Kellonaika on nyt 06.12.21 3:40

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Tallipäiväkirja 2020-21

Sommersolverv 2021
Lauantai 10.07.2021

Vaikka olisin mieluummin ehkä kuitenkin osallistunut Vilalla näihin Sommersolverv-kisoihin, viime vuoden surkeasta menestyksestä huolimatta, oli samalla kauhistuttavan kamalaa sekä kutkuttavan jännittävää nousta ihan "uuden" hevosen selkään kisapaikalla.
"Muistat vaan ratsastaa enemmän painoavuilla ja pidät kädet kevyinä", Isabella ohjeisti ennen kuin lähdin verryttelyalueelle.
"Juujuu", mutisin.

Eihän Sylvi tietenkään täysin uusi ratsu allani ollut, koska totta kai me oltiin treenattu kotosuomessa ihan urakalla (vaihtelevalla menestyksellä), mutten koskaan ollut sillä kilpaillut.
Tamma kyllä vaati hyviä hermoja, sillä se oli vähän ailahtelevainen huithaippeli, mutta siitä huolimatta olin kyllä tykästynyt siihen aika paljonkin - vaikkei se nyt Vilaa voittanutkaan.
Jos vain olisi ollut tarpeeksi rahaa pankkitilillä (ja vielä vähemmän järkeä minun päässä), olisin todennäköisesti lyönyt Isabellalle vaadittavat rahat tammasta kouraan ja ostanut sen itselleni, mutta eiii sitä sellaisia... Eihän?

Otin tavoitteeksi olla nolaamatta meitä ihan tyystin ja aika hyvin siinä tavoitteessa onnistuinkin! Oikeastaan paremmin kuin olin kuvitellut!
115cm radalta kolahteli puomeja maahan, koska otin turhia riskejä mahdollisimman nopea rata mielessäni, mutta 120 senttimetrin rata vedettiin läpi puhtaasti! Hitsi vie, että oli hyvä fiilis, vaikka aika olisi saanut olla huomattavasti nopeampi.
Kahdeksas sija ja valkoinen ruusuke!

Topics tagged under kallansycamore on Foorumi | Auburn Estate Norge
Hetki ennen kisaradalle menoa.


Luokka 4 - 115cm :: 33/55 (8vp , 71,30s.)
Luokka 5 - 120cm :: 08/55 (0vp , 88,83s,)
Topics tagged under kallansycamore on Foorumi | Auburn Estate 6ssv2021


#sommersolverv #kallansycamore
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 13.07.21 14:35
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1101

Kamin päiväkirja

Tarinanpalasia kilpailumatkoilta
#eurosimtour

Tromssa 11.–14.3.2021

Euro Sim Tourin ensimmäisessä, Norjaan sijoittuneessa osakilpailussa Kami oli ottanut kaksi virhepistettä enimmäisajan ylityksestä. Isabella oli ratsastanut radan korostetun huolellisesti, sillä tammalla ei ollut vielä rutiinia 130 sentin radoilla, saati 135 sentin radoilla  kansainvälisissä kilpailuissa kaukana kotona. Tuntui kuin Isabella ja lempeäluonteinen haaleanmusta tamma olisi heitetty suoraan syvään päähän. Tai ehkä oikeammin heittäytyneet, sillä ihan itsehän nainen oli CUP-luokkaan ilmoittautunut.

Toisaalta rata oli mennyt aikavirhettä lukuun ottamatta hyvin, jopa erittäin hyvin. Kami oli hypännyt epäröimättä ja selkeästä jännittyneisyydestä huolimatta ratsastettavuus oli säilynyt. Sylvi sen sijaan oli kerännyt kaikki emältään perityt kierrokset ja reagoinut pidätteisiin paljon pidemmällä viiveellä, jos ollenkaan. Kimo oli silti ollut hitusen Kamia nopeampi Norjan osakilpailussa, mutta mainituista ohjausongelmista johtuneet pidemmät tiet olivat tuoneet Sylvillekin saman aikavirheen, eikä Isabellalla ollut asiaa uusintaan kummankaan tamman kanssa.

Ihanneaika oli asetettu tiukaksi, mutta syystä. Luokan taso oli ollut kova, mikä tarkoitti, että hyvä perustekeminen ei riittäisi jatkossakaan sijoituksiin. Eikä Eurooppaa kannattanut kiertää huvikseen hyppelemässä, aivan niin halpaa tai vaivatonta huvia se ei ollut.

Anton oli huolehtinut kilpailuhoitajan vastuista Norjassa, mutta niin pätevä ja ilahduttavan harvasanainen (ainakin Isabellan seurassa) kuin tuo Vilan vuokraaja olikin, niin Jemiinan aikaansaava ja skarppi ote oli erittäin tervetullut apu Skotlannin osakilpailuun. Anton oli ollut oikeastaan melko hellyyttävällä tavalla päästään pehmennyt, mutta kilpailuolosuhteissa Isabella suosi tiimiä, jonka jakamaton huomio pysyi kahvilatilauksissa, varustehuolloissa ja hevosten täsmällisissä kävelyttämisissä, ei norjalaisissa kaunottarissa tai näihin liittyvissä hattaraisissa päiväunissa. Antonin ilmiselvän ihastustilan kylkiäisenä saapunut lievä hajamielisyys sekä taipumus livahtaa milloin minnekin nurkkaan varastamaan Sonialtaan suudelman oli vain yksi turha stressitekijä lisää. Ei sillä, etteikö Isabella ollut samalla onnellinen Antonin puolesta (mies ansaitsi romanssinsa kaiken Aliisan kanssa säädetyn jälkeen), mutta hupsutuksille oli aikansa ja paikkansa – jossakin kaukana hänen kilpailumatkoiltaan.  
 
Edinburgh 8.–11.4.2021

Edinburgh oli kotoisan sateinen, aivan toista kuin Tromssan luminen satumaa. Jo ensikosketus maankamaraan lentokentän tunkkaisessa terminaalissa toi tutun tuoksun muistoineen Isabellan mieleen. Kilpailupaikalla katse hakeutui automaattisesti Ceehen ja Tomiin, ja Isabella tiesi, että nämäkin miettivät samaa. Jokin sateentuoksuisessa ilmassa, kapeissa kaduissa vanhoine kivetyksineen, vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja pienten markettien myyjätädeissä, jotka kutsuivat asiakkaitaan kukkasiksi, toi mieleen yhteiset työvuodet Pohjois-Englannin talleilla. Ceelle ja Tomille tämä oli tietysti vielä enemmän koti; synnyinkoti, itse asiassa. Mutta kyllä Isabellakin tunsi kuuluvansa tänne. Skotlanti, Pohjois-Englanti – perunoita ja tomaatteja, niin sanotusti. Luonto oli hyvin samanlainen, vaikka raja noiden kahden kuningaskunnan välillä olikin todellinen ja varmasti monien identiteetille merkityksellinen.

Myös Viivi oli erittäin innoissaan. Itse asiassa Cee, Viivi ja Tom viipyisivät saarella auburnilaisia pidempään, sillä kilpailumatka oli samalla oiva tilaisuus tavata sukulaisia Englannissa ja Skotlannissa. Kummityttönsä johdatuksesta Isabella löysikin itsensä heti ensimmäisenä kokonaisena reissupäivänä (hevosten lepopäivänä) Edinburghin kaduilta, joilla Viivi puikkelehti kuin kotonaan – kiitos skotlantilaisen isoisän. He ottivat (Viivin aloitteesta) erittäin edustavia yhteiskuvia yksisarvispatsaiden edustalla, söivät skonsseja ja jäätelöä (aurinko paistoi hetkellisesti! muuten sää oli puolipilvinen), ihmettelivät kirjaston arkkitehtuuria ja ihastelivat vanhaa ja arvokasta yliopistoaluetta. Tai niin, ainakin Isabella ihasteli.

Viivi tuntui ihastuneen enemmän shoppailumahdollisuuksiin, ja tyttö innostuikin ostamaan suuren paperikassillisen erittäin yksisarvis-kuosisia vaatteita ja asusteita Primarkista, suorastaan pöyristyttävän halpaan hintaan. Niin paljon kuin Isabellaa puistattikin astella valtavassa halpahallissa kaikkea muuta kuin halvoissa vaatteissaan, ei hän lopulta raaskinut antaa kummityttönsä käyttää omia viikkorahasäästöjään mokomiin ostoksiin, vaan maksoi koko huvin. (Viivi oli hyvinkin saattanut laskea tällaisen lopputuloksen varaan.)

Yhteinen päivä kierrellen kaupungilla oli yllättävän rentouttava. Isabella tajusi sen todella vasta sitten, kun he jälleen liittyivät muiden seuraan tallille ja tarkastivat hevoset. Kilpailutunnelma iskeytyi tajuntaan yhtä läpäisevästi kuin peribrittiläisen kostea ilmanala tunkeutuessaan kylmyytenä luihin ja ytimiin.

Hän starttasi jälleen vain hevostensa pääluokassa, nuorten estehevosten CUP:ssa. Tammat olivat vireitä, Isabellakin. Oli melkein ivallista, että nyt, kun Isabella tosissaan keskittyi ja pyysi Kamilta enemmän; parempaa ja aktiivisempaa laukkaa, nopeampia reaktioita; niin juuri tällaisella hetkellä Alexander Rosengårdin katse porautui Isabellaan. Alexander ei koskaan peitellyt tunteitaan – tai ei, tunteitaan ehkä, niistä hän ei tiennyt mitään. Alexander ei koskaan peitellyt mielipiteitään, Isabella korjasi mielessään ja tunsi sateen kastelemalla ihollaan arvostelun raskaan painon. Katse oli syväluotaava tunkeilevalla ja epäystävällisellä tavalla, ja mikä häiritsevintä: se ei tuntunut vaikuttavan miehen omaan ratsastamiseen mitenkään, ei ainakaan negatiivisesti.

Voi olla, että Isabella sisuuntui siksi. Ehkä Alexanderin nenänvarttaan pitkin valuttama katse, yhtä helposti tulkittava kuin mies olisi sanonut ajatuksensa ääneen, oli kaiken avain. Toisaalta hän oli päättänyt jo edellisen osakilpailun jälkeen, että nyt oli korkea aika parantaa omaa suoritustasoa.

Niin tai näin, kun nuorten 135 sentin CUP-luokka oli ratsastettu, Isabella ja Alexander olivat kunniakierroksella peräkkäin. Hän Kamilla ja Alexander Peksillä, orilla, joka oli Isabellan Power Jump -voittoratsun Ankan ainokaisen varsan isä. Tunne onnistuneiden ratojen jälkeen oli mahtava, paitsi että he, hän ja Alexander, olivat kunniakierroksella täysin väärin päin.

***

Isabella ei ollut osallistunut Tromssassa kilpailusarjan after rideille, sillä niin paljon kuin hän kaipasikin irtiottoa, työt eivät olleet tuolloin odottaneet. Hotellihuone oli muuttunut etätyötoimistoksi hurmaavalla talvinäkymällä. Tällä kertaa hän oli varautunut lipumaan ihmisten ilmoille tyylikkäässä cocktailmekossaan. Nauttimaan hieman viiniä, rupattelemaan Sarahin ja Jemiinan kanssa tavanomaista vapautuneemmin, flirttailemaankin ehkä (ei tosin Sarahille ja Jemiinalle).  

Kävi kuitenkin ilmi, että juhlissa oli melko tarkasti rajattu teema. Ja teemalla tarkoitettiin teemaa, ei pukukoodia tai värikoodia tai muuta ymmärrettävää rajoitusta juhlakansan pukeutumiseen. Oikeampi sana olisi ollut naamiaiset, ja pelkkä ajatus siitä sai Isabellan naaman venähtämään hienoisesta järkytyksestä. Viivi sen sijaan oli kateudesta vihreä, sillä juhlat olivat täydellisesti kakaran makuun (mikä Isabellan mielestä todisti virheellisestä ikärajamäärittelystä. Fantasiajuhlat lapsille, hienostuneet aikuisille – niinhän sen olisi kuulunut mennä??).  

“Tuskin kukaan vahtii, oletko pukeutunut tarpeeksi teeman mukaisesti”, Cee lohdutti.
“Even I’m going anyway”, Tomkin totesi harteitaan kohautellen, ja oli arvattavissa, että mies pukeutuisi tasan tavallisiin vaatteisiinsa.

Isabella tiirasi ystäviään siristellen, epäuskoisesti. Sarah ja Jemiina olivat menossa myös, laittautuivat jo. Tosin Isabella ei tiennyt, pukeutuivatko nämä. Ehkä. Kumpikin näyttäisi varmasti aivan yhtä tyrmäävältä taruolentona kuin omana itsenään.

Tallialueella kuhisi vielä jonkin verran porukkaa. Jotkut pakkasivat tavaroita lähtöä varten valmiiksi, jotkut, kuten Isabella, tarkastivat vielä kertaalleen hevosiaan. Vastauksen viivyttely oli oikeastaan turhaa. Lopputulos oli ollut kiusallisen selvä alusta alkaen.

“Äh, ei. En pysty siihen”, Isabella puuskahti ja pudisteli päätään. “Entä jos siellä onkin joku komea mies? Ja se on pukeutunut… en mä tiedä, vaikka joksikin tontuksi? Peikoksi?? Ei, jätän väliin, kiitos. Linnamiljöö olisi varmasti upea, mutta… Niin. En vain pysty. Ei mulla riitä fiilistä sellaiseen.”

Cee naurahti, mutta nyökkäsi sitten ystävänsä tuntien. “Ihan miten vaan.”
“Menkää te vaan jo valmistautumaan, tarkastan vielä Sylvin jalat ja tilaan sitten yksikseni jotain huonepalvelusta. No problem”, Isabella vakuutteli, ja sitten kaksikko lähti.

“Meillä taitaa olla paljonkin yhteistä”, kalsea ääni kuului takaa, ja Isabella käännähti kohdatakseen vaikeasti tulkittavan ilmeen, ehkä ylimielisen hymyntapaisen.
“Ai”, hän tokaisi kysyvästi kaukaiselle serkulleen.
“Huumorintajuttomuus”, mies sanoi, kuin se olisi selittänyt kaiken.

Sitten Isabella hymähti huvittuneena. Niin, se oli oikeastaan päivänselvää. Ei ollut tarvetta kysyä, osallistuisiko Alexander Rosengård jatkoille. Naamiaiset, joina Alexanderkin epäilemättä näitä juhlia piti, eivät kertakaikkisesti olleet huumorintajuttomille.

“Mietin sen sijaan illallista jossakin keskustan ravintoloista. Care to join?” mies heitti, ja kaikki kahden kielen soljuvasta yhdistämisestä ylenpalttisen rentoon kehonkieleen kertoi siitä, että Alexander oli maailmankansalainen, sujuvasti kansainvälinen kilpailija. Ja mitä tuli tämän perhetaustaan, olisi Rosengård taatusti hyvätapaista illallisseuraa.
“Mielelläni. Voidaan keskustella vaikka siitä, miten varastit erinomaisen hevosenhoitajan”, Isabella vastasi, ei tosin vakavissaan (kukaan ei yksinkertaisesti voinut varastaa tai omistaa Aliisaa, ei edes löysästi määriteltynä), ja oli miehen vuoro hymähtää. “Lähtö puolen tunnin päästä? Tunnin?”

“Sanotaan vaikka kolmen vartin”, Alexander päätti vilkaistuaan ranteessaan välkkyvää Hublotia – epäilemättä ratsastuskello, joka vaihtuisi illallista varten johonkin vielä astetta laadukkaampaan (ja kalliimpaan). Jokin miehen ilmeessä antoi ymmärtää, että hätäisesti valmistautunut hevosnainen ei ollut hänen makunsa ja tasonsa mukaista illallisseuraa, ehkä jopa haastoi laittautumaan. Mutta sen Isabella olisi tehnyt joka tapauksessa, ei vähimmässäkään määrin Alexanderin vuoksi.

Heidän välillään ei ollut mitään romanttista tai eroottista, mutta se ei tarkoittanut, etteikö seura olisi miellyttävää. Samankaltainen perhetausta ja hevoset yhdistivät heitä, eivätkä edes hevoset ylipäätään, vaan tietyt hevoset. Estehevoset, tietyn sukuiset hevoset. Alexander oli ratsuttanut vanhempiensa kasvattaman Kamilan, Isabellan nuoren ykkösratsun, ja kuten mainittua, hän oli lainannut Alexanderin esteoria jalostukseen. Jokin pieni tunne kertoi, etteivät ne jäisi heidän viimeisiksi yhteyksikseen mitä tuli hevosbisnekseen.

kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 20.04.21 10:31
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 1085

Tallipäiväkirja 2020-21


Kaksi luokkaa Sokkien kasvatilla, joka on kaiken muun hyvän lisäksi tarkoitus saada joskus myös kaupaksi. Voi pyhä Sylvi, mihin Josefina onkaan lupautunut. Luojan kiitos Isabella ei ole vaatinut häntä starttaamaan Sylvillä metrikolmeakymmentä isompaa, sillä se on sentään jo tuttu korkeus. Sitähän Josefina on oman hevosensa kanssa tahkonnut ja tulee jatkossakin tahkoamaan. Oma hevonen on kuitenkin aina oma.

Josefina lohduttautuu sopimusteknisellä asialla. Mikäli lämmittelyluokka menee huonosti, hänellä on Isabellan lupa startata kolmekymppisessä luokan ulkopuolisena tai jättää jopa kokonaan starttaamatta. Yhteisiä treenejä Sylvin kanssa on takana niin vähän, ettei Josefina usko osaavansa kilpailupäivän aikana ratkaista suuria ratsastettavuudellisia pulmia, jos sellaisia ensimmäisen luokan aikana ilmenee.

Sylvi kuitenkin yllättää, tai ehkä pikemminkin Josefina yllättää itse itsensä. Hän ratsastaa Sylvillä kylmänviileän perusradan, joka siivittää heidät uusintaan. Josefina on tyytyväinen valintaansa tehdä Sylvin kanssa huolelliset tiet. Lämmittelyluokasta oli määräkin saada hyvä fiilis päivän pääkoitosta varten. Edes uusintaradan yksi puomi ei romuta Josefinan orastavaa itseluottamusta Sylvin kanssa: puomi tulee heti ensimmäiseltä esteeltä, mutta sen jälkeen ratsastaja muistaa hengittää syvään, nollata tilanteen ja ratsastaa radan loppuun samalla tarkkuudella kuin teki perusradankin. Hyvillä mielin Josefina poistuu radalta Joutsjoen ratsastaessa vuorostaan yleisön silmien eteen.

"Tarkkaa ratsastusta, Josefina", Isabella antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä. "Ja hieno Sylvi. Se ei tainnut pahemmin kuumuakaan."
"Ei pahasti", Josefina myöntää. "Taidan lisätä vähän vauhtia seuraavaan luokkaan."
"Tee se, jos siltä tuntuu", Isabella hymähtää.

Topics tagged under kallansycamore on Foorumi | Auburn Estate Sylvicup

Ja Josefina tekee. Perusrata on häneltä lähestulkoon loistavaa ratsastusta, ja vaikka Sylvi on nyt virittäytynyt täyteen kisatunnelmaan ja tuntuu valmiilta lähtemään lentoon, se pysyy hyvin hallinnassa. Uusinnassa Josefina uskaltaa ratsastaa juuri niin paljon aikaa kuin niin vieraan hevosen kanssa voi, ja kaikki sujuu täydellisesti aina viimeiselle esteelle saakka.

Puomin kolahdus tuntuu hetken aikaa valtaisalta pettymykseltä. Ei, ei, ei. He olisivat voineet sijoittua luokassa korkealle, Josefina uskoo, eikä malta odottaa näkevänsä Rosalinan kuvaamaa videota radasta nähdäkseen, mikä puomin putoamiseen johti. Selästä käsin hänellä ei ole aavistustakaan, miksi uusintaradan viimeisen esteen ylin puomi lojuu nyt maneesin hiekalla.

"Skit vilken otur, syrran", huikkaa häntä vastaan ratsastava Alexanderkin. Siinä sitä ollaan: Rosengårdin sisarukset ratsastamassa kilpaa peräjälkeen. Ikuinen kilpailuasetelma, Josefina miettii, mutta on loppujen lopuksi kiitollinen siitä, että näkee ensimmäisenä harmillisen puominpudotuksen jälkeen tutun naaman, joka ei kumma kyllä edes pilkkaa häntä.
"Säg inte annat", Josefina huokaa, mutta pusertaa esiin pienen hymyn. "Lycka till, brorsan."

Alexander nyökkää kiitokseksi, ja hetken aikaa Josefina on yllättynyt siitä, ettei isoveli näpäyttänytkään mitään siitä, kuinka radalla tarvittaisiin taitoa eikä tuuria. Kyllähän he molemmat tietävät, kuinka pienestä asiat voivat esteradalla olla toisinaan kiinni. Salamannopeasti Josefinakin päättää pistää uusintaradan puomin epäonnen piikkiin, ellei video toisin todista. Hän silittää Sylvin kaulaa ja tietää voivansa olla tyytyväinen heihin molempiin.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 06.12.20 12:59
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1101

Pikin päiväkirja

Noin viikon uutiset
24.-29. marraskuuta 2020
Josefina seikkailee pitkin pitäjää ja somea

Tiistai
Tiistaina Josefina hyppää Pikillä Vernerin valmennuksessa ja toteaa, ettei tamman kunto ole vielä niin hyvä kuin hän on toivonut sen tässä vaiheessa olevan. Musta hevonen puuskuttaa ja hikoilee ja välikäyntejä tarvitaan enemmän kuin tavallisesti. Viikonlopun aikana Ilve on muuttanut pois eikä Piki enää ole lähiemä yhdellekään varsalle, mutta kyllä äitiys on vaatinut siltä veronsa, vaikka se onkin kovin iloinen ja vauhdikas oma itsensä. Sallittakoon se tammalle, Josefina ajattelee, mutta pohdiskelee silti jo kunnonkohotuksen jatkoa.

Ei tunnu hyvältä ajatukselta ilmoittaa Pikiä aivan vielä kilpailuihin, ja sen Josefina sanoo Vernerillekin, joka nyökkää ja tuumaa, että ehtiväthän he ensi vuonnakin. Niin, myöntelee Josefina. Aina on ensi vuosi. Silloin Granni hoitaa vuorostaan omaa varsaansa ja hän voi keskittyä täysin Pikiin. Pikkumusta tulee varmasti ottamaan huimia harppauksia eteenpäin koulutuksessaan.

Keskiviikko
Keskiviikkona Josefina pistäytyy Auburnissa hakemassa Rasmuksen kaappiin unohtamansa puhelimen varavirtalähteen ja kohtaa Isabella Sokan. Siellä missä on Isabella, on myös kohteliasta keskustelua. Nyt kallalainen kartanonperijätär johdattaa rupattelun lähestyvään Cup-osakilpailuun.

”Niin, jännittävää nähdä kuinka kisassa käy”, Josefina vastaa kohteliaasti.
”Et taida enää kilpailla Grannilla?” arvaa Isabella, joka ei ole aikoihin nähnyt ruunikkoa tammaa Auburnissa kaajapurolaisten maneesivuorolla ja tietää sen olevan tiine.
”En, enkä itse asiassa taida voida osallistua Pikilläkään. Se ei tunnu vielä tarpeeksi hyvältä, joten taidan istua katsomossa nämä osakilpailut”, Josefina tunnustaa.
”Sääli”, tuumaa Isabella, eikä jätä Josefinalle aikaa arvailla mitä hän sillä tarkoitti vaan näyttää yhtäkkiä valpastuvan ja jatkaa: ”Vaikka meillähän olisi tuo Sylvi, Eelan esikoistytär, vailla ratsastajaa. Ei sinua kiinnostaisi kilpailla sillä?”

Pöllämystyneenä Josefina räpsyttelee silmiään ja lähestulkoon änkyttää päivän polttavimman kysymyksensä: onko Isabella tosissaan?

”En ehdottaisi, ellen olisi. Se on oikein kiva hevonen. Hyppäsin sillä itse viimeksi kaksi luokkaa. Se menee aivan hyvin 130-luokkia, mutta saat toki harkita itse mitkä luokat hyppäät. Kokeile sitä huomenna, jos suinkin kerkeät.”

Siinä vaiheessa Josefinasta tuntuu jo, ettei Isabella kysy vaan pikemminkin kehottaa, eikä Josefinaa ole tunnettu kieltäytymisen taidosta muutenkaan. Hän kokee omituisella tavalla luvanneensa jo koko asian Isabellalle, kun tämä niin määrätietoisesti ehdottaa kokeiluajankohtaa. Josefina lupaakin olla paikalla sovittuun aikaan. Myöhemmin illalla Rasmus toteaa valoisaan tapaansa, että ainahan kannattaa kokeilla, koska se ei velvoita mihinkään mutta saattaa poikia hauskan kokemuksen. Auburnin kartanon kasvateilla ei ihan jokainen tallaaja kuitenkaan tuon tuosta hyppäile, Rasmus tuumaa, ja Josefina muistuttaa hänen itsensä hyppelevän Isabellan hevosten satulaan keskivertoa useammin.

Sitä ennen Josefina kuitenkin ajaa jälleen tunnollisesti Kaajapuroille, sillä kukaan hänen hevosenliikutustiimistään ei pääse paikalle ja Piki kaipaa palauttelevaa liikuntaa edellispäivän rankan työskentelyn jälkeen. Hän on parhaillaan parkkeeraamassa autoaan tallirakennuksen edustalle, kun puhelin soi. Auton seisahtuessa Josefina kurottaa kännykän käteensä ja vastaa tuntemattomaan numeroon valmiina kertomaan, ettei tahdo tilata Talouslehteä eikä solmia sähkösopimusta.

”Hei, tässä on Adalind Larsson. Mulla on estehevonen, ja olen soitellut ympäriinsä löytääkseni sille ratsastajan. Minulle suositeltiin sua. Olisiko sulla aikaa…?”

Josefina ei voi olla epäilemättä, että isällä ja äidillä on pakko olla näppinsä pelissä. Hän on katkaissut heihin välit ja nytkö ne sysivät hänen suuntaansa asiakkaita? Mitä varten? Osoittaakseen, ettei hän pääse pakoon ratsukartanon perimäänsä vaan tulee aina olemaan ratsastaja ennen kaikkea?

Mutta Adalind mainitsee tuntevansa Mikael Aarnisuon. Josefina miltei naurahtaa. On vaikea kuvitella, että Mikke pitäisi hänen osaamistaan niin suuressa arvossa, että suosittelisi häntä kenellekään ystävälleen. Toisaalta… ehkä estehevonen ei Miken mielestä kummoista ratsastajaa tarvitsekaan. Josefinan eläväisten muistikuvien mukaan mies ei juuri perusta esteratsastuksesta eikä anna suurta arvoa sen vaatimille taidoille.

Juuri kun Josefina on vähällä saada sanotuksi, että hän oikeastaan kovin kiireinen opiskellessaan, tehdessään tallivuoroja ja huolehtiessaan omista hevosistaan, Adalind mainitsee hevosensa nimen.

”Sama, joka oli Dierk Mayerilla?” Josefina kysyy ripeästi.
”Se sama. Mikke sanoikin, että sä olet ollut Mayerilla töissä. Araminta on kehittynyt tosi hienosti, mutta nyt mulla ei vaan ole sellainen tilanne, että… että pystyisin ylläpitämään sen tasoa”, Adalind sanoo, ja kuulostaa hetken aikaa niin epäröivältä ja eksyneeltä, että Josefinan hullunkurisen komentelevainen empaattisuus kohottaa päätään.

Pakkohan hänen on auttaa tätä tuntematonta ihmistä, joka on tukalassa tilanteessa. Muussa tapauksessa hän on kamala ihminen. Josefina lupaa käydä Adalindin luona kokeilemassa Aramintaa pikimiten.

Onneksi Pikin senpäiväinen ratsastus ei vaadi juurikaan keskittymistä häneltä. Ajatukset kuhisevat ja surisevat, eikä Josefina saa niistä kunnolla otetta. Piki on harvinaisen rauhallinen, jopa hieman laiska, ja Josefina sallii itselleen rennon ratsasteluvaihteen. Sehän palvelee hevostakin. Se on hypännyt edellispäivänä hyvin ja seuraavana päivänä Ulpu käy jumppailemassa sitä sileällä, joten verryttelyhenkinen ratsastus oli toden totta suunnitelmissakin.

Siitä ei jää paljon kotona kerrottavaa, mutta muuta juteltavaa kyllä piisaa. Rasmuksen kanta Sylvin kokeilemiseen jo kävikin ilmi, mutta Adalindin Araminta herättää jo orastavaa epäileväisyyttä poikaystävän ilmeisiin ja äänenpainoihin.

“Niin missä sä sanoitkaan että se asuu?” Rasmus kysyy.
“Ei nyt kovin kaukana”, Josefina vastaa välttelevästi, sillä tietää Rasmuksen laskeskelevan mielessään ajokilometrejä, bensarahoja ja ennen kaikkea kaikkeen siihen ympäri pitäjää ajamiseen ja koko kylän hevosilla ratsastamiseen kuluvaa aikaa. Josefina näkee sielunsa silmin palapelin, jota Rasmus mielessään kokoaa: tyttöystävän kalenteri on ollut ennestäänkin kauneimmillaan siedettävä tai jotakin sinne päin.
“No, kaipa me sitten jouluna taas nähdään toisemme”, Rasmus vitsailee ankeasti.
“Nähdäänhän me ennen sitäkin. Ja nukutaan sentään samassa sängyssä. Olenko mä muistanut kertoa sulle, että tämä yhdessä asuminen on kyllä maailman nokkelin ja mukavin idea ikinä?” Josefina yrittää harhauttaa, mutta Rasmuksen mieli on yksisuuntainen tunneli, jonka suu on kohdistunut miehen lempiaiheeseen eli hevosiin.
“Eikö se ollut Hannilla myynnissä se hevonen? Ja pomollakin meidän mukana?” Rasmus ryhtyy muistelemaan Aramintaa, ja Josefina yhtyy muisteloihin vain miedosti pettyneenä siitä, ettei poikaystävä keksinyt sanoa mitään romanttista takaisin hänen hellyydenkyllästämään puheenvuoroonsa.

Torstai
Seuraava päivä valkenee ja Josefina tuntee omituista jännittyneisyytä. Yliopistolta päästyään hän suuntaa kotiin syömään ja sukeltaa sitten tallivaatteisiinsa. Varmistettuaan kahdesti että vaatteet ovat siistit Josefina viimein lähtee ajamaan Auburniin, missä häntä odottaa virkaintoinen Penna Vaanila. Se siitä toivosta sitten, Josefina miettii lannistuneena: hän kun niin kovin haaveili, ettei tieto Sylvin testiratsastuksesta leviäisi aivan kaiken kansan tai ainakaan Pennan korviin.

“Harjasin jo Sylvin”, Penna tiedottaa. “Voit hakea sen varusteet.”
“Okei”, sanoo kiltti ja myötäileväinen Josefina.

Selvästikään tieto hänestä ratsastamassa Sylviä ei ole tavoittanut aivan kaikkien korvia, niin omituisesti kuin Matilda Josefinaa katsoo hänen napatessaan kimon tamman varusteita syliinsä. Kysyvä katse on kuitenkin kadonnut ennen kuin tummiin silmiin kohosikaan. Matilda käyttäytyy taas niin kuin Josefinan varustevalikointi ei kiinnostaisi häntä ollenkaan tai ainakaan olisi kovin merkittävä seikka hänen elämässään, mutta Josefinassa kytee silti hermostunut selittelyntarve.

“Mä kokeilen tänään Sylviä Isabellan luvalla”, hän sanoo, vaikkei Matilda kysy.
“Niin päättelin”, Matilda tokaisee.

Sitten Zelian omistaja ja Sipsin vuokraaja on hetken aikaa hiljaa. Josefinakin on hiljaa, sillä ei kuollakseenkaan tiedä mitä sanoa.

“Harvalla on otsaa ratsastella Sokkien hevosilla ilman lupaa”, Matilda lopulta vähän kuin selventää aiempaa toteamustaan ja heittää peräti vitsintyngän perään: “Etenkään, kun Penna vaanii tiluksilla.”
“No niinpä”, Josefina sanoo ja mutristaa vähän suutaan. “Siellä se nytkin jo harjasi Sylviä. Aivan varmasti se tulee vahtimaan, että ratsastan hevosta hyvin ja oikeudenmukaisesti.”
“Ihan varmasti”, Matilda hymähtää ja paljastaa: “Sylvi on ihan kiva hevonen. Ratsastin sen viime viikolla.”
“Ai”, Josefina äännähtää ja keksii sitten kysyä: “Onko vinkkejä?”
“Reagoi nopeasti. Niin sekin tekee”, Matilda linjaa ja poistuu sitten paikalta.

Josefina selviää hengissä koeratsastuksesta, joka muistuttaakin loppujen lopuksi enemmän valmennusta. Isabella on itse henkilökohtaisesti paikalla valvomassa kokeilua ja antaa tuon tuostakin jonkin hyödyllisen vinkin ja ehdottaa tehtäviä, vaikkei virallisesti valmennakaan. Alkuhankaluuksien jälkeen Josefina mieltyy Sylviin, joka muistuttaa hieman pomon Ladya muttei ole aivan yhtä hankala. Ehkä Sylvissä on ripaus Pisanjiakin. Josefinan tulee sievää vitivalkoista pikkutammaa yhtäkkiä kova ikävä; niin viripää kuin Pisanji onkin, se on ikuisesti yksi Josefinan lemppareista, mitä tulee Dierk Mayerin omistamiin hevosiin.

Jossakin vaiheessa ratsastusta Rasmus on tupsahtanut katsomoon, minkä Josefina huomaa vasta siirtyessään Sylvin kanssa loppukeventelyihin. Poikaystävä näyttää hänelle peukkua. Rasmuksen viereen on tälläytynyt Märta Merenheimo (kuinkas muuten). Märta ei näytä Josefinalle peukkua.
“Katso, ehdittiinpäs nähdä”, Josefina hymähtää Rasmukselle hieman myöhemmin yhyttäessään tämän Branin karsinalta. “Eikä ole edes joulu.”
“Heko heko.”
“Eikö yhtään naurattanut?”
“En tahdo vastata”, Rasmus kiemurtelee, mutta hymyilee leveästi, kun Josefina pujahtaa karsinaan halaamaan ja suukottelemaan häntä.
“Mä en kerkeä nyt jäädä katsomaan kun sä ratsastat”, Josefina pahoittelee. “Meen edeltä kotiin ja opiskelen vähän. Syödään sitten yhdessä kun tuut.”
“Tehdään niin. Sä et siis ole menossa Purtseille tänään?” Rasmus varmistaa.
“En mä mee, Ulpu ratsastaa Pikin ja Granni maastoili eilen Aliisan kanssa ja on tänään vapaalla.”

Josefina on tyytyväinen järjestelyynsä Ulpun kanssa. Ratsuttaja tekee työnsä kitisemättä laisinkaan Kaajapurojen tallin oloista tai hevosten käytöksestä tai… mistään. Josefina on oppinut luottamaan Ulpuun ja tämän ammattitaitoon. Arjen sumplimista ratsuttajan palkkaaminen on sujuvoittanut kummasti. Niin tänäänkin: Josefina ehtii opiskelujensa lisäksi syömään päivällistä ja loikoilemaan sohvalla poikaystävänsä kanssa, ja elämä tuntuu hymyilevän.

Perjantai
Perjantaisen luennon peruuntuessa Josefina pääsee valoisan aikaan ratsastamaan Grannin, joka liikkuu yhä kevyesti. Tallilla käynti vie merkittävän paljon vähemmän aikaa nyt, kun Aliisa on tulossa maastoilemaan Pikillä eikä Ilve-varsastakaan tarvitse enää huolehtia. Ikävä pistää kyllä ohimennen rintaa, mutta Josefina on jo sopinut vierailevansa mahdollisimman pian Ilveen luona. Äh, hän ei kyllä kuuna päivänä kykenisi olemaan oikea hevoskasvattaja. Hän pitäisi itsellään kaikki varsat, koska ei raaskisi niistä luopua, ja sitten ei mikään hevostila riittäisi hänen laumansa asuinsijaksi.

Koska Josefina tietää Aliisan aikovan tulla tallille hetkenä minä hyvänsä, hän ottaa avuliaasti Pikin sisään ja antaa sille pienen määrän heinää pureksittavaksi. Hän ja Granni tekevät vielä käyntityöskentelyä kentällä, kun Aliisa ja runsaisiin heijastimiin puettu Piki lähtevät pihasta. Jostakin syystä Aliisan Josefinalle suuntaama vilkutus ei ole yhtä villi ja riemukas kuin tavallisesti, mikä jättää omituisen tunteen kytemään Josefinan kylkiluiden taakse. Ehkä hän ilmaisi mielipiteensä Aliisan pettämistouhuista liian suoraan, hän ajattelee syyllisyyttä potien. Ei olisi pitänyt olla mitään mieltä siitäkään asiasta. Sitä välttyi konflikteilta, jos oppi kätkemään omat tuntemuksensa ja ajatuksensa muilta. Josefina oli oppinut tosi hyväksi siinä, mutta ystävät taisivat olla hänen heikko kohtansa: oli vaikea kuvitella, etteivätkö juuri Aliisan ja Heidin kaltaiset läheiset ystävät havaitsisi, jos hän paheksuisi jotakin heidän tekemäänsä.

Puolivillaisen ahdistuksen vallassa Josefina hölkkää hevosensa lyhyesti ja ytimekkäästi, hoitaa sen nopeasti ja yrittää poistua ennen Aliisan paluuta. Siinä hän onnistuukin, sillä ex-kämppis on luvannut tehdä oikein pitkän ja rauhallisen maastolenkin Pikin kanssa, jotta se saa oikein oikoa jäseniään ja kenties palautella kestävyyskuntoaankin. Hätäisen talliltapoistumisen vuoksi Josefina löytää itsensä erikoisesta tilanteesta: hänellä on luppoaikaa päivässään!

Ehkä hän käyttää sen tsekkaamalla somensa. Onhan @jusurosen kuitenkin kiinteä osa häntä ja hänen elämäänsä.

Instagramin direct-boksissa odottaa viesti. Niitä on siellä verrattain usein, eikä Josefina siksi räpäytä silmiään kahdesti hämmästyneisyydestä vaan klikkaa keskustelun rutiininomaisesti auki.

Moikka, oon Nitan tuttu Linnea. Nita suositteli kääntymään sun puoleen, kun kerroin etsiväni ratsastajaa, joka hyppäisi mun nuorella hevosella ja starttaisi sen kanssa parit kisat, jotta se saa kokemusta. Madde on Verneri Kaajapuron kasvatteja ja tuleva kenttähevonen. Tekisin sen kanssa työt mieluusti itse, mutta mulla on kädet aika täynnä parin kokeneemman hevosen kanssa ja tarvitsisin aika kipeästi apua.

Toivottavasti on ok että laitoin viestiä tätä kautta! Kerron tosi mielelläni lisää hepasta ja diilistä, ja voidaan tietty jutella sähköpostitse tai puhelimitsekin jos se on parempi.
                           


Madde. Josefina muistaa mustan tamman niiltä ajoilta, kun se oli vielä aivan hontelo ja keskenkasvuinen ja asui Inna Paakkasen luona, sillä Innalta Verneri oli liisannut sen emän - tai jotakin, Josefina ei oikeastaan tiennyt sopimuksen yksityiskohtia. Joka tapauksessa Madde on superupean Loven jälkeläinen ja merkitty kirjoihin ja kansiin hänen valmentajansa kasvattina. Kiinnostus on jo herännyt, vaikka sen lomassa kiemurtelee kauhistus: pidetäänkö häntä sittenkin niin varteenotettavana ratsastajana, että hänelle tarjotaan ratsuja pitkin pitäjää? Voiko hän ikinä täyttää itseensä kohdistuvia odotuksia?

Josefina antaa itselleen runsaasti harkinta-aikaa. Linnea, Adalind, Isabella. Madde, Araminta ja Sylvi. Nimet pyörivät karusellia hänen ajatuksissaan, leikkivät hippaa, ja palapelin palojen asettelu houkuttaa ja hirvittää. Saisiko tästä aikaiseksi järkevää kolminaisuutta? Sitä hän tuskin saa tietää, ellei kokeile. Vasta illalla, puhuttuaan asiasta Rasmuksen kanssa, hän vastaa Linnea Korkeakankaalle ja sopii käyvänsä ainakin tutustumassa hevoseen.

Lauantai
“Söitkö aamupalaa?”
“Söin. Huomenta. Mun pitää jo mennä, nähdään iltapäivällä Auburnissa.”
“Tuulispää. Aja turvallisesti. Ja ratsasta.”
“Joo. Jännä nähdä, mitä se Maddekin nykyään jo osaa ja millainen Aramintasta on tullut.”
“Sano Aramintalle terveiset.”
“Sanon! Mä laitan viestiä kun lähden ajamaan sen luota.”

Josefina ratsastaa kokeeksi kaksi hevosta ja pitää tietysti molemmista, sillä ne ovat hienoja ja herkkiä hevosia, joilla on kunnia saada ratsastaa. Voi jukra. Hän elää hevostytön unelmaa: saada nyt ratsastaa kaikilla näillä upeilla puoliveritammoilla ilman että siitä tarvitsee edes pulittaa itseään kipeäksi! Mitä mahdollisuuksia elämä taas hänen eteensä lykkääkin. Ja vaikka hän kuinka etsii levottomana pettymyksen merkkejä hevosten omistajien kasvoilta, eleistä ja sanojen mutkista, niitä ei näy. Kumpikin näyttää tyytyväiseltä, ja Linnea jopa innostuu ehdottamaan kenttäkilpailudebyyttiä Madden kanssa, kun se liikkuu niin siivosti.

“Ei tietenkään niin että pitäisi lähteä voittamaan, sehän on vasta ihan kokematon vauva, mutta kävisitte vain leikittelemässä! Nita sanoi että sä olet joskus startannutkin kenttää!”
Pahuksen Nita.
“No, kerran omalla hevosellani harrastetta.”
“Harraste riittäisi paremmin kuin hyvin Maddenkin kanssa. Ihan vain että se pääsee kokeilemaan. Kenttähevonenhan siitä kuitenkin tulee…”

Auburnissa odottaa vielä Sylvi. Josefinalla ei ole toivoakaan ehtiä näkemään vilaustakaan omista hevosistaan sinä lauantaina, mutta onneksi niiden ympärille on syksyn mittaan rakentunut niin rautainen tiimi, ettei niiden viikko-ohjelma siitä kärsi.

He viettävät Rasmuksen kanssa parisuhdeaikaa ratsastamalla yhdessä. Ratsastuspuistossa kiemurtelevien alku- ja loppukäyntien väliin mahtuu sileäntyöskentelyä maneesin suojissa, ja kaiken sen jälkeen Josefina tuntee olonsa hämmästyttävän virkeäksi. Liekö se keveän ja energisen hevosen vai kirpeän marraskuisen ulkoilman ansiota - niin tai näin, hän on onnellinen asettuessaan loungen pöydän ääreen syömään valmissalaattia lounaaksi. Rasmus ryöstää annoksen kahdesta minitomaatista toisen, mutta Josefinan salaattiastia on yhä enemmän täynnä kuin tyhjä.

“Ai niin! Se Linnea haluaisi, että mä starttaan harrastettakin Madden kanssa. Kenttää, ajattele”, Josefina kertoo, ja silloin Rasmus näyttää välittömästi innostuneelta.
“Starttaa! Se olisi hauskaa. Kenttäratsastushan on parasta”, poikaystävä sanoo, ja muistelee paikalle paukahtavan Märta Merenheimon suureksi ällötykseksi kumppaninsa mennyttä menestystä ylistävin sanoin: “Sähän ratsastit upeasti viimeksikin.”
“Niin kenellä?” Märta kuuluu mutisevan itsekseen.

Sinihius ei vahingossakaan poistu paikalta, vaan jää itsepintaisesti pilaamaan ilmapiiriä. Siinä se onnistuu, vaikkei mitään sanokaan: tällää vain takalistonsa Rasmusta vastapäätä nököttävälle tuolille ja istuu siinä ja tuijottaa. Rasmus vaivautuu kysymään, mitä Märtalle kuuluu, mutta Josefina sulkee oitis suunsa eikä puhua pukahda ennen kuin he poistuvat Rasmuksen kanssa kotimatkalle.

Ilta menee ihmetellessä. Kuinka Josefinalla, jolla ei viikon alussa ollut yhden yhtä kilparatsua, onkin niitä yhtäkkiä kolme?

Tosin viikon alussa hänellä ei ollut stalkkeriakaan.

Sillä Linnean viestiä lukiessaan hän sai ilmoituksen uudesta seuraajasta, joka poistui seuraajalistalta yhtä nopeasti kuin aloittikin seuraamisen. Mies on nähnyt hänen stoorinsakin. Josefina ei ymmärrä, miksi jotakuta ulkomaalaista personal traineria kiinnostaisivat hänen somesisältönsä, mutta niin vain Max-niminen sellainen käy enemmän tai vähemmän vaivihkaa kurkkimassa hänen tiliään. Kurkittuaan takaisin Josefina on alkanut epäillä, että tilin pitäjä on jostakin tuttu.

Vasta aivan myöhään illalla oivallus iskee.

“Rasmus?” hän sanoo ja kierähtää katsomaan vieressään puhelinta selailevaa poikaystäväänsä, jonka asennosta johtuva leukakurttu hymyilyttää häntä joka kerta - niin nytkin.
“No?” Rasmus vastaa, laskee puhelimen pois ja katsoo häntä kiinnostuneen näköisenä. Siinä samassa poikaystäväkin käännähtää kyljelleen ja silittää hänen käsivarttaan.
“Muistatko sen miehen, joka me tavattiin Luhdan valmennuksen jälkeen?” Josefina kysyy, ja silittävä liike hänen ihollaan pysähtyy.
“Ai se hullu, joka lensi ulkomailta asti sun perään pyytelemään anteeksi jotakin mitä sä et muista?” Rasmus kysyy kulmat kurtussa.
“Siis kyllä mä muistan sen tyypin ja että me tavattiin kesällä Latviassa, mutta mä en vaan tiedä mitä se oikein pyysi anteeksi”, Josefina tarkentaa ja Rasmus nyökyttää päätään merkiksi siitä, että on tilanteen tasalla.
“Joo. Mitä siitä?”
“Se on katsonut mun Insta-stoorin, ja eilen se alkoi seurata mua ja lopetti sitten heti. Mä näin ilmoituksen siitä seuraamisesta, mutten kohta löytänyt sitä seuraajalistalta.”
“Erikoista”, Rasmus sanoo, on hetken hiljaa ja kurtistaa sitten kulmiaan. “Onkohan sillä joku pakkomielle susta?”
“Ei kai sentään”, Josefina sanoo levottomana.
“No on musta vähän outoa että etsii käsiinsä toisessa maassa asuvan ihmisen, jonka on tavannut kerran joskus jossain”, Rasmus inttää, eikä Josefina oikeastaan ole lainkaan eri mieltä siitä asiasta. Siksihän hän oikeastaan asiastaan poikaystävälleen mainitsikin, sillä koko kuvio tuntuu omituiselta. Somessa seuraajia tulee ja menee, sen Josefina on oppinut, mutta koskaan ennen sellaiset eivät ole konkreettisesti etsiytyneet hänen luokseen varoittamatta.
“Ehkä vähän joo… vaikka voihan kaikelle olla järkevä selitys. Mähän voisin oikeastaan vähän kysellä Amelielta, että mikä tää tyyppi oikein on. Siellä Zenissähän mä sen ekaa kertaa näin, niin ehkä Amelie tuntee sen edes jotenkin”, Josefina pohdiskelee.
“Tee se”, Rasmus kannustaa, on taas tovin hiljaa ja sanoo sitten: “Mä en haluaisi joutua olemaan huolissani siitä, onko sulla joku sekopäinen stalkkeri. Ties koska se tupsahtaa kotiovellekin, jos se kerran onnistui jo selvittämään sun valmennusaikataulut.”

Josefina nyökkää. Onhan ajatuksenkulku aika villi, mutta kai maailmassa tapahtuu järjettömämpiäkin asioita. Mietiskeleväisenä hän kaivautuu aivan likelle Rasmusta, joka ottaa hänet kuuliaisesti halaukseensa. Se tuntuu turvalliselta ja mukavalta.

“Ei mua kyllä pelota”, Josefina sanoo ääni vasten Rasmuksen tutulta tuoksuvaa ihoa muminaksi vaimentuen.
“No hyvä. Ja onhan se ehkä vähän kaukaa haettua, että se oikeasti tulisi tänne”, Rasmus rauhoittelee. “Mutta selvitä nyt kuitenkin, mikä se on oikein miehiään.”
“Mä selvitän… vaikka heti huomenna”, Josefina lupaa, eikä sitten tahdo ajatella asiaa enää sinä iltana.

Unissaan hän seikkailee tallista ja maasta toiseen. Unikuvissa kaikki hänen menneet ja tulevat kokemuksensa talleista ja niiden tiluksista sulautuvat sotkuisesti yhteen. Hän huomaa eksyvänsä kokonaisuuteen, joka on sekoitus lapsuudenkotia, Kaajapuroja ja Auburnia, pomon säntillisen siistiä tallia ja Linnean ja Adalindin pienempiä tiloja, ja lopulta hän löytää itsensä seisomasta klassistisen linnan varjossa. Tuntuu kuin joku katselisi. Levoton uni kieppuu ja vääntyy ja väistyy lopulta aamun tieltä.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.11.20 9:09
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 55
Luettu: 2878

Tallipäiväkirja 2020-21

17.11.2020
#kallansycamore

Olin aloittanut työpäivän tavallista aiemmin ja tiivistänyt lounastaukoa, minkä ansiosta olin päässyt lähtemään kohti Kallaa ja tallia jo ennen kolmea. Zelialla olisi edessään puomitreeni ja mikäli aikataulu pitäisi, ehtisin ratsastaa myös Sipsin ennen alkuillalle Sarahin kanssa sovittuja nyrkkeilytreenejä. Olin pitänyt taukoa lajin parista, mutta viikonloppuisen maaston aikana Sarah oli saanut houkuteltua mut lähtemään mukaansa.

"Voi Pyhä Sylvi mikä kaaos täällä vallitsee", Vaanilan ääni puuskahti niin yllättäen, että mä säpsähdin ja olin lähellä pudottaa Zelian satulan - siis sen, jota mulla ei vielä nykyiselläkään palkalla ollut mitenkään varaa heitellä pitkin tallikäytäviä. Sen jälkeen mä näin Pennan kasvot ja olin säpsähtää uudestaan, sillä siltä ilmeisesti näytti tallimestari, joka oli toimittanut hevosenhoitajan virkaa toisella puolella maapalloa ja yritti nyt kääntää kelloaan kotimaansa kaamokseen. Vaanilan mainitsemaa kaaosta en sen sijaan havainnut, mutta todennäköisesti se oli vain alleviivausta miehen poissaololle, jota ilman talli oli pysynyt pystyssä vain "juuri ja juuri".
"Sylvi", seuraava, väsynyt ääni parahti. Ääni kuului Isabellalle, jonka läsnäoloa en ollut siihen mennessä tajunnut. Se oli harvinaista, mutta ilmeisesti jet lag painoi myös omanarvonsa tuntevaa perijätärtä.

En ehtinyt pois satuloineni, sillä huomasin jääneeni Isabellan katseen vangiksi. Se ei ollut yhtä skarppi kuin Sokan tavanomainen, tarkka katse, mutta se oli silti ehtinyt nauliintua muhun.
"Oletko tulossa vai menossa?" Isabella kysyi peittäen haukotuksen tyylilleen uskollisena kämmenselkäänsä.
"Tulin juuri", hymähdin vähän hämmentyneenä kysymyksestä.
"Onko sinulla kovinkin tiukka aikataulu? Meillä on tosiaan tuo Sylvi, jolle en ole muistanut järjestää liikuttajaa tälle päivälle", Isabella kertoi ja mun ei tarvinnut kysyä, miksi perijätär ei ollut itse aikeissa nousta satulaan. Tiesin myös, että kyseisen Sylvin satulassa oli vieraillut myös muita tallilaisia, kuten valmennusparini Anton. Isabella oli nimittäin mainostanut koeratsastusmahdollisuutta ilman ostoaikeitakin valmennustemme alussa, mutta syystä tai toisesta olin vetäytynyt taka-alalle.
"Joo, miksipäs ei. Voin ratsastaa Zelian sen jälkeen", huomasin hymähtäväni ja tekeväni sitten täyskäännöksen satula sylissäni.

Isabella ilmoitti odottavansa meitä maneesissa, missä ei ollut muuta yllättävää kuin se, että silminnähden väsynyt perijätär halusi tulla seuraamaan ratsastusta. Niinpä mä pidin kiirettä - en suinkaan siksi, ettei Isabella jaksaisi odottaa, vaan siksi, että epäröin naisen pysymistä hereillä. Sylvi osoittautui hoitotilanteessa melkoiseksi tammaksi, mutta kiitos Zelian ja Sipsin, multa löytyi takataskustani aika monta kikkaa varustustilanteen sujuvoittamiseksi.

Selästä käsin Sylvi oli vielä dramaattisempi. Mulle selvisi kuitenkin nopeasti, ettei mun sen vuoksi tarvinnut juurikaan muuttaa ratsastustyyliäni oman ja vuokrahevoseni jäljiltä. Sen vuoksi mä koin jopa pääseväni sisälle Sylvin sielunelämään nopeasti ja tamma parani huomattavasti jo alkuverryttelyjen aikana.
“Se on hyvin herkkä, mutta sen taisitkin jo huomata”, kuulin Isabellan toteavan. Nyökkäsin pieni, huvittunut hymy huulillani ja istuin satulaan nostaakseni laukan. Se nousi pienen hypähdyksen kautta ja kiirehdinkin myötäämään kiitokseksi, ettei Sylvi saanut mitään syytä vetää hernettä nenäänsä.

Koska kyseessä oli uusi tuttavuus, keskityin perusasioihin: rentouteen, rytmiin ja yksinkertaisiin tehtäviin, joilla sain Sylvin kuulolle. Tamma reagoi painoapuihin niin herkästi, ettei mun tarvinnut kuin jännittää keskivartaloani ja istua liikettä vasten saadakseni ruunikonkimon kokoamaan laukkaansa.
“Sillä on hyvä laukka - kun vain saisi vielä enemmän hyppyrutiinia”, Isabella totesi, kun siirsin tamman hetkeksi ravin kautta käyntiin.
“Tämäkö oli estesukuinen?” hymähdin, koska sillä hetkellä en muistanut, oliko Isabella kertonut Sylvistä muuta kuin sen, että tamma oli kartanon kasvatti, joka oli palautunut hetkeksi synnyinseudulleen ja oli jälleen myynnissä.
“Kyllä, se on Eelan ensimmäinen varsa”, Isabella vastasi ja kohensi ryhtiään, joka oli painunut hetkeksi kasaan haukotuksen lomassa. Mä vain nyökkäsin, koska mun ajatukseni olivat taas palautuneet askeleitaan salakavalasti kiihdyttäneeseen Sylviin, joka oli ilmeisesti halukas jatkamaan työskentelyä vielä hetken.

“Voit ottaa pari hyppyä, jos tahdot”, Isabella sanoi, kun olin työstänyt Sylviä hetken ravissa avotaivutuksia hyödyntäen. “Minun täytyy pian lähteä, mutta saat hölkättyä sen yksinkin.”
Maneesin päädyssä nököttävä, yksinäinen pysty oli kiinnostanut Sylviä jo aiemmin, kun tamma oli yrittänyt imeä sitä kohti kesken laukkavoltin. Niinpä nostin laukan ja käänsin puoliverisen samaista estettä kohti tarjoten sille mahdollisuutta näyttää taitonsa pikkupystyllä. Sylvi hyppäsi liioitellun suuresti ja spurttasi esteen jälkeen, mutta mä nyökkäilin hyväksyvästi estettä korottamaan tarjoutuneelle Isabellalle.

Sylvi osoittautui varsin kehityskelpoiseksi hyppääjäksi. Sillä ei selvästi ollut niin paljoa hyppykokemusta kuin sen ikäiseltä estesukuiselta ratsulta olisi voinut odottaa, mutta intoa riitti senkin edestä. Mun ei tarvinnut kuin kestää kyydissä tamman vauhdikkaissa hypyissä ja pyrkiä korjaamaan sen hetkittäin taka-alalle jäävää tarkkuutta lähestymisissä.

“Kiitos, Matilda. Tästä oli paljon apua”, Isabella hymyili vielä ennen lähtöään. Mä vastasin hymyyn ja vaikka mun olisi tehnyt mieli vastata, että olin käytettävissä jatkossakin, en kehdannut avata suutani. Kyllä Isabella pyytäisi apuani, jos kokisi tarvitsevansa sitä. Olin myös melko varma, että Sylvi herätti kiinnostusta jo pelkän sievän olemuksensa puolesta ja tammalle riitti ratsastajia, joilla ostoaikeet olivat realistiset. Mulla sen sijaan ei ollut mitään mahdollisuuksia edes haaveilla toisen hevosen ostamisesta, vaikka Sylvin kaltaisten hevosten satulassa vieraileminen saattaisikin herkästi herättää sellaisia ajatuksia. Haaveiluun mulla ei muutenkaan ollut siinä hetkessä aikaa, koska kiitos päivän bonusratsun, mun täytyi kiristää aikatauluani.
kirjoittaja Matilda T.
lähetetty 17.11.20 8:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2020-21
Vastaukset: 21
Luettu: 1101

Takaisin alkuun

Siirry: