Kellonaika on nyt 05.12.21 23:23

2 osumaa on löytynyt haulle 0

Pontson päiväkirja

Influenza
[flunssa]


Ottobre 2021
#pikkucup #ulpu

Mua sapetti aivan vietävästi, että me ei mitä todennäköisemmin voitettaisi Seppele Cupia Pontuksen kanssa. Ei ainakaan kovin helpolla, koska taas jäi osakilpailu väliin. Kisamatkan peruuntuminen oli ihan erityisen kenkkua siksi, että me oltiin juuri päästy estehyppelyn makuun. Valkkukin oli alkanut antaa ihan oikeeta estevalmennusta, eikä me oltu saatu vielä tuomiota lopettaa (eli tutto bene).

Ja kaikki siksi, että mulle oli iskenyt joku halvatun lenssu!! Pikkukröhässä sitä nyt saattoikin ratsastaa, mutta mä sinkosin armottomia räkäpalloja suusta ja nenästä ainakin viikon. Yskin milloin sitä räkää ja milloin kipeetä “ei mitään”, niin kovaan ääneen, että Isbe oli mulkaissut mua tallikäytävällä harvinaisen pahalla silmällä ja pidellyt siveänä korviaan. Sitä seuraavana päivänä mama ei ollut päästänyt tallille.

No, Pontus olisi normaalitilanteessa saanut rakastamaansa pakkolomaa työnteosta ja ollut sitten sen loman jälkeen joko hirveän kiva tai miltei kuvittelemattoman kamala, mutta nyt case ei ollutkaan se. Äippä oli jostain syystä päättänyt, että Pontuksen ratsastettavuutta
pitäisi parantaa.

Halooo, ratsastettavuutta! Niin kuin mitä sekin tässä tapauksessa meinasi – meillä synkkasi äärimmäisen hyvin ja ratsastamisessa ei ollut mitään vikaa, hyppylahjoja olisin sen sijaan ponilleni voinut vähän ottaa. Pelkällä tarmolla ja tynnyrilaukalla ei loputtomasti tasoilla noustaisi. No, ilmeisesti tässä oli taas jokin valmentajien heimoneuvosto puhunut, sillä Isabellan suosituksesta (tai hänelle oli mutkan kautta ensin joku muu suositellut, jolle oli joku suositellut ja niin edelleen), mama otti yhteyttä johonkin ratsuttajaan. Sen yksi osaamisalueista oli ongelmahevoset ja kyllä mä aika tovin funtsasin, voisiko äippä yhtään loukkaavammin Pontuksestani puhua.

Tästä ongelmaratsuttajasta ja mun ratsuttajaongelmasta oli kuitenkin hyötyä silloin kun mä katselin kotona Netflixiä ja niistelin räkänoroja salaa pussilakanan kulmaan. Äiti oli siis jostain onkinut tämän Ulpukan, tai mikä lammenkasvi nyt olikaan nimeltään. Se läpiratsasti Pontusta ensin tehostetusti (pah) koko lokakuun: kokonaiset kaksi(!) kertaa viikossa, mikä siis vähensi mun omia treenipäiviä huomattavasti, ja siitä eteenpäin sitten marraskuussa ja joulukuussa kerran viikossa. Alustavasti niin pitkään. Ehkä pidempäänkin! GAAH!

Jopa kerran viikossa läpiratsastuksista tulisi sumplittavaa – entä jos mulla olisi balettitreenit tai koulun disko silloin kun ratsuttajalle ei sopisi, tai oma valmennus juuri silloin, kun tämä arvon ratsuttaja pääsisi?? Vai pitäisikö olla vakipäivät, jolloin yhtäkkiä koko loppuvuonna mä en pääsisikään tallille KOSKAAN jonain tiettynä viikonpäivänä?? Ja entäs sitten se, että tällä hetkellä Pontuksessa oli päällä mun omat tarkkaan hiotut asetukset. Kyllä sanon, että tällaisista kuvioista on silkkaa päänvaivaa, vaikka kutkuttavalla mielenkiinnolla vähän salaa odotinkin, että näen tämän paljon kohkatun läpiratsastustilanteen joskus.

Ainakin sen huomion mä olen nyt jälkikäteen tehnyt, että tämä Ulpukkainen on melkoinen tappi ihmiseksi, ehkä Isben pituinen tai lyhyempikin. Mä olen nimittäin kesän mittaan alkanut vähän venähtää – sen tietää siitä, että jalustinhihnoja on täytynyt pidentää – ja nyt ensimmäistä kertaa vähään aikaan mun täytyi pidentää niitä yhdellä reiällä Ulpukan päivän jälkeen. Ei muuten ollut maagista eroa Pontuksen ratsastettavuudessa, hah! Toki me vain maastoiltiin flunssan jälkimainingeissa, mutta kuitenkin. Ihan samalla vanhalla innolla pää lennähti ensimmäiseen vihreään puskaan kun ohjat hiukan vain livahtivat hyppysistäni.

Vaikka joo. Tietystihän Se olisi pätkä, sehän ratsasti poneja aikuisenakin. Poneja ratsastavat aikuiset olivat asenteeltaan yleensä tosi cool… mutta en mä tiedä. Jotenkin mä jätin vielä pienen varauksen (siihen että en kerta kaikkiaan voisi sietää tätä ratsuttajaa), sillä pessimisti ei pety vaan lällättää myöhemmin voitollaan. (“Minähän sanoin!” jne.)

Hassu sattuma muuten: Jusurosen niisteli loungessa pikkucupin aikaan, juuri kun mun flunssani alkoi olla tiessään! Sitä tai varsinkaan Rasmusta ei kyllä flunssa tuntunut radalla vaivaavan (oletan että pariskunnat jakavat yök tämmöisetkin bakteerit), mutta mun omasta menestyksestä ei sitten olekaan hirveästi raportoitavaa. Harkkakisat on harkat, that’s it. Me jatketaan harjoittelua ja pitää kyllä miettiä, starttaanko enää Aamoksella vaikka äiti miten anelisi kokeilemaan. Se on hirveän hieno kun sille päälle sattuu ja oikea lutunalle luonteeltaan, mutta pitääkö yhdestä väärästä tai ihan vähän hitaasta avusta ottaa niin julmetusti nokkiinsa?? (Nokka kuulostaa väärältä mutta turpaan ottaminen vielä vääremmältä, jopa hevosaiheessa.)

Ehkä Aamoksen diivailu on joku arabialaisjuttu, joka ei ole mulle vielä auennut, mutta long story short: ei tullut uusia ruusukkeita Blankleyn Viviennelle näistä karkeloista, ei äitin orilla eikä omalla. Pontuksen kanssa keilattiin kyllä vaan kaksi estettä (jep estettä, puominpudotus olisi vähätellysti ilmaistu), mutta oltiinpa kuulkaa kahdeksan pisteen ratsukoista kaikkein nopeimpia! Eikä kielletty yhtään tai hypätty vääriä esteitä. Että ehkä sittenkin meillä oli aika mukiinmenevät kisat, jos koulutulokset jätti omaan arvoonsa.
kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 24.10.21 12:21
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pontson päiväkirja
Vastaukset: 20
Luettu: 1290

Pikin päiväkirja

Sunnuntaikisailua
17. lokakuuta 2021
#pikkucup

Jos kilpailut olisivat missä tahansa muualla kuin kotitallilla, Josefina ei vaivautuisi lähtemään. Aamu on ollut kurja päänsärkyineen ja särkyvine kahvikuppeineen päivineen, ja ehkä vuosi muutenkin niin pitkä ja intensiivinen, ettei ajatus kilpailuista herätä enää innostusta. Oman tallin kilpailuissa on kuitenkin oiva tilaisuus näyttää Pikille 125:n senttimetrin luokkakorkeutta sopivana testinä sille, missä tamman tasonnoston kanssa oikein mennään. Ei Pikkucupia tarvitse ottaa liian tosissaan, Josefina muistuttaa itseään, niiskaisee ja suuntaa loungeen. Nenäliinaa hän kaipaa kipeästi tullessaan kirpeästä syysilmasta sisätiloihin.

Lounge on Auburnin väen turvasatama. Sinne eivät ulkopuoliset kilpailijat tule, ja tunnelma on lähes kuin minä tahansa tallipäivänä. Ihmisiä tulee ja menee sitä mukaan kun heidän starttiaikansa sallivat. Toistaiseksi suurin osa läsnäolijoista on esteratsastajia, sillä päivän viimeinen koululuokka on vielä käynnissä.

"Ciao, Jusu!" tokaisee Viivi, johon Josefina on vähällä törmätä loungeen astuessaan. "Ja più tardi. Pitää mennä puhumaan Pontukselle järkeä, että se hyppäisi hyvin. Me startataan ekassa luokassa näet."
"Onnea siihen. Miten meni koulukisat?" Josefina kysyy kohteliaisuuttaan.
"Kuuskyt ja risat Pontson kanssa", Viivi kertoo ja mutristaa huuliaan. "Mutta ei sillä kyllä sijoituttu. Tuomari palkitsi isolla kädellä puokkeja ja suokkeja. Ponit ei tainneet olla sen mieleen, eikä varsinkaan arabit."

Niine hyvineen Viivi poistuu paikalta.

"Kuka siellä oikein tuomaroi?" Josefina kysyy kaappiaan penkovalta Antonilta voidakseen arvioida teinitytön syytösten paikkaansapitävyyttä; näkemättä kouluratsukoiden suorituksia on mahdotonta sanoa, onko skaala ollut erirotuisilla ratsuilla erilainen vai ovatko puoliveriset ja suomenhevoset vain aidosti pyyhkineet muilla lattiaa.
"Mä en kyllä tiedä", Anton vastaa. "Jonny ehkä muistaisi, mutta se meni pesemään Haikun jalkoja. Ei voi kisata rapaisella hevosella edes Pikkucupissa."
"Kuka ratsastaa rapaisella hevosella ylipäänsä", tuhahtaa Ellie nenäänsä sievästi nirpistäen, vilkaisee kelloa ja tokaisee sitten: "Sarahin starttiaika on kymmenen minuutin päästä. Menen pitämään peukkuja."
"Vaikka se ei sellaisia tarvitsekaan", Anton toteaa suu kuivana, mikä jättää Josefinan arvioimaan, mahtaako Seljavaara itse olla vähän hermostunut ja kaivata peukkujenpitelyä. Ainakin Josefina itse huomaa olevansa rahtusen kateellinen Sarahin ja Ellien toisiaan tukevasta kilpasisaruudesta.

No, onhan hänelläkin sentään Heidi ja Rasmuskin. Kummatkin ovat saapuneet kisapaikalle Runiacissa asuvien hevosten kanssa ja kummatkin toivovat hänelle epäilemättä hyvää. Ei siis syytä suurempaan kateuteen, vaikka Auburnin it-girleihin lukeutuminen Josefinan salattuihin hupsuihin haaveisiin kuuluukin. Asioihin, joiden Josefina luulee parantavan elämäänsä; niin kuin jollain aikavälillä oman asunnon, hevosissa perusvärien suoran omistaminen tai kihlausta, jollaista suhteen toinen osapuoli tuskin osaa kaipailla.

"Onnea kisoihin", Josefina toivottaa hajamielisenä Antonille ja lähtee hakemaan vielä tarhailevaa Pikiä sisään.

Aikaa on runsain mitoin, mutta juuri sitä Josefina kaipaakin. Vaikka kyseessä on Pikkucup eikä suuret arvokilpailut, hän tahtoo letittää Pikin harjan. Se on osa rutiinia, kuin siirtymäriitti kilparatsastajaksi. Sievä sykerörivi tekee mustasta tammasta viimeistellyn ja huolitellun näköisen, ja lettien tekoon kuluva aika antaa Josefinalle tilaisuuden jättää kaiken kilpailuja edeltävän taakseen ja suunnata keskittymisensä tuleviin hetkiin.

Aivan viimeiseksi Josefina vaihtaa itse ylleen kilpa-asunsa. Yhteistyö Isakin äidin yrityksen kanssa jatkuu: Lumo Bridlen uudet Rider-tuotteet ratsastajille ovat rantautuneet Josefinan testattavaksi. Kaunis helmenharmaa kilpailupaita tuntuu toistaiseksi hyvin istuvalta ja hengittävältä. Kilpailusaappaitaan hän vielä odottaa saapuvaksi; ne ovat uniikit ja mittatilauksena tehdyt, eikä valmistusprosessia voi hoputtaa. Josefina aavistelee jo, miten hyvän mielen saappaat tuovat tullessaa. Vuodet ja some ovat ehkä tehneet Josefinasta aiempaa turhamaisemman. Hän ei kuitenkaan voi kiistää, etteikö mukana olisi tullut myös itsevarmuutta ja rohkeutta. Jusurosenina oleminen on ollut jännittävää, mutta myös vapauttavaa. Jususta on tullut osa häntä; enää hän ei ole pelkkä Josefina Rosengård, äidin ja isän kuuliainen pikku lintunen.

Piki sen sijaan on kuuliainen. Tamma tuntuu verryttelyssä hyvältä, eikä Josefinan lettisykeröitä tehdessä saavuttama zen-olotila horju. Kaksi verryttelyhypyistä Piki tekee ehkä hivenen liioitellen, innokkaasti ja voimalla, ja vaikka ratsastaja toivookin sen säästelevän sellaisia voimannäytteitä isommille radoille, tuntuu hevosen itsevarma meno lupaukselta jostakin suuresta. Sellaisen lupauksen kanssa on hyvä lähteä verryttelystä Tammi-areenalle valmistautumaan rataan.

Esteet eivät näytä erityisen suurilta. Piki tarjoilee Josefinalle suuren hypyn ensimmäiselle esteelle, mutta ryhtyy sitten ajattelemaan eteen eikä liihottele toisen esteen yli enää yhtään niin liioitellen. Josefina suoristaa ryhtiään, hengittää syvään ja ratsastaa. Hän keskittyy kaarteisiin. Kun hän saa mustan tamman hyvin apujensa väliin ja ratsastettua sen tasapainoisesti kaarteisiin ja niistä ulos, loppu tuntuu sujuvan kuin itsestään. Piki etenee hyvässä ratatemmossa ja on itsevarma. Tasainen, puhdas perusrata heittää heidät uusintaan.

"Hyvä rata", Pariisin kenttäkisareissulla tutuksi tullut Jemiina kehaisee, kun Josefina ratsastaa hänen ohitseen.
"Ja ajatella, että aamulla vielä mietin, kannattaako startata ollenkaan", Josefina naurahtaa vastaukseksi lähes rennosti.
"Älä? No, hyvä että fiilis kääntyi tällaiseksi! Pidän peukkuja uusinnassa."
"Kiitti."

No, ruusukkeille asti eivät ne peukut Pikiä ja Josefinaa siivitä, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Metrikolmenkympin radat eivät tunnu yhtään kaukaiselta tavoitteelta. Ehkäpä, jos Josefina vain suinkin vielä jaksaa, loppuvuodesta voisi yhden tai kaksi starttia sille tasolle vielä haalia. Ja jos ei niin syystä tai toisesta tapahdu, aina on ensi kevät.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 20.10.21 20:01
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Pikin päiväkirja
Vastaukset: 55
Luettu: 2877

Takaisin alkuun

Siirry: