Kellonaika on nyt 05.12.21 22:39

2 osumaa on löytynyt haulle 0

Sipsin päiväkirja


Olin ilmoittanut Sipsin mukaan kaksi päivää toisen kilparatsuni ilmoittamisen jälkeen. Miksi? Koska mä olin niin hiton epävarma. Tamma, joka oli pari vuotta sitten ollut pelastava tekijä mun omien taitojeni ylläpitämisessä ja nostamisessa, aiheutti mussa nyt paljon ristiriitaisuutta. Kuluva kausi oli edellisen tapaan ollut epätasainen ja vaikka siitä saattoi laittaa osan myös mun piikkiini, olivat asiaan vaikuttaneet pakostikin Sipsin astutusyritykset. Kun kyseessä ei ollut oma hevonen, oli täysin toisten ihmisten päätösten armoilla ja sai ajatella kisakalenteria suunnitellessa, mihin viimeiset kilpailut mahtaisivat sijoittua. Ja kun otti lisäksi huomioon sen, että olin ollut samojen ajatusten kanssa myös edellisen Power Jumpin aikaan vuosi sitten, alkoi yhtälö olla vuokraajan näkökulmasta kuluttava.

En tiennyt, olisinko kuskannut Sipsiä mukanani mihin tahansa maailman kolkkaan saakka, mutta koska arvokisat olivat osuneet meille kotikisoiksi, olisi ollut lähes hävytöntä olla osallistumatta – olinhan kuihduttanut lompakkoani kuluneen vuoden Sipsin vuokrausmaksuun ja valmennuksiin, joiden ansiosta tiesin meidän olevan starttivalmiita. Tämän oli vahvistanut myös valmentajani, joka oli itsekin kilpailemassa kahdella ratsulla. Näillä spekseillä mulla ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä yrittämään tosissani, koska Power Jump oli väärä paikka ratsastaa löysin rantein siitäkin huolimatta, että olin keväällä ollut heittää hanskat tiskiin Sipsin suhteen.

Joka paikka kuhisi väkeä heti siitä askeleesta lähtien, kun astuimme ulos ylimääräisiltä kulkijoilta suljetusta tallista. Samalla hetkellä alkoi myös tarkkaavainen toimintani, kun pyrin ennakoimaan kaikki tilanteet, joissa Sipsi voisi vahingossakaan joutua liian lähelle muita ratsuja. Olin toki letittänyt punaisen rusetin tamman tummiin häntäjouhiin, mutta sen havaitseminen olisi myöhäistä kanssakilpailijoille ja heidän ratsuilleen siinä vaiheessa, kun taluttamani punertava lohikäärme olisi jo tulossa täysillä päin hampaat irvessä.

Kävelytin Sipsiä hetken maasta käsin, ennen kuin nousin tamman satulaan maneesin kulmalla ja suuntasin maastoon tekemään alkuverryttelyä. Sipsin kanssa verryttelyalueille survoutuminen oli aina enemmän tai vähemmän epämiellyttävää, vaikka tilaa olisikin ollut ja koska maastot olivat kotikenttäedun vuoksi tutut, olisi ollut hullua käyttää ne hyödyntämättä. Samalla sain tuulettaa itse päätäni ja kertailla radankävelyssä miettimiäni lähestymisiä, joista eniten mietitytti linja kuudenneelta esteeltä kolmoissarjalle. Mun täytyisi olla täysin hereillä sateenkaaripystyn jälkeen, jotta voisin edes kuvitella tuovani Sipsin kolmoissarjalle siinä laukassa, jota olimme tahkonneet valmennuksissa.

Verryttelyhypyistä ensimmäinen ei sujunut: toin Sipsin aivan liian pohjaan, jonka seurauksena hypyn kaari nousi korkeaksi ja koetteli paitsi tasapainoani, myös puomin kannattimia. Vedin syvään henkeä, päätin olla hermostumatta asiasta ja otin uuden lähestymisen. Se onnistui, eikä onnistuminen olisi voinut sattua parempaan saumaan voitontahtoni näkökulmasta – yhtäkkiä musta tuntui, ettei yksikään linja radalla voisi olla meille liian vaikea, jos ratsastaisin huolellisesti. Ratakorkeus oli jo rutinoitunut ja allani oli ratsu, joka oli ehtinyt kilpailla jo vuosia isommissakin luokissa.

Kun epävarmuuden huntu poistui yltäni, jäljelle jäi vain sisuskaluja kieron huumaavalla tavalla korventava voitonnälkä.

Power Jump 2021

130 cm, 0-5 vp, 12/26
130 cm, 1 vp, 12/75
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 06.08.21 16:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Sipsin päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 2164

Zelian päiväkirja


Vedin vakavan perusilmeeni suojaksi kasvoilleni, kun harpoin radankävelyssä kohti viimeistä estettä. Linja olisi helppo, kunhan ajatus olisi jo sarjalla vasemmalle – sen jälkeen täytyi vain uskaltaa sujua kohti viimeistä estettä, joka toivottavasti pysyisi muiden esteiden tapaan kannattimillaan. Vilkaisin ympärilleni ja huomasin muutamat tutut kasvot, joiden näkeminen ei varsinaisesti rentouttanut mua, vaan teki tilanteesta entistä todellisemman: Power Jump, joka tuntui vielä vuoden alussa olleen ikuisuuden päässä, oli nyt alkamassa osaltani, eikä mulla ollut enää muuta mahdollisuutta kuin pysyä mukana vauhdissa. Ajatus luokkani avaamisesta ensimmäisenä ratsastajana ei varsinaisesti keventänyt oloani, mutta vauhditti askeleitani poistuessani derbyltä hakeakseni Zelian, jota Jesse oli urhoollisesti jäänyt kävelyttämään radankävelyni ajaksi.

Zelia oli tullut mulle kesällä 2018. Seuraavana kesänä olin kilpaillut ensimmäisen kerran elämässäni Power Jumpissa, ja sama oli toistunut myös seuraavana vuonna. Tänä vuonna kilpailisin kolmatta kertaa, mutta Zelialle tämän vuoden Power Jump olisi ensimmäinen laatuaan, koska ensin tamma oli ollut liian nuori osallistumaan ja sen jälkeen aivan liian vihreä. Vaikka olimme nousseet 120-radoille vasta kuluvalla kilpailukaudella, mulla oli yllättävän paljon uskoa siihen, että aika oli viimein kypsä – että mä todella starttaisin omalla hevosellani lukuisten esteratsastajien vuoden suosikkiviikonloppuna ja vieläpä kotitallillamme.

“Otatko vettä?” Jesse kysyi juuri ennen kuin olin nousemassa satulaan. Pudistin päätäni, vaikka mun olisi ollut kannattavaa nesteyttää itseäni vielä ennen suoritusta ja pujotin jalkani jalustimeen ponnistaakseni itseni satulaan. Jessen katse oli tarkkaavainen, kun vilkaisin miestä pidättäessäni selkäännousun jälkeen omin lupineen eteenpäin liikahtanutta Zeliaa.
“Kiitti avusta”, mumisin pieni hymy kasvoillani, kun miesystäväni irroitti taluttimen ruunikon kuolaimesta ja taputti sen kaulaa.
“Tsemppiä”, Jesse puolestaan toivotti ja mä väläytin sille vähän leveämmän, jännitystä peittelevän hymyn, ennen kuin annoin Zelialle luvan liikkua. Onnekseni Jesse ei ollut kysynyt mitään jännityksestäni, koska rehellisesti sanottuna en olisi halunnut myöntää sen suuruutta edes itselleni.

Vaikka mulle oli jo ehtinyt kertyä lukuisia startteja Zelian kanssa, edessä oleva koitos teki hengitykseni pinnalliseksi ja sai tutun derbykentän näyttämään järkälemäiseltä. Olin käsitellyt jännitystä lukemattomia kertoja ja silti se tuntui pyyhkivän vasta opettelemani radan pohjapiirroksen päästäni sillä hetkellä, kun derbyn portti suljettiin meidän ja valmistautuvien ratsukoiden takaa. Suljin silmäni sekunniksi, vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja annoin niiden tyhjentyä samalla, kun kuuluttajan ääni kertoi luokan alkavan.

Zelia, mä mietin, nyt me hoidetaan tämä ilman mitään ylimääräistä. Ajatus oli jäänne tamman kilpauran alkuajoilta, jolloin olimme useamman kerran jääneet pomppimaan lähtömerkin jälkeen paikoillemme, kun nuori tamma oli mennyt tiloihin. Nyt laukan nosti kuuliaisesti tamma, joka oli tienannut useamman ruusukkeen hyvistä radoista ja kilpaillut jo kahdesti ulkomailla. Ei siis todellakaan ollut oikea hetki muistella menneisyyden mörköjä, vaan keskittyä hengittämiseen, laukan rytmiin ja ensimmäiseen esteeseen. Ylitimme lähtölinjan, eikä Zelia tehnyt pienintäkään elettä poiketakseen suunnitelmasta, jonka olin luonut päässäni lähestymisestä radan ensimmäiselle pystylle. Hyppy oli hyvä ja huomasin nopeasti, ettei ratapiirros ollut kadonnut mielestäni, vaan rullasi sopivaa vauhtia eteenpäin sitä mukaa, kun ylitimme esteitä. Radan puolenvälin tiimoilla mielessäni välähti ajatus siitä, miten pohjattoman onnelliseksi Zelian nurmea rummuttavat kaviot mut tekivät.

Enää ei ollut väliä, putoaisivatko kaikki loput puomit kannattimiltaan vai eivät – pääasia oli, että saisin vaalittua onnellisuutta vielä viimeiset sekunnit ja tallennettua ne takaraivooni seuraavan vuoden koitosta varten.

Power Jump 2021

120 cm 0-4 vp, 11/26
120 cm (arvoluokka) 12 vp, 61/75
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 06.08.21 16:13
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 76
Luettu: 4208

Takaisin alkuun

Siirry: