Kellonaika on nyt 29.09.20 23:35

14 osumaa on löytynyt haulle 0

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

{#}syyspäiväntasaus{/#} {#}kallacup2020{/#}

3. Vaativa B, 6/21 65,824 %
Kun Seppeleessä oli huudeltu osallistujia Kalla Cupiin, Eedi oli ilmoittautunut mukaan ääntäkin nopeammin. Kerrankin jotakin, missä hän ja Noksu voisivat loistaa. Joku olisikin voinut sanoa, että Eedin ja Noksun kohtuullisen siisti rata parin sijan päässä palkinnoilta oli hyvä suoritus. Eedi oli kuitenkin eri mieltä. Alusta saakka Noksu oli ollut oma pirullinen itsensä ja viskellyt päätään nutturoita edellisenä iltana tehdyistä leteistä vääntäessä. Autoon kuljetukseen tottunut jättiläinen sentään oli kiivennyt kerrasta. Kisapaikalla Eedi oli ollut onnellinen, ettei hänen tarvinut pärjätä orin kanssa yksin. Vaikka hoitajan kysyminen ei ollut mennyt ihan putkeen (kahville muka, eihän Eedi edes juonut kahvia), oli Aleksanterista suuri hyöty silloin kun tämä sattui olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  

Verryttelyssä Noksu oli keskittynyt kaikkeen paitsi oleelliseen ja esitellyt kaurismaisia hyppyjä muutamaan otteeseen. Sentään kartanon puitteet olivat upeat. Eedi oli onneksi saanut orin vähän keskittyneemmäksi ennen rataa, ja rata oli sujunut ihan keskiverrosti. Se tuntui kuitenkin aika pahalta, koska lähiaikoina oli sujunut hyvin ja vaativasta A:sta oli tullut jopa voittoja. Luokan jälkeen pieni masennus oli iskenyt Eediin, ja Noksukin vaikutti melko kyllästyneelle.

4. Vaativa A 6/10, 65.089%
Edellisen luokan tulos painoi Eedi mieltä, kuten myös se, ettei hän ollut ehtinyt syödä moneen tuntiin. Noksukaan  ei ollut ollut erityisen hyvän tuntuinen A:nkaan verryttelyssä. Ratsukko palasi tältäkin radalta keskinkertaisen tuloksen kanssa. Onneksi Eedi sai työnnettyä ratsunsa ohjat Aleksanterille lähtiessään metsästämään ruokaa.

Saatuaan käteensä vähän lässähtäneen sämpylän, Eedi soitti valmentajalleen anellen tätä perumaan ratsukon ensimmäisen PSG-tason startin, johon Elias oli heidät Eedin pienestä vastustelusta huolimatta seuraavalla viikolla ilmoittanut.  Eihän siitä mitään tulisi, jos vaativan B:nkin suoritus olisi edelleen tuuripeliä. Elias ei kuitenkaan ollut taipunut, vaan todennut vain, että kyllä se siitä, pidettäisiin seuraavalla viikolla vielä ylimääräinen valmennus.

Yllättävämpi puhelu Eedille tuli juuri, kun sämpylä oli syöty. Noksun omistaja soitti hänelle. Aina välillä Eedi melkein unohti, että ori oli hänellä vain ylläpidossa.
"Moi, ollaan juuri täällä Kalla Cupissa Noksun kanssa", Eedi vastasi yllättävään puheluun.
"Hei! Katselinkin, että teillä oli mennyt siellä ihan ok", kuului linjan toisesta päästä.
"No joo...", vähän varautunut toteamus Eediltä.
"Kuule, me on vähän täällä Hallussa mietitty, ettei meillä oikeastaan ole juurikaan käyttöä Noksulle, ja te tulette niin hyvin toimeen. Ulkopuoliselle se olisi luonteen vuoksi aika hankala myydä, mutta miten olisi, haluaisitko ostaa sen itsellesi?"
Tarjous hiljensi Eedin hetkeksi. Vastoinkäymisistä huolimatta, totta hemmetissä hän haluaisi ostaa Noksun. Opiskelijabudjetilla ei kuitenkaan ihan noin vain ostettaisi osaavaa kouluhevosta. Reilu alennushintakin Noksusta nuosisi varmaan viisi numeroiseksi, luonteesta huolimatta. Puhelimeen Eedi sanoin miettivänsä asiaa, mutta todellisuudessa hän jo tiesi vastauksen. Ei, hän ei valitettavasti voisi ostaa oria. Ei raha puussa kasvanut.

Puhelun jälkeen Eedi porhalsi takaisin Noksun ja sitä kävelyttävän Aleksanterin luo. Eedi tiedosti näyttävänsä toivottomalta sotkulta ottaessaan ratsunsa ohjat, eikä yhtään ihmetellyt Aleksanterin hämmentynyttä ilmettä. Eedi mutisi jotakin hevosen purkamisesta lainakarsinaan ja lähti Noksun kanssa suunnistamaan tallia kohti. Tallissa hevosta purkaessaan ajatus hiipi yhä vahvemmin hänen mieleensä. Mitä jos hän ei ostaisi Noksua? Myytäisiinkö se jollekin toiselle?
kirjoittaja Eedi Myllyoja
Eilen kello 11:08
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 13
Luettu: 625

Sunnuntaitarinoita

#beachparty
Auburnin kartano, 26.9.2020

Okei. Nyt tulee sananen Vivienne Blankleyn valittujen sanojen sanaisesta arkusta. Tai näin. Siiiiiiiiis: juniorimestaruus.

JUNIORI-mestaruus. Tuleeko juniorista mieleen, ööö, juniori (vaikka olenkin aika kypsä mun ikään, luen itseni junioriksi), vai kenties vanha mies tai esim. TOSI VANHA mies??

Eli kysymys: Millä oikeutuksella mun ja Pontson mestaruusnauha annettiin Verkulle (joka joo joo on aika huippu, mutta VANHA)???? Millä oikeutuksella tokaksi tuli TOSI VANHA mies??? Miksi meidän ja mestaruusnauhan välissä sijoittuneissa oli myös vanha täti (ja okei, myös yksi tyttö jolla oli tosi makea tumma ratsuponi, johon Pontus muuten palavasti rakastui)?!?

Sanomattakin selvää, että mä marssin kansliaan ja ajattelin ripustaa Pennan ja Aliisan  – ei, ei sittenkään Aliisaa, vaan Pennan Aliisan avustuksella seinälle. Tulokset piti ehdottomasti korjata, koska tietenkin junioreiden voitto täytyisi laittaa junioreiden nimiin (samassa rytäkässä tämän Salli Tammisen ja mun arvostelupaperit voisivat vaivihkaa vaihtua päittäin)!!

Mutta mitäpä vielä: farssi ja nöyryytysten taival jatkui, kuten Kohtalo tuntui määränneen tämän osakilpailun osalta. Penna ja Aliisa työnsivät mut melkeinpä sanoisin että väkivalloin pihalle kuulutuskopistaan, eivätkä ottaneet oikaisupyyntöjä kuuleviin korviinsa. Ovi pamahti perästä kiinni, sitten kuitenkin uudestaan auki ja sitten taas vielä kovempaa kiinni.

Käytävälle tupsahti joku hiton herkkukori, jonka päälle oli viskaistu sataulahuopa. Just joo!! Palkinnot piti kyllä ihan itse saada valita! Ja sitten vielä: sen herkkukorin päällä oli älyruma post it -lappu, jossa luki “1. luokan viides”. Ai että ne saisivat satikutia, kun mä kertoisin Isbelle että tollainen oli jäänyt kiinni palkintoon!!!

Siinä sitten savusin tavarat sylissä katsomon yläkäytävää pitkin ja mutisin merdaa, kun meinasin tosi osuvasti saadakin niin sanotun paskahalvauksen. En ollut yhtään huomannut Amanda Sokkaa, mutta siinä se oli. Oli koko ajan ollutkin.

“Tikkukaramellit lapsilta”, se melkeinpä hymähti ja pudisteli ehkä vähän päätään, mikä oli niin perin arvoituksellinen lausunto, että mä otin äkkiä jalat alleni ja pakenin.

***

Mä en saanut oikeutta, ainakaan vielä. Kisat oli kyllä kesken, joten mulle saatettaisiin lohdutukseksi ja vääryyden korjaamiseksi ojentaa koulumestarin palkinnot. Pontus hengaili karsinassaan kuivattelemassa hikiään ja mä höyrysin kanslia-episodin jäljiltä nyt tallissa. Yritin kovasti jäähdytellä mun ylikuumentunutta tukkaani.

Olin ajelehtinut tammatalliin, kun mun tarkat korvani nappasivat pätkän keskustelua. UUSI VÄÄRYYS.
“Mitä sä sanoit??” mä sähähdin Antonille, joo, ehkä vähän aggressiivisesti mä myönnän.
“Häh?”
“MITÄ te aiotte pelata?” toistin, ja samalla mä pitelin mun rintalastaa ja suljin silmät, jos tämä vaikka olisi se viimeinen pettymys joka kaataisi Blankleyn tytön uljaan sydämen.
”Ei me, öö, pelata mitään?”
“Ai, tarkoitatko sä sitä beachfutista? Siitähän me äsken puhuttiin!” hihkaisi se Kissan omistaja, vaikka sillä ei kyllä ollut nyt siinä hoitopaikalla Kissa, vaan joku ihan muu. Räväytin silmät auki, ja ei-Kissan lisäksi mä näin muutakin: Antonin, jonka kädet huitoi villisti ilmaa.

Antooonius jäi tietenkin verekseltään kiinni yrityksessään viestiä tälle Kissan omistajalle ja se itsekin huomasi sen. Kissan tyyppi (jolle olin sanonut niin monta kertaa tomerasti moi esittelemättä itseäni, että nyt oli jo tosi paljon myöhäistä), oli vähän hämmentyneen oloinen.
“Onko toikin sun heppa?” kysyin ovelasti. Pitäisi rikkoa jää.
“Joo, on. Marchioness.”
“Ai, hauskaa. Kissa ja Marsu!” hymyilin – ja tadaaa, sitten en hymyillyt enää yhtään!!! “Niin MISTÄ pelistä te puhutte?? Anton. Älä sano että jatkoilla on fudista ja mua ei ole kutsuttu.”
“Öööö...”
“EIKÄ!” mä rääkäisin (ja vähän räkäisin myös. Sitä lensi). “Miksi MUA ei ole kutsuttu! Halooo mun juuret on Italiassa ja Englannissa!! Mitä te suomitomppelit muka tiedätte jalkapallosta??”

Oli vähän aikaa hiljaista, niin hiljaista että mä kuulin Antonin ja Kissa-Marsu-ihmisen nielaisut ja Marsun hengityksen.
“Ootteko te samassa joukkueessa?”
“Mm, joo, ollaan me.”
“Ai, ketä teijän joukkueessa on?”
“Aliisa...”
“Phah! Mokoma! Joo, jatka vaan.”
“Gee”
“PHAH! Sekin petturi!!  – Joo joo, jatka vaan!”
“Sitten Heidi, Jesse ja Juuso.”  
“JUUSOKIN!” (Se meni jo parkaisuksi.)
“Joo, tota, joo.”

“Ei hemmetti”, mä vaan pukahdin. “Pelaako Isbe? Entäs Late?”
“Joo, pelaa ne. Samassa joukkueessa.”
“Ai! Just joo. Voittakaa ne sitten vai mitä!! Entä ketä muita teidän täytyy voittaa?”
“Seppeleestä on joukkue ja sitten Shelyesin tallilta Norjasta”, Kissa-tyyppi vastasi vuorostaan.
“Ai. Seppeleestä en tiedä mutta Norja on ainakin helppo. Ei se oo mikään jalkkismaa. Entä muita?”
“No, Auburnista on vielä kolmaskin joukkue. Sarah, Ellie, Robert, Matilda, Jemiina, Ras...”
“Ai! No se on paha! Tosi paha. Sarah on Espanjasta, Ellie Saksasta, Robert Englannista ja Jemi on peetee (eikö?)! Niillä on jalkapalloa veressä. Geelläkin varmasti on, ja Juusolla, mutta riittääkö ne näin monta jalkapalloiluun syntynyttä vastaan?? En tiedä mutta vinkin voin antaa. Se on Italia. Mä en enää ehdi valmentaa teitä, mutta muistakaa, että aina jos menee huonosti niin rankkari!! Pitää filmata. Jokainen hipaisu on hyvä, pitää vaan osata eläytyä ja muistaa tarvittava dramatiikka. Pienestä naarmusta ei rankkuja saa, parempi filmata varman päälle eli kunnon vamma. Pääsee sitten samalla vähän lepoon vaihtoaitioon. Parasta olisi jos ehtisitte harjoitella filmaukset niin tulee sitten luonnostaan.”
“Öhöm, okei.”
“Okei? Antooon! Ymmärsitkö sä?”
“Joo, tietenkin. Tota, krhhmm, kiitti.”
“Ole hyvä vaan. Mä oon sitten paperilla teidän koutsi ja joukkueenjohtaja ja manageri, otan osan rahoista kun voitatte.”
“Luulen ettei mitään voittorahoja…”
“Älä höpsi, tietysti sellaiset jaetaan. Mä saan kyllä kuulla jos jaetaan.”

kirjoittaja Vivienne B.
lähetetty 27.09.20 1:30
 
Etsi: Spin off
Aihe: Sunnuntaitarinoita
Vastaukset: 3
Luettu: 392

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ruoskaniskuissa rypemistä
25. syyskuuta 2020. #kallacup2020 #syyspäiväntasaus

Ensimmäistä kertaa Josefinan Kalla CUP -historiassa kilpailut olivat päässeet yllättämään hänet. Jotenkin kalenterin sivut olivat hiipineet eteenpäin erikoisen salakavalasti, ja yhtäkkiä oli ollut kenttäkilpailuviikonloppu. Josefina oli oikeastaan oivaltanut kilpailuiden saapumisen vasta seuratessaan huultaan pureskellen puolisonsa huiman hienoa suoritusta kouluradalla. Tosiaan: kilpailut koskettaisivat aivan pian häntä itseäänkin.

Tuntui absurdilta myötäelää Rasmuksen Cup-menestyksessä ja ajatella, että miehen tietämättä hän saattoi aivan hyvin olla raskaana. Sellaisen uutispommin pudottaminen keskelle kenttäkilpailuviikonloppua ei tuntunut soveliaalta; ties vaikka Rasmuksella olisi mennyt pasmat niin pahan kerran sekaisin, että se olisi viime metreillä hävinnyt koko kisan! Se olisi ollut vallan kurjaa, ja niinpä Josefina piti spekulaatiot itsellään ja heittäytyi vain Rasmuksen kisasuorituksia analysoiviin ja kilpakumppaneiden kisavirettä puntaroiviin keskusteluihin niin kuin hänen mieltään ei olisi poltellut hohkava huoli tulevaisuuden häränpyllynheittelystä.

Omaan lähestyvään estestarttiin valmistautumiseen oli kuitenkin mahdotonta keskittyä niin kauan kuin Suuri Kysymys pysyi avoimena. Josefinan olisi kuitenkin pakko kyetä ratsastamaan tosissaan, sillä oikeastaanhan hän ratsastaisi Syyspäiväntasauksessa Runoloiden pussiin: hänen omat ratsunsa olivat poissa pelistä, mutta Niilon Belisalla hän oli luvannut startata metrikympin. Sellaisia ei Belisan kanssa oltu kisaoloissa hypätty montaa. Puolivillainen ratsastus ei kerta kaikkiaan tulisi kyseeseen, Josefina tiesi, sillä sievä ruunikko ei kaikessa herkkyydessään ollut hevonen, jonka saattoi jättää selviytymään radasta yksin. Tammaparka hätääntyisi. Niinpä Josefinan oli katsottava omaa hätäännystään silmästä silmään ja otettava selvää siitä, kuinka aiheellinen tuntemus lopulta olikaan.

“Se on negatiivinen.”
“Sä et ole raskaana. Oletko sä surullinen?”
“En.”
“Sä itket.”
”Niin itken, koska mä olen rehellisesti sanottuna niin huojentunut.”


Huojennus ei kuitenkaan tuonut mukanaan täyttä mielenrauhaa. Vaikkei Josefina enää pelännyt elämänsä mullistuvan, oli kuin mieleen olisi jäänyt omituinen häiriökohina. Kohina ei jättänyt häntä rauhaan vielä sittenkään, kun kilpailupäivä viimein koitti.

Olo oli kummastuttavan irrallinen, kun Josefina seurasi Niilon ja Belisan verryttelyä. Poika varmaan jännitti, hän arveli. Niilon ilme oli niin kovin keskittynyt, ja Josefinan mielestä hän otti liian monta verryttelyhyppyä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen, sillä hän ymmärsi kyllä, mistä tarve hypätä yksinkertaiset verkkaesteet uudestaan ja uudestaan oikein kumpusi: se oli hallinnan tunteen vahvistamista, sen varmistelua että tässä oltiin tehtävien tasalla. Josefina soi Niilolle hermoilun, sillä poika oli kiistatta kokematon ja haastavan paikan edessä.

Ratsukko starttasi luokan ensimmäisenä. Josefina nökötti katsomossa toisella puolellaan Niilon isä ja toisella Rasmus, josta ei tulisi kenenkään isää. Niin Josefina muisti sangen kirkkaasti ajatelleensa, mutta Niilon ja Belisan rataan liittyvät muistikuvat jäivät hatariksi ja katkonaisiksi. Oli kuin hän olisi ollut läsnä vain silloin tällöin; ja milloin hän ei ollut läsnä, kävivät kaikki aistikokemukset utuisiksi ja omituisiksi. Radan päätyttyä he nousivat kaikki, ja hetken aikaa Josefinaa huimasi ja silmissä kipunoi, sillä Niilon ylittäessä viimeisen esteen ja maalilinjan hänen hengityksensä oli kiihtynyt hätäiseksi ja pinnalliseksi. Seuraavaksi olisi hänen vuoronsa kilpailla.

Josefina oli varma, että kaikki oli pielessä. Belisa ei tuntunut omalta tutulta itseltään hänen noustessaan sen selkään. Ihan varmasti Niilo oli tehnyt sillä liian pitkän ja väsyttävän verryttelyn, ja takuulla odotusaika starttien välissä oli liian pitkä, koko kilpailupäivä oli liian pitkä nuorelle ja aralle Belisalle. Päivä tuntui liian pitkältä Josefinallekin, vaikkei hän startannutkaan kuin kerran koko kilpailuissa.

Se tuli ja meni taas: poissaolevuus. Verryttelyssä oli hetkiä, joina Josefina koki ajelehtivansa vailla kykyä päättää suunnasta. Ei se sitä ollut, etteikö ratsu olisi mennyt sinne minne hän ohjeisti, sillä Belisa kyllä kuunteli apuja herkällä korvalla. Josefina ei vain kerta kaikkiaan tiennyt minne hän oli matkalla. Ei Belisan kanssa eikä elämässä yleisesti. Hän epäili katkoneensa viimeisetkin Gullön maaperään ujuttautuneet juurensa eikä ollut vielä valmis luottamaan siihen, että maailmassa oli muitakin paikkoja mihin juurtua uudelleen.

Josefinasta tuntui, että koko virittäytyminen kilparatsastukseen jäi kesken, kun ihan yhtäkkä jo pitikin mennä radalle. Jo valmiiksi tappiomielialalla nainen ratsasti Belisan hiekkakentältä derbylle, joka tuntui lamaannuttavan suurelta. Josefinan jäykkäeleisen tervehdyksen saattoi juuri ja juuri tulkita olevan tuomarille suunnattu, ja sitten piti alkaa ratsastaa. Viimeisenä ajatuksenaan ennen Belisan kannustamista laukkaan Josefina ihmetteli, kuinka esteet nyt näyttivätkin niin suurilta ja kirjavilta.

Suoritus oli kamala.

Puolet ajasta Josefinasta tuntui, että hän oli tyystin eksyksissä, ja oli Belisan kiltin yritteliäisyyden ansiota, ettei heidän virhepistesaldonsa ollut neljää suurempi. Josefina nieli aiemmat ajatuksensa siitä, ettei Belisaa voinut jättää yksin esteradalle, sillä juuri niin hän teki ja silti tamma kuljetti heidät maaliin. Radalta poistuessaan Josefina ei kyennyt nimeämään omasta ratsastuksestaan yhtäkään onnistunutta seikkaa, ellei otettu lukuun sitä, että ainakin hän oli tullut antaneeksi Belisalle tilaa osoittaa olevansa suoritusvarmempi kuin hän oli kuvitellutkaan.

Tuloksia hän ei oikeastaan olisi välittänyt edes tietää. Kaksi kolmasosaa luokan osallistujista teki puhtaan perusradan, mikä automaattisesti tarkoitti häntäpään sijaa heille virhepisteineen. Tuntui kurjalta ratsastaa niin helpolla perusradalla suoritus, josta olisi voinut aivan yhtä hyvin kertyä yhden sijaan vielä kolme muutakin puomia tai uloskielto, mikäli hevonen olisi ollut vähänkin vähemmän nöyrä kuin Belisa. Rasmus puristi häntä lohduttavasti olkapäästä ja Heidi poikkesi kehumassa Belisan hienoja hyppyjä, ja Josefinan teki mieli tiuskaista jotakin ilkeää molemmille. Hyvähän niiden oli kannustaa ja lausua tyhjänpäiväisiä kehuja. Rasmus oli kenttäkilpailunsa jo voittanut ja kivunnut sitä myöten rankingissa jaetulle johtosijalle, ja varmasti se pärjäisi esteilläkin paremmin kuin tyttöystävänsä. Heidi sen sijaan kilpailisi päivän suurimmissa luokissa peräti kolmella hevosella, ammattilaisena ammattilaisten seassa, ja sellaista Josefinasta ei tulisi koskaan.

Josefina piiskoi itseään niin kovin, että lopulta 21. sija tuntui liian hyvältä hänelle. Taakse jäivät muiden muassa lahjakas Salma ja tämän kokenut esteponi Bonnie, jotka ehdottomasti olisivat ansainneet kivuta Josefinan edelle tuloslistoilla. Itsesäälissä ja -syytöksissä rypevä Josefina poti miltei syyllisyyttä siitä, ettei ollut ollut luokan viimeinen.

Hän ei ollut ollut valmis näihin kilpailuihin, vaikka hänellä oli ollut kokonainen vuosi aikaa ratsastaa Belisalla. Heidän koko työskentelynsä tarkoitus oli ollut viedä tammaa tavoitteellisesti eteenpäin, ja yhdeksi tavoitteeksi kuluvalle kaudelle oli nimetty sujuvat 110-radat. Sujuvat. Päänsä sisällä Josefina oli takuuvarma, että Niilo ja pojan vanhemmat olivat hirvittävän pettyneitä häneen, vaikka kukaan ei mitään ääneen sanonutkaan. Mikä nuorten hevosten kouluttaja saati kilparatsastaja hän muka oli?

Ei ehkä mikään.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 25.09.20 18:43
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 105
Luettu: 6487

Syyspäiväntasaus, Kalla CUP:n 3. osakilpailu

purple unicorn Syyspäiväntasaus purple unicorn
(Kalla CUP:n 3. osakilpailu)
#syyspäiväntasaus #kallacup2020

Aikataulu:

Kenttäratsastus 18.-20.9.
VIP 17.9.
Esteratsastus 25.9.
Kouluratsastus 26.9.
VIP 24.9.

Tervetuloa osallistumaan!
Viralliset jatkot: #beachparty
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 08.09.20 15:43
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Syyspäiväntasaus, Kalla CUP:n 3. osakilpailu
Vastaukset: 3
Luettu: 205

Grannin päiväkirja

Tule hyvä viikko
Toinen osa.
24.-26. kesäkuuta.
#kallacup2020 #kesäpäivänseisaus #eedit


Eedit tulee katsomaan rataestekoetta. Se on minusta aika hauskaa, vaikka salaa huolehdinkin, että mitäpäs jos helteinen kilpailupäivä on ikäihmiselle raskas. Sitten soimaan itseäni: huomaan toistuvasti aliarvioivani Eeditin kuntoa ja reippautta. Usein ajattelen hänestä niin kuin hän olisi ikivanha ja sangen raihnainen, vaikka tämä oma naapurinmummomme on todellisuudessa varsin virkeä ja hyväkuntoinen. Helle kuitenkin painaa jopa omaa vireystasoani, ja minulla on sentään useita kymmeniä vuosia vähemmän ikää mittarissa. Siksi huolehdin, että Eedit saa varjoisan paikan ja tietää, missä virvokkeita myydään.

Sen enempää en hänen hyväkseen voi tehdä, sillä startti lähestyy ja siihen on valmistauduttava. Granni on tavallista pahantuulisempi, ja hammasta purren yritän estää noidankehää käynnistymästä. Siitä ei hyvää seuraa, jos sen hyrrän päästää tanssimaan villinä väkkäränä. Ei kuitenkaan olisi ensimmäinen kerta kun niin kävisi: kireä Granni saisi minut hermostumaan, ja sitten ratsastaisin niin huonosti ja epäjohdonmukaisesti, että tamma kävisi entistä mahdottomammaksi.

Tänään en salli niin käyvän. Hengitän syvään ja kävelytän hevosta niin kauan vaatimatta siltä mitään, että omat hermoni tasaantuvat. Vasta sitten alan ratsastaa.

Verryttely jää lyhyeksi, mutta vallitsevassa lämpötilassa en venyttäisi sitä mahdottoman pitkäksi kuitenkaan. Portilla odotteleva Gabriella vilkaisee minua, kun lähestymme häntä.
"Miltäs tuntuu?" Gabriella kysyy ystävällisesti, ja pudistan pienesti päätäni.
"En tiedä. Pelkäänpä, etten saanut sitä ihan reagoimaan jalkaan niin kuin haluaisin. Se on vähän hidas", selvennän tuntojani, vaikka hiljaa mielessäni mietinkin, kiinnostaako Gabriellaa oikeasti vai oliko tämä vain kaikille esitettävä kohteliaisuuskysymys, johon oikeastaan olisi kaivattu lyhyempää vastausta.
"No, ehkä se herää kun pääsette radalle. Tsemppiä!" nainen kuitenkin toivottaa antamatta ilmeen häivähdykselläkään ilmi, että olisin jaaritellut häntä tylsistymiskuoleman partaalle.

Hymyilen kiitokseksi tsemppitoivotukseen, ja se jääkin viimeiseksi hymyksi hetkeen, sillä rata sujuu surkeasti. Granni liikkuu kuin täi tervassa ja huiskii tuon tuostakin kireästi hännällään, enkä ymmärrä lainkaan mihin eilispäivän metrejä nielevä maastoesteradan pikajuna on kadonnut. Vaikka kuinka yritän usuttaa hevosta terävämmäksi ja nopeammaksi, se on kuin pulska ja pyöreä (Pontus-)poni, jota ei huvita juuri tänään edetä mihinkään.

Saldomme on kaksi pudotusta: omituisella tavalla pudonnut trippelin keskimmäinen puomi ja harmmillisesti radan viimeinen sinivalkea pystyeste, jolle rakennettu pitkä ja suora lähestyminen tuntuu hirvittävän hankalalta ratsastaa, kun hevonen ei reagoi pohkeeseen oikeastaan mitenkään. Kahdeksan virhepistettä sinetöi kohtalomme. Tiedän jo radalta poistuessamme, että sijoissa ylöspäin nouseminen on erittäin epätodennäköistä.

Emme me sitten kuitenkaan putoakaan kuin yhden sijan verran, ja olen sangen tyytyväinen istahtaessani Eeditin seuraksi katselemaan muiden suorituksia.

"Pianko se Rasmus hyppää?" Eedit tiedustelee.
"Mm. Kohta", mumahdan jo hieman jännittyneenä, ja olen hajamielisesti huiskaista käsivarrelleni laskeutuneen ötökän tiehensä.
"Annahan hänen olla", Eedit ehdottaa ja hymyilee eeditmäistä kotoisaa hymyään.
"Mitä?" kysäisen hämmentyneenä ja jähmetyn odottamaan selitystä.
"Leppäkertun. Ovat onnekkaita. Kuulemani mukaan tuottavat onnea sille ihmiselle, jonka iholle laskeutuvat - siis mikäli leppäkerttua ei huitaista pois", Eedit kertoilee.
Uskomus on minulle uusi. Kiinnitän katseeni kuusipilkkuiseen leppäkerttuun ja päätän antaa sen olla. Suupieli nytkähtäen kysyn Eeditiltä:
"Voikohan leppäkertun onnea toivoa toiselle ihmiselle, jos ei sitä niin kovin itse tarvitse?"
Eedit nauraa. Tulkitsen hänen iloisen ilmeensä myöntäväksi vastaukseksi ja suon Rasmukselle kaikki osaamani hyvät ajatukset. Bran hyppääkin hyvin, vaikka ei aivan nollille kuitenkaan, ja kiitän mielessäni leppäkerttua.

*****

Torstai on taianomainen päivä. Siihen ei tarvita kukkasia, neliapiloita eikä leppäkerttuja, vaan yksi eläinlääkäri, joka toteaa Grannin tiineeksi. Tamma on astutettu Rasmuksen äidin Akullakin nyt kahdesti, mutta sitten se on tärpännyt, enkä voisi olla onnellisempi. Kiitän onnea, taivasta ja kaikkia mahdollisia tahoja siitä tiedosta ja ristin sitten vikkelästi sormeni. Tiinehtyminen ei vielä ole tae terveenä syntyvästä varsasta, joten luvassa on paljon odottamista, jännittämistä ja toivomista.

Käyskennellessäni Rasmuksen, Branin ja tiineen tammani kanssa Auburnin ratsastuspuistossa päätän kuitenkin, että edes tämän yhden päivän ajan minä iloitsen enemmän ja murehdin vähemmän. Kun Rasmus haastaa mua kuvittelemaan millainen varsasta tulee, mä jätän korjaamasta että tulee, jos kaikki menee hyvin ja sukellan suoraan syvään päätyyn rakastumaan taas kerran yhteen varsaan, joka ei ole vielä syntynytkään:
”Siitä tulee upea”, sanon kepeästi. ”Se saisi saada Akulta luonnetta, ryhtiä ja ehkä vähän Grannia tiiviimmän rungon. Mutta saa siinä olla Grannin itsepäisyyttäkin, ja ehkä siitä tulee myös aika tumma, ja sen ei tarvitse riittää geepeeseen koska mä varmaan tahdon pitää sen itse.”
”Ori vai tamma?” Rasmus heittää.
”Toivoisin tammaa”, myönnän suoraan. Tiedän, että kaikkea ei voi saada ja jo terve varsa itsessään on enemmän kuin vielä joitakin kuukausia sitten rohkenin villeimmissä kuvitelmissanikaan kuvitella. Tammavarsa tuntuisi kuitenkin alulta: silloin minulla olisi mahdollisuus ihan omaan tammalinjaan, Grannin tytärsarjaan.

*****

Välipäivän kevyiden maastoiluiden jälkeen toivon tietysti, että Granni olisi jo leppeämpi ja vauhdikkaampi ratsastaa kuin keskiviikkoisessa rataestefiaskossa. Päätän puolipaniikissa joka toinen tunti perua päivän toisen startin, mieluummin tietysti isomman sillä sitä pelkään enemmän, ja sitten taas tahdon pysyä suunnitelmassa. Koska en osaa päättää, en myöskään osaa toimia. Startti jää perumatta.

"Hassua", sanon Heidille hakiessani hänen kuljettamaansa Belisaa käsiini.
"Mikä niin?" ystäväni tahtoo tietää.
"Se, että musta tuntuu, että ainakin Grannin kanssa suoritukset tulee olemaan vaikeita, ja silti tämä ei musta tunnu maailmanlopulta."
"Niin sitä pitää", Heidi kannustaa naurun saattelemana. "Ei pidäkään tuntua. Yhteen ratsastusuraan mahtuu kyllä monenlaisia suorituksia."
"Ja elämään", tuumaan syvällisesti.
"Todellakin. Ja mikäs sen parempaa."

Niin, mikäs, kai. En väitä, etteikö minusta olisi mukavaa, jos kaikki elämässäni menisi niin sanotusti putkeen aina ja tuosta noin vain, mutta se on kai täydellisen turhaa toiveajattelua. Virheistä oppii on kautta aikojen ollut minusta yksi ikävimmistä sanonnoista, sillä niin kovin kartan virheitä. Nyt on kuitenkin myönnettävä, että jos en mitään muuta ole huonoista kisasuorituksista oppinut, niin ainakin sen, että niitä kannattaa murehtia vasta sitten kun ne ovat tapahtuneet, eikä sittenkään liikaa.

”Ai mutta! Mä tiedän mikä sen parempaa”, muistan Belisan kaulaa silitellessäni. ”Granni on tiine. Ja maanantaina lähdetään Saksaan.”
”Oh! Onnea Grannista! Ja onnea matkaan”, Heidi toivottaa ja kapsahtaa halaamaan mua tiukasti. ”Lupaat sitten tulla takaisin.”
”Lupaan”, sanon vakavarmasti, ja sitten mukamas vitsailen (luulen itsekin vitsailevani; en vielä ole myöntänyt itselleni, että pelkään yhä elämäntavoitteidemme eriytymistä): ”Rasmuksen puolesta en uskalla luvata mutta mä kyllä palaan!”
”Totta kai Rasmuskin palaa”, Heidi sanoo, ja minä nyökkään, vaikka mistäpä me kumpikaan sitä oikeasti tiedetään.

*****

Ilmenee, että minun oikeastaan olisi ollut ihan paikallaan murehtia huonoja suorituksia. Belisan kanssa sujuu surkeasti, Grannin kanssa vähän paremmin mutta ei sijoitusten arvoisesti kuitenkaan. Mikä herkullinen mahdollisuus syöksyä itsesääliin ja -syytöksiin!

Sitä en kuitenkaan tee. Karistelen mokailut harteiltani ja keskityn tulevaisuuteen.

”Huomenna pakataan”, sanon Rasmukselle. ”Ja ylihuomenna juhlitaan kesää.”
”Hyvä suunnitelma”, poikaystäväni hyväksyy.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 29.06.20 7:32
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9880

Grannin päiväkirja

Älä tule paha viikko
Ensimmäinen osa.
22.-23. kesäkuuta.
#kallacup2020 #kesäpäivänseisaus


Aamukaste viipyilee vielä puutarhan varjoisissa sopukoissa, kun tassuttelen pehmeissä kangastossuissani kukkakimpun kera keräilemässä siihen lisää täytettä. Nokkonen kirveltää paljasta nilkkaa, kun astahdan varomattomasti tuomen alle, mutta se tuntuu kesältä enkä pahastu. Tuomen kukinto on ehkä jo hieman nuupahtamaan päin, mutta minusta se on kaunis silti. Olen epätavallisen onnellinen alkavasta vuodenajasta. Vaikka talven hiljaisuus on aina ollut minulle erityisesti mieleen, tänä vuonna kukkaan puhkeava, värikylläinen kesä puhuttelee sulosoinnuin. Ehkä kaiken takana on muisto edellisvuodesta: työläistä mutta rakkauden ja hienojen hevosten täyteisistä, helteisistä, keski-eurooppalaisista, Joen ja keskikaljan hajustamista kesäkuukausista. Viikon päästä olemme jälleen tien päällä Rasmuksen kanssa, ja minulla on tästä kesästä hyvä tunne.

Leikkaan tuomesta kukkivan oksan ja liitän sen kantamuksiini. Kukat ovat kuin ovatkin ehkä jo aivan loistokkaimmat päivänsä nähneet, mutta oksalla on itseoikeutettu paikkansa keräämieni kasvien joukossa. Se on kimpun seitsemäs kukka. Seitsemään liitetty onnen symboliikka tuntuu sopivalta kilpailuviikkoon, ja ehkä mieli viipyilee vielä vähäsen juhannuksessa. Eikös silloin tehdäkin kukkasten koristamia taikoja? Minulta sellaiset jäivät välistä, sillä juhannus kului Ruunaankoskella kilpailuissa.

Vaikka eihän mun oikeastaan tarvitsisikaan ajatella kimpun laittamista tyynyn alle; sen sorttinen juhannustaikominen on kannaltani tarpeetonta. Seitsemän kukan onni riittää vailla unikuvia tulevista puolisoista. Hymyni on yhtä pehmeä kuin nurmi jalkojeni alla, kun suuntaan takaisin terassillemme ja katselen taloa, jonka päätykaksiossa saan asua. Rasmuksen ja minun koti on karistanut lopputalven karun kolkkouden yltään ja ympäriltään, ja siellä meidän on hyvä. Jopa minä myönnän sen nyt nikoittelematta, vaikken tänne aluksi tahtonutkaan muuttaa.

”Hups!”
”Oho. Hei.”
”Hei.” Lämmin hymy.

Tiemme kohtaavat takaovella. Rasmuksella on kahvikuppi kummassakin kädessä, minulla kukkaset sylissäni ja aamun valo selkäni takana, ja ehkä Rasmus valon takia joutuu katselemaan minua niin pitkään. Että sen silmät tottuvat. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on vähällä myös sanoa jotakin, ehkä jotakin ihanaa, mutta se harkitsee harkitsemistaan eikä lopulta sanokaan mitään.

Tai sanoo sitten kuitenkin, hitaasti virittyvä hymynkare huulillaan ja vähän hassulla äänellä, joka on kai vielä puoliksi nukuksissa:
”Juodaanko kahvit terassilla?”
”Juodaan”, hymähdän. ”Laitan vain kukat vaasiin ja tulen sitten.”
”Joo”, Rasmus sanoo, rykäisee pienesti ja näyttää taas siltä, että on vähällä jatkaa tai kenties aloittaa kokonaan uuden keskustelun.
”No?” kysyn miellyttävä jännitys vatsanpohjassa kutkutellen kiertäessäni jo hänen ympäri mennäkseni keittiöön.
”Ei mitään. Tai… oot nätti.” Pikkuruinen tauko. ”Kaunis.”
”Hah.” Siinä kaikki mitä osaan vastata: naurahdus. Se ääni on outo sekoitus ilahtuneisuutta, kiusaantuneisuutta ja suoranaista kiistämistä. Sitten pyyhällän asettelemaan kukat maljakkoon ja punastelen salaa mielihyvästä.

Varpaita paleltaa hieman, kun tovia myöhemmin istumme terassin reunalla ja kahvittelemme. Kesäauringon lämpö tekee kyllä jo tuloaan, mutta vielä hetken yönjälkeinen viileys on voitolla. Sullon itseni mahdollisimman tiiviisti poikaystäväni kainaloon tarjetakseni ja ehkä vähän läheisyydenkipeyttänikin, ja miedosta vilusta huolimatta siinä on oivallista olla. (On Märtan onni, että kotiemme välissä on metsää eikä suoraa näköyhteyttä. Ja meidän, sillä olisihan harmillista antaa happamien katseiden valua kitkeröittämään äitelää imelyyttämme.)

”Hyvä alku kisaviikolle”, päätän, ja Rasmus hymähtää.
”Toivotaan, että viikostakin tulee hyvä.”
”Tulee.”
”Ai?”
”Mä olen tehnyt onnentaikoja”, paljastan salaperäisesti hymyillen, vaikka mitä salaperäistä siinä on: keräsin onnekkaan lukumäärän kukkasia. ”Sullekin.”
”Ahaa? No hyvä. Mä en itse olekaan mikään velho niin onneksi sä hoidat noitumispuolen”, Rasmus sanoo ääni vakavana ja silmäkulma vitsikkäänä, ja kun se vielä virnistää päälle, mun on mahdotonta uskoa että se on todellinen henkilö eikä fiktiivinen hahmo romanttisen hömppäpokkarin sivuilla.
”Juu, luota vain muhun”, rohkaisen ja iloisena ja annan Rasmukselle suukon.

Se läikyttää kahvia sormilleen, mutta onneksi neste ei enää ole mahdottoman kuumaa.

*****

Kilpailuviikko pääsee kunnolla käyntiin joitakin tunteja myöhemmin, kun ratsastan Grannin Auburnin kartanon derbykentälle. Olo on hieman eksynyt. Tiedän varsin hyvin, miten esteverryttelyssä toimitaan, mutta koulukilpailukokemukseni on hyvin rajallista. Saan tsemppaavan kädenheilautuksen Verneriltä, jolle en ole suoraan kertonut kuinka kovasti kenttäkilpailustartti minua jännittää mutta joka kuitenkin on varmasti arvannut sen. Tunteehan valmentajani minut jo monen vuoden ajalta, ja olisi kerrassaan omituista, jos hän pitäisi mua etäisestikään kovahermoisena.

Mutta mulla on kaulassani siro hopeinen riipus, josta haen uskoa mahdollisuuksiini. Neliapila lepää viileänä aivan solisluiden läheisyydessä kilpailupaidan alla, ja ajattelen sitä ennen kuin ryhdyn ratsastamaan Grannia hereille.

Hereillä se onkin, kun suoritamme ohjelmaamme. Se ei ehkä ole kuin vaivainen helppo C, enkä tiedä onko riemuni oikein mittasuhteissaan, mutta totuus on että olen loputtoman huojentunut siitä kuinka helpolta tekeminen Grannin kanssa tuntuu. Oma oloni satulassa on seesteinen, ja hymyilenkin hieman läpi ohjelman loppupuoliskon. Emme epäonnistuneet heti ensimmäisessä osakokeessa.

Muiden suhtautuminen suoritukseemme vaihtelee. Viivi povaa meistä jo kansainvälistä kenttäratsukkoa ja ohiasteleva, meitäkin joskus valmentanut Lauri Merikanto kehaisee asiallisesti siivosta suorituksesta, kuin menestykselläni olisi hänelle jotakin henkilökohtaista merkitystä – tai ehkä ei sittenkään. Todennäköisesti mies oli vain kohtelias. Märta sen sijaan ei piilottele kaikkea muuta kuin kohteliasta mielipidettään:
”Harrasteluokka? Helppo C. Pikkuesteitä. Hävettäisi käydä voittelemassa tuommoisia luokkia, kun on vauvasta asti ratsastellut mamman ja papan sukuhevosilla. Vaan sinäpä tietysti oletkin mielestäsi oikeutettu viemään tikkareita alempiasemaisilta.”
”Ei se mitään ole vielä voittanut. Kilpailuhan on vielä kesken”, yllätyksekseni Kalla Cupiin maailmanmatkaltaan palannut Ava Pulkkanen suvaitsee huomauttaa, mutta sen katse kyllä komppaa Märtan pisteliäitä sanoja.
”Älä sä noista piittaa”, lohduttaa Cella ronskiin sävyyn sitten, kun pahanilmanlinnut ovat lehahtaneet tiehensä. ”Happamia, sanoi kettu.”
En ole varma, osaanko olla piittaamatta, mutta hymyilen silti kiitokseksi. Rasmuksen hevosenhoitaja tuntuu omituisella tavalla vanhalta tutulta, vaikken ole viettänyt hänen seurassaan montaakaan hetkeä.

Seitsemän kukan ja neliapilan onni kantaa sinä päivänä pitkälle: siisti suorituksemme kouluradalla palkitaan hyvillä pisteillä, ja minua itseäni hämmästyttävän korkeat prosentit siivittävät meidät yhteisen kenttädebyyttimme kärkeen. Suoritus tuntui kyllä hyvältä, mutta vasta pidellessäni Nitan käsialan täyttämää arvostelupöytäkirjaa käsissäni ja luettuani sen läpi kolmesti alan uskoa, ettei oma tuntemukseni valehtele. Granni oli hyvä ratsastaa, ja Robertin sanat mieleeni tallennettuna tein itsekin täsmällistä työtä.

Onnellinen hymy ei ole vielä hiipunut kasvoiltani, kun lähden kävelyttämään hevostani takaisin sen kotitallille. Aamu oli ihana, päivä onnistunut ja viikosta on tulossa erinomainen; tunnen sen luissani.

*****

Aivan samoihin sfääreihin koulukokeen tulosten kanssa emme enää Grannin kanssa palaa myöhemmissä osakokeissa, mutta ei meillä musta luokattoman huonostikaan mene. Maastoestekoetta jännitän etukäteen eniten, ja osittain radalla sattuneet pienet mokat menevätkin juuri hermoilun piikkiin, sillä jännittäessäni sorrun ylianalysointiin ja siitä seuraavaan päätöksentekokyvyttömyyteen. Granni tömistelee rohkeasti menemään, ja jos antaisin, se kellottaisi maastoradalle uuden ennätysajan. Maalissa käsiäni särkee ja virheet pyörivät mielessä, mutta kaiken voittaa huumaava euforia: minä tein sen, me selvisimme, ratsastin juuri elämäni ensimmäisen maastoesteradan alusta loppuun saakka. Ihanat ponit, kirjava puoliverinen, upea suomenhevonen ja näyttävä täysiverinen saavat kaikin mokomin päihittää Grannin ja minut tuloslistalla, sillä mä olen juuri päihittänyt itse itseni. Se tuntuu aika makealta.

”Eikö tuo ollut pomolla? Cherish?” kysyn Rasmukselta myöhemmin, kun me omat startit suoritettuamme jäämme nauttimaan kesäpäivästä ja mestaruusluokan jännittävästä annista.

Katselen isolaukkaista, sporttista pientä kimoa, joka saapuu juuri maaliin. Hevonen on tutun näköinen, ja nimikin kutittelee muistoja. Viime kesän aikana Dierk ehti välittää monia myyntihevosia uusiin koteihin, ja olen melko varma, että tämä on yksi niistä.

”Oli varmaan”, Rasmus tuumaa. ”Hyvä tulos.”
”Uskaltaisikohan sen ratsastajaa onnitella”, mietiskelen ääneen, mutta hylkään ajatuksen. Rose on ollut kovassa vireessä päivän maastokokeissaan ja varmasti ansaitsisi onnittelunsa, mutta minä en ole oikea eli kylliksi rohkea henkilö lähestymään häntä. Siltä erää tuttavalliset eleet saavat siis jäädä.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 27.06.20 12:45
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 150
Luettu: 9880

Kamin päiväkirja

Paluu kilpakentille
Auburnin kartano, 28.3.2020
#kevätpäiväntasaus #kallacup2020

Kami, Kamila, ihana, ajattelin, kun harjasin ja varustin savuisaa mustaani, jolle en ollut kaivannut kilpailuhoitajaa. Kotikisoissa omatkin kädet riittivät, vaikka Cava yritti parhaansa mukaan häiritä päivääni silkalla olemassaolollaan. Kamin kanssa olimme treenanneet osakilpailuun varsin kevyesti. En halunnut hötkyillä mammalomilta paluun jälkeen, varsinkin, kun nuoren tamman pohjakunto oli hyvin erilainen verrattuna Ankkaan tai edes Sessaan. Lihakset pitäisi rakentaa hiljalleen, emmekä olleet treenanneet rataa kertaakaan varsan jälkeen. Emme edes valmentautuneet.

Silti en ollut huolissani. Se saattoi olla riski, mutta olin halunnut säästellä. Olimme tietenkin hypänneet, ja jokaisen hyppykerran jälkeen Kami oli jäänyt energiseksi, nälkäiseksi. Vieroitus oli ollut tammalle raskas. Silitin mustaa, ja ymmärsin sitä. Lempi oli ihana ja lempeä varsa, toisin kuin tarhakaverinsa kauhukakara-Norppa, jonka Ankka oli vieroittanut itsestään.

Kumarruin harjaamaan jalkoja pehmeällä luonnonharjalla. Oikean takajalan vuohisrajassa ei näkynyt enää juuri mitään, pieni karvaton juova vain. Haava oli parantunut hyvin. Silti harmitti: Olimme Pennan kanssa treenanneet varsojen lastaamista emiensä perässä, ja koska Lempi ei ollut uskaltanut traileriin, Kamikin oli peruuttanut hädissään siltaa alas. Takajalkaan oli tullut inhottava palkeenkieli, jonka takia jätimme Ruunaankosken irtohypytystilaisuudenkin välistä.

Toisaalta, ajattelin nyt; matkustus, irtohypytys kilpailunomaisessa vilkkaassa tapahtumassa, vieraalla tallilla... Se olisi varmaankin ollut Kamille silloin vielä liikaa. Tapahtuman ja varsojen vieroituksen välillä oli ollut aikaa vain noin viikko, eikä Kami ollut tuolloin vielä oma itsensä. Nyt se oli saanut parannella takajalkansa ja äitisielunsa rauhassa.

Talutin Kamia pitkän aikaa pihapiirissä. Kilpailuiden hulina oli voimaannuttavaa, ja mustakin katseli väkeä rauhallisen uteliaana. Silti Kamissa varsavuosi ei näkynyt kuten Vilassa aikanaan, Kamila oli aina ollut hötkyilemätön. Nyt verryttelyssä se oli alkuun kankea. Tamma yritti korjata asian vauhdilla, mutta olin eri mieltä. Teimme hurjan pitkään käyntityöskentelyä. Venyttelyä, jumppaa, taivuttelua molempiin suuntiin. Sitten laukkaa, sitten vähän ravia. Ihan muutama verryttelyhyppy. Vasta sitten siirryimme kirpeästä ulkoilmasta Kastajana-areenalle, missä suurin osa muista kilpailijoista valmistautui suoritukseensa.

Taas käyntiä, uudestaan vielä laukkaa ja ravia ja yksittäinen hyvä hyppy. Aktiivista käyntiä, kunnes oma vuoro Zelian, Lyylin ja Juuson Benjin jälkeen tuli. Ennen meitä seitsemän oli ratsastanut puhtaan radan, yhdeksän ei; Rasmus ja Jonathan pitivät luokan häntäpäätä, Zelia oli ottanut harmillisen puomin muuten hyvällä radalla, Verneri ja Juuso ratsastaisivat uusinnan. Tulokset jäsentäytyivät päässäni merkityksettöminä, ja olin epätodellisen tyyni tervehtiessäni tuomaria, Arnea, tulevaa valmentajaamme ja Kamin kasvattajaa. Kami oli lämmin, energinen ja laukka hyvää. Pidättelin ja varmistelin silti. En halunnut takasiin yhtään kolahdusta tai huonosta lähestymisestä tammalle pienintäkään syytä epäröintiin.

Kami hyppäsi sarjan varmuudella, mutta nelosestettä se kyttäsi. Värikäs sateenkaari aiheutti itsellenikin puistatuksia, mutta silti Kami luotti ja hyppäsi. Epäröiden, mutta puhtaasti. Loppurata soljui seesteisenä ja maalilinja ylittyi yllättäen.
”Wau, hyvä te!” huikkasi Gee portilta, ”Hieno rata Kamilta!” sanoi Tildakin verryttelyalueella, ja kuuluttamossa Aliisalta ohjat ottanut Penna ylisti lempivarsansa emää suorastaan punat poskille nostattavin sanankääntein.

Uusinnassa hyppäsimme taas Juuson jälkeen (nollarata, taas, onnittelin nopeasti ratsastaessamme toistemme ohi), ja nyt kamala sateenkaarieste puuttui. Kami suoritti rauhallisesti ja varmasti, vaikkakin terävyys oli poissa. Jalat olivat varmaankin väsyneet. Sarjaväli oli ponneton, laukka litteää. B-osan okserilta takapuomi. Mahdollisuus nollanollaan meni, mutta jatkoin siitä välittämättä. Tärkeintä oli saada rauhallinen, hyväntuulinen suoritus. Siinä me onnistuimme. Hymyilytti, ja Kamilan korvat säilyivät innokkaassa hörössä loppuun asti.

Isabella Sokka & Rosengårds Kamila, junnujen 100 cm 10/28, 0/4vp
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 05.04.20 11:41
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Kamin päiväkirja
Vastaukset: 11
Luettu: 670

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

27.03.2020, Junioriestemestaruus


Jeramy Raeske - Kallan Leafrain

Jeramyn mielipide junioriluokasta kääntyi viimeistään siinä vaiheessa, kun mies näki osallistujalistan. Olihan siellä joukossa lapsiakin, tai no, nuoria, mutta suurin osa nuoruudesta keskittyi kuitenkin hevosiin. Mies oli päättänyt letittää orin itse ja jo ennen lähtöä Runiacissa. Ruunikko tuntui energiseltä, mutta luojan kiitos se keskittyi sillä hetkellä pureksimaan hoitopaikan naruja, eikä häntä. Tumma harja taipui paksuille, täydellisen kokoisille sykeröille ja Jeramyn oli otettava hetki työn jälkensä ihailemiselle. Kyllä hän osasi, mutta harvoin vain itse viitsi nähdä sen vaivan.

"Tavarat on jo autossa", Heli kertoi ja pysähtyi hoitopaikan eteen. Jeramy vilkaisi uusinta hoitajaehdokastaan, eikä sanonut mitään. Tyttö oli vasta täyttänyt 18 ja siihen asti nähdyistä ihmisistä ehdottomasti listan kärjessä. Johan Heli oli pyörinyt kuvioissa pari kuukautta, eikä ollut vielä ainakaan joutunut Lellen yliajamaksi.
"Laitanko sille jo suojat?"
"Mmh", myöntyvä mumahdus riitti ja Heli ryhtyi asettamaan tummansinisiä kuljetussuojia orin jalkoihin. Jeramy keskittyi hetken selailemaan instagramia, saattoi ohimennen vilkaista tinderinkin puolelle.

"Starttaat luokan toiseksi viimeisenä", Heli osasi kertoa.
"Näytä", Jeramy ojensi kätensä hoitajalleen, jonka hiukset olivat siistillä poninhännällä pään päällä. Mies vilkaisi niiden takana seisovaa Lelleä ottaessaan kännykän käsiinsä.
"Mmh, pitää olla selässä, kun Tammilehto starttaa. Katso, että Lelle on silloin varustettu ja käveletetty. Haen sen verkka-alueen portilta", Jeramy ohjeisti samalla, kun selasi lähtölistoja. Viviaa ei onneksi tarvinnut ohjeistaa Kimon kanssa samalla tavalla, sillä nainen osaisi kyllä huolehtia tamman paikalle ennen 140-luokan alkua.

Jeramy tunsi olonsa hölmöksi laskiessaan askeleita hävyttömän pienten esteiden väliltä, mutta oli samalla tyytyväinen huomatessaan, että rata tuntui silti teknisesti haastavalta. Ajan sijasta perusradalla hän huolehtisi vain täydellisistä teistä ja mikäli he pääsisivät uusintaan, olisi keskityttävä toisen esteen jälkeen mahdollisimman tiukkaan käännökseen sarjalle. Vaatisi ammattitaitoa tietää miten monta laukka-askelta hevonen tarvitsisi käännöksen jälkeen saadakseen hyvän ponnistuspaikan a-osalle.

Lelle tuntui ruutitynnyriltä, kun Jeramy nousi sen selkään. Se aukoi suutaan sen verran, mitä turpahihna antoi myöden, kun Heli valutti enkkuviltin orin selältä käsivarsilleen.
Hetken asettelun jälkeen Jeramy nosti ravin ja kevensi lähellä hevosta, samalla asettaen sen etuosaa vuoroin sisään ja ulos. Tummat korvat sinisen hupun alla pysyivät lähes luonnottoman paikoillaan ja aluksi Jeramy tunsi, ettei hevonen kuunnellut häntä laisinkaan.

Laukka auttoi, etenkin, kun Lelle pääsi venyttämään askeltaan Jeramyn noustessa kevyeeseen istuntaan. Hevonen tuntui voimakkaalta hyvällä tavalla, sen korvat alkoivat pikkuhiljaa elää ja suuntautuivat yhä useammin ratsastajaa kohden.

Perusrata oli siisti, Jeramy oli ylpeä nuoresta hevosesta, joka oli suoriutunut ilman virhepisteitä pitkästä radasta. Se pörhenteli kaulaansa tyytyväisen oloisena ravatessaan pois katsojien silmien alta. Uusinta alkaisi hetken päästä, viisitoista muuta ratsukkoa oli päässyt taistelemaan kärkisijoista heidän lisäkseen.
"Anna sille sokeripala", Jeramy totesi Helin tuodessa enkkuviltin orin takaosan päälle hetkeksi. Blondi kaiveli taskuaan ja sujautti sitten siedettävän nopeasti palkan Lellen huulien väliin.

Lelle jaksoi hädin tuskin odottaa omaa vuoroaan heidän seuratessa edellisen uusinnan rataa. Oli hyvä päästä suorittamaan viimeisenä, sillä silloin heillä oli aikaraja, jota nopeampia heidän oli oltava. Kärkipaikkaa piti pienikokoinen Greywood's Vanil Noir, eikä Jeramya ollut lainkaan yllättänyt kuinka sen ratsastaja oli kehunut vaniljaa suorituksensa jälkeen.

Viisivuotias jätti syvät kavionjäljet pitävään pohjaan ponnistaessaan laukkaan. Sen kaula kaartui ylöspäin ja Jeramy tunsi kuinka hevosen takaosa jännittyi heidän ylittäessään lähtöviivan. Hän oli tarkka siitä, että ei häirinnyt Lelleä liikaa, mutta ei myöskään antanut sille kaikkea vapautta. Ori tuntui siltä, että se voisi kääntyä kolikon päällä, mutta se tarkoitti myös sitä, että huomion herpaantuessa se saattaisi tehdä sen oman päänsä mukaan väärässä kohdassa.
Jeramyn suupieli nousi virneeseen yleisön kohahtaessa, kun hän antoi hevoselleen vain kahden askeleen verran aikaa valmistautua sarjalle. Hän tiesi Lellen kykenevän hyppyyn, johan se oli hypännyt monesti paikaltaan korkeampiakin esteitä. Orin mahan ja ylimmän puomin väliin jäi reilusti tilaa ja lähestyminen b-osalle osui juuri täydelliseen rytmiin.

"Ja näin arvon katsojat saimme selville luokan voittajan. Jeramy Raeske hevosella Kallan Leafrain tulos nolla virhepistettä päivän nopeimmalla ajalla", miesääni kuulutti.
"Pyydämme seuraavia ratsukoita saapumaan palkintojenjakoon: Jeramy Raeske, Henna Hannukainen, Ada Granstad, Oskari Käkiharju ja Eveliina Joutsjoki."

Jeramy ei edes torunut hevostaan, kun se yritti näykkäistä Arne Rosengårdia, kun tämä pujotti juniormestaruusnauhan ja sinivalkoisen ruusukkeen Lellelle.
"Onnittelut hyvästä radasta. Siistiä ratsastusta hallitulla riskinotolla", mies onnitteli.
"Kiitos", Jeramy sanoi ja nyökkäsi hyväksyvästi. Mies oli tyytyväinen Kallan kasvattiin, joka oli jo varsana näyttänyt siltä, että se oli tehty voittamaan. Sen Jeramy palkintojenjaon jälkeen kirjoitti myös somepäivitykseensä, jossa mainitsi lisäksi tulevasta kantakirjaustilaisuudesta.

Keskiviikkona selviäisi kuinka Lellen tulevaisuus siitoskäytössä avautuisi, sillä vaikka Jeramy itse piti hevostaan täydellisenä, kauneus oli silti vain katsojan silmissä. Ei sillä, että hän uskoisi kantakirjalautakuntaa, mikäli he antaisivat Leafrainille huonoja pisteitä yhdestäkään arvostelukohdasta.
kirjoittaja Heidi N.
lähetetty 31.03.20 17:04
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 13
Luettu: 625

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

22.03.2020

{#}kallacup2020{/#} {#}kevatpaivantasaus{/#}

Oskari mulkaisi (tapojensa vastaisesti) vähän tuimasti kisahoitajaansa, joka räpläsi puhelintaan sen sijaan että olisi huolehtinut Hanhesta, jonka selästä mies oli juuri laskeutunut loppuverryttelyjen päätteeksi.
Mitä mies ennätti näkemään, Facebookin logo siellä vilahti ja se sai hänet tuhahtamaan. Hän ei tommosiin humputuksiin lähtisi, whatsapp sai riittää mitä noihin tuommoisiin sovelluksiin tuli.
"Reija soittaa mesessä", Mila hihkaisi, vilautti puhelintaan työnantajalleen ennen kuin nosti puhelimen vähän matkan päähän kasvoistaan.
"Moi!" punatukka tervehti. Oskari huokaisi jälleen kerran ja lähti taluttamaan Hanhea kohti traileria.
"Hei! Miten meni?" Reijan nuhainen ääni kantautui Oskarinkin korviin. Naisen oli pitänyt osallistua tänä viikonloppuna Ruunaankosken Silinteriin, mutta kuume oli kaatanut naisen jo perjantai-iltana sänkyyn eikä hänestä oltu sen jälkeen saatu muuta näköhavaintoa kuin epämääräinen hiustupsu peiton alta.

"No, kato sitä", Mila naurahti ja käänsi puhelintaan niin, että Reija näkisi aviomiehen tympääntyneen ilmeen.
"Ei hyvin?"
"Hanhen kanssa puhdas rata esteillä sentään", Mila kertoi. "Ainoa puhdas rata."
"Mutta kun ei se riittänyt mihinkään", Oskari puhahti. Hän ei ollut edes odottanut kummoista menestystä Hattien kanssa, mutta Hanhen ympärille oli rakentanut ilmeisesti turhankin korkeat pilvilinnat.
Hattie oli kuitenkin ihan lapsen kengissä kisaurallaan, kun taas Hanhi oli kokeneempi. Mustan tamman kanssa he olivat ihan hyvin pärjänneetkin... Ennen tätä viikonloppua.
"Aatella jos mä olisin osallistunut myös niin siinä olis ukolle nieleskeltävää kun oma vaimo voittaa suomenhevosillaan sen, Reija nauroi kirjaimellisesti räkäisesti. "Noh, ens viikonloppuna sitte."

Oskari tuhahteli omiaan Hanhen puhaltaessa lämmintä ilmaa hänen korvaansa. Aina sama virsi...
Nainen kyllä saisi naljailun aihetta muutenkin. Harrasteluokassa oli ollut ensimmäisillä sijoilla suomenhevoset, joista toinen vielä pienhevonen... Itseasiassa lopullisissa tuloksissa Oskarin ja Hattien oli voittanut kaksi suomenPIENhevosta. Toinen, Sysivalkee ratsastajansa Ava Pulkkasen kanssa, olivat olleet yhden pykälän ylempänä kuin hän oli ollut...
Jos mies olisi ollut katkera kauemmin kuin puoli tuntia, olisi hän saattanut silkkaa kiusantekoaan pyörtää Jesse Arolle antamansa lupauksen siitä, että kyseinen Pulkkanen saisi osallistua Inkalla esteille ensi viikonloppuna.

"Mites sillä Jessellä meni?" Reija kysäisi niin kuin olisi lukenut aviomiehensä ajatuksien poikenneen Inkstain Vegasin ylläpitäjässä.
"Kolmansia lopullisissa tuloksissa", Oskari vastasi Milan riennettyä hänen rinnalleen, jotta molemmat näkyisivät Reijalle.
Pituuseron takia molempien naamaa ei saatu samaan kuvaan. Se oli joko Milan päälaki ja Oskarin kasvot tai Oskarin rintakehä Milan kasvojen lisäksi.
"Hienosti!"
"Mulla on moooonta kuvaa ja videopätkää sulle näytettävänä", Mila selitti.
"Jessestä vai? En halua ajatella millaisia videoita enkä varsinkaan halua nähdä niitä... Ainakaan en myönnä haluavani, koska se Oskari on siinä kuulemassa! Reija naljaili, mikä sai Santasen pyöräyttämään silmiään.
Oskarilta pääsi jälleen kerran tuhahdus, mutta tällä kertaa siinä oli ripaus huvittuneisuutta mukana.
kirjoittaja Oskari K.
lähetetty 23.03.20 20:10
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 13
Luettu: 625

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

Kalla Cupin 1. osakilpailu 2020  - Kevätpäiväntasaus

SOSIAALINEN MEDIA ELÄMÄ

#kallacup2020 #kevätpäiväntasaus
Salma Stjärndahl - Bonnie KN & Salma Stjärndahl - Agnetha 'If

"Me nähdään TAAS!"

Jusun nauru sinkoili pitkin Auburnin parkkipaikkaa ja kimposi trailereista, joita oli siroteltu sikin sokin kuin leikistä unohtuneita legopalikoita. Hän oli juuri taluttanut ison tummanruunikon puoliverisen sinisenharmaan trailerin takaa ja ollut törmätä minuun, kun harpoin kovaa vauhtia vastakkaisesta suunnasta. Puoliverinen otti askeleen taaksepäin, nosti päänsä ja käänsi korvansa luimuun Jusun pysäyttäessä sen painamalla valkoisen kisahansikkaansa hevosen tummaa karvaa vasten.

Jusu näytti Kilpailuihin Valmistautuneelta. Takki istui hyvin, saappaat kiiltelivät himmeästi aamuauringossa ja hyvinharjattu hevonen hänen rinnallaan sai kuvittelemaan, että koko kisat oli jo itse asiassa käyty ja Jusu oli voittanut. Siltä hän ainakin näytti.

"Aiemminhan me törmättiin kisoissa ehkä kerran puolessa vuodessa", Jusu naurahti. "Mutta nyt tää on jo toinen kerta parin viikon sisään."

"Eiköhän niitä tuu paljon lisää, ainakin valmennuskatsastuksen perusteella", hymähdin - sekä Jusu että minut oli hyväksytty Janna Luhdan estevalmennusrenkaaseen. Jusu nyökytti iloisesti.

"Ootko sä muuten nähny tätä ennen?" hän kysyi taputtaen tummanruunikkonsa kaulaa. Se oli siro, kaunispiirteinen tamma, jonka viimeistellyn kisailmeen hapan naama ja sykeröharjaa kohti painunut korvapari sai hiukkasen vinksahtamaan. "Tää on Granni. Sä taidat tuntee sen vanhemmat, Tikrun ja Ransun."

"Oikeesti? Onks TÄÄ Tikrun ja Ransun varsa?" Huudahdin. Tikru ja Ransu, Seppeleen esteope Pirren isot honkelot puoliveriset, olivat piirtyneet elävästi mieleeni vaikka kumpikin oli lähtenyt tallilta jo vuosia sitten. Niille oli kai rakentunut ikuinen paikka sydämeeni pitkäraajaisille, massavasti liikkuville estehevosille varattuun erityiseen soppeen.

"Me taidetaan startata samassa luokassa jos mä katsoin oikein, mä ja Granni ja sä", Jusu jatkoi ja hytisytti olkapäitään. "Mua kuumottaa jo valmiiks. Ei ehkä niinkään kisaaminen, vaan se että mulla on kolme hevosta täällä. Ja lisäks pitää saada jostain mielenrauhaa et voin katsoa Rasmuksen radat ilman, että puren kielen poikki."

Traileri ajoi ohitsemme ja siirryimme Granni vanavedessä sivumpaan voidaksemme jatkaa keskustelua.

"Mitkä sun muut hevoset on", kysyin.

"Belisa, se jolla mä tuun renkaaseen", Jusu sanoi ja irvisti ilkikurisesti - muistin vetävästi hypänneen ruunikon valmennuskatsastuksesta. "Ja sit mulla on kolmessakympissä Esmeronya. Se on ratsuponi."

"Poni!" Hihkaisin niin, että ohi kulkeva blondi kalliinnäköisessä kypärässä vilkaisi minua arvokasta nenänvarttaan pitkin. "Mä en tienny, että sä kisaat ratsuponilla!"

"Sanoo poniratsastaja itse", Jusu naurahti. "Mä katsoin listoja ja näytti siltä, että sä oot kahdessakympissä ainoa poniratsastaja ja mä kolmessakympissä. Voidaan pitää toisillemme peukkuja."

*

Ehdin katsoa ison osan junnumestaruuksista ennen meidän luokkamme alkua. Olin saanut hyvän paikan Tammi-areenan katsomon eturivistä ja taputtanut juuri Rasmukselle, joka hyppäsi minulle vieraalla punaruunikolla, kun katseeni kiinnittyi radalle ratsastaneeseen pieneen hiirakkoon poniin. Sen tavassa kaartaa kaulaansa ja tikuttaa eteenpäin oli jotain tuttua, ihan kuin olisin katsellut sitä aiemmin unessa tai jossain toisessa todellisuudessa. Vilkaisin osallistujalistaa. 025 Ella Olkisuo - Polar. Ponin nimikin kuulosti etäisesti -

Äkkiä tajusin että Polar oli tosiaan Polar, Seppeleen entinen tuntiponi joka oli ostettu talliin joitakin vuosia sitten yhtä aikaa Arktikin kanssa. Olin pitänyt kovasti matalasta, herkkäkylkisestä ruunasta. Hivuttauduin eteenpäin katsomon puupinnalla ja painoin kyynerpäät polviini nähdäkseni paremmin ratsukon suorituksen. 

Tunsin yllättäen ylpeyden läikähdyksen sisälläni. Polar näytti hienolta. Se vähän väsynyt, vähän turtunut poni, joka oli ollut Seppeleessä, oli kadonnut. Tilalla oli rytmikkäästi laukkaava kiiltävän tumma ratsu, jonka selässä ratsastaja keinui kuin vantteran laivan hytissä.

*

Metrikympin ratakävelyssä silmiini osui puolituttu hahmo, joka harppoi paraikaa 3A:n ja 3B:n väliä siistit kisasaappaat maneesin kattovaloissa välkähdellen. Ehdin vain vilkaista häntä oman ratakävelyni lomassa ja unohdin jo hänen olemassaolonsa, kunnes osuimme sattumalta violettivalkoisen pystyn jälkeen rinnakkain. Silloin tunnistin kuka hän oli. Susanna, taas yksi esterengaslainen, joka ratsasti nuorta kirjavaa tammaa. Nostin katseeni maneesin vaaleasta hiekkapohjasta ja hymyilin hänelle salaa.

"Jännittää", Susanna supatti minulle suupielestään samalla, kun harppasi pitkän askeleen eteenpäin.

"Samat sanat", vastasin niin, etteivät parin esteen päässä olevat muut kilpailijat voineet kuulla.

"Ootko sä sillä ponilla?" Susanna vilkaisi minua vaivihkaa.

"Oon", mumisin. "Ja myös mun hevosella, mutta en tässä luokassa."

"Me hypättiin jo toi junnumestaruus." Susanna hiljeni hetkeksi ja nosti katseensa kahden esteen välille jäävään tyhjään tilaan. "Mä toivon, että Tintti säästeli paukkuja vielä tähänki."

"Hyvin se menee", supisin. "Tää on meille vasta eka startti tänään."

"Tsemppiä", Susanna kuiskasi. Olimme tulleet unensiniselle okserille.

"Samoin."

Ratakävely kuulutettiin päättyneeksi.

*

Kahdessakympissä hyppäsin Bonniella luokan ensimmäisenä ja Agilla puolivälissä, joten sen jälkeen minulla oli runsaasti aikaa jäähdytellä hevosia ennen tuloksia. Talutin loimipeitteisiä hevosiani pitkin Auburnin aurinkoista pihaa ja annoin katseeni lipua ratsukosta toiseen. Oli muutamia, jotka joko tunsin tai luulin tuntevani: olin nähnyt Ransun vieraan ratsastajan kanssa parkkipaikalla ja ilahtunut, että tänään paikalla kisaisi siis sekä isä että sen varsa. Ison, vaaleaksi rapatun tammatallin ohi kulkiessani olin luullut nähneeni väärin, mutta tunnistanut Aleksanterin siskon Madden, kun hän oli heilauttanut minulle vaisusti kättään.

"Mä oon vähän pihalla", hän oli tunnistanut eikä tosiaankaan ollut juoksuhousuissa ja tuulitakissa sopinut mielikuvaani Maddesta, jonka tiesin. Olin pohtinut uteliaasti oliko hän tosiaan muuttanut Kallaan niin kuin Aleksanteri oli minulle ohimennen joskus sanonut. "Mun hoitohevonen starttaa täällä. Sen nimi on Sipsi."

Aleksanteri oli puhunut kerran tai pari myös Sipsistä, jota oli hoitanut sinä lyhyenä ajanjaksona, jonka oli asunut Kallassa. Madden mentyä yritin vilkuilla ympärilleni nähdäkseni sipsinnäköisen hevosen, mutta luovutin huomatessani pihapuun alla sen sijaan Rasmuksen. Talutin perässäni rennosti kulkevat Bonnien ja Agin hänen luokseen.

Rasmus oli kai juuri tullut radalta, sillä hän löysäsi Coralin satulavyötä eikä ensin huomannut minua.

"Menikö hyvin?"

Hän hätkähti ääntäni ja ponnautti päänsä satulasiiven alta kuin olisin ollut hevospomo ja hän minulla töissä. Minua melkein nauratti.

"Ai se olit sä." Rasmus puuskautti ilmat keuhkoistaan. "Hyvin menemisen näkee sit luokan lopuksi. Kummalla sä ratsastit?"

"Molemmilla", vastasin. Agi painoi ohitseni kohti Coralia ja jouduin kääntämään molemmat hevoset voltille saadakseni välillemme pari metriä tilaa. Tamma steppasi, nosti päänsä korkealle ja sai Bonnienkin nykäisemään ohjia ja peruuttamaan vastakkaiseen suuntaan.

"Anna mä autan", Rasmus virkkoi. "Mä voin ottaa Bonnien."

Sain käännettyä Agin poispäin Coralista, joka oli kääntänyt korvansa epävarmaan tanaan, ja ojennettua Bonnien Rasmukselle. Hän veti ponin sivuun Agin luota ja kliksauttisen tottuneella kädenliikkeellä trailerin seinässä roikkuneen riimunnarun sen kuolainrenkaaseen. Bonnie jäi aloilleen, puuskahti ja kurotti ottamaan tupsun Coralin edessä roikkuvasta heinäverkosta.

"Musta tuntuu, että oon koko ajan satulassa", Rasmus sanoi kääntyen puoleeni ja nojautuen Coralin kylkeen. "Joko itse tai silloin kun Jusu hyppää. Tuntuu että teen ihan yhtä paljon töitä vaikka istusin vaan katsomassa sitä."

"Ja sullakin taitaa olla useampi hevonen?"

Rasmus nyökkäsi.

"Mulla on kolmessakympissä vielä Cava. Se on Amanda ja Isabella Sokan hevonen."

"Ja ori?" Varmistin painaen kättäni vasten Agin ryntäitä estääkseni sitä hivuttautumasta Coralin viereen. Rautiaankimo oli astunut epävarman askeleen poispäin Agista eikä näyttänyt erityisen ilahtuneelta tammani avoimesta flirttailusta.

"Ja ori", Rasmus sanoi pieni hymynpiiru suupielessään.

"Toivottavasti Agi ei nää vilaustakaan siitä", huoahdin. "Jos se rakastuu jokaiseen sen oman luokkan oriin näin pahasti, mä voin yhtä hyvin jättää sen kuhertelemaan ja käydä hyppäämässä radan yksin. Agi ei varmasti panis pahakseen."

*

Kisojen viimeiset bongaukset tein lauantai-iltana after ridessä. Ajattelin kahden kimon omistajana, etten mistään hinnasta voinut jättää white partyja väliin, ja olin jopa lainannut Cellalta puhtaanvalkoisen voileemekon, jossa oli avoin selkä ja korkea kaulus. Mekko oli minulle melkein sopiva, ehkä vähän liian pitkä, mutta valkoisissa korkokengissä pituutta ei juurikaan huomannut. Oli tuntunut hyvältä käydä suihkussa, laittaa hajuvettä ja istua melkein tunti peilin edessä meikkaamassa. Estekisat oli ratsastettu jo edellisenä päivänä, joten minulla oli oikeastaan ollut melkein vuorokausi aikaa jälkihuoltaa hevosia, kihartaa hiuksia ja ajella kaikessa rauhassa laskevan auringon valossa takaisin Kallaan. Olin soittanut radiota täysillä ja antanut auton ikkunoiden olla auki niin, että sulavan lumen ja heräävien pajunoksien tuoksu oli puhaltanut kirkkaana läpivetona etupenkin poikki.

Lyöttäydyin after rideen saavuttuani suoraan pöytään, joka oli jo ennestään täynnä tuttuja: Alviina, Kaspian ja Robert istuivat juomiensa kanssa ja näyttivät siltä, etteivät oikein tienneet oliko heillä mukavaa yhdessä. Alviina oli asettunut penkille, joka oli mahdollisimman kaukana Kaspianista, ja kääntänyt rintamasuuntansa kohti Robertia. Näytti siltä, kuin Alviinalla ja Robertilla olisi ollut meneillään pienimuotoinen näytelmä, jota Kaspianin oli määrä seurata.

Istuin Kaspianin viereen ja asettelin jalkani korkokenkineen mitenkuten matalan pöydän alle.

"Sä taisit olla todella kiireinen silloin kenttäkisojen aikaan", Alviina paukautti Robertin suuntaan saman tien, kun oli nyökännyt minulle hätäisen tervehdyksen. Robert näytti siltä, että olisi mieluummin jutellut kanssani kuin vastannut Alviinalle. "Treenasitko sä vielä Harrylla?"

"En treenannu silloin enää mitään uutta", Robert mutisi vaivaantuneena jonnekin pöydän ja drinkkinsä väliin. "Kiva kun tulit, Salma. Jäätkö sä Kallaan yöksi?"

"En mä tiedä vielä", yritin sanoa, mutta Alviina puhui päälleni.

"Mietin vaan kun sua ei näkyny sillon kun oli koulu- ja maastokoe." Alviina pyöräytti silmiään ja nojautui penkillään taaksepäin. "Onko täällä jotain ruokaa? Eikö tällaseen tilaisuuteen kuulu että meille tarjoiltais?"

"Miten sulla meni, Kaspian?" Kysyin ystävällisesti vieressäni istuvalta pojalta, joka oli seurannut keskustelua hiljaa kasvoillaan kunnon pojan kiltti ja ystävällinen ilme. Olin tottunut näkemään sen hänellä niin silloin kun hän puunasi Lassea, ratsasti sillä posket ponnisteluista hehkuen tai kuunteli niska nöyrässä kumarassa äitinsä kovaäänistä kommentointia, joka satunnaisesti kaikui hänen ratsastaessaan pitkin Seppeleen pihapiiriä.

"Mä starttasin helpon B:n ja helpon A:n", Kaspian aloitti kuin hyvä koululainen, joka kirjoitti oikeaoppista koevastausta. "Oli kivaa ratsastaa Lassella."

Jäin hetkeksi odottamaan Kaspianin jatkavan, mutta hän napitti minua silmiin ystävällinen ja vähän häkeltynyt hymy huulillaan kunnes ymmärsin, että tähän kryptiseen vastaukseen minun oli tyytyminen.

Robert ja Alviina olivat jatkaneet vaivaannuttavaa kissa-hiiri -leikkiään kenttäkokeen osakilpailuista, kun pöytämme ohitse kulkivat Elias Hilvan, Kristian Berg ja Aaron Nevanoja.

"Me istutaan tähän hetkeksi", Elias sanoi nopeasti ja veti viereisestä pöydästä tuolin viereeni. Kristian ja Aaron kolusivat hänen molemmille puolilleen.

"Tiedätteks te Pirkko Repon? Sen valmentajan joka menee Grötillä?" Kristian sihahti ja kumartui lähemmäs minua ja Kaspiania. Me nyökkäsimme. Robert ja Alviina olivat niin syventyneitä Alviinan johtamaan pikku jutusteluun, etteivät edes huomanneet.

"Se alotti tossa baaritiskillä meidän kanssa jonku ihme arvailupelin, halus että veikataan monta sijoitusta Juuso Sherman sai koko kisoissa", Aaron sanoi puoliääneen. Hän keskeytti hörpätäkseen lasistaan ja irvisti sitten. "Se kai meni jotenki sekasin siitä, että Juuso sijottu koulukokeessa sekä tulokasluokassa että CIC kolmosessa. Ne hyppäs viittäkymppiä ja kuuttakymppiä estekisoissa molemmat, ja Repo otti henkilökohtaisen agendan selvittää kummalla meni KAIKEN KAIKKIAAN PAREMMIN."

Kristian päästi kärsivän äänen.

"Me sanottiin et täällä on alkamassa karaoke ja olis to-del-la tärkeetä että me päästään jonoon ekaks. Ja se päästi meidät meneen." Kristian naurahti. "Vaik mä en kyllä tiedä koska koittaa se päivä, jolloin tän putingin after ridessa olis karaokea."

Aaron veti käden hiustensa poikki ja vilkaisi ympärilleen täyttyvässä huoneessa. Oli outoa - tavallaan aika hauskaa - nähdä heidät kaikki juhlavaatteissa, ilman hiekkaisia saappaankärkiä ja puunauksesta huolimatta hevosenkarvaisia ratsastuskäsineitä.

"Kai tässä kohta joku puhe alkaa", hän sanoi. Seurasin hänen katsettaan kohti huoneen päätyä, jonka olevan pöydän ääressä Isabella ja Amanda Sokka olivat juuri nousseet seisomaan ja hehkuivat jumalaista hymyä huoneen joka nurkkaan.

Se oli kummallista, nyt kun sitä oikein ajatteli. Katselin, kun Isabella kohotti kätensä saadakseen huoneen tyylikkäine ratsastajineen hiljenemään: päät olivat kääntyneet hänen suuntaansa niin, että näin vain pinneillä paikoilleen kiinnitettyjä kiiltäviä juhlakampauksia ja valkoisten kauluspaitojen terävälinjaisia kauluksia. Oli kummallista, että he olivat tallinomistajia kuten minäkin, mutta vaikka tallimme olivat vain nopeasti hurautettavan ajomatkan päässä, emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan.
kirjoittaja Madde H.
lähetetty 21.03.20 21:16
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 13
Luettu: 625

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

Hyvin menee mutta hitto menkööt

#kallacup2020 #kevätpäiväntasaus

Alviina Herrala & C Brown

Ai mikäkö päähänpisto oli raahata rupuinen tuntiruuna-Charlie Auburnin Kartanolle nelostason kilpailuihin? Minäpä kerron: typerä, typerä, typerä päähänpisto, koska mitä jakoa meillä siellä oli kilpailla tosissaan yhtään mistään sijoista? Niin. Ei mitään jakoa. Maksoin vaan sikana lähtömaksuja tyhjästä, mutta tehty mikä tehty.

Tähän asti tapahtunutta:
1) Koulukoe meni sillä tavalla kuin meidän kouluohjelmilla on tapana. Charlie lönkötteli menemään kuin karjaratsu, nenä maata kohti osoitellen mutta ei sillä hyvien ratsastajien eteen-alas-hokeman mukaisella tyylillä ollenkaan eikä ainakaan niin kuin kouluradalla olisi pitänyt. Välillä sain sen kaulan taipumaan esim. volteilla, mutta jotenkin hassusti se taipui. Ei sillä tavalla elastisesti ja tasaisesti koko kaulasta, vaan vähän niin kuin sillä olisi ollut saranat keskellä kaulaa. No okei, tämä nyt ehkä oli vähäsen liioittelua, koska ajoittain Charlie ylitti itsensä ja eteni niinkin nätisti, että me saatiin kokonaista 64,07 prosenttia ja se oli  minusta aika kova suoritus! Meidän paperissa oli SEISKOJA. Meidän edelle kiilasi kyllä suokkeja, mutta sentään pidettiin luokan ainoa poni takanamme.
2) Maastokokeessa suomenhevoset ja yksi tuhti ruunikko painelivat menemään ihan omia menojaan, varmaan ylipainovoimalla. Sitä en käsitä, miten se pikkuinen ponikin nyt sitten päihitti meidät. Mulla oli sentään allani oikea entinen estehevonen, joka osasi yleensä laukata ja hypätä. Niin se kyllä osasi nytkin, mutta mä en välttämättä osannut aina ihan ohjata sitä. Piru vieköön! Maastoesteradalle olisi pitänyt saada kartta mukaan! Mulla ei ollut hajuakaan, oliko 34,7 virhepistettä huono vai surkea tulos, mutta neljänneksiviimeisiksi sillä jäätiin niin maastokokeessa kuin kokonaistuloksissakin.

Tähän asti tapahtumatonta:
1) Robert Harringtonin kohtaaminen. Koin henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, ettei se paukapää tullut minun kilpasuorituksiani katsomaan. Oliko se nykyään niin yksisilmäinen kouluratsastusasiamies, ettei edes vilkaissut kenttäratsastuksen osallistujalistoja? Kyllähän sen nyt olisi PITÄNYT tulla pitämään mulle banderolleja pystyssä, olinhan mä sentään sen kriisiaikoinan mm. liikuttanut sen hevosta (ilman lupaa) niin että joku kiitollisuuden osoitus olisi ollut nyt edes vuosien viiveellä paikallaan.

Mutta hei. Huomenna uusi päivä! Jos lähettäisin Robertille viestin, että tule tolvana katsomaan kun hyppään esteitä, kauhistuisikohan se kylliksi totellakseen?
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 21.03.20 12:54
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 13
Luettu: 625

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

20.3.2020
#kallacup2020 #kevätpäiväntasaus

Juuso ei olisi malttanut ajaa tänään Vientareelta Kallaan. Hänen luottoratsunsa, Pickett, oli varsonut yöllä tammavarsan. Hontelokoipinen vastasyntynyt oli ottanut ensimmäiset askeleensa karsinassa, kun Juuso oli tarkistanut emän ja varsan tilanteen. Juuso oli ilahtanut suuresti, että varsa oli tamma. Mies ei ollut mitenkään sukupuolirasisti, mutta joutuessaan kilpailemaan nyt vain oreilla, häntä kismitti. Benji oli idiootti, eikä Artille ollut mitenkään erityinen. Nyt hän sentään sai osallistua kimolla kenttäkisojen mestaruusluokkaan. Hannes oli pääosin itse ottanut Artillen kanssa kaikki kenttästartit. Juuso sen sijaan oli ennen kisannut orilla ainoastaan rataesteitä. Uudesta varsasta hän odotti innoissaan emänsä kaltaista kenttäkiituria.

Auburnissa Juuso oli esittelyt varsan kuvaa kaikille. Isabella oli saanut osansa, myös uusi tallimestari Penna ja jopa Viivi. Mikäli joku sattui olemaan paikalla esittelyn aikaan, saivat myös he nähdä kuvaa vastasyntyneestä tammavarsasta. Juuson ensimmäisestä omasta kasvatista, joka saisi liitteen JS. Muuten Juuso ei ollut vielä päättänyt nimeä. Pitäisikö varsa nimetä Ihmeotuksien mukaan, kuten emä, vaikkei Juuso edes pitänyt kyseisestä leffasarjasta. Saisi nähdä, kun nimeämisen aika koittaa.

Benjin pelleilyt eivät tänään Juusoa haitanneet, kun hän varusti orin kouluosuutta varten. Ori oli selkeästi kuunnellut Juuson uhkaukset ruunauksen suhteen, ellei sille pian tulisi älliä päähän. Auburnin harjoituskilpailuissa he eivät olleet sijoittuneet ruusukkeille asti, mutta tehneet yhtä pudotusta lukuunottamatta ensimmäisen hyvän radan uusintoihin saakka. Benji oli muutenkin käyttäytynyt yllättävän asiallisesti. Oliko se ikä, ruunausuhkaukset vai kenties Pickettin poissaolon ansiota? Siitä Juuso ei saisi koskaan selvyyttä.

Verryttelyssä Benji oli tuntunut kamalalta. Se oli etupainoinen, veti spurtin jostain tyhmästä ja repi Juuson hattaramielen kireälle. Pomppu melkein kimpakumppanin päälle sai Juuson nykäisemään orin pysähdyksiin.
"Nyt sitten loppu", hän kivahti orille ja kävi tämän kanssa hetken ajan pientä valtataistelua.
Se hyvä puoli Benjissä oli, että se luovutti lopulta taistelut aina. Juuso kehui oria ja siirsi sen uudella yrityksellä takaisin raviin.

Ennen meidän varsinaista suoritusta pidin Benjille kunnon kannustuspuheen. Siihen sisältyi uhkailua ruunauksesta, muutosta kurinpalautukseen Englantiin vanhempieni luokse tai myymisestä eskimoille jonnekin todella kylmään paikkaan. Ravatessani edellisen ratsukon jälkeen Tammi-areenalle, tajusin, etten minä luottanut minun hevoseeni yhtään. Olin tottunut jo vuosien aikana kovapäisiin hevosiin ja oppinut pitämään niistä. Kaikella oli kuitenkin rajansa, että uskoin menestykseen yhdessä. Pickett oli aivan toisenlainen, vaikkakin tamma oli myös täynnä luonnetta, se pieni taskuraketti.

Benji tuntui ottaneen tosissaan tsemppipuheeni. Se käyttäytyi heti alkutervehdyksestä alkaen mallikkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Ori tuntui hyvältä suusta, se kulki tavalliseen tapaan reippaasti eteenpäin, ei nostanut takajalkoja laukannostossa. Tasapainoinen suoritus, joka ei nostanut hymyä korviin (vaikka loppuprosentit sen tekivätkin) aikaisemman huomion takia. Meidän pitäisi Benjin kanssa tehdä jatkossa enemmän harjoituksia, jolla nostaa luottoamme toisiamme kohtaan. Siinäpä päivälle pieni ahaa-elämys.
kirjoittaja Juuso S.
lähetetty 20.03.20 20:20
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 13
Luettu: 625

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset

#kallacup2020

Kirjoititko tai piirsitkö osallistumisestasi Kalla Cupiin? Jaa vierailutuotoksesi halutessasi täällä! <3

Voit myös pelkästään linkittää, jos olet jo julkaissut tuotoksesi muualla.
Kirjottaminen ketjuun ei vaadi kirjautumista.
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 19.03.20 11:46
 
Etsi: Vierassalonki
Aihe: Kalla CUP 2020 -kilpailutuotokset
Vastaukset: 13
Luettu: 625

Kalla CUP 2020

Kalla CUP 2020

#kallacup2020

Tänä vuonna CUP-rytmi muuttuu hieman edellisvuodesta. Kenttäratsastusviikonloppu kilpaillaan ensin pitkänä kilpailuna (perjantaina aloitus koulukokeella, lauantaina maastokoe, sunnuntaina lopetus rataestekokeeseen). Seuraavalla viikolla ratsastetaan perjantaina rataesteet ja lauantaina kouluratsastus, jolloin lauantai-ilta vapautuu after rideille ja sunnuntaiaamupäivä CUP-brunssille.

1. OSAKILPAILU: Kevätpäiväntasaus
Kenttäratsastus 20.–22.3., esteratsastus 27.8., kouluratsastus 28.3.
Aktiivisuuspisteet 1. osakilpailuun lasketaan ajalta 1.1.–15.3.2020.

2. OSAKILPAILU: Kesäpäivänseisaus
Kenttäratsastus 22.–24.6. (huom! ma-ke juhannuksen takia), esteratsastus 26.6., kouluratsastus 27.6.
Aktiivisuuspisteet 2. osakilpailuun lasketaan ajalta 16.3.–14.6.2020.

3. OSAKILPAILU: Syyspäiväntasaus
Kenttäratsastus 18.–20.9., esteratsastus 25.9., kouluratsastus 26.9.
Aktiivisuuspisteet 3. osakilpailuun lasketaan ajalta 15.6.–13.9.2020.

4. OSAKILPAILU: Talvipäivänseisaus
Kenttäratsastus 11.–13.12., esteratsastus 18.12., kouluratsastus 19.12.
Aktiivisuuspisteet 4. osakilpailuun lasketaan ajalta 14.9.–13.12.2020.

Rankingpisteet


Kalla CUP -rankingiin osallistuvat ratsukot laskevat tänä vuonna pisteensä itse.



Sijoituspisteet katsotaan taulukosta (katso kuva isompana). Luokkakoko vaikuttaa ratkaisevasti pisteisiin. Vihreällä pohjalla kunkin luokkakoon sijoittuneet.

Topics tagged under kallacup2020 on Foorumi | Auburn Estate Sijoituspisteet2020

PRO -luokat


Tänä vuonna jokaisen lajin korkeimmat luokkatasot ovat mukana "Kalla Cup PRO" -tilastossa, joka on tarkoitettu ammattimaisten kilparatsastajien vertailuun CUP-kisatulosten perusteella. PRO rankingin ratsastajien ei silti tarvitse olla ammattilaisia, vaan riittävän kova kilpailutaso riittää. Kalla CUP neuvosto ylläpitää ammattilaisrankingia.

📈 Kalla Cup PRO – ammattilaisranking
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 10.03.20 14:31
 
Etsi: Kilpailut ja tapahtumat
Aihe: Kalla CUP 2020
Vastaukset: 4
Luettu: 789

Takaisin alkuun

Siirry: