Kellonaika on nyt 26.10.21 10:39

19 osumaa on löytynyt haulle 0

Rakkaudella Jemi ♥

Kalla CUP

ensimmäinen osakilpailu
#kallacup2021 #kallacupkalat

19.2.2021 koulukoe
Tärkeintä on, että pääset eteenpäin. Älä jää jumiin harmittelemaan pikkujuttua, vaan palauta asiat oikeaan mittakaavaan. Positiivisia muutoksia on tulossa.
- Iltasanomat, horoskooppi


Rommin radan jälkeen minulla oli hymy huulilla. Freeze Framessa kokemamme vaikeudet oli selätetty ja lähes 70% tulos oli mieleeni. Taputin pilkullista ratsuani ja tarjosin sille porkkanaa ennen kuin aloin valmistelemaan Andrea seuraavaan luokkaan. Minulla oli todella kovat odotukset tulevasta radasta, sillä toissa viikonlopun 75% Andren kanssa oli ollut helppo nakki. Nopeasti sitä kuitenkin tipahti pilvilinnoista rikkeiden tullessa rikkeiden perään. Andre oli kireä kuin viulun kieli, ja jokainen antamani apu sai sen ylireagoimaan.

Illalla suoritusvideota katsoessani olisin halunnut pitää silmät kiinni, mutta yritin katsoa suoritustani ja virheitä rakentavasti. Ehkä ensi kerralla osaisin ottaa huomioon jutun jos toisenkin.


20.2.2021 hallimaastoestekoe
Älä anna ulkopuolisen sekaantua suunnitelmiisi. Ota rakentava kritiikki vastaan, mutta vedä johtopäätöksesi itse. Omat tarpeesi ovat nyt etusijalla.
- Iltasanomat, horoskooppi


“Mitenhän tuo on saanut noin kapasiteetikkaat hevoset käyttöönsä? Eihän se osaa edes ratsastaa niillä.”
“Olisikohan kannattanut miettiä helpossa tai tuttarissa starttaamista?”
“Mun mielestä sen ois pitänyt jättää kokonaan starttaamatta.”

Selän takana puhuminen oli inhottavaa. Varsinkin, kun tiesin, että olin hienojen vuokrahevosteni arvoinen ja tulisin sen vielä joku päivä arvostelijoille näyttämään. Tänään oli kuitenkin huono päivä molempien ratsujeni kanssa ja sekös harmitti. Ehkä jopa niin paljon, että keskeyttäminen kävi mielessä.

21.2.2021 rataestekoe
Pienissä muutoksissa on paljon voimaa. Aloita kaikki itsestäsi sen sijaan, että vaatisit muita kääntymään kannallesi. Sinun on aika haastaa itsesi.
- Iltasanomat, horoskooppi


Ennen ensimmäisen luokkani alkua, rapsuttelin Rommia omissa oloissani. Olin lähdössä päivän suorituksiin hieman mieli maassa ja todella vähin odotuksin. Minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut startata tänään. Rommi tuntui verryttelyssä kuitenkin hyvältä, mikä nostatti hieman mieltäni. Ennen lähtömerkkiä kuiskuttelin ratsuni korvaan ja tsemppipeukku katsomosta rauhoitti minua. Kaksi harmillista pudotusta molempien sarjojen B-osalta sai meidät sijoittumaan 10 parhaan joukkoon. Andre taasen ei tuntunut vieläkään hyvältä - se oli koko radan pohkeen takana ja jokainen hyppy oli ennemmin ylös-, kuin eteenpäin. Yksi kielto kolmoissarjan C-osalle, yksi rymäytetty este ja yhden sekunnin yliaika takasi meille 12. sijan.




Lopputuloksissa Rommin kanssa ensimmäinen CIC1 9/17 66vp ja Andren kanssa ensimmäinen CIC2 13/15 76,2vp.
kirjoittaja Jemiina R.
lähetetty 21.04.21 17:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudella Jemi ♥
Vastaukset: 11
Luettu: 353

Kalla CUP 2021 -kilpailutuotokset

Reija Käkiharju & Casus Belli Est
Topics tagged under kallacupkalat on Foorumi | Auburn Estate Besoreijakalla
#kallacupkalat
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 14.03.21 13:07
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2021 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 3
Luettu: 279

Effin päiväkirja


"Onko sun ihan pakko olla siellä työmatkalla nyt?" Sarah huokaisi istuessaan eteisen lattialla valtavan peilikaapin edessä. Lattialla hänen vieressään oli meikkipussi, viinilasi ja puhelin.
"No arvaa miten paljon mieluummin olisin siellä aloittelemassa sun kanssa, kuin yksin täällä hotellihuoneessa. Mä hukun sipseihin, ymmärrätkö?" Ellien ääni parkaisi kaiuttimesta saaden vastaanottajansa tyrskähtämään.
"Hukut sipseihin? Eikö viini sopisi paremmin yksinäiseen hotelli-iltaan?"
"No on mulla sitäkin", Ellie tunnusti ja kuului naurahtavan vähän. Naisten puhelun taustaäänenä kuului vaimea musiikki, johon kumpikaan ei tuntunut keskittyvän. "Uskotko, että mä luen oikeasti horoskooppeja täällä silkkaa tylsyyttäni. Horoskooppeja!"
"Viivikin luki mulle horoskooppeja ihan into piukeana. Sokkien teemakisat on saanut hyvän vastaanoton lehtien horoskooppipalstoilla. Tuskin niillä on ollut näin paljon lukijoita aikoihin", Sarah epäili huvittuneena.
"Älä ihmettele jos tänään vähän törmäilet ja sähläät aivan vaivattomissa paikoissa, sillä täysikuu osuu merkkiisi hankalassa kulmassa ja muistuttaa välittömästi elleivät tunteet ja tavoitteet ole tasapainossa, kaksosista sanotaan", Ellie osasi kertoa. "Että ole sitten varovainen siellä jatkoilla."
"Samoin, varovasti siellä hotellihuoneessa ystävä hyvä", Sarah vastasi nauraen.
"Pahinta mitä mä voin täällä sählätä on valkoviiniä lakanoihin ja niitäkään mun ei tarvitse itse siivota", Ellie kertoi ylpeän kuuloisena.
"No mä yritän olla sähläämättä sitten jatkoilla mitään täysikuusta huolimatta", Sarah lupasi huvittuneena.

"No miten sun radat meni?" Ellie vaihtoi aihetta, vaikka Sarah epäili, että toinen oli ollut nenä kiinni equipessa hänen suorituksien ajan.
Sarah huokaisi syvään saaden aurinkopuuterin leijailemaan pienenä pilvenä hänen collareiden kankaalle. Nainen pyyhkäisi sen sormellaan pois, mutta meikistä jäi pieni raita siitä huolimatta.
"Niinkö hyvin?" Ellie kysyi ja kuului juovan sitä kuuluisaa viiniään. Sarah seurasi esimerkkiä.
"No Minan kanssa nyt ei ollutkaan mitään odotuksia, se oli enemmän säätöjen testailua ja ehkä mä vähän ratsastin varovasti, koska se oli edelleen Ceen asetuksilla. En mä tiedä, ihan kivalta se tuntui, mutta vähän mitäänsanomattomalta. Ehkä seuraavalla kerralla mä uskallan pyytää siltä enemmän, kun tunnen sen vähän paremmin?"
"Tietysti. Onhan se nyt ihan eri mennä, kun joku muu on ratsastanut sua ennen. Mites Effin kanssa sitten?"
Sarah huokaisi uudelleen.

"En mä nyt ehkä odottanut, että me saataisiin jotain kasikympin prosentteja, mutta odotin mä nyt vähän enemmän, kuin kuusseiska ja puoli. Me oltiin aika puolivälissä tuloksia", Sarah kertoi ja muisteli miten kisapäivä kahden tamman kanssa oli mennyt. Hän oli jälleen laittanut kirjavan kuntoon hyvissä ajoin, sillä oli halunnut taiteilla harjan letityksen rauhassa täydelliseksi. Effi vihasi kiirettä enemmän, kuin mitään ja hosumalla siitä sai vain jännittyneen kamelieläintä muistuttavan ratsun esille. Sarah oli saanut musta-valkoisen harjan rutiininomaisesti sykeröille samalla, kun Effi oli nauttinut aamuheiniään omassa karsinassaan. Tamma oli vaikuttanut rennolta ja tyytyväiseltä elämäänsä siitä huolimatta, että tammatallissa oli ollut jälleen vierasta porukkaa ja hevosta sähläämässä.

Sarah oli ehtinyt käydä harjaamassa Untonkin ennen, kun ori oli viety ulos ihan vain siltä varalta, että joku vieraista sattuisi eksymään sen tarhan luo ja haluaisi ottaa siitä vaikka kuvan. Hän ei ollut halunnut, että Amanda Sokan silmien eteen tuotaisiin kuva heinäpäisestä villikkonuoresta, jonka toinen poski oli täynnä sitä itseään, kun ori oli hakenut jotain lämmintä ja pehmeää päänsä alle keskellä yötä. Miten se osasikin aina etsiä karsinastaan sen yhden kasan ja painaa päänsä keskelle sontaansa?

Effin kanssa Sarah oli saanut pärjätä yksin, kun luotettu kisahoitaja Ellie oli edelleen työmatkallaan. Vaikka hänellä oli ollut periaatteessa hyvin aikaa ennen A-luokan starttia, Effi tarvitsi mahdollisimman pitkän verryttelyajan tottuakseen jälleen kotinurkkien hälinään.
Samaan aikaan verryttelyssä ollut Vilja oli kuitenkin tarjonnut pienen irtioton kisatunnelmista. Sarah oli kyllä nähnyt naisen jo aiemmin päivällä, mutta jostain syystä kaksikko syventyi hevostensa selässä vaihtamaan kuulumisia vielä paremmin. Viljan uusi kisaratsu Sydney oli näyttänyt kauniilta, sellaiselta herkältä, mutta samaan aikaan kokeneelta kisakonkarilta.
"Meidän pitää lähteä yhdessä maastoilemaan joskus", Sarah oli todennut nauraen.
"Hei mikä mahtava idea!" Vilja oli vastannut heti iloisena. "Voit samalla testata tätä, jos haluat?"
"Oikeasti? Todellakin haluan", Sarah oli vastannut yllättyneenä. Hän oli ehkä jo hieman menettänyt sydämensä kirjavalle Sydney-tammalle.

Effin rata oli mennyt tahmeasti, tamma oli tarponut melkein kuin siirapissa ja Sarah oli saanut tehdä töitä ihan kunnolla saadakseen siitä edes kohtalaista liikettä irti. Se oli tuntunut epätodelliselta, sillä Effi ei ollut ollut väsynyt ja se oli käyttäytynyt verryttelyssäkin ihan hyvin, eikä esimerkiksi ollut purkanut kaikkea energiaansa pöllöilemällä.

Mina oli onneksi laitettu hänelle valmiiksi - Märta oli hampaitaan kiristellen varustanut ja letittänyt sen, varmasti enemmän Ceen vuoksi, kuin hänen.
"Kätevää, että teidän starttien välissä oli niin pitkä aika", Märta oli henkäissyt syyllistävästi. Aika oli ollut liian pitkä Minan taluttelulle, joten naisen oli pitänyt purkaa varusteet välissä ja laittaa ne uudelleen päälle ennen Sarahin starttia.
"Ehti ainakin palautua hyvin välissä", Sarah oli muistuttanut ponnistaessaan rautiaan selkään.

Märta oli näyttänyt samanaikaisesti sekä ilahtuneelta, että katkeralta ottaessaan hoitohevosensa Sarahilta vaativan B:n jälkeen. Minan sinihius oli varmasti halunnut pärjäävän paremmin, mutta ilmeisesti sen ratsastajan saama huono prosenttimäärä oli silti hyvää suoritusta parempi. Sarah oli kuitenkin ihan tyytyväinen suoritukseen uuden hevosen kanssa, sillä Mina oli herkkyydestään huolimatta aika erilainen ratsu, kuin Effi. Sen lisäksi Cee oli ratsastanut sillä omaan tyyliinsä jo aiemmin päivällä, joten kaikki asetukset olivat olleet niin sanotusti toisen ihmisen tekemiä. Siihen auttaisi vain aika ja kokemus, Sarah oli todennut itselleen ja ollut armollinen itselleen edes sen verran.

"Mihin sä oikein katosit?" Ellien ääni havahdutti Sarahin jälleen takaisin nykyhetkeen.
"En mihinkään, mietin vain mihin aikaan mun pitäisi lähteä Krouviin", Sarah valehteli sujuvasti ja veti meikkipussinsa vetoketjun kiinni. Tyhjä viinilasi kalahti lattiaa vasten äänekkäästi.
"Älä nyt liian ajoissa ainakaan. Saat olla mun seurana siihen asti", Ellie totesi huvittuneena.
"Onhan mulla tässä vielä vähän etkoiltavaa, olisin kyllä hyvin voinut ottaa jonkun ihan oikeasti tänne mun seuraksi", Sarah nurisi.
"Enkö mä muka riitä?" Ellie yritti kuulostaa loukkaantuneelta.
"Enhän mä näe miten humalassa sä olet! Kukaan ei ole sanomassa mulle että nyt riittää", Sarah väitti nauraen.
"Et ainakaan tarpeeksi, jos olet noin ilkeä sun parhaalle ystävälle."
"Lisää viiniä?" Sarah ehdotti ja nousi meikkauspisteeltään. Tyytyväinen virne nousi naisen punatuille huulille tämän tarkastellessa iltameikkiään pienen välimatkan päästä.
"Lisää viiniä", Ellie vastasi ja kuului itsekin kaatavan itselleen lasintäytettä. Korallinpunainen mekko saisi odottaa henkarissaan vielä ainakin sen lasillisen ajan.

Loppuillan tunnelmia.

Kalla CUP
Vaativa A / sijoitus 11/23 (67,500%)
kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 04.03.21 17:06
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 122
Luettu: 7016

More than meets the eye | Sarah R.

27.02.2021
Kirjoitettu yhdessä Miken ja Inkerin kanssa.


Krouvissa soi musiikki - sen yli ei ollut mahdotonta keskustella, mutta hieman hankalaa se oli kuitenkin. Ratsastajat olivat hajaantuneet pieneen ryhmiin, kaikki olivat pukeutuneet siististi vaikka pukukoodia ei oltu annettu. Sarah oli ostanut tilaisuutta varten uuden mekon, se oli korallinpunainen spagettiolkaimilla ja puoleen väliin reittä nousevalla halkiolla. Mekon pituus oli juuri oikea korkokenkien kanssa helman viistäessä maata kevyesti.
Sarah oli niin uppoutunut keskustelemaan Antonin ja Sonian kanssa naisen uudesta varsasta, ettei huomannut lainkaan baaritiskillä näkyviä varoitusmerkkejä. Nainen katseli norjalaiskaunottaren puhelimen näytöltä kuvia hevoslapsesta haltioituneena ja nautti täydellisen makuisesta viskistä lasinsa pohjalla. Vaikka hän oli teknisesti ottaen omalla työpaikallaan, Sarahilla ei ollut mitään vaikeuksia antaa itsensä valua pikkuhiljaa syvemmälle humalan auvoiseen syleilyyn.

Ratsastuskilpailuiden paras osuus oli aina niiden jälkeiset juhlat -- ainakin Inkerin mielestä. Se oli jälleen hivuttautunut kyynärpäätaktiikalla baaritiskille jo aivan liian monetta kertaa sinä iltana ja kailottanut tilauksensa; vodkarussianin ja tequilashotin. Se oli kaikkien niiden hienojen kilparatsastajien ympäröimänä kuin kala vedessä; se tunnisti jo kasvoja; se saattoi jo jutellakin niille. Nekin saattoivat tuntea sen, siis Inkeri Johansenin, liekkijärveläisen tuntiratsastajan. Mutta eihän Inkeri ollut enää ollut tuntiratsastaja aikoihin -- se oli jo yksi heistä. Ja sekös tuntuikin hyvältä.

Eräitä kasvoja Inkeri ei silti tunnistanut. Ne istuivat sen vieressä baarijakkaralla; katse pyöri tuopissa. Niitä kehysti laitetut, mustat hiukset ja musta parta, siististi ajettu --  tietenkin. Kivat, Inkeri ajatteli -- muuta sen ei tarvinnut ajatella -- ja heitti eteensä ilmestyneen shotin kurkusta alas. Tätä varten se oli laittanut huulipunaa, tätä varten se oli kaivanut kaapistaan mustan mekon, kaikkien niiden kulahtaneiden tallivaatteiden takaa. Tätä varten se oli laittanut hiukset kauniisti, eikä ollut melkein tunnistanut itseäänkään hotellihuoneen peilistä.

“Hei”, se hymyillen liukui sulavasti lähemmäs kasvojen omistajaa, istui.

“Moi”, mies tervehti hieman epäröiden, kohotti leukaansa hieman, katsoi arvioiden. “Kuka sä olet?”

“Inkeri”, nainen vastasi itsevarmasti pitäen katsekontaktin, ja mietti hetken ennen kuin täsmensi: “Esteratsastaja.”

Mikael naurahti.
"Vai että ihan esteratsastaja", lauseesta ei pystynyt päättelemään oliko se ihan neutraalisti sanottu vai jopa hieman ivalliseen sävyyn. Aarnisuo oli harvinaisen tunnettu siitä, että hän piti esteratsastusta leikkimisenä, eikä vakavana urheilulajina. Toki jonkin verran mies oli joutunut muuttamaan ajattelutapaansa jo hevosensa liikuttajan vuoksi, joka oli päättänyt silloin tällöin hypätä Velmunkin kanssa. Silloinhan sen täytyi olla ihan hyväksyttävä liikutusmuoto. Varsinkin tänään mies oli vielä ihan positiivisella tuulella; olihan hänen debyyttinsä Velmun kanssa johtanut Kalla Cupissa jopa sijoitukseen asti vaativa a -tasolla.

Sen enempää kommentoimatta asiaa Mikke päätyi silmäilemään sievän oloista naista päästä varpaisiin. Huoliteltu olemus ja tyylikäs musta mekko pisti heti miehen silmään ja pieni hymy kävikin tämän huulilla hänen esittäytyessään ylpeänä.


"Mikke Aarnisuo. Kouluratsastaja."

Sen olemus oli viileä ja etäinen, mutta Inkeri ei välittänyt. Jos mies silmäili häntä päästä varpaisiin kuin arvoiden hänen kelpoisuuttaan seuralaiseksi, teki Inkeri aivan samoin, yhtään häpeilemättä. Mikke vaikutti jonkin verran vanhemmalta, jonkin verran valmiimmalta ja jonkin verran erilaiselta, mutta jonkin verran se myös kiehtoi. Sen nimi ei sanonut Inkerille mitään, mutta se oli vain hyvä asia. Se ei kaivannut tänä iltana tuttuja, ei edes tutun tuttuja.

“Vai että oikein kouluratsastaja”, Inkeri vastasi sävykkäästi, itsevarmasti ja risti korkokenkien verhoamat jalkansa baarijakkaralla kääntyen enemmän Miken suuntaan. “Sitten sä tiedät varmaan Daniel Susinevan. Mä olin sillä töissä hetken, ja ollaan vähän niin kuin kavereita.”

Mies hymähti nyökäten, väläytti jälleen puolikkaan hymyn. Puolikas hymy oli jo puoli voittoa, Inkeri ajatteli ja hymyili itsekin ennen kuin nosti juomansa huulilleen.

Mikke ihaili tietyllä tavalla Inkeriksi esittäytyneen itsevarmuutta ja se väistämättä kiehtoi tuhlaripojan mieltä.
"Joo tiedän sen kyllä. Käyn Susinevan valmennuksissa joka kuukausi", mies kertoi ja päätti juoda välissä tuoppinsa tyhjäksi.

Ennen keskustelun jatkamista Aarnisuo päätti tilata baarimikolta lisää juotavaa. Olihan nyt sentään Kalla Cupin juhlinnat menossa.
"Laita mulle olut ja neidille kanssa haluamansa juoma."
Mikke silmäili Inkeriä tyytyväisenä odotellessaan samalla uutta juomaansa.
"Sittenhän maailma on aika pieni jos kerta Susinevan tunnet. Ihan sen kunniaksi voit juoda mun piikkiin tänä iltana ja ehkäpä voisit samalla kertoa itsestäsi vähän lisää…"


Jos Matias ei olisi saapunut Sarahin,  Antonin ja Sonian valloittamaan nurkkaloossiin juomia notkuvan tarjottimen kera, nainen olisi luultavasti huomannut kuinka baaritiskillä kehittyi vaarallinen tilanne. Nyt hän kuitenkin joutui jakamaan huomionsa niin tiiviisti oman pöytäseurueensa kesken, ettei edes yrittänyt vilkuilla hevosihmisten välistä tiskin suuntaan.



Vasta kun Sarah oli keskustellut ainakin sadan eri tutun kanssa ja karistanut vihdoin Matiaksenkin kannoiltaan (nuori mies oli tehnyt selväksi voivansa mielellään toistaa Seppeleen jatkoilla tapahtuneen), kun vihdoin lähti luovimaan tietään vessoja kohden. Sieltä tullessaan latina vihdoin näki - oli kuin kaikki hänen ja toisiaan vasten nojailevan kaksikon välissä olevat ihmiset olisivat antaneet hänen katseelleen tilaa.
Naisen mahanpohjassa muljahti ikävästi, tunnekuohua seurasi utuinen järjen ääni jossakin takaraivossa - hänen pitäisi hengittää hetki ja antaa ajatustensa järjestäytyä ennen kuin tekisi jotain hätiköityä.

Sarah tunsi ristiriidan sisuskaluissaan - hänellä ei ollut mitään oikeutta keskeyttää näkyä edessään. Hän ei halunnut normaalistikaan lähestyä Inkeriä, saatika siinä tilanteessa, mutta toisaalta hän tiesi ettei antaisi itselleen ikinä anteeksi jos ei nyt kävelisi tiskille ja tekisi Mikelle itsensä nähdyksi tai vähintään mielipiteensä selväksi. Sarah tuijotti edelleen kaksikkoa, Inkerin kasvoja ja Miken kaulaa jotka lähentyivät huolestuttavan intiimisti. Hän saattoi melkein kuulla kuinka aavistuksen kumartuneen tummaverikön korvanjuureen kuiskattiin jotain "näytätkö missä sä asut" tapaista.


Mustasukkaisuus ei pukenut latinoa, se oli tullut harvinaisen selväksi jo Thomaksen aikana, mutta tässä suhteessa - joka ei edes ollut sellainen - se oli aivan uusi vieras. Nainen ei vieläkään tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä, kun joku kosketti hänen käsivarttaan. Ele oli kai tarkoitettu ystävälliseksi, mutta sai sähkövirran syöksymään kipeänä Sarahin verisuonissa. Se tunne sai hänen verensä miltei kiehumaan.
"Sarah kuunteletko sä edes?" sanat kaikuivat kuuroille korville.
"Sori, mun pitää mennä", nainen lausahti tunnistamatta omaa ääntään ja saattoi vain antaa jalkojensa johdattaa itsensä kohti surman suuta. Korvissa humisi vaarallisesti.

Mikke näki Sarahin liian myöhään, sen saattoi havaita lähes luimuun käyvästä ilmeestä ja säikähdyksestä sinisissä silmissä. Sarah saattoi vielä havaita viimeisen kerran mielensä sopukoilla ajatuksen, jossa hänellä ei ollut oikeutta tehdä mitään tilanteen estämiseksi.
"Hei", latinan huulilta kuului tumman sävyisenä eikä vaarallisen omiva katse hievahtanutkaan Miken silmistä. Jos jossain, niin siinä leikissä Sarah oli mestari.

Vielä kolme sekuntia sitten mukavaa, suorastaan ihanaa iltaa viettäneen Inkerin ihokarvat nousivat pystyyn kylmien väreiden hiipiessä pitkin selkää. Heidät keskeyttänyt oli tuttu, sen olemus oli tuttu ja inhottavat, meripihkan väriset silmät vasta tutut olivatkin. Intiimiksi käynyt tunnelma oli tiessään, valunut viemäristä alas. Ei ollut enää kosketusta, ei sanoja, ei sähköä. Miehen sinisten silmien katse ei enää tehnyt hulluksi; se oli jäätynyt. Inkeri puri hammasta, eikä hengittänyt. Sitä suututti; se nosti kätensä puuskaan ja painoi silmänsä pieniksi viiruiksi.

Se oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin.

“Voi kappas”, Inkerin huulilta karkasi pisteliäästi ennen kuin Mikke ehti sanoa sanaakaan. “Maailmanomistajahan se siinä. Miten mukava yllätys, mutta harmi kyllä, nyt meillä ei ole oikein aikaa jutella.”

Se oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, eikä todella aikonut hävitä uudelleen.


Mikke oli tilanteesta aivan hämillään. Normaalisti mies olisi varmaan ihan onnellinen kahden naisen seurasta, mutta nyt kun naiset näyttivät siltä, että voisivat murhata toisensa katseellaan siihen paikkaan niin nyt ei.

"Sarah, moi", mies katsoi Sarahia hyvin epävarmasti ja välillä katse siirtyi Inkeriin. Tunsiko jälkimmäinen Sarahin? Miken kasvoilla ei ollut enää tietoakaan hymystä, joka oli äsken vielä koristanut niin Inkerin kuin miehenkin kasvoja. Nyt kukaan ei hymyillyt. Lähinnä Mikkeä mietitytti miksi Sarah oli tullut tilanteeseen jos oli kuitenkin itse alkujaan sanonut, että muiden tapailu oli hyväksyttävää.
Mies avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta sitten hän sulki suunsa, koska ei keksinyt vaivaannuttavaan tilanteeseen sanottavaa Inkerin sanojen jälkeen.
Sarah ei vieläkään katsonut Inkeriä, käyttäytyi oikeastaan aivan kuin toinen ei olisi ollut siinä lainkaan.

"Mä voisin lainata sua ihan hetkeksi, jos sopii?" latina piti äänensä pehmeänä, vaikka hänen teki mieli huutaa. Punatuille huulille piirtyi hymy, jonka tarkoitusperää oli mahdoton selvittää.
"Ei todellakaan sovi", Inkeri vastasi Miken puolesta ja Sarah vihdoin siirsi katseensa toiseen naiseen. Siihen, joka oli juuri hyvää vauhtia viemässä (hänen) miestään jatkoilta toisaalle.
"Inkeri rakas, mä en puhunut sulle", Sarah sanoi ryhdistäytyen punaisessa mekossaan niin, että varmasti näyttäytyisi Inkerin kulmasta katsovansa häntä pitkin nenänvarttaan. Kasvoja kuitenkin koristi hymy koko ajan - Sarah varoi antautumasta hyökkäyslinjalle, sillä se ei voittaisi Miken huomiota positiivisella tavalla.

Aarnisuo vähän pelkäsikin meneillään olevaa tilannetta, sillä ei ehkä pahemmin arvostanut naisten välillä olevaa draamaa, mitä mies ei tässä tilanteessa ihan ymmärtänyt.


"Sarah, onko se tärkeää vai voiko se odottaa myöhempään?" Mikke kysyi meripihkasilmäiseltä naiselta ja katsoi tätä kysyvästi kallistaen hieman päätään. Mies ei halunnut olla Sarahille mitenkään töykeä vaan hän halusi olla tilanteessa mahdollisimman neutraali. Naisten draamailut kostautuivat monesti miehille.

Sarahin päässä surisi oudosti. Hän toivoi, ettei olisi juonut ihan niin paljoa, sillä ajatusten prosessoiminen tuntui äärimmäisen hitaalta sillä hetkellä. Ne matelivat kuin hunajaloukussa, pyristellen avuttomasti. Nainen yritti päättää seuraavaa siirtoaan, muttei yhtäkkiä osannut kuin tuijottaa Miken silmiä. Verkkokalvoille piirtyi kuva Inkeristä, kietoutuneena valkoisiin lakanoihin ja Miken kädet toisen ympärillä. Hän tiesi, ettei voisi enää astua jalallaan siihen taloon jos se tapahtuisi oikeasti.

"Ei se ole mitään tärkeää", Sarah kuuli itsensä sanovan ja tunsi kasvojensa piirtyvän hymyyn. Hän ei osannut sanoa kuinka kierolta se näytti, sillä ei aivan kontrolloinut itseään täydellisesti sillä hetkellä.
"Pidä hauskaa. Ei Inkeri varmaan ihan kaikkien kanssa ole samanlainen psykopaatti", Sarah naurahti kylmästi ja astui askeleen taaksepäin jättääkseen nuoren parin omiin puuhiinsa. Hän oli saanut tarpeekseen koko tilanteesta.

Inkerin kasvot vääntyivät ainakin satakahdeksankymmentä asetta ympäri ja otsa rypistyi. Sitä ärsytti Sarahin olemus aivan liikaa -- paljon enemmän kuin se olisi halunnut. Naisen ilkeät sanat olisi pitänyt jättää huomiotta. Ei olisi pitänyt ärsyyntyä, sillä se oli voittavassa asemassa. Se oli saanut Miken tänä iltana pauloihinsa, ja mitä ikinä miehen ja Sarahin välillä olikaan -- kaikki oli heitetty pois ja unohdettu. Huultaan purren Inkeri nosti leukaansa aavistuksen verran ylös, katsoi perääntyvää Sarahia jäisesti ja laski toisen kätensä omistavasti Miken reidelle.

“Hyvä”, se sähähti tiukasti, “sillä sunkin on korkea aika oppia, että kaikkea tässä maailmassa ei voi omistaa pelkän nätin naaman avulla.”

Mikke pysytteli hiljaa Sarahin ja Inkerin sanojen aikana. Miehen kasvoille tuli hämmentynyt ilme, sillä hän ei ollut yhtään tietoinen mitä naisten välillä oli meneillään. Miken katse seurasi hieman haikeana Sarahia, joka halusi poistua tilanteesta ja tämä säpsähtikin Inkerin äkillistä kosketusta reidellään. Katse siirtyi pikaisesti vaaleampaan naiseen ja siinä hetkessä Mikael oli varmaan ensimmäistä kertaa epävarma. Miten tällaiseen tilanteeseen piti reagoida? Pieni paniikki saattoi jopa näkyä miehen yleensä niin kylmiltä kasvoilta.

"Omistaa?" Sarah naurahti uudelleen ja astui lähemmäksi, kuin Inkerin koukku olisi iskenyt suoraan hänen selkäänsä ja siima veti häntä kohti katastrofia. Hän pysähtyi vasta päästyään Inkerin lähelle niin, että saattoi tuntea toisen hengityksen kasvoillaan.
"Siitäkö tässä on kyse? Luulitko sä omistavasi Robertinkin ja siksi kävit vain kasuaalisti käskemässä mun pysyä kaukana siitä? Sä olet vieläkin niin kiinni siinä ideassa, että mä muka varastaisin sun miehen, kun mitään ei tapahtunut. Vai oletko sä nähnyt mun kaulailevan sen kanssa teidän eron jälkeen? Me ollaan ystäviä ja mulla on ihan törkeän hyvännäköinen ja ihana mies mun elämässäni ja se ei todellakaan ole Robert. Joten jos vaikka pakkaisit sen juniorimestaruusnauhasi laukkuusi ja lähtisit vaikka kohti sitä sun ratsastuskoulua ja jätät meidät aikuiset murehtimaan maailman pyörimisestä, comprender?" Sarahin silmät kaventuivat, mutta siitä huolimatta kellertävät silmät löivät lieskoja huolellisesti taivutettujen ripsien keskellä.


“Komprendeer”, Inkeri länkytti sarkastisesti edessään vihaa leiskuvan naisen espanjankieliselle lausahdukselle. “Mä en ole sanonut omistavani ketään. Kukahan siinä Robertissa mahtaa olla edelleen kiinni, kun piti tämäkin asia kaivaa esiin vielä? Oikein korostaa, kuinka et ole enää sen kanssa. Vau, aplodien paikka.”

Inkeri taputti käsiään muutaman kerran yhteen ja oli tyytyväinen. Sarah oli räjähtänyt ensin, juuri niin kuin se oli suunnitellutkin. Inkeri oli harjoitellut. Se ei enää jäisi kakkoseksi tummahipiäisille pitkäkoiville.

“Ja mitä ratsastuskouluun tulee”, Inkeri hörppäsi pohjat juomastaan, “kannattaisi sunkin varmaan harrastaa hieman sitä hienostolinnaa halvemmassa paikassa, niin olisi joskus ehkä varaa omaankin hevoseen.”

Ja jätti kokonaan huomiotta juniorimestaruusnauhan, jonka se oli voittanut osallistuttuaan vahingossa väärään luokkaan. Se hävetti, se nolotti, se ärsytti. Mutta ei tänään.

Sarahin käsi tärähti vähän, se oli luontainen reaktio johon liittyi väkivaltaa ja Inkerin verta, sekä mahdollisesti yksi pahoinpitelysyyte ja erottaminen ainakin Auburnista. Ja ehkä molemmista työpaikoista, jos hyvä tuuri kävisi. Humalansakin keskellä nainen kuitenkin sai pidettyä itsehillintänsä rippeistä kiinni ja lyömisen sijaan naurahti ylimielisesti.
"Söpöä, pikku niña luulee osaavansa purra", Sarah hymähti ja astui sitten taaksepäin uudemman kerran.

"Oli mukava nähdä taas, Inkeri. Mikke." Sarah hengähti hieman ja kääntyi sitten ympäri, punainen hameenhelma leijui ilmassa hetken ajan heidän välissään kunnes seurasi omistajaansa vessojen suunnalle. Sarah yritti saada hengitystään kulkemaan, mutta tunsi vain sen käyvän hankalammaksi jokaisella hengenvedolla. Hän ei omistanut Mikkeä eikä voinut käskeä tätä tekemään tai olemaan tekemättä mitään. Ei vaikka miten olisi halunnut.

Mikke oli jäänyt varsin sanattomaksi naisten riidan keskellä ja Sarahin viimein poistuttua kokonaan paikalta myös Inkeri oli tuntunut menettäneen kiinnostuksen miestä kohtaan. Koko tilanne oli paisunut rennosta hetkestä ihan liikaa ja edes hyvästejä sanomatta Mikke jätti Inkerin baaritiskille juomien kera.

Aarnisuo nousi pöydästä ja kiirehti etsimään meripihkasilmäistä naista, vaikka saikin oudoksuvia katseita välillä muilta. Sarahin ja Inkerin riita oli selvästi huomattu myös muiden toimesta. Nyt Mikke ei välittänyt niistä katseista, koska hänellä oli tärkeämpää mielessä.


Juuri ennen kuin Sarah ehti mennä vessoille niin Mikke pysäytti naisen olkapäistä.
"Sarah, mitä hemmettiä tuo nyt oli?"
Mies katsoi sinisillä silmillään kysyvästi naista tietämättä tarkoittiko riitaa vai sitä, että Sarah oli tullut keskeyttämään hänet ja Inkerin.
Sarah puri huultaan, hengittäminen tuntui vieläkin vaikealta ja Miken katse ei auttanut siinä lainkaan. Naisen teki mieli pitää toiselle oikein kunnon saarna siitä minkälaisiin naisiin tämä kohdisti huomionsa, mutta ei saanut sanoja suustaan. Sarah oli aina ollut parempi purkamaan tunteitaan fyysisesti ja siksi kai tuntui vain oikealta tarrata Miken paidan kauluksesta kiinni ja painaa huulet tämän huulia vasten.

"Mitä...? Sarah, ihmiset näkee", Mikke älähti ja otti yllättyneenä askeleen taaksepäin. Sarahin silmistä paistoi halu ja tämän rintakehä kohoili kuin maratonin jäljiltä.
"Mä en välitä", nainen hengähti ja suuteli Mikkeä uudelleen, antaen sormiensa upota tämän huolellisesti aseteltujen hiusten lomaan. Tällä kertaa Mikke ei vetäytynyt suudelmasta, vaan painoi naisen selän käytävän seinää vasten. Vessan lukko napsahti kovaäänisesti heidän perässään, sillä hetkellä Sarah tiesi voittaneensa tämän erän.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 03.03.21 19:27
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 103
Luettu: 4802

Zelian päiväkirja


Se ei suinkaan ollut ensimmäinen syntymäpäiväni, jonka vietin tallilla. Vaikka mulla oli ollut töitä, ehdin tallille heittämällä valoisan aikaan ja saatoin varustaa Zelian kaikessa rauhassa tietäen silti ehtiväni maastolenkille. Tamma oli saanut kisakauden avauksen jälkeen kevyen palauttelupäivän ja yhden vapaan, joiden jälkeen uuden treeniviikon aloittaminen tuntui luontevimmalta kevättalven auringonpaisteesta nauttien. Se oli myös ehdottomasti paras syntymäpäiväaktiviteetti, jonka saatoin tarjota itselleni juhlistaessani ikääntymistä nimenomaan maanantaina. Kotona mua odottaisi - ainakin jos Jessen puheisiin oli uskominen sen sijaan, että se oli taas vedättämässä mua - valmiiksi tehty päivällinen jälkiruokineen, ja se sopi mulle enemmän kuin hyvin.

Zelian askel oli reipas, kun tamma käveli tien reunaa ja venytteli tyytyväisenä kaulaansa. Pohja vaikutti pitävältä, vaikka aurinko olikin pehmittänyt lumen ja näyttänyt voimansa sen suhteen, että kevät teki tuloaan tänäkin vuonna. Mä katselin tammani uteliaasti pyöriviä korvia ja mietin, miten onnellinen mä siitä piirtopäisestä sähikäisestä olinkaan. Zelia oli tehnyt perjantaina yhden heittämällä parhaista kisaradoistaan ja sinisen ruusukkeen liehuessa tamman suitsissa kunniakierroksella olin taas leikitellyt ajatuksella luokkatason nostamisesta. 120-luokkiin nouseminen oli ehdottomasti kisakautemme päätavoite, eikä se olisi voinut saada parempaa sysäystä.

Jopa Viivin horoskooppihörhöily oli tuntunut osuneen nappiin osakilpailujen suhteen. Lähtökäskyt ja kosmiset tuulet olivat nimittäin ajaneet mut googlettamaan sen samaisen horoskoopin, jota ponityttö oli mulle tankannut ja jos vuoden ensimmäistä osakilpailupäivää tulkitsi sen näkökulmasta, ennustus oli ollut jopa mun mielestäni pelottavan oikeassa ainakin mitä Zeliaan tuli - olin luottanut omaan näkemykseeni uusintaradan kolmanneksi viimeisellä esteellä, jolle olin kääntänyt tamman rohkeasti pienemmällä tiellä. Radankävelyssä Runiacin harjoittelijan kanssa ollut Lauri oli kehoittanut olemaan ahnehtimatta, mutta olin melko varma, että se kyseinen kaarre oli nostanut Zelian toiselle sijalle, kun Heidin orilla startannut nuoriherra oli pitänyt kunniakierroksella perää.

Vaikka mun ajatukseni yrittivät harhautua Sipsiin, jonka kanssa perusrata oli takunnut niin, että olin ollut oikeastaan helpottunut voidessani jättää kisapäivän tamman osalta siihen, Zelia piti keskittymiseni itsessään pyrähtämällä laukkaan ravin sijaan. Toppuuttelin tammaa huvittunut hymy huulillani ja keskityin keventämään sen vauhdikkaaseen raviin rytmin, jotta ruunikon lihaksisto ehtisi lämmitä ennen laukkavetoja. Me molemmat kaipasimme pientä tuulettumista kisaviikonlopun jäljiltä, jotta työskentelymotivaatio kasvaisi taas huippuunsa.

Siristin silmiäni, kun auringonpaiste osui suoraan kasvoihini kypärän lipan alta. Se ei kuitenkaan hyydyttänyt hymyä kasvoiltani, kun kevensin istuntaani loivan mäen lähestyessä. Zelia nosti laukan näyttävän loikan kautta ja kuulin kuinka märkä lumi ryöppysi ilmaan tamman kavioiden upotessa tiehen yhä kovenevaan tahtiin.

Näin mä halusin viettää syntymäpäiväni.

Kalla CUP 2021, 1. osakilpailu
110 cm, 0/0 vp, 2/22

Topics tagged under kallacupkalat on Foorumi | Auburn Estate Ar_2
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 01.03.21 14:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 75
Luettu: 4096

Inkan päiväkirja

27.02.2021

#kallacupkalat

Koska minua ei tarvittu tälläkään kertaa Auburnissa koulukisoihin liittyvissä tehtävissä, olin tullut "vapaapäiväni" turvin tallille jo hyvissä ajoin touhuamaan niitä näitä.

Inkan varusteet kaipasivat putsausta ja nakkasinkin muistin aikaan sen kisahuovat autoon, jotta ne päätyisivät jossain vaiheessa pyykkikoneeseen.
Huopien päälle peräkonttiin päätyi myös eilen ansaittu ruusuke, mikä sai tyytyväisen hymyn kasvoilleni.

"Sinulla on oikeus vapauteen, mutta ei ilman pientä tai ehkä vähän suurempaakin taistelua lähinnä itsesi kanssa. Kukaan muu sinua ei nimittäin voi pidätellä, joten antaa lentää. "
Sellaista oli horoskooppi povaillut eiliselle, mutten mitään "taistelua" itseni kanssa havainnut, mutta mikään ei ollut meitä pidätellyt estekisoissa. Inka oli antanut lentää ja siivittänyt meidät puhtailla nollilla kolmannelle sijalle.

Oli ollut kieltämättä erittäin mukavaa seistä jälleen palkintojen jaossa mukana, mutta vielä mukavampaa oli nähdä toiseksi tulleen Matildan pidättyvän onnellinen ilme, kun Zelia oli ruusukkeensa napannut.
Ensimmäiseksi tullut ratsastaja oli tuntematon, mutta neljännelle sijalle oli kivunnut nuoren ratsastajan kanssa tuttu hevonen: Adamas eli Aatami, jonka lempinimestä kävimme edelleen Heidin kanssa keskustelua tasaisin väliajoin. Ihan kiusallani pidin kiinni kimolle antamastani lempinimestä.

Ajankuluksi hinkutin myös Inkan ruokakupit putipuhtaiksi ennen kuin hain tamman sisälle tarhastaan, harjasin sen ja talutin kentälle.
Tänään en sen selkään kivunnut ollenkaan, harjoiteltiin jo tutuiksi tulleita maastakäsittelyjuttuja kaikessa rauhassa enkä voinut olla hymyilemättä leveästi tamman totellessa pyyntöjäni mukisematta.
Lopulta annoin sille luvan mennä omaan tahtiinsa ihan mihin vain ja tammahan ampaisi matkaan iloisesti pukitellen. Enimmät höyryt päästeltyään se hiljensi vauhtia ja lopulta tuli luokseni ihan pyytämättä.
"Nytkö riitti?"

Topics tagged under kallacupkalat on Foorumi | Auburn Estate Inks
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 28.02.21 14:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 48
Luettu: 2058

Vilan päiväkirja

26.02.2021
#kallacupkalat #kallacup2021

Vaikka kuinka olin yrittänyt pakoilla tallin nuorinta hevosen, tai no ponin, omistajaa, Viivi oli lopulta yhyttänyt minut Vilan karsinalta ja pakotti kertomaan horoskooppimerkkini.

"Oinas on yleensä itsevarma, herkästi innostuva, yritteliäs, aloitekykyinen, impulsiivinen ja energinen. Kärsimättömyys kuuluu merkin suurimpiin heikkouksiin", Viivi tavasi oinaan luonnekuvausta ääneen samalla, kun mä nykertelin Vilan harjaa sykeröille.
Tuhahdin. Ei kyllä pätenyt minuun mikään itsevarmuus, eikä oikein mikään muukaan. Kärsivällisyys oli kyllä sillä hetkellä koetuksella...

"Oinas voi sortua myös aggressiivisuuteen", Viivi jatkoi ja jäi sitten tapittamaan mua mietteliäänä.
"Mhmm", mutisin. Eipä kuulostanut sekään meikäläiseltä. Okei, joskus nuoruuden testosteronihuuruissa oli pitänyt kavereiden kaa näyttää naapurikylästä saapuneille jätkille ettei meidän kylän tyttöjä tarvi tulla liehittelemään, mutta ei siitä sen enempää.

"Oinas on merkkinä hyvinkin fyysinen, joten säännöllinen liikunta on hänelle erittäin suositeltavaa tai oikeastaan lähes elinehto. Ihanteellisinta olisi, että liikuntaan liittyisi kilpaileminen, koska liikunta vain huvin vuoksi ei välttämättä oinasta kiinnosta", tyttö jatkoi jaarituksiaan.
"Sattuipa sopivasti!" se hihkaisi. "Kilpaileminen siis."
Tuhahtelin itsekseni. Se nyt oli totta, ettei liikunta ns. huvin vuoksi pahemmin kiinnostanut, mutta en mä nyt oikein tiennyt oliko kilpaileminenkaan mitenkään pakollista. Hauskaahan se toki oli, mutta kun ei mulle sitä oinaan itsevarmuutta ole hirveästi suotu, niin vähän meinasi jänskättää nääkin kisat.

"Jäisin auttamaan sua Vilan kaa, mutta pitääkin tästä mennä! Heippa! Sano tyttökaverillesi terkkuja ja tsemppiä kisoihin!", Viivi selitti enkä voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta, kun se paineli tiehensä minun ja Vilan rauhaa häiritsemästä.

Ehkä se oinaan herkästi innostuvaisuus, energisyys sekä kärsimättömyys sopi paremmin Vilaan, vaikkei se kyseistä horoskooppimerkkiä edustanutkaan.
Tamma vaikutti vähän turhankin innokkaalta jo verryttelyssä ja mietin, ettei tästä startista taida mitään tulla. Mutta niin me vain hypättiin perusrata puhtaasti läpi ja uusinta kutsui.
"Voita kaikki", Sonia tsemppasi, kun olin jälleen kerran kipuamassa tamman selkään. Virnistin leveästi, pudistelin sitten päätäni ja tuumasin, että yrittäisin parhaani. Pitäisi kai viime vuoden esterankingin voittajan näyttää, miksi kantoi kyseistä titteliä.

Mutta niinhän siinä kävi, että kahdelta esteeltä pamahteli puomit tantereeseen, joten ei kyllä voitettu näitä kisoja. Vähän nolotti ja ärsyttikin, mutta eipä tilanteessa mitään uutta ollut. Välillä onnisti, välillä ei. Useimmiten ei...

Ei ehtinyt harmittelemaan möhlälystä, sillä Soniahan luikahti Vilan karsinaan auttamaan tamman varusteiden riisumisessa. Vähän saatettiin pussaillakin siellä vähät välittämättä siitä, näkikö joku vai ei.
Hassua. Ei mun pitänyt olla mikään yltiöpäinen lässynlää kiehnääjä?! Kai. En tiiä mitä se oinaan horoskooppi tämmöisissä asioissa meikäläiselle povaili. Eikä kyllä kiinnostanutkaan.

Topics tagged under kallacupkalat on Foorumi | Auburn Estate Viputinpaa
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 27.02.21 14:52
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 121
Luettu: 6159

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kauniit ja Rosengårdit
27. helmikuuta 2021

Huminaa. Päällimmäiseksi muistikuvaksi Kalla Cupin vuoden ensimmäistä jatkoista on tallentumassa humina, joka velloo kaikkialla: häiriöäänenä korvissa, tasapainon puurouttavana aistiharhana ja poissaolevuuden merkkinä sydämessä. Se ei juuri nyt ole tavoitettavissa. Se pumppaa mekaanisesti verta, mutta se ei tunne mitään tai ota kantaa siihen, miltä musta pitäisi tuntua.

Juon vettä, pesen meikit, ja sitten puhtini loppuu. Menen olohuoneeseen. Valahdan istumaan sohvalle ja nypin hitaasti kampaustani paikallaan pitävät muutamat pinnit päästäni ja tiputan ne sohvapöydälle. Aamulla mua ärsyttää, kun en nyt heti siivoa niitä oikealle paikalleen pieneen sievään peltirasiaan kylpyhuoneen laatikostossa, mutta se on sen ajan murhe. Nyt mä en vain jaksa, sillä päivä on ollut loputtoman pitkä, vaikka olenkin tällä kertaa välttynyt Peter Lastrongin sihteerinä olemisen lähestulkoon sietämättömältä tuskalta.

Kauluspaidastaan ja farkuistaan kuoriutunut Rasmus tulee makuuhuoneen ovelle tuijottamaan mua. Se näyttää jo uniselta.

"Mitä sä vielä siinä istut?" mun poikaystävä ihmettelee ääneen. "Tuu jo sänkyyn."
"Joo", sanon kuuliaisena.

Me asetutaan vuoteeseen. Peitot kahisevat, kun meidän pitkät, hoikat raajat hakevat tapaa olla lähekkäin muttei toistensa tiellä. Rasmuksen kainalopaikka on vapaana, ja tovin puntaroituani mä ryöminkin siihen. Mun poski nojailee johonkin Rasmuksen solisluun tienoille, kun mä sanon hyvin hiljaa:
"Mulla on veli."
"Mitä?" Rasmus huoahtaa väsyneenä.
"Veli."
"Mitä Alexanderista?"

Rasmus valpastuu vähitellen, vastahakoisesti. Se haluaisi jo nukkua, mutta ymmärtää, ettei siitä tule mitään ennen kuin olemme käyneet keskustelun, jota se ei vielä tajua ollenkaan.

"Mulla on kaksi veljeä", tarkennan, ja oivallan vasta silloin, etten tiedä pitääkö sekään paikkaansa: voihan isällä olla kokonainen seitsemän veljeksen sarja kätkettynä pitkin pitäjiä. Maita. Olen löytänyt vasta yhden, eikä yhden löytyminen tosiaan ole todiste siitä, etteikö muita olisi, ja se yksikin on syntynyt ulkomailla. Isähän on oikea maailmankansalainen: se on nuorena opiskellut ulkomaisissa yliopistoissa, ollut töissä ulkomailla ja kiertänyt kilparatsastusurallaan maapalloa niin kuin Alexander nyt, ja vielä sittenkin, kun me ydinperheen lapset ollaan oltu nuoria, on Arnella ollut omat rientonsa. Mä muistan, kuinka se toi aina ihania tuliaisia ja kuinka sen kotiinpaluut olivat aina muutenkin yksiä lapsuuteni kohokohdista, sillä niin kovin me oltiin aina ehditty kaivata toisiamme. Reissujensa jälkeen isän perheeseen kohdistama huomio oli kaikkein kokonaisvaltaisinta ja se tuntui ihanalta, turvalliselta ja pehmeältä.

"Josefina… mitä?" Rasmus tivaa, kierähtää kyljelleen ja kohottautuu kyynerpäänsä varaan niin, että mun pääni valahtaa pois nojailemasta sen hartiaan ja tömähtää patjaan. Rasmuksen sormet liikahtavat sivelemään mun hiuksia. Mä luulen, että silittämisen sijaan se etsii kuhmua, joka selittäisi kaikki mun hourailevat puheet.
"Se Isak. Se on isän toista perhettä", kerron katse naulittuna kattoon. "Niinhän se kyllä sanoikin, kun se ehdotti yhteistyötä sen niiden firman kanssa, että tämä on perheyritys. Vittu… mä olen osa Isak Sederströmin ja sen äidin perheyritystä, ja mä en edes tiennyt olevani niille perhettä, mutta varmaan tämäkin on asia jonka kaikki muut on tienneet, paitsi minä. Mä oon ihan liian naiivi ja sinisilmäinen."

Huokaisen niin syvään kuin kykenen  ja rypistän hetkeksi silmät umpeen. Mikään tästä todellisuudesta ei kuitenkaan katoa silmiä ummistamalla. Mä olen vihainen, ja mä vihaan vihan tunnetta, koska se on niin villi ja kontrolloimaton ja pelottaa mua aina.

"Josefina… eihän tossa ole mitään järkeä", Rasmus huomauttaa, ja mä tiuskaisen takaisin:
"Mä tiedän!"

Ei siinä ollutkaan mitään järkeä. Ja vaikkei siinä ollut järkeä, en edes tuntenut mainittavaa yllättyneisyyttä, kun asia valkeni mulle.

* * * * *

Isak Sederström oli selvästi päihtynyt, mutta mä en epäillyt sen sanoja hetkeäkään. Oikeastaan mä aavistin ne tosiksi jo ennen kuin ne karkasivat sen kapeilta huulilta. Se oli yhyttänyt mut kun mä olin ollut matkalla hakemaan vesilasillista, ja tarjoutunut ostamaan mulle juomankin, mistä olin kohteliaasti kieltäytynyt. Isak notkui vähän liian lähellä mua ja sen käyttämän hajusteen tuoksu on ujuttautunut syvälle mun muistilokeroihin. Se oli hyvä tuoksu, ja oikeastaan muistan halunneeni kysyä sen merkkiä, sillä se olisi voinut olla oiva lahja Rasmuksellekin. En kuitenkaan kysynyt, koska en tahtonut sanoa vieraalle miehelle sen tuoksuvan hyvältä — etenkään, kun se sillä tavoin tuntui nojautuvan mun henkilökohtaiseen tilaani. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut miellyttävämpää, että Isak olisi mun pelkojeni mukaisesti yrittänyt lähennellä mua, sillä se olisi loppujen lopuksi ollut paljon vähemmän mutkikasta ja ahdistavaa, mutta tietysti sen piti sen sijaan paljastaa olevansa mun salattu veljeni.

"Mukava nähdä sinut jalkeilla", Isak oli sanonut ihan aluksi, ja sen ruotsi kuulosti ruotsalaisemmalta kuin mun, olihan se käynyt alakoulunsa Uppsalassa ja muuttanut äitinsä kanssa Suomeen vasta teini-iän kynnyksellä. "Isä kertoi, että putosit ja olit pitkään ihan sairaalassakin."
"Tunnenko sinun isäsi?" kysyin silloin häkeltyneenä.

Isakin kasvot olivat ensimmäinen hälytysmerkki. Toinen oli se, miten se humalaisen ihmisen puuttuvalla nokkeluudella yritti pakittaa pois puheistaan. Sitten se saikin sanottua vain:
"Arne — äh."
Mun mieli hypähti jo silloin tuhanteen ja yhteen suuntaan. Isak olikin tarkoittanut sanoa "isäsi kertoi", tai mun isä oli senkin isä, mutta siinähän ei ollut mitään järkeä, ehkä Isak oli isän veljen lehtolapsi ja me oltiin serkuksia, kyllä ensimmäinen syy oli kaikkein todennäköisin, tai jospa Isakin isä oli joku yliopistolta ja siksi se tiesi mun onnettomuudestani… Ajatukset törmäilivät toisiinsa, mutta oivallus alkoi jo kirkastua, vaikka kuinka yritinkin sammuttaa sen.

"Mun ei kyllä pitäisi", Isak mutisi kireästi ja mä seisoin vähintään yhtä jähmeänä odottamassa, mitä tuleman pitäisi — ja edelleen mä jotenkin puolivillaisesti epäilin, että seuraavaksi Isak saattaisi hyvin horjahtaa eteenpäin suutelemaan mua tai jotakin muuta yhtä typerää. "Arnen pitäisi… sen olisi pitänyt kertoa itse."
"Kertoa mitä", mä lähinnä huokaisin kysymisen sijaan: vastaus oli ihan liian ilmeinen, vaikka mun mieli vielä kamppailikin sitä vastaan.
"En mä voi… mutta me ollaan oltu tekemisissä niin paljon, ja olisi väärin multa salata että — että", Isak oli hakenut vauhtia ja kumartunut ihan vähän lähemmäksi mua voidakseen tehdä paljastuksensa hiljaiseen ääneen, vaikka mitäpä merkitystä sillä oli; olimme keskellä baarin melua ja tuskin monikaan ymmärsi äidinkielellämme käytyä sananvaihtoa. "Että Arne on minunkin faija."

Jälkikäteen mua puistatti se, että meillä oli yhteisen isän lisäksi yhteinen äidinkieli. Siinä oli ihan liikaa yhteistä perhesanastoa välillämme ja liikaa mun omaa jaettavaksi Isak Sederströmin kanssa.

"Just", mä olin sanonut siihen, niin kuin koko kova kallioydin syvällä mun jalkojeni alla ei olisi jälleen kerran järkähtänyt pahan kerran.
"Sori että sait tietää näin."
"Tiesitkö sä jo kun hakeuduit mun puheille alunperin? Sitäkö tämä koko yhteistyön tekokin oli?" olin tivannut, ja melko varmasti silmäni olivat kipinöineet ja ryhtini suoristunut lähes äitini veroiseksi.
"Tiesin."
"Just", olin vastannut siihenkin, ja sitten mä olin horjahtanut pois tilanteesta pulssi tuhatta ja sataa nakuttaen ja marssinut naistenhuoneeseen tuijottamaan peilistä kalvennutta, totista naamaani. Ellen aivan väärin muistanut, olin korjannut huulteni punaa ja yrittänyt hymyillä kokeeksi, mutta näyttänyt vain kireältä ja väsyneeltä. Mua kiukutti, etten ollut tullut sanoneeksi selväsanaisesti ääneen, että yhteistyömme Isak Sederströmin kanssa oli sillä sekunnilla päättynyt. Mua kiukutti niin, että tulin lähinnä ynähtäneeksi jotakin "mhm"-henkistä vastaukseksi Matilda Tammilehdolle, joka tervehti mua viereeni peilin äärelle astuessaan epätyypillisen iloisesti.
"Onnea sijoituksesta", sanoin koruttomasti, kun käytöstavat taas palasivat muistiini, ja sitten poistuin paikalta antautumatta keskustelulle, jossa olisimme varmasti tavallisissa olosuhteissa vuorotellen ilmaisseet tyytyväisyyttämme nuoriin tammoihimme, jotka olivat hypänneet edellispäivänä niin hyvin.

* * * * *

On Rasmuksen vuoro näyttää totiselta, ja kun se näyttää sellaiselta, se on niin tuiman näköinen että alan arvailla sen suuttuneen. En tiedä kenelle se on vihainen, vai onko se vain vakava. Otan riskin ja ryömin ihan kiinni siihen, ja mun suureksi helpotukseksi se halaa mua välittömästi. Rasmuksen turvallisessa sylissä humina muuttaa sävyään: se on yhä siinä, kaikkialla, mutta mä kuvittelen voivani hallita sitä. Humina ei syökään mua elävältä. Mun koko todellisuus ei ole muuttunut omituiseksi. Täällä kotona elämä on samanlaista kuin ennenkin: on Rasmus, joka on samanlainen kuin ennen, ja minäkin olen yhä sama ihminen kuin ennen, ja meillä on meidän oma arkemme, jota eivät mullistukset mun historiassani muuta. Mä olen kokenut ihan eri historian kuin minkä olen elänyt. Se on päätäkivistävän vaikea asia ymmärrettäväksi.

"Sun perhe on…" Rasmus mutisee, muttei varmaankaan tiedä, miten jatkaa siitä. En mäkään tietäisi.
"Saako musta tuntua, että ne on tehneet tosi paljon vahinkoa, vaikka ne onkin antaneet mulle niin paljon?" mä kysyn ja olen vähällä hukkua syyllisyydentuntoon, omien etuoikeuksieni ja oman rikkonaisuuteni ristiriitaan ja siihen orastavaan aavistukseen, että mullakin on oikeus olla hajalla, vaikka olenkin kasvanut kartanossa.
"Saa", Rasmus sanoo ehdottomasti ja silittää mua.

Me ollaan pitkään hiljaa. Mä hengitän ja tunnustelen turvallisia käsiä ympärilläni, patjaa allani ja tyynyliinan silkkisen sileää pintaa poskeani vasten.

"Ja sun ei ehkä kannata olla sen asian kanssa yksin", Rasmus lausuu ääneen ajatuksen, jota mä olen itsekin hitaasti lähestynyt.
"Ehkä ei", myönnän.
"Mä tietysti olen sun kanssa, mutta…"
"Sä et ole mun psykologi tai terapeutti", täydennän.
"No… en osaisi olla."
"Eikä sun kuulukaan", ilmoitan vankkumattomasti.

Taas me ollaan hiljaa.

"Mistä mä saan apua?" kysyn lopulta itkun partaalla, ja kun mä tunnustelen sitä itkettävää tunnetta, oivallan, että se on kaikkein eniten helpotusta, mikä tuntuu omituiselta tällaisen myllerryksen keskellä. “Kenelle mä voin jutella?”
"Selvitetään se aamulla", Rasmus lupaa ja pussaa mun otsaa ja sitten suupieltä. "Heti aamulla. Kyllä Googlesta löytyy. Nyt meidän pitää kuitenkin nukkua."
Nyökkään. Itken vähän, ja Rasmus pitelee mua silloin sylissään.

Mä muistan, että se katseli mua kummallisesti silloin, kun mä hetken rauhoituttuani liityin sen seuraan Krouvissa. Silloin mun sydän oli noussut hetkeksi kurkkuun, sillä mä pelkäsin sen kiinnittäneen huomiota mun ja Isakin läheiseen juttutuokioon ja haluavan tietää, mitä mies minusta halusi. En olisi osannut vastata siihen kysymykseen silloin, siellä, ihmisten keskellä ja kaiken vielä pyöriessä hurrikaanina mielen miinakentällä.

Onneksi Rasmus Alsilalla oli silmälaput silmillään, mitä tuli minun ja muiden ihmisten väliseen kanssakäymiseen, ja vain yksi huolenaihe mielessään. Se kysyi vain särkikö mun kylkeä ja halusinko lähteä kotiin. Mun oli tehnyt sikana mieli vastata, että lähdetään heti, mutta koska mä en ollut halunnut huolestuttaa sitä, olin vain hymyillyt ja vastannut, että kyllä mä jaksaisin vielä olla jatkoilla, jos Rasmus haluaisi. Niin me sitten jäätiin, mutta Isak Sederstömiä mä välttelin loppuillan kuin ruttoa, eikä sekään enää hakeutunut mun seuraani. Näin kyllä, ettei se jäänyt yksin. Kun mä katselin tuota suurin piirtein itseni ikäistä pitkää punatukkaista miestä ja sen seuraan lyöttäytynyttä naista, muhun iski oksettavan kimurantti ajatus: oli ihan kuin olisin matkustanut aikakoneella vuosikymmenten taa ja nähnyt oman isäni nuorena miehenä, aikana ennen kuin se oli mun isäni. Vaikken mä juonut koko jatkoilla yhtä lonkeroa ja pientä viinilasillista enempää, huono olo tuli jäädäkseen.

Ja se helvetin humina.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.02.21 11:39
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 138
Luettu: 9705

Pikin päiväkirja

Mestarit tallipihalla
27. helmikuuta 2021
Kalla Cup: Pisces #kallacupkalat
@Sarah R.

Sen turvin, että Rasmus toimii porttivahtina helpon A:n viimeisten ratsukoiden ajan ennen luokkien välistä pientä taukoa, Josefina ehtii itse viemään yksityistallista lainakarsinan pieneksi hetkeksi saaneen Pikin Pekka Kaajapurolle, joka on tullut hakemaan päivän ensimmäistä Purtsilaan poistuvaa lastia. Avalla on tekemistä Sepossakin, ja samaan kyytiin mustien ratsujen kanssa pitää saada sopimaan vielä Nitan upea Aliferinakin. Josefina on iloinen siitä, että hänellä on nyt Kaajapuroilla tallikaverinaan oikea ystävä, ja elättelee varovaisia toiveita siitä, että ehkä Nitan avulla hän rohkenee tutustua enemmän Kiiaankin, jonka hevosella Nita kilpailee tänään vaativassa B:ssä.

Josefina itse ei starttaa lainkaan tänään, kuten ei ole tehnyt koko osakilpailuiden aikana. Ensi kerralla sitten, hän ajattelee kiinnittäessään Pikin kuljetussuojan viimeistä tarraa. Ajatus ei kuitenkaan ole kovinkaan intensiivinen. Kalla Cupin ensimmäisen osakilpailun väliin jääminen ei lopulta harmita Josefinaa juuri lainkaan. Piki on päässyt taas harjoittelemaan kisaelämää ensin menestyksekkäästi Ulpun ja sitten mitäänsanomattomammin Avan kanssa, ja sivusta katsominen ei ole tuntunut lainkaan siltä, että Josefina olisi missannut mitään elintärkeää. Onhan hän kisannut kisaamasta päästyään, eikä varmaan kesän tulleen taas muuta teekään, kun Dierk Mayer pääsee tarraamaan tahtipuikkoon ja osoittamaan kesäviikkojen sävelet.

Piki on puuhakas ja levoton, ja Josefina joutuu heti tallin ovesta ulos päästyään pyöräyttämään sen pari kertaa itsensä ympäri, jotta tamma malttaa rauhoittua tarpeeksi seistäkseen aloillaan sen pienen hetken, joka sen taluttajalla kuluu pääoven sulkemiseen. Rauhoittuminen on hetkellistä, ja aivan pian Piki suorastaan loikkaa eteenpäin niin, että Josefina joutuu komentamaan sitä äänellä ja tarraamaan tiukasti riimunnaruun.

"Piki! Äp! Bete dig!" Josefina käskee hevosta, jonka korvat pyörivät kuin propellit.

Tietysti juuri silloin kulman takaa kävelee kouluratsun perikuvaksi puunattu Mina. Sarah Reyes pysäyttää hevosen täydelliseen nelijalkapysähdykseen vaivautumatta kiristämään ohjia, vaikka niitä roikkuukin hevosen kaulalla peräti kaksin kappalein. Josefinan poskia punoittaa hieman. Kyllä tässä näkee, kuka on kouluratsastuksen kaksinkertainen Kalla Cup -voittaja ja kuka vain taluttaa kotimatkalle vilkasta (ja sillä hetkellä hyvin huonosti käyttäytyvää) estehevosta, joka on tehnyt pienten virheiden täyteisen ja ehkä osuvimmin keskinkertaiseksi kutsuttavan kouluradan päivän helpoimmassa luokassa teini-Avan kanssa lähinnä koska Josefina ei ole hennonnut evätä viimeisinä viikkoina suuresti avuksi olleelta Avalta mahdollisuutta. Piki ei ole kouluratsu, eikä siitä sellaista tule, ja Sarahkin tietää sen.

"Hänkö on nyt saanut ihan tarpeekseen koulukisoista?" nainen kysyy korkealta ryhdikkään ratsunsa satulasta.
"Ilmeisesti", Josefina naurahtaa hivenen nolona ja yrittää rohkaista itseään ajattelemalla, että vaikkei juuri nyt siltä vaikuta, on hänkin sentään oman lajinsa kaksinkertainen mestari eli aivan kelpo hevosihminen.
"Äkkiä pois", Sarah vielä tulkkaa nyt luojan kiitos vauhdikkaaseen käyntiin tyytyneen Pikin ajatuksia - vaiko sittenkin Josefinan? Onpas lannistavaa. Sen lisäksi, että Sarahin hevonen käyttäytyy paremmin, toinen on vielä mukava ja kauniskin, ja ehdottomasti tyylikkäämpi kuin ruskapuuta muistuttava Josefina, joka on vieläpä joutunut lainaamaan lämmikkeekseen Rasmuksen ruosteenpunaisen toppatakin. Takki ei taatusti imartele Josefinaa lainkaan. Resori kiristää sen alhaalta hänen (kaikeksi onneksi, sivumennen sanoen) Rasmusta naisellisemmalle lantiolleen ja vyötäisillä takki puolestaan pussittaa. Edes kaunis hevonen hänen käsipuolessaan ei varmasti tee heistä erityisen esteettistä näkyä, kun Pikin kuljetusloimen ja hänen omien ulkovaatteidensa värit riitelevät kaiken muun hyvän lisäksi keskenään.

Mutta mukava osaa Josefinakin sentään olla.

"Joo, Pikin päivän työt on tehty. Sulla sen sijaan on urakka vielä edessä - onnea siihen!" hän toivottaa ja kuulostaa onneksi vain hieman hengästyneeltä joutuessaan pysyttelemään pörhäkän Pikin tahdissa.
"Kiitos, Jusu!" Sarah huikkaa hänen peräänsä.

Ehkä kohtaamista ei sentään tarvitse jäädä ikuisiksi ajoiksi häpeilemään, Josefina ajattelee saatuaan Pikin Pekan kyytiin. Kaikeksi onneksi tamma käveli autoon samaa vauhtia kuin tallista pihalle, joten se sentään sujui hyvin. Nyt Josefina on vapaa palaamaan vastuutontilleen. Vaativan B:n on määrä alkaa hetkenä minä hyvänsä. Paikaltaan puuttuva porttivahti ei kuitenkaan voi juosta: rivakka kävelykin on saanut hänet hengästymään, eikä kylkien kohoilu vieläkään tunnu miellyttävältä. On kuitenkin piristävää olla ihmisten ilmoilla ja tekemässä jotakin tarpeellista ikuisuudelta tuntuvan sairasloman keskellä, ja saamansa piristysruiskeen voimin Josefina arvelee jaksavansa piipahtaa myös Krouvissa illan jatkoilla, mikäli vain ehtii käydä kotona levähtämässä ennen sitä. Olisi miellyttävää laittautua pitkän oloasuissa vietetyn ajan jälkeen, tavata ihmisiä ja onnitella osakilpailuissa menestyneitä; olla osa Cup-huumaa, vaikka sitten vain sivuhahmon kummin kaimana.

Topics tagged under kallacupkalat on Foorumi | Auburn Estate Pikimina
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.02.21 11:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 52
Luettu: 2673

Avventura in Finlandia | Marc

26.02.2021
#kallacupkalat

Kisatunnelma oli vetänyt mut taas Kallaan ja Auburnin kartanolle. Listalla oli muutamia tuttuja nimiä edelliseltä viikonlopulta, mm. Alsila, Aro, Merikanto sekä se yksi jota en osannut mitenkäänpäin lausua. Kuitenkin odotin mielenkiinnolla näkeväni ratsukoiden suorituksia.

Ratsukoista mielenkiintoni varastivat luokan toinen lähtijä, sillä olisi mielenkiintoinen nähdä miten ratsastaja pärjäisi muiden nuorten ratsujen kanssa ja millaisia ratkaisuja tuo tekisi. Radan suunnittelu näytti ainakin olevan kohdillaan sillä rata ei mielestäni tuottanut liikaa nollia, mutta silti se ei ollut liian helppokaan, mikä näkyi varsinkin osan virhepisteissä. Lopulta minut ehkä hieman yllättikin vain kolme tuplanollaa, mutta toisaalta myös moni oli ehkä sortunut siihen että ratsastaisi liian lujaa toisen kierroksen. Toisaalta ratsujen ja osin myös varmasti ratsastajien ollessa kokemattomia tällaiset virheet varmasti olisivat sellaisia joita tulisi tehtyä usein joten olisikin mielenkiintoinen nähdä miten pitkällä juoksulla ratsukoiden urat aukeaisivat ja millaisia tuloksia nuo tekisivät. Selkeästi oli nähtävillä että pohjatyö oli tehtynä hyvin joten tulevaisuus oli lupaava mielestäni monenkin kohdalla.

Seuratessani 120cm luokan rataantutustumista muistelin omaa, nyt jo yli vuosikymmenen takaista nousua kyseiselle tasolle.

Loppuvuosi 2008

”Prepararsi Rossi, Colombo, Romano, Greco e Di Bianchi” kuulutus kaikui kisapaikalla. Hypistelin ratsuni ohjia.
”Sei sicuro di ricordare di cosa stavamo parlando?” Giulion haukankatse tuijotti minua maan kamaralta. En ollut ihan varma siitä, miten innostunut olin itse asiasta, että hyppäisin ensimmäisen 120 cm kisaratani tällaisissa kilpailuissa, mutta Giuliolle ei laitettu vastaan. Joten radalle oli mentävä ja mieluusti palattava vielä puhtaan suorituksen kanssa.
”Si. Huolelliset tiet, oikea määrä laukkoja eikä tyhmiä riskejä”
”Brava”

Sen jälkeen ei auttanutkaan kuin ratsastaa radalle heti kun Romano oli päässyt oman ratansa jälkeen pois. Muutama kymmen sekuntia mitä edellisen ratsastajan rata kesti, tuntui noin puoleltatoista sekunnilta ja pian oma nimeni kajahtikin seuraavaksi ratsastajaksi. Keräsin ohjia hieman lyhyemmälle, siirsin ratsuni laukkaan, ennen kuin oli aika tervehtiä tuomaria ja kääntää ratsun nenä kohti lähtölinjaa ja radan ensimmäistä, 160 cm Grand Prix esteeltä vaikuttavaa pystyä.”


Esteiden noustessa myös ratsastajien taidot tuntuivat nousevan. Yllätyin totaalisesti ensimmäisen kierroksen nollista ja muutaman ratsukon suoritus menikin hieman ohitse pohtiessani tason korkeutta. Kuitenkin kuullessani etäisesti tutun ratsun nimen lähtevän radalle sain keskityttyä taas siihen mitä olin tullut tekemään. Musta läsipää oli mielestäni kilpaillut edellisenä viikonloppuna eri ratsastajan alla. Ratsukosta huomasi että töitä oli tehty vaikka yhteistyössä tuntuikin olevan pientä pätkimistä sielä ja täälä. Ajoittain tuntui kuin olisin katsellut omaa ensimmäistä rataani.

”Ensimmäinen pysty selvitetty, neljä laukkaa, kakkonen, loiva kaarre diagonaalille ja okserille” muistan ajatelleeni, ennen kuin okseri olikin jo edessämme ja ennen kuin tajusin mitään, ratsuni oli ponnistanut ilmaan. Siitä paikasta ei ollut mitään mahdollisuutta päästä esteen ylitse ja painoin silmäni tiukasti kiinni ja pidätin hengitystäni.

*thump*

Avasi silmäni ja tajusin olevani edelleen selässä. Kolmas este läheni, laukka-askel, ylös, hyppy. Katse neloselle. Kyllä tämä vielä tästä.


Puomien kohotessa ensin kolmeen kymppiin, sitten neljään kymppiin ja lopulta aina GP tasolle 160 cm korkeuteen tuntui ratsastajien tiet lyhenevän ja tiukkenevan. Muutamat ratsastajat, joiden olin nähnyt mittailevan pidempiä teitä radankävelyssä ottivat nyt turhia riskejä ja niistä johtuvia turhia puomeja.
”Non ha senso” huokaisin itsekseni nähdessäni miten taas yksi puomi putosi liiallisen riskinoton seurauksena.  Mä olin toisaalta tyytyväinen siitä, että vaikka riskejä otettiin ei mikään noista tilanteista päätynyt kaaokseen. Muutamaan kertaan kuitenkin oli kuultavissa miten koko katsomo pidättää hengitystään hypyn lähtiessä liian pohjasta ja kaikkien vain toivoessa että ratsukko pääsee esteen ylitse. Hyppy onnistui, mutta seuraava ratsukko toisti saman tempun, mutta jos mahdollista vain pahemmin. Tämä hyppy, yhdistettynä siihen että kyseessä oli radan viimeinen este, sai hengitykseni salpautumaan ja muistot iskemään veitsen lailla tajuntaani.

”Paramedici sul posto immediatamente!”
kirjoittaja Marc Di B.
lähetetty 26.02.21 17:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Avventura in Finlandia | Marc
Vastaukset: 17
Luettu: 510

Zelian päiväkirja


Kilpailupäivä ei ollut pitkään aikaan jännittänyt mua niin paljon, että mun oli jopa vaikea keskittyä ajamiseen. Jännitys ei kuitenkaan johtunut siitä, että mä olisin jännittänyt itse kilpailemista - ei, siihen mä osasin asennoitua parin kuukauden kilpailutauosta huolimatta järjellä. Mun stressinaiheeni oli eilisiltana löytämäni nirhauma Zelian jalassa, koska jos se ei ollut vastannut iltamyöhällä ähräämääni hoitoon eli huolelliseen puhdistukseen ja Betadine-hauteeseen, startti tamman kanssa jäisi vain haaveeksi.

Ei Zelian poisjäänti olisi maailmanloppu, mutta tietenkin toivoin pääseväni starttaamaan tammalla, jonka kanssa olimme treenanneet alkuvuoden ahkerasti. Mä halusin ennen kaikkea päästä näkemään ja kokemaan sen, oliko tehostetusta sileäntreenistä ja pienempien korkeuksien tekniikkaan painotetuista estetreeneistä ollut hyötyä. Toivoin, että oli, vaikka vielä enemmän mä toivoin edelleen sitä, että pääsisin ylipäänsä radalle Zelian kanssa.

Tarhassa mua odotti räjähdysherkkä tamma, joka miltei lensi talliin. Päällisin puolin jalka näytti hyvältä, vaikka Zelian mielentilan huomioiden olisi ollut varsin mahdollista, että se olisi saanut aiheutettua itselleen haavan tai parikin lisää. Zelian omistajana olin saanut tottua erilaisten vekkien ja nirhaumien hoitoon, koska omistajuusaikanani tamma oli nimenomaan vauhdikkaalla tarhakäyttäytymisellään saanut mut kokoamaan itselleni sellaisen ensiapupaketin, että sillä olisi todennäköisesti voinut hoitaa koko tallin hevosten erinäiset sotavammat. Tästä kaikesta huolimatta mä en ollut edelleenkään käärinyt Zeliaa kuplamuoviin tai vaatinut Pennaa rajaamaan sille pientä postimerkkitarhaa, sillä loppujen lopuksi tamma vain nautti ulkoilusta ja tarhakavereidensa seurasta.

Mä en ehtinyt edes Zelian kanssa tamman karsinalle - en oikeastaan lähellekään - kun mun matkani pysäytti Viivi. Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, sillä edellisistä osakilpailuista lähtien se pieni poniratsastaja oli tupsahdellut eteeni milloin missäkin tilanteessa ja käyttäytynyt kuin meillä olisi enemmänkin yhteistä.
Ciao! Eikö Lauri enää antanut Vegasia lainaan, vai oliko se vaan viimeksi liian haastava?” Viivi tiedusteli kirkkain silmin ja paljasti samalla tutkineensa esteratsastuksen lähtölistoja tarkemminkin.
“Hmmh”, hymisin yrittäen hivuttautua samalla kohti karsinaa pitäen selkeän turhautuneen ruunikon tarpeeksi kaukana Viivistä. “Se oli vaan sellainen kertaluontoinen kokeilu.”

Huomasin Viivin kulmien kohoilevan siihen tahtiin, että se yritti vetää sanoistani omia johtopäätöksiään.
“No, Lauri saattaa katua sitä”, tyttö tokaisi ja oli mun kulmieni vuoro kohota. “Horoskooppi nimittäin lupaili sulle tälle päivälle sellaisia - *epämääräistä mutinaa mulle vieraalla kielellä* - kosmisen lempeitä tuulia. Siis tiedäthän, sellaista kosmista, siis avaruusjuttua. Ja sun piti luottaa salamana lähtökäskyihin, eli muista olla hereillä sitten, kun tuomarin pilli laulaa.”

Mä en todellakaan tiennyt a) mitä horoskooppi mulle lupaili, b) että Viivi oli kartalla horoskoopeista ja c) miksi tyttö oli ottanut asiakseen lukea mun horoskooppini.
“Ai”, mutisin huojentuneena siitä, että olin päässyt vihdoin Zelian karsinalle ja pystynyt laskemaan tamman hetkeksi irti sinne. “Zelia on ainakin varmasti ripeä reagoimaan, Sipsistä en vielä tiedä.”

Se oli joko Zelian levottomuus tai Viivin bongaama, seuraava uhri, joka sai tytön poistumaan tammani karsinalta ja antamaan mulle samalla työrauhan. Zelian haava oli lähtenyt umpeutumaan hyvin, eikä alue sen ympäriltä tuntunut lämpimältä tai turvonneelta.
“Selvittiin säikähdyksellä”, huokaisin tammalle taputtaen sitä kaulalle ja aloin miettiä, olinko viitannut enemmän hyvin parantuneeseen haavaan vai Viiviin, joka ei onnistunut lyöttäytymään groomikseni tai henkilökohtaiseksi horoskoopin lukijakseni.

kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 26.02.21 13:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 75
Luettu: 4096

Inkan päiväkirja

Kenttäviikonloppu 19. - 21.02.2020

#kallacupkalat

Perjantai
Äitihän se oli innostunut aivan silmittömästi tämän vuoden Kalla CUP-teemasta, eli horoskoopeista, ja käynyt perjantaina aamiaispöydässä läpi syvälliset analyysit horoskooppimerkeistämme ja kaikesta sen ympärillä.
"Tässä sanotaan, että Vaaka ja Kalat voivat joko rakastua palavasti tai kokea, etteivät alkuunkaan ymmärrä toisiaan", äiti selosti, vilkaisi minua ja Matildaa hymyillen. "Teidän kohdalla se on aika selvää kummin kävi."
Katsahdin vieressäni istuvaa naista, joka piilotti pienen hymynsä kahvikuppinsa taa.

"Seksi teidän välillänne..."äiti jatkoi jutun lukemista ääneen ja siinä vaiheessa nappasin iPadin hänen kädestään tuumaten, että eiköhän se riittäisi jo siitä aiheesta.
Sofia naureskeli aamupuurot ympäri kasvojaan ja Matildakin oli ynähtänyt jotain epämääräistä äidin höpinöille ennen kuin skarppasi, vei astiat tiskikoneeseen ja ilmoitti lähtevänsä töihin.
"Kai sinä tulet katsomaan niitä kisoja?" äiti huuteli naisen perään, joka lupasi tulla.
Minulla olisi tänään puolikas etäpäivä ennen kuin olisi lähdettävä Kaajapuroille ja sieltä Auburniin kentän koulukokeeseen.

Minun hyvästellessä Matildaa eteisessä, äiti oli ottanut iPadin takaisin itselleen ja kun palasin keittiöön, hän luki minulle ääneen Iltalehden povailemaa horoskooppia.
"Jokin viikonlopun tehtävä jännittää sinua, ja pelkäät mokaavasi tai alisuoriutuvasi. Kaipaat pientä uskonvahvistusta. Pyydä sitä ihmiseltä, jonka arvostelukykyyn luotat."

Naurahdin. Niin, kai se oli ihan osuva ennustus.
Kieltämättä viikonlopun kisarupeama jännitti. Mokaaminen ja alisuorittaminen oli toki mahdollista, mutta uskonvahvistusta en äidiltäni pyytäisi, siitäkin huolimatta että luotin häneen.
Hän kyllä antoi neuvonsa pyytämättä: "Jätä ne hullut esteiden hyppelyt, ei minun sydänparka enää sellaista kestä katsella!"

Ja puhtia sanoilleen hän sai minun ja Inkan koulusuorituksesta.
Kolmas sija ei todellakaan ollut huono ja kai se tavallaan loi pientä uskoa siihen, että me saatettaisiin pärjätä näissä kisoissa. Siitäkin huolimatta, että vielä olisi vedettävä yhtä hyvin ellei paremminkin niin maasto- kuin rataesteilläkin.

Lauantai
Sen sijaan, että olisin ottanut äidin "neuvoista" kopin, minä jälleen lauantaina laitoin Inkalle varusteet niskaan ja valmistauduin hallimaastoesteisiin.
Viimeksi meidän virhepistesaldo maastoesteiltä oli ollut 11,3 ja ajattelin pyrkiä siihen, ettei niitä tällä kertaa enempää tulisi.

Eikä tullut. Puhtailla nollilla ei kuitenkaan päästy rataa läpi, mutta 4,4vp oli huomattava parannus viime kertaan.
Salaa toivoin, että sillä määrällä olisi myös sijoituksille asti päästy, mutta eihän siinä niin käynyt ja se virhepistemäärä keikautti meidät sijalle 7 ja väliaikatuloksissa kuudennella sijalla.
Hieman turhautti, mutta olin joka tapauksessa tyytyväinen niin Inkaan kuin itseenikin.

"Huomenna nollat ja olette erittäin todennäköisesti sijoilla lopullisissa tuloksissa", Oskari Käkiharju totesi rohkaisevasti. "Hyvin teillä meni. Ja menee. Jatka samaan malliin."
Kyseinen mies oli mitä ilmeisemmin se horoskooppini povailema henkilö, jonka arvostelykykyyn luotin ja jolta kaipasin pientä uskonvahvistusta.

Sunnuntai
Muttei meillä nollia tullut rataesteilläkään, vaikka itsevarmana ja päättäväisenä Inkan radalle ratsastinkin.
Otin typerän riskin ohjaamalla tamman liiankin tiukasti eräälle esteelle, minkä vuoksi tamma sekosi askeleissaan, pudotti puomin eikä me saatu korjattua menoa ennen seuraavaa estettä ja pudotushan siitäkin tuli.

Jos eilen oli turhauttanut hieman, tänään turhautti kahta kauheammin ja syyllinen oli siellä peilissä.
Mutta lopullisissa tuloksissa olimme sijalla viisi, ensimmäiset ei-sijoittuneet.

Tästä olisi kuitenkin hyvä jatkaa tulevia koitoksia kohti!
Ensi viikolla starttaisin Inkan kanssa myös tavan esteillä ja tiesin jo valmiiksi, etten tämän päiväisiä virheitä toistaisi.

Taluttaessani tamman päivän päätteeksi omaan karsinaansa, hymyilin itsekseni ja päätin, että kyllä me tänä vuonna edes yksi kentästä ansaittu ruusuke kotiin tuotaisiin. Värillä ei väliä.
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 23.02.21 20:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 48
Luettu: 2058

Kissen päiväkirja

Kalat-Kisse
19. helmikuuta 2021 #kallacupkalat

Kenttäkilpailuissa starttaaminen kahdella hevosella oli rankkaa. Vaikka Kisse ja Bran eivät menneet edes perättäisissä luokissa, musta tuntui, että mä olin jo perjantai-iltana aivan loppu juostuani koko päivän paikasta A paikkaan B ja takaisin kuin joku outo ikiliikkuja. Osa siitä juoksemisesta liittyi siihen, että Branin paperit olivat hukassa ja Kisseltä jotenkin irtosi kenkä kuljetuksessa, mutta yhtä kaikki – kiirettä piti. Mä en lainkaan ymmärtänyt, miten esim. Oskari Käkiharju jaksoi kisata kolme hevosta. Josefina keikkui tallilla mukana, mutta liikkui vielä kankeasti ja pysytteli katsomon puolella. Mun äiti, joka oli luonnollisesti saapunut paikalle katsomaan Kissen suorituksia, piti sille seuraa, joskaan mä en ollut vielä aivan saanut selville, miten iloinen Josefina siitä asiasta oli.

Cella oli onneksi mukana kuvioissa auttamassa Branin kanssa, ja Inna taas hoiti luonnollisesti Kisseä. Molemmista oli kullanarvoinen apu, sillä mulle meinasi tuli kiire pelkästään verryttelyiden ja ratojen opettelun opettelujen kanssa. Niinpä mä sain taas leikkiä ammattikenttäratsastajaa (tai no – mähän itse asiassa olin mukana PRO-rankingissa nykyään, kun Bran kisasi jo kahta tähteä), kun hevoset tuotiin mulle valmiina siististi laitettuina ja letitettyinä ja mä vain tein ratsailla parhaani.  

Perjantaina mun paras riitti Kissen kanssa toistaiseksi suurimpaan ratsastussaavutukseeni eli voittoon oikeuttaviin prosentteihin itse A. Sokan tuomaroimalla kouluradalla. Inna syötti Kisselle radan jälkeen porkkanoita niin, että hyvä ettei koko hevonen muuttunut kertaheitolla oranssiksi, ja alkoi saman tien suunnitella Kisselle kouluratsun uraa.

”Laukka näytti tosi hyvältä”, Inna pohti enimmäkseen itsekseen, ”vielä kun se vähän voimaa, niin voi aloittaa vaihtojen treenaamisen kunnolla…”

”Musta ei sitten tule kouluratsastajaa”, mä koin tarpeelliseksi ilmoittaa.

Inna vilkaisi mua ja tyrskähti. ”No ei, mutta pitäähän teidän selvitä tulevaisuudessa helposti vaativan B:n tehtävistä.”

”Sun pitää ehkä alkaa valmentaa mua, jos näin on”, mä totesin ja löysäsin Kissen satulavyötä. Se yritti hieroa oranssia vaahtoa turvastaan mun olkapäähän, mutta mä ehdin viime hetkellä huitaista sen pään kauemmaksi.

”Hypätään nyt ensin”, Innakin näytti tokeentuvan. ”Mutta kuinka osuvaa, että Kissellä meni nyt näin hyvin, kun se on kalat itsekin.”

Mä pyyhin intensiivisesti kuolapisaroita takiltani enkä aluksi ymmärtänyt yhtään, mitä Inna selitti. ”Mhhmm?”

”Kalat”, Inna toisti. ”Horoskooppimerkiltään. Kun sillä on syntymäpäivä kahden viikon päästä.”

”Hmm, niin”, mä nyökkäsin osakilpailun teeman palatessa mieleeni. Ehkä tähtien asennoilla tosiaan oli näppinsä pelissä.

Kissen erinomaisen suorituksen jälkeen oli pieni pettymys, että Branin rata kaatui kireyteen ja tahtirikkoihin. Mä suorastaan näin Amandan pyörittelevän tuomarinpenkiltä päätään sihteerin kirjatessa nelosia arvostelulomakkeeseen, ja Bran oli kouluosuuden jälkeen luokkansa viimeinen. Se ei ollut mikään kovin kummoinen CIC2-debyytti ja mua lievästi ärsytti radan jälkeen, mutta kuten Cellakin mua lohdutti, ei kouluosuus ollut koskaan ollut Branin vahvuus ja se voisi rata- ja maastoesteillä nostaa itsensä vielä reilusti luokan puolivälin yläpuolelle. Kissen kisaviikonloppu taas ei voinut lähteä alamäkeen, mikä oli toisaalta aika ankea ajatus, toisaalta jotenkin lohdullinen.

Illalla kotona, kun Josefina oli suihkussa, mä vielä googlettelin horoskooppeja. Sain selville, että mä itse olin kaksonen, ja että kalat kuten Kisse olivat ”tunteellisia, herkkiä ja taiteellisia, eivätkä koskaan ilkeitä”, mikä itse asiassa kuulostikin Kisseltä.

”Kalat elävät omassa herkässä maailmassaan”, mä luin ääneen ja nyökyttelin päätäni, kunnes kelasin sivua alaspäin terveysosioon. Se sai mut ensin naurahtamaan epäuskoisesti, sitten huolestumaan, ja lopuksi toivomaan hetken aikaa sormet ristissä, että horoskoopit olivat humpuukia, tai Kissen kisaura voisi loppua harmillisen lyhyeen.

Jalkojen epämuodostumat, liikavarpaat ja känsät ovat heille ominaisia. Kalat kärsivät herkästi myös henkisistä ongelmista.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 22.02.21 22:27
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kissen päiväkirja
Vastaukset: 25
Luettu: 1703

Sepon päiväkirja

» 19.-21.02.2021 - kenttäviikonloppu
#kallacupkalat #avamartin

perjantai kolmastois… ei kun yhdeksästoista

Hävetti, vaikka Sepon suoritus kouluosuudesta ei ollut yhtään niin paha, mitä se ehkä olisi voinut olla. Kuusikymmentäseitsemän ja puoli prosenttia oli taas melkein 2 prosenttiyksikköä parempi tulos, mitä me oltiin tähän asti saatu, mutta silti mä en ollut tyytyväinen. Martin oli katsonut Seppoa tulkitsematon ilme kasvoillaan. Mua oli ärsyttänyt, kun en osannut tulkita sitä niin hyvin, mitä tyttöystävän työnkuvaan kuului, mutta saatoin arvata mitä puoliveristen keskellä kasvanut saksalaiskomistus mietti. Karvainen, vähän pullea (kyllä, vaikka se oli laihtunut varmaan 50 kiloa tai enemmän parissa kuukaudessa) ja hidas. Mä olin hymyillyt sen tulkitsemattomille kasvoille ja käynyt verryttelemään, tuntien sen katseen poltteen niskassani. Jollain tapaa mä olisin halunnut näyttää sille miten pullea piensuomenhevonen peittosi kaikki nuoret lupaavat puoliveriset ilman ongelmia.

Jumalat tai ne jotkut, jotka päätti meidän tuuristamme, eivät olleet meidän puolellamme. Seppo oli hidas pohkeelle, se tuntui vähän kankealta vaikka mä olin taivuttelemasta taivutellut sitä verryttelyssä. Mä aloin tuntea pientä pakokauhua mitä lähemmäksi tultiin kisojen alkamisaikaa, sillä mehän oltiin jo toisena lähdössä kouluradalle. Mä yritin silmäillä katsomoa vähän vaivihkaa, ettei mun paniikki näkyisi niin selvästi ja etsiä yhtä ruskeapäistä miestä sieltä. Se oli kai vähän epätoivoinen hail mary yritys, sillä kyllä mä tiesin, ettei Merikannolla ollut aikaa olla seuraamassa jotain harraste/tuttari tason verryttelyä etenkin kun mä en enää maksanut sille sen valvovasta silmästä. Mä kaipasin valmentajaani, viime hetken vinkkejä, mutta sitten kuulutuslaite naksahti päälle ja mä kuuntelin miten Vaanila avasi Kalla CUP:n ensimmäisen osakilpailun tälle vuodelle.

Mä olin auttamatta kusessa.

“Everything alright?” Martin kysyi, kun se asteli mun rinnallani verryttelystä Tammi-areenan puolelle.
“Yeah, why?” mä vastasin niin monotonisella äänellä, että olisin mennyt vaikka robotista tarvittaessa.
“You seem a bit… nervous?” Martin ehkä aavisti astelevansa heikoilla jäillä, sillä se katsoi mua vähän varoen. Sen katse herätti jonkun selviytymisvaiston mun sisälläni ja se kertoi, etten mä voinut olla heikko. Tunnustelin hymyä, joka nousi huulilleni tuntematta sitä lainkaan sisälläni.
“Just excited. All is good.”
“Good. Viel Glück”, Martin toivotti ja uskalsi nähtävästi jo hymyillä vähän.
“Thanks bae”, henkäisin ja kannustin Sepon raviin ettei sille jäänyt aikaa pohtia katsomoa tai kisakoristeita tai mitään muutakaan areenalla olevaa. On vain minä ja hevonen, yritin vakuuttaa itselleni ja ratsastin alkutervehdykseen.


lauantai kahdeskymmenes

“Ava! Ava, odota!” tuttu ääni kuulutti lunta vasten narskuvien kavionäänien ylitse. Mä käännyin satulassa ympäri katsomaan kuinka äitirakas juoksi meitä kohti. Sen käsilaukku heilui vallattomasti ja sen poskilla näkyvä puna syveni joka askeleella.
“Älä juokse! Herranjumala yritätkö sä pudottaa mut jo ennen starttaamista? Rauhotu”, mä ärähdin ja pysäytin Sepon keskelle tietä. Äiti hidasti kävelytahtiin ja puuskutti tavalla, josta tiesi ettei se hoikasta olemuksestaan huolimatta harrastanut mitään liikuntaa.
“No mitä nyt?” kysyin ja nypläsin kisanumeroa kisapaitani päällä. Mä en voinut käsittää miksi kenttäratsastuksessa piti käyttää sellaisia, mutta toisaalta koska kaikilla oli sellainen - mä en ainakaan erottunut sen takia joukosta.
“Halusin vain toivottaa onnea. Isäkin lupasi tulla katsomaan sun kisoja”, äiti kertoi ja hymyili.
“Sen uuden naisen kanssa vai?” kysyin terävästi.
“En mä tiedä. Sanoi vain tulevansa. Ajattelin kyllä josko näkisin vihdoin sen sun poikaystävänkin, onko hän täällä?” äiti uteli ja katsoi ympärillemme uteliaan näköisenä. Mä olin tyytyväinen, että Martin oli katsomassa josko verryttely olisi jo auki.
“No ei ole. Miksi sun pitää olla noin nolo? Mä kyllä esittelen teidät, kunhan ehdin. Mene nyt, äläkä herranisä enää juokse. Käy hakemassa vaikka kahvia tai jotain.”
“Kyllä kyllä, tsemppiä!”
“Joo joo”, mä huokaisin ja kannustin Sepon takaisin käyntiin. Näin, että Martin oli jo kävelemässä meitä kohti ja huokaisin helpotuksesta, että äiti oli tajunnut jo lähteä.

Mä tunsin veren kohisevan korvissani, kun vilkaisin rannekelloani. Vähän kovempaa, ehdin miettiä ennen seuraavaa hyppyä, Seppo tuntui olevan täynnä tulta ja tappuraa. Sen kavioista lähti ihan mieletön kumina hiekkapohjaa vasten. Se puhisi ja puhkui, korvat kääntyivät innoissaan eteen ja taakse. Mua yhtäkkiä rupesi naurattamaan kesken meidän suorituksen, kun ajattelin miten pienestä Seppo-ponista kuoriutui ihan oma persoonansa maastoesteiden välissä. Sepi-selviytyjä tuntui eläytyvän tilanteeseen ihan satasella ja mä nautin kun se oli siinä tilassa. Mä halusin jäädä siihen tunteeseen ikuisuudeksi.

Nolla virhepistettä.

Mä en voinut uskoa silmiäni. Nol-la. Pyöreä ympyrä.

Nollan ja kahdeksantoista välillä oli kanjoni. Syvä, pohjaton kuilu, jonka toiselle puolelle mun ei olisi ollut oikeasti mitään tilaa päästä, mutta siellä mä olin. Me oltiin tultu maaliin ihanneajassa, ilman kieltoja. Mun päässä suriseva euforia sai mut suukottamaan Martinia niin intohimoisesti, että meidän hampaat kalahti vähän yhteen ja molemmat purskahti nauramaan. Mä melkein itkin onnesta.
“That was incredible, I thought he was going to pass out, he was breathing so heavily”, Martin sanoi huvittuneena, mutta taputti mun ponin klipattua kaulaa innostuneen näköisenä.
“I know. He was super”, mä hengähdin.
“You were super”, Martin lisäsi.
I know.

Tätä vauhtia mäkin ehkä saisin jonkun oman pienen sponsoriratsun kenttäkisoihin, jolla voisi kokeilla startata vähän harrastetta vaativampaa. Jonkun, jonka hyppykapasiteetti ei loppunut kahdeksaankymmeneen senttiin.

Johan mun horoskoopissakin sanottiin, että kauriin päivä on lauantai. Vaikka en kokenut kovin usein kuuluvani kauriin ujoon, kärsivälliseen ja vaatimattomaan kuvaukseen, mä löysin sieltä myös paljon osuvia kuvailuja. Esimerkiksi se, että mä olin itsepäinen ja kunnianhimoinen. Janna oli joskus lukenut mun horoskooppia ja kertonut, että eniten kaurista pelottaa hänen sisällään tuntemansa yksinäisyyden kuilu, josta hän ei aina usko pääsevänsä eroon edes rakkauden avulla. Katsoin vieressäni kävelevää Martinia ja mietin oliko se oikeasti niin.


sunnuntai toivoa täynnä kaksykkönen

Mulla oli törkeän hyvä fiilis verryttelyssä, Seppo oli eilen loistanut täydellisyyttä maastoesteillä ja väsyttävästä kisaviikonlopusta huolimatta ruuna oli energisen tuntuinen. Se oli läpäissyt aamun hevostarkastuksen puhtain paperein ja laukkasi verryttelyesteiden ylitse korvat hörössä intoa puhkuen. Taputin Sepon kaulaa ja ehdin hengittää hetken ennen luokkien alkua. Rautias suomenhevosruuna starttasi kenttäkisojen viimeisen päivän ja mä yritin samalla muistella rataa mielessäni ja seurata miten sillä ja sen ratsastajalla meni. Se tuli maaliin lopulta 8 virhepisteen kera ja mä yritin laittaa mieleeni mitä en ainakaan radalla tekisi samalla tavalla, kuin Vilihuiskis ja sen ratsastaja.

“Seuraavana vuorossa Ava Pulkkanen ratsunaan Sysivalkee”, Vaanilan ääni kuului kovaäänisistä ja annoin Sepon ravata esteiden välissä odottaessani lähtömerkkiä. Näytin ruunalle kaikki esteet, mitä se vähänkään kyttäili ja kannustin sen laukkaan heti äänimerkin saatuani. Sepon laukka tuntui hyvältä, sen korvat kiinnittyivät ensimmäiseen esteeseen hyvin ja mä laskin laukka-askeleita hyppypaikkaan.

Kuului aivastus - mä ehdin rekisteröidä sen verran ennen, kun tajusin törmääväni Sepon kaulaan kehollani. Puomit lensi meidän edessä ja mä ehdin sekunnin sisällä ajatella jo kuolemaa, tippumista ja puoli tuntia maneesia ympäri rallittavaa suomenhevosta. Mä en saanut henkeä, mutta sain pidettyä itseni satulassa ja kuulin kellon kilahtavan uudelleen. Yleisö kohahti äänekkäästi.

Sillä aikaa, kun Stina ja Matilda rakensi rataa uudelleen mun aivot sauhusi. Mä ylianalysoin joka ikistä askelta, verryttelyä, taputusta, hengenvetoa siitä lähtien, kun olin noussut selkään. Mitä mä olin tehnyt väärin, että Seppo oli kieltänyt ja vielä siten, että mun oli odotettava että ratahenkilöstö kasaisi esteen uudelleen? Mua hävetti samaan aikaan, kun hurrikaanin tavalla suuttumus kiersi kehää meidän ympärillä. Mä tiesin, että mun olisi vain pitänyt jatkaa rauhassa, aloittaa ihan tyhjästä, mutta mä en olisi ollut mä jos olisi kyennyt sellaiseen.

Maneesissa kilahti uudemman kerran ja mä upotin terävästi kannukset mustan ponini kylkiin niin, että se urahti ja nosti laukan seisaaltaan. Mä pysyin niin kiinni siinä, mitä vain osasin ja läimäytin raipalla ruunan lavalle vielä varmuudeksi ennen hyppyyn lähtöä. Seppo hyppäsi ylös, niin korkealle, että sitä taisi vähän itseääkin hirvittää ja tuli alas ihan yhtä terävästi. Jos mä en olisi puristanut suunnilleen kannuksia sen kylkiluiden väliin, mä olisin lentänyt sen selästä kuin märkä rätti ja jäänyt pyörimään sen jalkoihin. Hypyn jälkeen Seppo pukitti kolme kertaa perätysten, mutta niissä mä olin jo tottunut pysymään. Sapetti vieläkin. Hirttäisin sen aivastelijan, jos saisin selville kuka se oli.

Mun oli pakko ottaa pari vähän pidempää lähestymistä, mitä olin ajatellut ja crashin lisäksi meidän kisasuoritusta koristi kaksi aikavirhettä, eli yhteensä 6 virhepisteen verran. Eihän se ollut katastrofi - meidän ekoissa kenttäkisoissa me oltiin saatu tuplasti sen verran virhepisteitä estekokeesta, mutta eilisen täydellisyyden jälkeen kaikki tuntui vain karvaalta pettymykseltä.

“Are you okay?”
“Yeah”, mä valehtelin Martinille, jonka silmistä paistoi huoli. Turvaliivi tuntui puristavan mun keuhkoja ja mun kättä särki, sillä olin kai jotenkin tunkenut sen itseni ja Sepon kaulan väliin pysähdyksessä.
“It looked like it hurt. Also your lip is bleeding”, Martin sanoi ja sain vain vaivoin pidettyä sisälläni kuplivan sähinän hiljaisena. Jos siinä olisi seissyt kuka tahansa muu, mä olisin purkanut pahaa oloani siihen. Sen sijaan mun sormet kävivät mun huulilla ja näin miten mun valkoiset kisahanskat värjäytyivät punaisiksi. Tajusin, että mun suussa maistui myös veri.
“I’m fine”, mä toistin ponnettomasti ja mietin jo millä mä saisin mun hanskat taas valkoisiksi ennen ensi viikonloppua.

Martin kuitenkaan ei luovuttanut, vaan kaappasi Sepon ohjakset mun käsistäni ja melkein talutti mut paikalla olevan sairaanhoitohenkilökunnan luokse. Ne puhdisti mun huulen, joka sai mut kiroilemaan kovaan ääneen ja testasivat sekä mun käden että mun kylkiluuni ja totesivat, että kannattaisi syödä pari buranaa illalla ja tarkkailla vointia.

Martin lähti myös mun mukaani viemään Seppoa takaisin Purtseille ja jossain puolessa välissä matkaa mun harmitukseni vihdoin alkoi sulaa pois, kun mä kuuntelin mun poikaystäväni tarinoita miten monilla tavoilla se oli pudonnut elämänsä aikana.

Kalla CUP 1. osakilpailu
Harrasteluokka (kenttäratsastus)
Tulos 5/11 (54,8 vp)
kirjoittaja Ava P.
lähetetty 22.02.21 16:25
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Sepon päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2949

Tallipäiväkirja 2020-21

Oroscopo
[horoskooppi]


Domenica, 21.2.2021
#kallacupkalat

Me parannettiin Pontuksen kanssa prosentteja eilisissä kisoissa, mutta menetettiin sijoitus. Nita ja Kiia paransi omia tuloksia nuorilla hevosillaan vielä huimemmin, mikä oli jo niin epäuskottavaa ja epäreilua, että vähän tulin kateudesta myrkynvihreäksi. Ekan sijoituksen ansiosta me kvaalauduttiin Storywoods Dressage Cupin finaaliin, mutta koska Kalla Cup oli samaan aikaan ja Pontus ihan kauhea lastattava, ei auttanut kuin kailottaa miten me oltaisiin kyllä voitettu kaikki. Nita aikoi kai ehtiä molemmille kilpailupaikoille, mutta tyhmä äiti ei suostunut sellaiseen.

Oikeasti aioin kyllä kannustaa Nitaa Storyn Cupissa. Olin saanut Nitalta ja Kiialta eilen kyydinkin, koska äiti oli tässäkin asiassa tyhmä eikä muka ehtinyt koska kenttäkilpailut. Pläh. Tänään oli meneillään rataestekoe, ja juuri nyt oli luokkatauko (kannustin Pro-Rasmusta, Isbeä, Latea ja pannarimestari-Juusoa. En tod äitiä). Mun piti kiiruhtaa pissalle, eväsleipien luo ja aivan ehdottomasti piti valmistaa yksi kipponen espressoa. Kuka hitto jaksoi herätä viikonloppuisin näihin kisa-aamuihin!

Mun ruikkari oli vähän kuivaa mutta espresso loistavaa. Levittäydyin loungen pöydän ääreen evästämään ja silmiin sattui naistenlehti. Anna, Eeva, Tarja, joku sellainen. Oli vähän uskomatonta, että ihmiset lukivat vielä paperilta, mutta siinä se lehti oli levitettynä. Edellinen lukija oli ilmeisimmin syventynyt horoskooppeihin. Hauskaa! Italian mummi uskoi niihin.

Mun horoskooppi oli tietysti Neitsyt; kaunis, kiltti, kunnollinen, Jeesuksen äiti ja mitä näitä nyt oli. Lehti tiesi ilmeisesti mun koko helmikuun.

Sinulla on erittäin tärkeä rooli (epäilemättä!!): Kun aika paukahtaa rajusti oivallusten ja visioiden armaaseen ihmemaailmaan, jonkun täytyy soveltaa parhaat jyvät tulevaisuuden kylvöön.
Öh, okei? Jotain paukahtaa rajusti ja maailma on ihmeellinen? Kuulostaa kieltämättä Viivin elämältä, olkoon totta siis.

Tämä todellinen työ ei aina ole kovin kiitollista, koska idealistit katsovat oikeudekseen arvostella toteutuksen hitautta ja hankaluutta.
Okei??? Ihan totta se kyllä, että työ ei ole aina kiitollista, vaan hidasta ja hankalaa. Esim. matikan läksyt tai kotityöt.

Se on kuitenkin todellisuuden ominaisuus, ei Sinun.
EIKÄ! Niinkö tosiaan. Mahtavaa. Scusa mama, todellisuuden tilasta johtuen tiskikoneen tyhjentäminen ei enää onnistu.

Toisaalta emme voi olla arvostamatta myöskään hyviä ideoita. Hyvä teoria voi olla käytännöllisempi ja tehokkaampi kuin kymmenen vuotta vanhoja konsteja.
No niinpä varmaankin niin! Ideoitahan mulla riitti. Olin juuri siirtymässä horoskooppini rakkaus-osioon, kun Sarah pamahti loungeen. Tai bene, oikeasti se asteli sisään hienostuneesti ja vilkaisi paikallaolijat (mut) ystävällisellä ilmeellä (valahtiko se ilme vähän??). Sillä oli Auburnin edustusvaatteet päällään, samoin kun mullakin.

“Heeeei, ola ola chicaaa!!” mä kailotin (ola oli tietysti ¡Hola!).
“Öhöm. Hei.”
“PUTA marico!”
“Mitä sä oikein huutelet?” Sarah sihahti järkyttyneenä.
“Patrón patrón!!”
“Pliiis, lopeta. Tossa ei ole ensinnäkään mitään järkeä etkä sä voi kiroilla noin törkeästi”, Sarah ojensi mua ja rypisteli kauniita kasvojaan.

En vastannut, tietenkin mä olin hyvä kielissä. Sellainen on verissä, kun sattuu syntymään kolmikieliseksi. Espanjakin sujuu kuin hujaus vaan, sitä paitsi samoja sanoja italian kanssa on paljon.
“Mistä sä olet edes oppinut tollaista?” Sarah kysyi, vähän sellaisella sävyllä, ettei sitä oikeastaan olisi huvittanut kysyä mutta kiinnosti sitten kuitenkin. Se kaivoi jääkaapista omia eväitään, jonkun terveellisen ja aika muhkean näköisen ruokaisan salaatin, ja istui sitten naama yhä pikkuruisilla söpöillä rytyillä pöydän ääreen mun seuraani.

“Aika moni osaa espanjaa. Se on helppo kieli oppia. Ja Tom on katsellut meidän satulahuoneessa omilla tauoillaan Narcosia. Siinä huudellaan paljon näitä. Jää äkkiä mieleen.”
“Mmm-h. I see”, Sarah mutisi, enkä tiedä miksi se heitti vastauksensa englanniksi. Ehkä siksi, että me oltiin molemmat maailman naisia ja koska kyllä Viivi, näen mitä tarkoitat, olisi ollut rahtusen pölyinen ilmaisu. Pitäisikin äikän maikalta muistaa kysyä, nähtiinkö suomen kielessä tarkoituksia vai pitikö ne aina tietää (viittaamisesta saisin paljon kaivattuja lisäpisteitä, voisi sitten vaihtarina jättää yhdet läksyt tekemättä).

“Arvaa mitä Sarah”, sanoin sitten, kun me oltiin kestetty hetki sitä oikein suomalaista hiljaisuutta useamman ihmisen kesken. Sarah pureskeli haarukallisensa jotenkin tosi hitaasti, nosti sitten katseensa ja vähän kyllä nyt teennäisesti ripusteli hymyn naamalleen, ennen kuin sai sanottua väkinäisesti: “No?”
“Mikä sun horoskooppi on?”
“Mmm, kaksonen.”
“Okei!! Ootappa. Katotaan miltä sun helmikuu tulee näyttämään. Tai aika pitkällähän tämä kuukausi on jo, mutta ainakin viikko vielä!”
“Ei tarvitse –”
“Mennään suoraan rakkauteen. Muuten täällä on vaan jotain käännekohdista ja energioista, plaa plaa plaa. Tässä sanotaan: Sinulta kaivataan nyt aika paljon malttia. Epäselvät asiat vaativat selvittämistä. Asioiden järkevällä ratkaisemisella on Sinulle isompi merkitys kuin luuletkaan. Aha, mitäs selviteltävää sulla on rakkausrintamalla??” koetin kaivella, mutta Sarahilla oli vaan arvoituksellinen kestohymy naamallaan. Hmpphh.

Mä meinasin juuri jatkaa lukemista, kun loungen ovi avautui taas. Nyt oviaukossa oli Anton ja mikä paljon herkullisempaa: sen vanavedessä lipui kaunis pieni blondi kilpailuasuun tälläytyneenä. Ne pitivät toisiaan kädestä (ihan varppina!!) mutta Antonin käsi nytkähti sen vartalon sivulle sillä julmetun sekunnilla kun sen katse bongasi mut ja Sarahin. Hei halooo, tampio, milloin muka lounge oli tyhjillään?? Jos söpöily julkisesti oli niin kamalaa, niin olisi miettinyt sitä jo aiemmin. Mutta eihän se tietysti ollut miettinyt, Anton-poika taisi olla aika pahasti pihkassa eikä ihme. Sen norjalainen tyttöystävä oli tyrmäävän suloinen.
“Ciaaaooo Antooonius!” huudahdin, mutta mokoma jäätyi oviaukkoon eikä vastannut, edes Sarahin ystävälliseen käden huiskaukseen. En kuitenkaan ottanut itseeni. “Hellouu Anton's girlfriend! Tjenare! Du är so söt! Vacker! Trevligt at treffas! Hei Antooooon, mikä sun horoskooppi on??”
“Ei. EI. Nyt ei pysty.”
Ja sitten ovi vaan tömähti. Anton ja sen itselleen kalastama söpöläinen olivat poissa.

Mä ravistelin mun ajatuksia: harmitti vähän, että en saanut tietää, ymmärsikö norjalainen seiskaluokkalaisen taitavasti lausuttua ruotsia (kuten sanottu, olin loistava kielissä, eli todennäköisesti ymmärsi. Nehän oli melkein samat maatkin). No, ehkä me vielä tavattaisiin. Sarah ei kommentoinut Antonin ja sen tyttöystävän pikaista näyttäytymistä mitenkään, söi vaan lounastaan. En mäkään sitten enempää hämäytyisi, ihan sama.

Jatkoin lukemista: “Siksikin alitajunta varoittelee ja se tekee Sinusta varsin ärhäkän. Keskity tarkkaan kuunteluun ja yritä selvittää, mikä viesteissä on totta ja millä on erityinen merkitys sen vision kanssa, mikä Sinulla on omasta tulevaisuudestasi–”
“Kuuleeko Sarah?”
Se oli Sarahin lällä, joka rätisi hiukan. Totta puhuen ihmettelin, miksei meillä ollut käytössä huomaamattomia korvanappeja. Radiopuhelimet olivat jotenkin niin muinaista aikaa.
Sarah nielaisi hienostuneesti ja vastasi sitten kuulevansa.
“Et ole sattumalta nähnyt Viiviä?”
“Olen, itse asiassa. Kuinka niin? Kuitti”, Sarah vastasi.
“Mun on mahdotonta tauottaa kahta samaan aikaan. Verryttely on nyt ilman valvontaa”, Matilda Holman närkästynyt ääni ilmoitti.
Ennen kuin Sarah ehti painaa oman nappinsa pohjaan, lällä rätisi taas. Tällä kertaa äänessä oli Penna (Nipo) Vaanila, tietenkin. “Vivienne! Pidä oma radiopuhelimesi päällä! Ja äkkiä takaisin maneesiin. Kuitti.”
Ja mäkä-mäkä-mäkä.

“ROGER THAT!” mä karjaisin Sarahin lällään ja toivoin, että Pennan korvissa soisi vähintään vartin (sori muille). Kuittiahan ne olivat halunneet. Inoltre, mun lällä ei ollut pois päältä: volyymi oli vain minimillä ja juuri siksi, ettei kukaan keskeyttäisi taukoa huutelullaan. En kyllä ymmärtänyt, mikä niiden muutaman verryttelyesteen valvonnassa oli niin halvatun olennaista, ettei esperessotauolle ehtinyt. Onnea vaan rataan niille tunareille, jotka pudottivat puomit mun poimittavaksi ennen kuin suoritus ehti alkaakaan.

kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 22.02.21 13:10
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1078

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kallassa 21.2.2021
#kallacupkalat

“Valmista?” Heidin ääni huikkasi ulkoa. Lauri varmisti, että loimeen ja kuljetussuojiin verhottu Vargas oli kunnolla kiinni trailerissa ja peruutti ulos kopin sivuovesta.
“Jep”, mies vastasi pieni hymy huulillaan, sulki oven ja harppoi autolle valmiina starttaamaan sen keulan kohti Runiacia.

“No, ei sijoituksia tältä viikonlopulta - paitsi se estekoe meni kyllä nappiin”, Heidi puuskahti ja Lauri huomasi nopealla vilkaisulla, kuinka tutkiskeleva katse bruneten kasvoilla oli saanut tämän kulmat painumaan pieneen kurttuun.
“Niin”, Lauri myötäili miettien molempien orien suorituksia viikonlopun aikana. Molemmilla oli ollut hetkensä, mutta myös haasteensa, joista Lauri otti suurimman osan kontolleen.

“Se estekoe Vargasin kanssa tuntui helpolta. Eikä se ongelma ollut maastoesteilläkään, tällä kertaa se suunnilleen mahtui laukkoineen halliolosuhteisiin. Mutta se kouluosuus - sillä ei vain riitä näyttävyys. Eikä mulla selkeästi pää kouluaitojen sisällä.”
Heidin suusta purkautuva naurahdus oli spontaani ja hetken nainen vaikutti jopa säikähtäneen reaktiotaan Laurin vakavanpuoleiseen pohdintaan. Ratin takana istuvaa miestä tilanne vain huvitti, mutta tämä piti kasvonsa peruslukemillaan odottaessaan nykyisen avovaimonsa analyysiä.

“Mutta saitte Cavan kanssa kovat prosentit, nehän hipoivat seitsemääkymmentä”, Heidi totesi.
“Eikä Vargas jäänyt siitä kuin kolme prosenttia, mutta silti”, Lauri jatkoi heti.
“Se oli kovatasoinen luokka.”
“Amanda Sokan tuomaroimaksi, kieltämättä.”
“Niin. Mutta olethan sä vieraantunut koulukokeesta, tietysti. Sun pääpaino oli viime kaudella aika vahvasti rataesteillä.”

Keskustelu sai Laurin uppoutumaan hetkeksi ajatuksiinsa, koska Heidi oli sanonut ääneen ajatuksen, jota mies oli pyöritellyt päässään jo pidemmän aikaa. Sen oli myös alleviivannut hyvin estekokeen ensimmäinen sija Vargasin kanssa: rataesteet olivat tuntuineet helpoilta. Luontevilta. Se sai kenttäratsastajaksi aiemmin itsensä tituleeranneen miehen totisen kysymyksen eteen, kun ilmassa leijaili kysymys siitä, oliko mies vaihtamassa - vai jo vaihtanut - päälajinsa.

Kahdessa lajissa kilpaileminen laadukkaasti ei ollut mahdottomuus - olihan Laurilla ykkösratsu molempiin lajeihin. Vaikka molemmat olivat kotiuttaneet viime vuoden lopuksi Kallan ammattilaisrankingin palkintoloimet sijoitustensa johdosta, Vegasin koko kauden sijoitukset suhteessa starttimääriin olivat olleet hurjat.

“Ai, totta, Vargas sijoittui lopulta paremmin kuin Cava”, Heidi hymähti ja Lauri huomasi tämän tuijottavan tulospalvelun sivua puhelimestaan.
“Niin, Isabella ei tajunnut esittää toivetta siitä”, Lauri veisteli huvittuneena. “Tarkoituksena oli vain katsoa, mihin siitä on tuolla treenimäärällä.”

Lauri ei ollut asettanut Cavalle minkäänlaisia odotuksia siinä missä Vargasille. Cava oli toiminut kouluaitojen sisällä odotettua paremmin ja ollut maastoesteillä kohtuuhyvä kuumumista lukuunottamatta. Rataesteiden osalta Lauri ei puolestaan ollut tyytyväinen oriin, joka oli helpon puomin okserilta. Cava ei kuitenkaan ollut jäänyt tuloslistalla kauas Vargasista, joten loppujen lopuksi Laurin tuli tarkastella ratkaisujaan oman orinsa kanssa.

“Illalla katsotaan sitten videoita”, Lauri virnisti naisystävälleen, joka oli videoinut molempien orien kaikki osakokeet.
“Silmät saa laittaa kiinni, mutta kuulokkeet on pidettävä päässä?” Heidi virnuili viitaten torstai-iltaan, jolloin nainen oli yllättänyt Laurin verekseltään Temptation Island Suomen ääreltä olohuoneesta.
“Nimenomaan”, Lauri puuskahti huvittuneena viitsimättä muistuttaa Heidiä siitä, että oli nukahtanut sohvalle pitkän päivän päätteeksi jo ennen prime timen huipentuman alkua.
kirjoittaja Lauri M.
lähetetty 21.02.21 16:28
 
Etsi: Spin off
Aihe: Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto
Vastaukset: 74
Luettu: 3467

Avventura in Finlandia | Marc

20.02.2021
#kallacupkalat

Eilinen oli selkeyttänyt sitä, mihin ratsukoihin mä kiinnittäisin tänään huomiotani. Koska olin varmistunut siitä, että kimo hannover ensimmäisessä luokassa oli juuri se hevonen josta olin kuullut puhuttavan seuraisin mielenkiinnolla sen suoritukset kuten myös sen nuoreksi epäilemäni ratsun menon ja isompien tasojen kirjavien menoa.

Kimo jatkoi tänään tasaista suorittamista ja nyt ratsastajasta alkoi hieman loistaa mennyt loukkaantuminen. Olin tehnyt illalla pientä selvitystyötä ja vakuuttanut itseäni että muistin ratsukoita oikein joten tänään olisin entistä suuremmalla mielenkiinnolla seuraamassa ratsukoiden menoa. Seuratessani nuoreksi epäilemäni hevosen menoa sain vain uutta vahvistusta sille että kyseessä olisi todellakin nuori ratsu ja mielenkiintoni päästä kyselemään tuosta lisää vain nousi. Ratsastaja tuntui pelaavan ratsunsa kanssa hyvin yhteen vaikka varmasti hallissa olevat maastoesteet toivat omia ongelmiaan ja se oli omalla tavallaan myös suorituksesta huomattavissa.

Kirjavien kohdalla tuloksia oli mielenkiintoista seurata. Toisen luokan kohdalla positiivinen yllätys oli edellisenä päivänä luokkansa häntäpäähän jäänyt täysiverinen näytti olevan kotonaan esteillä ja se oli nopean ja näppärän näköinen ratsu. Vaikka se näytti jo eilen ihan lupaavalta tuntui että vasta nyt se oli elementissään, kuten myös seuraavassa luokassa ollut ratsukko. Seurattuani ratsastajalta nyt neljännen radan päätin vähintäänkin yrittää muistaa seurata tuon kisauraa, ellen onnistuisi tapaamaan ratsastajaa ja vaihtamaan tuon kanssa ajatuksia ratsuistaan sekä ylipäätään vain hevosista.

Viimeisen luokan mielenkiintoisimman ratsastajan suorittaminen tuntui myös olevan maastoesteillä parempaa ja kuunnellessani sen vähän mitä ymmärsin välituloksista olin positiivisesti yllättynyt että ero kärkipaikoilla oli hyvinkin pientä. Viimeisenkin palkintojenjaon ollessa ohitse suuntasin vielä kerran kohti kahviota jos onnistuisin nappaamaan kupillisen mukaan paluumatkalle. Kuitenkin paluumatkani teki pienen kaarroksen löytäessäni tieni talliin jossa oli menossa sellainen tuttu kisojen jälkeinen kuhina. Väistelin risteävää liikennettä parhaani mukaan kunnes matkani pysähtyi kuitenkin erään karsinan eteen ja annoin katseeni tutkia asukasta kunnes tasapainoni heilahti törmäyksen voimasta.

”Anteeksi!” oli ainut sana jonka jotenkin ymmärsin pitkästä selityksestä.
”Forgive me, I’m not trying to be rude but may I ask you to repeat that in english. Unfortunately I missed the first time” yritin valita sanani mahdollisimman kohteliaiksi ennen kuin pieni huulillani majaileva hymy katosi pahvisen kahvimukin sisään.
kirjoittaja Marc Di B.
lähetetty 20.02.21 22:32
 
Etsi: Spin off
Aihe: Avventura in Finlandia | Marc
Vastaukset: 17
Luettu: 510

Avventura in Finlandia | Marc

19.02.2021
#kallacupkalat

Itä-Suomi ei ollut paljastunut hyväksi tukikohdaksi toiminnalle joten olin päätynyt katselemaan uutta asuntoa Kallasta sekä Orijoelta. Pari asunnoista oli ollut jo heti ulkoa katsoessa sellaisia joista en tulisi pitämään vaikka niille tekisi mitä ja valitettavasti vain päästessäni sisään totuus oli karumpaa kuin mitä ulkopuoli paljasti. Kuitenkin yksi Kallassa sijainnut rivitalo kaksio vaikutti ihan lupaavalta ja lupasin ilmoittaa asunnon vuokraajalle viikonlopun aikana päätökseni asunnon suhteen.

Asuntonäyttöjen jälkeen kerkesin onnekseni käydä vielä koeratsastamassa pari hevosta mutta niistäkään ei kumpikaan tuntunut olevan sopivia viimeisten tarvitsemieni hevosten aspekteihin. Käytyäni vielä nopeasti syömässä oli aika suunnata Auburnin kartanolle jossa viettäisin koko viikonlopun seuraamassa kenttäkilpailuja ja samalla yrittäisin vielä mahdollisesti suunnata koeratsastamaan pari hevosta ja katsomaan yhden ponin jotta saisin hankittua loput tarvitsemani hevoset Giulion pyyntöön. Olisihan jo nykyisetkin lihottamassa pankkitiliäni mukavasti, mutta silti tuollakaan summalla ei eleltäisi kovinkaan pitkään joten tasainen rahan tulo olisi ihan mukavaa varsinkin tälläisillä summilla mitä näistä diileistä oli tulossa.

Auburnin kartano oli näyttävä paikka astellessani talvisen maiseman halki kohti tallipihaa. Kysyttyäni hieman ohjeita löysin tieni maneesiin jossa koulukoe oli alkamassa. En muista olinko ikinä seurannut kaikkia koulukokeita joten oli mielenkiintoista päästä seuraamaan tällä kertaa kilpailut kokonaisuudessaan, sillä omista kenttäajoistani oli sen verran pitkä.

Yllätyin kuullessani ensimmäisen luokan kolmanneksi ratsukoksi kuulutettavan Silverfoxes Hell or Highwaterin. Muistin seuranneeni kimon hannoverilaisen uraa keskieuroopassa ja tiesin sen kisanneen yhden tähden tasolla, joten oli suuri yllätys nähdä se nyt pikkuluokassa. Muistin kyllä kuulleeni kylläkin että ori olisi palannut takaisin omistajalleen joten epäilin että orin ratsastaja olisi tuon omistaja joka oli ilmeisesti kuntoutunut siten että tuon oli mahdollista aloittaa kilpailemaan orillaan. Ratsukko tuntui suorittavan ihan tasaisesti eikä luokan seuraavatkaan ratsukot olleet kovinkaan suurten tähtien näköisiä.

Luokan viides ratsukko kiinnitti huomioni jo heti kun he saapuivat maneesiin. Hevosesta huomasi että se oli nuori, mutta silti jotenkin se oli valmiin oloinen. Nopeasti tuli selville että tuon hevosen ratsastajakaan ei ollut ihan mikään sunnuntaikilpailija ja mielestäni ratsukko olisi voinut suoriutua ehkä jopa korkeammastakin tasosta, mutta toisaalta jos kyseessä oli todellakin nuori hevonen olisi kuitenkin parempi rakentaa se rauhassa kun kiirehtiä.

Ennen toista luokkaa kerkesin käydä hakemassa kahvia ja sattumalta näin vilauksen henkilöstä jonka epäilin olevan luokan voittaneen hevosen ratsastaja. Otin jo muutaman askeleen tuota kohden, kunnes hän katosi näköpiiristäni ja koska minulla ei ollut mitään tietoa siitä mihin suuntaan hän poistui, palasin takaisin maneesiin sillä seuraava luokka oli juuri alkamassa.

Toisessa luokassa suorittaminen oli jo korkeammalla tasolla sillä osa ratsukoista suoritti jo yhtä tähteä ja ehkäpä toisaalta värinsäkkin puolesta luokasta pisti parikin kirjavaa tammaa silmiini. Varsinkin jälkimäisenä startanneesta tuntui huokuvan taito, mutta jostain syystä se ei nyt vain tullut esille vaikka ratsastajan asennosta ja toiminnasta oli huomanut että tuo oli tehnyt töitä todennäköisesti päivän kisaratsunsa kanssa, mutta palaset eivät vain tänään löytäneet paikkojaan. Luokkien vähetessä myös taso nousi. Kuullessani toiseksi viimeisen ratsukon ratsastajan nimen yhdistin sen samaan ratsastajaan joka oli tehnyt jo aikaisemmin minuun vaikutuksen.

Tuloksellisesti yllätyin lopputulemasta mutta toisaatla aina ei voisi voittaa, vaikka alla olisi monta hyvää ratsua. Kolmen tähden luokka olikin mielenkiintoista seurattavaa sillä tuloksien puolesta se tuntui olevan todella tasainen ja luokassa oli ainakin pari sen näköistä ratsastajaa että nuo eivät olleet ensimmäistä kertaa starttaamassa tällä tasolla. Kimon hevosen ratsastajan nimi oli tuttu jostain, vaikka en saanutkaan suoriltaan päähäni missä olisin siihen törmännyt. Voisi olla että se oli jossain kisareissulla tullut keskusteluissa esiin tai sitten olisin vain lukenut miehestä jostain.

En tiennyt mitä olin odottanut tämän tason kilpailulta maassa joka ei ehkä ollut niitä hevosurheilun huippumaita, mutta tasainen tulostaso oli osoittanut että jotain täälä taidettiin osata tehdä oikein ja mielenkiintoni päästä tutustumaan asioihin tarkemmin vain heräsi. Ehkä toisaalta jossain kohtaa saattaisin myös omata mahdollisuuden kulkea kisavermeissä pitkin kisapaikkoja ja nähdä tunnelmaa siellä missä se oikeasti on sähköistä, mutta siihen projektiin tarvittaisiin hevonen, jota minulla ei valitettavasti enään ollut.
kirjoittaja Marc Di B.
lähetetty 19.02.21 22:45
 
Etsi: Spin off
Aihe: Avventura in Finlandia | Marc
Vastaukset: 17
Luettu: 510

Pisces, Kalla CUP:n 1. osakilpailu

♓ Pisces – Kalat ♓
(Kalla CUP:n 1. osakilpailu)
#kallacupkalat #kallacup2021

Aikataulu:

Kenttäratsastus 19.–21.2.
VIP torstaina 18.2.
Esteratsastus 26.2.
Kouluratsastus 27.2.
VIP torstaina 25.2.

🐟 Tervetuloa osallistumaan! 🐟

After ride
Kallan Krouvissa
- Illanistujaiset, lauantaina 27.2. (klo 02 asti)
- Ei pukukoodia (ei yksityistilaisuus)


Osakilpailun tuotokset
Tuotosten tekeminen vapaaehtoista, tulokset arvotaan normaaliin tapaan.
Osakilpailun tuotosten virallinen tunnus #kallacupkalat


Aihe 1: Inspiroituminen horoskoopeista, sovellettavissa vapaasti
Muut aiheet: Ehdota omaa tuotosaihettasi tässä topikissa! Voit ehdottaa aiempia suosikkejasi (Cup-tuotoksista, kirjoitushaasteista...) tai keksiä jotakin uutta. Oman ehdotuksensa saa toteuttaa itse, mutta se ei ole pakollista. Ehdotusten määrää ei ole myöskään mitenkään rajattu. Topikissa voi myös hakea itselleen kirjoitusseuraa yhteiseen tuotokseen.

➡ Vierassalonki vierailijatuotoksille



Sää kilpailuviikonloppuina
❄ Maisema on talvinen: pakkasta (kenttäviikonloppuna 6–8 astetta, koulu- ja esteviikonloppuna 12–16 astetta), ajoittaista lumisadetta.



TIEDOTE LUOKISTA  blue unicorn  RANKING 2021  blue unicorn  KALLA CUP INFO blue unicorn PISTEYTYS (KIRJAUTUNEILLE)
Kallalaiset: Laske omat rankingpisteesi sunnuntaihin 14.3. mennessä!
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 09.02.21 15:06
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Pisces, Kalla CUP:n 1. osakilpailu
Vastaukset: 1
Luettu: 443

Takaisin alkuun

Siirry: