme aikavirhettä, koska Lauri oli halunnut ottaa loppuradan koulutusmielessä antamatta tamman paahtaa liikaa.
“Tätä vauhtia se saadaan myös myytyä sellaiseksi”, Lauri huomautti merkitsevä katse silmissään. Jinxi oli ostettu projektiksi, jonka arvo nousisi eteenpäin viemisen ja kisatulosten ansiosta ja mies oli sitä mieltä, että tamma olisi aika laittaa myyntiin viimeistään loppukesästä. Lauri kilpailisi sillä mielellään vielä kesäkauden, mutta jos sopiva ostaja löytyisi, Jinxi saisi vaihtaa kotia jo aiemmin.

Siinä missä myrskypilvet olivat onneksi säästäneet Jinxin kaltaisen herkkämielisen hevosen viimeiset järjenhivenet, Vegas kastui jo verryttelyn aikana. Kisatakki liimautui kiinni Laurin selkään, kun mies ohjasi tammansa verryttelykentän suurelle okserille ja mukautui suureen hyppyyn, joka enteili hyvää rataa.

Täydessä loistossaan komeileva kirsikkapuisto väritti harmaata säätä yhdessä esteiden kanssa. Lauri odotti lähtömerkkiä, joka viipyi selvästi tuomariston harkitessa, kannattiko ratsukkoa päästää radalle vai odottaa myräkän väistymistä. Sillä hetkellä ei satanut, mutta Cherry Arenalla komeilivat edellisen sateen jättämät rapakot, jotka eivät olleet vielä ehtineet imeytyä. Laurin silmiin areenan kunto oli kuitenkin hyvä, eikä jo verryttelyssä läpimäräksi kastuneella miehellä ollut aikomustakaan vetäytyä startista.

Lähtömerkki tuli, eikä Vegas kyseenalaistanut Laurin päätöstä ratsastaa kisaviikon viimeistä rataa taivaalla vellovasta pilvimassasta huolimatta. Mutta juuri sellainen hevonen Vegas oli: se teki kaiken mitä pyydettiin ja jos ratsastaja sen ansaitsi, vielä vähän enemmän. Tummanrautias ei tuijotellut Hanami Weekin erikoisempiakaan sponsoriesteitä, vaan imi niistä jokaista kohti halukkaana hyppäämään esteet, jotka eivät korkeutensa puolesta tuntuneet koettelevan tamman kapasiteetin rajoja.

Lopulta vain uusintaradan yhden pystyn yläpuomi kolahti niukasti alas, kun Vegas ei tiukan käännöksen jälkeen ehtinyt nousta tarpeeksi nopeasti. Lauri otti virheen omiin nimiinsä, koska oli ottanut tietoisen riskin ja maksoi siitä sijoituksen luokan kolmen parhaan joukossa. Yksi pudotus riitti kuitenkin heittämällä kuudenteen sijaan, joten Vegas pääsi päättämään viikkonsa kunniakierrokselle, johon osallistui peräti kahdeksan ratsukkoa.


Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate PieniruusukepunTopics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Pieniruusukevalk
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 10.05.20 12:26
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 53
Luettu: 2034

Vilan päiväkirja

09.05.2020
#hanamiweek

Katsahdin taivaalle, jolle oli kertynyt erittäin tummia pilviä ja jostain kaukaisuudesta kuului kumeaa jyrähtelyä.
Eilen oli ollut tukalan helteinen päivä, joten eiköhän se ollut ihan odotettavissa, että ukkonen sieltä tulisi jossain vaiheessa.

Toivoin, ettei se iskisi niskaan silloin, kun mun ja Vilan oli määrä hypätä esteitä, mutta aina sai toivoa.
Tietenkin se taivas repesi, kun olimme lähteneet radalle. Vettä huljahti niskaan kuin saavista kaatamalla, muttei tässä nyt sokerista oltu kumpikaan, joten anti mennä vaan.
Ei tarvinnut miettiä kasvoille leviävää meikkikerrosta, koska, yllätysyllätys, en sellaisia pakkeleita käyttänyt (ellei lasketa yhtä iltaa, jolloin Aliisa oli ihan väenvängällä halunnut meikata minut).
Ihan tarpeeksi oli vaikea nähdä eteensä niiden vesipisaroiden takia ja jos siinä olis vielä joku ripsarimöhmö silmissä ollut, niin ei olis tullut lasta eikä p....

Eipä meidän suorituksesta tullut mitään muutenkaan.
Ukkonen paukahti ihan lähellä, Vila säikähti ja pukitti, mä yritin pysyä selässä ja onnistuin siinä kyllä, mutta tamman äkillinen liike sai mut pompahtamaan ylös satulasta ja iskin sitten, noh, arvaatte varmaan mitkä, satulan etukaareen oikein makeasti.
Aiiii jumanketunlauta!!

Yritä siinä sitten ratsastaa säikähtänyt hevonen esteiden yli kunnialla, kun sukukalleuksiin sattui niin paljon että melkein itketti.
Mutta kyllä me rata läpi päästiin ilman hylkyä, vaikka olin jo viheltämässä pelin poikki pelkästään kepeksieni takia.

Kuusitoista virhepistettä sieltä tilille kilahti, joten ei toivoakaan, että olisi meillä asiaa hakemaan minkään näköistä ruusuketta sillä kertaa.
Jos ei olisi alapäätä jomottanut niin maan perhanasti, olisi ehkä tämä suoritus voinut kasvattaa vähemmän sattuvan tatin otsaan. Eilinen oli mennyt niin loistavasti ja ehkä olin vähän soitellen sotaan lähtenyt ajatuksena, että kyllä me tänäänkin pärjättäisiin yhtä hyvin.

Ensi kerralla laittaisin itselleni munasuojukset! Ne kyllä näkyisivät kireistä kisahousuista kilometrien päähän, mutta siinäpä olisi ihmisille mietittävää et mikä siellä pullotti...
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 09.05.20 21:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 98
Luettu: 4234

Vilan päiväkirja

08.05.2020
#hanamiweek #tietähtiin2020

No, en minä nyt kuitenkaan perunut osallistumistani. Olin tänne asti tullut, joten pakkohan se oli radalle lähteä enkä mä loppupeleissä mikään luovuttaja ollut, vaikka välillä niin uhosinkin.

Oli lämmin päivä. Kuuma suorastaan.
Musta kisatakki tuntui siinä auringonpaisteessa paksulta toppatakilta ja jo verryttelyalueella hiki valui selkää pitkin.
Kuuma oli varmasti Vilallakin, muttei se sen lennokkaita askelia hidastanut tippaakaan.
Mä yritin olla hermoilematta liikaa ja keskittyä ratsastukseen. Jos olisin ihan pissi sukassa, menisi meidän suoritus todennäköisesti erittäin päin ahteria.
Tai no, saattaisihan se mennä muutenkin. Meikäläisen tuurin tuntien.

Onneksi me startattiin jo neljäntenä, joten ei jäänyt aikaa panikoimiseen. Olisipahan tämäkin nöyryytys nopeasti ohi ja pääsisin murjottamaan rekkaan loppupäiväksi.

Ei. En päässyt rekkaan murjottamaan.
Ei ollut edes mitään syytä murjottaa! Jumaliste.
Olin ottanut tavoitteeksi päästä rata läpi ilman irronneita raajoja ja se me tehtiin. Kaksi kertaa. Ilman virhepisteitä.
Vila oli huippu! Paras. Enkä minäkään ihan surkea ollut.

Meidän ensimmäinen startti 125cm-luokassa, ensimmäinen ulkomailla ja noh, ensimmäistä sijaa ei tullut, mutta toinen sija!
Meni tovi jos toinenkin käsittää, mitä just oli tapahtunut ja vaikka moni mua onnittelikin, en saanut sanakaan suustani.
Mitä hittoa?!

Olipa vain hyvä etten luovuttanut!
Huomenna vielä kun vedettäisiin samaan malliin niin voisin olla erittäin ylpeä itsestäni.

"Oot paras", taputin mustan tamman kaulaa ties monettako kertaa, kun olin laskeutunut sen selästä ja lähdin haahuilemaan kohti jaba-aluetta.
"Anton Seljavaara?" joku tutun oloinen nainen ilmestyi eteeni kynän ja lehtiön kanssa.
"Joo?"
"Minja Jaakkola, toimittaja. Onnittelut toisesta sijasta", se sanoi ja ojensi kätensä. Minä tartuin siihen, kiittelin ja pieni ratas pääni sisällä raksutti hetken ennen kuin tajusin missä olin naisen nähnyt: Tie Tähtiin-kisoissa.

Siinä se kyseli miltä nyt tuntui ja mitäpä sitä kieltelmään? Hyvältä tietenkin.

"TT-kisoissa menestystä on saanut odotella, mutta täällä kisat aukesivat hienosti toisella sijalla. Sopivatko isot areenat paremmin ratsulle, vai onko yhteinen sävel kisakautta ajatellen vasta löytynyt?" Minja jatkoi uteluaan meidän harppoessa kohti tamman karsinaa.
"Öhm... Jaa, en tiedä", mutisin. Minja tuijotti mua kysyvästi. Mä olin aivan surkea haastateltava. En mä osannut tommosiin kysymyksiin vastata!
"Mistä luulet johtuvan ettei teillä Tie Tähtiin-kisoissa ole kovin kummoisesti mennyt?"
"Ratsastajasta", vastasin olkiani kohauttaen.
"Ratsastajasta?"
"Niin."

Nakkasin kypärän johonkin tavaravuoren päälle, hiostava kisatakki päätyi samaan kasaan ja ryhdyin riisumaan Vilan varusteita.
Minja ei kuitenkaan jättänyt mua rauhaan. Siinä se seistä tönötti edelleen ja jatkoi uteluaan Tähti-kisoista naputtaen kynällään lehtiön kulmaa. Ärsyttävä naputus... Teki mieli ihan kysyä eikö nuo tommoset muistiinpanovälineet ole jo vähän vanhan aikaiset.
"Kuka tai ketkä ovat mielestäsi kovimmat vastustajat tulevassa finaalissa?" nainen kysäisi.
"No.. Jaa. Ellie tietenkin, mutta se nyt on samassa joukkueessa joten sen pärjääminen minua paremmin ei haittaa", mietiskelin takaraivoani rapsutellen ja väännyin satulan kanssa naisen ohi.
"Salma... Se Lily... Majiná", luettelin sitten ja viimeisen nimen kohdalla pieni hymy käväisi kasvoilla.

"Mitä luulet, miten teillä tulee menemään finaalissa?"
"Ei mitään hajua."
"Voittoa kuitekin lähdet tavoittelemaan?"
"Eikö meistä kaikki? Mut katotaan nyt..." huokaisin.
Minja raapusteli muistiinpanoja ylös, kiitteli sitten ajastani, toivotti onnea tulevaan ja lähti etsimään seuravaa uhria.

Pudistelin päätäni huvittuneena ja jatkoin sitten Vilan hoitamista.
"Paskat jostain Tie Tähtiin-kisoista", mutisin näpräten käsissäni olevaa ruusuketta ja hymyilin leveästi. Vaikka myös TT-kisoissa pärjääminen olisi varmasti tuntunut hyvältä, tää tunne oli jotain paaaaaaaljon parempaa.

Vila nuokkui karsinassaan eikä korvaansa letkauttanut höpinöilleni. Jumituin katselemaan tamman torkahtelua ennen kuin tajusin haisevani ihan järkyttävän pahalle, joten suihkuun ja äkkiä.

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Antonvilahanami
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 09.05.20 12:56
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 98
Luettu: 4234

How to ADHD | Ginevra V.

Lauantai 09.05.2020
akku loppu, maailmanloppu, väsyttää
#hanamiweek

Suurin osa ihmisistä on jossain muualla kuin hevosrekkojen lähettyvillä, mikä tuntuu absurdilta, koska mä en muista koska viimeksi olisin ollut jossain missä ei ollut kahta sataa muuta ihmistä. Mutta tää passaa mulle paremmin kuin hyvin, mun mittani on jotakuinkin täynnä ja tarvitsen aikaa yksin ajatusteni kanssa. Livingin tiloissa mua ei kuitenkaan huvita roikkua, joten säätä uhmaten mä istun kirkkaankeltaisessa purjehdustakissa hevosrekan portailla. Mä enemmän tunnen kuin kuulen huppua vasten ropisevat sadepisarat, mutta purjehtijana mä olen säänkestävä enkä parista pisarasta viitsi välittää. Oikeastaan se on aika kotoisaa. Vesisade, vesi. Voin hetken aikaa kuvitella istuvani jossain keskellä merta kaukana kaikista ihmisistä.

Välillä joku ukkosen jyrähdyksen tapainen tunkee kuulokkeissa huutavan musiikin ohi mun tajuntaani ja saa mut vilkaisemaan ylös ratsastussaappaista joiden puhdistamiseen mä uhraan huomattavasti enemmän energiaa ja aikaa kuin olisi oikeasti tarve. Mun ajatukseni pyörivät huomisessa startissa. Onneksi mun ei tarvi kisata tässä säässä. Vaikka ei sitä voi olla varma miltä huomenna näyttää, mutta ennusteen mukaan kelin pitäis olla ihan siedettävä. Ehkä mä kyllä salaa toivon luonnonkatastrofia iskeväksi.

Millä todennäköisyydellä tänne iskee tulva tai hurrikaani, tai jotain, että ainakin maastoesteluokka perutaan?

Mä en ymmärrä miks mä kuvittelin tän olevan ensinkään hyvä idea. Mun olis pitänyt ajatella kahdesti kun päätin hylätä kaikki tän kauden purjehdukset ja panostaa ratsastukseen. Jos (kun) nyt mokaan, niin mulla ei oo mitään mihin paeta mantereelta. Vaikka ainahan voi lähteä Tallinnan risteilylle. Tosin se on ihan perseestä. Ehkä mä vaan etsin kalastusaluksen jonne muutan enkä vilkaisekaan enää taakseni. Ellei luonnonkatastrofi sitten iske ja peruuta huomista. Maailmanloppu. Yksi sellainen kiitos.

Taputus mun olalla herättää mut ajatuksistani. Katson tulijaa hupun alta.
“Ai, moi”, sanon ja pudotan kuulokkeet alas kun tunnistan sen Antoniksi.
“Moi, väistätkö?” se sanoo, näyttäen kisavarusteissaan kärsivän sadekuurosta vähän enemmän kuin minä. Nyökkään, päästän miehen kiipeämään rekkaan ja päädyn siirtymään itsekin sisälle. Voin ehkä tehdä jotain hyödyllisempää kuin hinkata samaa saapasta toiset puoli tuntia. Esimerkiksi lähteä metsästämään ruokaa ja ehkä vilkaisemaan päivän loppuja luokkia, mitä siellä enää on, PSG? Kiertämään expo-aluetta ja tuhlaamaan holtittomasti rahaa jota mulla ei ole? Houkuttelevia vaihtoehtoja kaikki. Paitsi että niissä on ihmisiä.

“Miten startti meni?” mä kysyn Antonilta nakatessani saappaat mun punkan vallanneen tavarakasan päälle ja alan kaivella jonnekin sen kaaoksen sekaan hukkaamaani kulkulupaa. Rilla tarvii kävelyttää ja huoltaa, joten mä voin ainakin hetkeksi paeta sen seuraan ihmisiltä. Jos en oo lopullisesti kadottanut sitä helvetin kulkulupaa. Hetken aikaa mun mielessäni orastaa ahdistus sen häviämisen takia, mutta ennen kuin tunne ehtii kasvaa täysimittaiseksi paniikiksi, mä löydän sen. Helpotuksesta huokaisten mä käännyn ympäri. Mulla ei ole mitään hajua siitä mitä Anton on vastannut, koska unohdin kuunnella. Hetken mä seison hämmentyneenä aloillani, ennen kuin hymähdän ja nyökkään, toivoen että se on soveltuva reaktio.
“Rilla kutsuu”, sanon sitten heilauttaen kulkulupaani ja livistän sen suuremmitta puheitta ulos.

Jaba-aluetta kohti harppoessani lasken tunteja siihen, että pääsen himaan, pois rekoista, kilpailuista ja ihmisten ilmoilta.
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 09.05.20 7:56
 
Etsi: Spin off
Aihe: How to ADHD | Ginevra V.
Vastaukset: 9
Luettu: 394

Vilan päiväkirja

07.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Oinas 7.5.2020
Ahdistava olotila iskee johonkin aikaan päivästä ja silloin pinnasi on vaarassa kärähtää ilman mitään ennakkovaroitusta. Vapauta itsesi tähän päivään liittyvistä ennakko-odotuksista jo aamulla niin saatat jopa välttyä pinnan paukkeelta.


"Moi Anton!" kuului Sarahin iloinen ääni selän takaa juuri kun olin avaamassa Auburnin hepparekan ovea kömpiäkseni sisään kantamuksieni kanssa. "Pääsit perille sinäkin."
"Huomentapäivää", haukottelin makeasti ja väläytin nopean hymyn. "Pääsin joo."
Olihan se matka Kallasta Ruotsiin ollut pitkä. Vaikkei mua olis välttämättä hirveästi harmittanut, vaikka olis ollut pidempikin, koska hyvässä seurassa oli leppoisaa matkustaa ja aika tuntui menevän liiankin nopeasti.

"Mites täällä on mennyt?" kysäisin ja nykäisin oven auki.
"Siinä kai se", Sarah huokaisi syvään ja tunki itsensä edeltäni sisälle rekkaan, jossa joku vielä kuorsasi. Harringtonin pää näkyi pilkistävän peiton alta ja vanha viina tuoksahti sieltä suunnasta. Teki mieli ihan pirruuttani istahtaa siihen sen viereen ja karjaista korvaan jotain krapulasta. Mutten jaksanut. Ajattelin ottaa itsekin pienet tirsat ennen kuin lähtisin Vilaa moikkaamaan.

Petipaikat näyttivät kaikki enemmän tai vähemmän käytetyiltä, joten päätin kömpiä ohjaamon yläpuolella olevalle pedille silläkin uhalla että iskisi jonkinsortin ahtaanpaikankammo siellä pikkuruisessa tilassa.
Kurkistin reunan yli nähdäkseni Sarahin istahtaneen alapuolellani olevalle penkille.
"Mahut sinäkin tänne", virnistin nostellen kulmakarvojani paljon puhuvasti. Kunhan kiusasin, en mä nyt tosissani ollut. ehkä.
"Älä unta näe, Seljavaara", Sarah pudisti päätään hymyillen ja vilkaisi sitten Robertin suuntaan varovaisesti.
Yritin vääntää kasvoille jotain surullista koiranpentuilmettä, mutta asennon takia veri pakkautui ihan väärään päähän ja näytin todennäköisesti enemmän vatsavaivaiselta bulldogilta.

Väännyin siis parempaan asentoon ja selailin hetken somea. Robertin punkasta kuului epämääräistä ähinää ja kolahdus.
"Se elää", huikkasin Sarahille, joka tietojeni mukaan istui edelleen alapuolellani eikä näin ollen ollut syypää Robertin puhinalle.
Jossain vaiheessa brittiläinen peittomytty oli siirtynyt pöydän ääreen ja totta kai mun oli pakko naljailla Robertille ihan pikkuisen.
Ei käynyt kyllä kateeksi yhtään!

Väsymys oli haihtunut, joten Sarahin ehdotettua esteluokkien seuraamista, kömmin alas pedistäni ja ajattelin et samapa tuo oli niitä lähteä katsomaan. Näkisinpähän The Kisakentän, jolle pääsisin huomenna itsekin kisaamaan.

Robertin ilta oli ilmeisesti ollut erittäin riehakas. Enkä nyt tarkoita mitään vanhan viinan tuoksua vaan sitä jäätävän kokoista fritsua mikä loisti sen kaulasta.
Ensimmäiseksi ajattelin asialla olleen mahdollisesti Sarah, mutta naisen ilme oli ihan yhtä yllättyneen huvittunut kuin minunkin, joten tuskin ne olivat muistelleet vanhoja...
Joku samassa rekassa yöpyvä? Kiia? Nita? Martta?! Tuskinpa... Eikä mulla kyllä ollut hajuakaan, ketä kaikkia tuolla rekassa nukkui.

Saipahan Harrington kuulla kettuilua krapulan lisäksi tuosta jäätävästä fritsusta.
"Haluatko hammastahnaa tohon? Kauluspaidan? Sarahilla varmasti on kunnon meikkiarsenaali millä peittää toi! Voit viedä vaikka samalla seuralaisellesi näkkäriä. Harmi kun se Jesse tulee vasta perjantaina, olisit voinut pölliä siltä sen tytöltä tutin tai purulelun sille sun seuralaiselles ettei sua tarvi syödä."
"Shut up."
"Vai tapasitko Edward Cullenin? Vai mikä se Twilight-tyyppi oli. Liikkuuko Hannabyn linnassa oikea vampyyri?! Onneksi selvisit sen kynsistä."

Jep, väsymys oli vaihtunut eräänlaiseksi hepuliksi. En kai mä muuten olis kehdannut Robertille naljailla... Kovin paljoa ainakaan.

Hyvänlaatuinen hepulikepuli kuitenkin vaihtui ahdistuneeksi hepuliksi esteratsukoita katseellani seuratessani. Kenttä näytti jäätävän kokoiselta, esteet vähintään kaksi kilometriä korkeilta, ratsukot vetivät mielestäni melkein MM-kisojen tasoisia suorituksia...
En mä kuulunut tonne. Tekisin itseni aivan naurunalaiseksi "taidoillani", häviäisin ihan varmasti jos nyt edes hengissä pääsisin radalta ulos.
Ehheii, kyllä mä nyt menisin ja ilmottaisin Isabellalle etten osallistu. En uskalla! Ihan oikeasti, Seljavaaralla meni kyllä nyt pupu niin syvälle pöksyyn että sen elikon korvat hipoi kitalakea.

Mitä helvettiä mä olin ajatellut, kun olin ilmottautunut tänne?! Ihanko oikeasti olin maksanut itseni kipeäksi kahdesta startista ihan vain sen takia, että pääsisin nolaamaan itseni kirjaimellisesti kaiken kansan edessä!?

Enhän mä pärjännyt edes Tie Tähtiin-kisoissa! Ja vaikka sielläkin oli taitavia ratsukoita, niin olihan se pikkuisen eri kaliberia kuin nää kansainväliset estekisat. Jos TT:ssä olin aina jossain tuloslistojen puolessa välissä niin mitä täällä sitten?! Häntäpäässä! Jos edes listoille pääsisin muuten kuin siellä ihan lopussa, missä luki hylätyt ratsukot.

"Yhm, menen Vilan luo", mutisin Sarahille ja luikin pois paikalta.
Siellä se tamma oli missä pitikin ja ehkä vähän rauhoituin kun sen näin.
"Se on ollut ihan oma itsensä", Isabella ilmoitti. En ollut edes huomannut tuota lyhyttä naista ennen kuin se oli pölähtänyt jostain viereeni.  Mitäköhän Isabella tuolla tarkoitti? Että Vila oli ollut aivan hölmön energinen vai ehkä kuitenkin tottelevainen sekä rauhallinen? Tottelevainen, mutta liian vauhdikas?
Millainen Vila oli kun se oli oma itsensä?! Jestas, enhän mä voisi osallistua yhtään mihinkään kisaan enää ikinä kun en edes vuokrahevostani tuntenut, vaikka olin sen kanssa ollut tekemisissä kohta kaksi vuotta!!

"Voisit käydä sillä nurmikentällä ratsastamassa", Sokka totesi. "Valmistelevaa ratsastusta huomista varten."
Sitten se lähti johonkin enkä ennättänyt ilmoittaa sille etten olisi osallistumassa huomenna mihinkään luokkaan. Noh, etsisin Isabellan käsiini myöhemmin.

Onneksi olin ollut viime vuonna Verneri Kaajapuron kanssa täällä, joten tiesin missä oli nurmikenttä. Tai ainakin oletin sen olevan siellä missä viimeksikin ja olin (kerrankin) oikeassa.
Olin käynyt vaihtamassa ratsastukseen soveltuvat vaatteet rekassa ja nyt istua tönötin Vilan selässä siellä kentällä. Oli siellä toki muitakin, mutta sepä ei ollut mikään ihme.
"Oot kunnolla", mutisin Vilalle, kun sen korvat tanssahteli päässä vähän joka suuntaan. Välillä ne kävivät niskassa jos ei joku hevonen neidin mieleen ollut, mutta noin niin kuin muuten se oli.. Noh, oma itsensä.

Virtaahan sillä oli. Isabella oli kyllä sanonut, että oli liikuttanut sitä joka päivä, mutta sillä hetkellä tuntui kuin olisin istunut jonkinsortin ruutitynnyrin päällä.
Kieltämättä alkoi vtuttaa jo ja teki mieli nykäistä kunnolla ohjista, hypätä alas selästä ja päästää tamma lähtemään omin neuvoin vaikka Kiinaan.
Mutten sitä tehnyt. Ei se Vilan vika ollut että sen selässä istui semmonen tampio, joka ei tuntunut osaavan yhtikäs mitään.

Sillä hetkellä kyseenalaistin Ruotsin lisäksi myös Tie Tähtiin-kisat, Kalla CUP-mittelöt ja koko ratsastajan urani.
Vila meni niiiiiiiin hukkaan mun kanssa. Ehkä olisi parempi lopettaa koko touhu? En osallistuisi Tie Tähtiin-finaaliin, en huomenna saati lauantaina täällä Ruotsissa mihinkään luokkaan, en ilmottautuisi Auburnin kisoihin... En Ruunaankoskelle... En mihinkään!
Ilmottaisin vain Isabellalle, että mun ja Vilan vuokraustaival oli tässä ja mä lähtisin etsimään jonkin sellaisen harrastuksen, missä mä olin hyvä.

Mutta kun en ollut hyvä missään. Muuta kuin kaljan juonnissa. Ja naisten häätämisessä pois elämästäni.

Ja joku perkeleen pikkukivikin oli kengässä. Teki mieli repiä koko saapas pois jalasta ja viskata se vaikka noiden pirun kirsikkapuiden oksille roikkumaan. Olisipaha ihmisille ihmettelemistä kun siellä ärsyttävän pinkkien kukkasten joukossa töröttäisi yksi perkeleen saapas pikkukivineen.

Vila aisti mielialani ja käyttäytyi sen mukaisesti. Eli huonosti. Tai no, ei huonosti vaan jännittäytyneesti.
Nyt Seljavaara, ryhdistäydy! Ja käyttäydy itsekin.
Melkein käyttäydyinkin, mutta kun joku ratsukko oli rynniä meidän yli, saatoin hienotunteisesti käskeä niitä suksimaan vittuun.
Toivottavasti se oli joku ulkomaalainen, joka ei ymmärtänty suomenkieltä.

Vietin pitkän tovin Vilan jabakarsinassa liikutuksen jälkeen. Ihan muuten vain.
Vaanilan  Penna olisi  voinut sanoa muutamankin sanan karsinassa istumisen turvallisuudesta, mutta aivan sama. Eipä näkynyt Pennaa täällä...
Jossain vaiheessa Vila tuli ja painoi turpansa syliini. Hymähdin pikkuisen ja silittelin sen päätä.
"Hyvä tyttö", huokaisin.

Pöljähän mä olisin jos lopettaisin hevosharrastuksen. Oli mulla yks hyvä syy jatkaa sitä: Vila nimittäin.
Ei meistä (minusta) ehkä mitään olympiatason kisaajia tulisi, mutta tarviko kaikista tulla?
Ei.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 08.05.20 20:54
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 98
Luettu: 4234

Sipsin päiväkirja

8.5.2020
#hanamiweek
Jesseilyjä kirjoittanut itse @Jesse A.

“Matilda!” tuttu ääni huhuili, kun olin harppomassa jaboille käytyäni vaihtamassa kisavaatteet rekassa. Takana oli viimeinen yö Heidin mahdollistamassa ilmaismajoituksessa, sillä Jesse oli matkalla Inkan, Sofian ja äitinsä kanssa ja kiitos miesystäväni, saisin nukkua viimeiset yöni majatalon toivottavasti pehmeässä sängyssä. Mulla ei ollut mitään valittamista rekan livingin oltavista tai Vivian seurasta, koska olin yllättänyt itsenikin tutustumalla naiseen niin hyvin alle viikon yhteisasumisen aikana.

“Ai, moi”, hymähdin käännyttyäni kohti Sarahia, joka marssi tarmokkaasti lähemmäs Ellie vanavedessään. Vaaleaverikkö oli viimeisen päälle siloiteltuna kisavaatteissaan ja tajusin, että meidän täytyi startata samassa luokassa - tai jopa molemmissa.
“Oletko säkin lähdössä jo kohta verryttelemään?” Sarah kysyi jääden kävelemään vierelleni.
“Joo”, vastasin saaden vahvistuksen sille, että Elliekin kilpailisi ensimmäisessä luokassa.
“Jännää!” Sarah henkäisi. “Mun startti on vasta esteluokkien jälkeen. Pakko katsoa siis esteitä ainakin Ellien startin verran. Ja sun.”

Nainen virnisti ja mä vastasin siihen pienellä hymyllä.
“Mä menen toisessakin luokassa”, lisäsin kaikkea muuta kuin kasuaalisti, koska jännitys nosti taas päätään. Huomasin Ellien katseen rävähtävän muhun.
“Millä korkeudella se ratsastetaan?” von Brandt tiedusteli kipakasti, mikä ei varsinaisesti rauhoittanut mun mieltäni.
“Sadankolmenkymmenen”, vastasin kuitenkin, enkä voinut olla huomaamatta Ellien kulmien kohoamista. Siinä kohtaa mun sisälläni kuitenkin kuohahti: olihan neiti Täydellisyys nähnyt itsekin mun hyppäävän Laurin valmennuksissa kolmenkympin tehtäviä Sipsillä, jolloin korkeuden ei pitäisi olla maailman kahdeksas ihme.

Sarah ystävineen katosi onneksi eri jabarivistölle, joten mä sain varustaa Sipsin kaikessa rauhassa loppuun ja suunnata verryttelyyn, jossa vilisi monia tuttuja kasvoja: Anton, joka oli jo valmistautumassa lähtövuoroonsa, Josefina, Lauri, Ellie, Rasmus ja Mila, jonka pää nytkähti pieneen tervehdykseen. Mun ajatukset livahtivat automaattisesti Jesseen, jonka olisin jo toivonut saapuneen, jotta mulla olisi ollut joku tuki ja turva Laurin istuessa Jinxin satulassa mun kysymysteni ja neuvon tarpeideni ulottumattomissa.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olin verrytellyt Sipsin parin vaatimattoman verryttelyhypyn verran, palannut radalta kahden pudotuksen ja kahden aikavirheen kanssa ja istuin tamman satulassa katsomassa, kuinka Anton ja Ellie lähtivät kohti palkintojenjakoa. Sitten mun katseeni seurasi Sarahia, joka kiirehti verryttelykentän laidalta ikuistamaan ystävänsä palkitsemista ja pysähtyi lopulta Lauriin, joka oli ilmeisesti luovuttanut Jinxin Vivialle ja tulossa ilmeestä päätellen pitämään mulle puhuttelun.

Keskustelu meni kutakuinkin näin:
“Mitä sä teit siellä radalla?”
“Yritin saada tämän innostumaan esteistä ja elämästä.”
“Ei, mun mielestä sä nyhdit sen viimeisenkin elämänhalun - ja laukan - pois ja ratsastit käsijarru päällä koko alkuradan.”
“Niin.”
“Miten sä ajattelit selviytyä, kun esteet nousee? Mikä tahansa hevonen ei olisi hypännyt edes tuon kokoisia esteitä noin alitempoisena.”
“Ratsastan?”
“Kyllä. Muuten en päästä sinua radalle ollenkaan.”

Oli turhauttavaa, että alkuviikon jäljiltä mä olin itsekin vetäytynyt kuoreeni. Oli Laurilta melkoinen suoritus saada mut piiskattua pois sykkyrältä ja täydellä sydämellä mukaan hommaan, mutta toisaalta se oli juuri se temppu, jonka Merikanto osasi parhaiten. Se psyykkasi ja haastoi, mutta kehui heti, kun verryttelyhypyt alkoivat onnistua ja valoi muhun uutta uskoa.

“Saat olla kesän ilman valmennuksia, jos palaat siihen aiempaan tekemiseen”, mies ilmoitti vielä ennen kuin meidän oli aika siirtyä nearly there -rinkiin odottamaan lähtövuoroamme ja olin aika varma, että se oli tosissaan.

Kerrankin mun ensimmäinen ajatus radan jälkeen oli, että olin ollut liekeissä. Ei Sipsi, vaikka sekin oli toki tehnyt työnsä hyvällä motivaatiolla ja tukenut mua monessa kohdassa siitä huolimatta, että muutama hyppy maksimikorkuiselle esteelle oli kouraissut vatsanpohjasta. Ensin oli täyttynyt ensimmäinen tavoite, eli uusintaan pääseminen, jonka jälkeen olin sinnitellyt viimeisille esteille saakka kiinni tuplanollissa. Lopulta sen tavoitteen oli vienyt kuumottava trippeli, jolle Sipsi oli pika-arvioni mukaan tehnyt pienen takajalkavirheen.

Olin tietysti jo radalle mennessäni tiennyt, että tuplanollat olisivat taanneet sijoituksen, mutten olisi uskonut ajan riittävän kuudenteen sijaan ennen kuin meidät kuulutettiin palkintojenjakoon. Toivoin taas Jessen läsnäoloa, kun Sipsi sai suitsiinsa valkoisen ruusukkeen ja pääsin rikkomaan tavoitteen, jota en ollut edes uskaltanut asettaa.

“Moi”, mumahdin puhelimeen loppuverryttelyn jälkeen, kun talutin Sipsiä jaboille. Jessen soiton ajankohta oli yllättänyt, koska mies ei ollut osannut arvioida saapumisaikaansa Sofian tarvitsemien pysähdysten tuomien muuttujien vuoksi.
“Tulen vastaan, jätän Sipsin vain nopeasti karsinaansa”, ähkäisin miehen varmistellessa, oliko varmasti ymmärtänyt Inkan majapaikan sijainnin oikein aiemmasta selityksestäni. Riisuin Sipsin satulan ja suitset ruusukkeineen ennätysajassa, survoin varusteet kaappiin ja tyrkkäsin tamman eteen juoman, jonka Vivia oli pyynnöstäni tehnyt valmiiksi, ennen kuin suuntasin kohti parkkipaikkaa.

“Jesse”, huikkasin korottaen ääntäni vain sen verran, että mies kuulisi mut ilman järjetöntä huutamista. Inka oli ollut helppo tunnistaa ja nyt mä toivoin, että miesystäväni tunnistaisi mut siitä huolimatta, että tiukalle nutturalle kesytetyt hiukseni olivat painuneet kypärän alla entistäkin latteimmiksi.
Miehen katse löysi etsimänsä ja kasvoille nousi leveä hymy tämän kiristäessä askeliensa tahtia.
"Hei", väsähtäneen matkaseurueensa majatalolle jättänyt Jesse tervehti.
“Miten matka meni?” hymähdin kurkottautuen painamaan nopean suukon miesystäväni huulille. Se oli nopea siksi, ettemme olleet parkkipaikalla kahdestaan, mutta se ei korreloinut lainkaan sen suudelman kanssa, jonka olisin halunnut antaa.
“Miten tuollainen matka yhden kälättävän äidin ja kiukkuisen lapsen kanssa voisi mennä? Tuntui pieneltä ikuisuudelta”, Jesse naurahti ja kiersi kätensä ympärilleni.
“Ymmärrän”, hymähdin painautuen miestä vasten sen verran mitä tuntemattomien katseiden keskellä kehtasin ja sipaisin uteliaasti korviaan höristelevän Inkan turpaa.

“Tuo nurkkapaikka on Inkan”, kerroin, kun olimme päässeet hevosen kanssa jaba-alueelle. “Siinä asui ensimmäiset pari päivää jonkun muun hevonen, mutta se on kyllä siivottu sen jälkeen.”
Olin henkilökohtaisesti tarkistanut siivousjäljen, sillä mikään ei olisi kamalampaa kuin jaba-asumuksen siivoaminen pitkän matkan päätteeksi. Sipsi luimisteli korviaan uudelle naapurilleen ja mä havahduin tukahduttavaan kuumuuteen, jonka pilvettömältä taivaalta porottava aurinko, jaban tarjoama tuulensuoja ja kisatakki aiheuttivat.
“Tätä voi jo alkaa kutsua helteeksi”, huokaisin laskien takkini kisakaappini päälle.
“Niin voi”, Jesse mutina kuului Inkan väliaikaisesta asumuksesta.
“Miten teillä meni?” mies kysyi kurkatessaan ulos karsinasta ja tutkaili vihreillä silmillään kasvojani. Jessen oli ollut tarkoitus ennättää paikalle ensimmäisen luokan aikoihin, mutta aikataulut eivät aivan olleet pitäneet.

Vakavoiduin hetkeksi, koska tilanne oli liian kutkuttava. Pokerinaaman pitäminen ei ollut mulle normaalistikaan vaikeaa, mutta jo pelkkä ensimmäisen luokan jälkitunnelmien ajatteleminen olisi hyydyttänyt nauravaisimmatkin kasvot.
“Kaksi pudotusta perusradalta, Lauri ei meinannut päästää mua kolmeenkymppiin ollenkaan”, huokaisin vääristelemättä totuutta. Pidin pienen tauon kaivaessani vaivihkaa ruusuketta kisakaapin suojista, nojauduin Inkan jaban oveen ja mutristin huuliani.
“Mutta onneksi päästi”, jatkoin ja nostin valkoisen ruusukkeen Jessen nähtäville tyytyväisesti hymyillen.
Jessen kasvoilla häälynyt hämmentynyt ilme vaihtui huvittuneisuuden kautta leveään virneeseen. Mies nykäisi minut Inkan karsinaan ja halasi pitkään.
“Mahtavaa”, Jesse mutisi hiuksiini. “Sanoinhan, että pärjäät.”

Jessen sanat menivät suoraan ytimeen, koska vajaan viikon yksin pärjäämisen jälkeen tuntui helpottavalta olla niin lähellä ja kuulla Jessen äänestä, miten aidon onnellinen se oli mun puolestani. Tietysti olin jo saanut osani onnitteluista palkintojenjaon jälkeen matkaseurueeltani ja vaikka ne tuntuivat yhtä lailla hyviltä, Jesse oli aina Jesse.

“Minäkin melkein pärjäsin ilman sinua”, mies virnisti nostaessaan leukaani ylöspäin. Jaban suojissa vaihdettu suudelma oli kestoltaan ja tunnelmaltaan paljon henkilökohtaisempi kuin parkkipaikan pikainen pusu.
"Saat pärjätä mun kanssanikin", mumahdin Jessen huulille pusertaen sormiani sen t-paitaan kuin varmistaakseni, ettei mies katoaisi mihinkään.

Siinä se kuitenkin oli kirjavan tammansa kanssa ja mä en olisi voinut olla onnellisempi. Kisaviikko oli jo siihen mennessä ollut antoisa, mutta jaoin kokemuksen enemmän kuin mielelläni edes viikonlopun osalta Jessen kanssa.

Hannaby Hanami Week
130 cm, 0/4 vp, 6/23

Topics tagged under hanamiweek on Foorumi | Auburn Estate Pieniruusukevalk
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 08.05.20 17:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 1399

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 3 1, 2, 3  Seuraava

Siirry: