Kellonaika on nyt 29.09.20 23:49

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Tule hyvä viikko
Toinen osa.
24.-26. kesäkuuta.
#kallacup2020 #kesäpäivänseisaus #eedit


Eedit tulee katsomaan rataestekoetta. Se on minusta aika hauskaa, vaikka salaa huolehdinkin, että mitäpäs jos helteinen kilpailupäivä on ikäihmiselle raskas. Sitten soimaan itseäni: huomaan toistuvasti aliarvioivani Eeditin kuntoa ja reippautta. Usein ajattelen hänestä niin kuin hän olisi ikivanha ja sangen raihnainen, vaikka tämä oma naapurinmummomme on todellisuudessa varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Helle kuitenkin painaa jopa omaa vireystasoani, ja minulla on sentään useita kymmeniä vuosia vähemmän ikää mittarissa. Siksi huolehdin, että Eedit saa varjoisan paikan ja tietää, missä virvokkeita myydään.

Sen enempää en hänen hyväkseen voi tehdä, sillä startti lähestyy ja siihen on valmistauduttava. Granni on tavallista pahantuulisempi, ja hammasta purren yritän estää noidankehää käynnistymästä. Siitä ei hyvää seuraa, jos sen hyrrän päästää tanssimaan villinä väkkäränä. Ei kuitenkaan olisi ensimmäinen kerta kun niin kävisi: kireä Granni saisi minut hermostumaan, ja sitten ratsastaisin niin huonosti ja epäjohdonmukaisesti, että tamma kävisi entistä mahdottomammaksi.

Tänään en salli niin käyvän. Hengitän syvään ja kävelytän hevosta niin kauan vaatimatta siltä mitään, että omat hermoni tasaantuvat. Vasta sitten alan ratsastaa.

Verryttely jää lyhyeksi, mutta vallitsevassa lämpötilassa en venyttäisi sitä mahdottoman pitkäksi kuitenkaan. Portilla odotteleva Gabriella vilkaisee minua, kun lähestymme häntä.
"Miltäs tuntuu?" Gabriella kysyy ystävällisesti, ja pudistan pienesti päätäni.
"En tiedä. Pelkäänpä, etten saanut sitä ihan reagoimaan jalkaan niin kuin haluaisin. Se on vähän hidas", selvennän tuntojani, vaikka hiljaa mielessäni mietinkin, kiinnostaako Gabriellaa oikeasti vai oliko tämä vain kaikille esitettävä kohteliaisuuskysymys, johon oikeastaan olisi kaivattu lyhyempää vastausta.
"No, ehkä se herää kun pääsette radalle. Tsemppiä!" nainen kuitenkin toivottaa antamatta ilmeen häivähdykselläkään ilmi, että olisin jaaritellut häntä tylsistymiskuoleman partaalle.

Hymyilen kiitokseksi tsemppitoivotukseen, ja se jääkin viimeiseksi hymyksi hetkeen, sillä rata sujuu surkeasti. Granni liikkuu kuin täi tervassa ja huiskii tuon tuostakin kireästi hännällään, enkä ymmärrä lainkaan mihin eilispäivän metrejä nielevä maastoesteradan pikajuna on kadonnut. Vaikka kuinka yritän usuttaa hevosta terävämmäksi ja nopeammaksi, se on kuin pulska ja pyöreä (Pontus-)poni, jota ei huvita juuri tänään edetä mihinkään.

Saldomme on kaksi pudotusta: omituisella tavalla pudonnut trippelin keskimmäinen puomi ja harmmillisesti radan viimeinen sinivalkea pystyeste, jolle rakennettu pitkä ja suora lähestyminen tuntuu hirvittävän hankalalta ratsastaa, kun hevonen ei reagoi pohkeeseen oikeastaan mitenkään. Kahdeksan virhepistettä sinetöi kohtalomme. Tiedän jo radalta poistuessamme, että sijoissa ylöspäin nouseminen on erittäin epätodennäköistä.

Emme me sitten kuitenkaan putoakaan kuin yhden sijan verran, ja olen sangen tyytyväinen istahtaessani Eeditin seuraksi katselemaan muiden suorituksia.

"Pianko se Rasmus hyppää?" Eedit tiedustelee.
"Mm. Kohta", mumahdan jo hieman jännittyneenä, ja olen hajamielisesti huiskaista käsivarrelleni laskeutuneen ötökän tiehensä.
"Annahan hänen olla", Eedit ehdottaa ja hymyilee eeditmäistä kotoisaa hymyään.
"Mitä?" kysäisen hämmentyneenä ja jähmetyn odottamaan selitystä.
"Leppäkertun. Ovat onnekkaita. Kuulemani mukaan tuottavat onnea sille ihmiselle, jonka iholle laskeutuvat - siis mikäli leppäkerttua ei huitaista pois", Eedit kertoilee.
Uskomus on minulle uusi. Kiinnitän katseeni kuusipilkkuiseen leppäkerttuun ja päätän antaa sen olla. Suupieli nytkähtäen kysyn Eeditiltä:
"Voikohan leppäkertun onnea toivoa toiselle ihmiselle, jos ei sitä niin kovin itse tarvitse?"
Eedit nauraa. Tulkitsen hänen iloisen ilmeensä myöntäväksi vastaukseksi ja suon Rasmukselle kaikki osaamani hyvät ajatukset. Bran hyppääkin hyvin, vaikka ei aivan nollille kuitenkaan, ja kiitän mielessäni leppäkerttua.

*****

Torstai on taianomainen päivä. Siihen ei tarvita kukkasia, neliapiloita eikä leppäkerttuja, vaan yksi eläinlääkäri, joka toteaa Grannin tiineeksi. Tamma on astutettu Rasmuksen äidin Akullakin nyt kahdesti, mutta sitten se on tärpännyt, enkä voisi olla onnellisempi. Kiitän onnea, taivasta ja kaikkia mahdollisia tahoja siitä tiedosta ja ristin sitten vikkelästi sormeni. Tiinehtyminen ei vielä ole tae terveenä syntyvästä varsasta, joten luvassa on paljon odottamista, jännittämistä ja toivomista.

Käyskennellessäni Rasmuksen, Branin ja tiineen tammani kanssa Auburnin ratsastuspuistossa päätän kuitenkin, että edes tämän yhden päivän ajan minä iloitsen enemmän ja murehdin vähemmän. Kun Rasmus haastaa mua kuvittelemaan millainen varsasta tulee, mä jätän korjaamasta että tulee, jos kaikki menee hyvin ja sukellan suoraan syvään päätyyn rakastumaan taas kerran yhteen varsaan, joka ei ole vielä syntynytkään:
”Siitä tulee upea”, sanon kepeästi. ”Se saisi saada Akulta luonnetta, ryhtiä ja ehkä vähän Grannia tiiviimmän rungon. Mutta saa siinä olla Grannin itsepäisyyttäkin, ja ehkä siitä tulee myös aika tumma, ja sen ei tarvitse riittää geepeeseen koska mä varmaan tahdon pitää sen itse.”
”Ori vai tamma?” Rasmus heittää.
”Toivoisin tammaa”, myönnän suoraan. Tiedän, että kaikkea ei voi saada ja jo terve varsa itsessään on enemmän kuin vielä joitakin kuukausia sitten rohkenin villeimmissä kuvitelmissanikaan kuvitella. Tammavarsa tuntuisi kuitenkin alulta: silloin minulla olisi mahdollisuus ihan omaan tammalinjaan, Grannin tytärsarjaan.

*****

Välipäivän kevyiden maastoiluiden jälkeen toivon tietysti, että Granni olisi jo leppeämpi ja vauhdikkaampi ratsastaa kuin keskiviikkoisessa rataestefiaskossa. Päätän puolipaniikissa joka toinen tunti perua päivän toisen startin, mieluummin tietysti isomman sillä sitä pelkään enemmän, ja sitten taas tahdon pysyä suunnitelmassa. Koska en osaa päättää, en myöskään osaa toimia. Startti jää perumatta.

"Hassua", sanon Heidille hakiessani hänen kuljettamaansa Belisaa käsiini.
"Mikä niin?" ystäväni tahtoo tietää.
"Se, että musta tuntuu, että ainakin Grannin kanssa suoritukset tulee olemaan vaikeita, ja silti tämä ei musta tunnu maailmanlopulta."
"Niin sitä pitää", Heidi kannustaa naurun saattelemana. "Ei pidäkään tuntua. Yhteen ratsastusuraan mahtuu kyllä monenlaisia suorituksia."
"Ja elämään", tuumaan syvällisesti.
"Todellakin. Ja mikäs sen parempaa."

Niin, mikäs, kai. En väitä, etteikö minusta olisi mukavaa, jos kaikki elämässäni menisi niin sanotusti putkeen aina ja tuosta noin vain, mutta se on kai täydellisen turhaa toiveajattelua. Virheistä oppii on kautta aikojen ollut minusta yksi ikävimmistä sanonnoista, sillä niin kovin kartan virheitä. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että jos en mitään muuta ole huonoista kisasuorituksista oppinut, niin ainakin sen, että niitä kannattaa murehtia vasta sitten kun ne ovat tapahtuneet, eikä sittenkään liikaa.

”Ai mutta! Mä tiedän mikä sen parempaa”, muistan Belisan kaulaa silitellessäni. ”Granni on tiine. Ja maanantaina lähdetään Saksaan.”
”Oh! Onnea Grannista! Ja onnea matkaan”, Heidi toivottaa ja kapsahtaa halaamaan mua tiukasti. ”Lupaat sitten tulla takaisin.”
”Lupaan”, sanon vakavarmasti, ja sitten mukamas vitsailen (luulen itsekin vitsailevani; en vielä ole myöntänyt itselleni, että pelkään yhä elämäntavoitteidemme eriytymistä): ”Rasmuksen puolesta en uskalla luvata mutta mä kyllä palaan!”
”Totta kai Rasmuskin palaa”, Heidi sanoo, ja minä nyökkään, vaikka mistäpä me kumpikaan sitä oikeasti tiedetään.

*****

Ilmenee, että minun oikeastaan olisi ollut ihan paikallaan murehtia huonoja suorituksia. Belisan kanssa sujuu surkeasti, Grannin kanssa vähän paremmin mutta ei sijoitusten arvoisesti kuitenkaan. Mikä herkullinen mahdollisuus syöksyä itsesääliin ja -syytöksiin!

Sitä en kuitenkaan tee. Karistelen mokailut harteiltani ja keskityn tulevaisuuteen.

”Huomenna pakataan”, sanon Rasmukselle. ”Ja ylihuomenna juhlitaan kesää.”
”Hyvä suunnitelma”, poikaystäväni hyväksyy.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.06.20 7:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9880

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kuuset
5. maaliskuuta 2020
#jusmus #eedit

Aika usein minä jään katselemaan kuusikkoa, joka imee meidän kodista valon ja on jo saanut herkimmät ja valonjanoisimmat kasvini voimaan huonosti. Joskus näen siitä uniakin. Kuuset nielevät unissa koko talon ja meidät ja meidän unelmat siinä samassa, ja kerran minä herään itkien ja Rasmusta kädestä riuhtoen koska unessa hän on häviämässä kuusten voimakkaiden juurien puristukseen. Rasmus pelästyy, ensin repimistä ja sitten siihen herättyään sitä, että minä itken. Minun painajainen valvottaa sinä yönä meitä molempia. Alan oppia, ettei vain unelmia jaeta.

Jonakin päivänä hiekotan pihaa. Lumia ei ole tarvinnut hetkeen luoda, on ollut sateetonta aikaa, mutta kun kevätaurinko paistaa päivät ja talvipakkaset rellestävät öisin, pihasta tulee liukas ja alan pelätä Eeditin vanhentuneiden luiden puolesta. Hän itse ei tunnu pelkäävän. Ihan aluksi, kunnes opimme hänen päivärytminsä ja opimme ryntäämään lumikolan varteen ensimmäisinä, vanha rouva liukasteli pihalla lumitöitä tehdessään. Kun olin kerran töistä saapuessani auttanut hänet ylös lumisesta maasta, tuli siitä välittömästi minulle kunnia-asia, että minä tai Rasmus huolehdimme pihan lumettomaksi ja hyvin hiekotetuksi. Eedit jupisi miedosti, puheli työssäkäyvistä kiireisistä ihmisistä ja jonninjoutavasta eläkeläisestä, mutta minä en kuunnellut ja lopulta rouvakin kiitteli vain tyytyväisenä.

”Kyllä minä ilahduin kun kuulin, että taas saadaan nuoria taloon”, Eedit joskus sanoi ja jatkoi: ”Vaan enpäs silloin edes aavistellut, kuinka hyviä nuoria tulee. Niin paljon on teistä ollut minulle hyvää mieltä että ette uskokaan. Sinusta, Josefina, ja sinun Rasmuksestasi. Kaikkea hyvää ja varjelusta teille.”

Minä vaivaannuin vuolaista kehuista.

Eedit ei suinkaan ole mikään jonninjoutava eläkeläinen, sanokoon mitä sanoo. Kerran viikossa hän käy vapaaehtoisena vanhainkodilla pitämässä seuraa vanhemmille tai muuten huononuntoisille vanhuksille, kerran viikossa vesijumpassa, vähintään kerran kuussa hoitaa luokkamummon tärkeää tointa läheisessä kyläkoulussa jonka lakkauttamisesta on puhuttu iät kaiket vaan ei ole saatu aikaiseksi, niin äänekkäästi on asiaa vastustettu. Eeditkin on kirjoittanut asiasta lehteen ja kaupunginvaltuustoon tai mihin lie, tärkeille ihmisille joka tapauksessa. Kerran viikossa Eedit myös leipoo leipää ja vie sitä Einon yksin jääneelle vanhalle työtoverille. Meillekin Eeditiltä liikenee tuoreita sämpylöitä, ja Rasmus tekee hyväntahtoisesti pilkkaa siitä kun minä liikutun eleestä ensimmäisen kerran niin että melkein itken (ja kyllä, joskus vielä sopivassa hormoniepätasapainossa vähän itkenkin).

Sopu ja tasapaino on kuitenkin löytynyt vaivattomasti: Eedit ei koskaan tunkeile, enkä minä pidä lainkaan raskaana velvollisuutena hänen luonaan käymistä aina silloin tällöin. Viihdyn hänen seurassaan ja autan siinä sivussa ilolla pienissä asioissa, ja vähitellen Eedit alkaa rohjeta esittää avunpyyntöjään avoimemmin. Hän on hyvin pystyvä ja kykenevä ikäihminen, pää on terävä kuin veitsi, mutta ikänäkö tekee jotkin pikkutarkat tehtävät hankaliksi ja raskaita asioita nostellessa on joskus Rasmuksenkin apu paikallaan.

Menen taas käymään Eeditin luona yhtenä kevätauringon kirkastamana päivän ja saan heti kehotuksen käydä pöytään. Perunamuusia ja poronkäristystä, ja puhetta niistä kuusista, jotka ovat toistaiseksi oikeastaan ainoa onneani varjostava asia.

”Kuule Eedit, minä olen ajatellut tuota metsää”, sanon.
”Voi, vaan niinpä se olen minäkin”, sanoo vanhempi nainen skarppina ja tarmokkaana. ”Kun me ei olla sitä oikein Einon kanssa jaksettu harventaa ja pitää aisoissa. Olen minä ajatellut, että pitäisi soittaa pojat sitä harventamaan.”

Hetken minä luulen, että Eedit tarkoittaa omaa poikaansa, sitä jonka kuvia olen ohimennen katsellut, ja ehkä tämän ystäviä.

Mutta ei. Pojan nimeäkään en vielä tiedä, eikä se selviä nytkään.

”Vaan kun en minä oikein tiiä kenelle soittaa ja kuka sen tekisi, ja ettei nyt vaan tulisi hinnassa huijatuksi. Ei se tuo Rasmus sitä tekisi?”

Minulta kestää hetki, ennen kuin ymmärrän mitä Eedit oikein ehdottaa. Sitten minua alkaa naurattaa hysteerisesti. Rasmus, metsien mies ja metsureiden metsuri.

”Rasmusko? Kaataisi puita? En usko että hän”, hekotan. ”Minun isä ehkä, tai hänen. Rasmuksen siis. Voin minä soittaa isälle tai etsiä netistä että kuka tällä alueella tekisi.”
”Siitäpä olisi iso apu”, Eedit hymyilee onnellisena. ”Otahan lisää. Niin paljon kuin sinäkin liikut, pitäähän siinä sitten syödäkin. Ettei ala päivä paistaa läpi, niin kuin minun täti tapasi sanoa.”

Enhän mä jaksa syödä enää yhtään enempää, mutta kiittelen vuolaasti tarjotusta ateriasta ja lupaan vielä ottaa selvää puuston harventamisesta. Joku sen tekee – ei takuulla Rasmus – ja sitten minun ei enää tarvitse nähdä painajaisia kaiken nielevistä puista.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 05.03.20 22:23
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Muuttoviikonloppu
29.2.-1.3.2020
#jusmus #eedit

On karkauspäivä, ja se on minusta aika hyvä päivä kääntää uusi lehti elämässä. Nyt kun me ollaan muuttamassa tavaroitamme uuteen kotiin, mä mietin vähäsen väkinäisen toiveikkaana, että ei se ehkä niin paha paikka olekaan. Onhan se vähän kaukana kaikesta, mutta umpirakastuneena voin ajatella että mistä minä muka olen kaukana silloin kun Rasmus on lähellä, en mistään. Onhan se vähän vetoisa, mutta meillä on takka ja isä on luvannut tuoda pari heiltä liikenevää lämpöpatteria, ja onpahan syy ostaa mukavia vilttejä ja torkkupeittoja. Onhan se vähän hämärä sisältä, mutta kun asiaa oikein ajattelen, sehän johtuukin oikeastaan pihamaan puista. Kuusikko on päässyt hiipimään varsin lähelle taloa, kun Eino on ikäänynyt ja Eedit jäänyt lopulta yksin. Ei heistä ole ollut huolehtimaan tontista; talosta kyllä, tunnollisesti ja niin hyvin kuin he ovat osanneet, ja siihen on energia mennyt.

Minä unohdun katselemaan pihaa ja ajattelen, kuinka kaunis se voisi olla. Talohan on oikeastaan aika viehättävä. Se ei vain pääse oikeuksiinsa, kun piha ympärillä on pääsyt villiintymään ja vallitsemaan.

Rasmus ei unohdu toljottamaan. Rasmus kantaa Antonin kanssa sohvaa taloon. Se oli oikea löytö: hyväkuntoista sohvaa kaupitteli netissä joku, joka ei ymmärtänyt huonekalun todellista arvoa. Hinnan lisäksi olen lapsenomaisen iloinen siitä, että meillä nyt ylipäänsä on sohva sijoitettavaksi meidän olohuoneeseen.

Antonin on paikalle komentanut Aliisa ja tullut itsekin ja käskyttänyt jopa Robert Harringtonin paikalle valmennuspäivänsä päätteeksi, vaikka ei meillä oikeasti ole yhtään niin paljon tavaraa että sellaista seuruetta tarvittaisiin. Aina joku meistä siis tuntee olonsa hyödyttömäksi muiden tohistessa, ja useimmiten Robert, joka nyt sattui saapumaan viimeisenä kun meillä muilla oli jo hyvä systeemi meneillään. Mutta koska minä olen liian nöyrä ja hiljainen komentelemaan muuttoseuruetta, Aliisa on ottanut tirehtöörin paikan, ja neiti Hurulla on tapana mennä vähän yli laidan kaikissa järjestelyissään. Eeditkin pyörii epävarmana mukana, tahtoo olla avuksi muttei tiellä.

”En minä tunkeilla tahdo”, hän sanoi meidän tullessa, ja me kilpaa vakuuttelimme että meidän muuttohulinathan tässä enemmän tiellä hetken ovat mutta varmasti löydämme tavat elellä talossa siten ettemme ole toisillemme häiriöksi. Eedit hymyili, ensin vähän varovasti ja sitten lämpimästi, ja minä näin hänessä itseni.

No, kunnes hän muistutti meidän olevan aika erilaisia:
”Minä se tein lihakeittoa teille, koko seurueelle, ja sittenpä minä vasta muistinnii että eihän ne taida nykynuoret kovasti lihaa syödäkään, mutta kun en se minä kovin hyvin tunne niitä kaikenlaisia uusia vekaanistisia juttuja, mutta sosekeittoa tein, juureksista, sepä se varmaan passaa kun nälkähän teille kantaessa tulee, ja sämpylöitä leivoin ja pullaa, ja jos sopii niin tulette syömään kunhan joudatte mutta eihän teidän mikään pakko ole.”

Se oli yksi pitkä ja polveileva virkekokonaisuus, jota minun oli hieman vaikea seurata, sillä Eedit puhuu hienoisella murteella jota minä en osaa. Ydinviesti oli kuitenkin selvä: meillä on naapurissamme pullantuoksuinen emäntä, jossa elää ja virtaa sukupolvien ruoanlaiton taito, vaisto jo oikeastaan. Minusta se on tyystin kadonnut, jos meidän suvussa on sellaista koskaan kuohunnutkaan. Ei välttämättä ole, sillä suvun on ollut tärkeä taata työtä ja palkkaa niille, jotka jotakin osaavat, etenkin niinä kaukaisina aikoina kun oli vielä kaupunkitalo erikseen ja maalaiskartano tunnettiin Vittsandin kartanona. Mitähän se mahtoi olla, venäläisten valta-aikaa varmaan, kun kaupunkitalosta luovuttiin. Silloin oli ruotsinmielisellä ja länsinaapurin turvin mukavan virkamiesasemansa pitäneellä isoiso?iso..iso...?isällä ja hänen perheellään vähäsen kovat ajat ja suvun omaisuudessa tapahtui niukistumaa. Sittemmin rahaa tuli ja meni ja tuli taas, mutta merenläheinen maalaiskartano pysyi Rosengårdien perheen tukikohtana eikä uutta suurta kaupunkitaloa kuunaan hankittu.

Mutta se melko muinaisesta sukuhistoriasta. Me kiittelimme Eeditiä kovasti ja lupasimme, että kunhan ehdimme, tartumme kyllä tarjoukseen.

Aliisa on vanhasta rouvasta aivan ihastuksissaan, supattaa minulle että kaikilla pitäisi olla oma naapurinmummeli, ja minusta ei ole oikein kohteliasta nimitellä Eeditiä mummeliksi, mutta ei hän kaikeksi onneksi sitä kuullut. Minusta mummeli kuulostaa höpsähtäneeltä. Eedit ehkä hössöttää, mutta on turhan terävä höppänäksi.

Nyt Eedit seisoskelee oman kotinsa portailla ja katselee minua, kun Rasmus ja Anton ovat kadonneet sohvan kanssa toista portaikkoa pitkin meidän puolellemme. Hätkähdän. Tunnen oloni vähän noloksi, sillä olen pysähtynyt pihamaalle tuijottamaan Eeditin ja Einon laiminlyöntejä: talon nurkille pimentäväksi muuriksi levinnyttä kuusikkoa ja villiintynyttä vesakkoa ja puoliksi umpeen kasvanutta tilaa, josta myöhemmin keväällä paljastuu entinen perennapenkki. Sen palauttamisesta entiseen loistoonsa tulee vielä Eeditin ja minun yhteinen harrastus, jossa yhdistyy Eeditin kokemustieto ja minun nuorten ja näppärien käsieni taito. Vielä tiedän kuitenkin tulevaisuudesta yhtä vähän kuin uuden vuokranantajamme elämäntarinasta, mutta aikanaan ne molemmat tulevat minulle kyllä pala palalta tutuksi.

Minä hymyilen Eeditille anteeksipyytävästi. Vanha nainen viittilöi. Menen hänen luokseen.

”Mahtaa olla jano pojilla, kun ahkerasti kantavat. Emmeköhän jouda laittamaan heille juomaa, eivätkö jo jouda pitämään pikkuisen taukoa.”

Melkein ehkä ihan pikkuhippusen verran rakastan jo Eeditiä ja rouvan rauhoittavan hyväntahtoista läsnäoloa. Hymyilen, enkä tällä kertaa lainkaan pahoitellen, vaan vilpittömän kiitollisena kaikesta lämminsydämisestä huolehtimisesta. Astelen Eeditin perässä sisään hänen huoneistoonsa, jossa vanhat äänekkäät kellot tikittävät ja kuulostavat rauhallisilta ollakseen aikarautoja. Eivät kellot kiirettä luo, ajattelen silloin. Jostakin muusta se syntyy.

Esille on jo nostettu hopeatarjotin. Se on kaunis esine, ihastelen itsekseni, ja sitten ääneen Eeditillekin.
”Niinkö”, rouva sanoo silminnähden mielissään, ääni on pehmeä ja pehmenee entisestään kun sormet sivelevät sileää pintaa ja sanat raottavat historiaa. ”Häälahja. Arvokas lahja oli, melkein emme kehdanneet ottaa vastaan, vaan hyvin se on palvellut ja kovasti on siitä iloittu. Enää en siitä raaskisi luopua — vaikka tuleehan se aika kun kaikki maallinen jää taa.”

Eino elää talossa yhä, vaikka makaakin jo metrejä multaa yllään. Näin jo eteisessä ensimmäiset valokuvat miehestä, ja sitten on joku toinenkin, sellainen, jonka nuoruuskuvat ovat tuoreempia. Einon ja Eeditin poika, arvelen, mutten utele. Kai minä hänet tapaan, jos olen tavatakseni, ja kai Eedit hänestä kertoo jos niin haluaa.

Aliisa näkee meidän tulevan Eeditin rapuille, huomaa juomatarjottimen minun käsissäni ja Eeditin käsissä keksikipon, joka ei enää mehukannun, kahvitermoksen, sämpylälautasen ja juomalasien ohella mahtunut sievälle ja tunnearvon entisestään kaunistamalle hopeatarjottimelle.

”Pooojaaat, tauon paikka! Voi Eedit, miten oletkin laittanut niin ihanasti meille asiat, kyllä meidän kelpaa”, Aliisa tohottaa, ja Eedit on taas mielissään. Mieslauma (no nii-in, onhan niitä nyt sentään kolme!) kerääntyy keittiöön ja erityisesti Robert näyttää helpottuneelta. Minä ymmärrän miksi – vihdoin sillekin on jokin selkeä tehtävä. Kuten jo todettua: kantamisessa ei ihan oikeasti tarvita meitä kaikkia. Syömään sen sijaan on kaikki kutsuttu ja tarjottavaa riittää.

”Oltaisiinhan me voitu minunkin tykönä”, Eedit lausuu, mutta hymyilee sitten. ”Vaan onhan tänne jo tullut kotoisuuden tuntua.”
”Kyllä kaikki on vielä aika”, sanon minä ja hapuilen suomenkielistä ilmaisua sille kaaokselle, joka ympärillä muuttolaatikoiden ja paikkaansa löytämättömien huonekalujen muodossa levittäytyy. Tyrskyn myrskyn, muulin mallin, sikin sokin?
”No eipä ole kauan”, Aliisa naurahtaa leppoisasti. ”Se on tuo Josefina semmoinen, että iltaan mennessä täällä on siistiä kuin sisustuslehdessä. Kaunishan tämä rakennus on jo itsessään, eikä Jusun ympärillä mikään pysy pitkään epäjärjestyksessä paitsi minä. Minun järkeistämiseen ei mikään pieni noituuskaan riittäisi.”

Eedit hykertelee, Anton näyttää pohdiskelevan millainen maailmojen mullistus tarvittaisiin Aliisa Hurun normalisointiin, ja minä katson Rasmusta ja saan hänet kiinni katselemasta rasmusmaisen hellästi takaisin. Se on merkillistä: kuinka se saattaa näyttää niin totiselta ja kuitenkin jotenkin rakkaudelliselta yhtä aikaa. Mistä se tunne oikein tuleekaan? Kuvittelenko minä sen vain? Mutta minäpäs päätän luottaa omaan aavistukseeni.

Hymyilemme toisillemme hämillämme ja äkillisen ujoina. Tässä on meidän keittiömme, sotkuineen päivineen, ja me istumassa muuttolaatikoilla kun tilaan jo kannetut tuolit on annettu vieraiden käyttöön. Poskeni punehtuvat hieman, kun huomaan Robert Harringtonin kuikuilevan meitä vaivihkaa. Näkikö se meidän toisiimme suunnatut katseet, huh sentään.

* * * * *

Muuttopäivän iltana jäljellä on vielä kaaoksen rippeitä muttei enää vieraita, ja minä makaan Rasmuksen vierellä aivan liki painautuneena ja rakastan niin paljon häntä ja kotia että se ihan hämmästyttää minua.

”Tiedätkö”, aloitan Rasmuksen silitellessä käsivarttani hitain liikkein, silmät jo piteneviä hetkiä ummessa. ”Mä ajattelin, että mua vaivaisi tänne muuttaminen enemmän. Kun eihän tämä ollut ihan… suunniteltua.”

Rasmus katsahtaa minua vikkelästi ja näyttää taas nolostuneelta. Hänen tehtävähän se oli: sanoa Eeditille ettemme muuttaisi. Naurattaa, ja vähän hihitänkin.

”Minusta tuntuu että tästä tulee hyvä koti kuitenkin”, sanon ja kohottaudun voidakseni taas suudella poikaystävääni, joka hymyilee huuliani vasten ja liu’uttaa kätensä vyötäisilleni, kun mä kipuan sen syliin. Siitä on hyvä katsella Rasmuksen kauniita silmiä, niitä lämpimiä ja helliä ja joskus äkämystyneitä mutta enimmäkseen kilttejä.

”Tuntuuko susta?” mä kysyn.
”Mikä? Miltä?”
”Tämä koti. Hyvältä. Ja elämä.”
”Joo.”
“No hyvä sitten.”


* * * * *

Sunnuntaiaamuna mä herään mielestäni varhain, mutta opin pian että kello onkin jo lähes kymmenen. Jätän Rasmuksen nukkumaan ja hiivin keittiöön. Laitan kahvin tippumaan ja täytän kaksi Eeditin leipomaa sämpylää. Tekisi mieli keittää puuroakin, mutten jaksa, ja pohjaanhan se palaisi varmaan kuitenkin. Kasaan aamupalan tarjottimelle (se on minun omani ja vähemmän kaunis kuin Eeditin, puinen vain) ja vien makuuhuoneeseen. Herätän Rasmuksen uuteen elämään niin miellyttävästi kuin osaan ja hyrisen hyvää tuulta, vaikken alunperin voinut kuvitellakaan viihtyväni täällä.

Siivoilen ja järjestelen vähän, lähden tallille, en pidä matkaa mahdottoman pitkänä sittenkään. Palatessani kohtaan sauvakävelemästä saapuvan Eeditin kotipihassa ja nolostelen hevoselta haisevaa tyylitöntä talliasuani.

”Kauheaa, tänne karistelen vaatteistani heinänkorsia”, naurahdan vähän hädissäni huomattuani, että toppatakin helmaan on totisesti takertunut heinänkorsi, joka juuri Eeditin nähden tipahtaa maahan.
”Höpsistä! Älähän sinä tuosta huoli. Pidänhän minäkin hevosista, oli niitä meilläkin. Tuolla ne ovat tallinkin rippeet, tuolla metikön takana missä Einon kotitila seisoo, tai mitä niistä rakennuksista nyt lienee jäljellä. Kivijalka vielä seisonee kustakin töllistä, mutta eiköhän ole vuodet ja hankien paino jo tehnyt lopusta selvän”, Eedit kertoilee hieman surumielisen oloisena.
”Täälläkö oli talli”, kysyn kiinnostuneena, kun talsimme Eeditin tahdissa taloa kohden.
”Oli, ja navetta, ja hyviä aittoja. Vaan niin se aika ajaa ohi rakennuksista ja ihmisistä.”

Erkanemme kohteliain sanoin rappujemme alla. En tahdo jäädä vahtaamaan, mutta varmuuden vuoksi ja toivoakseni huomaamatta varmistan kuitenkin, että Eedit pääsee kotiinsa. Huoli on turha: iäkäs rouva kulkee raput ketterästi, jos kohta meitä nuorempia verkkaisemmin.

Illallista syödessä muistan kertoa keskustelusta omalta tallireissultaan minua myöhemmin palanneelle Rasmuksellekin. Mun poikaystäväni innostuu samalla tavalla kuin minäkin.

”Talli! Olisipa sellainen vieläkin.”
Nauran Rasmukselle.
”No niin mäkin ajattelin! Sittenhän meillä ei koskaan olisi tästä kiire minnekään kun olisi tilaa koko perheelle”, sanon ja Rasmus katsoo mua suurin silmin, mikä saa minut tarkentamaan: ”Hevosillekin. Onhan ne vähän kuin perhettä.”
”Niin… niin. Niin ne on.”
”Rakennetaanko joskus talli vanhan tilalle”, kiirehdin ehdottamaan. ”Hankitaan sinne Eeditille joku mukava vetohevonen jonka reessä ja kärryillä se voi ajella, ja meidän omat tietysti, ja pistetään vaikka talliyritys pyörimään.”

Se on toimiva puheenaihe. Uppoudumme utopiaan ja suunnittelemme naureskellen höperöitä tulevaisuudenkuvia, sellaista hattaranhöttöistä haavemaailmaa, ja jossakin vaiheessa me ollaan jo remontoitu kellariin asunto Joachimille ja majoitettu Aliisa idylliseen aittarakennukseen riittävän kauas ettei sen ääni kantaudu jatkuvasti meidän kotiimme, ja haalittu laumallinen hirveän hyviä hevosia ja pari somaa ponia ja kaksi mukavaa koiraa ja minulle kissa, ja arvovaltaisimpina tilusten toimien valvojina toimivat naapurin Eedit ja eläkepäiviä omaan aittamökkiinsä viettämään muuttanut pomo.

Topics tagged under eedit on Foorumi | Auburn Estate Ohk
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.02.20 12:55
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Raha- ja muita huolia
22. tammikuuta 2020.
Vuoropuhelu luotu yhdessä @Rasmus A.:n kanssa.


Potentiaalisia tulevia koteja oli rutkasti mukavampi käydä katselemassa yhdessä kuin yksinään. Lauantaiseen kokemukseensa nähden Josefina oli kovin hyvällä tuulella, kun he lausuivat tämänkertaisen asunnon esittelijälle kohteliaat kiitoksensa ja poistuivat. Hänellä oli ollut korkeat odotukset asuntoa kohtaan, eikä hän joutunut pettymään. Valoisa ja avara kaksio oli juuri niin kaunis kuin etukäteen nähdyt kuvat olivat antaneet olettaa, eikä kunnossa ollut vähääkään napisemisen varaa. Lauantaina näkemänsä paritalonpuolikkaan jälkeen Josefina oli huojentunut: kaikki asunnot Kallassa eivät olleet hämäriä, vetoisia, kolkkoja ja lähellä Merenheimojen kotihuvilaa. Niinpä Josefinan ei ollut lainkaan vaikea vastata, kun Rasmus heidän poistuessaan näytöltä tiedusteli, mitä mieltä tyttöystävä asunnosta oli.

Tytön sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Se oli mieltälämmittävä ajatus: he kaksi asumassa pitkään, siis jopa vuosia, yhdessä ihanassa kodissa. Josefina tarttui poikaystäväänsä kädestä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi ja vielä hyvinkin luottavaisena. Totta kai Rasmus olisi yhtä innoissaan asunnosta kuin hän.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.”

Miehen ääni oli kumman ponneton, ja Josefina tunsi olonsa hämmentyneeksi. Epäröikö Rasmus? Rasmus epäröi. Hän loi poikaystäväänsä nopean mutta tutkivan katseen.

”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan. Hän oli haluton miettimään asiaa pidemmälle. Asunnossa ei ollut Josefinan mielestä ollut mitään sellaista vikaa, joka olisi selittänyt nuivan suhtautumisen.
“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja oli pienen hetken hiljaa. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefina harkitsi asiaa hetken ennen vastaamista.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti, “mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?”

Josefinan sydän sykähti vähäsen. Siinä oli aika monta epävarmuustekijää: edellistä hänen ehdottamaansa asuntoa Rasmus ei ollut ottanut kuuleviin korviinsa ja nyt tämä oli liian uusi, liian suuri ja liian keskustassa. Ne kuulostivat sellaisena rimpsuna yhtäkkiä Josefinan mielestä tekosyiltä. Oli vähän niin kuin Rasmus olisi luetellut kaikki keksimänsä syyt kieltäytyä asunnosta ylipäänsä, mutta eihän hänen tyttöystävänsä rohjennut tarttua aiheeseen aivan suoraan.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi, mutta jatkoi kuitenkin rehellisesti: “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Sanojensa päätteeksi Josefina naurahti kireästi ja katsahti Rasmusta tavalla, joka ei juurikaan kätkenyt hänen epävarmuuttaan.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus sanoi ja vaikutti yhtäkiä lähestulkoon pelästyneeltä. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän, kun hän prosessoi tilannetta mielessään. Hinnastako tässä tosiaan oli kyse eikä siitä halusiko Rasmus ylipäänsä asua hänen kanssaan? Katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin. Hän piti siitä profiilista niin kovin.

“Ai… okei. Mä en ajatellut – sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti, sillä rahasta puhuminen tuntui aina yhtä vaivaannuttavalta. Ehkä juuri siksi he eivät toden totta olleet missään vaiheessa oikeastaan keskustelleet budjetista, kunhan olivat suurpiirteisesti rajanneet mitä asunnoltaan toivoivat.

“Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, Rasmuskin myönsi ja sangen vaisusti sittenkin. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?”

Rasmus sysäsi pallon Josefinalle, jota alkoi yhtäkkiä hermostuttaa. Mitä hän saattoi vastata? Mikä oli normaali, odotettu vastaus 21-vuotiaalta, joka teki osa-aikaisesti hanttihommia työkseen ja omisti hevosen ja ratsasti toista? Totuus oli, ettei Josefina oikeastaan maksanut edes Grannin kuluja itse ja Pikin pitämisestä maksettiin hänelle. Palkkatuloihin teki lovea vain osuus Rasmuksen asunnon vuokrasta ja arkipäiväiset menot, ja sitten oli sekin seikka ettei hän alunperinkään ollut vain palkkansa varassa. Kartanon lellipennun rooli painoi hartiat kasaan ja usutti varovaiselle linjalle vastauksessa.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” Josefina kuuli itsensä selittelevän hätäännyksensä lomasta, ja sitten hän koki tarpeelliseksi huomauttaa: ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Välissä Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Ja sitten Rasmus kohotti ääntään niin että Josefina miltei hätkähti.
“Tietenkin me maksetaan puoliksi. En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla”, hänen poikaystävänsä ilmoitti ykskantaan, mistä Josefina arveli tehneensä virheen. Tarkoitus oli ollut hyvä, mutta johonkin arkaan kohtaan tässä oli sohaistu: ylpeyteenkö? Ihan syyttä!

”Enhän mä niin sanonutkaan”, hän korjasi nopeasti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mikä oli hirveän vaikeaa kun pelkäsi toisen suuttuneen. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni. Ei hän yrittänyt ryhtyä pankiksi Rasmukselle. Jos poikaystävä vain olisi suostunut kuuntelemaan hänen kantansa ja uskomaan, että hän toivoi vain heidän molempien parasta eikä yrittänyt millään tavalla loukata, Josefina toivoi. Toivomus jalostui pian viestin välittämisen vaikeudesta johtuvaksi turhautumiseksi, kun keskustelu eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi niin jyrkästi, että Josefina tunsi vastustamatonta halua puolustaa kantaansa heti paikalla, mutta poikaystävä myös jatkoi niin nopeasti ettei hän ehtinyt jäsennellä vastalausettaan. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, sillä Rasmus oli hänen mielestään ärsyttävän järkähtämätön ja ylpeä. Eikö se tajunnut, että tässä oli kyse yhteisen elämän jakamisesta? Yhteisestä elämästä ja siitä, millaista se olisi. Josefina tahtoi sen olevan heille molemmille mahdollisimman hyvää ilman, että se koitui kohtuuttoman kalliiksi kummallekaan, ja mitä sitten jos hänellä oli mahdollisuus kustantaa hieman enemmän?

Mutta ei Josefinasta ollut vänkäämään vastaan tällaisessa asiassa. Kulmiaan kurtistaen tyttö huokaisi syvään ja antoi turhautuneena periksi.

”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?” hän tiukkasi, sillä ajatus herttaisesta vanhasta rouvasta odottelemassa puhelua särki sydäntä. Voi jospa hän olisi hennonnut hoitaa asian itse! Mutta sitten he vain päätyisivät asumaan syrjäisessä paritalon puolikkaassa vastoin tahtoaan.

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen poikaystävänsä perässä, mikä oli vähän nöyryyttävää. Mitä iloa oli pitkistä jaloista, jos Rasmuksen olisi silti ollut ihan helppo karistaa hänet kannoiltaan? Vielä ärsyttävämpää oli, ettei Rasmus pitänyt tätäkään lupausta heti. Kuten tiskeistä, kuten pedin petaamisesta, kuten kaikista sellaisista pienistä asioista tästäkin piti muistuttaa, vaikka Rasmus oli luvannut.

”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, Josefina antoi Rasmuksen kuulla mielipiteensä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

Josefina oli vähällä pysähtyä niille sijoilleen. Eikö Rasmus lainkaan muistanut, kuinka alakuloisissa tunnelmissa hän oli näytöltä tullut? Ja jos muisti, ajatteliko se, että Josefina vain oppisi viihtymään paikassa, joka oli ensivierailulta jättänyt jälkeensä niin surkean mielialan? (Vaikka oli siinä Märtallakin osansa, mutta Josefinan mielessä tunnetilat sotkeutuivat yhdeksi mylläkäksi ja kiinnittyivät Eeditin vuokralle tarjoamaan paritalonpuolikkaaseen, johon tutustuminen oli ollut hänen päivänsä ensisijainen agenda.)

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.”

Siinä oli kuitenkin jo ollut hyvin paljon sisua hyvin sisuttomalle Josefinalle, jonka mieltä kalvoivat monenlaiset huolet. Pienen, epäröivän tauon jälkeen tyttö vielä jatkoikin surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen:
”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen. Kuinka monesti ajatus olikaan käynyt hänen mielessään kuluneiden puolentoista vuoden aikana. Koko seurustelun ajan Josefina oli pelännyt paljastuvansa Rasmuksen silmissä uusavuttomaksi hemmotelluksi tytönheitukaksi, jollainen hän usein pelkäsi olevansa. Tässä se nyt sitten varmasti kuultaisiin.

Sivusilmällä Josefina näki Rasmuksen vilkaisevan häntä samalla kun poikaystävä vastasi:
“Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Josefina katsahti vähän yllättyneenä poikaystäväänsä, joka oli vaiennut hetkeksi. Jotakin hirvittävän lohdullista niissä sanoissa oli. Rasmus oli valmis näkemään vaivaa sen eteen, että he tulevaisuudessa viihtyisivät yhteisessä kodissaan, olisi se sitten missä tahansa. Hartioihin kivunnut kireys hellitti vähä vähältä. Josefina katseli rakastettuaan luottavaisin silmin: Rasmushan pystyisi tietysti mihin tahansa, vaikka sitten tapetoimaan seiniä ja hiomaan lattioita ja kiinnittelemään lattialistoja, ja olisi kaiken lisäksi valmis tekemään sen kaiken, jotta hän viihtyisi paremmin siellä missä he nyt sitten ikinä tulevaisuudessa asuisivatkaan. Aika ihana ajatus.

“Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla”, Rasmus jatkoi vielä.

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän olkiaan karistaakseen lopunkin kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi jo hivenen leppyneenä avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka ja leppyi lisää.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Niine hyvineen, pudotettuaan jo toistamiseen samaan keskusteluun perhehaaveet ja Märta Merenheimon, Josefina jatkoi päiväänsä jälleen hieman varmempana siitä, että jokin sopiva koti kyllä vielä tulisi vastaan.

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 22.01.20 18:47
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ansalankoja
18. tammikuuta 2020
Kirjoitettu yhdessä @Märta M.:n kanssa


Josefina, ypöyksin asuntonäytöllä katsomassa vuokrakotia. Totta se on, mutta ei syytä hätäännykseen: Kallan todennäköisesti imelin pariskunta ei toistaiseksi ole viskellyt lusikoitaan erillisiin muuttolaatikoihin. Hanni Hevoskauppias vain on lähettänyt Rasmuksen kisoihin, eikä mihinkään isoihin, mutta niin mitättömät kuin ne ovatkin ja niin paljon kuin Rasmus huokailee, se menee kisoihin ja pyytää Josefinaa laittamaan sille kuvia asunnosta.

On aika vaarallista lähettää Josefinaa yksin tapaamaan herttaista, vanhempaa vuokranantajarouvaa, joka tahtoo korkeimman omakätisesti esitellä asuntoa. Eedit puhuu ummet ja lammet, kertoilee kuinka mielellään näkisi asunnon nuoren parin kotina, kuinka on jäänyt miesvainaansa jälkeen yksin kaiken kanssa ja tehnyt parhaansa huoneiston kunnon ylläpitämiseksi, vaikka ennen ne olivat Einon hommia. Josefinan sydän nyrjähtää ja hän on vähällä suostua vain siksi, ettei Eeditille tulisi paha mieli, mutta asunto ei ole sitä mitä he Rasmuksen kanssa etsivät.

Se tuntuu vetoisalta ja kostealta, eikä Josefina usko että hänen kasvinsa pitäisivät talon hämäryydestä, ja talo on oikeastaan aika kaukana kaikesta. Olohuoneen seinät ovat vihreät ja keittiön kaapinovet kuljettavat katselijan muille vuosikymmenille (eikä sellaisille hyville ja tyylikkäille). Josefina poistuu kohteliaasti kiitellen ja päättää hiljaa, että Rasmus saa kyllä ilmoittaa heidän päätöksestään Eeditille sillä hän ei siihen pysty. Rouvan tarjoaman pullan, josta Josefina ei myöskään ole kehdannut kieltäytyä, hän sulloo paremman idean puutteessa paperiin käärittynä taskuunsa; ehkä Rasmus ilahtuisi siitä. Josefina ei usein leivo pullaa tai mitään muutakaan sen puoleen.

Seutu on vierasta. Josefina katselee ympärilleen ja ajattelee, että voisi kai hän käydä kävelyllä ja tutkia tuntematonta ympäristöä niin kauan kuin valoa nyt kerran riittää. Ulkoilu tekee aina hyvää keholle ja mielelle.

No, tekee, ellei sitten satu eksymään paikkaan, missä häntä ei kaivata ja kohtaamaan ihmisen, joka ei tosiaankaan häntä kaipaa. Josefina astahtaa uteliaana kehnosti auratulle, sievän näköisen pienen satumetsän poikki kulkevalle polulle — ja huomaa tupsahtaneensa erään talon pihaan. Hätäännys on salamannopea ja sitä ruokkii huomatuksi tuleminen: joku on pihassa lykkimässä haluttomasti lumikolaa, ja jos Josefina toipuisi hämmennyksestään nopeammin ja ymmärtäisi poistua, häntä ei ehkä huomattaisi ensinkään. Omaksi epäonnekseen hän juuttuu aloilleen hitusen liian pitkäksi hetkeksi.

Lumi on peittänyt villa Fårskallen pihan. Se on raskasta, suojasäälunta, ja Märtan kaulahuivi kostuu puuskuttavasta hengityksestä. Kahdet renkaanjäljet kiertävät valkoisen peitteensä alta kurkistelevan enkelin, joka malttaa yhä seistä vanhan suihkulähteen korkeimmalla huipulla, yksisiipisenä, arpinaamaisena niistä kohdista kun kivi on lohkeamaisillaan.

Märta lykkii lumikolaa, koska kuka muukaan sen tekisi. Murronmaata ja Kallaa erottava maantie kohisee kauempana, ohi kiirehtivät autot loskaa lennättäen. Märta ei kuule sitä puuskutuksensa yli, ja sillä on kuuma, niin kovin kuuma talvitakissa ja villapipossa, jonka äiti oli joskus tehnyt Michaelille pienten enkelikutrien suojaksi. Nyt se on tässä, Märtan päässä, ja Märta huomaa toivonsa, että punainen pipo suojelisi häntä paremmin kuin veljeään.

Kola on raskas ja Märtan askel liukas. Kun jalka lipeää ja antaa periksi tytön alta, se kaatuu rähmälleen auraamalleen polulle, tarpeeksi kauas kolan reunasta ollakseen rikkomatta nenäänsä. Uhmakkaana sinihius katsoo mustaa kolaa, pyyhkäisee räkää nenästään ja kampeaa itsensä ylös. Ja tietenkin, koska on Murphyn laki, on myös Märtan laki: mitä ikinä ikävää Märta Merenheimolle sattuukaan, Josefina Rosengård on mitä varmimmin sitä todistamassa.

”Hei!” Märta rääkäisee niin voimalla, että on kaatua uudestaan. ”Tämä on yksityisaluetta!” Pari askelta myöhemmin, pari askelta lähempänä kartanonneitiä villan mailla, Märta huomaa uppoavansa hankeen ainakin nilkkojaan myöten. Siihen se jää, lapasenpeittämä käsi suihkulähteen reunaan nojaten, mutta Josefina Rosengård ei liiku. Ehkä se on kangistunut kauhusta: ainakin katse näyttää sellaiselta.

Puhisten Märta harppoo hangessa, niin vihaisena, että poskia kuumottaa. ”Etkö kuule vai etkö ymm—”, se ehtii sanoa ennen kuin humpsahtaa uudelleen nurin, tällä kertaa nelinkontin, sinisten farkkujen polvet hiljalleen kostuen.

Se typerä empaattinen katse, jota neiti Rosengård on vähitellen alkanut itsekin inhota (sillä aivan liian usein se kohdistuu ihmisiin jotka eivät myötätuntoa tippaakaan arvosta), puskee taas pintaan. Siinä sitä sitten ollaan: Josefina katsomassa Märtaa niin kuin Märta olisi joku parka joka tarvitsee apua. Tietenkin Josefina astahtaa lähemmäs ja ojentaa avuliaana kätensä, kuinkas muuten, koska se on niin vitun hieno ihminen eikä jätä ketään pulaan paitsi uhrautuvaisesti joskus itsensä.

”Anna minä autan, eihän sattunut, anteeksi kun tuppauduin — ei ollut tarkoitus — olin vain katsomassa asuntoa ja seutu on vierasta ja minä eksyin”, Josefina jutustelee hätäisesti tehdessään juuri niin kuin sanoo: se auttaa Märtan hangesta kysymättä olisiko toinen ehkä tahtonut jäädä sinne.

Ja sitten Josefinan katse pyyhkäisee villa Fårskallea ja se kehtaa sanoa vilpittömän kiinnostuneena:
”Asutko täällä? Hieno.”

Jos Josefina olisi muutakin kuin vilkaissut, nyt sitä hävettäisi. Se ei kuitenkaan ole katsonut tarpeeksi nähdäkseen talon kokoa ja vanhaa loiston varjoa taaemmas, eikä se ymmärrä miltä yksisanainen kehu Märtasta kuulostaa.

Onko se tosissaan? Märta seisoo siinä, silmät epäileväisen sirrillään ja Josefinan käsi yhä omalla käsivarrellaan. Hieno. Hieno!

”Asun, mitä sitten”, tytöistä lyhyempi äyskähtää ja riuhtaisee itsensä etäämmälle. Kuin ei yhtäkkiä muistaisi asumustaan, Märta vilkaisee olkansa yli kohoavaa villa Fårskallea. Talvi maalaa siitä siistimmän kuin se onkaan: lumi piilottaa pihalla rehottavat rikkaruohot ja rojut, ja tummaa taivasta vasten pehmeän persikkaisena loistavan talon rappeutuvia maaleja tuskin näki.

”Mitä helvettiä sä täällä teet”, Märta toteaa sitten, koska eihän Josefina tänne huvikseen eksyisi. Niin, eihän hän asu missään hienossa kartanossa toisin kuin huvilan pihaan ”eksynyt” Rosengård itse, tottahan tuollainen hienoneiti tahtoo hieroa sitä vasten Märtan vääristyneitä kasvoja. Sanojensa painoksi se tyrkkää toista — liike on äkillinen, Märtan kädet säikähtävän Josefinan rintakehällä — kauemmas.

Yhtäkkiä tyttöä hävettää. Hävettää ränsistynyt roskakatos pihatien varrella, villa forskol siihen mustalla spraylla  taiteiltuna. Hävettää laho portaikon kaide, hävettää terassilla isän keinutuolin säänsyömä viltti. Hävettää typerä suihkulähde ja typerä enkeli, hävettää koko typerä helvetin talo.

Märtan posket lehahtavat tuleen kun sen silmät löytävät Josefinan varovaisen katseen. Se on vihanen, jumalauta se on vihainen Josefina Rosengårdille, niin vihainen, että sen koko kroppa tärisee kuin heikkomielisellä hypotermiassa.

On vaikea sanoa, näyttääkö Josefina enemmän yllättyneeltä vai hätääntyneeltä. Oikeastaan sitä joutuu miettimään aika usein mokomaa prinsessasadusta tupsahtanutta hentoista neitosta katsellessaan, ja Märtaa kismittää yhtäkkiä se miten pelastettavalta Josefina Rosengård aina, silloinkin kun alakynnessä on ihan toinen osapuoli,  näyttää.

Ja kuulostaa.

”K-kävin asuntonäytöllä ja, ja, ajattelin tutkia seutua eikä minun ollut ollenkaan tarkoitus tunkeutua sinun – sinun kotiin”, se selittelee heiveröisellä äänellä ja alkaa rekisteröidä huvilan kuntoa.

Laiminlyönnin merkkejä ei tarkemmin katsoessa ole lainkaan vaikea huomata. Märta näkee kuinka Josefinan katse keräilee koko sarjan. Tietysti. Näe nyt sitten kaikki. Ihan kaikki mikä on pielessä Märta Merenheimon elämässä.

Ajatus on kuin manaus.

”Martta!”

Huuto kiertää autiota pihaa tovin kunnes rekisteröityy hangessa seisovien tyttöjen korviin.

”Martta, perkele, mitä sinä teet”, kuuluu perästä, ja Märta kääntyy katsomaan isää. Se seisoo puoliksi verrannalla, toinen käsi kävelykepillä ja toinen ovea auki pidellen, ja sen silmät ovat mustat. Märta katsoo niitä, mustia silmiä, ja yhtäkkiä se on kolmetoista ja sairaalassa katsomassa mustia läikkiä isän magneettikuvissa. Isä, silloin vielä nuori ja töissä kirjanpidossa, oli hymyillyt ja silittänyt Märtan käsivartta ja taputtanut Michaelin selkää. Michael näytti enemmän kukkakepiltä kuin pojalta, kuin täyteen mittaansa venytetty pastataikina, ja nyt Märta tuijottaa taas Josefinaa kuin toivoen, että se olisi vain kangastus.

Mutta ei Josefina ole, se on lihaa ja verta, sievä ja pitkänhuiskea kartanonneiti, kuin eksynyt hölmöjen huvilassa. Märta ei saa yhtäkkiä silmiään irti toisesta, ja helvetti, se anelee: jätä minut rauhaan, mene pois, jätä meidät tänne, ole kiltti.

”Kolaan lunta”, se huikkaa olkansa yli, ”pyysit.” Sinisilmän huulet mutristuvat isää katsoessa. Isä, joka ei enää pukeudu värikkäisiin kauluspaitoihin ja tummanharmaisiin neuleisiin. Isä, joka ei pese hampaitaan ellei Märta käskenyt, eikä aina edes silloin. Isä, joka aina iltaisin juttelee äidille ja muille kummituksille keittiössä. Isä, jonka kulmat ovat niin syvässä kurtussa, että ne eivät enää suoristuneet, aivan kuten ei selkänsäkään.

Yhtäkkiä Märta värähtää. Se kääntää katseensa takaisin Josefinaan, ja asetelma tuntuu pelottavalta: on kettu loukussa vailla pakotietä, ja siniverinen kartanonneiti metsästystakissaan valmiina soittamaan torveaan.

Tietenkään tosielämän Josefina ei toitota torvea, sillä sitä ei ole rakennettu sellaiseksi. Se ei tahdo huomiota osakseen ja juuri nyt se saa sitä tilaamattakin liikaa, sillä Josefinalle ennalta tuntematon mies on yhtäkkiä iskostanut luotisuoran katseen häneen. Yhtäkkiä näyttää, että kuviteltu metsästystakki on tiessään. On vähän kuin mikään ei suojaisi Josefinaa Merenheimojen tuijotuksilta, torjuvilta ja pois ajavilta.

”Minäpä tästä —”
”Kuka hän on. Martta, kuuletko, kuka.”
”– poistun, en häiritse –”
”Onko se sinun ystävä, Martta?”

Josefina on jo kompuroinut askeleen taikka kolme taaksepäin. Ystävä, siinä sana joka hänet pysäyttää, koska jostakin syystä sitä niin kovin usein hänen ja Märtan välilleen oikein hopeatarjottimella asetellaan. Josefina miettii minkä pakokauhultaan kykenee, ja sitten ei oikeastaan enää mieti vaan toimii. Kohtelias hymy on iskostettu kotikartanolla selkärankaan, ja virheettömän sellaisen Josefina esittää äkäiselle miehelle, joka on yhä verantansa suojissa ja vähän varjoihin kätkeytyneenä.

”Hmh, kyllä, Märtan tuttava talleilta”, Josefina, se typerys, katsoo korrektiksi esittäytyä. ”Josefina.”

Märtan isä näyttää mietteliäältä. Aika on seisahtanut, on tytöt hangessa hievahtamattakaan ja on herra Merenheimo verannalla kävelykeppinsä ja oven välissä. Vanhan miehen hengitys höyryää kirpeässä tammikuun ilmassa.

”Ystävä”, isä toistaa itsepintaisesti. Tuulenpuuska puhaltaa pihan yli. Villa natisee uhkaavasti. Se elää omaa elämäänsä, on aina elänyt — Märta huomaa vanhassa villassa samaa kuin talvisin jäätyvässä lammessa: se laulaa laulujaan, joka vuosi erilaisia, mutta aina se laulaa.

Märta puree hampaitaan yhteen. ”...Niin.” Isä ei kuule sanoja. Kivi ja kova paikka, oja ja allikko, puu ja kuori, kaksi tulta; niiden kaikkien välissä Märta on.

Josefina ei ole Märtan ystävä, Märta tahtoisi mieluummin kuolla kupsahtaa kuin myöntää jotain sellaista. Märtalla ei ole mitään intressejä pelastaa Josefinaa tukalasta tilanteesta. Mutta se on sille itselleenkin tukala: isä suuttuisi tunkeilijasta maillaan, oli aina suuttunut. Siitä kertoisi myös Josefinalle eteisen naulakossa roikkuva haulikko, josta Märta on ottanut panokset pois jo vuosia sitten. Isä ei muista tarkistaa niitä, ei ikinä.

”No tulkaapa sisälle, helvettiäkö siellä ulkona seisotte!”
”Mutta lumi—”
”Mitä sinä siellä ulkona seisot muutenka!”

Niine murahduksineen isä katoaa villan uumeniin. Märta potkaisee lumikolaa, sitten tuuppaa taas Josefinaa, tällä kertaa kevyemmin — tytöhän ovat nyt samassa veneessä — ja kohti pahamaineista villa Fårskallea.

”Vauhtia”, sinihiuksinen mumahtaa ja pistää siten liikettä Josefinaan, vaikkei kartanonneito kuollakseenkaan tahtoisi totella.

Kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, Josefina laputtaa ylös portaat ja läpi ovesta, jonka tuolle puolen on varjoissa lymynnyt mieskin kadonnut. No, olisihan hänellä ollut vaihtoehto, mutta sellaisten aika oli ja meni. Nyt ovi on painunut kiinni hänen ja Märtan perässä ja painava hiljaisuus laskeutunut heidän ympärilleen. Hieno – se kaikuu nyt Josefinan mielessä. Hän sanoi taloa hienoksi. Hieno talo vastaanottaa hänet petollisen tuntuisena, pakokauhu ei ole kaukana, pelottaa pääseekö täältä koskaan pois kun on kerran sisään joutunut.

”Tohon”, Märta komentaa naulakkoa osoittaen, ja Josefina tulkitsee sen käskyksi riisua takkinsa. Josefina ei tahtoisi riisua takkiaan. Se tuntuisi liiaksi jäämiseltä.

Hajamielisenä se kuitenkin tekee niin kuin käsketään ja pistää takkiaan ripustaessaan merkille, kuinka naulakko ei vain tunnu sopivan kuvaan. Se on uusi, Josefina tunnistaa sen design-huonekaluksi. Mikään muu ympärillä ei vaikuta uudelta vaan pikemminkin nuhjuiselta, tunkkaiseltakin, ja Josefina epäilee tupakanhajun tarttuvan villakangastakkiinsa kuin täiden koululaisiin. Sitten katse osuu haulikkoon, ja se tuntuu sopivan tilaan paremmin kuin naulakko ja sekös tekee puoliväkisin kutsutun vieraan olon säikyksi ja levottomaksi.

”Mä en varmaan”, Josefina aloittaa ja tuntee puhuvansa aivan liian kovaan ääneen vaikkei juuri ylitä kuiskausta. ”Varmaan voi jäädä ihan, hm, kamalan pitkään.”

Miksi siitä pitääkin aina tuntua, että on pakko kohteliaasti selitellä? Aivan kuin tilanne ei olisi kylliksi paha ilman että Josefina Rosengård kiristelee Märtan hampaita maalailemalla ruusuista arkeaan:
”Pitää ehtiä kauppaankin, ja Rasmus, se, hmm, se on kisoissa ja, että – että ehtisin laittaa ruokaa.” Josefinan ääni hiipuu loppua kohden entisestään ja on vähällä hävitä kamppailun kaappikellon roksutusta vastaan.

Märta naurahtaa. Ääni on ruma ja kalskea, se kolisee ja kaikuu tytön rintakehässä. Oliivinen iho värisee Märtan riisuessa takkinsa naulakkoon, Josefinan takin viereen, ja kaikki tuntuu niin epänormaalilta, että sinihiuksen tekisi mieli nipistää itseään. Ja sitten Josefinaa, silkaksi rangaistukseksi tänne eksymisestä.

”Äläs nyt”, tyttö hymyilee, ja sen suunpielet ovat jotenkin väärin Josefinan mielestä. ”Ole koko rahalla nyt sitten. Sinähän tänne tuppasit.”

Märta vaeltaa syvemmälle kotinsa uumeniin. Kaukana on modernien asuntojen korkeat huoneet ja kauniit ovenkarmit. Ei, täällä pitkänhuiskea Michael koskettaisi kattoa varvistamatta ja persikkaiset seinät hukkuisivat punaan Josefina Rosengårdin poskilla.

Isä istuu huoneen perimmäisessä nurkassa, paikassa, jossa yksinäinen sänky kohtaa yksinäisen nojatuolin ikkunan alla. Kävelykeppi lepää keittiötasoa vasten ja ikkuna on vähän raollaan, mutta isä ei polta, ei vielä.

”Laitatko ikkunan kiinni”, Märta käskee, ei pyydä. Josefinaa se ei kutsu peremmälle, mutta hontelo tyttö löytää silti tiensä ovensuuhun. Lattia narahtaa sen askeleen alla, ja Josefina hätkähtää.

Keuhkoja puristaa, Märta huomaa. Se seisoo keittiössä, selin kaikkeen ja tuijottaa teepaketin etikettiä kuin se piilottelisi kaikkia maailman salaisuuksia. ”Otatko jotain?” Kysymys on Josefinalle ja yksin Josefinalle, sillä isä tuijottaa ulos ikkunasta eikä se ole enää täällä.

Ottaako vaiko eikö ottaa, kas siinä vasta pulma. Kun tahtoo poistua mahdollisimman nopeasti mutta on kasvatettu kohteliaaksi, voi humpsahtaa päättämättömyyden ansaan. Olisi kai epäkohteliasta torpata tarjottu vieraanvaraisuus tyystin, Josefina arvelee lannistuneena.

”Voisin ottaa vettä, kiitos”, Josefina ratkaisee ensimmäisen ongelman ja tasapainoilee sitten seuraavan parissa: istuako johonkin alas vai jäädäkö hölmönä seisomaan? Kuljeskellako luontevasti ympäriinsä? Mutta eihän tässä ole mitään luontevaa, ei koko tilanteesaa eikä ainakaan Josefinassa itsessään.

Märta katsoo hetken Josefina Rosengårdia. Tilanne on absurdi: hento, pitkäsäärinen Josefina Rosengård on kuin peura ajovaloissa seisoessaan keskellä Merenheimojen taloa. Villa Fårskalle hengittää raskaasti ympärillä, ja vesihana kirskahtaa kun Märta vääntää sen kylmemmälle.

”Istu”, se kehottaa olkansa yli ja nyökkää keittiösaarekkeen varjossa seisovaa emännänjakkaraa. Sitten se keskittyy laskemaan vettä hanasta. Lavuaarin pohjalla on kaksi lautasta, lusikoita, haarukoita, ei veitsiä. Josefina saa vetensä vihertävään lasiin, jota koristaa McDonald’sin logo, ja Märta liu’uttaa sen keittiötason pintaa pitkin kartanonneidin eteen.

Tyttö vilkaisee isäänsä, jonka hengityksen avonainen ikkuna saa höyryämään. Olkoon, Märta päättää ja nojautuu kyynärpäihinsä, taittaen yläkroppansa niin pitkälle tasoa vasten, että on miltei nenäkkäin Josefina Rosengårdin kanssa.

”Mitä sä oikein haluat musta?”

kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 18.01.20 6:43
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Takaisin alkuun

Siirry: