4 osumaa on löytynyt haulle 0

Cavan päiväkirja

34. Näillä mennään

24. lokakuuta 2020 #kallankaaharit

Anton ei ole nähnyt musta vilaustakaan ainakaan viikkoon, eikä se ole ollut mitään sattumaa. Ette usko kuinka pitkälle olen ollut valmis menemään välttääkseni kohtaamista (mahdollisesti pysyvästi entisen, vaikken tahdo sitä uskoa) parhaan kamuni ja säätöni kanssa. Loungessa tapahtuneen välikohtauksen jälkeinen aika on alkanut vaikuttaa valmistavalta koulutukselta salamurhaajan pestiin, niin taitava näkymättömissä pysyttelijä musta on tullut. Kohta mulle varmasti kolahtaa postiluukusta pääsykoekutsu Assassiinien Akatemiaan, ja sitten se on kuulkaas menoa, rytinää ja pauketta. Tähän saakka mun valmistautuminen on sujunut erinomaisesti ja olen jo alkanut pohtia, voisinko hyödyntää uutta supervoimaani, piiloutumista, jotenkin myös esim. töissä.

”Hui saatana”, puuskaisen Cavalle, kun olen näkevinäni tallin pihamailla vilauksen Antonista.

On se Anton. Äkkiä mulle tulee karmaiseva kiirus, sillä kukapa tahtoisi katkaista erinomaisten onnistumistensa putken silkkaa varomattomuuttaan! Onneksi tarhojen välinen oikopolku Purtsilaan on näkyvissä kuin vastauksena mun rukouksiin, jos siis olisin keksinyt rukoilla, ja sinne mä suuntaan määrätietoisesti Cavan kanssa. En mä tietysti usko hetkeäkään, etteikö Anton näkisi meitä tai ainakin Cavaa, jonka takana mä yritän parhaani mukaan piilotella, sillä aidantolpat eivät kamalasti tarjoa näkösuojaa ja piha on muuten melko avoin. Nyt pitää kuitenkin tyytyä siihen, että ollaan tarpeeksi kaukana jottei puheyhteyksiin ryhtymisestä tule mitään.

”Tästä tulikin tällainen, hmm, verkkalenkki”, informoin Cavaa, joka ilmoittaa korvanheilautuksella että asia ookoo.

Kaajapuroille johtava ratsastuspolku sujahtaa somasti metsään, ja mä tuijottelen ympäröivää metsänpohjaa etsiskellen jotakin pääpolusta erkanevaa väylää, jota pitkin me voitaisiin palata tallille. Varmastihan Anton on jo luikkinut tammatalliin, ja sitten mä voin huomaamatta viedä Cavan yksäritalliin, minne se kuuluukin. Isabella oikeastaan odottaa jo ratsuaan, minkä muistaminen saa mut irvistämään. Mitä kauemmas me Cavan kanssa eksytään, sitä todennäköisemmin Isabella alkaa huokailla turhautuneena, kun sen päivän ratsastusaikataulut menevät koko ajan pahemmin mönkään.

Kyllähän Isabella varmaan ymmärtäisi, mä ajattelen, jos siis kehtaisin selittää mistä Cavan ja mun viivästynyt talliin paluu oikein johtuu. Se on vetävä nainen kuten mäkin, joten pakostakin se on joskus kokenut samankaltaista välttelyntarvetta kuin mä nyt. Ei ehkä tismalleen samasta syystä, mutta saletisti se on joskus vältellyt jotakuta. Niin siinä vaan joskus kuulkaa käy, kun säätöjä riittää kompasteltavaksi asti.

Ja kompastua mä meinaankin ihan konkreettisesti, kun polun poikki kiemurtelee kurja kivikkoinen kieleke. Cava jatkaa säälimättömästi matkaa ja on vähällä repiä mut perässään polvilleen, ja jos mä jonkun vuoksi joskus nöyrästi polvistelen niin en kyllä ainakaan hevosen. Siksi mä ähkäisen sisukkaasti, minkä Cava kuin ihmeen kaupalla ymmärtää merkiksi pysähtyä. Siinä tasapainoani palautellessani suon silmäyksen maalle, joka oli vähällä ottaa mut turhan innokkaasti vastaan. Se näyttää ihan tavalliselta maaperältä. Jokin epäluulo muhun ehkä kuitenkin pesiytyy, tai vaan halu selvitä loppumatka ilman kompuroimisia, ja siksi mä katson silloin tällöin jalkoihini matkan jatkuessa. Me päädytään onneksi pian sille polulle, jonka tiedän johtavan Purtseilta Auburniin johtavalle ajotielle, joten ehkä meillä ei kestä kymmentä minuuttiakaan ennen kuin ollaan taas lähtöpisteessä.

Polulta mä kuitenkin löydän omituista maaperän kulumaa. Suuri salapoliisi sisälläni herää ja keksii heti, mitä ne uramaiset jäljet oikein ovat. Tästä ei suinkaan ole luikertanut megalomaaninen pyton. Ei, nämä ovat mopon renkaan jälkiä!

“Cava! Nytpäs teimme löydön! Odotapas kun Isabella kuulee”, kiekaisen Cavalle, joka on jo niin tottunut mun mekkalointiini, ettei juurikorvaansa lotkauta (olisikin vähän tekopyhää siltä säikkyä muiden kiekumisia). Adrenaliini purskahtelee ja pirskahtelee mun kehossani. Kaaharijengi on takuuvarmasti käynyt täällä! Ajatella, että ne penskat on näin röyhkeitä! Tulla nyt näin lähelle Sokkain maita!

Muhun tulee yhtäkkiä vipinää, jota lähtökohtaisesti vauhdista nautiskeleva Cava ei pistä pahakseen. Hiki alkaa nopeasti valua pitkin mun selkää, kun melkein hölkkään loppumatkan kotiin pitkäkoipinen täysiverinen vierelläni harppoen. Perillä mun posket punoittavat niin, että on pieni ihme, ettei kukaan lohkaise mitään messevää punajuurivitsiä mut nähdessään (mä ainakin olisin lohkaissut).

“Isbeee”, mä kieun kuin paraskin viivi konsanaan. “Nyt ne on jo käyneet kolkuttelemassa teidän maita!”

Isabella Sokka seisoo Cavan karsinan edustalla tutkailemassa orin harjakoria, jonka sisältö on ehkä vähän huiskin haiskin, mutta kyllä mulla on vakaa aikomus järjestellä se joskus. Olen liian malttamaton ja kiireinen hätääntyäkseni siitä, onko Isabella yhtä kiukkuinen kuin sen ampiaisvyötärö antaa olettaa (nälkäisillä ihmisillä on tapana olla äkäisiä, ajattelen minä). Ja no, en kyllä varmaan hätääntyisi muutenkaan. Ihan niin piittavainen mä en siitä ole, mitä mieltä mun suorituksistani hevosenhoitajana oikein ollaan. Voisin olla, jos maksettaisiin mojovaa palkkaa.

“Hei vain sinullekin, Aliisa”, Isabella sanoo suoristauduttuaan arvokkaasti täyteen lyhyyteensä, kun me Cavan kanssa sujahdetaan sen ohitse orin karsinaan. “Keitähän ne oikein mahtavat olla? Ja mukavaa nähdä, ettette eksyneetkään pysyvästi matkalla takaisin talliin.”
“Hö, ei tiettykään eksytty, olenhan mä jo oikein vakiokalustoa”, huitaisen piilotellun kritiikin surutta pois pöydältä ja jatkan sitten tärkeämmällä aiheella: “Ne mopokaaharit. Näin moponjälkiä tarhojen takana.”
“Vai niin”, Isabella sanoo miedosti uteliaan oloisena. “Vai sellaista teit sillä välin kun odottelin täällä hevostani! Hienoa, että otat tallin turvallisuuden noin tosissasi, Aliisa.”

Harjatessani Cavan kylkeä katse orin puoliomistajassa mä melkein näen diashow’n, joka pyörii Isabellan päässä. Se kuvittelee parhaillaan mua kulkemassa nenä maassa tutkimassa tarhojen taustoja. No, melkein niinhän se menikin, vaikka todellisuudessa olin kyllä melko kaukana tarhoista jäljet nähdessäni, enkä tosiaankaan ollut lähtenyt niitä etsimällä etsimään, vaan… Ai niin! Anton! Öynöy, kunhan se nyt ei vaan tunkisi tänne vaan pysyisi Vilansa luona.

“Olin itse asiassa aiemmin yhteydessä kunnan suuntaan, kun nämä, hm, mopokaaharit olivat häiriöksi ratsukoille. Vanhan kyläkoulun luo on laitettu ratsukoista varoittavat liikennemerkit. Ehkäpä teinit nyt ymmärtävät, etteivät ole ainoita tielläliikkujia niillä main”, Isabella, tuo - anteeksi ranskani - naiivi ja teinien todellisuudesta vieraantunut hupakko, lausahtaa.
“Kylttejä”, sanon hitaasti. “On pystytetty muutama kyltti. Silläkö tämä ongelma nyt ratkesikin?”
“Niin. No. Toimiin on tartuttu”, Isabella tuumasi.
“Ja mistä lähtien kruisailun makuun päässeet teinipöntöt on noudattaneet mitään kylttikehotuksia, kysynpähän vain”, puuskahdan synkkänä. Eikö kukaan ota tätä ilmiötä tosissaan? Montako kertaa mun pitää henkilökohtaisesti melkein kuolla, ennen kuin mopokaahailijoita aletaan oikeasti pitää ongelmana? Vai tarvitaanko siihen joku mua arvokkaampi läheltä-piti-uhri?

Isabella kohauttaa olkiaan.

“Ei kai niitä oikein voi tukkapöllylläkään ojentaa järkeviksi”, hienoneiti arvelee ja tarttuu pääharjaan.

Se on jotenkin luontevaa: että mä hoidan hevosen ruhon ja kaviot ja Isabella Sokka sipsuttaa vähän tummanruskeaa päätä pienellä harjalla ja suorii otsatukan. Sitten mä satuloin hevosen ja Isabella suitsii, ja pian Cava menee menojaan omistajattarensa kanssa. Mä en turhaan edes tarjoudu taluttamaan alkukäyntejä, sillä Isabella tahtoo tehdä sen itse lämmetäkseen kylliksi ratsastaakseen. Omituista väkeä, urheilla nyt ennen varsinaista urheilua, mutta mitäpä se mulle kuuluu.

Ja kun mulla ei enää ole Cavaa, jonka luona piilotella, en enää tahdo jäädä tallille pyörimään. Todennäköisyys törmätä Antoniin on liian suuri. Jos me törmättäisiin, meidän pitäisi varmasti puhua, niin julmetun ankeissa merkeissä kuin meidän edellinen kohtaaminen oli mennyt. Puhdistaa ilmaa. Se olisi aikuismaista.

Mussa kuitenkin elää härkäpäinen haluttomuus olla aikuinen. En todellakaan tahdo käydä Antonin kanssa minkäänlaista keskustelua. Sehän sanoi musta tosi rumia asioita! Niin kuin esimerkiksi että mä muka pelailin sillä itsekkäästi ja omien ehtojeni mukaisesti ja jotenkin pakotin sen odottamaan itseäni. En varmasti pelaillut enkä varmasti pakottanut enkä todellakaan ilahtunut kun musta sillä tavalla maalailtiin koko tämän sotkun musta pässi! Veri kiehuu taas, kun ajattelenkin koko asiaa. Minäkö muka tarinan paha ihminen? Olkoon sitten niin. Ajatelkoon Anton niin. Eihän meidän ole mikään pakko olla jatkossakaan missään tekemissä toistemme kanssa, kun tämä välttely sujuu nytkin näin erinomaisesti. Eipähän tarvitse jutella syvällisiä eikä edes pintapuolisesti kysellä kuulumisia. Jos Anton kysyisi, kertoisin että paskaa kuuluu kun mummo kuoli ja Taija jätti, mutta mitäs se sille nyt enää kuuluu. Itsepä mun mielestä otti musta ystävyyseron keskellä Auburnin loungea, joten sillä mennään.

Grannin päiväkirja

Sivullinen
17. syyskuuta 2020 #kallankaaharit

"Olipa hyvä, ettei siinä käynyt pahemmin."

Niilon ääni havahdutti mut transsintapaisesta olotilasta, johon olin vajunnut keskittyessäni niin putkiaivoisesti Pikin harjan siistimiseen. Oli jo korkea aika siivota metsäläistynyt pikkumusta arvokkaampaan lookiin. Vähän matkan päässä Ilve, jolle ei tehnyt enää tiukkaakaan kurotella katsekontaktia karsinanovensa yli, kurkisteli aina silloin tällöin käytävällä seisovan emänsä suuntaan. Ori ei ollut mahdottoman levoton, mikä oli mukava juttu. Kolkuteltiin jo syyskuun puolenvälin tienoilla, ja viikko viikolta mentäisiin lähemmäs vieroitusajankohtaa. Ei sitä oltu vielä kirjattu kalenteriin, tietenkään, mutta ajalla oli tapana kulua kumman äkkiä.

"Kun se pillastui siellä metsässä", Niilo selvensi kai luullessaan, etten ymmärtänyt mistä hän oikein puhui.
Hetkeksi jäin miettimään, käyttikö kukaan hevosihminen todella sanaa "pillastua" vai oliko se vain sarjakuva- ja elokuvasanastoa.
"Joo, niin. Onneksi ei käynyt", myöntelin.

Olin kutsunut Niilon taas ratsastamaan Grannilla, sillä tamma oli elämänsä kunnossa ja minä taas oikeastaan en. Oli vähän kumma olo; ehkä nurkan takana vaani syysflunssa, joka veisi pian jalat alta. Väsytti ainakin, ja ajatus tehokkaasta ratsastamisesta energisellä Grannilla tuntui kahta uuvuttammalta. Sitä paitsi kotona odotti vielä aimo kasa opiskeltavaa, mikäli en haluaisi reputtaa ihka ensimmäisiä yliopistotenttejäni. Väsymys ja ajanpuute olivat hevosenomistajan vihollisia. (Onneksi rahanpuutetta ei tarvinnut murehtia, ajattelin kuivasti, vaikka se olikin hankala ajatus nyt kun ylläpidin välirikkoa vanhempiini: hehän hevoseni kustannukset oikeastaan yhä maksoivat).

"Mä haen sen kamat", Niilo sanoi reippauden perikuvana.
Olinkohan mäkin ollut sen ikäisenä jaksavaisempi kuin nykyään, mietin alakuloisena. Miten nykyään olikin aina niin kuormittunut olo.

Kun Niilo oli saanut Grannin satuloitua, olin jo melkein tyytyväinen Pikin aiempaa siistimpään ulkonäköön. Sanoin silti tulevani vasta perästä kentänlaidalle, sillä puuskittainen tuuli ja ajoittain piskottelevat sateenropsaukset eivät houkuttaneet. Jos olisin itse ratsastanut, en tietenkään olisi ollut niin herkkä sään päälle, mutta sivussa seisoskelijalle sallittiin pieni annos nirsoilua.

Arvelin myös, että ehkä Niilosta olisi miellyttävämpää aloittaa ratsastus ilman, että olisin katsomassa vieressä aivan ensiaskeleista lähtien. Pojasta näki ajoittain, kuinka hän aavistuksen verran jännittyi pienenkin yleisön edessä ratsastaessaan, eikä Granni totisesti ollut niitä hevosia, jotka antoivat ratsastajan jännittyneiden otteiden olla häiritsemättä itseään. Mitä enemmän Niilo sitä pusersi yrittäessään saada sen näyttämään minun silmissäni hienolta, sitä laamamaisemmaksi tamma heittäytyi.

Ja hei, tässä puhui myös kokemuksen syvä rintaääni. Monestiko olin itse kilpailuissa ja valmennuksissa saanut omalla yliyrittämiselläni manattua hevosesta esiin sen nihkeimmät puolet?

"Miltäs se tuntuu?" kysyin mahdollisimman ystävälliseen sävyyn, kun lopulta menin ulos katselemaan Niilon ratsastusta.
"Ihan hyvältä", Niilo vastasi automaattisesti, mutta myönsi sitten: "Tai vähän jännittyneeltä. Se säpsähteli vähän aiemmin."
"Voi olla vaan tuulenpuuskat", arvelin.

Granni ei ollut erityisen säikkymisherkkä hevonen, mutta tänä syksynä olin itsekin huomannut sen säpsyvän aiempaa enemmän. En uskonut, että kyse saattoi olla vain Aliisan eloisin sanankääntein kuvailemasta kaaharikatastrofista: olisiko Grannin muistiin muka tallentunut niin voimakkaasti kertalaatuinen säikähdys? Oliko se mahdollista? Ehkä tänä syksynä oli vain poikkeuksellisen vaihtelevat sääolosuhteet, jotka virittivät tammaa, tai ehkä tiineys ja siihen liittyvä hormonitoimintakin saattoi vaikuttaa siihen tällä tavalla. En minä tiennyt.

"Koita tehdä vähän loivaa avoa välillä", ehdotin Niilolle. Ei mua niinkään kiinnostanut nähdä, miten ratsukko tehtävästä suoriutuisi, vaan tahdoin vain tarjota pojalle jotakin työkalua siihen, että Granni alkaisi keskittyä hänen apuihinsa. "Ja tee vaikka pari pysähdystä."

Velvollisuudentuntoisena Niilo tarttui antamiini tehtäviin. Se oli kyllä tosi esimerkillinen nuori, huomasin miettiväni. Oli hullua ajatella, että poika oli suurin piirtein samoja ikiä kuin ne kahjot mopokaaharit, jotka olivat Innaa ja Aliisaa ja sittemmin kuulemma jotakin Auburnin kesätallilaisistakin terrorisoineet. Miten toisille kasvoi järki päähän ja toisille ei?

Silloin Granni päätti itse viitata kintaalla terveelle järjelle ja säpsähtää vähän kenollaan olevaa aidantolppaa, jonka ohi se oli kulkenut satoja ja taas satoja kertoja ennenkin. Niilo joutui toden teolla ratsastamaan, jotta sai tamman jatkamaan kiemurrellen ja vastustellen matkaa jotakuinkin siihen suuntaan johon itse tahtoi sen menevän. Granni itse olisi mieluummin lennähtänyt kentän toiselle laidalle.

Huono omatunto yritti taas kohotella päätään. Kenties Granni oli tavallista säpäkämmällä tuulella, kun siihen kertyi puutteellisen liikunnan seurauksena energiaa. Niin. Kyllä mun olisi vain pakko taikoa itseeni sen verran energiaa, ettei hevoseni olisi aivan tuuliajolla.

En mä voisi pidemmän päälle vain katsella vierestä, kuinka muut hoitaisi mun velvollisuuksiani.

Konnan päiväkirja

Sunnuntai ei Konnan mielestä ollut lepoa varten: ori tarjosi keskiaskellajeja aina kun mun istunta herpaantui hetkeksikään ja vaikka olin jättänyt kanget tarkoituksella naulaan, ruunikko yritti väen vängällä hiippailla korkeampaan muotoon heittäen mun hölläilyhaaveeni Kastanja-areenan katsomoon.
“Lopeta”, puuskahdin huvittuneena, kun Konnan suuri pää ilmestyi puhisemaan kainalooni sillä sekunnilla, kun jalkauduin alas puhdistaakseni orin kaviot. Auburn oli ensimmäinen talli, jossa vaadittiin kavioiden puhdistamista maneesista lähtiessä ja oli yllättävää, kuinka nopeasti mä tunnettuna lahopäänä olin tapaan sopeutunut. Kun siihen oli tottunut, ei se rassannut edes siinä vaiheessa, kun päätti vaihtaa treenit metsäkävelyyn kesken kaiken.

Alkumatkasta mä mietin Aliisaa, joka oli viikolla pauhannut kilpaa sen vaaleanrautiaan orinsa kanssa. Tai en mä uskonut, että se oli Aliisan hevonen, mutta äänekäs se joka tapauksessa oli. Nyt orin kiljunta oli kuitenkin jäänyt kakkoseksi sen punatukkaisen ihmisen päivittelylle pahamaineisista kaahareista, joista olin muodostanut naisen kertoman perusteella suhteellisen värikkään mielikuvan.

Niiden keskenkasvuisten mopopoikien takia mä siis yritin - ihan totta yritin - valita reittini fiksusti. Todellisuudessa mun suuntavaistoni oli onneton enkä mä ollut koskaan kokenut tarpeelliseksi opetella kesätallipaikan maastoreittejä niin tarkasti, että tietäisin olla lähtemättä kyläkoulun suuntaan. Konna oli kuitenkin jo rauhoittunut lompsimaan pitkin ohjin eikä moponpärinää kuulunut, joten huokaisin syvään ja yritin keskittyä nauttimaan luonnonrauhasta.

Sitä rauhaa ei kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Vaskitien kyltti kuulosti etäisesti tutulta, mutta liitin sen Aliisan kertomaan vasta pahaenteisen pärinän kuullessani. Konnan olemus terävöityi ennen kuin mä ehdin koota ohjia, mutta sen sijaan, että ori olisi esimerkiksi tehnyt täyskäännöksen, se jähmettyi aloilleen pää pystyssä. Sieltä mä sitten seurasin orini korvien välistä, miten näköpiiriin ilmaantui kolmen pikkumopon jengi, jolla ei ollut aikomustakaan hidastaa.

Mä en taaskaan ehtinyt tehdä mitään, kun Konna oli poikittain tiellä. Sen olemus oli hämmentävän uhmakas ja vaikka mä pusersin pohkeeni sen kylkiin, ori tuntui juurtuneen kiinni tiehen.
“Konna!” ärähdin hätääntyneenä, mutta ruunikko tuntui hypnotisoituneen siitä kaameasta pärinästä, joka vain voimistui ja voimistui.

“Hiljentäkää!” mä kiljuin enkä enää ihmetellyt, miksi Aliisa oli sadatellut tarinaa kertoessaan: ne tyypit olivat umpihulluja. Kuka itsesuojeluvaiston omistava ajoi täysillä päin niin isoa eläintä? Ohikiitävän hetken mä jopa mietin, mahtaisiko Konna ladata takakavionsa niitä päin.
“Hei!” inahdin aivan kuin sillä olisi ollut enää mitään merkitystä, mutta koska tunsin oloni aivan voimattomaksi hiljaisena ja yritin vielä kerran usuttaa hevostani turvaan. Ensimmäinen mopoista oli jo aivan hollilla, kun Konna vihdoin havahtui ja siirsi kaikki koipensa yhdellä loikalla pientareelle, joka ei onneksi viettänyt kovin jyrkästi ojaa kohti. Mä ehdin kääntää katseeni mopojengin perään vain nähdäkseni, että viimeisen kuskin kypärän alta pilkotti pitkä, vaalea letti.

Seuraavaksi me jumitimme puolimatkassa ojaan, koska siinä missä Konnan oli täytynyt lamaantuneena seurata pärinäjengin saapumista, orilla oli tarve myös ikuistaa niiden katoaminen mutkan taa. Vasta sen jälkeen mä sain ruunikon liikkeelle, enkä harkinnut hetkeäkään maastoreissun jatkamista: minähän en asettaisi hevostani vaaraan yhden sunnuntailenkin vuoksi. Pärinä oli vaimennut, mutta musta tuntui, että kuulin sen edelleen korvieni välissä yhdessä edelleen täysillä hakkaavan sydämeni jyskytyksen kanssa.

Oikeassa olit Aliisa!!! kirjoitin talliporukan WhatsApp-ryhmään heti tallille palattuamme, koska pihalla ei näkynyt ketään, jolle olisin voinut siinä hetkessä jakaa asian. Ne mopoilijat on ihan hulluja! Näin kolme Vaskitien risteyksen lähellä joku vartti sitten, yksi saattoi olla tyttö.

Reippaita menopelejä

@Inna P. ja Aliisa maastoilevat Kissellä ja Grannilla 6. syyskuuta 2020. #kallankaaharit

Mikäs sen mukavampi tapa viettää ihan nättiä syyssunnuntaita kuin piristävä maastolenkki? Mä olin alkaneen syksyn aikana ratsastanut säännöllisemmin kuin aikoihin, ja siitä mun oli kiittäminen Jusua, joka oli tätä nykyä liian tärkeä ja kiireinen ihminen keretäkseen tuon tuostakin tallille entisissä määrin. Mun puolesta se oli erittäinkin jees, sillä heppatyttöhän mä pohjimmiltani olinkin.

Erityisen kivaa maastoilusta tekisi tänään se, ettei tarvinnut mennä yksin.

”Onpas huippujuttu että meni nää aikataulut näin sopivasti yksiin! Kivaa kun tuutte mukaan”, hehkutin Innalle, joka turhia vitkastelematta laittoi Kisseä valmiiksi. ”Ootko miettinyt minne mennään? Varmana tunnet nää nurkat paremmin kuin mä, meinaan. Näytä joku hieno reitti!”

Nipsautin Grannin suitsien viimeisen hihnan kiinni ja olin sitä myöten omaa kypärää ja hanskoja vaille valmis. Mulla oli Innan elekielestä sellainen fiilis, että se halusi jo pian matkaan, ja niin kyllä mäkin: mitä pikemmin olisin hevosen selässä, sen parempi! Ratsastusintoni oli kasvamaan päin.