Kellonaika on nyt 26.10.21 11:23

13 osumaa on löytynyt haulle 0

Kamin päiväkirja

#alexanderinvalmennus
Tammi-areena, 14.12.2020

Alexander Rosengård oli Isabellalle valmentajana etäisesti tuttu, itse asiassa juuri siltä ajalta, kun Kamin kauppoja sovittiin. Miehen kuiva, asiallinen ja kansainvälisellä vivahduksella höystetty valmennustyyli miellytti häntä. Rosengårdit, melko rohkeasti yleistettynä, osasivat asiansa mitä tuli hevosiin.

Oli kuitenkin jokseenkin kuumottavaa valmentautua juuri Alexanderin ratsuttamalla tammalla, tämän entisen ykkösratsun varsalla. Päällimmäisissä ajatuksissaan Isabella oli varma, että Alexander tiesi Kamista kaiken, vaikka alitajunnassaan järkeilikin, ettei se varmasti enää kahden Auburn-vuoden ja vain Isabellan ratsastamisen jälkeen pitänyt paikkaansa. Tavallaan niin oli vielä pahempi: Alexanderilla oli pakostikin paljon kokemuksia, joihin verrata. Ehkä ruusukartanon nuorimmainen laskelmoi, minkä tasoinen Kamin pitäisi nyt olla.

Kamila ei ollut emänsä kuva, Alexander totesikin hyvin nopeasti itsekseen. Karro, hänen entinen (varhaisempien) nuoruusvuosien ykkösratsunsa, oli ollut vahva, isoliikkeinen ja suoraviivainen ratsu, joka ei järkähtänyt juuri mistään. Hänen silmiensä edessä liikkui kuitenkin nyt paljon emäänsä varovaisempi ja herkempi ratsu, jonka liikkeet olivat mitäänsanomattomat mutta hypyt erityisen kaunista katseltavaa – siis silloin, kun tamma ei hätäpäissään liioitellut tai jopa kieltänyt.

"Sitä pitäisi ehkä altistaa huonoille lähestymisille mutta turvallisen pienillä esteillä", Alexander ehdotti ääneen ja kuulosti vitsailevan vain puoliksi. "Että se huomaisi, ettei ole mikään maailmanloppu sellainen."

Isabella myöntyi, joskaan ei varsinaisesti innosta hihkuen. Hän tiedosti, että epäonnistumisia oli välttämätöntä harjoitella treeniolosuhteissa, muuten ei menty eteenpäin, mutta eihän se kaunista tai hehkeää ollut. Jotain tämän suuntaista he olivat kyllä harjoitelleet Arnenkin valmennuksissa – hakeneet tamman rajoja, koettaneet rakentaa sen (ja ratsastajansa) itseluottamusta – mutta vaikka isässä ja pojassa oli paljon samaa (siinä missä erojakin), oli Alexander toteutuksessaan armottomampi. Tai ehkä kyse oli yksittäisen yksityisvalmennuksen tehokkuudesta. No, oli miten oli, nöyryytyksiä oli luvassa.

Posket loimottaen Isabella ohjasi Kamia lähestymisiin, jotka Alexander oli suunnitellut lähes mahdottomiksi. Penna ja Märta saivat nostella puomeja tuon tuostakin – tehtävä, johon ensiksi kysytty ja maneesissa norkoillut Aliisa ei ollut suostunut, vaan yksinkertaisesti nauranut jopa Aliisoiden mittakaavalla varsin röyhkeän räkäisesti (ja ilmeisen kieltävästi) nuoriherra Rosengårdille. Mainittu Rosengård jätti räkäisen reaktion ilmiselvästä ärtymyksestään huolimatta täysin omaan arvoonsa, mitä Isabella salaa ihasteli hikisestä estesatulastaan.

Valmentaja oli kieltämättä kivaa katseltavaa, eikä se lainkaan helpottanut hankaliksi tarkoitettujen tehtävien suorittamista. Oli inhottava kohtalon oikku, että perijätär sattui pitämään honteloista hevospojista, jotka olivat juuri kiusallisen verran häntä nuorempia. Alexander oli sentään kaukaista sukua, mikä hillitsi kaikkein pahinta ihastelua, mutta silti sen verran kaukaista, että ylimielisen kopeaa profiilia keskellä hänen maneesiaan ei voinut jättää täysin huomiottakaan.

Kami oli ollut aina radalla Isabellan kanssa hieman epävarma, eikä heillä ollutkaan tilillään kuin kaksi nolla-nollaa ja muutama ruusuke. Herkistä kieltäytymisistä oli tullut siinä määrin ongelma, että jopa Alexanderin käskystä rakennettuja inhottavia välejä ratsastaessaan Isabella ymmärsi, että juuri tätä he tarvitsivat. Estekorkeus oli maltillinen, ja Kamin rohkeus hypätä ei-täydellisistäkin paikoista kasvoi jo yhden ainoan valmennuksen aikana havaittavasti.  

Ne muutamat hyvät pätkät herättivät selkeästi myös Alexanderin kiinnostuksen hevoseen. Olihan se perheen kasvatti eikä Karro yksinkertaisesti jättänyt huonoja varsoja. Valmentajan silmissä välähtikin nälkäinen katse, kun Kami esitti valmennuksen päätteeksi radan viimeisellä linjalla parhaat hyppynsä siihen saakka.

Röyhkeästi mies kysymisen sijaan lähestulkoon tiedotti:
"Mä voisin itse ratsastaa sen ylihuomenna. Jos tahdot."
"Sopii, ehdottomasti", Isabella vastasi, kenties liiankin innokkaasti lyhyiden hengenvetojensa lomasta. Hän itse olisi aivan rikki, poikki ja loppu vähintäänkin seuraavan päivän, sen tunsi jo loppuraveissa.


16.12.2020

Alexander tosiaankin kiipesi Kamin satulaan keskiviikkona. Torstaina ehtisi tehdä vielä pienen palauttelevan jumppailun ja perjantaina Isabella starttaisi tammalla kaksi luokkaa. Rosengård oli näyttänyt keskittyneeltä oikeastaan heti kiivettyään Kamin selkään. Tamma oli hetken aikaa epävarma ja jännittynyt – sitä ei ollut ratsastanut aikoihin kukaan muu kuin Isabella, mutta melko nopealla taivuttelulla ja tuntuman hakemisella Alexander sai tamman rentoutumaan. Yllättävän nopealla, oikeastaan, mikä aiheutti Isabellassa ristiriitaisia tunteita. Oliko Alexander niin erinomainen ratsastaja, vai oliko Kamia sitten kuitenkin ratsastettu ihan viisaasti?

Ei se miehenkään alla erityisen huimalta tai näyttävältä vaikuttanut, mutta oli siinä silti… jotain. Alexanderinkin suupieliin hiipi pienen pienen pieni hymy, ainakin aavistus sellaisesta, kun tamma alkoi polkea laukkaansa vahvemmin. Ero oli varmasti suurimman osan silmissä pieni, ehkä havaitsematon (maneesiin oli kertynyt muutaman uteliaan joukko), mutta Isabella kyllä huomasi. Alexander sai Kamiin voimaa.

Hypyistäkin sen näki: Alexander luotti itseensä, ja kas, Kamikin luotti itseensä. Toki tässä ei oltu parin päivän takaisten ekstra-vaikeiden nöyryytystehtävien äärellä (harmi, sen Isabella olisi mieluusti todistanut), mutta hyppäämisen rytmistä lähtien kaikki vaikutti jotenkin saumattomalta.

"Ei viitsi hypätä kovin isoa enää näin lähellä kisoja, vai mitä luulet?" Alexander kysyi, muka niin välinpitämättömästi. Oli totta, että enää näin lähellä ei kannattanut rasittaa tammaa liiaksi ja Alexander olikin keskittynyt pääosin sileän työskentelyyn, mutta Isabella huomasi kyllä miehen nälkäisen ilmeen. Jostain kumman syystä hän halusi toteuttaa tuon ilmeen toiveen, ehkä näyttääkseen, että Kamista oli johonkin.

"Niin. Ihan totta. Mutta ei meidän kisamenestys varmasti yhteen hyppyyn kaadu. Jos nostan tätä vähäsen."
Ja niin Isabella nosti, aika reilustikin. Alexanderia se ei haitannut, eikä hyvässä vireessä ja reippaassa laukassa liikkuvaa Kamiakaan. Pysty oli korkeudeltaan lähemmäs 140 senttiä, eikä se ollut ratsukolle mikään todellinen haaste. Hyppy oli kuin oppikirjasta, olkoonkin, että laukka hajosi esteen jälkeen jonkin verran.

"Ei hullumpaa", Alexander kommentoi, nyt ainakin selvästi virnuillen.
"Niin", Isabella vastasi, eikä uskaltanut kysellä heikkouksista tai ratsastettavuudesta enempää, ei enää näin lähellä kilpailuita.  



"Hyvin korjattu tähän luokkaan", Alexander livautti ohimennen verryttelymaneesin katsomosta. Isabellalle ja Kamille oli juuri kuulutettu nollarata myös uusinnasta. Suoritus oli tuntunut nopealta: oikeastaan kaikin puolin hyvältä, vaikka edellä ratsastanut Joutsjoki oli saanut nolla-nollan hänkin, ja uusijoita oli yhä ratsastamatta.

"Kiitos", Isabella hymyili, ja koetti olla ajattelematta satakymppiä ja sen kahdeksaa virhepistettä perusradalta. Puhdas suoritus isommasta luokasta tuntui sen jälkeen tosin vielä paremmalta.



Osa tekstistä ja kommenteista valmentajan käsialaa
@Alexander R.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 18.12.20 1:27
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 1065

Rillan päiväkirja

13.12.2020
levoton mieli
#talvipäivänseisaus #mitenmeni

Tähän kaatuu kaikki. Taas. Mä olen ihan varma siitä. Edellisen osarin kitkerä rataestekoepettymys kummittelee mun mielessä eikä vähimmässäkään määrin helpota mun oloani nyt, kun verryttelen Rillan kanssa meidän lähtövuoroon. Punaruunikko tuntuu nappaavan mun... En tiedä mitä se edes on, se on vaan sellanen epämääränen tunne. Joka tapauksessa. Rilla on vähän levoton, samaan tapaan kun mun ajatukset ja mä tiedän, että ainoa syy miks kaikki kaatuu, on mun kyvyttömyydessä rauhottua ja nollata.

Meidän kisaviikonloppu on sujunut tähän saakka hyvin. Perjantain koulukokeessa sitä samaa tasasta suoriutumista kun aina ennenkin, mikä tekee mut äärimmäisen tyytyväiseksi. Kuusneljä ja risat oli kiva startti viikonlopulle, maastokoe lauantaina jatko samaa linjaa vaan vajaalla kaheksalla virhepisteellä. Todellisuus on kohdannut mun sille asettamat odotukset. Mut esteet on se palapelin viimenen pala johon me aina kompastutaan. Melko kirjaimellisesti, välillä tuntuu.

Teen sellasia naurettavan helppoja virheitä jotka sais vältettyä, kun vähän keskittyis. Ja musta tuntuu etten mä toista samoja helppoja virheitä muualla kuin kisatilanteessa. Mä oon miettinyt pääni puhki minkä helvetin takia ja mä oon tullut yhteen päätelmään: mä en jaksa keskittyä (shokkipaljastuksia, minä en jaksa keskittyä, kuka olis uskonut tätä?). Kenttäviikonloput on pitkiä ja ne kuormittaa mua aivan tolkuttomasti. Ei fyysisesti, sen puoleen jaksan kyllä, mutta henkisesti mä olen aivan loppu ja jos se vaan olis ajallisesti mahdollista, mä nukkuisin kolme päivää putkeen kisojen jälkeen. Se väsymys kai näkyy väistämättä jo viimesessä osakokeessa. Mun ei pitäis suhtautua siihen niin raskaasti. Mutta vituttaahan se. Eniten siksi, että mä olen niin helvetin epäreilussa asemassa muihin verrattuna.

Hyppään verkkaesteen viimesen kerran ja huokaisten hidastan Rillan sitten ravin kautta käyntiin. Taputan sen kaulaa. Meidän vuoro on ihan just. Tamma puhahtaa ja ravistelee päätänsä, mä vedän syvään henkeä. Yritän olla looginen. En mä ehkä kykene sulkemaan ylimääräistä pois ja keskittymään vaan tähän, mutta ollaan ennenkin selvitty kunnialla esteistä, joten miks tää päivä olis yhtään erilainen?
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 17.12.20 23:53
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 2567

Rinnan päiväkirja



Kellon viisarit näyttivät aivan liian vähän, kun mä jo hilluin Kaajapurojen tallissa. Taas oli koittanut kisapäivä, mutta tällä kertaa niin sanotusti kotikisat. Vaikka mulla olikin nyt toinen hevonen naapurissa. Rinna mussutteli aamuheiniään, eikä sitä häirinnyt, kun mä tulin siihen hillumaan kuminauhojen kanssa.

Tamma ei ollut vielä tottunein letitettävä. Se pätkittäin oli todella helppo, mutta toisinaan se yritti käännellä päätään mun suuntaan ja kuikuilla, että mitä mä tein. Se loi vähän lisähaastetta siistien sykeröiden tekemiseen, mutta kyllä mä kaikesta huolimatta onnistuin. Muutaman vuoden aikana musta oli tullut ihan kohtuullinen sykeröiden vääntäjä, vaikka itse sanonkin.
"Noniin nättimys, sä olet lettien osalta valmis", höpisin ja rapsutin tamman otsaa.

Mä laskeskelin aikataulua päässäni, koska mä olin ajatellut ratsastaa Purtseilta Auburniin. Meidän pitäisi kohta lähteä, joten mä heilautin satulan Rinnan selkään. Tuntui hupsulta laittaa valkoinen satulahuopa ja kunnolla kiillotetut nahkavarusteet, kun oli niin sanotusti lähtemässä maastoon. Ennen kuin mä sujautin suitset tamman päähän, heitin enkkuviltin satulan päälle. Se suojaisi varusteita ja pitäisi meidät molemmat lämpiminä. Mulla itsellä oli ohuet housut kisahousujen päällä, koska ne eivät olisi valkoiset jos niillä hiihtelisin täällä.

Rinna käyttäytyi oikein siivosti matkalla Auburniin, joten mun ei tarvinnut katua päätöstäni sinne ratsastamisesta. Sitä ei hetkauttanut silloinkaan, kun me päästiin pihaan jossa oli täysi kuhina päällä.
"Nita! Hei!" kuulin kiljahduksen, jota en olisi välittänyt kuulla. Rinnakaan ei oikein arvostanut, sillä sen korvat painuivat hieman luimuun ja tamma otti muutaman sivuaskeleen. Mä taputin puoliverisen kaulaa rauhoittavasti ja tamma asettuikin sitten.
"Hei Viivi", yritin hymyillä poninsa kanssa kulkevalle tytölle. Viivillä oli kovasti asiaa, mutta onneksi mä pääsin hetken päästä livahtamaan karkuun.

Oli aika lähteä verryttelemään kunnolla, joten me suunnattiin tamman kanssa maneesia kohti. Mä en nyt välittänyt törmäillä keneenkään, joten onneksi tässä luokassa ei kovin montaa oikeasti tuttua startannut. Maneesissa mä keräsin viltin pois ja heitin sen laidalle odottamaan. Mulla oli hyvä fiilis tästä, Rinnan kanssa oli niin kiva kisata tällä hetkellä, varsinkin verrattuna Leeviin.

Meidät kuulutettiin radalle ja mä vedin viimeisen syvän henkäyksen. Taas sitä mentäisiin. Rinna tuntui hyvältä ja rennolta, mikä oli pääasia. Ei se ehkä mikään huippurata ollut, mutta se oli tasainen. Joten Rinnan kanssa mä osasin olla tuijottamatta sijoitusta, vaan keskityin enemmän miltä radalla tuntui. Kun mä käänsin tamman lopputervehdykseen, mä olin tyytyväinen.

Vilkaistessani katsomoon, mä bongasin mun vanhemmat. Mä melkein säikähdin ja jouduin katsomaan kahteen kertaan, ennen kuin oikeasti uskoin. Niitä ei ollut ikinä kiinnostanut mun hevoshommat, saati sitten että olisivat juurikaan käyneet tallilla. Ne eivät olleet nähneet Rinnaakaan kuin jostain kuvasta, kun olin näyttänyt.
"Merisalo ja Sinevan Aliferina, 65,331%", kuulutus kertoi, kun mä olin jo siirtynyt loppuverryttelemään.

Ei sillä ehkä sijoille päästäisi, Auburnin kisoissa oli aina niin kova taso, mutta mä olin tyytyväinen. Nuoren hevosen neljäs kisa, toinen heB luokassa ja paremmat prosentit kuin viimeksi täällä. Mä taputin tamman kaulaa vielä, vaikka se olikin kiitokset saanut jo radan päätteeksi.
kirjoittaja Nita M.
lähetetty 17.12.20 14:22
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rinnan päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 326

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto


Lauri oli tehnyt tietoisen valinnan ilmoittaessaan Vegasin Kalla CUPin viimeiseen osakilpailuun: yksi startti riittäisi. Ratsukko oli miehen nopean laskutoimituksen perusteella ehtinyt kuluneella kaudella startata 140 senttimetrin luokissa kahdeksan kertaa sijoittuen joka kerta, kun mukaan laski myös Ruunaan Maljan kolmen viimeisen osakilpailun 135-140 senttimetrin luokat. Vaikka kauteen mahtui myös 130-luokkien verryttelystartteja, esteet olivat nousseet kotitreeneissä jo keväällä kisakorkeuden yläpuolelle.

Ratsukko oli lopulta startannut ensimmäisen 150-luokkansa edellisissä osakilpailuissa Auburnissa, jolloin yksi puomi perusradalta oli jättänyt heidät tuloslistan heikompaan päähän. Lauri oli kuitenkin ollut tyytyväinen tammaansa, joka oli hypännyt rohkeasti ja mitään kyseenalaistamatta. Mies uskoi vakaasti siihen, että Vegas voisi olla hänen ensimmäinen ratsunsa, jonka kanssa hän starttaisi vielä jokin päivä GP-luokissa, mikäli palo rataesteisiin säilyisi.

Vegas tuntui hyvältä Matildan jälkeen, mikä ei sinänsä ollut Laurille yllätys - Matilda oli selkeä, mutta vähäeleinen ratsastaja, jonka käsiin Lauri oli luottanut tammansa hyvillä mielin. Toisaalta Vegas oli myös pääsääntöisesti yhden ratsastajan hevonen, jonka asetuksia ei vähällä hetkautettu, ja sen vuoksi paluu satulaan vierailevan tähden jälkeen oli Laurille helppo.

Verryttelyhyppyjen aikana Lauri tunsi, miten Vegas korjasi Matildan kanssa matalammilla esteillä tekemänsä virheen. Tamma varoi etujalkavirheitä viimeiseen saakka ja hyppäsi ensimmäiset hypyt pienemmille esteille niin irti puomeista, ettei Lauri kokenut järkeväksi ottaa enempää hyppyjä sellaisille korkeuksille. Niinpä mies otti pari testilähestymistä suurelle pystylle sekä okserille ja koska hypyt olivat terävät ja puhtaat, jätti verryttelyn siihen ja jäi odottamaan lähtövuoroaan.

“...Sherman & Terminal Zei neljä virhepistettä, seuraavana Merikanto & Livin’ Las Vegaz.”
Pian kuulutuksen jälkeen maneesissa kajahti lähtömerkki, joka antoi Laurille luvan ohjata Vegasin perusradan ensimmäiselle esteelle. Mies oli päättänyt pitää radalla hyvää tempoa ja hyödyntää lyhyitä tievalintoja kuitenkin niissä rajoissa, että ratsukon matka jatkuisi uusintaan. Vegasin hypyissä ei ollut häivähdystäkään väsymyksestä tai jalkavirheistä ja Lauri tiesi jo ennen viimeisiä esteitä, että tummanrautias selviytyisi virheettä maalilinjan yli.

Kun uusinta koitti, Laurilla oli kaksi vaihtoehtoa: ratsastaa joko tuplanollaa varman päälle pelaten ja siten yhdestäkin pudotuksesta tuloslistalla vajoten tai ottaa tietoinen riski ja ratsastaa voitosta silläkin uhalla, että Vegas ottaisi puomeja. Lopputulos voisi olla molemmissa taktiikoissa sama niin hyvässä kuin pahassakin ja Lauri teki lopullisen päätöksen vasta uusintaradan ensimmäisellä esteellä, jonka Vegas ylitti niin itsevarmasti, ettei ratsastajalle jäänyt epäselväksi, mitä mieltä tamma asiasta oli. Niinpä Lauri vaihtoi löi ison vaihteen silmään ja lähti kokeilemaan, millaiseen tulokseen Vegasin kapasiteetti riittäisi.

Vegas jatkoi vahvalla linjalla ja puomit pysyivät vaivatta kannattimillaan samalla, kun ratsukko eteni radalla nopeaan tahtiin nipistäen metrejä jokaisesta lähestymisestä, jonka suhteen niin saattoi turvallisesti tehdä. Vasta toiseksi viimeisellä esteellä tapahtui jotain ennakoimatonta, kun Vegas hyppäsi täysin hyvältä tuntuneen hypyn tarkoituksella vinolla lähestymisellä. Satulaan hypyssä ei tuntunut mitään heikkoa, mutta Lauri kuuli kolahduksen, jonka aiheuttajan täytyi olla tamman takaosa. Pudotuksesta yllättäen suivaantunut tamma leiskautti uusinnan viimeiselle okserille sellaisella voimalla, että heikompaa olisi hirvittänyt, eikä Laurikaan olisi halunnut tasapainoilla mukana sellaisissa hypyissä useammalla esteellä.

Vegas pystyi siis nopealta tuntuneeseen uusintaan yhdellä takajalkavirheellä. Ohjatessaan pärskivää tammaa pois kisa-areenalta hetkeä ennen kuulutusta Lauri ei vielä tiennyt, riittäisikö se tänään sijoitukseen, mutta tiesi puolestaan sen, että tulevalla kaudella Vegas tulisi pääsemään radan loppuun tuplanollilla.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 17.12.20 7:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 74
Luettu: 3467

Zelian päiväkirja


Oli vähän kiusallista, että kiitos Vegas-paniikkini - joka ei muuten liittynyt mihinkään maantieteelliseen vaan valmentajani kilparatsuun, jolla mua oli vaadittu (tai niin mä itselleni uskottelin) starttaamaan - olin unohtanut maksaa kolmannen starttini Sipsillä. Tilanne oli absurdi paitsi siksi, ettei kukaan ollut kyseenalaistanut mua marssittuani maksamaan kaksi lähtöä kolmen sijaan, mutta myös siksi, että olin tajunnut asian aivan yllättäen vain vähän ennen päivän ensimmäistä starttiani. Niinpä olin käyttänyt viimeiset minuutit kisastarttiin valmistautuessani siihen, että olin rataan painottuvan mielikuvaharjoituksen sijaan kehitellyt mielessäni muistisääntöä, jonka turvin muistaisin käydä maksamassa kolmannen lähtömaksun enkä painelisi radalle laittomasti saaden kilpailukieltoa tulevan vuoden osakilpailuihin.

Zelia ei ollut onneksi panikoinut kanssani, vaan lähtenyt radalle hyvällä asenteella siitä huolimatta, että mun omat pasmani olivat menneet sekaisin Antonin ratsastaman, mutta Jessen omistaman Inkan bongaamisesta saman luokan verryttelyssä. Vaikka olinkin potenut treeneissä tuskaa siitä, voisimmeko nousta ensi kaudella suurempiin luokkiin, ei nykyinen korkeus ollut missään vaiheessa alkanut tuntua ylivoimaiselta. Siltä se ei ollut tuntunut nytkään ja olimme selviytyneet perusradasta puhtaasti ja vieläpä kohtuullisen hyvällä ajalla, vaikka olinkin pelannut monta lähestymistä varman päälle.

Uusinta puolestaan oli alkanut heikommin, koska olin tuonut Zelian huonosti ensimmäiselle esteelle ja puomit olivat kolisseet komeasti alas. Takaraivossani jyskyttäneiden oppien perusteella pyrin nollaamaan tilanteen heti, koska vaikka radan ensimmäinen este oli yleensä radan tärkein ja sen valossa olin ryssinyt kaikki mahdollisuutemme hyvään tulokseen, oli meillä mahdollisuus jäädä neljään virhepisteeseen. Koska Zelia ei nykyään jännittynyt kisatilanteessa, sain tehtyä ryhtiliikkeen omien ratkaisujeni suhteen ja säilytettyä tamman mielen tyynenä. Kun olimme ylittäneet maalilinjan uusintaradan loput puomit heittämällä kannattimillaan pysyneinä, Zelia oli ansainnut roimat taputukset ja monta porkkanaa siinä vaiheessa, kun olin jättänyt tamman hetkeksi karsinaansa hengähtämään.

Vaikka tunsin oloni typeräksi vielä senkin jälkeen, kun olin jo saanut hoidettua unohtuneen starttimaksun, päätin hakea jotain pientä syötävää kahviosta. Lauri oli ilmoittanut varustavansa Vegasin valmiiksi ja koska mulla oli sen vuoksi pidempi tauko, tuntui kannattavalta yrittää syödä jotain siitä huolimatta, että jännitys velloi sisälläni - enpähän ainakaan tuupertuisi matalan verensokerin vuoksi.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 15.12.20 18:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 75
Luettu: 4096

Cavan päiväkirja

Epämukavaa

14. joulukuuta 2020 #talvipäivänseisaus #mitenmeni

Isabella Sokka ei useinkaan ajatellut, mitä mieltä muut olivat hänestä. Tai niin hän oli ainakin koko ikänsä vakuutellut itselleen – miksi hän välittäisi, mitä hyötyä siitä olisi? – kunnes tapahtui jotakin nöyryyttävää, tai jotain sellaista, joka sai hänet tuntemaan olonsa epämukavaksi. Silloin Isabella Sokka yllättäen välitti, paljonkin.

Voisi kuvitella, että kartanon perilliseksi syntyminen olisi mukavaa ja melkoinen siunaus, mutta oli siinä paljon muutakin: ennen kaikkea paljon kaikenlaista epämukavaa. Niinpä tämä kamala epämukavauus oli tunnetaajuus, jolla neiti Sokka vanhempi oli oppinut luovimaan ja selviytymään erinomaisesti. Se oli inhottava vahvuus, mutta hyödyllinen. Viimeisimpänä Isabellan luonteenlujuudesta kertoi ehkäpä se, että nainen oli kilpaillut kokonaisen Kalla CUP -kauden 2020 hyvin kyseenalaisella menestyksellä puoliksi omalla Cavallaan, jonka kanssa sukset menivät useammin ristiin kuin liukkaasti alamäkeen.  

CUP:n huipennus ei ollut varsinaisesti ollut kenttäratsastuksen osalta huipennus, ei ainakaan kotikentällä edustaneelle Isabellalle. Taas hän oli miettinyt, miksei yksinkertaisesti kilpaillut Vilalla, joka olisi taatusti esimerkiksi pysähtynyt lopputervehdykseen – erittäin kyseenalaisen loppunöyryytyksen sijasta (siinä mielessä noin 60 prosentin tulos oli ollut tuomareilta armollinen, että Isabellan hätääntynyt ratkaisu esittää läpimenemättömien pidätteiden jälkeen itse unohtaneensa pysähdyksen oli tuskin huijannut ketään).  

Hallimaastoesteet olivat olleet pienoinen katastrofi nekin, vaikka ratsukko ei rikkonutkaan ennätysvirhepisteitään. Kolmekymmentä oli silti aika paljon liikaa, juuri sen verran, että Epämukavuus oli hyvin vahvasti läsnä vielä ratkaisevana päivänäkin. Eikä estekoekaan mennyt läpi puhtaasti – ei, koska vauhtia oli ollut radan toisen esteen, Sokka Lux -pystyn jälkeen niin paljon, että Isabella oli pidättänyt hädissään oria vähän vahvemmin, mistä hyvin syvälle sieraimiinsa herneet ottanut täysiverinen oli palkinnut rysäyttämällä Auburnin nimikkosarjasta käytännöllisesti katsoen lävitse. Kahdeksan virhettä, kiitos ja anteeksi, ajatteli Isabella; “Mutta hienosti tarjoiltu show”, oli Viivi lohduttanut, mikä ei lohduttanut; “Hei, ei tullut sataa virhepistettä täyteen!” oli Aliisa lohduttanut, mikä ei lohduttanut kyllä sekään.  

***

“Jokos olet lakannut märehtimästä kenttäkisoja?” Aliisa kysyi ottaessaan vasta liikutetun Cavan ohjat käsiinsä loppukäyntejä varten.
“Äh enpä tiedä. Ärsyttää, oikeastaan”, Isabella puuskahti.
“Ehkä pitäisi vähän höllätä? Rentoutua? Voitaisiin käydä yksillä”, hevosenhoitaja ehdotti armollisesti.

Isabella vilkaisi Aliisaa pikaisesti – niin, oli hän ennenkin Aliisan kanssa viinitellyt. Se ei ollut tosin jäänyt yksiin.
“Voi, en tiedä. Minulla on tänään vielä Alexanderin valmennus. Kamin kanssa vielä! Alexander tuntee sen läpikotaisin”, Isabella huokaili ja antoi parkunsa näkyä epätavallisen läpinäkyvästi.
“Sitä suuremmalla syyllä. Ei olla kauaa. Rentoudutaan vain vähäsen. Sitä paitsi, parempi näin päin! Etpähän olisi krapulassa valmennuksessasi”, Aliisa hihkui suostutellen.
“Aliisa! Ei kukaan valmentaudu krapulassa. Mutta silti, en tosiaan voisi olla kauaa”, perijätär punasteli, mutta oli jo antamaisillaan periksi ajatukselle. Ehkä lasi viiniä tekisi tosiaan hyvää – varsinkin kun krapulanpelkoa ei olisi, herranjumala ei, se oli kertaalleen koettu ja kuolemanvaaralliseksi todettu.
“Eli illalla siis? Yhdet vain. Vaikkapa kuohuviiniä niin pysyy hienostuneena, mutta rentouttaa.”
“Kunhan ei juoda cavaa!”
“Okei, lupaan Cavabatsuikan nimeen, käsi Cavalalaikalla – au! Isabella! Joo joo, lupaan. Ei cavaa.”
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 15.12.20 14:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Cavan päiväkirja
Vastaukset: 55
Luettu: 3719

Effin päiväkirja


Effi tuoksui makealta eilisen saippuapesun ja showshine-käsittelyn jäljiltä. Tamma oli nukkunut puhtaalla hamppupedillä yönsä eikä ihme kyllä ollut osunut yhteenkään likaiseen kohtaan karsinassaan. Sen dominant whiten valkaisema karvapeite oli yhä hohtavan puhdas, varmasti osittain huolellisen loimituksen jäljiltä. Sarah taitteli liukaspintaisen, ohutvuorisen tallitoppaloimen Effin karsinan oveen ja katsoi kuinka tamma venytteli kuin koira konsanaan.
"Venytteletkö rataa varten?" Sarah kysyi huvittunut virne suupielessään ja antoi vuokrahevoselleen pienen palan porkkanaa vaaleanharmaiden lökäreiden taskusta. Kisahulina tallilla oli vasta alkamassa, sillä ensimmäinen koululuokka oli vielä edessäpäin.

Sarah harjasi klipatun karvapeitteen läpi huolellisesti pehmeällä harjalla, se ei juurikaan kaivannut syväpuhdistusta enää tänään. Tamma hamuili heinänkorsia lattialta tyytyväisen oloisena ja Sarah heilautti talliloimen takaisin ruunikon selkään harjauksen jälkeen. Effi ei menisi tänään ulos, joten Sarah lähti taluttelemaan tammaa läheiseen ratsastuspuistoon ennen kisoja ja sitten tekisi huolellisen verryttelyn ennen radalle menoa. Sitten se ei ainakaan teloisi itseään tarhassa vieraiden ihmisten ja hevosten pyöriessä kartanon mailla.
"Ihanaa kun on lunta, on niin valoisaa", Sarah huokaisi Ellielle, joka oli tullut heidän mukaansa Riepu narun päässä. Hevoset kävelivät rentoina lumipeitteellä tyttöjen kävellessä niiden välissä vieretysten.
"Kylmä täällä on", Ellie hytisi vaikka sillä oli tarpeeksi vaatetta selvitä paukkupakkasista.
"Mulla on puolet ohuempi toppatakki, kuin sulla eikä mulla ole kylmä", Sarah nauroi ja Ellie mutristi suutaan tavalla, jota ei kovinkaan moni muu ollut nähnyt. Ele oli varattu vain niille, joiden seurassa Ellie tunsi olonsa rennoksi.
"Silti on kylmä", nainen toisti ja veti karvareunaista huppua paremmin piponsa päälle.

Ellie ja Sarah kiirehtivät maneesiin katsomaan ensimmäisen luokan aloituksen. Kiia starttasi ihan ensimmäisenä Innan omistamalla Mangolla, Effin varsa näytti komealta kiiltävän karvansa ja täsmällisten sykeröidensä kera.
"Ajattele jos ostaisit Unton ja kilpailisit sillä hetken päästä näissä samoissa luokissa", Ellie mutisi seuratessaan tarkasti Kiian ja Mangon rataa areenalla.
"Mulle riittää ihan hyvin Effi ainakin nyt. Enkä mä halua omaa hevosta", Sarah vastasi nojaten olkapäällään seinään. He eivät malttaneet käydä istumaan, sillä Ellien pitäisi ihan pian lähteä varustamaan Riepu ja laittamaan Ankan varusteet lähtöä vaille valmiiksi.
"Niin", Ellie huokaisi.
"Katsotaan sitten mitä tapahtuu jos mun taidot näyttäisi riittävän pidemmällekin kuin vain vaativaan. Amanda on sanonut, että Effillä tulee raja vastaan eikä me olla valmennuksissakaan nyt menty kuin vaativaa", Sarah jatkoi.
"Onneksi sä vasta nostit tasoa, niin ei ole mikään kiire selvittää sitä vielä", Ellie lohdutti.
"Totta."
"Mennäänkö?"
"Mennään vaan."

Sarah auttoi Ellietä mielellään, sillä hänellä olisi vielä ruhtinaallisesti aikaa laittaa Effi kuntoon vaB-luokan aikana ja kaiken lisäksi hän starttaisi omassa luokassaan ihan viimeisenä. Kun Ellie nousi Riepun selkään ja lähti verryttelemään, Sarah varusti Ankan loppuun ja lähti taluttamaan sitä loimi pienessä talvisessa tuulenvireessä heiluen. Nyt tallipiha oli täynnä touhua, sillä kilpailut olivat täydessä vireessä.

"Mikke!" Sarah huudahti huomatessaan miehen mustan orinsa selässä. Hän ei tohtinut lähestyä liiaksi Ankan kanssa jottei Velmu kiinnittäisi liikaa huomiota heihin.
"Sun viltti on vähän valunut", nainen huomautti hymyillen ja mies korjasi viltin asentoa Velmun selässä.
"Kiitos", Mikke lausahti ja Sarah huomasi jännityksen toisen äänessä, vaikka yrittikin olla tuntematta toista liiaksi. Pakostikin sitä oppi tuntemaan ihmisestä, jonka lakanoiden välissä oli majaillut epäsäännöllisen säännöllisesti yli vuoden ajan.
"Miltä se tuntuu?" Sarah jatkoi kevyttä keskustelua ja hämmästyi edelleenkin itsekin miten helposti miehen kanssa saattoi vaikuttaa ihan vain hyvänpäivän tuttavalta päivänvalossa.
"Vähän jännittyneeltä, ihan hyvältä silti", Mikke vastasi kääntäen orin kauemmaksi vastaan tulevasta ratsukosta.
"Saraaaah", tuttu ääni keskeytti aikuisten ystävällisen sananvaihdon ja sai Sarahin melkein parkaisemaan ääneen. Mikke katsahti mun taakse ja hoputti Velmun ripeämpään käyntiin.
"Nähdään illemmalla?"
"Tsemppiä radalle!" Sarah lausahti vielä virne suupielessään, joka oli tarkoitettu vain Miken silmille. Naisen kasvot olivat neutraalit tämän kääntyessä katsomaan takanaan yhä lähemmäksi astelevaa Viiviä. Sen teki selvästi mieli juosta, kisasaappaat vähän lumella liukuen mutta malttoi ihme kyllä mielensä.

"Hei Viivi", hän tervehti tyttöä, jonka kisahoitajaksi oli joutunut jo viime viikonloppuna Seppeleessä. Ihme kyllä Sarah oli päässyt siitä työstä oman starttinsa nojalla tänään.
"Näitkö sä mun rataa?" Viivi tiedusteli asettaessaan lyhyet jalkansa melkein samaan tahtiin Sarahin askeleiden kanssa.
"En, olin auttamassa Ellietä tallissa", nainen pahoitteli ja mietti menikö äänensävy läpi tytön tarkasta sihdistä. Pontson tietäen rata oli ollut täysi fiasko tai jotain melkein kouluratsastusta muistuttavaa.
"Harmi", Viivi tokaisi eikä Sarah osannut lukea kumpaan kategoriaan tämän päiväinen luokka oli lokeroitunut.
"Niin."
"Voinko mä jotenkin auttaa? Elliehän starttaa Riepullakin, eikö?"
"Kiitos, mutta meillä on kaikki ihan kunnossa. Kävitkö kysymässä sun äidiltä tarvitseeko se apua?"
"Kävin, ei tarvitse."
"Geeltä?"
"Sama juttu."
"Öh. Nitalta?"
"Ai niin. Ha! Mä käyn kysymässä, grazie!"
Sarah henkäisi vaalean huurupilven kasvojensa eteen kun Viivi lähti kipittämään kohti yksityistallia. Nainen saattoi vain toivoa, että Nitalla olisi kisahoitaja, pitkät hermot tai se olisi jo vaikka maastossa alkukäynneillä.

Riepun päästyä takaisin karsinaansa, Sarah asteli Effin karsinalle ja talutti tamman hoitopaikalle. Se tuntui löytäneen uuden vireystason aamun talutuslenkin jälkeen. Nainen taiteili kauniit sykeröt jo tottuneesti kirjavan harjaan, se taipui helposti tasapaksuille leteille nihkeän pesusienen ja hiusgeelin kera. Rakennekynsien kanssa oli helppo tehdä jakauksista suorat. Sarah tunsi vaipuvansa siihen tuttuun kisapäivien tilaan, jossa viihtyi nykyään todella hyvin. Jännitys kipristeli mahanpohjassa hyväntahtoisesti ja kaikkein eniten nainen piti kotikilpailuista. Silloin ei tarvinnut stressata siitä josko olisi unohtanut jotain kotiin, sillä täällä sen pystyi vain käydä hakemassa nopeasti.

Saatuaan Effin satuloitua ja suitsia vaille valmiiksi, Sarah asteli satulahuoneeseen ja otti kisahousujensa päältä collarit pois ja vahtoi toppatakin alla olleen pitkähihaisen kisatakkiin. Viimeinen katsaus peilistä kertoi, että nuttura hiusverkkoineen oli yhä täydellisesti paikoillaan. Nainen asetti kypärän varovasti päähänsä ja tarkisti, ettei yksikään suortuva ollut karannut asetelmasta. Nahkasaappaiden vetoketjut narahtivat vaivattomasti kiinni ja Sarah käveli takaisin ratsunsa luokse.
"Buena yegua hermosa", nainen kuiskasi Effin silkkisen pehmeää turpaa vasten antaessaan vielä pikaisen suukon sille ennen kankisuitsien laittamista. Hän rakasti sitä tammaa ihan hirvittävän paljon.

Effi tuntui verryttelyssä hyvältä. Yllättävää kyllä sille annettiin melko hyvin tilaa hännässä olevan punaisen rusetin takia ja jokaisen startin myötä verryttelyssä oleva ratsukkomäärä väheni. Lopulta he olivat vain kahdestaan Kastanja-areenalla kun Kiia lähti odottamaan vuoroaan maneesit yhdistävälle käytävälle. Sarah ei nähnyt ketä katsomossa oli tai oliko ketään, sillä nainen keskittyi sillä hetkellä vain ja ainoastaan edessään olevaan kaulaan, sormissaan oleviin nahkaohjiin ja jalkojensa välissä olevaan liikkeeseen. Viimeinen ravilisäys ennen käyntikierrosta, jonka päätteeksi ratsukko siirtyi luokkansa viimeisenä odottamaan vuoroaan.

Kiian rata päättyi ja Sarah pääsi vaihtamaan areenan nimellisen spottivalon valmennuskaverinsa kanssa päittäin. Nainen hymyili ohi ratsastavalle Kiialle ja kannusti sitten Effin raviin, jotta he ehtisivät nähdä kaikki Tammi-areenan möröt ennen kellon kilahdusta. Tuomarit antoivat viimeiset kommenttinsa ja paperit kiidätettiin kansliaan, jossa ne kirjattiin ylös. Kiia ja Toru saivat hyvät prosentit ja sillä hetkellä Sarah keskittyi siihen, miten paljon hänen olisi tehtävä saadakseen vielä paremman tuloksen. Musta ori kouluradalla tiesi automaattisesti parempia lähtöasetelmia, kuin vähän erikoisen värinen tamma. Sarah kuitenkin tiesi, että he olivat hyvässä vireessä ja pystyisivät kyllä lähestymään 70% ratoja kunhan kaikki sujuisi hyvin.

"Luokan viimeisenä starttaa Reyes ja Fiveofive."

Ja niin se alkoi. Vuoden viimeisen Kalla CUP:in viimeinen koulurata heidän osaltaan.

Effi tuntui kevyeltä, siltä kuin sitä olisi voinut ohjata pelkällä pikkurillin liikkeellä kokonaiselle laukkapiruetille. Tamman pärskähdykset tahdittivat laukkapätkiä ja Sarahin oli vaikea hillitä suupielessään viipyvää hymyä. Vaikka kouluratsastus ei ehkä oikeasti ollut ihan niin vakavaa puuhaa, millaiseksi se usein väritettiin, ei tuomarit varmaankaan katsoneet kovinkaan suopeasti virnistelevää ratsastajaa.
Sarahista tuntui hyvältä, ihan siltä kuin hän olisi kuulunut juuri tähän Effin kanssa. Hän ei vieläkään voinut uskoa kuinka pitkän matkan oli kulkenut siitä kun oli saapunut Kallaan uudelleen. Miten pitkälle he olivat päässeet niistä päivistä.

Lopputervehdys, uloshengitys ja Sarah nojautui kiittämään Effiä tamman askeltaessa tyytyväisen oloisena pitkin ohjin areenan toista päätä kohden. Sarahilla ei ollut mitään hajua millaisia prosentteja muut ratsastajat olivat saaneet luokan aikana, ei tiennyt edes millä tuloksella pidettiin sillä hetkellä kärkisijaa. Eikä Sarah edes välittänyt vaikka he olisivat tulleet viimeisiksi tänään, sillä oli melkein kuin joulun henki olisi saavuttanut heidät. Tuntui ihan mielettömän ihanalta lopettaa kausi onnistuneeseen rataan ja tietoon, että he todella olivat lunastaneet paikkansa vaativan A:n radoilla.

"Sarah Reyes ja Fiveofive tulos 67,231%."

Sarah kurotti antamaan korviaan höristelevälle puoliveriselle porkkananpalan kisahousujensa taskusta antaessaan sen astella takaisin verryttelyn puolelle loppuraveihin ja hakemaan kirjavan enkkuviltin päälleen. Loppupäivän ajan Sarah aikoi nauttia kärkitason kouluratsukoista ja illalla kanssakilpailijoidensa seurasta jatkoilla Krouvissa ja yhteisestä taksimatkasta Aarnisuon asunnolle.
Ainakin Viljan kanssa pitäisi ottaa kunnon kuulumistenvaihto viinilasillis(t)en äärellä, sillä hänellä oli ollut jo ikävä kisakaveriaan.

Kalla CUP
Vaativa A / sijoitus 7/13 (67,231%)
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 14.12.20 17:48
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 122
Luettu: 7016

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

Miten meni — siis kilpailut vai elämä
Arne Rosengård & Harlessie #talvipäivänseisaus #mitenmeni #rosengårdit

Eihän tässä oltu ensi kertaa pappia kyydissä, kaikkea muuta. Arne Rosengård oli ratsastanut kilpaa koko ikänsä, eikä ikäkään ollut enää nimellinen käsite hänen kohdallaan. Tuskin yhdelläkään kanssaratsastajalla oli vuosien tuomaa kokemusta enemmän kuin hänellä, ja vaikkei hän koskaan ollut kouluratsastaja ollutkaan, hän tiesi kyllä kuinka ratsastaa KN Special kokemattomammallakin hevosella siten, ettei tulosta tarvinnut häpeillä. Lexi selviäisi kyllä tehtävästään – olihan se selvinnyt viimeksikin, kun samaista ohjelmaa oli kilpailuolosuhteissa ratsastettu.

Muuttujia oli kuitenkin aina matkassa, eikä pitkäkään elämänkokemus taannut, etteikö sellaisiin olisi saattanut hivenen kompuroida. Hänen ratsunsa oli tavallista levottomampi, kun he siirtyivät verryttelystä itse areenalle, ja niin oli mies itsekin. Arne oli ensimmäistä kertaa elämässään huonoissa väleissä kuopuksensa kanssa, ja kyseinen tytär istui Peter Lastrongin rinnalla kirjaamassa pisteitä ja sanallisia huomautuksia hänen arvostelupöytäkirjaansa. Jos Josefina olisi saanut arvostella Arnen, olisiko tulos ollut hyväksytty? Tuskinpa. Ei tässä tilanteessa.

Arne antoi Lexin ravata katsomon sivua. Hänen olisi pitänyt valmistautua aloittamaan ohjelmansa siivolla alkutervehdyksellä, mutta sen sijaan hänen katseensa kävi tuon tuostakin yleisössä. Siellä istuivat hänen poikansa, eikä Arne tiennyt, miksi kumpaakaan heistä kiinnosti katsella helpon tason kouluratsastusta. Pojat olivat esteratsastajia siinä missä hänkin oli ollut. Enää Arne ei ollut varma, mikä hän oli. Kuun tavoittelu taivaalta ei ollut vuosikausiin elähdyttänyt niin kuin nuorempana miehenä.

Harvat asiat tekivät.

Lexin ravi oli vähällä menettää tarmoaan, kun Arne ohjasi sen alkutervehdyslinjalle. Oli keskityttävä tekemiseen, maailmaan kouluaitojen sisäpuolella, ja jätettävä kaikki levottomuuksia herättävä ulkopuolelle. Pojat, tyttäret, ikä ja elämän rajallisuus.

Se ei ollut helppoa heille kummallekaan. Arne ratsasti jännittynyttä nuorta hevostaan ja antoi sille armoa: suuri tamma sai enemmän tilaa volteilla tasapainonsa säilyttämiseksi, ja kun se rikkoi laukan raville hieman ennen lävistäjän loppua, Arne antoi sen hakea tahdin tasaseksi ravissa eikä prässännyt enää laukkaan. Tasaantuessaan tamma esiintyi kauniisti. Hevosen selässä oli niin helppo tehdä hyviä valintoja, Arne huomasi ajattelevansa.

Kirjava tamma ansaitsi kehunsa ja kiitoksensa. Lopputervehdyksessä se seisoi ryhdikkäästi tasajaloin, ja vaikkei heidän suorituksensa ollut ollut ehjä, Arne oli siihen olosuhteisiin ja hevosensa kokemattomuuteen nähden varsin tyytyväinen. Ei ollut itsestäänselvää ylittää kuudenkymmenen prosentin rajaa ensimmäistä, harvastarttista kilpailukauttaan päättävällä ratsulla. Lexi olisi voinut hyytyä täysin jännityksestä tai tehdä suurempiakin rikkoja, mutta nyt Arne uskoi suorituksen todella riittävän tyydyttävään tulokseen.

Josefina ei vilkaissutkaan häntä, kun hän ratsasti ohi. Tytär piti katseensa tiiviisti papereissa, vaikkei kynä enää liikkunut. Arnea suretti. Jossakin toisessa ulottuvuudessa Josefina olisi hymyillyt hänelle, näyttänyt ehkä pienieleisesti peukaloakin, ja sitä paitsi Arne olisi majoittunut Kallassa vieraillessaan Josefinan ja Rasmus Alsilan luona sen sijaan, että olisi joutunut valitsemaan Isabella Sokan kohteliaisuuskutsun ja Koivun majatalon väliltä.

Alexander saapui isänsä yllätykseksi ojentamaan auttavan kätensä Lexin kanssa, kun suoritus oli ohi. Oli sentään onni, ettei Alexander kantanut kaunoja. Se olisi toisaalta ollut pojalta hivenen tekopyhää, sillä Arne näki pojassa enemmän itseään kuin muissa lapsissaan.

Isakista hän ei ollut varma. Uppsalan seikkailunsa Susannea ja avioliittoa raastaneeseen hedelmään Arne törmäsi hakiessaan arvostelupöytäkirjaansa. Koska Arnea kiinnosti, miksi Isak oli yhä Kallassa, vaikka hänen kilpailusuorituksensa olivat tulleet päätökseensä jo eilen, etäisä päätti näyttäytyä lehtopoikansa seurassa julkisesti kahvikupposen verran. Hän piti todennäköisenä, ettei kukaan katsoisi heitä kahdesti. Ei ollut ennenkuulumatonta nähdä nuoria esteratsastajia hänen seurassaan: hänellä oli kuitenkin taustaa niin valmentajana kuin hevoskasvattajanakin, eikä kukaan ulkopuolinen tiennyt, kävivätkö he kauppaa lupaavasta nuoresta ratsusta, sopivatko valmennusaikatauluista vai puhuivatko jostakin aivan muusta.

Miehet istahtivat kahvion tyhjään pöytään etäälle muista, eikä Arne aikaillut vaan kävi suoraan asiaan tiedustelemalla, kuinka pitkään Isak oikein aikoi viipyä Kallassa. Ruotsinkielisyydestään huolimatta keskustelu avattiin matalin äänin. Turha antaa sivullisille mitään, mihin tarttua, vaikka harvaa sellainen kiinnostaisikaan.
"Jään vielä huomiseen. Hevosenhoitajani ajaa hevoset kotiin tänään. Minulla on kuitenkin palaveri."
"Kenen kanssa, jos sopii kysyä?" Arne sanoi kohteliaasti ja vaikutti samalta kuin aina: hyväntuuliselta ja lempeältä, elämäänsä tyytyväiseltä mieheltä.
"Ah, tyttäresi. Josefinan."
Se tuntui kiristyksenä jossakin vatsan keskiosassa. Oli vaikea säilyttää rentous elekielessä ja äänensävyssä.
"Vai niin", Arne hymähti, mutta päätti salamannopeasti hylätä turhanpäiväisen ystävällisyyden. "Mitä sinä hänestä tahdot, Isak?"
"Me teemme yhteistyötä", Isak sanoi laiskasti venytellen. "Markkinointiasioita. Josefina on melkoinen sometähtönen tänä päivänä. Mutta älä huoli, ei vähäpukeinen sellainen."
"Vai niin", Arne sanoi jälleen, eikä hänen ollut tarpeen huomauttaa, että ei hän siitä ollutkaan vähimmissäkään määrin huolissaan.
"Eikä hän tiedä", Josefinan salattu veli sanoi kysymättäkin.

Arne nyökkäsi.

"Ymmärräthän, että tilanne on nyt... hankala. Uskoakseni minulla on jonkinlainen velvollisuus tehdä Josefinalle selkoa tilanteesta jonakin päivänä, mutta toivon, että saan itse harkita miten ja milloin", Arne esitti asiansa rauhalliseen sävyyn.
"Aiotko tosiaan kertoa? Mitä se hyödyttäisi."
"Salailu lienee ohittanut parasta ennen -päiväyksensä", Arne huokaisi.
"Aivan. Susanne taisi saada kyllikseen."
"Niinkin voisi sanoa. Enkä voi sanoa, että tilanne ehkä olisi ollut oikeudenmukainen ketään teistä kohtaan", vanhempi mies myönsi, vaikkei sellainen tuntunut luontevalta.
"No, jään odottamaan kutsua perhepäivällisille", Isak tuumasi huolettomasti, mikä sai Arnen huokaisemaan syvään.
"Katsotaan."

He olivat hetken hiljaa ja joivat kahvejaan. Kaksi levollisen näköistä miestä kahviossa, ei sen kummempaa. Arne tunsi hartioihinsa kivunneen jännityksen lievittyvän.

"Kuinka äitisi voi", hän kysyi sitten, enemmän kohteliaisuuttaan kuin kiinnostuneena, ja he molemmat tiesivät kyllä kuinka asiain laita oli.
"Äiti ei odottele kutsua mihinkään päivällisille", Isak hymähtikin, eikä Arne sellaista ollut odottanutkaan. Suhdekin oli ohittanut viimeisen käyttöpäivänsä jo vuosikaudet sitten. Oliko suhteella koskaan ollutkaan parasta ennen -päiväystä? Ei, eipä kai, sillä se ei taatusti ollut ollut parasta mitä Arne oli tehnyt. Ei hyväksi kenellekään heistä... ellei sitten Isakille, jota ei olisi olemassakaan ilman moista hairahdusten sarjaa. Niinpä niin. Pahoilla teoillakin oli hyviä seurauksia, Arne tapasi pohdiskella, ja hän oli taipuvainen myös ajattelemaan, että sellaiset lievittivät tekojen vakavuutta mitä oivallisemmalla tavalla. Kuinka intohimo olikin toisaalla niin tavoiteltua ja toisaalla syntiä? Se oli oikeastaan kiintoisaa. Elämän harmaat alueet olivat kiehtoneet miestä jo kauan ennen kuin ensimmäisistä harmaista hiuksista hänen päälaellaan oli ollut tietoakaan.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 14.12.20 13:42
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 15
Luettu: 885

How to ADHD | Ginevra V.

lauantai 19.12.2020
kuningasidea
#talvipäivänseisaus #mitenmeni

“Mulla on idea”, Teemu ilmoittaa istuessaan aamupalapöytään Geen viereen. Nainen makaa puoliksi pöydän päällä ja näyttää toivovan kuolemaa. Beachpartyissa tuli ehkä otettua muutama liikaa, jos päätä takovasta moukarista voi mitään päätellä. Saksalainen sihahtaakin Teemulle käskyn olla hiljaa ja hapuilee sitten vieressä olevaa lasillista appelsiinimehua.
“Anna mä kerron, oon sitten”, mies naurahtaa ja jatkaa:
“Kun mä en muistanut sitä synttärilahjaa sulle hankkia…”
“Oon ikuisesti katkera siitä”, Gee tuhahtaa väliin, “ja sä puhut edelleen liian lujaa.”
“Joo, tiedetään, syvimmät pahoitteluni tästä hirvittävästä virheestä”, Teemu pyöräyttää silmiään ja laskee äänenvoimakkuuttaan.
“Joka tapauksessa, mä mietin, että jos koittasit Purkkaa. Kävisit ratsastamassa sillä joku kerta. Niin kun synttärilahjana.”


Ja nyt sitä sit istutaan tässä, Rilla vaihtuneena kolme numeroa isompaan ruunivoikkoon oriin. Gee hypistelee ohjia käsissään, elämänvalintojaan katuen. Mikä helvetin idea tääkin oli olevinaan? Ratsastaa nyt käytännössä vieraalla hevosella kilpailuissa. Ei tähän ihan kylmiltään tai yhden ratsastuskerran jälkeen olla päädytty, mutta voisko näitä kuningasideoita joskus harkita kahdesti?
“Mä en voi ratsastaa. En osaa enkä pysty”, tummaverikkö parahtaa Teemulle joka on auttanut naisen satulaan.
“Hyvinhän sulla satulassa istuminen näyttää sujuvan”, mies hymähtää.
“Joo, muuhun en sitten kykenekään. Jos yhtään seurasit mun ja Rillan suoritusta, niin tiiät se oli melkein hylätty. Kusasen Purkan kanssa vielä pahemmin, en mä voi lähtee sillä tonne”, Gee manaa. Purkka huokaisee naisen alla ja tönäisee vieressä seisovaa omistajaansa päällään. Sitä kyllästyttää.
“Sitten kuset, ei se maailmaa kaada”, Teemu kohauttaa harteitaan ja silittää orin turpaa.
“Mutta irti tästä sulla ei oo luistamista, sori nyt vaan. Mä en voi voittaa meidän vetoa jos sä et ratsasta.”
“Ihan ku sillä viimeviikkosella tuloksella voitettas mitään vetoja.”
“Ehkä voitetaankin, kovasti sä ainakin tunnut tahtovan perääntyä mieluummin kun ratsasta. Pitäskö tulkita niin, että sä tiedät häviäväs tän?”
“Anteeks? Ei, ehei. Tiedän että mä en häviä tätä.”
“Todista se sit”, Teemu sanoo haastaen. Gee ei vastaa, tuhahtaa vain ja pyytää ratsunsa liikkeelle siirtyen Kastanja-areenalle verryttelemään.

“...seuraavana Vogel & Bubblegumwar GEA, valmistautuu Kaajapuro.” Vasta kun kuulutus kuuluu kaiuttimista Gee havahtuu siihen, että on ratsastamassa kouluaitojen sisälle toistamiseen samana päivänä. Huolimatta siitä, että päätti toisin Rillan jälkeen. Nainen hillitsee itsensä, ettei kiroa tai näytä keskisormea Teemulle, joka virnistää ilkikurisesti katsomon puolelta, olematta ollenkaan pahoillaan siitä, että huijasi ystävänsä kilpailemaan. Gee mulkaisee miestä rumasti ennen kuin suuntaa huomionsa tulevaan koulurataan. Hän päättää voittaa sen hölmön vedon jonka takia on Purkan selkään päätynyt cupissa istumaan. Päätös, tai pikemminkin siihen lietsonut voitontahto (ja rehellisesti sanottuna myös Geen ärsyynnys siitä, että Teemu sai hänet pyörtämään päätöksensä niin helposti), auttaa saksalaista löytämään kadoksissa olleen keskittymiskyvyn. Määrätietoisesti nainen ratsastaa ruunivoikon ratsunsa kouluaitojen sisäpuolelle. Ratsastajan asenne tarttuu hevoseenkin, tai ainakin se selkään tuntuu siltä, kun ori vaikuttaa heräävän keskittymään kunnolla käsillä olevaan suoritukseen.

Geellä on äärimmäisen hyvä fiilis, kun hän ratsastaa ulos areenalta hetkeä myöhemmin. Purkka toimi lähestulkoon kuin ajatus, ori liiteli ohjelman läpi kuin paraskin kouluhevonen. Suoritus on kaikin tavoin merkittävästi parempi kuin se, jonka hän ratsasti Rillan kanssa aiemmin samassa luokassa. Naisen sisuuntuminen näkyy myös ratsukon tuloksessa positiivisesti, kun prosentit menevät yli kuudenkymmenen. Saksalainen hymyilee tyytyväisenä sen kuullessaan ja taputtaa ruunivoikkoa oria. Hevonen huokaisee syvään ja venyttää kaulaansa.
“Mähän sanoin että hyvin sulla näyttää se satulassa istuminen sujuvan”, Teemu ilmestyy jostain kävelemään ratsukon viereen.
“Haista paska”, Gee tokaisee hyväntuulisesti ja mies naurahtaa.
“Se oli oikeesti hyvä suoritus”, hän sanoo, “haluatko ottaa uusiks ens vuonna?”
“En helvetissä, mulle riitti tää yks kerta”, Gee vastaa päätään pudistellen.
“Ootko varma?”
“Joo, mä taidan vaan pysyä kenttäradoilla tästä lähin”, saksalainen hymähtää. Kouluratoja ei jaksa kiertää yksinään huvikseen. Tosin Rillan kanssa vois ehkä vielä koittaa. Ehkä.
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 13.12.20 0:52
 
Etsi: Spin off
Aihe: How to ADHD | Ginevra V.
Vastaukset: 10
Luettu: 568

Branin päiväkirja



Täydellisen joulun jäljillä
Josefinan & Rasmuksen tarinajoulukalenteri 2020

Luukku 12:
Kilpailuvietti

Yleensä Rasmus suhtautui Kalla Cupiin lähinnä hyvänä mahdollisuutena kerryttää kisakokemusta vaivattomasti lähellä kotia, eikä hänellä ollut sen suurempia suorituspaineita. Kalla Cupissa oli hyvä aloittaa nuorten hevosten kisaura ja tehdä ratakorkeuksien nostoja kokeneempien kohdalla. Helpotti elämää merkittävästi, kun ei tarvinnut lähteä kotia edemmäs kisaamaan, vaikka Rasmuksen ratsuluku olikin vähentynyt taannoisesta (toisin kuin Josefinalla, Rasmus mietti – hänellä olisi kiireiset viikonloput edessä).

Nyt tilanne oli kuitenkin siinä mielessä jännittävämpi, että osakilpailussa ratkaistaisiin Kalla Cupin kenttäsarjan voitto. Pelissä oli käytännössä enää kaksi osallistujaa: Rasmus ja Jesse Aro. Vaikka Rasmuksella ei ollut mitään Jesse Aroa vastaan ja Branin suorittaminen omalla hyvällä tasollaan olisi tärkeämpää kuin mahdolliset ratkaisevat sekunnin sadasosat tai prosentit, halusi Rasmus tietenkin voittaa. Kevään huono kisamenestys ja ruotsalaistabloidien kitkerät kommentit muistuivat välillä edelleen mieleen, eikä Rasmus halunnut joutua enää samanlaiseen suohon oman ratsastuksensa kanssa näin pian sen jälkeen, kun hän oli viimein onnistunut kampeamaan itsensä sieltä kantavalle maalle.

Voittoloimia ja kukkakimppuja Rasmus ei kaivannut, mutta hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt, ettei voiton mukanaan tuoma maine ja kunnia olisi erityisesti juuri tänä vuonna kelvannut.

Perjantain koulukokeessa Bran oli Rasmuksen onneksi jatkanut samalla tavalla kuin syksyn osakilpailuissa: olemalla parempi kuin suunnilleen kertaakaan treeneissä. Cellan ja Rasmuksen yhdessä tuumin pesemä ja kiillottama ori oli suorastaan tanssahdellut radan läpi ja saanut lopulta yli seitsemänkymmentä prosenttia. Yhden syksyn aikana Branin heikoimmasta osa-alueesta oli tullut vahvin, ja vaikka Rasmus olikin tuloksesta erittäin tyytyväinen ja onnellinen, hän pelkäsi että samaan aikaan se tarkoitti sitä, että vahvimmasta osa-alueesta oli tulossa heikoin.

Ja niinpä vaikka olisi voinut luulla, että hyvä koulurata olisi lievittänyt Rasmuksen suorituspainetta, vaikutus oli käytännössä päinvastainen. Lauantaina Rasmus tunsi olonsa kireäksi ja hermostuneeksi, ja vaikka hän yritti peitellä sitä aina erityisesti Josefinan kanssa keskustellessaan, täysin normaaleilta hänen suustaan tulevat lauseet eivät kuulostaneet.

Branin kisahoitajaksi jälleen kerran lupautunut Cella, joka oli myös ollut sanalla sanoen omituinen koko siihenastisen kisaviikonlopun ajan, kävelytti hevosta sen aikaa, kun Rasmus käveli hallimaastoesteradan. Sen jälkeen Rasmus saisi alkaa saman tien verryttelemään, sillä luokka oli pieni. Cella, joka oli sonnustautunut isoon villapipoon ja häntä itseään pidempään kaulahuiviin, pyyhkäisi vielä Rasmuksen noustua satulaan Branin hännästä heinänkorren ja taputti sitä sitten kupeelle.

”Tsemppiä radalle!” Cella toivotti ja madalsi sitten ääntään. ”Eihän Amandaa ole näkynyt?”

”Tänään?” Rasmus rypisti kulmiaan. Kysymys oli hieman omituinen. Hän ei tiennyt, että Cella ja Amanda edes liiemmin tunsivat: perijätärtä oli näkynyt tallilla viime aikoina vain harvoin. ”Ei, ei kai se täällä ole. Kenttäratsastus on sen mielestä ajanhukkaa.”

Cella mutisi jotain sellaista, joka kuulosti hieman olevan ”no hyvä”, ja nosti sitten molemmat peukalonsa pystyyn. ”Nähdään radan jälkeen.”

Bran tuntui verryttelyssä hyvältä. Se liikkui lennokkaasti mutta tuli pidätteistä takaisin, ja vaikka se ei ollut edes nähnyt hallimaastoesteitä hetkeen, ori hyppäsi verryttelyesteet isoilla itsevarmoilla loikilla. Rasmus teki lyhyen verryttelyn ja antoi hevosen sitten kävellä samalla, kun hän kertasi mielessään esterataa. Se oli pitkä ja sisälsi joitain haastavia lähestymisiä, mutta ei mitään, mistä Bran ei selviäisi.

Josefina, joka oli jo päivän urakkansa hoitanut ja saanut hoidettua Madden kuljetuskuntoon yhdessä hevosen omistajan kanssa, saapui verryttelymaneesin laidalle vähän ennen Rasmuksen suoritusvuoroa. Rasmus, joka tunsi tarvitsevansa kaikki mahdolliset onnenpeukut, ilahtui tyttöystävänsä näkemisestä jopa tavallista enemmän.

”Aikooko Bran hypätä tosi hyvin, no tietenkin aikoo”, Josefina jutteli Branille, joka oli tunkenut turpansa hänen kainaloonsa, ja katsahti sitten Rasmukseen. ”Mikä fiilis?”

”Hyvä”, Rasmuksen ytimekäs vastaus kuului.

Josefina hymyili jotenkin lempeästi. ”Hyvin se menee. Mäkin selvisin siitä! Ja oli jopa hauskaa.”

Rasmus yritti hymyillä, mutta jotenkin se vaikutti irvistykseltä. Myöhemmin hän taatusti olisi iloinen siitä, että Josefina olisi ehkä jatkossakin houkuteltavissa kenttäkisoihin, mutta nyt Rasmuksen ajatukset pyörivät lähinnä vain… Jesse Arossa.

Rasmus todella, todella paljon halusi voittaa. Ei välttämättä osakoetta eikä luokkaa, mutta ainakin Jesse Aron.

#talvipäivänseisaus #mitenmeni
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 12.12.20 0:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 54
Luettu: 3075

Inkan päiväkirja

Kenttäviikonloppu 11. - 13.12.2020

#talvipäivänseisaus #mitenmeni

Rehellisesti sanottuna minua ei kiinnostanut paskan vertaa nämä kisat.
Olisin halunnut vain jäädä kotiin rypemään itseinhossa, mutta viikolla kylässä käynyt Stina oli uhannut soittaa äidilleni ja kutsua hänet katsomaan minun perääni, mikäli en ”lopettaisi sitä helvetin ruikutusta ja ottaisi itseäni niskasta kiinni”.
En epäillyt hetkeäkään etteikö Stina sitä tekisi, joten äidin pelossa en ollut perunut osallistumistani vaan seisoin Inkan vierellä Auburnin pihamaalla perjantaina.

Ahdisti. Tuntui kuin kaikki olisivat tienneet, mitä olin tehnyt ja kuinka paska mies olin. Matilda tuskin oli kailottanut koko tallille meidän tilanteesta, mutta silti…
Enhän minä edes tiennyt, mikä meidän tilanne oli, sillä vaikka olin päivittäin halunnut soittaa Matildalle ja puhua asiasta, en ollut tehnyt sitä. Hän halusi ja tarvitsi miettimisaikaa, mutta olin jo itse vaipunut siihen uskoon ettei tästä suosta enää noustaisi yhdessä pois.
Olin menettänyt kaiken ja saisin syyttää siitä ihan itseäni.
Mutta voi luoja, olisin voinut antaa ihan mitä tahansa, että olisin saanut päivien päätteeksi vetää Matildan kainalooni ja pitää häntä siinä aamuun saakka.

Olin päättänyt, että kävisin vain ratsastamassa omat suoritukseni ja lähtisin siitä suoraan takaisin Kaajapuron tallin kautta kotiin.
Minua ei kiinnostanut, miten muilla meni eikä kyllä kiinnostanut leikkiä sosiaalistakaan, vaikka Oskarikin kävi Milan kanssa kyselemässä kuulumisia.
Mila oli kyllä huomannut minun yleisen mielialani ja varovaisesti kysäissyt, oliko kaikki ok, mutten ollut vastannut exälleni mitään.
Hittoako se sille kuului?

Topics tagged under mitenmeni on Foorumi | Auburn Estate Jeintalvi

Perjantai meni jossain sumussa, ratsastin kouluradan läpi ja lähdin pois oman tuloksen kuultuani.
Lauantaina keskittyminen herpaantui jo verryttelyalueella, sillä kaipaamani lilapää toimi alueen valvojana ja sydämestä kouraisi nähdä hänet siellä. Yritin tavoitella Matildan katsetta, mutta hän vain käänsi päänsä pois ilmeettömänä. ”Tulos ja ulos” päätin jälleen kerran.
Sunnuntain rataestekokeessa yritin olla välittämättä ratahenkilöstöön kuuluvasta (ex)naisystävästäni, mutta eihän se oikein onnistunut. ”Äkkiä pois.”

Onneksi Inka urhoollisesti suoritti kaikki kolme rataa niin hyvin kuin vain pystyi ratsastajan harhailevista ajatuksista ja yleisestä mielialasta huolimatta.
Sallihan olisi varmaan vain pukitellut kaikki radat läpi huomattuaan, etten keskittynyt touhuun yhtään, mutta Inka ei ollut Salli.

Reippaan vauhdikkaasti se suoritti esteradan, mutta minun yritykset päästä rata läpi mahdollisimman lyhyin reitein lopulta kostautui yhden tipautetun puomin takia. Inkaa en todellakaan syyttänyt, vika oli tyystin minun, niin kuin kaikki muukin solmut elämässäni sillä hetkellä.

Kuitenkin kirjavan tamman selästä laskeutuessani havahduin miettimään, miten näissä kisoissa ylipäätään oli mennyt.
En ollut laisinkaan kiinnittänyt huomiota muiden luokassa ratsastavien menestykseen, mutta kerratessani omia tuloksiani, tajusin ettei meillä vissiin kovin huonosti mennyt?
67,50 % koulukokeesta oli hienoinen parannus edelliseen tulokseen, sillä edellisellä kerralla olimme saaneet rapiat 66 prosenttia.
Mutta verrattuna syyspäiväntasaukseen, maastoestekokeen 11,3 virhepistettä (joista osa johtui ihanneajan alittamisesta) oli ihan hyvä?

Ottaen huomioon, että tämä oli Inkan toinen startti kyseisellä tasolla sekä sen, että ratsastajan ajatukset olivat olleet jossain ihan muualla kuin itse kilpailemisessa, olisi voinut mennä huomattavasti huonomminkin.
Sen takia en pakannut Inkaa heti radan jälkeen traileriin ja paennut paikalta, sillä jäin odottamaan lopullisia tuloksia.
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 11.12.20 23:38
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 48
Luettu: 2058

Tallipäiväkirja 2020-21


Kaksi luokkaa Sokkien kasvatilla, joka on kaiken muun hyvän lisäksi tarkoitus saada joskus myös kaupaksi. Voi pyhä Sylvi, mihin Josefina onkaan lupautunut. Luojan kiitos Isabella ei ole vaatinut häntä starttaamaan Sylvillä metrikolmeakymmentä isompaa, sillä se on sentään jo tuttu korkeus. Sitähän Josefina on oman hevosensa kanssa tahkonnut ja tulee jatkossakin tahkoamaan. Oma hevonen on kuitenkin aina oma.

Josefina lohduttautuu sopimusteknisellä asialla. Mikäli lämmittelyluokka menee huonosti, hänellä on Isabellan lupa startata kolmekymppisessä luokan ulkopuolisena tai jättää jopa kokonaan starttaamatta. Yhteisiä treenejä Sylvin kanssa on takana niin vähän, ettei Josefina usko osaavansa kilpailupäivän aikana ratkaista suuria ratsastettavuudellisia pulmia, jos sellaisia ensimmäisen luokan aikana ilmenee.

Sylvi kuitenkin yllättää, tai ehkä pikemminkin Josefina yllättää itse itsensä. Hän ratsastaa Sylvillä kylmänviileän perusradan, joka siivittää heidät uusintaan. Josefina on tyytyväinen valintaansa tehdä Sylvin kanssa huolelliset tiet. Lämmittelyluokasta oli määräkin saada hyvä fiilis päivän pääkoitosta varten. Edes uusintaradan yksi puomi ei romuta Josefinan orastavaa itseluottamusta Sylvin kanssa: puomi tulee heti ensimmäiseltä esteeltä, mutta sen jälkeen ratsastaja muistaa hengittää syvään, nollata tilanteen ja ratsastaa radan loppuun samalla tarkkuudella kuin teki perusradankin. Hyvillä mielin Josefina poistuu radalta Joutsjoen ratsastaessa vuorostaan yleisön silmien eteen.

"Tarkkaa ratsastusta, Josefina", Isabella antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä. "Ja hieno Sylvi. Se ei tainnut pahemmin kuumuakaan."
"Ei pahasti", Josefina myöntää. "Taidan lisätä vähän vauhtia seuraavaan luokkaan."
"Tee se, jos siltä tuntuu", Isabella hymähtää.

Topics tagged under mitenmeni on Foorumi | Auburn Estate Sylvicup

Ja Josefina tekee. Perusrata on häneltä lähestulkoon loistavaa ratsastusta, ja vaikka Sylvi on nyt virittäytynyt täyteen kisatunnelmaan ja tuntuu valmiilta lähtemään lentoon, se pysyy hyvin hallinnassa. Uusinnassa Josefina uskaltaa ratsastaa juuri niin paljon aikaa kuin niin vieraan hevosen kanssa voi, ja kaikki sujuu täydellisesti aina viimeiselle esteelle saakka.

Puomin kolahdus tuntuu hetken aikaa valtaisalta pettymykseltä. Ei, ei, ei. He olisivat voineet sijoittua luokassa korkealle, Josefina uskoo, eikä malta odottaa näkevänsä Rosalinan kuvaamaa videota radasta nähdäkseen, mikä puomin putoamiseen johti. Selästä käsin hänellä ei ole aavistustakaan, miksi uusintaradan viimeisen esteen ylin puomi lojuu nyt maneesin hiekalla.

"Skit vilken otur, syrran", huikkaa häntä vastaan ratsastava Alexanderkin. Siinä sitä ollaan: Rosengårdin sisarukset ratsastamassa kilpaa peräjälkeen. Ikuinen kilpailuasetelma, Josefina miettii, mutta on loppujen lopuksi kiitollinen siitä, että näkee ensimmäisenä harmillisen puominpudotuksen jälkeen tutun naaman, joka ei kumma kyllä edes pilkkaa häntä.
"Säg inte annat", Josefina huokaa, mutta pusertaa esiin pienen hymyn. "Lycka till, brorsan."

Alexander nyökkää kiitokseksi, ja hetken aikaa Josefina on yllättynyt siitä, ettei isoveli näpäyttänytkään mitään siitä, kuinka radalla tarvittaisiin taitoa eikä tuuria. Kyllähän he molemmat tietävät, kuinka pienestä asiat voivat esteradalla olla toisinaan kiinni. Salamannopeasti Josefinakin päättää pistää uusintaradan puomin epäonnen piikkiin, ellei video toisin todista. Hän silittää Sylvin kaulaa ja tietää voivansa olla tyytyväinen heihin molempiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.12.20 12:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1078

Talvipäivänseisaus, Kalla CUP:n 4. osakilpailu

❄ Talvipäivänseisaus ❄
(Kalla CUP:n 4. osakilpailu)
#talvipäivänseisaus #kallacup2020

Aikataulu:

Kenttäratsastus 11.-13.12.
Esteratsastus 18.12.
Kouluratsastus 19.12.
VIP torstaina 3.12.

Tervetuloa osallistumaan!

After ride
Kallan Krouvissa #krouvi
- Illanistujaiset, lauantaina 19.12. (klo 02 asti)
- Ei pukukoodia (ei yksityistilaisuus)


Osakilpailun tuotokset
Katso ohjeet ja vaihtoehdot kutsusta!
Tuotosten tekeminen vapaaehtoista, tulokset arvotaan normaaliin tapaan.
#mitenmeni  #kohtaamisiakallassa  #kirjoitushaaste

➡ Vierassalonki vierailijatuotoksille

Sää kilpailuviikonloppuina
❄ Maisema on talvinen: pikkupakkasta (1-5 astetta), ajoittaista lumisadetta.



RANKING 2020  blue unicorn  KALLA CUP INFO blue unicorn PISTEYTYS (KIRJAUTUNEILLE)
Kallalaiset: Laske omat rankingpisteesi sunnuntaihin 27.12. mennessä!
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 17.11.20 12:41
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat 2020
Aihe: Talvipäivänseisaus, Kalla CUP:n 4. osakilpailu
Vastaukset: 4
Luettu: 445

Takaisin alkuun

Siirry: