Kellonaika on nyt 28.09.20 18:38

13 osumaa on löytynyt haulle 0

Zelian päiväkirja


Zelia ei ollut pitkään aikaan käynyt niin kierroksilla. Isabellan mukaan mun täytyi hyödyntää tamman energisyys, koska se kuulemma peilautui suoraan hyppyihin, mutta mua lähinnä kauhistutti.
“Se ei ole enää tasapainoton nelivuotias, Matilda. Se olisi tullut siihen pystylle paremmin ilman sinun säätämistäsi”, Isabella huomautti, kun mä pidätin, jännitin, korjasin ja lopulta sukelsin. Zelian korvat painautuivat luimuun ja tamma pukitti laukanvaihdossa, jota mä siltä pyysin esteen jälkeen, eikä se ollut ruunikolta lainkaan liioiteltu reaktio.

Isabella oli enemmän kuin oikeassa: Zelia oli kehittynyt huimasti kahdessa vuodessa ja ainoa, joka meitä sillä hetkellä jarrutti, oli mun uskoni siihen. Valmennuksen tehtävät olivat yksittäisiä esteitä nousevin korkeuksin ja mun täytyi luottaa siihen, että jos Zelia oli jo todistanut kykenevänsä metrikymmenen ratakorkeuksiin, se hyppäsi yksittäisenä isompaa. Ongelmana oli vain se, ettei meitä oltu yli kuukauteen hyppyytetty yli metrin esteillä, koska tamma oli ensin ollut paiseen takia saikulla ja sen jälkeen oltiin keskitytty lähinnä tekniikkaan pienemmillä korkeuksilla.

“Tullaan okseri pidemmällä lähestymisellä, Anton voi aloittaa.”
Seurasin sivusilmällä treeniparini suoritusta ja yritin saada malttamattomana steppailevan Zelian pysymään poissa tieltä. Antonin ratsu ei epäröinyt hypyssään ja mä toivoin tietysti Zelian toimivan samoin. Ruunikko pyrähti laukkaan lähestulkoon pelkän ajatuksen voimalla ja musta tuntui taas, että se lähtisi hetkenä minä hyvänsä lapasesta, vaikka se todennäköisesti vain eteni järkälemäiseltä näyttävän esteen edellyttämää tempoa.

“Anna sujua, pohje, älä jää kiinni ohjaan”, Isabellan ääni yritti korjata, mutta Zelia löi jarrut pohjaan jo monta askelta ennen hyppyä. Mä horjahdin vähän, mutten menettänyt tasapainoani, vaikka tamman pää kohosi korkeuksiin ja se kääntyi ympäri hermostuneesti ponnahdellen.
“Sillä oli hyvä laukka siihen saakka, että aloit taas tehdä kaikkea ylimääräistä”, Isabella totesi ja katsoi mua terävästi. “Olet hypännyt Sipsin kanssa ratana isompia esteitä.”

Nyökkäsin ja tunsin oloni typeräksi: miten mä en muka osannut luottaa omaan hevoseeni? Zelia pukitti nostossa, mutta mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin naulata takamukseni satulaan ja katseeni esteeseen, josta päätin myös sillä hetkellä mennä yli. Äskeisestä kiellosta huolimatta ruunikko tuntui imevän kohti okseria ja mä tiesin, ettei sillä ollut aikomustakaan kieltää. Koska Zelia oli herkkä menemään itseensä, olin oppinut vuosien saatossa tunnistamaan, milloin sen itseluottamus oli kärsinyt liikaa. Nyt tamma ei tuntunut välittävän möhläyksestäni, vaan venytti itseään kohti sinivalkoista estettä.

“Heti uudestaan”, Isabellan ääni sanoi, ennen kuin Zelian kaikki kaviot olivat edes ehtineet palautua maan pinnalle. Huomasin naisen harppovan kohti okseria ja suljin mielestäni arvailun siitä, kuinka paljon este nousi. Tällä kertaa mä yritin tyhjentää mieleni kaikesta ylimääräisestä jo ennen Zelian kohdistamista okserille ja se takasi tyylipuhtaan lähestymisen sekä ruhtinaallisen valmistautumisajan suureen hyppyyn.

“Hyvä”, Isabella sanoi. “Hyppäähän se. Matildalle riittää, Anton voi tulla vielä.”
Annoin Zelian laukata päätyyn saakka ja siirsin tamman sitten raviin antaen ohjien valua pidemmiksi. Ruunikko pärskähteli tyytyväisenä ja mä uskalsin hymyillä ensimmäistä kertaa koko valmennuksen aikana kumartuessani taputtamaan tamman kaulaa kaksin käsin.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 31.08.20 18:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2886

Zelian päiväkirja


"Mihin luokkiin ilmoittauduit?" Isabella kysyi neutraalin ystävällisesti valmennuksen päätyttyä. Mä vilkaisin vaistomaisesti Antonia, joka ainakin esitti olevansa huomattavasti kiinnostuneempi Vilan lepsusti pyörivistä korvista kuin mun vastauksestani ja suoristin ryhtiäni satulassa.
"Zelialla metriin ja metrikymppiin", aloitin. "Ja tämä menee myös siihen nuorten arviointiin."
"Kuulostaa hyvältä", Isabella vastasi. Nainen oli onnitellut mua Ruunaan voitosta valmennuksen alussa, minkä vuoksi olin ollut varma, että perijätär allekirjoittaisi kisailmoittautumiseni valmentajan roolissa - ainakin Zelian osalta.

"Ja Sipsillä startit ovat kahden- ja kolmenkympin väliltä", livautin puoliääneen, vaikka Isabella seisoi kuunteluetäisyydellä ja olisi kuullut todennäköisesti kuiskauksenkin.
"Ihan järkevää", vanhempi Sokka nyökkäsi ja mä tajusin pidättäneeni hengitystä, vaikka Amanda oli jo siunannut ilmoittautumiseni kylmänviileään tapaansa. "Sipsi on kyvykäs hyppääjä, sen kanssa on mahdollisuuksia vaikka mihin."

Oli mun vuoroni nyökätä. Zelia pärskähti palauttaen ajatukseni Sipsistä omaan ruunikkooni, jolle Markarydin kisamatka olisi ensimmäinen pidempi reissu. Ajatus jännitti ja kiehtoi samaan aikaan, koska mun ujot haaveeni olivat toteutumassa ja olin lähdössä paitsi yhden, kahden ratsun kanssa kansainvälisiin kisoihin ulkomaille. Vielä viime keväänä samaan ei ollut siunaantunut mahdollisuutta, koska Zelia oli ollut käpertyneenä kuoreensa ja Sipsi oli ollut liian uusi tuttavuus. Vuokrahevoseni oli kyllä käynyt Ruotsissa Vernerin ratsastamana, mutta sillä aikaa minä olin tahkonnut kotitreenejä Zelian kanssa. Nyt kaikki se treenaaminen ja kisarutiinin haaliminen palkittiin, vaikka toisaalta täydellisen epäonnistumisen mahdollisuus kolkutteli mun takaraivossani.

Mitä mä oikeastaan pidin pahimpana mahdollisena epäonnistumisena? Sitä, että Zelia vetäytyisi takaisin kuoreensa enkä mä saisi ratsastettua tammaa edes lähtöviivan yli? Vai sitä, että 130-luokan debyytti Sipsin kanssa menisi aivan penkin alle ja Amanda haluaisi purkaa vuokraussuhteen perijättären omistaman hevosen kisastatistiikkojen häpäisemisestä? Vai pelkäsinkö mä sitä, että olisin molempien tammojen kanssa keskinkertainen ja osoittaisin sen, ettei mun rahkeet riittäneet kansainvälisille areenoille?

"Sait siitä tänään irti paljon hyviä hyppyjä", Isabella totesi kuin olisi lukenut ajatukseni ja halunnut valaa minuun uskoa. "Se on tasoittunut paljon."
"Niin", hymähdin rapsuttaen Zelian kaulaa. Tamma oli toden totta tuntunut hyvältä ja kun esteet olivat nousseet, olin pystynyt parhaimpien hyppyjen aikana kuvittelemaan meidät kirsikkapuiden keskelle suurelle kisakentälle yleisön eteen. Kisaviikon avausluokat eivät todennäköisesti kiinnostaisi suurta yleisöä, mutta meidän tapauksessamme pienikin olisi suurta.

Miksi mä siis pidin epäonnistumista oletuksena?

"Toivottavasti matka ei tuo takapakkia", vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. Isabella näytti hetken mietteliäältä, mutta sen jälkeen ruskeaverikön kasvoille nousi pieni, tietäväinen hymy.
"Sillä oletuksella ei kannata lähteä kilpailemaan minnekään", nainen ilmoitti. "Zelian on jo korkea aika joutua mukavuusalueen ulkopuolelle, aivan kuten sinunkin Matilda."

Nyt sama pointti oli tullut niin Laurin kuin Isabellankin suusta. Ehkä mulla siis olikin vain peiliin katsomisen paikka, koska kun matkaan oli lähdössä kaksi viime aikoina tasaisen hyviä ratoja tehnyttä tammaa, suurimman mahdollisen loppukirin ennen kisoja pystyisin tekemään vain ja ainoastaan oman pääni sisällä.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 21.04.20 19:37
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2886

Inkan päiväkirja

01.04.2020

#isbenvalmennus

Minun lauantai oli mennyt lähes samoissa merkeissä kuin osalla White Partyjen juhlijoilla. Mitään en ollut juonut, mutta Sofian perässä sain konttailla pitkin taloa ja pelastaa kaikki kissojen lelut lattioilta ettei tyttö tunkisi niitä suuhunsa. Vesilasi sohvapöydällä oli saanut myös kyytiä, sillä tyttö oli oppinut seisomaan tukea vasten ja takamukselleen pyllähtäessään huitaissut lasin nurin.

Voin sanoa, että virtaa riitti tytöllä. Isällä ei niinkään...
Sen jälkeen, kun tyttö oli iltapesujen jälkeen nukahtanut omaan sänkyynsä, olin itsekin kömpinyt peiton alle ja sammunut yhtä nopeasti kuin olisin sammahtanut mikäli olisin viinaksia kurkustani alas kumonnut.
Tietenkin vähän harmitti etten ollut päässyt juhliin mukaan, mutta Sofia nyt luonnollisesti meni kaiken edelle. Ehtisin minä juhlimaan myöhemminkin.

Mutta tämän viikon tyttö olisi taas äidillään joka tarkoitti sitä että piti keskiviikkoiltana lähteä Inkan kanssa Auburniin Isabellan valmennukseen.
Tamma ja Ava olivat pärjänneet hienosti esteluokassaan ja olin ollut kieltämättä vähän yllättynyt. Ja ylpeä. Oskarikin oli todennut, että teini saisi jatkossakin Inkalla hypätä mikäli halusi.
"Seljavaaralta ajattelin kysyä myös josko haluaisi hypätä tällä jossain toisessa luokassa", olin paljastanut ja sekin oli käynyt Käkiharjulle oikein hyvin.

Inkalla oli ollut hyvä vire niin kenttä- kuin estekisoissa ja sama vire tuntui jatkuvan vielä valmennuksessakin.
Se touhotti korvat hörössä eteenpäin eikä minun tarvinnut sitä hirveästi patistella eteenpäin muttei kyllä myöskään hillitä sen menoa.
"Ehkä vähän ponnettomia hyppyjä", Isabella kommentoi, kun olimme ylittäneet yhden sarjan. "Peruskuntoharjoittelua vain niin kyllä se siitä. Sama koskee myös ratsastajaa."
Pyyhkäisin hikeä otsaltani kypärän lipan alta ja nyökkäsin. Voi olla, että oma kunto oli päässyt vähän rapistumaan viime aikoina huolimatta siitä, että Matilda usein otti (pakotti) minut mukaan salille ja Sofiankin kanssa kävimme pitkillä vaunulenkeillä niin, että minä juoksin ja tyttö nukkui.

Isabella uteli, millaiset fiilikset minulle oli jäänyt kenttäviikonlopusta ja myönsin olevani enemmän kuin tyytyväinen.
Ehkä loppuvuodesta voisimme kokeilla tason nostoa helposta ykköseen?
"Mmhmm, en sano etteikö se olisi mahdollista", nainen myönsi hetken huuliaan mutristeltuaan.

Mahdollista ehkä, mutta sen näkisi sitten myöhemmin.
Kaipasin kyllä vaativampia luokkia, mutta Inkalla oli niihin vielä matkaa. Ja meidän yhteinen matka erittäin todennäköisesti päättyisi ennen sitä.
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 01.04.20 20:17
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 905

Branin päiväkirja

Treeniä ja palkintoja
1. huhtikuuta 2020 #isbenvalmennus

Äiti paasasi puhelimeen niin kovaa, että mun piti pitää Samsungiani muutaman sentin irti korvalta.
”Sanoivat ruunamaiseksi”, se sanoi tuohtuneena, ”kuulemma lihasköyhä! Sinun pitää tulla liikuttamaan sitä jo tällä viikolla, minä en vielä sen selkään uskalla.”
”Turha sitä on enää puskea huippukuntoon, johan se arviointi oli ja meni”, mä yritin, mutta äiti ei ottanut mun kommenttia kuuleviin korviinsakaan.
”Leinosessa on kenttä jo kuiva. Nähdään perjantaina?” se tiukkasi.
”Mulla saattaa olla perjantaina jotain suunnitelmia Josefinan kanssa ja Akuhan on tosiaan vasta kääntynyt kolmevuotiaaksi, että en kiirehtisi –”
”Otat Josefinan mukaan”, äiti julisti ja mä kuulin, kuinka sen ääni alkoi jo kaikota puhelimesta. ”Heihei”, kuului jostain kaukaa ennen kuin puhelu päättyi.
Mä irvistin omalle puhelimelleni ja tungin sen povitaskuun, ennen kuin nappasin pölyharjan Branin takapuolen päältä ja jatkoin sukimista. Ori vilkaisi mua uteliaana aivan kuin olisi miettinyt, miksen mä enää jutellut ääneen.

Äiti oli aina suhtautunut kasvatteihinsa leijonaemomaisella intohimolla, mutta palattuaan Laran pojan Akun myötä kasvatuskantaan pitkähkön tauon jälkeen siitä oli tullut suoranainen tyranni. Se oli haukkunut mulle milloin minkäkin näyttelytuomarin, kun ori ei ollutkaan joka näyttelyssä BIS-voittaja kaikista äidin odotuksista huolimatta, ja tämänpäiväinen kantakirjaustilaisuus oli tietenkin saanut sen repimään pelihousunsa. Aku oli saanut aika hyvän arvostelun ja KTK-III -palkintoon oikeuttavat (tosin vain puoli pistettä kakkosesta jääneet) pisteet, ja vaikka musta se oli kolmevuotiaalle ja vielä selvästi keskenkasvuiselle hevoselle hyvin, äiti ei oikein sulattanut kommenttia ruunamaisuudesta.

Aku oli itse asiassa varsin ruunamainen yleisolemukseltaan, se oli kiltti niin kuin isoveljensä Easy eikä ollut lainkaan perinyt Laran hapanta naamaa tai Cavan kiljumistaipumuksia. Ainakaan vielä se ei ollut tehnyt mitään sen ihmeempiä koiruuksia ja se oli hyvin käsiteltävissä myös vieraissa paikoissa. Helppoa ratsua siitä kuitenkaan tuskin tulisi: Aku oli osoittautunut kohtuullisen tuliseksi kaveriksi, kun mä olin sen alkuvuodesta laittanut satulaan. Mitään sen kummempia treenejä me ei oltu vielä tehty. Aku osasi kantaa ratsastajan kaikissa askellajeissa, mutta ei ihan aina halunnut, joten pieniä takiaistaipumuksia oli sen kanssa vaadittu.

Toisaalta mulla oli pitkästä aikaa edessä vapaa viikonloppu, joten ehkä mä ehtisinkin jossain välissä Akun satulaan. Mä olin myös suunnitellut hyppyjä Easyn ja Carrin kanssa, sillä jälkimmäiseksi mainitun kanssa mä olin edellispäivänä osallistunut Pirkko Repon estevalmennukseen Ruunaankoskella ja saanut aimo nipun motivaatiota ja hyödyllisiä kotitreenejä. P. Repo ei ollut mitenkään kaikista miellyttävin valmentaja, mutta ainakin se oli tiristänyt musta ulos melko lailla kaiken, mitä lähti. Kaikenlaisesta se mua ripittikin (”Missä jalka? Ei hevosen, vaan sun oma! Niin, ei missään. Käytä sitä.”) mutta hevosta kehui, ja Carrilla oli taas nautinto hypätä, joten kokonaisuus oli vahvasti plussan puolella.

Saisi nähdä oliko Branin kanssa kokonaisuus plussan puolella, mä mietin satuloidessani kirjavaa oria. Isabellan kevään toinen valmennus oli alkamaisillaan, ja Anna Epin kanssa oli liittynyt mun ja Ellenin seuraan. Anna oli mennyt voittamaan Kevätpäiväntasauksen CIC1-luokan ja kaiken lisäksi vielä suunnilleen pyyhkinyt meillä muilla osallistujilla lattiaa, mikä aiheutti mussa lieviä katkeruuden tunteita – ne olivat kuitenkin vasta aivan tauolta tulleita.

Hyvin niillä meni valmennuskin: Epi hyppäsi iloisesti eikä mistään tauosta ollut tietoakaan. Branin kanssa me jouduttiin vääntämään kaarteiden kanssa, kun se ei taas olisi millään suoristunut ulos kaarteista hyvässä laukassa vaan kaarteiden jälkeen tapahtui aina sitä kuuluisaa jotain, mikä sai puomit putoamaan kannattimiltaan.

”Ulko-ohja!” Isabella huusi mulle maneesin laidalta suunnilleen kaksitoista kertaa valmennuksen aikana. ”Ja ulkopohje myös, ei sitä voi unohtaa, kun käännät. Jos Bran tulee esteelle ihan banaanin muotoisena, pudottaa se joka kerta varmasti.”

Niin se sitten pudottikin, kunnes mä vähän hermostuin itselleni ja otin sen ulko-ohjan käteen, tiristin väsyneistä koivistani kaiken irti ja puskin Branin suoraksi. Hevonen luimisti ja kiihdytti muutaman askeleen ajaksi vauhtia, mutta tuli pohkeiden väliin – shock! – ja hyppäsi sitten ilmavan, hyvän loikan. Kun me oltiin toistettu sitä erilaisilla kaarteilla useampi kerta, ja Isabellakin huomasi ettei kyse ollut moukan tuurista vaan jonkunlainen työvoitto, me lopetettiin siihen. Branille oli tullut kuuma, ja mä mietin että se pitäisi taas klipata.

Mun teki mieli kysyä Annalta, mikä oli sen ja Epin menestyksen salaisuus, mutta en mä sitten kehdannut kuitenkaan, ja me talutettiin hevoset väsyneen mutta suhteellisen tyytyväisen hiljaisuuden vallitessa talliin.
kirjoittaja Rasmus A.
lähetetty 31.03.20 18:16
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Branin päiväkirja
Vastaukset: 42
Luettu: 2065

Vilan päiväkirja

24.03.2020

Mun teki mieli soittaa Isabellalle, etten pääsisi tänään valmennukseen. Kaikki oli aamusta asti mennyt päin persettä. Eskon karvaista ja näppyläistä persettä (ikävä kyllä, tiedän millainen sillä on)...
Ensin olin nukkunut pommiin, sitten auto oli kiukutellut omiaan, minkä takia olin myöhästynyt töistä vielä enemmän, asiakkaat oli kiukutelleet, olin onnistunu kaatamaan öljytönikän pitkin korjaamon lattiaa (ja liukastunut siihen)... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Kaikki, mikä voisi mennä pieleen, meni.

Siksipä ei oikein huvittanut tallillekaan lähteä. Varmaan tippuisin Vilan selästä ja murtaisin ruhoni jokaisen luun? Ja siinä samassa rytäkässä myös Vilan?
Ai mitenkö se onnistuis? En tiedä, mut mun tuurin tuntien helposti.

Kireät hermot ehti kuitenkin vähän löystyä siinä ajomatkan aikana. Ehkä se niin kutsuttu turpaterapia saisi viimeisetkin rypyt otsalta häipymään ja sen myötä se tattikin laskeutuisi sinne minne pitikin.

Ja niin se teki. Jos kaikki muu oli menny päin ahteria tänään, niin ainakin valmennus meni nappiin.
Vila ei kaahotellut menemään (liikaa), kuunteli minua (ja minä Isabellaa), rataharjoituksessa ei tyritty (kovin paljoa), Isabellakin näytti olevan tyytyväinen (tai sitten oli hyvä näyttelemään) eikä kuoltu! En edes selästä tipahtanut, vaikka yhden kerran lähellä olikin.

Jos näin hyvin vedettäisiin osakilpailuissa niin voisin olla ylpeä itsestäni ja tietty myös Vilasta.
Mutta eiköhä tamman rauhallisuus johtunut ihan kenttäviikonlopun jälkeisestä "väsymyksestä" ja tulevana viikonloppuna sitte mentäisiin taas aivan vanhaan malliin.
Vila vie ja Anton vikisee. Mahdollista, muttei toivottavaa. Kyllä meillä hyvin menisi! Kunhan ei viimeisiä oltais kummassakaan luokassa... Se oli ollut hyvä tavoite tähänkin asti ja toteutettavissa.

Hyvä fiilis jatkui aina karsinalle saakka. Vila heilautti päätään ja onnistui antamaan turvallaan minulle turpaan.
"Perkelesaatanavttu", noiduin ja pyyhkäisin ratsastushanskan peittämällä  kädellä nokkaani todetakseni, että vertahan sieltä tuli. Mmmmahtavaa...
Onneksi joku räkäpaperi löytyi taskusta, joten tungin sen sieraimeen ja urhoollisesti hoidin Vilan sekä sen varusteet ennen kuin luikin loungea kohti toivoen, ettei kovin moni mua näkisi ennen kuin saisin vähän naamaa siistittyä.

Turha toivo.
"Wou, noinko vituiks valmennus meni että ihan turpaas sait?" Jonny keljuili. Kaappiaan kaiveleva Matildakin vilkaisi suuntaani enkä oikein tienny oliko sen kasvoilla käynyt ilme huvittuneisuutta vai säikähtikö se.
"Pää kiinni", tuhahdin ja työnnyin miehen ohi vessaan.
Ok, verta ei tullut enää, mutta olin onnistunut sotkemaan sillä puolet naamasta. Olin melkoisen hehkeä näky...
Perusteellisen naaman puhdistuksen jälkeen totesin että nokan varsi vähän punoitti, mut tuskin nyt mitään oli murtunut. Kunhan en nyt aivan hakatulta näyttäis...

Nyt äkkiä kotiin peiton alle pakoon pahaa maailmaa.
Tai äkkiä ja äkkiä. Autonrottelo veteli viimeisiään eikä halunnut millään käynnistyä - taaskaan.
Unohdin kipeän nenäni ja pamautin tympääntyneenä otsan ratin yläreunaan.
"Au!"

Kyllä mä tiesin missä vika oli, vähän omia patentteja sinne tänne, joten kyllä se romu siitä yskähdellen sitten starttasi.
Perusteellinen remontti uljaalle Volvolleni olis paikallaan, mutta varaosat maksoi enemmän kuin itse auto. Paaliin joutaisi koko rotisko, mutta enhän mä nyt raaskinut siitä luopua.

kirjoittaja Anton S.
lähetetty 24.03.20 21:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4431

Meidhirin päiväkirja

Arnen valmennus 2.3.2020. #arnenvalmennus

Meidän ensimmäinen valmennus Meikun kanssa oli jännittävää vaihtelua Isben valmennuksiin. Niillä oli kumminkin erilainen valmennustapa. Me oltiin ei niin hyvän sään takia maneesissa hyppäämässä. Ja sitähän mies harmitteli. Musta tuntui että se sanoi koko valmennuksen aikana vähintään kymmenen kertaa siitä kuinka olisi mieluummin ulkona, kuinka nää asiat vois tehdä paremmin ulkona, kuinka pihalla nyt ei ollut oikeesti edes niin huono sää.

Meikku oli sillon ihan hyvä. Se oli ollut vapaalla sunnuntain ja lauantaina juoksutin sen liinassa. Möhköllä oli siis ihan hyvää energiaa ei liian paljon turhaa ja me saatiin se Arnen ohjeilla hyvin suunnattua oikeisiin asioihin. Miehellä oli todella maanläheinen tapa valmentaa, se oli rauhallinen ja tuntui ottavan irti kaiken siitä että mä olin suomenruotsalainen.

‘’Sitt stilla.’’

‘’Låt honom galoppera.’’

‘’Tänk på hindret.’’

Suurin osa sen ohjeista oli mulle sitä kuinka mun pitäisi välillä vaan istua eikä koittaa kokoajan joka suunnasta vaikuttaa Meikkuun, mä sain luvan kanssa antaa sen laukata vähän enemmän, ja mun piti ajatella tulevaa estettä, pelkästään ajatella. Nyt tosin hypättiin kavaletteja. Mä olin varma, että Arnen aurinkomerkki ja ehkä jopa merkurius oli molemmat maamerkeissä. Uskoin että sen merkurius oli härässä.

Me hypättiin kavaletteja kolmikaarisella kiemurauralla niin, että kavaletteja oli jokaisessa kaarteessa sekä keskihalkaisijalla. Arne halusi keskittyä kuulemma meidän hallittuihin laukanvaihtoihin ja siihen että laukka oli samaa koko tehtävän ajan, nyt ei vaadittu vaihtelevuutta vaan tasaisuutta. Oli kivaa olla valmennuksessa vaan yhden toisen ratsukon kanssa, niin sekä mun että Meikun keskittymiskyky oli parempi.

Tehtävä mitä me tehtiin vaati tarkkaa ratsastusta että tultiin joka väliin samalla laukalla, koska etäisyydet oli samat joka suunnasta. Siinä meillä oli Meikun kanssa ensin vähän vaikeuksia, koska vauhti kiihtyi ja sit hidastin ja tuli huono hyppy jollekin kavaletille eli tultiin sitten liian pohjaan ja liian pitkäksi eteen valui hyppy ja tuli taas vaikea etäisyys seuraavalle kavaletille. Mutta kyllä me siitä sitten tsempattiin Arnen ruotsinkielisten sanojen avulla itsemme kohtuu siistiin suoritukseen, kun olin ensin saanut Vernerin suorituksista suorituspaineita. Se selkeesti toimi.

--

Isben valmennus 11.3.2020 #isbenvalmennus

‘’Mä olin suunnitellut että näin ensimmäiseksi valmennukseksi me vaan katseltaisiin että mistä sitä lähdetäänkään liikkeelle. Saatte kyllä parit hypyt ottaa, mutta tänään painotetaan selkeästi enemmän sileätyöskentelyyn. Ellen saat ainakin heti katsoa, ettei Meikku ala käpertymään virkkuukoukku-asentoon. Yritä saada se rennoksi.’’

Me lähdettiin ravissa liikkeelle ottaen toisella pääty-ympyrällä mukaan puomi, joka sokeripaloista päätellen nousisi kavaletiksi. Meikku oli intopiukeena ja ravasi pää korkealla nyökyssä. Se ravasi kuin shetlanninponi, todella pienin askelin ihan kuin shetlanninponi. Tuntui kuin oltaisiin oltu enemmän paikoillaan kuin etenemässä. Isbe paukutti mulle faktoja tiskiin - kuin stereotyyppinen kaksonen, sen kaksonen myös merkuriuksessa ei helpottanut - kuinka ratsastaa Meikku isompaan raviin. Faktoja tippui taivaalta mulle niskaan sen verran paljon etten ees tienny mistä ottaa koppia.

‘’Anna sille ohjaa ja anna sen edetä!’’

Mä lipsautin ohjaa sormien välistä ja vauhti kiihtyi. Sillä välin kuin kamppailin saadakseni orin rennoksi suurempaan raviin Isbe keskittyi enemmän Rasmukseen ja sen heppaan. Mun pää pääsi rauhoittumaan hetkeksi ja pystyin keskittymään vaan mun hevoseen ja kun se oli taas ihan hyvä Isbe kehui meitä. ‘’Paljon parempi noin Ellen. Periaatteessa, ootte siis kumminkin aikalailla samassa tilanteessa kuin alussa?’’ nainen kyseenalaisti sen jälkeen.

‘’Kyllä Meikku on yleensä parempi ja sen on huomattavasti helpompi keskittyä oikeisiin asioihin, mutta tänään on taas vähän vaikeampi päivä’’, vastasin ohi ravatessa.

‘’Sun pitää itse pysyä rennompana, älä ala sähläämään!’’

Kun me aloitettiin laukkatyöskentely ensin sillä puomilla, oli mulla ja Meikulla sama ongelma kuin ravissa. Ori laukkasi alakaula pullollaan ja mulla oli kauheat vaikeudet saada pidätteet läpi. ‘’Haloja, Ellen, ajatus pitää sulla olla nyt eteenpäin. Nouse jalustimille ja anna vähän ohjaa. Et sä saa sitä rennoksi jos sä nypit sitä joka askeleella. Joo se saisi laukata hitaammin, mutta rentona.’’

Mä tein työtä käskettyä. Meidhir alkoi pikkuhiljaa tuntumaan paremmalta. Se alkoi käyttämään selkäänsä. Kun meillä oli lyhyet välikäynnit pienen keskustelun lomassa Isbe nosti puomin kavaletiksi ja kävi säätämässä diagonaalilla olevaa estettä.

‘’Tullaan ympyrällä kavaletti ja siitä diagonaalille ja ristikko, miettikää tulevaa suuntaa, jos laukka ei heti vaihdu niin rauhassa vaihdatte.’’

Meikku oli edelleen ihan intona ja tulitti menemään. Siltikään se ei tiputellut puomeja. ‘’Se on sentään oppinut nostamaan jalkojaan!’’ Isbe naurahti meidän kolmannen suorituksen jälkeen. Tullaan sitten kavaletti, ristikko ja okseri pitkällä sivulla. Rasse voit aloittaa.’’

Me tehtiin ihan simppeliä tehtävää ja silti se tuntui tosi vaikealle. Isben suu vaahtosi kun se kaksosten kärsimättömyydellä neuvoi vuorotellen istunnasta, vaikuttamisesta ja tavoitteista, välillä jopa sekaisin. Se hoksasi valonnopeudella uutta asiaa meidän menosta ja lopuksi se näytti pyyhkivän suupieliään. Viimeisen suorituksen jälkeen se jutteli meille pitkät tovit tulevista valmennuksista ja siitä mihin meidän omatoimisissa treeneissä kannattaisi keskittyä. Mulle ja Meikulle se vielä antoi neuvoksi liikuttaa ori päivää ennen valmennusta vähän paremmin, että voisi keskittyä muuhun kuin vauhtiin. Ainakin tiesin mitä tekisin huhtikuun toisena tiistaina.
kirjoittaja Ellen N.
lähetetty 24.03.20 15:09
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Meidhirin päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 1955

Inkan päiväkirja

18.03.2020

#isbenvalmennus

"Ihan typerää, ettei esteosakilpailuissa oo mulle ja Sepolle sopivaa luokkaa. Syrjintää!" Ava nurisi nojaillessaan tallin seinää vasten ja seurasi katseellaan, kuinka laittelin Inkan jalkoihin kuljetussuojia.
"Mhmmhm, niin", mutisin vilkaisten tyttöä. Itse en ollut este- tai koulukilpailujen kutsuihin sen ihmeemmin perehtynyt, sillä olin päättänyt keskittyä vain kenttäratsastukseen Inkan kanssa.
"Olis kuitenkin ollut kiva osallistua niihinkin. Juniormestaruusluokkaan", teini jatkoi paasaustaan ja tuijotti minua herkeämättä. Tiesin mihin keskustelu oli johtamassa, mutta tytön oli turha kuvitella että kantaisin Inkan hänen eteensä kultatarjottimella ja ilmottaisin hänen osallistuvan tammalla esteluokkaan.
"Varmasti olisi", hymyilin leveästi ja käänsin sitten tytölle selkäni. Kuului tympääntynyt tuhahdus ja varmasti toinenkin mikäli tyttö olisi huomannut huvittuneen virneeni.

Kun kohottauduin seisomaan Inkan jaloista ja napsautin tamman irti ketjuista, Ava pyöräytti silmiään, laittoi kädet puuskaan ja nyrpisti nenäänsä.
"Niin mä vaan mietin... Nyt kun olen Inkalla ratsastanut kuitenkin paljon ja vähän hypättykin tossa paskalla kentällä, niin jos mä voisin osallistua sillä?" teini taikoi kasvoilleen jonkinsortin koiranpentuilmeen.

Tulihan se sieltä.
"Inka ei ole minun hevonen", muistutin mikä sai teinin hartiat lysähtämään sentin verran ja pettymys häivähti hänen kasvoillaan. Olisin voinut kävellä ulos tallista sanojeni myötä ja jättää Avan kihisemään kiukussaan, mutten kuitenkaan halunnut olla ilkeä.
"Mutta voin tietenkin kysyä Oskarilta, käykö se", lupasin. En nähnyt mitään syytä miksei se Oskarille olisi käynyt. Mies oli kuitenkin antanut minulle täysin vapaat kädet tamman kanssa, mutta olin kyllä lähes jokaisesta pikkujutusta kysynyt tämän lupaa ja aina vastaus oli ollut "Joo."
Avan ilme kirkastui huomattavasti ennen kuin muisti taikoa kasvoilleen takaisin sellaisen teinimäisen hälläväliä-ilmeen.

Lähdin taluttamaan Inkaa ulos tallista kohti traileria ja kuulin Avan kipittävän perässämme.
"Saako tulla mukaan? Kuunteluoppilaaksi?" teini tivasi eikä onneksi nähnyt turhautunutta ilmettäni.
"Senkus", huokaisin lopulta.

Isabella kohotteli kulmiaan huomattuaan tallipihalla seuralaiseni, muttei sanonut mitään. Käski vain laittamaan Inkan valmiiksi ja tulla sitten Kastanjan puolelle.
Muutama muukin vähän huvittuneena silmäili meitä tallin puolella, kun Ava touhotti Inkan ääressä niin kuin paraskin hevosenhoitaja ja laittoi tammalle varusteet päälle minun valmistautuessa henkisesti tulevaan valmennukseen. Ja kisoihin.

Harjoituskoulukilpailut olivat menneet hienosti. Toisia olimme olleet siinäkin, joten ehkä se yleensä piilossa ollut optimistipuoleni heräili pikkuhiljaa horroksestaan. Ehkä me pärjättäisiin viikonlopun osakilpailuissa? Ne todellakin olisivat jo nyt viikonloppuna....
Mietteeni tulevaisuudesta katkaisi Avan ilmoitus siitä, että Inka oli valmis ja sen jälkeen teini katosi paikalta. Todennäköisesti mennäkseen katsomoon jo valmiiksi.

Isabella oli keksinyt meille jumppasarjaa ja esteiden sekä puomien väliin piti väännellä kouluradoilta tuttuja liikkeitä.
Sekä minä että Inka olimme vähän pihalla alkuun, mutta kyllä se harjoituksen punainen lanka sieltä lopulta löytyi, kiitos Isabellan joka jaksoi neuvoa meitä kärsivällisesti, vaikka välillä näytti siltä että olisi tahtonut läpsäistä itseään kämmenellä otsaan.

Minulla kyllä hetkittäin unohtui edelleen, että Inka oli nuori hevonen eikä niin "osaava" kuin vanhemmat ratsut. Pientä turhautumista oli ilmassa, mutta onneksi tamma oli kuitenkin helppo ratsu loppujen lopuksi. Kunhan sitä osasi oikein ratsastaa...
"Saas nähdä miten meille käy viikonloppuna", letkautin Isabellalle, joka vain kohautti harteitaan pienen hymyn kera.
"Sen näkee sitten", nainen totesi lopulta saaden vastaukseksi päättäväisen nyökkäyksen.
Ehkä meillä menisi hyvin tai sitten ei. En nyt kuitenkaan osannut edes haaveilla mistään ykkössijasta saati sijoittumisesta, mutta ei minua haittaisi vaikka sijoituksille päästäisiin. Tai että olisimme siinä sijottuneiden tuntumassa...
Tähän asti olimme kuitenkin osallistuneet vain yksittäisiin kisoihin (tai sen tapaisiin), joten saattoihan se olla niinkin että tamma väsähtäisi pitkän kisaviikonlopun aikana, koska oli tosiaan nuori eikä mikään kisakonkari?
Noh, mutta sen tosiaan näkisi sitten...

Illalla Oskari oli näyttänyt vihreää valoa Avan osallistumiselle ja ilmoitin siitä samantien myös teinille saaden vastaukseksi pötkön sydänemojeita. Naurahdin, mikä sai kainalooni käpertyneen Matildan nostamaan kysyvästi kulmiaan.
"Hirveesti ihQ-sydämiä tuli Avalta" kerroin tapaillen teinimäistä puhetyyliä.
"Pitääkö mun olla huolissani?" violettihiuksinen nainen kysyi silmät sirrillään, mutta kasvoille hiipivä hymy kieli siitä ettei hän ollut tosissaan.
"Ziiz tödelläkin!" jatkoin teinipuhetta heilutellen päätäni ja kättäni niin kuin olisin huiskauttanut hiussuortuvat olkapääni yli.
"Lopeta..."
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 18.03.20 20:11
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 905

Rillan päiväkirja


Nostan satulan Rillan selkään hyräillen samalla. Uutuuttaan kiiltelevä satulahuopa ja saman sävyiset pintelit pääsevät tekemään debyyttinsä Isben estevalmennuksessa. Rilla hamuaa heinänkorsia lattialta ja mä pysähdyn hetkeksi rapsuttamaan sitä harjan juuresta. Mun vähäiset rahavarat kuivuvat olemattomiin tän harrastuksen kanssa, enkä mä varmaan ikinä enää pääse purjehtimaan, mutta mä en ole kovin huolissani. Kuun vaihteessa alkava (palkallinen!!! mun köyhä (vaikka ihan rehellisesti kyllä ei se niin kovin köyhää oo ollut) opiskelijaelämäni päättyy tähän) harjoittelu ei jätä mulle aikaa purjehtimiseen tällä kaudella kuitenkaan. Rilla ja valmentautuminen mahtuu mun kuvioihin paremmin, joten mun kannattaa myös panostaa niihin. Plus mä aion joka tapauksessa osallistua Kalla Cupiin, ehkä olis hyvä treenata ennen sitä.

Mä saan itseni ja Rillan pakettiin, joten irroitan tamman hoitopaikalta mennäkseni kohti ulko-ovea ja maneesia. Montaa askelta siihen suuntaan ei kuitenkaan ehditä ottaa, kun meille (mulle) puhutaan.
”Sinä siellä, pysähdy!” Mä pysähdyn paikalleni ja vilkuilen ympärilleni miettien, tarkoittiko se mua. Muita ei näy, joten mun on pakko olettaa niin. Käännyn katsomaan taakseni jossa tallin vakiokalustoon kuuluva blondi, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista (pitäisköhän, tässä on kuitenkin vuodenpäivät jo pyöritty), kävelee kohti. Se ei sano heitä, se ei sano mitään muutakaan, kyykistyy vain kohdalle päästyään tutkimaan Rillan jalkoja. Mä katson hämmentyneenä, kun se ottaa esiin mittanauhan ja alkaa mittailla.

”Ihan vaan tälleen, mut mitä helvettiä sä teet?” mä kumarrun kysymään Rillan mahan ali.
”Väärin ja väärään kohtaan laitetut pintelit voivat aiheuttaa ikäviä hiertymiä ja muuta vahinkoa hevoselle. TalliMestarina minä olen vastuussa hevosten hyvinvoinnista. Tarkistan siis tietysti, että olet laittanut pintelit oikein”, se puhuu kuin asia olisi ihan arkipäiväinen ja normaali käytäntö. Mä katsahdan Rillaa hämmentyneenä. Tamma ei ole moksiskaan ylimääräisestä pysähdyksestä vaan odottaa rauhassa, että matka jatkuu.

”Minkälaiset patjat olet laittanut pintelien alle?” mies on noussut ylös ja seisoo muistikirja ja kynä kädessään katsomassa mua. Musta tuntuu etten mä ymmärrä yhtään mitään siitä mitä ja miksi tapahtuu. Mun mielessä vaan käy, että mun pitäs ehtiä Isben valmennukseen ja mietin mitä kello mahtaa olla.
”Geelipatjat.” Mun vastaus kirjoitetaan ylös hyminän saattelemana.
”Ja missä olet oppinut pintelöimään?” blondi jatkaa kuulustelua. Mieleeni tulee että sen nimi on Penna. Mä kohautan olkiani vastaukseksi.
”Mistäpä mä muistasin”, mä sanon. Lisää hyminää ja kirjoitusta.
”Sinun on syytä päivittää osaamistasi, vasemman etusen pinteli on puoli senttimetriä liian ylhäällä. Kaikkien pintelien kireys on kuitenkin hyvä”, Penna ilmoittaa tuomionsa, kun saa merkitänsä tehtyä.
”Mikäli tarvitset opastusta asian kanssa, voimme sopia ajan, jolloin opetan sinulle pintelien laittamisen salat”, se jatkaa. Mä tuijotan sitä, enkä tiedä onko se tosissaan vai kuuluisko mun nauraa. Se katsoo takaisin, ilmeisesti odottaen vastausta.
”Öm… Kiitos, mutta mulla ei kyllä ole tarvetta”, sanon hämmentyneenä. Rilla tuuppaa mua turvallaan ja mä silitän sitä.
”Mikäli tarvetta ilmenee, olen käytettävissä”, Penna ilmoittaa avuliaasti, ennen kuin lähtee suuntaansa, luultavasti vaanimaan jotakuta muuta viatonta pintelien käyttäjää. Mä nyökkään ja katson hetken aikaa miehen loittonevaa selkää hämmentyneenä.

”Tapahtuko toi just oikeasti?” mä kuiskaan Rillalle, kun blondi on mennyt ja me jatketaan matkaa ulos tallista. Tamma pärskähtää, sen kummempaa vastausta siitä ei saa irti. Mä pudistelen päätäni, ja suuntaan maneesiin. Mulle on vähän hämärää mitä papuja ja muita rehuja maneesien eri osat on, mutta mulle riittää se tieto, että meidän valkka on uuden maneesin puolella. Näen Isben kuskailemassa puomeja ja tolppia pitkin sen toista puolikasta ja kävelen Rillan kanssa sinne.

Pennan yllättyshyökkäyksen takia me ollaan vähän myöhässä. Myöhästely on mulle hyvin tyypillinen ominaisuus, mutta mua ärsyttää olla myöhässä jos se on jonkun muun vika. Tarkistan satulavyön kireyden ja nousen sitten Rillan selkään. Ohjaan tamman käynnissä kiertämään maneesinpuolikasta ja katson samalla Isben estevirityksiä.

Viritys on väärä sana, sitä vois käyttää jos esteiden rakentamiseen olis käytetty Ikeasta ostettuja pottia ja satunnaista käsillä olevaa materiaalia puomin virkaa toimittamaan. Auburn ei varmaan ole koskaan edes nähnyt Ikea-pottaa ja sen estekalusto on todella kaukana niistä. Välillä vaikuttaa siltä, että kaikki kalusto maalataan joka käytön jälkeen, ne näyttää aina niin siisteiltä ja uusilta. Mä voin kuvitella sen olevan Auburnin käytäntö, mikään muu ei tämän tasoiseen paikkaan varmaan kelpaisikaan.

Mun lämmitellessä Isabella alkaa käydä läpi valmennuksen agendaa, joka on teiden huolellinen suunnittelu ja ratsastaminen. Mä irvistän itsekseni suunnittelu-sanalle. Suunnitteleminen on tylsää. Vaikka sille on syynsä, että sanonta hyvin suunniteltu, puoliksi tehty on olemassa. Luultavasti se toimii paremmin kuin mun taipumus tehdä ensin ja ajatella sitten… Sitä mä ainakin toivon, kun aloitetaan valmennustehtäviä.

Mä kuulen Rillan takakavioiden kolahtavan puomiin ja vilkaisen taakseni nähdäkseni putoaako se.
”Ajatus eteen”, Isabella huomauttaa, ”katse suunnittelee seuraavan tien ja hypyn. Takana oleva meni jo, jätä se taakse.” Mä palautan ajatukseni ja katseeni menosuuntaan. Rillan laukka on reipasta, hetken mä olen hukassa siitä mihin me oltiin menossa ja mitä hyppäämässä. Vähän viimetingassa mä käännän tamman esteelle. Päästään yli. Mä en jää miettimään menikö se hyvin. Mä keskityn seuraavan tien suunnitteluun ja ratsastamiseen. Siitä esteestä me ainakin mennään tyylipuhtaasti yli. Saan Isabellalta muutaman kehuvan sanan. Taputan Rillaa ja hidastan sen ravin kautta käyntiin.

Loppuverryttelyn aikana, Isben korjatessa esteitä pois kentältä, me  keskustellaan samalla tarkemmin ongelmakohdista ja siitä mitä tavoitteita mulla on. Mun tekee mieli vastata, että voittaa tietenkin, mutta se on vähän kuun tavoittelua tässä kohtaa. Mä en oikein ikinä ole osannut asettaa tavoitteita. Mitä se edes tarkoittaa? Jotain konkreettista, puhdasta rataa rataestekokeessa tai ihanneajassa pysymistä maastokokeessa? Jotain muuta, abstraktimpaa, kuten rohkeutta tehdä ratkaisuja ja luottaa niihin?

Mä jaan Isbelle mietteeni puhtaasta radasta ja ihanneajassa pysymisestä. Nainen kuuntelee ja toteaa niiden olevan hyviä tavoitteita. Mulle tulee hyvä mieli siitä, mun sisäinen kriitikkoni nimittäin pitää niitä lapsellisina.

”Tuli kans tästä suunnitelmallisuudesta mieleen, että voidaanko jossain kohtaa kattoa ratakävelyä?” kysyn päästäessäni Rillan ohjat liukumaan sormien välistä pidemmiksi. Mä taidan vielä käydä kävelemässä maastossa hetken loppukäyntejä.
”Joo, onnistuu”, Isabella sanoo viedessään viimeistä puomia takaisin varastoon. Mä nyökkään. Siihen me lopetetaan, päästetään seuraavat maneesiin.
kirjoittaja Ginevra V.
lähetetty 10.03.20 19:22
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Rillan päiväkirja
Vastaukset: 32
Luettu: 2070

Inkan päiväkirja

04.03.2020

#isbenvalmennus

Isabella Sokka nyökkäsi hyväksyttävästi, kun olimme hypänneet pienen pystyesteen yli.
"Se liikkuu ja hyppää hyvin", nainen totesi sitten. "Tarvitsee toki vielä sitä ratsastajan tukea ja varmuutta lähestymisiin, mutta kyllä siinä potentiaalia on."

Hymyilin tyytyväisenä. Inka oli omaan tapaansa käyttäytynyt todella hienosti eikä meillä pahemmin ongelmia ollutkaan. Tietenkin keskittymiseni oli hetkittäin herpaantunut, sillä olin vastaillut Isabellan kysymyksiin jolloin Inka oli jäänyt niin sanotusti ulapalle seilailemaan eikä sen vuoksi tiennyt mitä tehdä ja pysähtynyt, mutta nopeasti minä olin saanut sen takaisin liikkeelle.

"Hyvä hevonen tämä on", myönsin, koska tottahan se oli. Inka oli hyvä ratsu enkä ihmettelisi yhtään, vaikka se joskus Oskarin kanssa pärjäisi ihan kansainvälisillä kenttäradoilla.
"Hienon värinenkin", virnistin, sillä en vain voinut olla vitsailematta aiheesta. Tiesin kyllä Isabellan mielipiteen kirjavista hevosista, kiitos Juuson.
Isabella tuhahti ja pyöritteli päätään pieni hymy kasvoillaan. Olihan hän alkuun hieman nyrpeää naamaa näyttänyt Inkalle, mutta saanut nopeasti itsensä kasattua ja pokerinaaman kasvoille.
"Asiasta voidaan keskustella sitten ensi kerralla", Isabella hymähti lopulta. "Mutta sitä ennen voitte itsenäisesti treenata etenkin sileällä työskentelyä. Kenttämestaruutta ei pelkällä esteiden hyppäämisellä voiteta, vai mitä?"

Nyökkäsin ja hillitsin haluni todeta, että kyseisen mestaruuden voittamiseen ei paljoa vaadittu. Tiedä vaikka joku valtuuston jäsen olisi salakuuntelemassa keskusteluamme ja peruisi minun nimityksen Kalla Cupin kenttävoittajaksi.

Olin vieläkin hämilläni Kalla cupin kenttämestaruudesta sillä minun ja Sallin kisatuloksilla ei paljoa juhlittu. Siksi kyseinen titteli oli tullut täytenä yllätyksenä, mutta lämmitti kyllä mieltä saada edes jotain tunnustusta kilpaurastani vaikkei se kovin kummoisesti mennytkään.

Hölmöissä haavekuvissani maalailin jo nappaavani kyseisen tittelin itselleni tänäkin vuonna, mutta tällä kertaa vaakakupissa painaisi enemmän hyvät kisatulokset kuin muiden kisaajien "luovuttaminen" tai arjen hevostaidot?
Siinäpä tavoitetta tulevalle kaudelle... Näyttää kaikille, että olin ansainnut tittelini enkä saanut sitä niin sanotusti säälistä, kuten jotkut epäilivät.
Mutta sen näkee sitten miten menee vai meneekö mitenkään.

Topics tagged under isbenvalmennus on Foorumi | Auburn Estate Inkajessevalkka
kirjoittaja Jesse A.
lähetetty 04.03.20 15:00
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Inkan päiväkirja
Vastaukset: 26
Luettu: 905

Vilan päiväkirja

25.02.2020
#isbenvalmennus

Kieltämättä vähän jänskätti pitkästä aikaa lähteä ratsastamaan Isabellan valvovan silmän alle, vaikka oli nainen välillä käynyt vilkaisemassa meidän itsenäisiä treenejä muttei ollut pahemmin neuvoja jaellut (varmaan sen takia, kun en niistä sille mitään maksanut).
Mutta jännityksestä huolimatta oli myös ihan kiva valmentautua. Toki olinhan mä käynyt Laurin valmennuksessa, mutta Lauri oli Lauri ja Isabella oli Isabella. Jos ei otettu huomioon housujen sisältä löytyviä värkkejä (kummankaan housujen sisältöä en ollut nähnyt, mutta olettaisin, että ero olisi huomattava) niin näissä valmentajissa oli se ero, että Isabella omisti Vilan. Siksi kai mä kyseisen Sokan valmennuksissa skarppasin huomattavasti enemmän kuin muiden valmentajien valmennustuokioissa, vaikka ainahan mä parhaani yritän. Paino sanalla yritän.

Isabella kyseli, miten on mennyt  ("Ihan hyvin") ja mitä tavoitteita tulevaisuutta ajatellen meillä olisi. Piti kyllä hetki miettiä vastausta. Tuskin nainen olisi hyväksynyt vastausta "Pysyä hengissä eikä olla joka kisassa viimeisiä."
Olin huono vastaamaan tommosiin. En mä osannut mitään syväluotaavaa  palopuhetta pitää oikeastaan mistään...
"Niin no, kai se kontrolli on hetkittäin edelleen hukassa. Ja rastastajalla itsetunto..." mutisin vähentäen äänen kuuluvuutta viimeisen lausahduksen kohdalla.
Se riitti. Isabella nyökkäsi ja ihme kyllä kehaisi sen verran, että mainitsi minun kehittyneen huimasti tässä vuoden aikana. Noh, hyvä tietää.

Matildan ratsastusta sivusilmällä välillä vilkaistessani ei ainakaan itsetunto noussut. Nainen näytti niin tyyneltä ja osaavalta ja rennolta, kun minä puolestaan tunsin oloni perunasäkkiin tungetuksi norsuksi, jolla oli rautakanki siellä jossain...

Vila onneksi käyttäytyi kivasti. Ainakin alun askellajien läpikäymisten ajan.
Esteellä vähän meinasi holtitonta menoa olla, mutta sepä ei ollut ihme. Semmosta se oli vähän aina... Kuten sanoin, kontrolliharjoituksia tarvittaisiin - edelleen. Kaiken muun ohella.
Taas. Jälleen. Niin kuin aina.

Mutta onneksi Isabella tunsi tammansa ja näin ollen tiesi, ettei Vila aina se kaikkein helpoin ratsu ollut. Varsinkaan esteillä.
Joten se ei hakannut päätään maneesin laidasta läpi ja sen jälkeen tullut repimään minua alas satulasta haukkuen onnettomaksi ratsastajaksi. Suhteellisen kärsivällisesti se antoi ohjeita meille/minulle  ja tulevaisuuden varalle sain vinkkejä myös.

Ei kuitenkaan jäänyt kakan maku suuhun tästä(kään) valmennuskerrasta. Toki olihan se ollut tehtäviltään aikalailla sitä samaa kuin mitä mä olin Vilan kanssa itsenäisestikin pakertanut, mutta nyt oli Isabella vahtimassa sekä neuvomassa, jotta hommat hoidettaisiin oikein eikä "vähän sinne päin".
Mieluusti olisin toki käynyt useamman kerran kuussa Isabellan valmennettavana, mutta kun se perhanan Matti oli rakentanut kotinsa mun lompakkoon. Kerta kuukaudessa saisi siis riittää ja eiköhän me eteenpäin päästäis silläkin määrällä. Ehkä... Toivottavasti.

Lottovoittoa odotellessa.
Muistais vain lotota.
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 25.02.20 20:26
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Vilan päiväkirja
Vastaukset: 100
Luettu: 4431

Zelian päiväkirja


Mua huvitti ja kauhistutti samaan aikaan, koska olin starttaillut vuotta rauhallisemmin treenien osalta hyödyntäen vain Laurin valmennuspalveluita. Nyt edessä oli kuitenkin kahden päivän valmennusputki Zelian kanssa, eikä mua helpottanut yhtään ajatus päivän lomailleen tammani varustamisesta Isabellan kauden ensimmäiseen valmennukseen.

Isabellan edellisestä valmennuksesta tuntui kuluneen pieni ikuisuus ja koska mä olin jo omaksunut Laurin valmennustyylin ja tavat, tuntui hassulta kerrata loppukauden tuloksia ja edistymistä. Tietenkin Isabella oli itsekin nähnyt sijoittumisemme Kalla CUPin viimeisessä osakilpailuissa, mutta tuntui hyvältä muistuttaa myös sitä sijoitusta edeltäneistä kahdesta ruusukkeesta.
"Kai me otetaan nyt kauden alkuun pari metrin starttia ja katsotaan, milloin ajatus kympistä alkaisi tuntua hyvältä", hymähdin Isabellan kyseltyä tavoitteistamme. Perijätär nyökkäsi hyväksyvästi ennen siirtymistä valmennusparini Antonin luo antaen mulle hetken itsenäiseen työskentelyyn Zelian kanssa.

"Sen laukka on parantunut huomattavasti", Isabella kommentoi, kun nainen oli antanut meidän työstää ratsujamme hetken käynnin ja ravin jälkeen laukassa. "Totta kai voimaa täytyy edelleen lisätä, mutta sitä tulee iän ja treenin myötä."
Nyökkäsin pienesti ja olin hyvilläni siitä, että Isabella oli noteerannut asian. Zelia oli ollut omistuksessani reilun puolitoista vuotta, joten olisi toisaalta ollut huolestuttavaa, jos minkäänlaista kehitystä ei olisi tapahtunut. Mä olin kuitenkin itse laittanut merkille, että jotain oli naksahtanut kohdalleen nimenomaan alkuvuoden aikana joulun ja vuodenvaihteen kevyemmän ajanjakson jälkeen. Zelia oli ollut yhä useampana päivänä miellyttävä ratsastaa ja keksinyt vähemmän ylimääräistä tekemistä nimenomaan laukassa, johon tuntui nyt löytyneen uudenlainen tasapaino.

Ensimmäisestä hypystä perijättären silmien edessä tasapaino oli kuitenkin kaukana: Zelia roiskaisi ristikon yli järkyttävän laakealla hypyllä, johon mä ehdin hädin tuskin mukaan tamman päädyttyä sinkoutumaan hyppyyn askeleen kauempaa kuin olin ajatellut. Mä otin heti perään uuden hypyn osoittaakseni, ettei kaikki hehkutus loppuvuoden sijoituksista ollut vain hyvä kalatarina ja sain esteistä hieman innostuneen tammani malttamaan.

Onnekseni Zelia alkoi keskittyä muutaman hypyn jälkeen ja kun korkeus nousi pykälän, sain otettua itseäni niskasta kiinni ja ratsastettua tamman kaikessa rauhassa esteelle.
"Se oli hyvä, riittää tältä erää", Isabella heläytti ja mä kumarruin taputtamaan riemukkaasti pärskähtelevää Zeliaa. Kaikesta vouhkaamisesta huolimatta tamman asenne ja draivi olivat kohdallaan, joten mä halusin vahvistaa sen hyvää fiilistä ja tekemisen meininkiä.

"Paljon kontrolliharjoituksia sen kanssa, puomitkin ovat hyviä sellaisiin harjoituksiin", Isabella kommentoi valmennuksen jälkeen tietäväinen hymy huulillaan.
"Joo", ähkäisin. "Tää oli tänään tavallista virtaisempi, mutta eiköhän se tästä, kun saadaan taas joku rytmi hyppyihin."
Isabella nyökkäsi ja mä mietin edelleen, kuvitteliko nainen mun ylimitoittaneen tavoitteeni tulevalle kaudelle. Toisaalta Isabella nimenomaan tiesi, mistä pisteestä olin aloittanut työskentelyn Zelian kanssa ja miten mulla ei yleensä ollut tapana värittää tarinoitani varsinkaan onnistumisten puolelta. Ja koska seuraava Isabellan valmennus olisi edessä vasta kuukauden päästä, mulla olisi hyvin aikaa palauttaa Zelia ruotuun esteiden osalta ja parantaa uskottavuuttani perijättären silmissä.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 25.02.20 18:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Zelian päiväkirja
Vastaukset: 59
Luettu: 2886

Valmennusaikataulut

Isabellan valmennettavat


⚠ Kaikki valmennukset kentällä tai derbyllä vaihdellen!
Maneesiin vain todella kovalla sateella, kursiivilla suluissa tilavaraus poikkeuksia varten

1. tiistai
Klo 18–19: Matilda & Zelia, Anton & Vila (Kastanja, estetreeni)

2. keskiviikko
Klo 17–18: Rasmus & Bran (Kastanja, treenit vaihdellen)

Parillisten viikkojen keskiviikot
Klo 18–19: Jesse & Inka (Kastanja, estetreeni)
Klo 19–20: Jonny & Lyyli (Varpu, treenit vaihdellen)

Parittomien viikkojen torstait
Klo 17–18: Minka & Nakki (Paju, treenit vaihdellen)

Parillisten viikkojen torstait
Klo 17–18: Gee & Rilla, Minka & Hani (Varpu/ulkona, esteet ja maastoesteet vaihdellen)

4. perjantai
Klo 14–15: Viivi & Pontus (Paju, sileän treeni)

#isbenvalmennus
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 13.02.20 13:34
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: Valmennusaikataulut
Vastaukset: 6
Luettu: 910

Meidhirin päiväkirja

Cork's Meidhir
id-o, mkm, 172cm

Topics tagged under isbenvalmennus on Foorumi | Auburn Estate 791542_084fb8cb3b37427d83543d9987c523be~mv2

Sivuille | Ruokinta




Tarhaa yksin tarhassa 11 (tarhanaapureina Cava ja Pontus&Kärppä)
Asuu karsinassa O8 (karsinanaapurina O7 Bansku)




Tarhaus:
- riimu jää päähän tarhassa
- sateesta riippuen vuoreton tai vuorellinen sadeloimi
- pakkasen puolella: kevyt toppaloimi
- -10 asteen pakkasella: paksu toppaloimi
- vielä kylmemmällä paksu toppaloimi ja siihen kiinni kaulakappale



Valmennukset 2020:


Arnen valmennukset (klo 17-18 Derby/Kastanja):  
#arnenvalmennus (Ellen & Meikku
Isabella & Kami
Verneri & Salsa)


2.3.
Isben valmennukset (klo 17-18 Kastanja):
#isbenvalmennus (Rasmus & Bran,
Ellen & Meikku,
Anna & Epi)



18.3
kirjoittaja Ellen N.
lähetetty 27.06.17 11:43
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Meidhirin päiväkirja
Vastaukset: 34
Luettu: 1955

Takaisin alkuun

Siirry: