Foorumi | Auburn Estate
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Pikin päiväkirja

Sivu 1 / 3 1, 2, 3  Seuraava

Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 15.08.19 11:03

"Kerrohan, Josefina, onko siellä mukavaa nuorta tammaa?"
"Mitä tarkoitat, Ulrika?"
"Puhuimme veljeni kanssa — siis sinun setäsi, ei isäsi — ja tahtoisimme
mieluusti vaalia perintöämme hevoskasvattajina."
"Tahdotte aloittaa kasvattamisen?"
"Pikemminkin jatkaa sitä. Vanhempasi eivät ole ainoita,
joilla on tämä hullutus verenperintönään.
Joten kerrohan — hyväsukuinen tamma.
Saa olla lahjakaskin. Toivomme, että sinä
teet työt ja kilpailutulokset ja me saamme
hyvät varsat ja kaiken huvin."

Kertomus kultalusikasta ja mustasta hevosesta ja suvun arasta karitsasta ja kaikenlaisista lampaista ja susista sellaisten vaatteissa.

>>  Ugh Fine
Belgianpuoliveritamma
synt. 2015
om. Ulrika & Oskar Rosengård sekä Vilhelmina & Johannes Allén

Pikin päiväkirja Hyppypiki_pieni

Varustekaappi:


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.09.19 7:22, muokattu 3 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 15.08.19 11:15

Pikkumusta on ehkä maailman kaunein hevonen ikinä. Mä olen lumoutunut pikimustasta neljävuotiaasta, jonka ratsukoulutuksessa mä saan olla mukana. Passiivis-aggressiivisesta nimestään ja tummanpuhuvasta ulkomuodostaan huolimatta se vaikuttaa eloisalta ja valoisalta hevoselta, joka tekee mielellään töitä ihmisten kanssa. Rasmus tunnistaa mussa sen ihastuksen, jota mä hevosta kohtaan tunnen, ja naljailee hyväntahtoisesti, että näinköhän mä pakkaan Pikin matkalaukkuuni, kun meidän on aika palata Suomeen.
”Joo, kunpa mulla olisikin varaa”, huokaisen kaihoisasti. ”Se olisi niin upea.”
Vaan ei auta köyhän haaveilla. Mun palkoillani ei sellaista hevosta osteta, kouluttamattomana nuorenakaan. Kunpa mulla olisi hyvä haltiatarkummi.

Ehkä mulla voisi olla, ajattelen, ja kilautan kotiväelle.

Mutta ei.
>> Pikin esittelyraapale

Nuoret hevoset hyppäävät ensimmäiset kisansa heinäkuussa Loonissa, jossa me lähdetään käymään päiväseltään.

“Loon, what a great place for loony youngsters to start their showjumping career”, Joe veistelee.

Loony on aika rumasti sanottu Pikistä, joka on hirveän kiva, ja Grimistä, joka ei ole niin kiva mutta hyppää järjettömän hyvällä tekniikalla.

Pomo sen sanoi hyvin ja kaunistelematta:
"It's a good horse, but not a great one. If you want to go all in, focus on your new horse."

Mä tiedän, että se on oikeassa. Jos mä tahdon nousta isoimpiin luokkiin, Piki on mun lippuni niihin. Grannista loppuu kapasiteetti kesken.

Kysymys, jota pomo ei lausu ääneen mutta ajattelee varmasti kuitenkin, kuuluu: haluanko edes kilpailla huipulla?

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Pikin päiväkirja Jusunpiki


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.09.19 7:21, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 15.08.19 11:23

Borta bra men Purtsila bäst
(eli Muu maa mustikka, Purtsila mansikka)
15. elokuuta 2019
Piki saapuu kotiin

Koti. Kaajapurojen talli on koti. Jusu tulee onnelliseksi nähdessään tutut tallinnurkat ja ihmiset, jotka ovat vastassa.
”Vastaanottokomitea”, Rasmus hymähtää ratin takaa.
”Mm, näemmä”, Jusu hymähtää ja tuntee olonsa hämilliseksi: koko Kaajapurojen perhe heitä vastassa? Jannakin. Odottamatonta.

Tiina toivottaa nuoret tervetulleeksi ja halaa Josefinaa, ja omaksi suureksi järkytyksekseen Josefina kapsahtaa seuraavaksi Vernerin kaulaan. Ei ole aivan selvää, kumpi oli aloitteellisempi; tai ehkä Jusu hieman, mutta kaikeksi onneksi valmentaja ei kavahda vaan rutistaa lyhyesti ja kevyesti takaisin, ja hetki menee luontevasti ohi. Pekkaa ja Jannaa hän ei halaa, eikä kukaan tunkeile Rasmuksen iholle.

”Teillä on ollut pitkä matka”, Tiina hymyilee lämpimän yleisäidillistä hymyään. ”Eiköhän ruveta tehokkaiksi, niin pääsette joskus kotiinkin.”

Kaajapurojen perhe lupaa huolehtivansa Jusun hevosista. Tyttö ei kehtaa ottaa apua vastaan, mutta hänelle ei anneta muuta vaihtoehtoa, ja sitä paitsi Bran vielä odottaa pääsyään Auburniin. Jusu antaa ohjeita, niin perusteellisia, että lopulta Pekka kieltää huvittuneena tyttöä puhumasta enempää.

”On täällä ennenkin hevosia kotiutettu”, Pekka huomauttaa.

Granni pörisee jo Vernerin rinnalla. Tamma ei useinkaan pyöri ja polje sillä tavalla jalkaa, mutta nyt se on kai saanut tarpeekseen matkustamisesta ja tahtoo jo oman karsinansa rauhaan. Tai, Josefina korjaa vilkaistuaan kelloa, tarhaanhan se kai vielä menee.

”Me kävelytetään niitä hetki ja huolehditaan ne sitten tarhaan jaloittelemaan toviksi”, Verneri vahvistaa.

Jusu itse pitelee Pikiä, uutta ihanaa ratsuaan, jonka omistajat tulevat varmasti olemaan hevoseen tyytyväisiä. Heidän toiveestaan se on kesällä astutettu Zilveradolla, ja ehkä se ensi keväänä varsoo sievän varsan. Sitten se saa aloittaa toden teolla kilpailemisen. Pikistä tulee ihana projekti, Josefina ajattelee innokkaana aloittamaan niin alusta. Jos hän saisi valita (ja miksi ei saisi? Pikemminkin jos hän uskaltaisi valita), hän ratsastaisi nuoria hevosia ja luovuttaisi ne kilpailuhenkisempiin käsiin sitten, kun luokkakorkeus kiipeäisi yli metrikahdenkympin. Nyt hän saa taas hetken tehdä niin, ja Piki, joka on maailman ihanin, tekee siitä ihanan tulevaisuudenkuvan.

Josefinalla on niin paljon hyviä asioita odottamassa tulevaisuudessaan, että hän on vähällä haljeta ilosta.

Paitsi että hän on nyt matkan väsyttämä ja tietää, että päivää on vielä edessä, eikä loppu lähesty yhtään nopeammin tässä seisomalla. Niinpä hän ojentaa sievän pikimustan hevosensa riimunnarun odottavaisesti vierellä norkoilevan Jannan käsiin.

”Mä hoidan sitä kuin omaani, kunniasanalla”, Janna vakuuttaa ryhdikkäänä ja tuhahtaa sitten vähäsen. ”Jos se nyt tekee pois lähtemisestä sulle helpompaa.”
”Kiitos”, Josefina naurahtaa vähän hämillään, ja jatkaa: ”Kyllä mä uskon, että se on hyvissä käsissä.”
Epäusko välkähtää Jannan katseessa, mutta Jusu ei valehtele. Se on vilpitön toteamus uuden ratsunsa kaulaa vielä viimeisen kerran – sinä päivänä – silittävän Josefinan suusta. Hän voi olla Janna Kaajapuron luonteesta ja seurasta mitä mieltä tahansa, mutta hevosiaan tyttö hoitaa pieteetillä, eikä Jusu saata kuvitella, että edes häntä kiusatakseen Janna laiminlöisi Pikin hoidon luvattuaan huolehtia siitä.

”Itse asiassa”, Josefina sanoo vielä ennen kuin erkanee nuoremman tytön ja mustan tamman luota. ”Mä tulen tarvitsemaan seuraa, kun vien Pikiä ensimmäisiä kertoja maastoon. Ehditkö sä joskus?”

Ja taas: yllättyneisyyttä. Sitten: hieman synkempi vivahde.

”Ei mulla oikein ole hevosta millä ratsastaa”, Janna sanoo pitkin hampain ja ajattelee turhautuneena ratsutonta kesäänsä.

Josefina miettii vain hetken.

”Otat Grannin, tietysti”, hän tarjoaa empimättä, ja huomaa Jannan vilkaisevan isoveljensä taluttamaa ankeailmeistä puoliveristä. ”Se on maastossa kiva ja reipas, ei säiky mitään. Menee kyllä kovaa jos sen antaa, mutta niin varmaan Sessakin.”
”Sun Grannin?” Janna varmistaa, mutta kohauttaa sitten olkiaan ja nyökkää lopulta. ”Kyllä mä voin. Pitää katsoa milloin ehdin.”
”Hyvä. Me puretaan nyt näiden tavarat ja lähdetään sitten viemään Bran, niin että sovitaan myöhemmin siitä maastosta.”
”Joo, sovitaan”, kantautuu Jannan ääni vähän viiveellä hänen selkänsä takaa.

”Sinne ne nyt jäi”, Josefina huokaa kavutessaan vähän myöhemmin apukuskin penkille. Turvavyötä kiinnittäessään hän lausuu ääneen huolensa: ”Toivottavasti Piki viihtyy.”
Rasmus naurahtaa.
”Voi olla sille vähän kulttuurishokki. Siis tämä kaikki tallia ympäröivä metsä.”
”Äkkiäkös se tottuu”, Josefina sanoo vähän huolissaan, mutta nojautuu sitten suukottamaan poikaystävänsä poskea. ”Mennään nyt, jotta saadaan Bran Auburniin ja mä pääsen sun viereen nukkumaan.”
”Kiva päästä kotiin”, Rasmus hymyilee.
”Mm”, Josefina hymähtää ja miettii itsekseen, että salaa hänkin jo tuntee olevansa menossa kotiin, vaikkei asunto hänelle kuulukaan.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 02.11.19 15:08, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 25.08.19 12:14

Shhh
26. elokuuta 2019
Pikiin liittyy ääneen lausumattomia asioita

Piki on mainio. Se on sähäkkä menijä, oikea taskuraketti, ja Josefinasta tuntuu, ettei sillä koskaan ole kaikki neljä jalkaa yhtä aikaa maanpinnalla. No, ehkä joskus, kun se syö, mutta syömisenkin suhteen se on vähän hätäinen ja keskittymiskyvytön. Verneri raportoi, että tammalla on tapana haukata suullinen tai pari heinää ja sitten vaeltaa tarhassa tai kiertää karsina ympäri, ja Josefinan valtaa suuri hellyys hevosta kohtaan. Hupsu pieni tamma.

Piki on ihan toista maata kuin ankea, omissa oloissaan viihtyvä Granni. Pikkumusta innostuu kaikesta ja kaikista; se rakastaa seuraa, se tarkkailee tallin hyörinää (vaikka ei Purtseilla kyllä juuri kukaan hyöri paitsi ehkä tamma itse), se nauttii harjailutuokioista ja se on aina ilmeeltään iloinen. Josefina ei vertaile hevosiaan, ei siinä mielessä että kumpi on parempi, mutta hän pistää merkille niiden yksilöllisiä piirteitä.

”Sehän on kivan energinen”, kommentoi aidan taakse ilmestynyt Verneri, kun Josefina ratsastaa uutta kilparatsuprojektiaan kotikentällä.
”Juu, on”, Josefina myöntelee, ja tietää, että kohtelias kehu on vain pieni osa kaikesta siitä, mitä Verneri ajattelee.

Piki on energinen. Se on jatkuvasti menossa ja liikkeessä, mutta se ei ole samalla tavalla vauhdikas kuin Granni. Granni menee kovaa, kun se käynnistyessään siihen moodiin kuumuu, ja se käy vahvaksi ja tukkii korvansa pidätteiltä. Piki on heti ensihetkistä lähtien valmis paahtamaan täysiä eteenpäin, mutta se pysyy koko ajan hyvin herkkänä. Se ei ole herkkä samalla tavalla kuin Trina, joka jännittyessään hyytyi aina ja jäi pohkeen taakse. Piki ei kerta kaikkiaan hyydy kuten Trina eikä se vaadi pitkiä herkistelyjä ja käynnistelyjä kuten Granni. Se käy kuin vähän edistävä kello: se on jatkuvassa liikkeessä ja aina vähällä luiskahtaa ratsastajan aikavyöhykkeen edelle, ellei sitä riittävän ajoissa muisteta kääntää takaisin.

Josefina on ratsastanut hevosella vasta joitakin viikkoja, muutaman kuukauden, ja hevonen tuntuu hyvin istuvalta elegantilta mekolta. Ei missään nimessä rennoilta college-housuilta, ei kotoisalta velour-asulta, vaan kurveja (niitä joitakin mitä hänelläkin kai sentään on) nuolevalta kotelomekolta, joka yllään vetää vaistomaisesti vähän vatsaa sisään ja suoristaa ryhtiään.

Tuntuu tärkeältä, että muutkin vielä joskus näkevät, miten mahtava hevonen tästä on kasvamassa. Miten upea persoona se on ja miten paljon Josefina uskoo siihen. Ihan untuvikkohan se vasta on, nelivuotias vain, mutta siinä on niin paljon vielä lunastamattomia lupauksia, että Josefina on vähällä pakahtua intoonsa. Pitää kuitenkin malttaa antaa aikaa: hevoselle ja itselleen ja yhteistyölle. Aikaahan heillä on.

Mukava, positiivisvireinen Kalla CUP -debyytti oli vasta pienen pientä alkua, siitä hän on varma. Radalla Piki näytti rehdisti sen työvaiheen, jossa sen kanssa juuri sillä hetkellä oltiin. Se ei suinkaan ollut koko ajan aivan tasainen, mutta se työskenteli innosta täpisten ja kuunteli Josefinaa minkä suinkin malttoi, ja tamman selkään välittynyt tunne oli Josefinalle arvokkaampi kuin sata ruusuketta. Mitä yhdestä hipaisupuomista, mitä useammistakaan puomeista aluillaan olevan uran aikana: tässä ei yksikään rata yksistään ratkaise hevosen kohtaloa, sillä Piki on pitkäjänteinen projekti ja kehittymiseen on käytettävissä vuosia. Sen Josefina on oivaltanut seuratessaan pomon ja Joachimin suhtautumista kilpailuihin. Jos yhdet menevät mönkään, tiedetäänpä mitä treenata, ja sitten mennään seuraaviin. Grannin kanssa vaivannut hätä ja pakonomainen tarve esittää se joka radalla niin kuin juuri se kyseinen hetki olisi hevosen kaikista tärkein elämäntyö on hellittänyt, ja Josefinan ratsastukseen ja päätöksentekoon on tullut rentoutta. #summerfling

On etuoikeus työskennellä Pikin kanssa. Josefina muistaa sen kyllä, ja on oikeastaan tarpeetonta, että Ava Pulkkanenkin vielä alleviivaa sitä heidän kävellessään talliin sileäntreenin päätteeksi.

”Mahtaa olla kiva vaan matkustella ympäriinsä ratsastelemassa ja keräilemässä kivoja hevosia”, teinitytön kohteliasta pilkkaa tihkuva ääni latelee.

Josefina ei hätkähdä. Vielä vähän aikaa sitten, vielä ennen Saksaa ja Dierk Mayerin pelkoa herättävälle olemukselle altistumista, vielä keväällä hän olisi tehnyt niin.

Josefina luo Avaan miltei tyynen katseen hevosensa viereltä. Pelkkä teini. Tuskin kovin varma itsestään ja paikastaan maailmassa.

”Niin, no, se matkustelu oli oikeastaan aika kovaa duunia”, hän sanoo totuudenmukaisesti ja kaunistelematta.
”Joo, varmasti. Hyviä hevosia, kisaamista, Sokka Luxin varusteiden ja poikkiksen esittelyä somessa. Onhan se raskasta”, Ava vastaa nyökytellen, ja Josefinassa leimahtaa.
”Kyllä. Voisit säkin mennä joskus. Se voisi kasvattaa sua ihmisenä”, Josefina ehdottaa, kuorruttaa sanansa suloisella hymyllä ja miettii, mitähän Dierk sanoisi, kun pikkuneiti Pulkkanen ponikokoisine suomenhevosineen tupsahtaisi sen talliin — ja ennen kaikkea mitä Ava sanoisi, kun se tajuaisi mitä kaikkea sekin työ pitää sisällään ja minkä valtavan vastuun siinä joutuu omasta tekemisestään kantamaan. Kaipa teini tosiaan kasvaisi, ellei murtuisi ennen sitä. Josefina oli pelännyt murtuvansa, mutta tässä hän nyt on, omilla jaloillaan ja horjumattomana, vaikka kauhuteini kuinka häntä nenänvarttaan pitkin yrittääkin katsoa.

”Ja oot kyllä oikeassa, tämä on hirveän kiva hevonen”, Josefina vielä myöntää ja silittää Pikiä hellästi. ”Mutta tämä on myös mun työ nyt. En mä omista siitä häntäjouhtakaan, ja se voidaan koska vaan viedä pois.”

No, se on ehkä vähän dramatisoitua, sillä Josefina on melko varma, ettei hänen tätinsä, setänsä ja Vilhelminan muodostama omistuskimppa olisi lähtenyt tähän peliin ilman vilpitöntä aietta tukea häntä ratsastajana. Avan ei kuitenkaan tarvitse tietää. Josefinan ei tarvitse kantaa häpeää siitä, että hänen elämässään on ihmisiä, jotka tukevat häntä. Ei, ellei kukaan tiedä tilanteesta aivan kaikkea.

Pikin karsinan oven infotauluun ei ole kirjattu omistajien vaan ratsuttajan nimi ja yhteystiedot.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 02.09.19 19:47

Veitsenterät
2. syyskuuta 2019
Mikään (= Märta) ei ole muuttunut
Yhdessä @Märta M. kanssa


Isabella Sokka, vaikka kauhistuttava omalla tavallaan onkin, ei yllä samoihin mittoihin kuin Amanda Sokka (kirjaimellisestikaan). Siitä huolimatta Märta tallustelee kiltisti maneesissa kisakireäksi puunattu Mina perässään. Tamma on juuri sitä: kireä kuin mikä! Se tuntuu olevan vain suuri lataus hevosvoimia (kyllä, useita hevosvoimia!) ja korvat se on varmastikin jättänyt tarhaan.

Maneesin avautuva ovi saa tamman kavahtamaan dramaattisesti, ja puolipyörähdyksen jälkeen se löytää itsensä varsin kiukkuisen Märtan edestä, taluttajansa takana käyskentelemisen sijaan.

Vaan Märtapa ei ole kiukkuinen Minalle - ei koskaan. Se on kiukkuinen tulijalle, ja ehkä jopa kaksikymmentäkahdeksan kertaa kiukkuisempi kun maneesin ovesta kurkistaa Josefina Rosengårdin pieni ja viaton pää.

Sen nimenomaisen pään on ajanut maneesiin koiranilma, mutta nähdessään maneesin sisäisen myrskyn hän puntaroi: onko parempi joutua vesisateen vai Märta Merenheimon viskelemien vasamoiden uhriksi? Sillä tietenkään Märta ei ole voinut unohtaa vanhoja kaunojaan, vaikka viikkoja on jälleen kulunut. Märtat eivät unohda, paitsi itselleen sopivia asioita, tietenkin.

Piki on nyt kuitenkin kuljetettu tänne saakka, joten olisi typerää antautua vesisateelle ja tuulenpuuskille. Uusi Josefina on rohkeampi (tarkoititko: yrittää olla rohkeampi) eivätkä rohkeat ihmiset hätkähdä näin vähästä. Niinpä Josefina hymyilee, väkisin tietysti, Märtalle ja taluttaa hevosensa peremmälle.

Märta katsoo kaksikkoa selkeästi mittailen. Mina vaikuttaa vilpittömän kiinnostuneelta, mutta sen hoitajan katseessa on jotain kaikkea muuta kuin vilpitöntä.

”Mikä hevonen tuo on?” sinihius melkein äyskähtää. Onko se katkera? Ei kai.

Josefina laskee Pikin jalustimet, kiristää vyötä ja vastaa sitten:
”Tämä on nelivuotias Oopsie van Weidehofista. Tää on mulla ratsutuksessa.”

Siihen on kesän aikana tarttunut ammattislangi. Oikea ratsuttaja mukamas!

”Sen nimi on Piki”, mokoma ratsuttajanplanttu vielä kertoo ja hymyilee hellästi, vähän samalla tavalla kuin Rasmus Alsilalle muttei aivan kuitenkaan. Sähköinen jännitteen aavistus puuttuu. Onneksi.

Märta vaikuttaa höristävän korviaan. Aivan kuin taluttavan tytön ja sitä seuraavan hevosen askel hidastuisi, mutta vain aivan kuin.

”Ratsutuksessa”, toinen toistaa tarpeeksi viattomasti. ”Ai sinusta tuli ammattilainen siellä Saksassa?”

Josefina hymähtää noustessaan satulaan. Vyönkiristys vain, ja hän on valmis päästämään nuoren hevosen liikkeelle.

”Sen omistajat luottaa mun osaamiseen tarpeeksi”, se sanoo melko huolettomasti — hämmästyttävän huolettomasti ollakseen Josefina Rosengård. ”Mutta niin, ei mulla mitään paperipätevyyttä ole. Kunhan ratsastan.”

Kunhan ratsastan”, Märta mutisee. ”Aivan niin.”

Mina pärskähtää, Märtankin tekee mieli.

”Miten muuten meni, siellä Saksassa?” Romanttisella ratsastusreissulla, haluaisi varmasti lisätä, mutta Märta tyytyy vain mutristelemaan huuliaan.

Pikin käynti on kiireistä, mutta Josefina uskottelee itselleen, että se johtuu hevosesta itsestään eikä hänen hätäilevästä pulssistaan. Ei tunnu oikealta hieroa Saksaa Märtan tietoisuuteen, vaikkei Josefina oikeastaan edes tiedä miksi. Itsehän myrskynmerkki kysyi. Ehkä Märtaa oikeasti kiinnostaa.

”Hyvin”, Josefina sanoo varovasti ja valuttaa jalkoja rennosti jalustimiin, ottaa syvän sisäänhengityksen ja puhaltaa hiljaa toivoen sen rentouttavan sekä itseään että hevosta. ”Vaikka pomo oli kyllä aika… kuumottava.”

Se naurahtaa pienesti. Yrittää rupatella kepeitä ja neutraaleja. Välttelee romantiikkaa.

Kuumottava”, Märta toistaa, taas, koska ei osaa muutakaan. ”Silti sait toisen hevosen puhuttua itsellesi. Että ei tainnut niin kuumottava olla.”

Isabella Sokkaa ei näy eikä kuulu, mutta Märta pysäyttää Minan silti kaartoon keskelle kenttää. Sieltä se katselee Josefinaa ja rivakasti kävelevää Pikiä kuin haukka.

”Vai… Tarkoitatko jollain muulla tavalla kuumottavaa?”

Josefina kiirehtii korjaamaan erehdystä. Piki yrittää varastaa raville, ja sitäkin pitää korjata. Miksi elämä tarvitsee aina korjaamista?

”Enhän mä tätä siltä puhunut. Keneltäkään. Mun – mun tutut osti sen Suomeen ja halusivat, että mä jatkan sen kanssa toistaiseksi”, hän selittää, ja sydän läpättää hätääntyneenä.

”Eihän tuo sitten kovin ammattimaista ole. Tuttujen hevosen ratsastelu.”

”Eipä kai”, Josefina myöntää auliisti, eikä lausu ajatuksiaan ääneen: niin kauan kuin hänelle maksetaan Pikin ratsastamisesta ja kouluttamisesta, kai se silti on ratsuttamista. Sen sijaan Josefina liu’uttaa keskustelua uuteen suuntaan. Se tuntuu jostakin syystä Märtan kanssa aina siltä kuin pyörittäisi veistä ringin keskellä ja odottaisi, keneen terä kohdistuu.

”Entä – entä miten sun kesä on mennyt?” Josefina kysyy, ja jatkaa sitten jostakin kummasta syystä: ”Ei olla oikein juteltu.”

”Mitä, olisitko halunnut soitella vai?” Märtaa naurattaa. Epäuskoinen, ja yhtä aikaa juuri sinihiuksen huulilta kuultuna epäuskottava äännähdys vaikuttaa kaikuvan maneesissa sekunnin jos sitäkään.

Sitten se selvittää kurkkunsa, katsoo varpaitaan ja kohauttaa olkiaan: ”Kesä meni. Ei siinä muuta. Valitettavasti kaikilla ei ollut menolippua Saksaan hevosmatkalle sydänkäpysen kanssa.”

Josefina on vähällä sanoa, että eihän mulla kyllä varmaan ole sun numeroakaan, niin kuin se nyt edes vastaisi kysymykseen. Onneksi hän ei ehdi.

Vaikka ei Märtan kanssa mikään onneksi ole puhdasoppinen onneksi. Jotakin hankalampaa odottaa kuitenkin aina nurkan takana valmiina mäiskähtämään vasten naamaa, jos sinne kävelee varomattomasti.

”Ai”, Josefina sanoo, punehtuuko sen posket vähän, ja siitä näkee miten kovasti se ajattelee: miten edetä tästä? ”No… mutta… toivottavasti täälläkin tapahtui sentään jotakin kivaa.”

Märtä räpyttelee silmiään vaikkei Josefina sitä varmaan näekään. Sanat ovat kuin henkilökohtainen loukkaus, ainakin jos tytön tuhahduksesta on päätteleminen.

”Ai Kallassa?”

Sinihius kallisti päätään odottaen jotain vastausta.

”Ai.”

Siinäkö kaikki?

Ilmeisesti. Josefina näyttää yhtäkkiä niin kovin keskittyneeltä mustaan hevoseensa. Väistättää vähän, kääntää yhteen suuntaan ja sitten toiseen, pysäyttää, pyytää taas liikkeelle ja silittää nuoruudenhonkkelia tammaa niin kuin se olisi tehnyt jotakin tolkuttoman taitavaa.

”Kyllä mulle ainakin on Kallassa tapahtunut hyviä asioita”, se yhtäkkiä sanoo, ja ehkä sen tarkoitus on rohkaista ja lohduttaa, mutta kuinka harhaan Josefina Rosengård voikaan osua yrityksissään?

Märta nauraa. Se on kummallinen ääni, eikä Josefina usko kuulleensa sitä aiemmin. Muuten tyhjässä maneesissa nauru vääristyy (entisestään?).

”Todellako sinä, arvon neiti Rosengård, vertaat meitä keskenämme?” Märta saa sanottua. Samassa sen kasvot taantuvat sellaisiksi kuin aina: happamiksi, myrkyllisiksi. ”En varmaan ole kamalan väärässä jos väitän, että sun elämässä tapahtuu vähän eri asioita kuin mun elämässä.”

Josefina on näkyvästi hämillään, ja herkkä nuori hevonen hänen allaan ottaa jälleen pari ravia tapailevaa hätäistä askelta. Nyt ratsastaja ei ole tilanteen tasalla, ja niinpä Piki hiipii kunnolla raviin. Josefina huomaa keventävänsä ja käyttäytyvänsä niin kuin ravi olisi tahallista.

Yksi keskiympyrä, vähän kuin se kuuluisi kuvioon, ja sitten Josefina siirtää hevosen taas käyntiin.

”Enhän mä verrannut meitä? Enkä mä tiedä sun elämästä mitään”, se huomauttaa kulmat kurtussa, ja olisi sille tyypillisempää lopettaa siihen. Nyt ensimmäistä puheenvuoroa seuraa kuitenkin kuin varkain toinen: ”Ja mitä säkään tiedät mun? Eihän me kai edes mitään ystäviä olla, vai?”

”Vertasitpa”, Märta sihisee kiukkuisesti. ”Ja kyllä sun sosiaalinen media kertoo ihan tarpeeksi.”

Sitten se muistaa Power Jumpin juhlahumun ja Alexanderin vihjailut esiliinasta, tai oikeammin sen poissaolosta. ”Ja Alexander. Tee-äm-ii.”

”No eihän se”, Josefina aloittaa someprotestinsa, ja Piki steppailee taas ja viskelee päätään. ”Tai että sehän on vain…”

Vain mitä? Josefina ei tiedä. Ja Alexander mitä??

”Mitä siitä?” se on melkein parkaisu; veljensä pikkusiskona Josefina tietää jo, ettei Alexanderista pidä odottaa mitään liian hyvää.

Märta myhäilee.

”Ei mitään siitä”, se sanoo. ”Susta. Meillä oli melkoiset pillowtalkit, hmh, teistä.”

Mairea ilme ei taitu ihan hymyksi asti, mutta jotain viitteitä kerman saamisesta kissan kasvoilla saattaa olla.

”Meistä? Rasmuksesta ja musta?” Josefina melkein äyskähtää ja harkitsee hetken laukkaavansa karkuun, mutta mihinpä se suljetussa maneesissa pääsisi. Ei mitenkään, ei vaikka kuinka Pikin kylkiä paukuttelisi. ”Teillä?”

Kukas nyt toistaa, ja ketä.

”Teistä”, Märta nyökkää. ”Meillä.”

Mitään muuta sanomatta se nyökyttelee siinä kunnes muina naisina pyörähtää ympäri ja alkaa valmistella Minaa ratsastukseen neiti Sokan poissaolosta huolimatta.

Josefina ottaa sen merkkinä keskustelun päättymisestä. Hän hoputtaa hevosensa lopulta raviin ja on työskentelevinään, mutta keskittyminen hortoilee niin pahasti, ettei nuori Piki-parka esitä lainkaan parastaan. Miten se voisikaan, ihan omatoimisesti?

Jos Märta aikoikin kommentoida jotakin pisteliästä Pikin jännittyneistä hypähtelyistä ja silminnähden kiireisestä hypähtelystä, sitä Josefina ei koskaan saa tietää. Isabella Sokan saapuminen paikalle toimii lopullisena pisteenä keskustelulle, joka jättää molemmille osapuolille paljon, paljon tummanpuhuvia mietteitä.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 19.09.19 19:10

Omituisia hetkiä
19. syyskuuta 2019
Ei siis oikeastaan mitään uutta Jusun elämässä


Pikin päiväkirja Syysmetsa

Se on vähän omituista. Josefina on maastossa Janna Kaajapuron kanssa. Janna ratsastaa edellä Grannilla, joka käyttäytyy viisaasti, ja Josefina perässä Pikillä, joka on täynnä virtaa ja typeriä nuoren hevosen ideoita. Ratsastajat eivät juuri jutustele, mutta tunnelma ei ole niin karmaisevan vaivautunut kuin Josefina etukäteen pelkäsi.

Jälkeenpäin he hoitavat hevosia, kun Jannan isoveli saapuu varmistamaan valmennusaikataulua Josefinan kanssa. Verneri puhuu maastoestevalmennuksesta, jollaisen Josefina on Rasmuksen yllyttämänä päättänyt varata. He aikovat mennä yhdessä. Josefina vakuuttaa, että on yhä aikeissa hypätä Grannilla maastoesteitä eikä aio jänistää. Juttutuokion päätteeksi Verneri, joka on selvästi jo lähdössä jatkamaan matkaansa, seisahtuu aivan pieneksi hetkeksi. Vähän vaikeaan sävyyn se sanoo:
”Niin, ja onnea, Josefina. Inna kertoi.”

Hämmentynyt Josefina ei ehdi reagoida asiaan oikein mitenkään, ennen kuin Verneri jo katoaa matkoihinsa.

Jannan uteliaisuus on herännyt.

”Onnea mistä, Jusu?” se kysyy.
”Mä en nyt oikeastaan ole ihan varma”, Josefina vastaa rehellisesti ja yhä häkeltyneenä.

Hetken mielijohteesta Pikin suitsia ristittävä nuori nainen ehdottaa:
”Mitä jos ottaisit siitä selvää? Niin mäkin tietäisin, mistä mua onnitellaan.”

Janna miettii hetken, mutta Josefina näkee, että se on jo tarttunut syöttiin. Tämähän voi poikia mielenkiintoisia tietoja. Janna nyökkää, ja vähän myöhemmin taluttaessaan hevosiaan tarhaan Josefina näkee Kaajapurojen kuopuksen nappaavan Avan mukaansa ja marssivan kohti kaukaista tarhaa, jonka aitaa Verneri näkyy kunnostavan. Josefina irvistää. Mistä tahansa häntä nyt onniteltiinkaan, tarvitseeko Jannan ja Avan oikeastaan tietää?

Mutta on liian myöhäistä perua valtuuksia, jotka hän jo teinitytöille antoi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 22.09.19 15:29

Ruunaankoskella
22. syyskuuta 2019
Pikillä riittää vauhtia kilpailuissa


Pikin päiväkirja Pikiruunaa1

Piki menee lujaa. Pikiä ei pelota mikään muu paitsi ajatus puomeihin osumisesta. Hypyissä on ilmaa, ihan kamalan paljon ilmaa, ja kavioiden alla kipunoi. Josefina pysyy tyynenä, pitää päänsä kylmänä vaikka se on oikeastaan aika vaikeaa. Radalla tilanteet seuraavat toisiaan nopeasti, ja Piki on vielä hieman horjuvainen ja aivan liian täpinöissään kuunnellakseen pieniä pidätteitä. Näissä kilpailuissa ne tulisivat tarpeeseen, sillä tehtävät ovat teknisesti haastavia. Pikkumusta ei ole vielä kärkikahakan tasolla: se on paikalla hakemassa kokemusta. Ah, suomalaisen urheilupuheen kulmakiviä.

Linjan ensimmäisen osan hyppy on valtava, ja he ajautuvat liian lähelle jälkimmäistä estettä. Josefina ei ehdi tehdä asialle mitään, eikä oikeastaan ole varma olisiko tehnyt vaikka olisi ehtinytkin. Piki saa tehdä nuoren hevosen virheitä. Sillä on aikaa aikuistua.

Koska puomi on jo pudonnut ja sulkenut kulun uusintaan, Josefina päättää antaa ajan juosta omia kulkujaan vielä aiempaakin vapaammin. Laajat tiet takaavat nuorelle tammalle paremman tasapainon, ja loput hypyt ovat hieman maltillisempia. Koko ajan Pikin korvat ovat hörössä.

Se on iloinen hevonen, ja sellaisena Josefina tahtoo sen säilyttää.

22.9. Ruunaankoski
3-taso, 100cm
4vp, sij. 10/15

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 28.09.19 7:44

Kuntokausi
28. syyskuuta 2019
Josefina kasvattaa Pikin kuntoa pitkillä maastolenkeillä


Pikin päiväkirja Pikikiituri
Jos Pikiltä kysyttäisiin, se ei muuta tekisikään kuin spurttailisi.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 06.10.19 20:17

Voittoisa viikonloppu
5.-6. lokakuuta 2019
Piki näyttää kyntensä kilpailuissa

Ensimmäisellä radallaan Piki on täynnä virtaa ja ajatuksia. Josefina tuntee vähän väliä, kuinka nuori tamma jännittyy jonkin aistiärsykkeen vuoksi ja sekoittaa rytmin. Sulavuus ei ole suorituksen paras puoli, tempo on kauttaaltaan epätasainen ja välillä esteratsastajaa mietityttää, kieltäytyykö tamma hyppäämästä.

Mutta ei Piki kiellä. Se on urhea pieni hevonen ja se yrittää parhaansa. Silloinkin, kun se empimisellään sotkee Josefinan pasmat ja ratsukko ajautuu surkealle ponnistuspaikalle kehnosta laukasta, pikimusta puoliverinen päättää tehdä niin kuin sille on opetettu: mennä yli esteestä. Hyppy ei kanna heitä puhtaasti esteen toiselle puolelle, mutta Josefina taputtaa hevosta nopeasti kiitokseksi rohkeasta yrityksestä.

Josefina ei ehdi katsomaan heti jälkeensä starttaavan Henrik Strandin ja tämän ratsutettavan eikä kanssapurtsilalaisen Hanne Rostenin ratoja, mutta vanhempiensa kasvattaman Zelian suorituksen hän näkee. Josefina onnittelee Matildaa sujuvasta radasta tämän kohdatessaan ja siirtää sitten keskittymisensä omiin jäljelläoleviin suorituksiinsa. Lähes voitonsyrjään saakka kurotteleva Granni hyppää hirmuisen hyvin, Cariad ei niinkään, mutta Kalla on kuitenkin kaksin verroin edustettuna myös 130:n senttimetrin luokassa Josefinan ja hopeanmustan tamman hapuiluista huolimatta. Tuntuu hurjan aikuiselta seistä katsomassa palkintojenjakoa ja ajatella, että sielläpä laukkaavat hänen kummityttönsä isä ja tuore sambonsa lähes peräjälkeen, vain Henrik pahamaineisen Malachain leppeäluonteisemmalla pojalla välissään.

Seuraavana päivänä Josefina ja Piki jättävät edellispäivän epäonnistumiset taakseen. Josefinaa hieman hirvittää radan enimmäisaika, sillä vähänkään ideaalia laajemmilla teillä se on varmasti tiukka ellei jopa mahdoton saavuttaa. Toisaalta hän ei ole ratsastamassa sijoituksista, joten mitä hän yhdestä tai kahdesta aikavirheestä välittäisikään? Tiukkaa kääntämistä hän kokeilisi vain, jos hevonen tuntuisi oikein tasapainoiselta ja siltä, että olisi tehtävänsä tasalla.

Pikin päiväkirja Pikiruunaa2

Ja Piki tuntuu upealta. Se on itsevarmemman tuntuinen kuin edellispäivänä, eikä sen ratsastaja epäröi hetkeäkään ratkaisun paikassa. Pienempi tie tuntuu sujuvalta ja soljuvalta eikä lainkaan liian vaikealta, ja vaikka he jäävät hitusen kauas sitä seuranneesta okserista, Pikiä ei suuremman hypyn tarve haittaa. Se leiskauttaa yli esteestä näyttävällä loikalla ja jatkaa hyvässä rytmissä seuraavalle — ja sitten aina maaliin saakka, ja onnellisena Josefina ymmärtää ratsastaneensa tuplanollan.

Se jää luokan ainoaksi aikavirheettömäksi tuplanollaksi. Huojentunut hymy kasvoillaan Josefina ratsastaa Pikin palkintojenjakoon, missä nuori mutta täydelliseltä kilpahevoselta tuntuva tamma käyttäytyy kuin paraskin konkari. Josefinaa naurattaa hevosen totinen ryhdikkyys: ihan kuin pikkumusta yrittäisi toden teolla osoittaa muille olevansa jo aivan pätevä kilpaurheilija.


5.10. Ruunaankoski
3-taso, 100cm
4vp, sij. 12/16
                                6.10. Ruunaankoski
3-taso, 100cm
0-0vp, sij. 1/15
                               

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 31.10.19 22:10

Laumasielu, yksikkö
31. lokakuuta 2019
Piki on solahtanut vaivattomasti osaksi Purtsilan hevoslaumaa

Josefina haluaa uskoa, että Piki on kotiutunut hyvin ja viihtyy Kaajapurojen tallilla. Mitään syytä ajatella toisin ei ole, sillä pikkumusta ei vaikuta stressaavan yhtään sen enempää kuin Saksassa Dierk Mayerin luona asuessaan. Se syö hyvin ja on ystävällinen, hyväntuulinen oma itsensä. Piki on tykästynyt oikeastaan kaikkiin tallikavereihinsa: se tarhailee onnellisena Cariadin kanssa, ja muita hevosia se katselee aina korvat hörössä ja silmät sädehtien. Josefina iloitsee hevosen avoimen sosiaalisesta luonteesta ja tuntee heti perään pikkiriikkisen syyllisyyden pistoksen.

Eihän hän sentään vain pidä Pikistä enemmän kuin Grannista? Eikö sellainen ole kiellettyä? Granni on ollut tytöllä pidempään ja hänen kuuluu olla sille lojaali.

Pikistä vain on helpompi pitää. Se on iloinen, avoin ja ystävällinen, ja kun Josefina (tai, no, oikeastaan kuka tahansa) hakee sen tarhasta, se vaikuttaa aidosti ilahtuneelta. Jos Purtsilan hevoset muodostaisivat koululuokan, Piki kilpailisi hymytyttöpatsaasta ainakin hyväntuulisen ja mutkattoman Salsan ja pirteän Kissen kanssa. Grannin nimeä kukaan ei edes muistaisi, kun se äänestys käytäisiin. Toisaalta... tuskin Jusunkaan, sillä hymytytöksi hän olisi turhan huomaamaton.

Piki varmasti sopeutuisi hyvin mihin tahansa luokansisäiseen pikkuporukkaan. Teinitkin ottaisivat sen ilolla mukaan välituntihengailuihinsa, onhan se kaunis, sosiaalinen ja urheilullinen. Vähän rämäpäisenä vauhtimimminä Piki otettaisiin empimättä mukaan myös Loven johtamaan sporttiporukkaan. Vähintään puolet porukan pojista olisi Pikiin vähäsen ihastuneita, mutta Josefina arvelee, että tamma itse ihastuisi niin vikkelästi vuorotellen kaikkiin, ettei se ehtisi sählätä mitään syvempää yhdenkään kanssa ennen kuin olisi jo pää pyörällä seuraavasta. Voisi olla, että Piki seukkailisi tovin verran unelmapoika-Lazzon kanssa, mutta Josefina ei usko, että tamman vilpittömät ihastumiset rajoittuisivat vain oreihin.

Todennäköisesti Pikin elämän suurin rakkaus olisi Harry. Suuri harmaa tuskin huomaisi pienen mustan silmissä välkkyviä sydämiä. Piki joutuisi kaverivyöhykkeelle, kuten homoystäväkseen kuvittelemansa Veka tamman itsensä kanssa. Dinoa Piki kadehtisi, sillä Pikistä olisi maailman ihaninta olla yhtä pieni ja sievä.

Jos Piki joskus joutuisi ongelmiin, se johtuisi siitä, että se ja Daim-Taneli yllyttäisivät toisiaan välitunnilla nautittujen herkkujen turvaamassa sokerihumalassa hölmöyksiin. Todennäköisesti ne olisivat hirmuisen hyviä ystäviä, ja muut ehkä luulisivat niillä olevan säpinää keskenään. Kolmantena lenkkinä porukassa olisi varmasti Sessa, joka ehkä ajoittain yrittäisi hillitä höntimpien kavereidensa typerimpien keksintöjen iskiessä, mutta innostuisi kuitenkin osallistumaan toimintaan ajautuessaan vauhdin hurmaan.

Jännitystä Pikin elämään toisivat Toru ja Seppo, luokan gangsteripojat. Ne olisivat kumpikin tamman mielestä omalla tavallaan söpöjä, mutta sopisivat paremmin kaukaa ihasteltaviksi kuin deittailtaviksi. Sallia Piki sen sijaan rohkenisi lähestyä. Vanhempi tamma saisi nuoremmasta herkeämättömän hännystelijän, sillä ihailevin silmin Piki olisi aina paikalla katselemassa osaavamman ratsun treenejä. Varmaan se pommittaisi taukoamatta kysymyksilläkin, sillä sitähän kuitenkin vaivaa ainainen oppimisennälkä.

Josefina havahtuu villiksi äityneestä ajatuksenjuoksustaan, kun tallin ovi aukeaa ja käytävältä alkaa kuulua kahden olennon askeleita. Tyttö katsoo suurta harmaata hevosta, jonka läsnäolo herättää harjaillessa rentoutuneen Pikin horroksestaan. Pieni musta tamma kohottaa korvansa niin tavattoman hörölleen, että se näyttää Josefinasta aivan hupsulta, ja ynisee kaihoisasti. Piki on jostakin syystä hirvittävän innoissaan Harrysta.

Josefina katsoo myös Harryn omistajaa ja tuntee olonsa omituiseksi. Jos Piki onkin ottanut uuden laumatoverin avosylin vastaan, Josefinasta asia on paljon mutkikkaampi. Hän tuntee velvollisuudenomaista tarvetta ystävystyä toiselta paikkakunnalta muuttaneen Robertin kanssa, sillä taivas tietää että hän muistaa vielä itse elävästi, kuinka yksinäinen paikka Kalla saattoikin aluksi olla. Ystävystymisentarvetta varjostaa kyvyttömyys; ehkä molemminpuolinen, Josefina arvelee melkein toiveikkaana, sillä olisi sentään helpottavaa, jos vika ei olisi vain hänessä itsessään.

Robert ei ole häntä paljonkaan pidempi, ei itse asiassa ehkä lainkaan, ja Harryn valtavan koon pitäisi kaiken järjen mukaan tehdä hänet entistä pienemmän näköiseksi. Niin ei kuitenkaan käy. Kun tytön ja miehen katseet kohtaavat ja he odottavat yhden jähmeän sekunnin verran ennen kuin onnistuvat tervehtimään toisiaan (senkin he tekevät selittämättömän jähmeästi), Josefina tuntee oman olonsa mitättömän pikkiriikkiseksi.

Uskaltaisipa hän kysyä, miten Robertilla menee ja viihtyykö se Purtseilla.

Mutta ei Josefina saa hiiskuttua sanaakaan. Sen sijaan hän ryhtyy kiireen vilkkaa satuloimaan Pikiä ehtiäkseen riittävän kauas maastoreittien suojiin ennen kuin Robert saa oman hevosensa varustettua.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 02.11.19 12:11

Game on
2. marraskuuta 2019
Susanne tekee avaussiirtonsa

Aamurauha helähtää kerralla säpäleiksi. Josefina säpsähtää hereille paniikki kurkussaan, eikä hetkeen tiedä mitä tapahtuu. Käsi hapuilee puhelinta, mutta vilkaisu näyttöön kertoo, ettei siinä kilissyt eikä ainakaan kilise enää herätys eikä puhelu. Aivan varmasti Josefina kuuli —

— ovikellon —

— aikaisin aamulla, joku, kuka, kuka on tulossa kylään? KUKA kyläilee ilmoittamatta lauantaiaamuna kello… yhdeksän. Tasan. Minuutilleen, täsmälleen, tarkalleen tasan yhdeksän.

Vieressään tapahtuvasta räpiköinnistä Josefina päättelee, että hänen poikaystävänsä on herännyt eikä yhtään sen rauhallisemmin kuin hänkään. Peittomytyn lomasta tupsahtaa esiin pörröinen pää, ja ellei Josefina olisi jo loikkaamassa vauhdilla jaloilleen, hän huokaisisi spontaanisti ”söpö” ja pussaisi unista Rasmusta. Nyt ei kuitenkaan tule pussaaminen kuuloonkaan. On liian kiire kiskoa vaatetta päälle ja kipittää ovelle katsomaan kuka heidän luokseen pyrkii.

”Äiti!” Josefina suhahtaa kauhistuneena Rasmukselle, joka ei ole ehtinyt vielä kuin nousta istumaan sängyn laidalle.
”Mitä?”
”Äiti tulee!” hätääntynyt Josefina kuiskii ja sinkoilee ympäri asuntoa siivoamassa kaiken epäjärjestyksen mitä suinkin havaitsee.
”Ai nyt? Tänne? Miksi?”
”Nyt, tänne! En tiedä! Pue! Petaa!”
”En mä ehdi molempia”, nyt Josefinan paniikkitunnelmiin yhtynyt Rasmus puuskaisee ja saa yksiselitteisen vastauksen:
”No pistä edes housut!”

Sitten Josefina onkin jo eteisessä. Ovea hitaasti raottaessaan hän potkii Rasmuksen, jolle yrittää ostaa verkkaisella ovenavaustahdillaan pukeutumisaikaa, tennareita kenkätelineen välittömään läheisyyteen, jotta ne näyttäisivät siltä että ovat olleet edes matkalla oikeaan paikkaan.

”Gmmorrooon!” Josefina tervehtii kaikkea muuta kuin selkeästi artikuloiden.
”Saanko käydä peremmälle?” Susanne Rosengård tiedustelee, suomeksi, eikä Josefina tiedä miksi: onko kielivalinta kohtelias tapa huomioida Rasmuksen olemassaolo vai jotakin muuta?
”Tietysti, mamma.”
Kuinka se kuulosaakin suomen kieleen yhdistettynä niin tanttamaiselta? Mamma.

Susanne astelee arvovaltaisena asuntoon. Yhdellä katsauksella hän näkee lähes kaiken: keittiönurkkauksen, petaamattoman pedin ja sukimattoman mutta sentään jo pukeissa olevan Rasmuksen, ja oven, joka ei voi johtaa muualle kuin tiivisneliöiseen kylppäriin, sillä muuta ei asunnossa ole. Josefinasta tuntuu erikoisella tavalla siltä, kuin äiti olisi astunut keskelle jotakin häneltä kiellettyä, jotakin oikeasti Josefinan omaa, ja mitään aitoa omaansa tytär ei ole vuosikausiin äidilleen raottanut. Ei ainakaan hyvällä menestyksellä.

”Kotoisaa”, sanoi isä aikaisemmalla vierailullaan ja hymyili pehmoisen vekkulisti.
”Kompakti”, sanoo nyt puolestaan äiti, joka tuskin on koskaan asunut itse yksiössä, eikä hymyile (eikä kenelläkään käy kuuna päivänä mielessä kuvailla häntä vekkuliksi). Josefina yrittää juuri parhaillaan kuumeisesti arvioida, onko äidin vaatehuone suurempi kuin heidän yksiönsä.
”Emme tienneet että tulet kylään”, hän sanoo samalla varovaisena.

Tyttöressu saa heti odottamansa sivalluksen.

”Selvästi. Tukastasi päätellen olet vasta noussut.”

Äidillä on aina ollut mielipide Josefinan hiuksista. Nyt Susannella on mielipide myös Rasmuksen hiuksista, mutta sitä hän ei ilmaise nopeaa syrjäkaretta kummemmin.

”Eikö valmennuksesi ala aivan pian?” äiti kysyy.
”Kahdeltatoista”, Josefina vastaa ja tuntee olonsa voipuneeksi.
”Pitäähän sinun lähteä ajoissa, kun et edes pidä hevostasi siellä Sokan siskosten tallissa. Onko sinulla harja ja hiuslenkki? Anna. Istu.”

Lannistuneena Josefina alistuu kohtaloonsa ja istahtaa äitinsä letitettäväksi. Rasmus seuraa näytöstä ja tuntee selvästi olonsa ulkopuoliseksi omassa asunnossaan, mutta tointuu sitten hieman, kun hirmuisen anoppitarjokkaan huomio tuntuu keskittyvän hämmästyttävän äidilliseen hetkeen. Eikö hiusten hipelöiminen olekin hellyydenosoitus? Jos Josefina tietäisi, mitä hänen poikaystävänsä ajattelee, hän huomauttaisi, että hyvähän sen on sanoa kun kiskottavana ei ole oma päänahka. Äidin letittäessä menevät silmät ja korvatkin viiruun.

”Otatteko kahvia”, Rasmus keksii kysyä.
”Otan, kiitos”, sanoo Josefina ja irvistää, kun hiusharjan piikit takertuvat tukevasti takkuun.
”Mm-hm”, äännähtää Susanne Rosengård, ja varmuuden vuoksi Rasmus tulkitsee sen myöntäväksi vastaukseksi.

Aamukahvihetki on omituinen. Susanne Rosengård istuu vaatehuoneensa kokoisessa asunnossa ja ajattelee, että on sittenkin mieluummin siellä kuin raskasrintaisen taloudenhoitaja-sisäkkö-vakooja-mikälieneen herkeämättömän palvelualttiuden ja uteliaisuuden kohteena tämän kyläpahasen mahtitalossa, jolle on annettu jossakin älyttömyydenpuuskassa kansainvälisempi nimi kuin näillä koordinaateilla tarvitsisi. Tässä kyläpahasessa on kovin vähän tekemistä, jos ei tahdo seurustella kuntosalirehkinnän ohessa sen ainokaisen Sokan hupakon kanssa, joka nyt ylipäänsä saa itsensä hereille ihmisten aikaan.

”Joko lähdemme?” Susanne kysyy yhtäkkiä, kun Josefina alkaa hieman myöhemmin näyttää edustuskelpoiselta ratsastusasussaan ja kuriton tukka siivosti letille kiristettynä.
”Sinäkö tulet mukaan?” tytär kysyy yllättyneenä.
”Tahdon nähdä Ulrikan hevosen.”
”Ai.”

Äiti tahtoo nähdä Pikin, ja Pikin äiti näkee. Kaajapurojen talli on sekin Josefinan omaa aluetta, eikä äiti solahda sulavasti sinnekään. Liian fiininä, liian ankarana, liian teräväreunaisena Susanne pistää silmään Kaajapurojen tiluksilla, missä rakennuksetkaan eivät seiso yhtä säntillisessä ryhdissä kuin arvon rouva Rosengård.

”Så. Ulrika fick en idé och köpte ett sto”, äiti toteaa, ei kysy, mutta on ilmiselvää että vastausta edellytetään.
”Ja, hon och Oskar”, Josefina kertoo kiltisti, ja jokin alitajunnasta kumpuava tunteidensotkema ajatus pakottaa hänet olemaan mainitsematta sisarensa nimeä. Varmasti äiti jo tietää Vilhelminan osuudesta, mutta Josefina ei ole valmis keskustelemaan siitä.
”Jasså”, tokaisee Pikin selkälinjaa sivelevä äiti.

Josefina laittaa Grannia valmiiksi käytävällä ja seurailee sivusilmällä, kuinka äiti tutkailee mustaa belgialaistammaa ja yrittää saada sen ratkaisemaan arvoitusta kanssaan. Mikä on saanut Ulrika Rosengårdin hankkimaan hevosen nyt, kaikkien niiden vuosien jälkeen, jotka hän on käyttänyt koirankasvatushupsutukseensa ja itsensä etäännyttämiseen suvun perinnöstä? Oskarista Susanne ei niinkään piittaa. Mies on avoin kirja ja kaiken lisäksi aina moitteettoman hyvissä väleissä veljensä Arnen kanssa, ja kenties hieman yksinkertainen eikä lainkaan juonitteleva.

Tamma on pikkusievä, Susanne myöntää, ja sillä on miellyttävä perustemperamentti. Se on utelias ja ystävällinen. Niin, miellyttävä kuvastaa hevosta oikein hyvin, ja se saa Susannen ajattelemaan yhtä lailla miellyttävää esikoistytärtään.

Vilhelmina on ottanut asiakseen pitää yllä tiiviitä, lämpimiä välejä joka suuntaan. Susannea sellainen epäilyttää, vaikka oman etunsa nimissä hän ei itsekään suosi siltojenpolttelua. Esikoisen tarkoitusperät kuitenkin mietityttävät. Parhaassa tapauksessa Vilhelmina elättelee ajatuksia ratsastusharrastuksen pariin palaamisesta. Ehkä Pikin varsasta onkin tulossa Vilhelminan ratsu, tai ehkä kuopus koulii tammaa itseään isosiskolleen sopivaksi.

Pahimmassa tapauksessa… niin, mitä? Mitä peliä Ulrika ja Vilhelmina pelaavat? Minkä sääntöjen mukaan Piki-pelinappulaa siirrellään ja millaisella pelilaudalla?

Susanne taputtaa pientä mustaa tammaa ja astahtaa käytävälle ilme tutkimattomana.

”Piki ser riktigt fint ut, Josefina”, rouva Rosengård kehuu yhtäkkiä ja hämmentää kuopustaan lisää hymyilemällä lähestulkoon lempeästi. ”Jag skulle gärna se dig rida henne nån gång, även hålla en lektion om du fortfarande sätter något värde på min sakkunskap.”

Omituista kyllä, Susanne on havaitsevinaan kuopuksen katseessa yllättyneisyyteen sekoittunutta… jotakin. Epäluuloa? Ei kai sentään, ei maailman sinisilmäisimmän tyttären mielessä ole sijaa sellaiselle.

Niin tai näin, tytär ottaa tarjouksen vastaan. Susanne hymyilee viileän suopeasti. Sileäntyöskentelyn opettaminen on aina langennut pedantin äidin harteille, kun Arne on keskittynyt esteratsastuksen suuriin linjoihin ja pieniin detaljeihin. On korkea aika verestää muistoja ja tehdä itsestään Josefinalle hyödyllinen. Tyytyväisenä Susanne katsahtaa vielä viimeisen kerran pikimustaa puoliveritammaa ja aprikoi, kuinka Ulrikaa mahtaakaan korveta, kun hänen soma pikku lahjuksensa toimiikin äidin ja tyttären välisen yhteyden tiivistäjänä.

Riippumatta siitä, millä säännöillä Arnen ainoa sisko pelaa, Susannekin on nyt tehnyt ensimmäisen siirtonsa — ja, kiitos kysymättömyydestä, arvon rouvalla on itsevarma olo.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 20.11.19 17:56

Marrasmood
21. marraskuuta 2019
Marraskuun pimeys vaatii veronsa

Kalla CUP -kilpailuiden väliin putoavalla viikolla Josefina keskittyy Pikiin. Grannin hän jättää Vernerin päätäntävaltaan. Silloin kun valmentaja tahtoo treenata kenttäkilpailuita varten, Josefina varustaa hevosen velvollisuudentuntoisena valmiiksi vaikkei Verneri koskaan vaadi sellaista, ja muulloin Josefina ratsastaa hevostaan Vernerin toiveiden mukaisesti. Epäilyttää menestyksekkäästä estekisapäivästä huolimatta. Pitäisikö Grannille antaa vapaata? Onko kisakausi ollut sille liian pitkä ja tiivis? Se on niin nuorikin, vaikka sen Josefina toisinaan unohtaa, sillä hevonen on jo syntyjään kuin vanha, äkäinen mummo.

Mutta Granni on jo ilmoitettu kenttäosakilpailuun, ja Verneri yrittää rohkaista: ehkä tamma innostuu vaihtelusta. Lisäksi Josefina järkeilee, että taitavammasta ratsastajasta ei voi olla haittaakaan, ja kyllähän Verneri ymmärtää keskeyttää, jos tammassa tuntuu olevan jotakin vialla. Ei siinä kyllä näytä olevan, ei vaikka Josefina kuinka huolestunein silmin omaa hevostaan tarkastelee.

Pikin kanssa Josefina maastoilee ja maastoilee ja maastoilee. Säät eivät aina suosi, mutta Josefina pukeutuu. Kerrosten pinoaminen toistensa päälle tuntuu työltä. Hevosen varustaminen tuntuu työltä. Ratsastamaan lähteminen tuntuu aina työläältä, mutta aina maastossa samoillessaan Josefina rauhoittuu hetkeksi.

Sievä musta tamma vaikuttaa vuodenaikaan nähden suorastaan sopimattoman iloiselta, kun he jälleen kerran kulkevat kentän viertä eivätkä kentälle. Josefina nyökkää tervehdyksen Cariadia jumppaavalle Jeramylle ja ajattelee, että onneksi toinen on ainakin tänään kiintynyt aitoihin eikä tahdo tuppautua maastoiluseuraksi. Kappaleen matkaa hiekkatietä tampattuaan Piki kääntyy pienestä ohjasavun vihjauksesta polulle. Josefina sen selässä tekee rentoutumisharjoituksiaan, laskee ulos- ja sisäänhengitysten mittaa ja pyörittelee nilkkoja ja hartioita. Piki ei ole moksiskaan, vaikka herkkä hevonen onkin. Tähän se on tottunut.

Reittiin tulee äkillinen muutos, kun Josefina puolivälissä matkaa näkee puuston lomasta lähestyvän ratsukkoparin. Mustia hevosia on nyt liikkeellä kolmin kappalein, ja Josefinan tamma väistää Avan ruunaa ja Jannan isoveljeltä lainattua Lovea siirtymällä pienemmälle sivupolulle. Josefina ei tiedä minne umpimähkään valittu uusi polku johtaa, mutta ei sen merkitystä. Jos siten välttää osumasta kasvokkain teinien kanssa, määränpäällä ei ole väliä. Tuntuu mahdottomalta kohdata ketään, sillä hiljainen itku on jo karannut varoittamatta ja lupia kyselemättä poskille, eikä Josefina myöskään tahdo olla liian tietoinen siitä, että Janna maastoilee Lovella. Mistä tietää, onko hänellä lupaa siihen? On kai. Ei kai se muuten.

Lenkki pitenee sivupolulle eksymisen vuoksi entisestään ja hämärä ehtii synkistyä pimeydeksi. Siihen ei tähän vuodenaikaan paljon vaaditakaan. Pikille pitkä, rauhallinen ratsastus tekee hyvää, ja niin Josefinallekin. Itku ja luonto hellittävät rintakehässä kihisevää solmua, vaikka yhä jää mysteeriksi, kenen luvalla se on sinne muodostunut. Josefina ei jaksa vaivata päätään sillä kysymyksellä kovinkaan ponnekkaasti. Olo on joka tapauksessa aiempaa seesteisempi, kun hän hoitaa sormet kohmeessa hevostaan, ja siitä tyttö tahtoo iloita.

Niin kuin niin usein elämässä, ilo kuten kaikki muukin on ohimenevää, vaikka siitä kuinka tahtoisi pitää kiinni.

Satulahuoneessa Josefina havaitsee äitinsä soittavan, ja pulssi kohoaa nopeasti, sillä Rosengårdien maailmassa puhelu tietää vaatimuksia. Tuskin koskaan on Susanne Rosengård soittanut yhdellekään lapsistaan vain lämpimikseen ja kuulumisia kyselläkseen.

Ei nytkään.

Isä ja äiti ovat myyneet Belisan. Sen Josefina jo tiesikin, mutta ei sitä, että tamma asuu Heidi Näyhön tallissa. Syyllisyys nipistelee: ei ole ollut aikaa ratsastaa Ronya-ponilla, tai ehkä ajanpuute onkin vain hyväksyttävämmäksi verhoiltua aikaansaamattomuutta ja laiskuutta, jotka puolestaan ovat ilkeämmin sanoitettua kaamosväsymystä. Jos Josefina olisi käynyt ratsastamassa Ronyalla, tietysti samaan talliin muuttanut Belisa olisi kiinnittänyt hänen huomionsa, mutta Josefina ei ole jaksanut olla avuksi ystävälleen ja Josefina on melko kehno ihminen.

Susanne Rosengård ei kuule ankaria syytöksiä, joita tytär itselleen ajatuksissaan syytää. Hän puhuu ja olettaa tytön kuuntelevan, ja kuunteleehan kuuliainen kuopus. Aina se kuuntelee. Josefinan kurkkua kuristaa, kun hän kuuntelee äitinsä viileää ääntä ja oivaltaa, kuinka arvotonta hänen oma aikansa vanhemmille on.

Puhelun päätteeksi Josefinalla on jälleen uusi velvollisuus. Ihanan mutta auttamatta nuoren ja kokemattoman Belisan omistaa suunnilleen yhtä nuori ja kokematon poika. Josefina muistelee Belisaa, omaa lellikkiään, ja yrittää olla iloinen siitä, että hänen on jo luvattu auttavan nuoren tamman läpiratsastuksessa silloin tällöin.

Ilo jää paniikin alle. Kuinka kummassa hän ehtii jakaa aikansa vielä yhdelle hevoselle? Mitä häneltä tarkalleen ottaen odotetaan? Kuinka usein hänen täytyy käydä Orijoella, miten tavoitteellisesti tehdä töitä hevosen kanssa, mitä sen omistajaperhe kuvittelee hänen osaavan, miksi järjestely on jo luvattu hänen puolestaan, miksei kukaan kysynyt mitään, miksi —

Hevosenhoitaja, Josefina ajattelee pysäyttääkseen huolivyöryn, joskus hänellä oli hevosenhoitaja ja siitä oli valtavasti apua arjen hallintaan. Pitää etsiä sellainen taas, mutta mistä löytää sopivan, kuka tahtoo tulla tällaiseen takapajulaan tekemään hanttihommia hänen hevostensa hyvinvoinnin eteen, kuka tekee niin ilman että hänellä on edes varaa maksaa palkkaa, kuinka kyvyttömältä hän vaikuttaa jos ei pysty edes hevostensa hoitotoimenpiteistä suoriutumaan, kyllä pitäisi, kuuluisi, pitäisi pystyä tekemään kaikki itse mutta Josefinaa uuvuttaa jälleen ja —

Josefina ei ole enää yksin satulahuoneessa. Miehen läsnäolo on jotenkin virunut ja valunut tilaan, Josefina vannoo ettei toinen ole pamahtanut taikka pelmahtanut paikalle vaan asteittain vain alkanut olla siellä. Säikyin silmin tyttö katsoo Robert Harringtonia.

Ei sano mitään, katsoo vain ja arvioi, ja Robert katsoo takaisin ja aivan takuulla arvioi.

"Y'alright?" se kysyy Josefinalta, eikä tyttö tiedä, onko se enemmän huolissaan vai epäluuloinen.
"Mmhm", Josefina äännähtää jotakuinkin myöntyväisesti ja pusertaisi kasvoilleen hymyn, mutta eihän se pääse edes puolitiehen. Kädet tärisevät.

Robertin kulmat kurtistuvat. Josefina pistää taas merkille: niissä, toisessa niistä, toisessa on hassu kolo. Se ei ole aivan arpi, ei kalju kohta, mutta vaalea. Josefina tuntee olonsa siksi kummalliseksi vaaleaksi osaksi, Robertin muuhun kulmakarvoitukseen kuulumattomaksi eksyneeksi alueeksi. Purtsilan hiljaisessa, paikoilleen pysähtyneessä ilmapiirissä hänen villinä reuhtova hätääntymisensä on kuulumatonta.

Josefina vetää vapisevasti henkeä.

"Joo", hän ynähtää sitten. "Tuota. Ei mitään."

Robert ei vastaa, ja mitäpä hän sanoisikaan, sillä ei mihinkään on mahdoton vastata. Josefina liikahtaa, ja Robert vastaa myös liikahduksella. Se väistää tieltä, kun omituinen ja kuulumaton Josefina Rosengård kävelee sen ohitse satulahuoneen ovelle ja katoaa sitten tallin käytävälle.

Pikin silittely lievittää kaikkea pahaa maailmassa. Ystävällisen tamman rauhoittavan läsnäolon turvin Josefina kasaa itsensä. Kotimatkalla hän toistaa hyvien asioiden mantraa: Piki, Granni, Purtsit, Rasmus, pian mennään Saksaan. Talvi tulee tänäkin vuonna.

Talvi tulee tänäkin vuonna.

Talvi.

Kyllä se tulee, ja hevosenhoitaja, kuka tahansa. Josefinan on pakko löytää joku. Alkaa näyttää siltä, että hänen tarjottimensa täyttyy väistämättä taas: on Piki ja on Granni, on Orijoen Ronya ja nyt myös Belisa, on parisuhde ja lähestyvät pääsykokeet ja on työt ja elämä. Lisäksi on marraskuu, ja marraskuussa kaikki painaa aina enemmän.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 09.12.19 9:39

Uutta suuntaa
9. joulukuuta 2019
Josefina fiilistelee Pikiä ja tulevaisuutta

On mukavaa, että Rasmus on taas kotona. Se saa Josefinan odottamaan kotiinmenoa tavallista innokkaammin, ja parina edeltävänä iltana hän onkin kiirehtinyt kotiin niin vikkelästi kuin on suinkin voinut. Tänään hän kuitenkin viipyilee tallissa ja vaalii sitä, miten kivalta hevosten kanssa puuhastelu tuntuu.

Piki on ihana, ihana hevonen. Josefina käyttää Grannin liikutuksen jälkeen kokonaisen tunnin sen lellimiseen, ja vie sen sitten Auburniin asti sileäntreeniä varten. Ajatukset vaeltavat ratsastuspuistoon, jonka suuret avajaiset antavat vielä odottaa itseään. Rohkeneeko sinne ikinä mennä purtsilalaisena, miettii Josefina ja haaveilee salaa uskaltavansa. Olisihan se jotakin: yhteinen kesäpäivän ratsastus sellaisessa ympäristössä Rasmuksen kanssa. Sitten ratsukko sukeltaa maneesiin ja maisemien muuttuminen tutuiksi seiniksi vie Josefinan pohdinnat mukanaan. Kun treeni alkaa, ei ole tilaa ajatella paljon muuta.

Paitsi että on Josefinalla. Hän ei ole aivan varma, onko se merkki siitä, ettei hän työskentele tarpeeksi tehokkaasti. Ihan mahdollista! Kun on pitkästä aikaa kepeä mieli, on vaikea latistua paiskimaan hommia otsa rypyssä.

Saksa on taas tehnyt Josefinalle ihmeitä. Se pieni hengähdyksen hetki, irtiotto, muistutus siitä että kotiinpalaaminen kaikkine tuttuine rutiineineen on sittenkin aina ihanaa. Pomon ammattimaisella tavalla hienojen hevosten selästä omalla tavallaan upeiden omien tammojen satulaan siirtyminen tuntuu kotoisalta ja huojentavalta.

Josefina ei ehkä tahdo ratsastaa ammattimaisesti ammattimaisilla hevosilla ammattilaisten kilpailuissa.

Päätös tulee ja se menee. Kun Josefina vie Grannin tai Pikin maastoon ja nauttii sielunsa pohjasta, hän tahtoo jättää kilpakentät taakseen ja unohtua metsäpoluille. Kun jonkin saksalaisen hevosen kanssa sujuu ja pomon ilme on hyväksyvä, Josefina oikein janoaa tilaisuutta päästä kilpailemaan ruusukkeista ja palkintorahoista ja ennen kaikkea Dierkin hienoisesta hymystä. Kun Josefina istuu vanhempiensa ruokapöydän ääressä kuuntelemassa Alexanderin koottuja saavutuksia, hän leikittelee ajatuksella että ilmoittaisi jättävänsä hevosurheilun kokonaan. Kun Josefina katselee läppäriltään talleilta tuttujen tyyppien ratsastusta kansainvälisissä arvokilpailuissa, hän miettii kilpailuissa aina ilmenevää yhteisöllisyydentuntua ja takertuu siihen ja tahtoo olla itsekin osallinen. Kun Josefina ajattelee tulevaisuutta, hän käy epävarmaksi: onko hän ikuisesti esteratsastaja Josefina Rosengård.

”Hei, sopiiko sekaan?” kantautuu maneesin ovelta Ellenin ääni.
”Tietenkin, minähän täällä tunkeilen”, Josefina hymähtää lähes rennosti.
”Mä jo ajattelinkin, että vieläkö täällä jatkuu Purtsilan maneesivuoro”, Ellen virnistää täydellisen tietoisena etuajo-oikeudestaan.
”No – ei, mutta en mä usein töistä sille vuorolle ehdikään. Mun onni, että työskentelen täällä ja on tämä työsuhde-etu”, Josefina äityy selittämään olemassaoloaan vähän hermostuneena.
”En mä tarkoittanut, ettet sä saisi olla täällä. Hyvinhän tänne mahtuu, hemmetin isoon halliin”, Ellen naurahtaa, ja sitten seuraa hiljaisuus, jonka aikana Ellen kävelee Meikun kanssa alkukäyntejään ja Josefina jatkaa Pikin kanssa laukkatyöskentelyään.

Se on sellaista pyörimistä vain. Josefina pitää huolen, että Piki liikkuu rennon aktiivisesti ja tuntumalla pysytellen, ja tamma tuntuu niin kovin mukavalta. Se on notkea, rento ja tasainen. Sellainen leppoisa ratsastelu tuntuu ihanalta. Riippumatta siitä, palaako Josefinan sydän kilpakentille ja tarkkaan suunnitelluille harjoitusohjelmille, ei hän osaa kuvitella olevansa täysin hevosetonkaan.

Kevyen lumipeitteen valaisema kotimatka antaa lisää aikaa fiilistelylle. Syksyn mittaan harteita painanut alakulo ei ole tyystin kadonnut, mutta joulumieli on keventänyt sitä kuten joka vuosi, ja pakkaan on alkanut sekoittua varovaisia tulevaisuudenpohdintoja. Josefina leikittelee muutoksen ja säilyttämisen käsitteillä. Mitä asioita hyvään elämään kuuluu ja minkä täytyy muuttua, miten tehdä arjesta… omannäköistä. Mitä oma Josefinalle edes on?

Ainakin kai sitä, että saa palata Auburnin loistopuitteista Purtsilan kotoisaan koruttomuuteen; ja että voi taas kerran unohtua harjaamaan ja hemmottelemaan Pikiä, joka niin kovasti nauttii seurasta ja huomiosta; ja että voi lähtiessään livauttaa Grannille ylimääräisen palasen omenaa, jota se arvostaa enemmän kuin rapsutuksia; ja että voi palata kotiin Rasmus Alsilan luo, kun ilta on jo vahingossa päässyt venymään myöhäiseksi.

Asunto on tunnetusti pieni ja Rasmus on vastassa jo ennen kuin Josefina saa ulkotakkia riisuttua yltään.
”Hei”, se sanoo ja nojailee joutessaan seinään, kun tyttöystävä asettelee takinhihoja siten ettei naulakko näyttäisi epäsiistiltä. Se on aika hankalaa, sillä yksiö ja kaksi runsaasti ulkoilevaa asukasta on kertakaikkisen kinkkinen yhdistelmä.
”Hei”, hymähtää Josefina ja hymyilee kainosti.
”Tule tänne.”

Josefina tekee mieluusti työtä käskettyä ja astuu poikaystävänsä halattavaksi.

”Mä kyllä salaa vähän toivoin ehtiväni suihkuun ennen kuin halailet”, tyttö tirskahtaa rehdisti ja yrittää unohtaa tuntevansa olonsa hikiseksi ja tallinhajuiseksi.
”Niinkö”, sanoo Rasmus virne suupielillään ja ryhtyy aivan hupsuttelemaan: mokoma höntti on nuuhkuttelevinaan häntä vimmatusti, ja se kutittaa ja Josefina kikattaa ja kiemurtelee.

”Ja sitten mä mietin”, hän aloittaa yhä hyvin iloisella äänellä, kun kutitus lakkaa. ”Että voitaisiinhan me vähän katsella sitä isompaa asuntoa.”
”Niinkö”, Rasmus sanoo taas ja näyttää valoisaa ilmettään, mistä tulee Josefinalle hyvä mieli.
”Niin. Vähitellen. Jos löytyy jotakin ihanaa.”
”Ja varmasti löytyy”, Rasmus ilmoittaa luottavaisena.

Josefinalla on lämmin olo, vaikka hän on juuri tullut tallilta ja usein sen jälkeen viluttaa näinä vuodenaikoina. Hyvän elämän järjestelyn voi aivan hyvin aloittaa haaveilemalla sopivammasta kodista, jossa on ehkä erillinen komero talli- ja ulkoiluromppeille, oikea keittiö, paljon valoa antavat isot ikkunat (ja se jos mikä on haaveilua, sillä mitkään ikkunathan eivät suomalaista puolen vuoden pimeyttä poista) ja isommasta pinta-alasta huolimatta yhtä kotoisa tunnelma kuin Rasmuksen yksiössä. Se tulee aina olemaan heidän ensimmäinen yhteinen kotinsa muttei onneksi viimeinen.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 18.01.20 13:12

Höttöhaaveita
19. tammikuuta 2020
Ori vai tamma, pohtii Josefina

Josefina haaveilee. Tyttö unohtuu harjailemaan Pikin kylkeä pitkäksi aikaa ja pohtimaan, millaisen varsan tamma saa. Piki on mallikas ensikertalainen: sen tiineys on sujunut kuin se olisi opetellut ulkoa oppikirjan ja toteuttanut jokaisen vaiheen pilkuntarkasti sen mukaisesti. Jopa Josefinan kaltainen ikimurehtija on tuudittautunut siihen uskoon, että pikkumustan tamman kohdalla kaikki sujuu upeasti. Että toukokuussa tamma varsoo terveen, täydellisen pienen varsan.

Pikimusta hevonen nauttii saamastaan huomiosta. Se seisoo kerrankin rauhassa aloillaan, silmät lähes ummessa ja korvat rentoina, ja Josefina näkee miten se lähestulkoon torkahtelee. Piki on uskomattoman kaunis hevonen jopa silloin, kun sen alahuuli lörpöttää ja pää riippuu matalalla eikä ryhdistä ole tietoakaan. Lisäksi se on niin kovin kiltti, ja koska Zilveradokin on oikea herrasmiesori, Josefina on takuuvarma että niiden kahden varsa ei voi olla mitään muuta kuin miellyttävä hevonen.

Josefina on varma, että varsa on ori. Hän ei tiedä, mistä tunne on peräisin, mutta siltä vain tuntuu. Tytön haaveissa koikeiltaa pitkäjalkainen, hopeavärinen orivarsa, jolla on isänsä huippuhyvät hermot ja emän elämänilo.

Tietysti orivarsan Ulrika, Oskar ja Vilhelmina varmaan myisivät pois, mikä olisi hivenen surullista. Tamman ne saattaisivat pitääkin. Niinpä Josefina salaa toivoo tammaa, mutta aavistus orivarsasta on tullut jäädäkseen, vaikkei perustukaan mihinkään.

Voihan Josefina yhtä hyvin olla väärässäkin. Ajatus innostaa: voi jos Pikin tammavarsa jäisi kotiin ja sitten hänellä olisikin kahden sijasta kolme ihanaa tammaa! On ihmisiä, jotka pitävät tammoja hankalina ja ailahtelevaisina, mutta sitten on myös Josefina, joka on jo äitinsä kanssa kasvaessaan tottunut sellaiseen hankaluuteen. Kaikista hänen ratsastamistaan hevosista tammat ovat aina olleet niitä, joiden selässä tuntuu kaikkein kotoisimmalta: hapan Granni, joka on vihdoin osoittanut pehmenemisen merkkejä; supernopea Piki, joka on kaikessa herkkyydessään loputtoman kiltti; säikähteleväinen Pisanji, jota Josefinalla on jo vähän ikävä; valtavia hyppyjä esittävä Ruu, jonka kanssa Josefina uskoo pystyvänsä mihin tahansa; edesmennyt Carlee, jolla Josefina selviytyi suureen voittoon saakka vain muutaman viikon treeneillä.

Oli niin tai näin, Pikin varsa tulee kuitenkin olemaan Josefinan mielestä huikaisevan hieno. Ja vaikka ajatus siitä, että hetket varsan kanssa tulevat ehkä kuitenkin jonakin päivänä päättymään, onkin vähäsen haikea, se on vasta sen ajan murhe. Vielä Josefina saa odottaa, ja sitten on aika huolehtia pienestä hevosesta niin pitkään kuin se Pikin kanssa Kaajapuroilla asuu, ja jos hyvästien aika koittaa, ainakin Josefina on ennen niitä saanut tutustua taas yhteen ihanaan hevoseen.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 01.02.20 13:04

Lyhytvihainen
1. helmikuuta 2020
Josefina tyytyy asioihin

Josefina on maailman huonoin suuttumaan ja vielä huonompi pysymään vihaisena. Sen kiukku on sellaista, että se on haitallisempaa Josefinalle itselleen kuin kiukun kohteelle, sillä vihanpito kalvaa mustelmia Josefinan sieluun ja saa olon syylliseksi. Kun tyttö katsoo Pikiä, joka on taas kerran tuhonnut tarhakaverinsa Harryn loimen, ja Harrya joka ei taaskaan ole antanut pikkumustalle asiaankuuluvaa kipakkaa palautetta, hän tuntee hartioidensa lannistuvan ja painuvan lysyyn. Eivätkä vain hartiat lannistu, vaan koko tyttö, niin kuin aina.

Piki katselee takaisin ihan viattomana ja vilpittömän iloisena siitä, että sille kaikkein läheisin ihminen on tullut pitämään sille seuraa. Josefina laskeskelee mielessään, kuinkahan paljon saattaa olla velkaa Robert Harringtonille ja sivuuttaa turhautuneena hellyydenkipeän tammansa toiveet rapsutuksista ja herkuista. Koruttomin ottein neiti Rosengård pujottaa mustan hevosen sievään päähän riimun ja raahaa Pikin talliin, paitsi että eihän Pikiä tarvitse raahata: se on mahdottoman innoissaan.

"Eloisalla tuulella tänään", hymähtää tallia siistivä Tiina Kaajapuro, ja Josefinasta se on käsittämätön lause, sillä hän ei koe olevansa lainkaan eloisalla tuulella. Tiina tarkoittaa kuitenkin tietysti Pikiä, minkä Josefina oivaltaa vasta hymähdettyään jotakin välttelevää vastaukseksi.
"Se rikkoi taas Harryn loimen", Josefina huokaisee. "Onko Robert täällä?"
"Ei sitä ole nyt näkynyt."
"Pitää sitten laittaa varmaan viestiä", Josefina alistuu kohtaloonsa ja, poikkeuksellista kyllä, myöntää: "Harmittaa."
"Ehkä Pikillä on liikaa energiaa ja sun pitäisi tehdä asialle jotakin", tietää käytävällä Seppoaan harjaava Ava neuvoa teinimäisen kaikkivoipaisena.
"Mm, niin, ehkä."

Josefina tietää, että niin asia varmaan onkin. Pikin liikuntamäärän keventäminen on tuntunut järkevältä ratkaisulta, onhan sen tiineys jo melko pitkällä, mutta ehkä se on sittenkin ollut suuri virhe. Tamma kerää turhaa energiaa kaikkeen ylimääräiseen sähläämiseen, vaikka Josefina kuinka yrittää ehtiessään tarjota sille pitkäkestoista, rauhallista liikuntaa. Hän on melko varma, että jos hän vain päästäisi Pikin irralleen Auburnin kartanon uuteen maneesiin, hevonen käyttäisi kaiken tilan hyödykseen ja rallittaisi menemään niin lujaa kuin kintuista lähtisi niin kauan kunnes kuukahtaisi. Mennessään se loikkisi liioitellen yli maneesin puoliskoja rajaavien aitojen. Varsa luulisi olevansa myrskyävällä merimatkalla, tai ehkä tehosekoittimessa, ja tulisi varmaan pahoinvoivaksi. Se syntyisi päättäväisesti heti paikalla ja aivan liian aikaisin vain jottei sen tarvitsisi kestää emänsä tarjoamaa höykytystä.

Vähän jo lauhtuneena Josefina unohtuu silittelemään Pikiä. Ei ole elämäniloisen hevosen vika, että se on viime aikoina vähän tylsistynyt ja keksinyt omia virikkeitä. Kyllä hänen pitäisi onnistua jatkossa pitämään hevosta paremmin.

Mutta millä ajalla, Josefina ajattelee ja tuntee kauhun kiristelevän hengitysteitä. Hänellä on niin paljon kaikkea. Osan menoistaan hän on rakentanut sen helpotuksen varaan, että hänellä on nyt hevosenhoitaja joka takaa hänelle pari Purtsi-vapaata päivää silloin tällöin, ja silloin kun Josefina ei ole Purtseilla, Piki viettää päivänsä tarhassa. Silloin se kiusaa Harry-parkaa, joka on vähän kuin Josefina eikä koskaan laita stoppia toisen härnäämiselle.

Silloin kun Josefina ei ole Purtseilla, hän on töissä, lukee pääsykokeisiin epätoivon vimmalla, käy Runiacissa opettamassa Niiloa ja ratsastamassa Ronyalla sekä valmistelee muuttoa taloon, jossa ei tosiaankaan tahtoisi asua.

Rasmus, se mokoma tolvana, mokasi pahasti, ja tavallaan Josefina tahtoo olla pettynyt ja harmistunut ja vähän äkäinenkin. Terävimpinä hetkinään hän odottaa huhtikuun koittamista päästäkseen sanomaan, että menepä nyt laittamaan sitä puutarhaa Eeditin kanssa kun niin tänne halusit. Epävarmimpina ajanjaksoinaan Josefina pyörittelee paniikinsekaisia ja vainoharhaa kohti kallistuvia ajatuksia: ehkä muuttopäätös oli Rasmuksen kosto rahakeskustelun töytäisemästä kolhusta ylpeyteensä; ehkä se oli yritys päästä Josefinasta eroon muuttamalla asuntoon, jonne tyttöystävä ei seuraisi; ehkä Rasmus tahtoi vain osoittaa, että Josefina todella oli liian nirso ja vaativa hienohelma.

Mutta empatiakyky nostaa päätään. Josefina tietää, että juuri samoin tilanne olisi päättynyt, jos hän olisi itse soittanut Eeditille. Herttainen mummukka toivottamassa heitä lämminsydämisesti tervetulleiksi naapureiksi... eihän Josefinakaan olisi kuuna päivänä hennonnut pahoittaa rouvan mieltä. Niinpä kiukusta on puhallettu puhti pois sen yhden äänenkorotuksen myötä, jolla hän vastaanotti Rasmuksen muuttouutisen.

Ei ole mieltä kiukutella asiasta, joka ei enää muuksi muutu. Josefina ryhtyy sopeutumaan asiaan ja yrittää väen väkisin kaivaa esiin positiivisia ajatuksia. Lista jää lyhyeksi:
1. He muuttavat yhdessä isompaan asuntoon.
2. He muuttavat yhdessä.
3. Uuteen asuntoon voi ehkä etsiä sohvan.

Vielä kun sinäkin sopeutuisit siihen, että susta tulee emä, Josefina ajattelee Pikiä harjatessaan. Niin hyvin kuin tamman tiineys onkin sujunut, nyt levottomuus alkaa välillä nostaa päätään. Mitä jos Piki ei malta seistä aloillaan, kun sen varsa yrittää imeä maitoa? Mitä jos Pikillä on koko ajan niin kovin kiire joka paikkaan, että se tyystin unohtaa varsansa? Mitä jos Piki pimahtaa jo ennen varsan syntymää, koska Josefina ei tahdo enää antaa sen hypätä esteitä ja laukata laukkaamasta päästyään, jottei lisääntynyt paino koidu liian suureksi rasitukseksi jaloille? Ennen kaikkea: onko Josefina sittenkin vain typerä ylihuolehtija?

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 23.02.20 20:57

Rustiikkia, rustiikkia
23. helmikuuta 2020
Vilhelminalla on mielipiteitä

#rosengårdit

Vilhelmina ei pidä Kaajapurojen tallista. Kyllä se arvaa, miten tallin tilaa yritetään puheissa kaunistella: kuinka tämä on todellisten heppahullujen lintukoto ja miten tämä rosoisuus on rustiikkista. Vilhelmina tietää, mitä on aito rustiikkisuus, toivotunlainen rustiikkisuus, eikä koskaan tuhlaisi sellaista sanaa Kaajapurojen rotiskoon. Paikkaa ei aivan voi sanoa saastaiseksi, sillä sille on sentään yritetty tehdä jotakin. Kovasti on varmasti siivottu ja puleerattu, jotta pölyiset nurkat eivät olisi niin kovin pölyisiä, ja aivan taatusti tänne on tuotu teennäistä pullantuoksua, mutta mitäpä tekee pari pullaa satulahuoneessa, jonne on ensisijaiseksi hajusteeksi pinttynyt hiki. Niin siinä käy, kun ihmiset joutuvat pukeutumaan kovin lämpimästi kylmää vastaan, ja sitten ne urheilevat hevosten kanssa, ja hevosia kuivatetaan hikisten treenien jälkeen vilteillä ja kuivatusloimilla ja sitten ne kaikki tuodaan tänne epämääräisiksi ajoiksi.

Kylmä, tosiaan, Vilhelminalla on ikävän kylmä eikä hän pidä siitä. Isä ja äitikään eivät usko täyslämmitettyihin talleihin, sillä kovat lämpötilanvaihtelut eivät heidän mukaansa ole hevosille hyväksi, mutta ihmisten käyttämissä tiloissa on Rosengårdien tallissa aina miellyttävän lämmin. Täällä Vilhelmina palelee odottaessaan sisartaan, joka on moukkamaisesti myöhässä.

Ennen sisarensa tuloa Vilhelmina altistuu kahdelle erilaiselle vuorovaikutuspainajaiselle: tallityöntekijälle, jonka pää näyttää olevan homeessa, ja teinilikalle, jonkalaisia äiti ei kuuna päivänä omissa nurkissaan katselisi - ei enää, kun hänen omat teininsä ovat jo kasvaneet järkiperäisiksi aikuisiksi. Tallityöntekijä varmistaa hänen olevan asiallisella asialla ja rupattelee sitten mukavia. Mustatukkainen teinityttö taas kiinnostuu aiheesta tavattomasti kuullessaan Vilhelminan olevan paikalla katsomassa hevostaan Pikiä ja tahtoo kai kovasti tietää, miksi Jusu sitä ratsastaa vaikkei aivan suoraan kysykään. Kummastakin Vilhelmina suoriutui virheettömän kohteliaasti, mutta päättää sitten, että on parempi viettää aikaa tarkoituksenmukaisesti kuin odottaa seuraavan paikallisasukkaan uteliaisuuden kohteeksi joutumista.

Kuinka monta mustaa hevosta voi yhdessä tallissa olla, ajattelee Vilhelmina astellessaan ulos. Kyllähän hän nyt sentään Pikin löytää, onhan se osittain hänen hevosensa.

Käy ilmi, että tallissa voi olla hyvin monta mustaa hevosta, mutta onneksi ei montaa merkitöntä mustaa tammaa.

Vilhelmina pysähtyy katselemaan loimensa alla paisuvaa tiinettä tammaa, joka on asettunut heinäkasan ääreen. Hän naksauttaa hieman kieltään, ja Piki kohottaa päätään. Se on kaunis: sen piirteet ovat sirot ja silmät suuret, ja kun tuuli tarttuu ratsumitasta ylikasvaneisiin jouhiin, ne näyttävät yhtäkkiä runollisilta huolittelemattoman sijaan. Kyllä, tällaisen hevosen Vilhelmina voikin omistaa.

Pikin päiväkirja Pikitussiluonnos

Mutta ratsuksi Pikistä tuskin hänelle olisi. Sisaruksistaan poiketen Vilhelmina Allén, omaa sukuaan Rosengård, ei koe oloaan mukavaksi kaiken maailman kavioeläinten kyydissä. Hevosen pitää olla kiltti, mitä Piki on, ja mieluiten rauhallinen, mitä Piki puolestaan ei ole. Ei Vilhelmina epäile, etteikö pärjäisi verevälle hevoselle, mutta miksi tuhlata aikaansa sellaiseen toimintaan, mikä ei tunnu mukavalta? Pelkääminen ei koskaan tunnu mukavalta, ei edes silloin kuin pelon tunne on hyvin hallinnassa.

Niin kaunis kuin musta tamma onkin katsella, siihenkin kyllästyy nopeasti. Vilhelminalla oli myös oma hevoshulluusvaiheensa, mutta se ei koskaan saavuttanut samanlaisia syvyyksiä kuin muilla perheenjäsenillä. Isä varmastikin viihtyisi aivan hyvin ihan vain katselemassa hevosia ja pohtimassa niiden jalostuksellista antia. Alexander ruotisi ilomielin ja eittämättä kriittisesti hevosten urheilullisia ominaisuuksia. Äiti arvostelisi muuten vain. Vilhelmina ei keksi riittävästi ajatuksia, jotta saisi aikansa kulumaan tarhanlaidalla.

Sitten Piki kuitenkin astelee luokse, ja hetken Vilhelminalla on jälleen mukavaa, kun voi silitellä sileää karvaa. Kenenkään kuulematta Vilhelmina kuiskuttelee Pikille pehmeää ruotsia, kyselee onko sillä tylsää yksin ja missä sen tarhakaveri lienee.

Kylmä tuntuu vähemmän kylmältä, kun on ulkosalla minne matalat lämpötilat kuuluvatkin, mutta silti Vilhelmina hytisee jo, kun hänen sisarensa viimein suvaitsee saapua. Josefinan näkeminen muistuttaa Vilhelminaa siitä, kuinka hän on joutunut odottamaan. Onko itsenäinen elämä Kallassa tehnyt pikkusiskosta moukkamaisen myöhästelijän? He sopivat tapaavansa jo aikaa sitten. Vilhelminan piti videoida Josefinan ratsastusta, jotta sisko näkisi Grannin liikkumista, ja sitten heidän piti lähteä katsomaan pikkusiskon uutta kotia ja viedä sinne edeltä käsin isosiskon hyvää hyvyyttään nuorelle pariskunnalle lupaamia, itselleen ylimääräisiä tekstiilejä ja kalusteita. Ajatella! Sitä lupasi olla toiselle avuksi ja sitten toinen antoi odottaa itseään.

“Otit aikasi”, Vilhelmina sanoo terävästi, ja se, että pystyy puhumaan laulavaa ruotsia niin teräksisellä soinnilla on takuulla äidiltä peritty ominaisuus. "Nyt me ei kyllä enää ruveta liikuttamaan sitä sinun Grannia. Minun pitää ajaa vielä kotiinkin, joten lähdetään suoraan sinne teidän kämpille."

Hetken aikaa Vilhelmina on varma, että Jusu lataa vastalauseita mielessään. Jokin nuoremman siskoksen ilmeessä käy uhmakkaaksi ja vahvatahtoiseksi, ja sellaisena Vilhelmina ei ole Jusua tottunut näkemään. Vanhempi sisar kallistaa aavistuksen päätään ja odottaa: onko Josefinalla selkärankaa vaatia, että hänen hevosensa tulee sittenkin kunnolla liikutetuksi?

"Anteeksi että jouduit odottamaan", voimakastahtoisen perheen nöyrä kuopus sitten kuitenkin vain huokaisee, ja on niin sydäntäsärkevän pahoillaan olevan näköinen, että omatunto alkaa kolkuttaa Vilhelminan takaraivoa.

Se ero hänessä ja äidissä on: hänen omatunnollaan on yhä vasara.

"Ei se miellyttävää ollut, mutta saat anteeksi", Vilhelmina sanoo ja taputtaa vielä kerran Pikiä.
"Mulla vaan venähti toisella tallilla."
"Ah, tallien oma ajankulku. Tiedänhän minä sen. Mennään nyt laittamaan se sun lohikäärmeesi ratsastuskuntoon, kai mä nyt jonkinlaisen videon ehdin sulle ottaa."
"Mutta sulla on -"
"- ei koskaan niin kiire, ettenkö ehdi olla hyvä isosisko lempisisarukselleni."

Rosengårdien tyttäret hymyilevät toisilleen ja lähtevät yksissä tuumin varustamaan Grannia. He päättävät olla ripeitä, jotta varmasti ehtivät vielä käymään paritalolla, jonka tyhjää puolikasta Eedit on luvannut heidän saavan jo siivota muuttajille valmiiksi. Vilhelmina tulee vielä huomaamaan, että Josefinan uusi asunto jatkaa sitä samaa rustiikkista linjaa kuin tämän ratsujenkin koti, ja siitä Vilhelmina arvaa sisarensa saavan kiittää rustiikkisiin ympäristöihin sopivaa poikaystäväänsä Rasmus Alsilaa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 04.03.20 19:53

Säihke
4. maaliskuuta 2020
Piki on onnistuneesti metsittynyt ja se pukee sitä

Sormet seuraavat pitkää otsatukkaa sivelevällä otteella ja suoristavat sen. Pikistä on tullut ihan villihevosen näköinen, Josefina ajattelee. Sen talvikarva kihartuu kuivuessaan: ulkona on satanut räntää pitkin päivän, ja Piki on saanut tarhailla mahdollisimman paljon viimeisten viikkojen aikana.

Siitä on tullut oiva pieni maalaishevonen. Se ei enää hiivi portin tuntumaan norkoilemaan heti kun vähäsen tihuttaa vettä taivaalta. Ennen se oli vähäsen sokerista tehty. Josefinasta tuntuu, että Kaajapuroilla asuminen on tehnyt Pikille ihan hyvää.

Josefina juoksuttaa kättään pitkin harjamartoa ja sitten alas jouhia silitellen. Etusomi takertuu takkuun; Josefina selvittää sen hellin ottein. Vähän tekee mieli nyppiä harja taas nätiksi ja tasapituiseksi, mutta tyttö yrittää malttaa mielensä. Kai se on jonkinlaista kapinaa, ehkä. Kun on koko ikänsä nyppinyt hevosten harjoja ja pitänyt niitä säntillisessä ratsumitassa, kaipa sitä voi tämän kerran antaa yhden onnellisen hevosyksilön rehottaa.

Sitten Josefina antaa kätensä seurata mustan tamman selkälinjaa kappaleen matkaa, ja pian kämmen valuu pyöreälle vatsalle. Siellä se myllertää, Pikin varsa, ja Josefinasta tuntuu että siitä tulee suuri ja vahva. Ehkä mielikuva juontaa juurensa siihen, kuinka kovin paljon pikkumusta puoliverinen on pyöristynyt.

"Ei enää pitkä aika, hmh?"

Rauhallinen ääni saa Josefinan kääntymään Verneri Kaajapuron puoleen. Tyttö hymyilee vähän.

"Ei. Aika menee kamalan nopeasti."
"Jep. Kohtahan se jo varsoo. Onnittelut muuten rankingvoitosta. Se oli ansaittu."
"Äeh... kiitos", Josefina pihisee vaikeana, niin kuin aina, kun sitä kehutaan.
"Kilpailu oli aika kovaa, mutta kovaa työtäkin teit."
"Njoo. Jatketaan samaan malliin?" Josefina sanoo halukkaana vierittämään osan kunniasta sinne minne se kuuluu: vankkumattomalle valmentajalle, jonka tyyni periksiantamattomuus on monesti estänyt heikkohermoisempaa ratsastajaa heittämästä hanskoja tiskiin, kun jokin asia ei olekaan sujunut halutulla tavalla.
"Jatketaan", Verneri nyökkää hymy suupieltään kutkuttaen, ja Piki kurottelee uteliaana ja hellyydenkipeänä kohti miestä, joka rapsuttaa nopeasti tamman karvaista otsaa.
"Pitää ehkä viedä pokaali kotikotiin", Josefina tuumaa, eikä Vernerille tarvitse selitellä miksi.

Mies on lukuisia kertoja todistanut, kuinka valmennettava tutisee menestyspaineidensa alla. Piru, Verneri on tavannut hänen äitinsäkin, ja äiti on puhunut Vernerille kuin palkolliselleen. Josefina luottaa siihen, että valmentaja ymmärtää, kuinka makealta tuntuu hieroa pokaalin säihkettä äidin silmiin. Toivottavasti äiti oikein kunnolla häikäistyy siitä, Josefina tuumaa ja tarttuu sitten kumisukaan voidakseen hemmotella Pikiä hierovalla, rapsuttelevalla harjauksella.

Olkoonkin metsäläisponin näköinen jouhilookiltaan, puhdas ja hyvinhoidetun näköinen sen kuitenkin pitää olla.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 17.04.20 13:02

Odotus
18. huhtikuuta 2020
Josefinan elämä on silkkaa odottamista

Hiljaista. Tie Tähtiin -tiimit ovat poistuneet maisemista, Rasmus muun porukan mukana, ja Josefinasta tuntuu kurjalta ajatella että tallilta kotiin palatessa talo on tyhjä. Poikaystävän poissaollessa Josefinalla ei edes ole mitään hyvää tekosyytä vältellä opiskelemista kotona ollessaan, ja, niin, onhan siinä muitakin haittapuolia. Ikävä alkaa kaihertaa välittömästi, ja kun katse lipuu vähän väliä kelloon joka ei ole edennyt kuin joitakin minuutteja jokaisen vilkailun välillä, parin päivän odotus alkaa tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä. Josefina ymmärtää itsekin, ettei voi vahdata kelloa koko Rasmuksen poissaoloaikaa, ja keksii ikävää vältelläkseen itselleen tekemistä. Se olisi ihan  helppoa, jos hänellä olisi edes työvuoroja, mutta kun ei ole, on onni että hän on niin lahjakas tekemään tallilla tikusta asiaa.

Tammojen varusteiden läpikäynti ja lajittelu pestäviin, korjattaviin, myytäviin ja poisheitettäviin sekä niihin, jotka voi asetella säntillisesti käyttöasemiin, vie jonkun aikaa. Grannin jumppaaminen sileällä ja kavaleteilla ja pitkät loppukäynnit kevääseen puhkeavassa metsässä vievät lisää. Sitten Josefina uppoutuu tiineen Pikin hemmottelemiseen.

"Finaste", Josefina hempeilee Pikille harjaillessaan tammaa, ja toivoo sitten ääneen, että se joko ehtisi varsoa ennen Josefinan matkaa Ruotsiin tai malttaisi odottaa kunnes hän palaa. Piki kuuntelee häntä korviaan somasti heilutellen ja katsoo takaisin niin vilpittömin silmin, että Josefinaa alkaa hymyilyttää. Ihan kuin hevonen lupaisi kuuliaisesti tehdä juuri niin kuin toivotaan.

Olo alkaa jo olla malttamaton. Auburnissa syntynyt Unto-varsa ei ole helpottanut tuskaa lainkaan. Josefina jaksaa hädin tuskin odottaa saavansa tavata oman varsansa, tai siis, Ulrikan, Vilhelminan ja Oskarin omistukseen syntyvän varsan. Se on melkein kuin oma varsa, vaikka kirpaisevan selvästi Josefina tietääkin, ettei hänellä ole sanavaltaa pienen hevosen tulevaisuuteen. Siinäkin asiassa hän voi vain odottaa.

Odottaa ja odottaa ja odottaa. Tuntuu, ettei Josefina enää muuta teekään. Hän odottaa Rasmuksen paluuta, odottaa varsan syntymää, odottaa päätöksiä sen elämästä, odottaa tietoa siitä tiinehtyikö Javachailla astutettu Granni, odottaa pääsykokeita, odottaa niiden tuloksia, odottaa kesäreissua Saksaan, odottaa sen jälkeistä elämää tietämättä, millaista se on: onko hän silloin opiskelija vaiko jotakin muuta?

"Hei, Josefina", kuuluu Lilin hymysuinen ääni.
"Hei", Josefina tervehtii ujona takaisin ja nyökkää vähäsen.

He eivät juuri ole kerenneet kohdata sitten viimeisimmän keskustelunsa, joka tapahtui Kevätpäiväntasauksen jatkoilla. Siinä illassa on Josefinan muistikuvien mukaan niin paljon häpeää, ettei hän ole juurikaan muistellut tuotakaan kohtaamista. Sentään hän muistelee Lilin olleen hyvin mukava.

"Tämähän oli Piki?" uusi tallikaveri kysyy ja hymyilee, kun musta tamma kurottelee rapsutusten toivossa kohti häntä. "Oletpa ystävällinen ja suloinen pieni pallomaha. Ei taida olla enää pitkä aika varsomiseen?"
"Pikin pitäisi varsoa toukokuussa", Josefina vahvistaa huojentuneena siitä, että toinen avasi keskustelun eikä hänen itsensä tarvinnut. "Aika on kyllä mennyt ihan sairaan nopeasti, vaikka nyt tuntuukin, ettei se varso ikinä."
"Varmaan on jo aika malttamattomat tunnelmat", Lili veikkaa ja naurahtaa.
"No on. Ja pahenee vaan joka kerta kun näen jonkun muun varsan tai kuvia niistä, ja no, mun vanhemmat kasvattaa hevosia niin enpä voi välttyäkään muilta varsakuulumisilta", Josefina tunnustaa.
"Oi, varsat on kyllä herttaisia pitkäkoipia. Kivaa, että täälläkin on pian yksi."

Piki nautiskelee silmät ummessa Lilin tarjoamista rapsutuksista. Josefina miettii tuhannetta kertaa, että miten onkin mahdollista saada käsiinsä kaksi niin täydellisen erilaista hevospersoonaa. Grannia hän ei pysty kuvittelemaankaan noin onnellisena nojailemassa keneenkään, saati sitten aivan uuteen tuttavuuteen. Toivottavasti Pikin varsa on yhtä luottavainen kuin emänsä: sitten sen kanssa ei tule mikään olemaan ongelma.

"Kuule", Josefina aloittaa keräiltyään hetken rohkeutta. "Mä vaan mietin - onko sulla kauhea kiire? Ehtisitkö ottaa Pikistä pihalla yhden kuvan? Olisi kiva, että olisi joku muisto tästä sen tiineysajasta."
"Totta kai!" Lili innostuu. "Mielelläni."

Niinpä he lähtevät etsimään Purtsilan pihamailta jotakin edustavan oloista taustaa, jota vasten Josefina sitten asettelee Pikin. Lili ottaa muutamia kuvia tammasta, ja ehdottaa sitten:
"Otetaanhan yksi sellainenkin, jossa sä olet."

Josefina ei kehtaa vastustella. Voisihan se olla aika kivakin muisto, vaikka ei hän tallille lähtiessään ajatellut joutuvansa mihinkään kuvaan ja poseeraa vanhassa takissa ja kumisaappaissa. Sentään ne ovat samaa väriä, ja sentään Piki pyöreine mahoineen on niin ylitsepääsemättömän suloinen, ettei kuvasta voikaan tulla huono.

Pikin päiväkirja Pullukkapiki

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 21.05.20 17:13

Metsän suojissa
21. toukokuuta 2020
Pikkumusta ja hopeaharja oikovat koipiaan puiden katveessa

Pikin päiväkirja Pikisimppa

Lue varsan syntymästä: Vaihteeksi hyviä uutisia
Tutustu varsaan: Zilverline

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 10.06.20 16:56

(Tyhmän)rohkea
22. toukokuuta 2020
Pikkuvarsan uteliaisuutta ei arkuus rajoita
Kirjoitettu yhdessä @Ava P.:n kanssa

Tietenkin Josefina on menettänyt sydämensä varsalle: kuinka voisi olla menettämättä? Pikkuori on juuri niin herttainen ilmestys kuin varsat voivat olla. Vaaleat jouhet ovat höttöiset ja alati pörröllään; epäsäännöllisen muotoinen tähtipiirto Josefinan mielestä persoonallinen ja hauska; ja tapa, jolla ori koikeltaa pitkillä varsajaloillaan sympaattinen. Sitä kutsutaan Simpaksi, ja toisinaan Stina saattaa sanoa sen olevan sittenkin Simpanssi, sillä puoliverivarsalla vaikuttaa olevan rutkasti pilkettä silmäkulmassa. Josefinaa hymyilyttää joka kerta, kun hän havaitsee varsan käytöksessä ja luonteessa jotakin samaa kuin sen puuhakkaassa, yltiöystävällisessä emässä. Pieni Simppa on ihan samasta puusta veistetty, Josefina arvelee. Se on meneväinen, iloinen ja rohkea.

Tietysti pieni määrä harkitsevaisuutta olisi myös hyväksi, sillä tyhmänrohkeus, jollaista Simppa alkaa jo ajoittain väläytellä, ei sentään ole toivottava ominaisuus hevosessa.

Josefina on tullut tallille suoraan siivousvuoronsa päätteeksi, ja koska aamupäivällä on satanut ja sadetta on säestänyt puuskittainen tuuli, Piki ja varsa odottavat vielä sisätiloissa. Josefina sutii Pikin karvapeitteen vikkelästi pölyharjalla ja utelias Simppa seuraa toimitusta tiiviisti lähietäisyydeltä. Se yrittää nakertaa harjanselkämystä, minkä Josefina estää tiukasti mutta lempeästi, ja sitten se jo tylsistyy ja ryhtyy kurottelemaan karsinan oven yli kurkistellakseen käytävälle. Vielä se ei aivan yllä; vain pikkiriikkinen turpa höttöisine viiksihaivenineen tavoittaa oven yläosan.

“Mennään ulos”, Josefina hymähtää Pikille ja Simpalle, ja pian kolmikko on matkalla kohti tarhaa, jossa emä ja varsa käyvät ulkoilemassa. Ne saavat yleensä seuraa Robertin Harrysta, joka ei oikeastaan vaikuta edes huomanneen ensimmäisen yhteisulkoilun jälkeen, että Pikin varjona kulkee nykyään toinenkin hevonen. Josefina on tyytyväinen. Harry antaa varsan olla eikä omi tai hätyyttele sitä, ja Piki vaikuttaa aina tyynemmältä silloin, kun tarhassa on toinen tamma. Ehkä tuore emä ajattelee, että onpahan kaksi silmä- ja korvaparia havaitsemassa mahdollisia vaaratilanteita.

Simppa sen sijaan ei ole huolissaan vaaratilanteista. Josefina ynähtää, kun varsa aivan yhtäkkiä muuttaa suuntaa ja lähtee loikkimaan koikeltavassa ravissa takaisin sinne mistä he ovat tulleet: tallin oville.
“Simppa!” Josefina kirahtaa varsan perään ja kääntää taluttamansa Pikin nopeasti ympäri. Mikä kumma varsaan nyt tuli? Miksei se seuraakaan emäänsä? Josefina harppoo levoton emätamma vierellään pikkuvarsan perään ja näkee sen katoavan kulman taakse kohti parkkipaikkaa. Simpan liikkeissä on leikkisyyttä. Se on lähtenyt hupiretkelle… suoraan kohti pihaan pyöräillyttä Ava Pulkkasta.

"Mitä helv…" ehtii karata teinin suusta, kun pyörä päätyy vauhdissa kyljelleen. Tyttö ei kuitenkaan ole enää sen selässä, vaikka suuret mahdollisuudet siihenkin oli ollut ilmassa. Ava on harjoitellut satulasta heittäytymistä korkeammalta usein, mutta sama tekniikka kävi pyöränkin kanssa. Parin juoksuaskeleen jälkeen tasapaino on jälleen löytynyt ja yhteentörmäys vauhdikkaan varsan kanssa täpärästi vältetty.

Ava on ennenkin koskenut suloiseen varsaan. He olivat Jannan kanssa olleet varsavahdissa, kun Jusu viiletti toisessa maassa tärkeissä kilpailuissaan. Lisäksi tyttö on auttanut Tiinaa muutaman kerran viemään vauhdikkaan pikku-Pikin tarhaan tai talliin.

Kun Simppa on pysähtynyt Avan eteen, kaatuneen pyörän vierelle, tyttö nostaa jäisen katseensa Pikiä pitävään Jusuun.
"Tossa olis voinu käydä sikahuonosti", teini lausuu harkitun hitaasti, kuin laskisi myrkkyä lasiin.
”Vaan eipä käynyt”, hiirulainen sanoo yllättävän tyynen oloisena, vaikka onkin joutunut salaa laskemaan viiteen välttääksen halun kysyä kipakasti, luuleeko Ava ettei hän tajua sitä. Sisukkuudenpuuskaa seuraa sovittelevampi sävy: ”Onneksi.”

Simppa on loputtoman kiinnostunut polkupyörästä. Uskomatta silmiään Josefina katselee varsaa, joka pyrkii maistelemaan pyörän ohjaustankoa. Voi pojat, tämän varsan kanssa tullaan vielä olemaan helisemässä.

“Se on vaan niin kamalan rohkea”, Josefina päivittelee Avalle. “Ei meillä kotona ole mikään varsa tällä tavalla vaan lähtenyt lätkimään emänsä luota näin pienenä. Kai se on pakko viedä riimussa ulos, niin ettei tämä toistu.”

Josefina irvistää hieman. Simppa on tottunut pitämään riimua päässään ja sitä on opetettu kulkemaan talutettuna, mutta elämä olisi helpompaa, jos hän voisi hevosia yksin tarhatessaan luottaa siihen, että varsa seuraa Pikiä. Kaikkea toivomaansa vaan ei voi saada, ei hevosten kanssa eikä elämässä yleisesti. Rosengårdien kuopus alistuu asemaansa ja pyytää mitä kohteliaimmin:
“Kipaisisitko hakemaan Simpalle riimun? Jos ehdit, niin viedään nämä yhdessä.”

Ava ei kuitenkaan lähde heti, vaan ristii kätensä lähes kiireettömästi ja vaihtaa painonsa toiselle lanteelle. Katse siirtyy Josefinasta Simppaan, joka nakertaa polkupyörän kädensijan muovia onnellisen näköisenä. Tyttö muistaa, että saa edelleen ratsastaa Grannilla ilmaiseksi toisinaan ja huokaisee kovaan ääneen; varmistaa, että ele näkyy myös kasvoilla.
"Kai mä sitten kerkeän, kun sä kerran olet pulassa ilman apua", Ava lausuu pohdiskelevan kuuloisena ja lähtee lopulta kävelemään talliin. Hänen ei tarvitse varmistaa missä varsan riimu on, sillä tyttö ajattelee tietävänsä sen paikan varmasti paremmin kuin Jusu itse.

Miksi Avalla ei voi olla rohkeaa pientä puoliverisen alkua? Seppo on niin lopullisen ruuna, että se ei varsoja taikoisi edes satumaailmassa. Ei sillä, että tyttö haluaisi jalostaa pientä, pirullisempaa versiota ponistaan. Yksikin oli joskus liikaa.
Ava palaa pieni riimu ja naru kädessään takaisin tallipihalle, jossa kaatunut polkupyörä saa edelleen kyytiä. Jusu maksaisi kyllä uuden, jos se oli vaurioutunut kunnolla, tyttö ajattelee ja virnistää tavalla, joka ei paljasta ajatuksia sen takana.

Yhtä vaitonaisena Josefina ojentaa Avalle Pikin riimunnarun ja ottaa tilalle varsariimun. Näppärin ottein ratsukartanon kasvatti pujottaa pikkiriikkisen riimun sen kokoon mätsäävään hevosenpäähän, ja Simppa luopuu mielenkiintoisesta pyöränsarvesta ja hapuilee suuhunsa riimunnarua sen sijaan.
”M-hm”, Josefina äännähtää kieltävästi, pitelee varsaa toisella kädellä riimusta ja taiteilee pitkän narun kulkemaan Simpan takaa siten, että hän voi tarvittaessa riimusta kiskomisen sijaan kannustaa varsaa eteenpäin takaa tulevalla paineella. Isä ja äiti ovat opettaneet, että viimeiseen asti vältetään päähän kohdistuvaa kiskontaa; kai sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, miten heillä koulutetut hevoset myöhemmin suhtautuvat niin riimuihin kuin suitsiinkin.

”Mennään vaan”, Josefina sanoo luottaen siihen, että Ava tietää tasan tarkkaan missä tarhassa Piki ja Simppa yleensä ulkoilevat. ”Jos me jäädään Simpan kanssa liikaa jälkeen, odottakaa. Vaikka tuskinpa.”
Ava pyöräyttää silmiään, ihan kuin hän ei osaisi taluttaa hevosta.

Yleensä Simppa kävelee riimussa melko hienosti, ja oikeastaan Josefina arvelee, että narun kuljetus sen pikkuruisen varsanpyllyn takaakin on pelkkä varotoimi. Se vain tuntuu tarpeelliselta, sillä varsa on jo osoittautunut yllätykselliseksi vipeltäjäksi. Pikkuori ei ole varsinaisesti kai kuriton, mutta sen uteliaisuus vie sen niin herkästi mennessään, että käsittelijä saattaa olla ihmeissään.

Nyt varsa kuitenkin seuraa emäänsä niin kiltisti, että Josefinaa ihan harmittaa. Seura huomioonottaen olisi kivempaa, jos varsa tarjoaisi jonkun syyn olla rupattelematta kohteliaasti niitä näitä. Mutta ei auta: tarhalle asti jatkuva hiljaisuus tuntuisi vähän omituiselta.

”Millaisia kesäsuunnitelmia sulla on?” Josefina sitten tiedustelee, ei uteliaana eikä edes kovin kiinnostuneena, mutta ystävälliseltä kuulostaen. Jokin Avan askeleen tahdissa muuttuu, mutta tyttö pitää katseensa tarkasti eteen suunnattuna hetken. Vasta ollessaan varma, että kasvoilta ei voi lukea mitään, teini kääntyy katsomaan takanaan kulkevaa Jusua.
"Ei mitään ihmeellistä, en oo vielä päättäny mihin lähen", Ava vastaa olkiaan kohauttaen. "Sä kuulemma lähdet Saksaan. Taas."
”Joo, kaipa me mennään”, Jusu vastaa ihmeen neutraaliin sävyyn, mutta kun vilkaiseekin sen ilmettä, tietää välittömästi, että neutraalius on vain pintasilausta.

Josefina Rosengård hehkuu onneaan, ja mikäs sen on hehkuessa. Sillä on puoliverisiä melkein joka sormelle, varsakin, ja äiskällä ja isukilla vielä enemmän. Se on taas menossa kesäksi Dierk Mayerille töihin ja voipa ottaa tuosta vaan poikaystävänsäkin mukaan, koska tietysti myös se on hirveän kiinnostunut esteratsastuksesta. Ja sitten Jusu vielä kehtaa näyttää säälittävältä reppanalta.

”Ai niin, säkö ajattelit myös hevoshommiin? Onko löytynyt mitään ykkösvaihtoehtoja?” Josefina kysyy ja Avaa raivostuttaa kun se tekee sen niin vilpittömän kiltisti. Piikittelisi nyt vähän edes, ilmaisisi epäluottamusta Avan kykyihin tai… jotakin mielenkiintoista.
“Niin. No jotain”, Ava kertoo paljastamatta kuinka oli saanut useammastakin eri tallista alustavan vastauksen kyselyihinsä. Tyttö oli arvannut, että taustaltaan löytyvien tallien ja ihmisten mainitseminen nimeltä oli saanut työtä tarjonneiden ihmisten kiinnostuksen heräämään. Kukapa ei haluaisi Auburn Estaten tallityöntekijän, joka oli läheisissä väleissä kummankin perijättären kanssa ja joka valmentautui kansainvälisesti tunnetun valmentajan opeissa omalle tallilleen? Tekstit oli toki reunustettu kullalla ja timanteilla niin kauniiksi, että tarjoukseen olisi ehkä tarttunut Englannin kuningatarkin.

Ava kääntää Pikin pään portille ja pysäyttää tamman odottaen Simpan saapumista tarpeeksi lähelle. Tyttö tutkii Josefinan ylionnellista olemusta, etsien sieltä lähes näkymättömiä rakoja, joista voisi hieman tökkiä.
“Onhan se tietenkin vähän vaikeampaa löytää hyviä paikkoja, kun omat vanhemmat ei ole tunnettuja hevosmaailmassa”, tyttö lisää heittäen lähes säälittävän pienen piikin Jusuliisan suuntaan. Ava muistaa kuitenkin Grannin liikutusmahdollisuuden silläkin hetkellä eikä omien etujensa vaalimista ajatellen rohkene vapauttaa täyslaidallista teiniterävyyttä.

Pienikin piikki riittää vavahduttamaan Jusun ilmettä, mutta nopeasti mokoma kartanonperillinen siloittelee taas olemuksensa.

”Niin no, kovalla työlläkin löytää aina jotakin”, Josefina sanoo (mitä se muka tietää kovasta työstä? Ehkä hopeatarjottimen kiillottelu on siitä kovinkin rankkaa) ja muistuttaa sitten: ”Rasmushan meni myös Dierkille töihin ekaa kertaa jo suunnilleen sun ikäisenä ja teki hommansa hyvin, niin sillä on siellä aina paikka.”

Hevoset pääsevät vapaaksi tarhaan ja tytöt jäävät hetkeksi katselemaan niitä.
Ava pidättelee purevia huomautuksia hyödynnettävien suhteiden epätasaisesta jakautumisesta, Josefina puolestaan kannustavia sanoja. Sellaisia hän ei tahdo teinille liian tuhlailevasti syytää.

”No, toivotaan että löydät hyvän paikan ja viihdyt siellä”, Josefina sanoo sitten.
”Enköhän”, Ava sanoo välinpitämättömään sävyyn.
”Ja hyvää kesää”, Jusu vielä toivottaa ennen poistumistaan paikalta.

Se kuulostaa epäilyttävästi Avan koululaisuutta ja Jusun aikuisuutta (phahhh!!) alleviivalta toivotukselta. Ava mulkaisee hiirulaisen poistuvaa selkää, mutta kohentaa sitten ryhtiään ja päättää, ettei käytä enempää energioitaan jusunkaltaisiin. On aika mennä ja tehdä itsestäänkin varteenotettava ja verkostoituva hevosihminen. Sääli kyllä kaiken maailman jusuilla on sellainen asema syntymäoikeutenaan, mutta kyllähän takamatkaltakin voi kiriä rinnalle ja ohi.

Simppa vaikuttaa saaneen seikkailuista hetkeksi tarpeekseen ja samoilee tarhassa tiiviisti emänsä kannoilla. Kaksikko ei tarjoa juurikaan mielenkiintoista seurattavaa nyt, kun kumpikaan ei innostu käyskentelyä kummempaan toimintaan. Ava muistaa, että oikeastaan hänellä on ihan oikeaakin tekemistä – eihän hän sentään tullut tallille Jusun assistentiksi – ja lähtee jatkamaan elämäänsä.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S. likes this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 09.08.20 19:10

Hevonen on huoleton
9. elokuuta 2020
Mistä on hyvät kesäpäivät tehty?

Ei kai ihminen tarvitse paljon ollakseen onnellinen. Niin Josefina ajattelee katsellessaan laiduntavia hevosia. Hän viettää täydellistä kesäpäivää ja nauttii niin hellelukemista kuin Kaajapurojen tallin kotoisasta tunnelmastakin, joka levittäytyy tallin pihasta aina kesälaitumille saakka. Tammat ottavat rennosti, ja niin Josefinakin, joka hellii luokseen astellutta pikimustaa tammaa ja nauttii siitä, että saa taas olla kotona Kallassa Pikin luona.

Kaikkein rennoin on kuitenkin huimin harppauksin kasvanut varsa, joka lojuu silmät ummessa kyljellään heinikossa pienen matkan päässä. Josefinaa hymyilyttää: Simppa nukkuu sikeästi ja näyttää maailman onnellisimmalta pieneltä olennolta. Se on kasvanut korkeutta ja vankistunut silmissä. Poissa on ennen Saksaan lähtöä tutuksi tullut hontelo rimpula. Nyt orivarsa näyttää vahvalta, eikä sen liikkuminenkaan ole yletöntä hoippumista, siis silloin kun se ylipäänsä jaksaa spurttailla pitkin laidunta. Hellepäivät vaativat varmasti veronsa varsastakin, mutta Josefina ei ole Simpan hyvinvoinnista huolissaan. Sillä on erinomainen ruokahalu ja se juokin hyvin, ja laitumella hevosten on koska tahansa mahdollista hakeutua varjoon.

Pikin karva on sileä ja lämmin käden alla. Aurinko paahtaa Josefinan pisamaisia poskia ja päässä soi Joachimin eloisa versiointi Kokomosta. Se tuntuu sopivan erinomaisesti tällaiseen laiskaan ja hitaaseen kesäsunnuntaihin, ja muisto ratsumestarin hyräilyistä hymyilyttää Josefinaa joka tapauksessa. Joachim ilmoitti esittävänsä bravuuribiisinsä tanssiliikkeiden kera Josefinan ja Rasmuksen häissä. Nuoret vastasivat ykskantaan, ettei Joachimia kutsuttaisi. Totuudenmukaisinta olisi tietysti ollut muistuttaa, ettei ollut mitään mihin kutsuakaan, mutta kukaan ei takertunut sellaiseen muodollisuuteen. Tiedettiinhän se alleviivaamattakin, toki, eikä paikkaansa elämässä yhä etsiskelevä Josefina anna ajatustensa karata aivan liian villiin kiepuntaan, mutta hymy syvenee silti.

Simppa alkaa osoittaa heräilemisen merkkejä. Se on nopea havahtumaan, kuten saaliseläimelle sopii: yhdessä hujauksessa se on pompahtanut sikiunesta jaloilleen ja näyttää ilahtuvan huimasti huomatessaan, että laitumelle on saapunut potentiaalinen rapsuttelija. Pian hopeaharjainen varsa tungettelee emänsä vierellä rapsutuksia kerjäten, ja Josefina sivelee höttöisenpehmeää karvaa ja yhä töyhtömäistä harjaa.

Terveet hevoset ovat loputtoman ilon aihe, Josefina ajattelee silloin. Piki ja varsa voivat erinomaisesti, ja kauempana Granni nyhtää laidunruohoa suuhunsa. Latviasta paluunsa jälkeen Josefina ei ole ratsastanut kertaakaan, ja kumma kyllä kaipuu ei ole vieläkään kasvanut ylitsepääsemättömäksi. Akua hän on mielenkiinnosta pyytänyt päästä kokeilemaan, kunhan se Ulpu-ratsuttajalle sopii, ja Jaanalla ei tietysti ole ollut mitään sitä vastaan. Onhan Josefinan hyvä tietää, millainen hänen ykköshevosensa tulevan varsan isä oikein on.

Rasmus on varoitellut, että Akulla saattaa olla metkuja takataskussaan, mutta Josefinaa ei pelota. Sisimpään on pesiytynyt vakaa turvallisuudentunne, jota ajoittaiset epävarmuudenpuuskat vain huojuttavat suuntaan ja toiseen mutta eivät kaada. Kaikki kääntyy vielä hyvin, ajattelee tyttö, joka katselee tulevaisuuttaan yhtä luottavaisena kuin samankesäinen orivarsa ihmisiä.

Pikin päiväkirja SNkHuz

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Inna P. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 10.09.20 19:06

Yksi niistä päivistä
10. syyskuuta 2020
Blaah.

Sataa. Tietysti, kuinkas muuten, eivätkös pimeänharmaat sääolot kulje käsikkäin ankeiden mielialojen kanssa. Josefinalla ei ole hyvä päivä, eikä hän voi kuin toivoa, että ehkä hevosilla on. Jos ei ole, tallireissusta tulee vielä sadesäätäkin masentavampi.

Olisi mahtavaa olla hyvällä tuulella, mutta toisaalta sellainen olisi liikaa vaadittu, kun takana on kovin pitkä päivä märissä sukissa kun kaatosadekuuronmokoma pääsi yllättämään matkalla yliopistolle ja tallissa odottaa Granni, jonka haavan tilanne huolettaa. Tamma karkasi maastossa Aliisan alta, rymysi mitä ilmeisimmin läpi jonkin tiheikön matkallaan kotiin ja sai useita naarmuja ja yhden oikein ruman näköisen haavan, jonka ympäristö on sittemmin kuumotellut ja vaatinut ahkeraa puhdistamista ja hoitoa. Niin kuin haavojen puhtaanapito olisi ollut näillä keleillä helppoa herkkua: ei ole.

Josefina huomaa kuitenkin helpotuksekseen, ettei haava näytä enää laisinkaan niin pahalta. Siitä alkaa mielialan kohoaminen. Granni vaikuttaa vähäsen tympiintyneeltä, ja Josefina ajattelee että antaa hevosen nyrpistellä naamaansa tai mitä tahansa, kunhan se vain on terve. Riemuissaan tamman toipumisen tuottamasta tunteesta Josefina suikkaa tummalle turvalle pienen suukon ennen kuin siirtyy Pikin ja varsan luo.

Orivarsa on kasvanut. Se alkaa olla jo melko korkea, ja kaikesta päätellen siitä tulee ainakin paljon emäänsä korkeampi; tuskin kuitenkaan aivan isänsä mittainen, vaikkei sitä voi varmaksi vannoakaan. Hassulla tapaa on Ilveessä, kuten Josefina on alkanut sitä Simpan sijasta mielessään kutsua, yhtäkkiä ajoittain havaittavissa kepeää nuoren miehen charmia. Niiden hetkien vastapainona ovat tilanteet, joissa pikkuori hakee turvaa nysväämällä aivan emänsä kyljessä ja näyttää varsan perikuvalta. Vaikka Ilve onkin kovin rohkea, ei siitä pääse mihinkään, että se on yhä kovin kiintynyt emäänsä.

Pikkuori saattaa omaehtoisesti seikkailla välillä hyvinkin kauas emästään, mutta jos Piki viedään pois vastoin sen tahtoa, se aloittaa metakan. Josefina on harjoitellut varsan käsittelyä käytävällä Pikin ollessa karsinassa ja ottanut Pikin usein niin ikään käytävälle harjattavaksi varsan jäädessä vuorostaan karsinaan. Näköyhteyden turvin Ilve pysyy usein pitkään tyynenä, mutta joinakin päivinä se onkin levoton ja huutelee emänsä perään. Josefina miettii jo, mitä varsa tekisi, jos hän lähtisi ratsastamaan Pikillä ja jättäisi Ilveen talliin.

Pian niin pitäisi voida tehdä, jos hän tahtoo alkaa treenata Pikiä takaisin kilpakentille. Toistaiseksi hän on vain muutamaan kertaan humputellut mustalla tammalla ilman satulaa varsan hyöriessä kentällä. Siitä on pitkä matka ensimmäiseen kilpailustarttiin. Kalla CUP tulee tietenkin aivan liian pian, sen Josefina tiesi jo etukäteen, mutta loppujen lopuksi vuoden vaihtumiseenkaan ei ole turhan pitkä aika. Ensi vuonna osat vaihtuvat: Granni lomailee, Piki kilpailee.

Ajatuksissaan Josefina letittää kaistaleen Pikin harjaa ja kääntää letin sykeröksi. Harja pitäisi nyppiä pian taas tasaisen mittaan, hän ajattelee niin tehdessään. Ilve tuuppaisee hänen kylkeään turvallaan ja odottaa ehkä rapsutuksia. Emä ja varsa ovat kummatkin seurallisia, iloisia hevosia, ja niiden seurassa Josefinan mieli on hetken vielä pykälän verran valoisampi.

Puhelin kuitenkin tärisee taskussa. Vatsanpohjaa vääntää, kun Josefina näkee kuka yrittää tavoitella.

Pappa

Kädet täristen Josefina sulloo puhelimen takaisin tallitakkinsa taskuun. Ei tänään. Ehkä ei enää koskaan. Se on kuitenkin typerä ajatus, sillä niin kuin Ilve on Pikin varsa, on Josefina Rosengård isänsä tyttö, eikä perhesuhteiden hälventäminen ole likipitäenkään niin helppoa kuin varsan vieroitus emästään.

Mutta ei tänään, ei tänään, ei tänään.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Rasmus A., Inna P. and Sarah R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Ulpu V. 23.09.20 20:45

24.09.2020

Akun ratsutus oli tosiaankin tuonut Ulpulle lisää töitä, mutta ne työt eivät olleet Auburnissa. Rasmus Alsilan tyttöystävä Josefina Rosengård oli soittanut Ulpulle tiistaina, ja jo torstaiksi he olivat sopineet tapaamisen. Se tapaaminen sijoittui Auburnin sijaan Kaajapurojen tallille, jossa neiti Rosengård, Ulpun kuuleman mukaan kartanonperillinen hänkin, piti hevosiaan.

Kallassa oli kyllä paikan kokoon nähden melkoinen määrä rikkaita ja hyvästä perheestä tulevia hevosenomistajia, Ulpu mietti tallille ajaessaan, mutta Kaajapurojen paikka osoittautuikin mukavan maanläheiseksi. Se oli juuri sellainen pikkutalli, joita oli kolmetoista tusinassa – siis hyvällä tavalla tavallinen – ja joissa Ulpu usein työskenteli ja viihtyi. Ei mitään liian hienoa, eikä mitään ylimääräistä, mutta kaikki tarvittava; vähintäänkin tunnelma oli usein lämmin, jos talli olikin viileä.

Suurisilmäinen Josefina Rosengård, joka esitteli itse itsensä Jusuksi, odotti Ulpua tallipihalla ja vei hänet katsomaan tammojaan. Piki ja Granni, tai Pieni Musta ja Iso Ruskea kuten Ulpu painoi mieleensä, olisivat hänen tulevat työtoverinsa. Toinen vaikutti hauskalta ja toinen jokseenkin kiukkuisenpuoleiselta, mutta Ulpu ei epäillyt hetkeäkään, etteikö hän tulisi kummankin kanssa hyvin toimeen. Hän ei muistanut vuosien varrelta montaakaan hevosta, jolla hän ei olisi ratsastanut mielellään; ainakin kun summasta sovittiin.

”Maneesiahan täällä ei tosiaan ole”, Jusu kertoi Ulpulle esiteltyään olennaisimmat paikat ja vaikutti jopa vähän pahoittelevalta. ”Mutta meillä on Auburnin maneesille muutama vuoro, sinne voi ratsastaakin…”

”Kyllä me varmasti pärjätään!” Ulpu vastasi iloisesti ja vilkaisi kenttää. Se vaikutti hyväpohjaiselta, ja vaikka ei olisikaan ollut, Ulpu olisi kyllä selvinnyt – niin monenlaisissa olosuhteissa hän oli vuosien saatossa laitellut hevosia ladonperältä kisaradoille.

Kahta tuntia myöhemmin Ulpu oli kokeillut kevyesti läpi molemmat tammat. Jusu, jonka katse oli tarkkaileva mutta ei lainkaan tuomitseva, oli kertonut hevosista kaiken olennaisen, ja Ulpulla oli aika hyvä kuva siitä, millaisia tammat olivat ja millaista ratsastusta ne tarvitsivat. Musta Piki, jolla oli vielä varsa alla, pitäisi saada takaisin työn makuun ja pikkuhiljaa kohti kisakenttiä. Tamma oli viisi ja liikkui mammalomansakin jäljiltä letkeästi, ja mikä tärkeintä, se oli hyväntuulinen ja todella halusi työskennellä. Pieni Musta oli hauska hevonen, ja Ulpu piti siitä välittömästi. Hapan mutta laadukas Granni, jonka varsa taas oli vielä mahassa ja syntyisi alkukeväästä, saisi syksyllä työskennellä vielä jumppatehtävien parissa, jotta se olisi parhaassa mahdollisessa kunnossa varsomista ajatellen. Sitten se jäisi Pikin sijasta varsalomalle. Tamma oli kireä ja hieman ehkä vastahakoinen, mutta sillä oli mukavat liikkeet ja selvästi paljon kykyä, jos olisi halua.

Ulpu ei ollut kokeilukierroksen jälkeen aivan varma, miksi Jusu, joka oli kokenut kilparatsastaja itsekin, halusi Ulpun ratsastamaan osaavia hevosiaan – omistaja eivätkä tammat kummatkaan olleet aivan Ulpun tavanomaisinta asiakaskuntaa. Molemmille hevosille olisi taatusti ollut liikuttajia ja vuokraajiakin jonoksi saakka, ja Jusulta tuskin puuttui verkostoja. Mutta Ulpun asia ei tietenkään ollut kysellä, hänen asiansa oli ratsastaa, ja sen hän tekisi erittäin mielellään.

_________________
Avatar ©️ Lynn
Ulpu V.
Ulpu V.
Ratsuttaja

Ikä : 25
Viestien lukumäärä : 6

Isabella S., Jusu R., Inna P., Sarah R., Hanne R. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 11.10.20 8:35

Vähitellen
11. lokakuuta 2020
Josefinan sydän kevenee

Elämässä on myllertänyt, ja jonkun aikaa Josefina ei ole tiennyt, missä on pohja ja missä pinta. Vatsakipu ja etäinen oksettava tunne ovat asettuneet osaksi arkista kokemusmaailmaa. Toisin kuin yleensä hermostuneisuus ei ole jättänyt rauhaan edes tallilla, sillä jopa siellä, missä olo on yleensä parhain, on Josefina nyt kohdannut roppakaupalla riittämättömyyttä. Takana on viikkotolkulla katkonaisia, levottomia unia, alentunutta ruokahalua, heikentynyttä keskittymiskykyä ja iltaisin vaivaavaa lamaannuttavaa ponnettomuutta, ja ihan omin luvin on sellaisesta olotilasta tullut tavallista.

Niin tavallista, että Josefina lähestulkoon hätkähtää havaitessaan olevansa hyvällä tuulella.

Ehkä osasyyllinen tyyneen, iloiseen mieleen on Piki, joka juuri parhaillaan juo Mash-vettä Josefinan harjatessa tummaa tammaa. Ilve odottaa tarhassa, eikä kaikesta päätellen ole tullut aidoista yli, ali eikä ympäri vaikka onkin jäänyt sinne hoitotäti-Harryn kanssa emänsä kadotessa näköpiiristä. Piki on nyt palannut ratsuhevosen töihin, ja paluu on sujunut Ulpun avustuksella ilahduttavan sulavasti. Josefina arvelee, että Piki on varsalomansa jäljiltä vielä entistäkin motivoituneempi treenikumppani. Innokas se on toki ollut aina, mutta nyt se vaikuttaa lähtevän töihin vieläkin mieluummin. Josefinaa naurattaa vähän: niin, Ilveellä saattaa olla tekemistä asian kanssa. Se on melkoinen väkkärä varsaksi, ja Piki sen lempiolentona koko maailmassa saa eittämättä tuta suurimmat täyslaidalliset varsaenergiaa.

"On kyllä ihanaa ratsastaa Pikillä taas", Josefina huokaa Heidille, joka laittelee avuliaana valmiiksi Pikin ja Grannin iltaruokia.
"Sekin näytti tosi tyytyväiseltä päästessään töihin", Heidi vastaa takaisin ja hymyilee.
"Mm. Just mietin tänään, miten erilaisia Piki ja Granni on keskenään. En kyllä oikeastaan osaa päättää, kumpi sopii paremmin mun käteen. Tavallaan Piki on helpompi, mutta..."
"... Grannin sä tunnet paremmin", Heidi arvaa lauseen lopun.
"Niin."
"Tosi opettavaista päästä ratsastamaan molemmilla", Heidi kommentoi, ja Josefina miettii, ajatteleeko se juuri parhaillaan oman elämänsä opettavaisimpia hevosia, mitä ne sitten lienevätkin.

Hetken verran he antavat hiljaisuuden vallita tallissa. Josefina nakkaa Pikille sadeloimen niskaan, sillä tallin kattoa rummuttava kopina ei jätä arvailun varaan onko ratsastuksen lopuilla alkanut tihkusade vieläkin tihkua. Vettä tulee kuin aisaa, mutta kyllä Piki sateessa selviää. Iltaruokintaan ei ole kuin korkeintaan muutama tunti, ja jos säätiedotuksiin on luottaminen, sade on kuuroluontoinen. Josefina silittää hellästi mustan hevosen otsaa.

"Mä vien tän pihalle", hän sanoo sitten Heidille.
"Laita snorkkeli päähän", ystävä huikkaa perään.

Piki on yhtäkkiä kovin kiireinen. Josefina pohdiskelee, onko sillä kovinkin ikävä varsaansa vai tekeekö sade sen vain tavallista vauhdikkaammaksi. Mistäpä hevosista ikinä tietää. Purtsilan liejuinen piha on paikoitellen liukas, ja hevosta taluttavan naisen askeleet harkitut ja hitaat: olkoon kuinka säänkestävä hevosihminen tahansa, liukastuminen kuralammikkoon ei silti houkuta. Tosin, Josefina ajattelee ja tuntee olonsa hyväksi, nyt hän sentään ehkä osaisi jo suhtautua tilanteeseen huumorilla. Syvimmän syysalakulon ja elämäntilanneahdingon hetkellä sekään ei olisi ollut mahdollista.

Ehkä tämä tästä. Ajan kanssa. Hyvään keskittyen. Siitä tulee Josefinan mantra, jota hän toistaa itselleen aina silloin kun harmistus huonosta hevosenomistajuudesta kohottaa päätään tai opinnot tuntuvat kohtuuttoman haastavilta tai hän sattuu vahingossa ajattelemaan isää. Isään liittyvät ajatukset tuntuvat vielä pitkään kipeiltä ja pistäviltä. Se kai kuuluu asiaan, kun joku, johon luottaa enemmän kuin itseensä, osoittautuu kyvykkääksi valehtelemaan vuositolkulla. Josefina antaa ikävät tunteet itselleen anteeksi ja muistaa: keskity hyvään. Ilveen iloinen hölköttely porttia ja emätammaa kohti tuntuu siinä hetkessä sopivalta asialta ihasteltavaksi. Vielä mukavampaa on, että orivarsa malttaa nyt antaa heille tilaa, kun Josefina hätistelee sitä hieman kauemmas portista ja taluttaa Pikinkin tarhaan. Ilveessä on vielä toivoa kehittyä hyvinkäyttäytyväksi nuoreksi hevoseksi.

"Jestas, kylläpäs ehditkin kastua", Heidi päivittelee, kun Josefina palaa sisätiloihin vettävaluvana.
"No joo, mutta kyllä siellä oli jo kaistale kirkkaampaa taivaanrannassa."
"Ehkä saadaan kaunis ilta", Heidi hymähtää.
"Ehkä", Josefina tuumaa ja innostuu omalla miedolla tavallaan: "Mä kyllä käyn kaupan kautta. Tänään on ihan hyvä päivä aloittaa glögikausi, sanokoon Rasmus mitä sanoo. Vaikka ei se kyllä varmaan sano."
"Tänään varmasti on juuri sellainen päivä", ystävää hymyilyttää. "Kyllä Rasmuskin varmasti arvostaa lämmintä juotavaa. Näin sen ohimennen Runiacissa ennen lähtöä ja se sanoi aikovansa maastoilla. Näinköhän ne on ehtineet sateen alta pois."
"Toivotaan, ettei ne nyt ihan kamalasti kastuneet ainakaan. Ehkä mä kuitenkin laitan saunankin lämpiämään", Josefina keksii ja iloitsee siitä, että heillä ihan totisesti on koti kaikilla mukavuuksilla (vaikka useimmiten sauna on kyllä pikemminkin kuivaamo; lauteille on tuon tuostakin levitelty tallitakkeja, ratsastushousuja ja joskus loimiakin).

Innostus vie Josefinan mennessään ja hän antaa sen tehdä niin. On ihanaa intoutua suunnittelemaan jotakin, odottaa jotakin innolla.

"Ja ostan kukkia ja laitan tuikkuja", hän päättää vielä.
Heidin suupielet nykivät.
"Kuulostaa hyvältä elämältä", ystävä linjaa, ja Josefina päättää hyväksyä määritelmän sellaisenaan ja ilman muttia.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 20.10.20 16:41, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Rasmus A., Sarah R., Anton S. and Lidia R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Jusu R. 12.10.20 15:49

Sateen tauotessa
12. lokakuuta 2020
Ilveen tulevaisuus alkaa selkiytyä

Tammat nysväävät kylki kyljessä heinäkasan äärellä. Niiden jalat ovat kainaloita myöten raparoiskeiden täplittämät, ja Josefina huokaa syvään. Onneksi on Ulpun vuoro ratsastaa Pikillä, ja valittamatta tuo ahkera uurastaja myös hoitaa tamman mennen ja tullen. Josefinalla itsellään on varmasti tarpeeksi tekemistä Grannissa, joka tuskin on yhtään sen vähemmän rapainen. Sen verran Josefina aikoo olla ratsuttajalle avuksi, että nappaa Pikin valmiiksi sisään, mutta  ei aivan vielä. Ensin Josefina tahtoo hellitellä Ilvettä, joka on uteliaana ja seurallisena nuorena hevosena jo matkalla hänen luokseen.

"Hej lillan", hän tervehtii hopeaharjaista varsaa.

Tänään hänellä on varsalle kerrottavana hyviä uutisia. Eihän Ilve tietysti puhetta ymmärrä, mutta rauhallisen rapsutteluhetken päälle tajuaa varsakin. Ulrika-tädin uutinen - oma talo ja talli kotipihassa - tarkoittavat sitä, että Ilve saa jäädä kasvattajalleen kasvamaan. Josefina ei tiedä, kuka orin kanssa tulevaisuudessa työskentelee, mutta ainakin hän kuulee jatkossakin Ilveen kuulumisia.

Pikin päiväkirja Rapareiska

Yhtenä kaukaisena päivänä Ilve on varmasti vielä hieno jalostusori, vaikka nyt sitä onkin vaikea kuvitella. Hontelo varsa on taas venähtänyt takakorkeaksi ja se on melkein yhtä rapainen kuin kauempana heiniään popsiva emätamma. Kaunis pää ja linjakas kaula Ilveellä kuitenkin on, ja jossakin vaiheessa kasvun taas tasaantuessa se tulee varmasti näyttämään hienolta.

Josefina pitää varsasta kovasti.

Niin hän pitää emästäkin, joka pian lähtee iloisesti hänen mukaansa. Josefina päättää olla avulias ja huuhtoo Pikin jaloista pois pahimmat kurakerrokset ennen Ulpun saapumista. Sitten hän vannottaa energistä pikkutammaa käyttäytymään kauniisti Ulpun kanssa ja lähtee hakemaan Grannia sisään. Ruunikko marssii läpi rapakoiden piittaamatta niistä tippaakaan, ja Josefina miettii, millaista olisi omistaa hevosia, jotka välttelevät ravassa rypemistä.

Ehkä sellainenkin haave vielä joskus toteutuu: siisti, puhdas hevonen. Vaikka ehkä se edellyttäisi muuttoa pois Purtsilan askeettisista oloista, ja sitä Josefina ei sentään tahdo. Maagisen kuivat tarhanpohjat ja vuodenajoista riippumatta siistinä pysyvä tallipiha olisivat tietysti plussaa, mutta kotoisuus ja rento mieli ennen kaikkea.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Entinen tallilainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 26
Viestien lukumäärä : 1266

https://www.instagram.com/jusurosen/ http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Isabella S., Rasmus A., Inna P. and Sarah R. like this post

Takaisin alkuun Siirry alas

Pikin päiväkirja Empty Vs: Pikin päiväkirja

Viesti  Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 1 / 3 1, 2, 3  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa