Oispa edes hissimusiikkia (off)

Murronmaan ostoskeskus. Keskiviikkona 10.01. Odotetaan @Rasmus A., ei avoin. #jusmus #murronmaa

Päässä surisi. Keskiviikkoni ratoksi olin hyödyntänyt bussiyhteyttä Kallan ja Murronmaan välillä ja tullut suuremmille apajille ostoksille. Olin tullut hakemaan kenkiä ja takkia, ja niiden etsiminen olikin osoittautunut pidemmäksi prosessiksi kuin luulinkaan. Tai ei se takki ollut ongelma, mutta ne kengät. Kauhistuttavan ystävällinen myyjä oli tarjonnut periksiantamattomasti apuaan, ja mua oli hirvittänyt, kun jouduin juoksuttamaan sitä etsimään itselleni sopivaa kokoa. Pikkiriikkiset jalkani ajoivat mut välillä lastenosastolle, mutta nyt en halunnut, ja reipas, iloinen ja lannistavan sievä työntekijä oli ottanut henkilökohtaiseksi haasteekseen löytää minulle sopivat ja miellyttävät kengät.

Lopulta hän oli ottanut asiakseen kiemurrella näyteikkunaan tarkistamaan trendikkäästi puetun mallinuken jaloissa olevien kenkien koon. Totta maar ne olivat mun kokoa. Myyjä taiteili kengät pois nukelta ja toi ne minulle. Sen jälkeen en kehdannut sanoa, etten pitänyt kenkien väristä, vaan ostin ne.
"Harmi, että teidän mallinukella ei nyt ole kenkiä", sanoin lähtiessäni ja ensin olin oikeasti pahoillani. Sitten kohtasin myyjän vinon katseen ja tunsin itseni typeräksi. Tietysti nukelle löytyisi toiset kengät puettavaksi, eihän koolla ollut sille niin väliä. Poistuin vähin äänin ja posket punaisina.

Oli helpottavaa, kun kaikki tarvittava oli löytynyt. Bussiaikataulu jätti pienen odotteluhetken, ja päätin hakea kahvia. Barista oli miltei päällekäyvän pirteä ja tykitti kamalasti kysymyksiä ja ehdotuksia, ja tietenkin jäädyin ja änkytin vain o-okei vähän kaikkeen. Olisin halunnut tavallista kahvia, mutta poistuin mausteisen ja siirappisen chai-jonkun kanssa. Vähän häkeltyneenä tuoksuttelin kanelin, inkiväärin, kahvin ja kuuman maidon sekoitusta. Toivottavasti pitäisin siitä. Pahvimuki oli kamalan suuri.

Ämpärinkokoinen kahvijuoma ja ostosnyssäkät käsissäni seisahduin hissitasanteelle, painoin nappulaa ja odotin. Olisipa ihanaa päästä perisuomalaisen hissirauhan turviin ja tietää, että olin matkalla kotiin.

Murronmaan kauppakeskuksessa tuntui kuin olisin asunut isommallakin kylällä kuin Kalla. Lapsiperheet, teinit, alkoholistit ja mummot vilisivät joka suuntaan, osalla oli ostoskasseja oman painonsa edestä ja osa haahuili ympäriinsä lähinnä haahuilemisen ilosta. Mun ostokset mahtuivat yhteen pikku muovikassiin: olin käynyt hakemassa elektroniikkaliikkeestä pari laturia kun ebay ei ollut toimittanut niitä mulle riittävän ripeästi. Pari tuntia mä olin myös istunut yläkerran kahvilassa ja tehnyt töitä, ihan kuin mulla ei olisi ollut parempaakin tekemistä. Isän mielestä ei ainakaan ollut.

Lopulta mä pakkasin läppärini ja laturini ja lähdin kohti hissiä. Yleensä mä käytin kyllä ihan vaan portaita, mutta Easy – just se hevosistani joka oli oikeasti oli kiltti ja vaivaton – oli edellispäivänä nuoruudenhuumassaan hypännyt taluttaessa pystyyn ja osunut mua kaviolla reiteen. Nyt siinä oli lautasen kokoinen mustelma ja kivisti sen verran, että mä päädyin ajelemaan hissillä.

Astuin puhelintani räpläten sisään… ja sitten vasta huomasin että hississä oli joku muukin. Ruskeatukkainen tyttö seisoi just sopivasti nappuloiden edessä enkä mä kehdannut kurotella, joten jäin oven viereen.

”Mä olisin menossa parkkihalliin”, kerroin sulkeutuville oville.

Siinä minä seisoskelin kenkieni kärkiä tuijotellen ja pohdiskellen, tulisinko ikinä pitämään ostamistani ja auttamatta vääränvärisistä kengistäni. Kun hissiin astunut mies puhui, säpsähdin niin, että sitä olisi likipitäen voinut kutsua hypähdykseksi. Voi kauhea. Minä olin hänen tiellään. Levottomana läpsäytin sormeni P-nappulan päälle, ja osuin siinä räpeltäessäni vahingossa viereiseenkin. Häpeäni syveni.

"Sori", yritin vingahtamisen sijaan sanoa. "Mä en yhtään ajatellut..."

Tein sen virheen, että vilkaisin ujosti miestä säikähtäneillä silmilläni. Apua. Niin kuin se ei olisi ollut tarpeeksi paha, että seisoin kuin ajattelematon tolvana ihan kenen tahansa tiellä. Tietenkin tyypin piti olla suunnilleen omia ikiäni, ehkä houkuttelevalla tavalla hieman vanhempi, ja jotenkin veikeällä tavalla komea. Tai veikeä ja veikeä, melko totisen näkönen, mutta pähkinäinen tukka oli sillä tavalla pörrössä, että siitä tuli jotenkin viehättävän poikamainen vaikutelma.

Vilkaisuni loppui siis lyhyeen, kun uskallus sukelsi jonnekin tavoittamattomiin. Menin täydellisen puihin. Tämän takia minun vähäiset ystäväni olivat kaikki tyttöjä.

Tyttö säpsähti niin, että olisi voinut saman tien luulla että mä olin tökännyt sitä sormella kylkiluiden väliin. Se läpsäytti kätensä nappuloille ja hissin ovet sulkeutuvat sihahduksen saattelemana. Brunette pahoitteli ja mä nyökkäsin sille vähän kankeasti, vaikka eihän tässä mitään vahinkoa ollut käynyt. Ei mulla ollut mitään järjetöntä hinkua päästä painelemaan hissin nappuloita, kunhan vain selviäisinparkkihalliin.

Hissi nytkähti liikkeelle ja mä jäin tuijottamaan seinää. Mun ja tytön välillä oli epämääräisen kireä tunnelma ja mä taas muistin, miksi yleensä (aina) valitsin portaat sen hissin sijaan. Onneksi matka ei ollut muutamaa kerrosta pidempi.

Hissi oli niitä tuliteriä, joista ei oikein osannut sanoa liikkuiko se vai ei. Kerrokset kuitenkin vilahtelivat hissukseen ohi näyttöruudussa… kunnes eivät äkkiä enää vilahtaneetkaan, vaan jumittuivat ykkösen ja kakkosen väliin. Hissin valot räpsyivät pari kertaa ja sammuivat sitten.

Ei helvetti. Oltiinko me jumissa?

Räpsäyttelin silmiäni hissin välkkyvien valojen tahdissa, kunnes ne sammuivat. Hämmästys ylitti ujouden ja sai mut sitten kuitenkin taas katsahtamaan hissitoveriani. Hänen hahmonsa piirtyi aiempien kirkkaiden valojen jälkeen jääneeseen pimeyteen, joka tuntui vielä melko läpitunkemattomalta. Silmät eivät totisesti olleet tottuneet äkilliseen muutokseen. En ollut koskaan ennen ajatellut asiaa, mutta tietysti hisseissä oli hyvin pimeää, jos valot eivät olleet päällä - mistä sinne olisi valoa kajastanut, umpinaiseen koppiin keskellä tiivistä kuilua?

"Pysähdyttiinkö me?" kysyin ja katsahdin taas kerrostaulua, joka pysyi yhtä pimeänä kuin hissikin.

Olo oli vähän levoton, vaikka en ahtaita tai suljettuja paikkoja kovin pelännyt, enkä pimeääkään. Kallistin päätäni ja puraisin huultani. Oli tämäkin! Jumissa pimeässä hississä ventovieraan miehen kanssa!

"Jospa me pian liikutaan", ehdotin toiveikkaana. "Ja jos ei, niin mitä sitten, hälytysnappi varmaan?"
Mietin, kuinka kauan kuului odottaa, ennen kuin sitä painaisi.

Mä olin katsonut sen verran K18-sarjoja, että tiesin että yleensä tässä kohdin joku kiipesi hissikorin katossa olevasta aukosta tappamaan sisälläolijat. Tai että se viattoman oloinen toinen kyydissä olija osoittautui salamurhaajaksi. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, oli vain pimeää ja hiljaista mun seuralaisen vaatteiden kahinaa lukuun ottamatta, kun se liikahti paikoillaan.

Mä en ollut eläissäni jäänyt hissiin jumiin. Totta kai se tapahtui juuri nyt, kun en ollut siellä edes yksin. Kaikki viittasi jonkinlaiseen sähkövikaan ja mä toivoin, että se ei kestäisi kauaa – ehkä varavirta alkaisi kohta kulkea, tai jotain. Mä en mikään insinööri ollut kuitenkaan.

”Siltä vaikuttaa”, mä totesin lakonisesti tytön kysymykseen. Se kuulosti lievästi stressaantuneelta.

”Ehkä tää kohtaa alkaa taas toimia”, mä jatkoin ja kohautin olkapäitäni, vaikkei sitä kukaan pimeydessä nähnytkään.

Mikäs tässä, mikäs tässä, mikäs tässä. Odotellaan rauhassa. Niin ajattelin, ja huokaisin sitten. Eihän tässä muu auttanut kuin se odottelu.

"Luulisi, että on varageneraattori", sanoin ja toivoin, ettei se kuulostanut ihan dorkalta.

Hörppäsin kummallista kahvijuomaani, ja nyrpistin vähän nenääni. Okei, se oli oikeasti vähän omituista, enkä tiennyt, pidinkö siitä. Tulin kiusallisen tietoiseksi siitä, että sen mausteinen tuoksu pääsi karkaamaan pahvimukista. Mä en varsinaisesti ollut mikään Starbucks-teini, joka tilasi kahvinsa ilman kahvia ja runsaalla siirapilla, mutta varmaan vaikutin sellaiselta. Teinimäiseltä ja lapselliselta ja...

Haloo, Jusu. Tuskin pimeydessä seisovaa tuikutuntematonta kiinnosti yhtään, miltä mä vaikutin. Korkeintaan se inhosi kummalla tavalla siirapinmakeaa, inkiväärinkirpakkaa ja kanelista tuoksua. Toivottavasti se ei ollut joku tuoksuyliherkkä, ajattelin, ja meinasin höläyttää ääneen, että eihän sillä vaan ollut astma. Viime hetkellä sain estettyä suustani lipeävän sammakon.

Silti ilmoille karkasi äännähdys. Tiedättehän, sellainen "halusin sanoa jotain, mutten sanonutkaan" -pihahdus/mölähdys. Voi hitsi miten hienoa.

”Öö, joo”, mä vastasin ja nyökkäsin, vaikka eihän sitäkään kukaan nähnyt. Mä en todellakaan osannut alkaa iskeä keskustelua mistään varageneraattoreista, hyvä kun tiesin mikä se oli, joten koin parhaaksi olla jatkamatta aiheesta sen pidemmälle.

Niinpä me sitten seisoskeltiin hiljaisuuden vallitessa. Kauanko sähköjen palaamiseen oikein voisi mennä? Tajuaisiko joku, että me oltiin hississä jumissa? Lähtisikö se toimimaan omia aikojaan vai pitäisikö meidät jotenkin murtaa sieltä ulos? Tavallaan oli ihan kivakin, etten mä ollut yksin. Jos mä jostain syystä menettäisin toimintakykyni, niin tuo levoton brunette varmaan pelastaisi mut.

Se oli hauska ajatus ja mä melkein naurahdin. Tytölläkin oli ilmeisesti ollut vilkas ajatusketju meneillään, sillä se päästi sellaisen hassun äännähdyksen että se oli meinannut sanoa jotain mutta nielaissut viime tipassa.

”Et kai se pelkää ahtaita paikkoja?” mä tiedustelin. Jos tyyppi päättäisi saada jonkun paniikkikohtauksen, musta ei kyllä olisi apua.

Mä olin jo ruvennut hapuilemaan hälytysnappia sormillani. Sitä, jota vanhemmat aina lapsena kielsivät visusti painamasta edes vahingossa, jos ei ollut oikeaa syytä. Mielestäni nyt oli. Se jäi kuitenkin puolitiehen, sillä hississä kanssani oleva nuori mies, jonka enemmänkin muistin kuin näin olevan komea, esitti kysymyksen, joka sai ehkä vähän hysteerisen hihityksen karkaamaan huuliltani.

”Minä? En?” kiirehdin sanomaan ja hymähdin. ”En väitä, että musta olisi kiva olla jumissa pimeässä, mutta ei mua pelota.”

Samalla kun puhuin, painoin nappia, jolla saisimme yhteyden kai johonkin henkilöön jossain keskuksessa. Tämä joku henkilö ehkä osaisi kertoa meille, kauanko joutuisimme olemaan hississä. Myöhästyisinkö bussista? Seuraava menisi vasta tuntia myöhemmin, ja aloin olla kurkkuani myöten täynnä Murronmaan ostoskeskusta.

Tasainen hälytysääni halkoi hiljaisuutta. Kun hälytys katkesi ja rakeinen miehen ääni tavoitti meidät, mulla meni pupu pahan kerran pöksyyn. Hetkeäkään ajattelematta tarrasin pimeydessä seisovaa mieshahmoa käsivarresta ja nykäisin merkiksi siitä, että oli hänen tehtävänsä tulla lähemmäs ja hoitaa keskustelu valvomon/keskuksen/miksikä-sitä-sitten-kutsuttiinkaan kanssa. Minä en uskaltanut. Ja kun nyt kerran olin tavoittanut miehen pimeyden keskellä ja päätynyt kosketusetäisyydelle, unohdin tyystin päästää irti. Hänen hihansa ja käsivartensa sen alla tuntuivat rauhoittavalta todellisuuden ulottuvuudelta pysähtyneessä maailmassa.

Hymähdin tytön vastaukselle. Hyvä niin, en siis ehkä joutuisi pitämään mitään terapiasessiota pimeässä. Toisaalta brunette hihitti siihen malliin, etten hämmästyisi jos se olisi valehdellut ja saisi kohta hermoromahduksen.

Vaatteet kahisivat pimeässä ja sitten hälytysääni alkoi piipata kuin puhelimessa. Ilmeisesti brunette oli päättänyt saada meidät ulos täältä mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Linja tuuttaili hetken ja sitten miesääni tervehdi hitusen tylsistyneen kuuloisena. Mä nojasin seinään ja odotin että brunette hoitaisi homman, mutta yhtäkkiä mut vetäistiin lähemmäs kaiutinta.

Mä vilkaisin tyttöä vähän kiukkuisesti ja kun se ei edelleenkään sanonut mitään hälytysmiehen huhuiluun, mä sitten avasin suuni.

”Öö moi”, sanoin pikaisesti ennen kuin linja katkeaisi, ”me ollaan täällä Murronmaan ostoskeskuksen hississä jumissa. Ei oo valoja eikä mitään.”

”Onko teillä akuuttia hätää?”

Vilkaisin taas mun käsivartta puristavaan tyttöön päin. Eipä kai akuuttia hätää. ”Ei oo, osaatko sanoa kauankohan tässä –”

”Hyvä homma, odotelkaa sitten rauhassa, siellä on korjaaja paikalla. Kiitos heii”, miesääni hyvästeli ja linja naksahti hiljaiseksi.

Okei?

Naksahdusta seurasi hiljaisuus.

Ja se hiljaisuus tiheni.

Se venyi.

Sitten se kävi kiusalliseksi, tai ehkä se oli ollut sitä jo alun alkaenkin. Tulin hyvin tietoiseksi siitä, että puristin epäonnisen kanssahisseilijän käsivartta. Hellitin otteeni ja toivoin tekeväni sen huomaamattomasti. Minulla ei ollut tapana hiplailla tuntemattomia ihmisparkoja, tai tutumpiakaan. Poskeni helottivat, mutta onneksi oli pimeää. Silmäni olivat tottuneet valaistusolosuhteisiin sen verran, että erotin jo aikaisempaa selvemmin vieressäni seisovan hahmon.

Hän seisoi hiljaa ja niin seisoin minäkin. Paine sanoa jotakin kasvoi, mutta en tiennyt mitä sanoa. Kaikki, mitä mieleeni juolahti, kuulosti hirveän typerältä jo omissa ajatuksissani. Oliko tämä nyt se hetki, kun piti kaivata suvereenia small talkin hallintaa? Mä en hallinnut alkeellisimman mitättömintäkään rupattelua.

"Okei... olipas se sitten avulias", huokaisin kuitenkin lopulta, kun en enää kerta kaikkiaan kestänyt olla sanomatta mitään. Vaihdoin levottomana painoa jalalta toiselle ja purin huultani. Teki mieli käydä hissin lattialle istumaan kiireemmäksi aikaa, mutta en kehdannut. Aloin kaivella taskusta puhelinta tarkistaakseni, vieläkö mulla oli minkäänlaista mahdollisuutta ehtiä bussiin.

Pidinkö mä hiljaisuudesta? Kyllä. Koinko mä silti ne välillä kiusallisiksi? Toki. Oliko tämä hiljaisuus kiusallinen? Ehdottomasti.

Tyttö puristi mua aika pitkään käsivarresta ja kun se lopulta päästi irti, mä vetäydyin toivottavasti huomaamattomasti vähän kauemmas. Ei tyyppi varmaan ollut sittenkään aikeissa murhata mua, mutta mistäpä näitä koskaan tiesi. Todennäköisesti joku halusi tappaa mut saadakseen Laran karsinapaikan Auburnista. Tallin historian tietäen se ei olisi edes yllättänyt.

Me leikittiin aika pitkään sellaista ”kumpi rikkoo hiljaisuuden”-peliä, kunnes brunette avasi suunsa.

”Jep.”

Mä olin kommenttini jälkeen hetken hiljaa ja päätin sitten jatkaa, etten muuttuisi ihan tylsäksi leikkikaveriksi. ”Onneks ei oo kiire mihinkään.”

Mä vilkaisin puhelinta, kun brunettekin teki niin, mutta ei siellä mitään uutta ollut: pari Facebook-ilmoitusta ja viesti äidiltä. Vastaisin kotoa jos muistaisin.

Äkkiä valot räpsähtivät päälle. Mä räpyttelin silmiäni loisteputkien valossa ja käänsin katseeni pois brunetesta. Tulin kiusallisen tietoiseksi siitä miltä mä mahdoin näyttää ja tulin siihen tulokseen, että pimeys oli sittenkin ollut ihan hyvä. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että me päästäisin kohta pois. Hissi ei kuitenkaan inahtanutkaan saati lähtenyt liikkeelle, ja kerrosta osoittava valotaulu pysyi pimeänä.

Valojen äkillinen syttyminen oli aika karmea kokemus. Ensin en nähnyt mitään, ja sitten kun näin, tiedostin, etten ollut ainoa joka näki. Takaraivossa naputti äidin ääni: tukkasi on taas sekaisin, Josefina, laita se herrantähden kiinni.

”Äh”, karkasi suustani, kun ymmärsin, ettei me vieläkään liikuttu mihinkään, vaikka valot olivatkin palanneet toimintaan.

Sitten olin hiljaa vähän liian kauan. En uskaltanut katsoa pörröpäisen hissitoverini suuntaan, vaan seisoskelin nolona aloillani. En kaivannut muistutusta siitä, että tyyppi oli ollut mun mielestäni söpö. Silloin kun me seistiin pimeässä, sillä ei ollut ollut niin väliä. Nyt mä ajattelin asiaa taas ja sydän vähän humahteli ja tuntui typerältä. Toivottavasti en helottanut ihan tautisen punaisena.

Ymmärsin, että ähkäisyni oli jäänyt roikkumaan. Mitähän mies siitä ajatteli? Tulkitsiko, että olin pettynyt, kun hissivankeutemme päättyi? Apua, tiesikö, että olin ajatellut hänestä mitään puoleensavetävyyden suuntaistakaan ja pitikö aivan täytenä ahdistelijana? Mä olin pahimpien skenaarioiden mestari.

”Taisin myöhästyä bussista”, mutisin selventääkseni harmistukseni syytä.

Siinä samassa kuului hassu hurahdus. Hissin nytkähtäminen liikkeelle hätkähdytti, ja jos sankomainen pahvimukini olisi ollut yhtään täydempi, sitä olisi varmaan tursahtanut pienestä siemailuaukosta mun sormille. Ilo olla hissiseurananne ja vaikuttaa täydelliseltä hermoheikolta idiootilta, ajattelin hampaitani kiristellen. No, saatoin mä sitä ollakin, jos multa kysyttiin.

Hississä oli todella vähän paikkoja, mihin katsoa, kun asiaa joutui ihan varsinaisesti miettimään. Nurkissa ei ollut mitään mielenkiintoista. Peili? No, siellä vielä vähemmän. Pikaisen vilkaisun perusteella mä näytin juuri niin just heränneeltä kuin millaiseksi tunsinkin oloni. Kaikista vähiten mä kehtasin katsoa, millaisen tytön kanssa tarkalleen ottaen olin tullut jääneeksi hissiin jumiin. Onneksi musta tuntui, että brunettekin vältteli mun katsetta aika aktiivisesti.

Tyyppi mutisi myöhästyneensä bussista. Mun ensimmäinen ajatus oli, että oli silläkin ongelmat tämän hissifarssin rinnalla, mutta sitten mä muistin että me oltiin Murronmaassa eikä täältä varmaan pääsisi ihan joka suuntaan maakuntaa ainakin kovin montaa kertaa tunnissa. Mä kuolisin vuorokaudessa jos joutuisin käyttämään julkisia liikennevälineitä, niissä mä vasta jouduinkin outoihin ja noloihin tilanteisiin.

”Ai”, mä kommentoin, ”missä päin sä asut?”

Mä en ollut ihan varma oliko se sovelias kysymys, mutta suoraan sanottuna mä olin niin helpottunut että me oltiin pääsemässä hissistä ulos – sillä kyllä, se taas liikkui – että siinä oudossa auliudenpuuskassani olin valmis vaikka heittämään hissiseuralaiseni kotiinsa itse.

Missä mä asuin. Missä mä asuin? Hei??? Meni pari silmänräpäystä, ennen kuin tokenin ja ylipäänsä muistin, mikä vastaus kysymykseen oli.

"Kallassa", mä sanoin ujosti, ja vaikka on ihan kuolettavan noloa myöntää sitä, ajatukset laukkasivat jo ihan leffakässärin kaltaisilla urilla.

Mutta mikä oli genre? Ällö romanttinen komedia (joista mä pidin ihan kamalasti), jossa tyttö tapasi pojan hississä ja meni naimisiin, vai kauhistuttava rikosjännäri (joita mä pelkäsin aivan kamalasti), jossa typerä ja sinisilmäinen tyttö lähti hississä tapaamansa korston kanssa parkkihalliin, tuli huumatuksi, raiskatuksi, ryöstetyksi ja tapetuksi tai kaupatuksi jollekin sairaalle jengille?

Hissi hidasti kulkuaan. Pian se pysähtyisi, kuuluisi kilahdus. Pling, olette perillä. Katutaso, mun taso. Ikuisuuden odotuksen jälkeen, mutta kuitenkin kauhean pian. Tämä oli ollut lähinnä ystävän kanssa hengailua, mitä olin Kallaan muuttoni jälkeen talliympäristön ja Heidin auton ulkopuolella kokenut. Aika säälittävää.

Kaikista maailman (tai no, Murronmaan lähiympäristön) paikoista brunette asui Kallassa. Joko se oli onnekasta sattumaa tai sitten tyyppi oli SITTENKIN jonkin sortin vakooja. Hassua, etten mä ollut jo kuollut. Nyt, kun valot oli päällä, mun olisi taas helpompi väistellä puukoniskuja. (En mä oikeasti pelännyt tulevani murhatuksi, mutta joku ylempi tarkoitus hissiin jumiin jäämisellä taatusti oli, niin harvoin sitä kuulemma sattui.)

”Niin mäkin”, vastasin. ”Jos sä haluat, niin pääset kyllä kyydillä. Oon menossa ihan siihen kylälle.”

Hissi päästi kilauksen, joka oli tuskin koskaan kuulostanut niin hyvältä mun korvissa kuin nyt. Ovet aukenivat katutasolle ja paljastivat lauman iloisia ihmisiä toimittamassa ostoksiaan tietämättä mitään mun hissikärsimyksistä. Olikohan sähköt menneet koko kauppakeskuksesta vai vaan hissikuilusta?

Hetken verran mun teki mieli syöksyä saman tien ulos ja olla koskaan enää eksymättä hissiin, vaikka mulla olisi toinen jalka poikki. Päätin kuitenkin kestää vielä yhden kerrosvälin kuin mies. Tuskin tämäkään rotisko toista kertaa saman illan aikana hajoaisi.

Mun suupieliä nyki, kun mies tarjosi mulle kyytiä. Ja mä olin kauhuissani. Ja hirveän iloinen. Ja toppuuttelin itseäni, että eihän se nyt tarkoittanut mitään. Tyyppihän oli hirveän kohtelias, kun tuolla tavalla tarjosi tuntemattomalle bussinsa missanneelle kyytiä. Tai kauhea rikollinen, joka oli ilahtunut tilaisuudesta, mistä sitä tiesi? Vaikka järjen ääni varoittelikin tuntemattoman miehen sekopäisyyden mahdollisuudesta, mun teki kauheasti mieli mennä sen kyytiin.

Ihan vain, koska mä saattaisin saada ystävän, jos me vietettäisiin vielä automatkan verran aikaa yhdessä. Tai se saattaisi pyytää treffeille. Ajatus oli niin kertakaikkisen naurettava, että viivasin sen välittömästi yli. Miksi se olisi ollut minkään sortin mahdollisuus? Ei mua vaan pyydelty treffeille, enkä mä itse uskaltanut, enkä ehkä olisi uskaltanut suostuakaan siinä pelossa, että tekisin kuitenkin itsestäni idiootin.

"Voi, kiitos kamalasti", mä sanoin samalla, kun hissin ovet liukuivat auki. Astuin kuitenkin jo ovia kohti ja jatkoin: "Mutta kyllä mä voin odottaa bussia."
Käännyin vielä hymyilemään ujona mutta onnellisena tuntemattomalle tyypille, joka oli ystävällisesti tarjonnut mulle kyytiä kotiin.

Sen enempää ei ollutkaan aikaa tehdä, koska hissin ovet alkoivat sulkeutua. Kävelin pois sydän hakaten ja soimasin itseäni: MIKSI mä olin jänistänyt? Tyyppi olisi voinut olla ihan tavallinen, ei lainkaan murhaajamainen, ja mä olisin voinut päästä sen kyydissä turvallisesti kotiin, ja me oltaisiin ehkä juteltu, ja ehkä... ehkä hän ei olisi luullut, että halusin vain hänestä mahdollisimman pian eroon. Se mahdollisuus jysähti tajuntaani vasta sitten, kun oli jo auttamatta liian myöhäistä.

Itseäni morkaten harpoin ulos pakkaseen, muistin vasta siellä kaivaa ostoskassiin tunkemani takin esiin ja sitä päälleni pukien harpoin bussipysäkille. Siinä sitten istuisin ja palelisin.

Näköjään seuraavat 39 minuuttia. Hieno juttu, Jusu. Tosi hieno. Joskus voisi olla helpompaa vaan olla normaali ja sosiaalisesti kyvykäs.

Sen kerran kun mä päätin olla ystävällinen ja avulias ventovieraalle, niin mitä tekee ventovieras? Torjuu mun avuntarjouksen. No, niin mäkin olisin torjunut jos olisin ollut brunette (jolla oli muuten todella läpitunkevat silmät, nyt kun näin ne), joten en mä ottanut itseeni. Kunhan lähinnä naureskelin sisäisesti mun sosiaalisille taidoille. Olisi pitänyt vain jäädä kotiin tänäänkin.

Tyttö siis astui ulos hissistä siinä katutasossa, mutta kääntyi vielä katsomaan taakseen ja hymyilemään mulle. Mä jähmetyin hetkeksi sen aran hymyn vaikutuksesta mutta yritin ehtiä väläyttämään jonkinlaista iloista ilmettä, ennen kuin hissin ovet taas sulkeutuivat ja laite nytkähti liikkeelle.

Siinäpä sitä sitten matkasin hississä vielä yhden kerrosvälin, ihan yksin. Parkkihallissa oli meluavia lapsiperheitä bemareillaan ja sitten mun järjettömän likainen Jeep. Olin yllättävän ilahtunut auton näkemisestä.

Nähtäisiinköhän me enää koskaan bruneten kanssa? Toivottavasti ei Murronmaan ostarin hississä ainakaan.