Kellonaika on nyt 30.10.20 7:35

1 osuma on löytynyt haulle 0

Grannin päiväkirja

Hanamisikermä
4.-10. toukokuuta 2020
#hanamiweek #rosengårdit #raapale

Maanantai

Epämääräinen jännitys on vaivannut Josefinaa koko matkan ajan ja vielä perilläkin. Vatsanpohjassa painona vellovaan tunnemyttyyn sitoutuu monta asiaa: matkajärjestelyt, Cella, omituinen tunne isän ja äidin välisistä hiljaisuuksista. Jännitys kuitenkin yltyy yltymistään, ja hetkeä ennen Rasmuksen arvioitua saapumisaikaa Josefina tuntee olonsa pahoinvoivaksi.

On ollut kamala ikävä poikaystävää, mutta mielessä pyörivät kaikki selvittämättömät omituiset tunnelmat, joiden todellisuudesta Josefina ei enää ole varma. Onko hän kuvitellut heidän välisensä kireyden?

Rasmuksen vihdoin saapuessa Josefina ryöpsähtää pala kurkussa halaamaan häntä. Se tuntuu tutulta.
"Onko sulla ollut noin ikävä mua?" Rasmus kysyy aivan korvanjuuressa ja pussaa hänen poskeaan.
"On."
"Mullakin on ollut."

Ne ovat tärkeitä sanoja.

*******

Illalla Joachim tuppautuu heidän huoneeseensa. Miestä ei vaivaa tippaakaan se, että hänen ryskätessään peremmälle Josefina on juuri tullut suihkusta. Pelkkään pyyhkeeseen verhoutunut  tyttö kerää vilkkaasti itselleen vaatteita ja pujahtaa kylpyhuoneeseen pukeutumaan.

Huoneesta kantautuu Joen taukoamatonta puhetta.

"Man, I just had to see this fancy palace. Here, have a beer. Rrrrasmus, you lucky dog, you've got yourself a potential Sugar Daddy-in-law! The man must really like you. No-no, seriously! Here you are, fancy hotel rooms, decent stallions and - ah, Josie, so good to see you! As pretty as ever."
"She's missed you", Rasmus, se ruoja, kielii.
"Aw. I've missed you too."




Mitä sitten tapahtui?:
kirjoitettu yhdessä Pölhön kanssa
Oliko kuvaavampi termi “huuli pyöreänä” vai “hymy pyllyssä”, siinäpä vasta pulma. Kumpainenkin kuitenkin kuvasi hyvin osuvasti Amelien tunnetilaa hänen taluttaessaan pärskyvää Uulaa käsihevosalueelle, pään kääntyillessä kuin väkkärä hänen ihmetellessä ympäristöä. Juu, kyllähän hän hulppeuteen oli Dzelzainissakin turtunut, ja turtumuksesta siinä nimen omaan olikin kyse. Uudessa paikassa kaikki näytti aina, poikkeuksetta, hienolta ja jopa paremmalta. Tuntui raikkaalta tuulahdukselta päästä välillä pois linnalta, jonka jokaisella sielulla tuntui olevan enemmän tai vähemmän ongelmia. Joko muiden, itsensä tai hevosensa, mutta ongelmia joka tapauksessa. Ongelmia, jotka jostain kumman syystä tuntui hyvältä kaataa joukolla Amelien niskaan. Vaikka hän olikin “vain” tallityöntekijä, ei ainakaan näin äkillisesti muistellen työsopimuksessa lukenut mitään yhteisenä sylkykuppina olemisesta. Vai kuvittelivatko kaikki, että koska Amelie nyt vain sattui olemaan aina niin iloinen ja päällisin puolin kestopositiivinen, hän kestäisi muiden tunteiden purkualustana? No ei kyllä kestä. Eikä tuo kyllä rehellisesti sanottuna ollut kovin positiivinenkaan, enää ainakaan. Vuodet Iivari von Hoffrénin alaisuudessa olivat vaatineet veronsa.

Mutta nyt elämässä oli kääntymässä ehkä uusi sivu. Amelie seurusteli ensimmäistä kertaa ihan vakavissaan, vaikkakin ironisesti toinen puolisko oli niin epävakava kuin ikinä pystyi olemaan. Myös ratsastusura oli saanut aivan uutta vauhtia: Dzelzain sponsoroi nuoren naisen kisauraa, ja olkootkin se sitten sitä että ehkä Vitaliya vain sääli Zeniin jumittunutta esteratsastajaa, ei tilaisuudesta voinut olla kuin kiitollinen. Ilman sponsorointia Amelie ei olisi nytkään astelemassa Ruotsin maaperällä ensimmäisissä isoissa kilpailuissaan sitten viimevuotisen Power Jumpin.

Normaalisti Amelie olisi erittäin, ellei enemmänkin, jännittynyt. Nyt hän oli vain kohtalaisesti, sillä tavalla normaalin ihmisen tasolla. Treenit olivat menneet Uulan kanssa hyvin, ja kisojen yleistunnelma oli yllättävän rento ottaen huomioon niiden mittakaavan. Amelie ei ollut tuntenut kertaakaan oloaan arvostelluksi, ei itse kisapaikalla saati Stall Falkencreutzin tontillakaan. Tai ehkä hän oli vain niin hyvällä tuulella itse, ettei huomannut negistelyä. Tiedä siitä sitten.
Amelie näki jonkin verran tuttuja kasvoja  alueella, mutta nimenomaan tuttuja, ei ystävien. Hän ei ollut niinsanotusti piireissä: valmennuksissa ja kisoissa oli tullut tutustuttua ihmisiin, mutta pahemmin Amelie ei ollut kenenkään kanssa ystävystynyt. Ei hänen eristäytymiseensä ollut mitään erityistä syytä: kunhan ei vain ollut jäänyt pitämään yhteyttä. Se hieman harmitti, mutta toisaalta työpäivät olivat Zenissä pitkiä, vielä pidempiä kun siihen lisättiin oma valmentautuminen. Ei siinä varmaan ehtisikään ystävien kanssa humputtelemaan.

Silti Amelie ilahtui saadessaan tervehdyksen vastaantulevalta naiselta. Brunette ei heti ollut saanut mieleensä, kenelle mahdollisesti nyökkäsi takaisin. Hevonen oli tuntematon, eivätkä kasvotkaan yhdistyneet heti keneenkään erityiseen. Amelie kelasi läpi menneitä tapahtumia: epäonnistunut estevalmennus Orange Woodissa, Seppeleen viimeisin valmennus, haku mukaan samaiseen valkkarinkiin… Hei. Hetkinen! Jusu joku, Rosengård? Mikäköhän hänen oikea nimensä nyt olikaan... Amelie muisti vain Jusun, koska hänen ensimmäinen ratsastuskoulun kisaponikaverinsa oli ollut ruunikkoa hepoa taluttavan nimikaima.  

Hymy ylettyi korvasta korvaan. Amelie oli mielissään siitä, että oli jäänyt jonkun mieleen. Hän piti itseään vähäpätöisenä pyrkyrinä, feikkikisaajana. Sellaisena joka kuvitteli olevansa parempi kuin olikaan, ja tunki nenänsä luokkiin joihin tasoisellaan ei ollut asiaakaan… Kyllä, kahden vuoden takainen törttöily Power Jumpissa Zirafen kanssa löi yhä lyttyyn. Toisaalta Seppeleen valmennuksissa ratsastus oli sujunut ihan mallikkaasti, ja toivottavasti Rosengård oli nähnyt Amelien kiitämisen laina-ahaltekellään viime kesänä Auburnissa. Sillä suorituksella hän tsemppasi itseään aina, kun muisto Zirafen radasta oli livahtanut mieleen.

Mutta kylläpä Amelieta hävetti, ettei hän muistanut toisen etunimeä. He olivat varmasti osuneet useamminkin samoihin kisoihin, ja olivathan nuo nykyisin samassa valmennusrenkaassakin.

Tuttuun tapaan Amelie puntaroi ajatuksiaan vain hetken, kunnes teki päätöksensä. Hän huitoi käsihevosalueen reunalla puhelinta räpeltävän Fricin  luokseen, vaihtoi nopean suudelman ja lykkäsi ruskeat ohjat pojan käteen.
“Taluttele Uulaa hetki, mulla on yksi juttu.”
Ennen kuin häkeltynyt Fric ehti väittää vastaan tai esittää lisäkysymyksiä, Amelie lipesi jo pois. Hän marssi suoraan Jusuksi muistamansa tykö, heilautti kättään ja hymyili.

“En tiedä muistatko mua, mutta ollaan samassa valkkarenkaassa. Amelie Chaput.”
Amelie esitteli itsensä, odottaen kuumeisesti saavansa tietää toisen oikean nimen. Hän ei turhia kierrellyt: paikoittaisen epävarmuutensa Amelie kompensoi heittäytymällä tilanteisiin ennen kuin ehtisi hannaroimaan. Niin hän oli Hannaby Hanami Week:in osallistujalistoillekin päätynyt.

“Kaunis hevonen sulla, onko oma? Muistaakseni sulla oli valmennuksissa mukana toinen, mut voi olla että muistelen vaan ihan höpöjä...”
Niin Amelien tapaista. Hän oli perinyt sosiaaliset kykynsä selkeästi ranskalaiselta isältään perisuomalaisen äitinsä sijaan. Hyvä niin.

Toinen tyttö oli pysäyttänyt hevosensa ja näytti omituisen typertyneeltä siihen nähden, että oli itse osoittanut nyökkäyksellään tunnistaneensa Amelien. Kas kun keskustelun toinen osapuoli ei varsinaisesti ollut perinyt sosiaalisia kykyjä keneltäkään: ei loputtoman mukavana pidetyltä ja arvostusta siellä sun täällä nauttivalta isältään eikä tilanteen kuin tilanteen tasalla pysyttelevältä, kylmän viileältä mutta halutessaan aivan taianomaisen kohteliaalta äidiltäänkään. Jos tuolla hapanilmeistä hevosta pitelevällä tytöllä oli joskus ollutkin kyky reagoida nopeasti sosiaalisiin tilanteisiin, se oli vuosien mittaan hiipunut ja tukahtunut.

Kohteliaaksi hänet oli kuitenkin kasvatettu, ja hevosen kehuminen lisäksi sulatti aina pintajään, ja niinpä pitkänhuiskea tyttö tokeni vastaamaan:
“Hei… Amelie? Muistan toki, sinulla on kaunis hevonen, olen nähnyt… näin äsken, tunnistin sen.”

Hento puna kohosi Rosengårdin neidin poskille, kun hän ymmärsi taas kompuroivansa sanoihinsa. Äsh! Nyt piti keskittyä. Mitä kaikkea Amelie Chaput olikaan kysynyt? Hevosesta. Hän oli kysynyt hevosesta, ja, oi ei, oi voi, nimi piti kertoa, piti itsekin esittäytyä.

“Josefina, umm, Rosengård.” Sukunimi lisättiin niin kuin pakolliset pahat lisätään, hieman viivytellen, hieman pitkin hampainkin kenties. “Luhdan valmennuksissa käyn lainaratsulla. Tämä hevonen on omani. Granni on ollut mulla kolmevuotiaasta asti. Siis siitä kun hevonen oli kolme; itse olin tietysti vanhempi.”
Rusotus Josefina Rosengårdin kasvoilla syveni ja kasvojen ilme kävi harmistuneeksi, ennen kuin ratsukartanon tytär sai tunneilmaisunsa taas hallintaan. Ah! Hänen klassinen virheensä! Selvittää nyt sellaisia itsestäänselviä asioita. Sen verran Josefinassa oli kuitenkin äitinsä perimää, että häpeän ja harmin varjot kasvoilla jäivät lyhytikäisiksi. Pian tyttö oli taas yhtä kohteliasta, hillittyä ja hallittua naamiota, kuten hänellä oli tapana.

Amelien tapa nyökytellä toisia kuunnellessa paljastui viimeistään nyt. Hän katseli Grannia, antoi toisen selittää. Enimmäkseen tuo kuitenkin nautti missionsa täydentymisestä: Josefina. Josefina “Jusu” Rosengård. Nyt kun nimi lausuttiin ääneen, Amelie ihmetteli miten ei ollut voinut muistaa. Kasvomuisti hänellä oli erinomainen, nimimuisti, ei niinkään.

“Näin mä vähän päättelinkin,” Amelie totesi hymyssäsuin ikäkorjaukselle. “Minkä ikäinen Granni on sit nyt? Mihin luokkiin ootte tulossa?”
Kysymystykitys alkoi heti, mitäpä sitä suotta kiertelemään. Amelien sisällä asui pieni Ulla Taalasmaa, eikä hän sitä pahemmin peitellyt — uteliaaksi syntynyt, luultavasti aikanaan myös kuolisi uteliaana. Ja ehkä sen vuoksi, myös. Ellei sitten ehtisi rämäilemään itseään hajalle villillä ratsastuksellaan ennen sitä… Zenin klassisuus oli hieman hillinnyt Amelien päätöntä ratsastustapaa, mutta vai hieman. Edelleen hän oli se, joka radalla painoi tykinkuulana vauhti korjaa virheet-asenteella niin että valmentajien silmiä kirveli katsoa.

Kyseleminen kuitenkin oli ehdottomasti oikea tapa lähestyä Josefina Rosengårdia, sikäli kun tahtoi ratsukartanon kuopuksesta mitään irti saada. Omatoimisesti tyttö oli niin kovin onneton keksimään puheenaiheita etenkään vieraiden kanssa, ja joskus tuttujenkin, etenkin jos ei voinut puhua hevosista. Nyt ongelmaa ei ollut: Josefinalle tarjoiltiin valmiit kysymykset, ja vieläpä Granniin liittyvät.

”Granni kääntyi seitsenvuotiaaksi”, Josefina kertoi ja rapsutti vähän hevosta, joka näytti jo aivan viimeistä piirtoaan myöten pitkästyneeltä paikallaanseisoskeluun. ”Me hypätään sen kanssa tällä kaudella, ja täälläkin, metrikahtakymppiä ja kolmekymppisiä.”
Mielessä häilyi halu udella takaisin, mutta sitten Josefina ei kuitenkaan saanut sanoja suustaan. Nolotti, mutta ei onneksi kauan, sillä Amelie ryhtyi jo kuljettamaan keskustelua eteenpäin.

“Mulla ei edes ole omaa kisahepoa, poni vain. Toi Uula on mun työnantajan hevonen,” Amelie sanoi ja nyökkäsi kohti pilkkutammaa joka askelsi keveästi Fricin vierellä.
“Ja toi sälli tuossa vieressä on Fricis, mun poikakaveri slash työtoveri.”

Josefina näytti ensin vähäsen vaikuttuneelta – Amelie ratsasti työkseen! – ja sitten hämmentyneeltä, sillä sellainen helppous jolla keskustelukumppani ihmissuhteitaan selvensi, oli Josefinalle itselleen vierasta. Taivaan vallat! Eikö vain hän itse ollut seurustellut jotakuinkin kaksi vuotta ja jo asunutkin aika monta kuukautta kimpassa unelmaisen kilparatsastajapoikaystävänsä kanssa, kiertänyt tämän kanssa ulkomaita myöten, ja eikö hänelle silti tuottanut aina vaikeuksia sanoa kenellekään ääneen, että siinä toden totta oli hänen kumppaninsa. Hiisi vieköön, Rasmuksen hevosenhoitajakin luuli heitä sisaruksiksi.

”A-ai! Uula on todella suloinen, ihana väri, mulla on vain näitä ruunikoita ja – ja yksi musta”, Josefina sitten höpötteli yhä hevosista, mikä oli helpompaa kuin kasuaali rupattelu poikakavereista. ”Vaikka Granni vain on mun oma.”

Itseään karaisten Josefina sitten päätti kuitenkin keksiä itsekin edes jotakin kysyttävää, sillä olihan sentään hänelle aivan tuttu luonnonlaki, että ennen pitkää keskusteluilla oli tapana hyytyä ja käydä jähmeiksi, mikäli osapuolten panokset eivät olleet laisinkaan tasapainossa keskenään. Hän vilkaisi taas Uulaa ja – ja – ja… Fiikusta? F-jotakin, kaikessa jännittämisessä se taisi mennä ohi.

”Missä luokissa te kilpailette? Kilpaileeko sinun poikaystäväkin?” hän tiedusteli nimeä välttäen ja havaitsi, ettei p-sana tuntunut yhtään niin vaikealta lausua kun sillä viitattu kohde kuului jollekin toiselle. Ja kun hän oli kerta päässyt vauhtiin ja esittänyt sangen ansiokkaita kysymyksiä, hän täydensi sarjaa vielä yhdellä: ”Onko ponikin täällä mukana? Voi, mä pidän poneista kovin, vaikka en kyllä kovin pienillä voi itse ratsastaa.”

Naurahdus karkasi Amelien suusta ennen kuin sitä ehti estää. Ensinnäkin mielikuva Knutista, hänen lihavasta töpöhäntäisestä ponistaan, tässä ympäristössä… Ja sitten kun siihen päälle heitti vielä ajatuksen Fricistä kisavermeissä. Aika kääntyisi ennemmin kulkemaan takaperin kuin Fric nähtäisiin ainakaan esteradalla!
“Haha, ei onneksi. Knut on entinen ratsastuskouluponi, se on enemmän sellainen ikuisuusprokkis ja halikaveri. Kuten myös Fric. Ei se ainakaan näissä lajeissa kilpaile, luottoratsuilla välillä pomon painostaessa saattaa käydä skill at arms- tai joustausturnauksissa. Enemmän mua nää kisatouhut kiinnostaa, Fric brassailee ihan muilla asioilla.”
Se oli totta, mikä hämmensi kaikkia Fricin tuntevia. Aluksi nuori mies ei ollut lainkaan kiinnostunut hevosista, mutta muutamassa vuodessa hänestä oli kasvanut ihan kelpoinen tallipoika ja klassinen ratsastajakin. Kyllä se sokeakin kana joskus jyvän löytää.
Josefina vastasi naurahdukseen naurahduksella ja maalaili puheen perusteella mielikuvia haliponista, kenties hieman pyylevästä tai vähintäänkin pyöreälinjaisesta, ja ajatteli, että sellaisella olisikin varmasti miellyttävä harrastella vaihteeksi. Oli kai karmaisevan itsekästä olla harmissaan siitä, että omat ratsut olivat toinen toistaan virtaviivaisempia ja ennen kaikkea tavoitteellisempia, kun samassa maailmassa moni muu olisi antanut vasemman jalan varpaansa puhtaasta juomavedestä ja riittävästä ravinnosta. Kyllä Josefina tiesi, että hän oli onnekas, mutta ei osannut olla tuntematta ratsastusharrastustaan ajoittain painolastiksi. Hänellä ei ollut koskaan ollut oikeastaan mahdollisuutta vain harrastella, aina oli pitänyt edetä, ja aina esteratsastuksessa (no, ehkä lähinnä koska kukaan ei ollut koskaan tarjonnut hänelle sellaisia eikä hänen omaan mieleensä ollut juolahtanut tehdä ratsastamisesta toisenlaista kuin se perheen muille jäsenille oli).

Silmiään räpäytellen Josefina kuunteli keskustelukumppaniaan, joka tuosta noin vain tipautteli keskusteluun hänelle täysin vieraila ratsastuslajeja. Nolotti vähän, kun ei tiennyt yhtään, mitä tarkoitti jous-taus-tur-naus. Ja kehtasiko Josefina “Ujopiimä-Jusu” Rosengård kysyäkään? Ehei, ei tietenkään, sillä eihän omaa tietämättömyyttään sopinut myöntää. Hän vain teki mitä parhaiten osasi: hymyili kauniisti ja nyökäytti vähän päätään.

“Onko sulla millainen tiimi täällä mukana, tai siis, kisaaksä omissa nimissä, tallin tai sponsorin?” Amelie palpatti, tajuten heti perään millainen utelias nuuskija oli. Sietäisi hävetä. Hän oli jutellut Josefinan kanssa vasta muutaman minuutin, ja kohta tuo penkoisi varmaan jo toisen sukusalaisuuksia esille jos ei hillitsisi itseään. Jos Amelie ei olisi hevosalalla, hänestä olisi tullut loistava journalisti. Tutkiva, nuuskiva, ärsyttävä journalisti.

“Sori tää puhetulva, mä oon ollut vissiin liikaa omissa piireissä kun innostun näin uusista ihmisistä… Pitäis vissiin käydä munkin joskus ulkona, heh.”
Kömpelö anteeksipyyntö ja vielä kömpelömpi paikkaus. Seuraavaksi Amelie tajusi kuulostavansa yksinäiseltä hiirulaiselta, jota hän paikkasi lisäämällä “Tai siis, kun työpäivät on aika pitkiä ja silleen, en ehdi käymään missään. Kyllä mä muuten,” saaden itsensä kuulostamaan nyt puolestaan ahkeruuden alttarille uhrautuvalle työmarttyyrille. Parempi lopettaa rimpuilu ja pysyä hiljaa. Amelie venytti puheen sijaistoimintona paidankaulusta päästääkseen viileää ilmaa kankaan alle, ajattelematta lainkaan kuinka typerältä näytti. Se oli vain tämä pirun kilpailuasu takkeineen, jota Iivari pakotti käyttämään säästä huolimatta. Tyyliseikat, tiedättehän. Amelie ei vain tuntenut itseään kovin tyylikkääksi kiemurrellessaan tuntikaupalla hiostavassa puvussa.

Ystävällisen näköisenä Jusu-Josefina otti vastaan kaiken kyselyn ja sopertelunkin, eikä vaikuttanut millään tavalla pahoittavan mieltään Amelien puheliaisuudesta. Oikeastaanhan se olikin aina vain helpottunut, kun joku muu puhui, sillä silloin sai kuunnella, ja kuunnella Josefina osasi sata kertaa pahemmin kuin puhua. Ironista kyllä, hän saattoi olla parisuhteessa toisen samankaltaisen ihmisen kanssa, mikä oli viimeisimpien koettelevien viikkojen aikana jo aiheuttanut hiljaista epävarmuutta heidän välilleen. Kun kummallakin oli huolia, joista tahtoi puhua, muttei uskallusta olla se joka puhui ensin, parisuhteeseen kertyi jännitteitä ja painolastia. Painostavan hiljaisuuden sijaan Josefinasta olikin mitä miellyttävintä seistä juuri sillä hetkellä siinä jutustelemassa jonkun kanssa ilman sellaista väkinäisyyttä, jota hänen ja Rasmuksen keskuteluihin juuri nyt väistämättä syntyi, kun he yrittivät puhella teennäisesti niitä näitä oikeita asioita vältellen.

“Mä kilpailen nyt vain itselleni”, Josefina väitti, vaikka eihän se tietenkään ollut aivan totta. Olisiko hän muka toden totta yhä tunkemassa itseään kansainvälisille kilparadoille, ellei olisi arvellut muiden sitä häneltä odottavan? Äiti ja isä olivat sysineet häntä kilpakentille aina, ja Alexander-isoveljen jalanjäljet johtivat jo hyvin syvälle kilparatsastuksen maailmaan, ja poikaystäväänsä tutustuessaan hän oli yrittänyt visusti vielä tehdä itsestään kilparatsastajaa ja sellaisena Rasmus oli häneen ihastunut, ja kuinka monet jo olivat häntä kisaratsujaan ratsastamaan palkanneet, ja niin edelleen.
“Kun mulla on vaan mun oma hevonen nyt mukana. Mutta mun perhe on täällä, ja mullakin on poikaystävä kyllä mukana kun se itse kilpailee”, Josefina sitten sanoi, ja kummankin tytön katseet heilahtivat Amelien aiemmin osoitteleman Fricin suuntaan.

“Fricistä puheenollen, mun pitänee varmaan kohta vapauttaa se Uulasta, ja teidätkin kai pitäisi päästää takas liikkeelle.”
Amelie oli tuntevinaan katseen niskassaan, ja kääntyessään katsomaan hän näki Fricin nykivän päätään ja näyttävän olematonta rannekelloaan. Myös Josefinan hevonen oli vain hetki sitten nykinyt päätään, mutta Amelien nyt vilkaistessa suurta ruunikkoa se näyttikin vain nukahtaneen pystyyn. Hah! Todellinen huumorishevonen! Joutui hetken seisomaan aloillaan ja tylsistyi näyttävästi elävältä. Tai ehkä se oli energiatehokas ja taloudellinen, ja säästeli itseään päivän kilpailuihin.
“Vapauta toki”, sanoi Josefina maailman myöntyväisimmällä äänensävyllä ja osoitti sitten itsekin ajatustensa jo lipuneen päivän luokkiin: “Ehkä kerkeän nähdä teidän radan tänään, jos siis - jos starttaatte? Oli joka tapauksessa mukava jutella.”

“Joo, luokassa kuusi. Jos oikein muistan niin sähän starttasit vaan seiskassa? Sen mä aion ehtiä näkemään jos oon vielä yhtenä kappaleena,” Amelie ilmoitti hymyillen korvasta korvaan. Kyllä hän oikeasti uskoi selviytyvänsä radasta. Ainakin teoriassa, siis. Kunhan hermot vain kestäisivät satulassa, niin Uulakin pysyisi varmasti lapasessa, ja tällä hetkellä Amelie tunsi olevansa melkein jopa liian tyyni suorituksen suhteen ollakseen oma itsensä. Ainoa pieni tumma pilvi kirkkaalla taivaalla oli Icarus Kristiansenin nimi osallistujalistoilla: Amelie oli kieltäytynyt talvella norjalaisen työtarjouksesta, ja miehen tuntien häneen oli parempi olla törmäämättä vahingossakaan moisen loukkauksen jälkeen. Kauhuskenaariossa nuo kaksi osuisivat kohdakkain verryttelyssä sillä seurauksella, että Icarus sai nuoren naisen kisatunnelmat romahtamaan muutamalla vaivaisella sanalla. Se oli herra Kristiansenin supervoima.

Amelie ravisti kuitenkin lähes kirjaimellisesti päivää uhkaavat ajatukset päästään ja survoi positiivisia viboja väkipakolla tilalle. Tästä-tulee-hyvä-päivä-rata-menee-hyvin.
“Onnea koitokseen, törmäillään jatkossakin! Esittele vaikka poikaystäväs mulle joskus!”
Amelie heilautti kättään sekä Jusulle että narun päässä virransäästötilassa lepsuvalle Grannille ennen kuin lähti kipittämään kohti tuttua valkopilkkuista hevosenpyllyä.

Darn, olisi pitänyt varmaan pyytää Jusun numero, näin jälkiviisaana… Amelie aikoi pistää kaikki nuuskijainvoimat käyttöön ja selvittää röyhkeästi miten saisi yhteyden lupaavaan tuttavuuteen vielä  kisaviikon jälkeenkin.

Mutta nyt hän keskittyisi tulevaan kilpailuun.


>> Illalla: Märta kohtaa Alexanderin | Kirjoitettu yhdessä Märtan kanssa


Topics tagged under raapale on Foorumi | Auburn Estate Kauneimmatkukkaset
”Joe! You cannot say that in front of any of my family members!”

Keskiviikko
>> Aiemmin tapahtunutta: Josefina kohtaa Matteon | Matteon osalta tekstin oikolukenut Elli L.


”Alexander vaikuttaa vähän... suivaantuneelta.”

Josefina kohottaa katseensa Grannin kavioista, joita se on lakannut, ja tarkastelee Rasmusta.

”Niinkö?” tyttö kysyy tietämättä, mitä suivaantunut tarkoittaa.

Se arvailee merkitystä asiayhteydestä.

”Kai sustakin? Pänniikö sitä kun mulla on Coral vai eikö se vain pidä musta?” Rasmus tiedustelee.

Ah. Josefina on taas keskustelun kärryillä.

”Ei se varmaan ole tyytyväinen kun ei itse saanut Coralia. Mutta on siinä muutakin. Sen pomohan antoi Alexanderin ykköshevosen toiselle ratsastajalle ja sitten sitä varmaan risoo myös kun se on parisuhteessa eikä se oikein osaa sellaista.”
”Ei osaa? Eihän parisuhteessa olo ole vaikeaa.”

Josefina katsoo Rasmusta ja sanoo kärsivällisesti:
”Voipas olla.”

Torstai
>> Aamutuimaan: Vaihteeksi hyviä uutisia | Kirjoitettu yhdessä Rasmuksen kanssa


Arne on tarkkaillut poikaa. Torstaina hän viittaa tämän sivuun vaihtaakseen kahdenkeskisiä sanoja. Poika näyttää levottomalta.

"Rasmus", Arne aloittaa lempeästi. "Syteen tai saveen tänään, Coral on ja pysyy sinulla."

Alsila näyttää yllätetyltä ja eksyneeltä.

"Me sitouduimme järjestelyyn. Se on riski, jonka olimme Susannen kanssa valmiit ottamaan." On sanomattakin selvää, että Alsilan käsiin on jo luotettu paljon arvokkaampaakin kuin hevonen. "Ja sinä sitouduit myös Coralin ratsastamiseen."
"Tietysti ratsastan", Alsila sanoo kuivin suin, ja lisää: "Alexander ei ehkä pidä... järjestelystä."
"Sitä en odottanutkaan", Arne sanoo rehdisti ja taputtaa Rasmus Alsilan olkaa. "Mutta ei sen väliä. Tyttäreni pitää sinusta, ja toivon sinulle kaikkea hyvää."

Perjantai


Topics tagged under raapale on Foorumi | Auburn Estate Grannihanami

Paahde. Se yksin ei selitä Josefinan iholla helmeilevää hikeä. Helmeily alkaa kyllä menettää parhaan teränsä; Josefina tuntee sen kiristyvän nihkeydeksi. Jano saa kurkun tuntumaan karhealta ja pilvettömältä taivaalta loimottava aurinko häikäisee, ja on sentään vasta toukokuu.

Säätä kuumempi on vain hevonen.  Palkintojenjaossa Granni steppailee ja keuliikin vähän, ja kunniakierroksen koittaessa tamma ampaisee matkaan helteestä piittaamatta. Ruusuke lentää ties minne ja kierros menee liian nopeasti, jotta Josefina ehtisi painaa siitä mitään kuumuudenturruttamaan mieleensä.

Granni on todella pakottanut hänet töihin, ja siksi kilpailupäivän tulos tuntuu valtaisalta työvoitolta. Epätasaisen alkuviikon jälkeen pari hengähdyspäivää tuli tarpeeseen, mutta uudelleenohjelmoidessaan hevostaan Josefina kai aliarvioi sen palautumisen.

Lauantai
>> Aiemmin tapahtunutta: It Girlit
>> Illuusio nimeltä Alexander Rosengård

Topics tagged under raapale on Foorumi | Auburn Estate PN1o2A

Viimeinen ilta. Josefina ja Rasmus pönöttävät Rosengårdien juhlavalla perhepäivällisellä. Sen aikana Susanne Rosengård suo peräti kaksi suopeaa lausahdusta vävykokelaalleen ja Arne juo itsensä tavallistakin mukavammaksi ja sujauttaa keskusteluun peräti kaksi muisteloa Vilhelminan ja Johanneksen häistä (paitsi että käy ilmi, että toinen muisto onkin jonkun muun parin päivästä).

On ilmiselvää, että vanhemmat pitävät Rasmuksesta. Josefinaa ahdistaa. Ruotsissa olon ajaksi hän on sulkenut viikkoja vaivanneen tunteiden sekasotkun henkiseen rasiaan, jonka kannen raottamista Josefina pelkää. Hän ei ole aivan varma kummasta on kyse:
1 Josefinalla on mennyt huonosti ja Rasmuksella on mennyt huonosti
2 Josefinalla ja Rasmuksella - yhdessä, yksikkönä, pariskuntana - on mennyt huonosti

******

On mahdotonta keskittyä edes Joachimin vitseihin, kun he tapaavat illallisen jälkeen Tegelin tunnelmallisessa hämyssä. Josefina on kuin surkea edustuspuoliso, sievä nukke jolla ei ole mitään nokkelaa sanottavaa eikä edes kykyä kuunnella keskittyneesti ympärillä käytyä keskustelua.
"You a'ight?" nojautuu Joe yhtäkkiä kysymään.
"Huh? ... umm, yeah."
"Tired?"
"... yeah."

Ja Joachim rutistaa Josefinaa, sanoo jäähyväisensä ja komentaa Rasmusta viemään tyttöystävänsä nukkumaan.

"Mä en tahdo nukkua", Josefina sanoo heidän kiivetessään rappuja aulakerrokseen.
"Ai? Joe sanoi että sua väsyttää."
"Mennään ulos ja jutellaan. Ei, haetaan huoneesta se viini, mennään ulos ja jutellaan."
"Okei."

Sillä joskus puhumista ei voi siirtää kauemmas tulevaisuuteen. Nyt on se hetki.

Sunnuntai
>> Meritin viikko


Kaikki tai ei mitään, tulos tai ulos. Josefina on aina karsastanut sensuuntaisia lausahduksia, muttei keksi mitään kuvailevampaakaan miettiessään, kuinka tiivistäisi kilpailuviikkonsa annin. Granni on tehnyt todella hyviä ja todella huonoja ratoja. Metrikympin tuplanolla oli helppo ja jäi karvaasti ruusukkeiden ulkopuolelle, tiistain luokka oli melko katastrofaalinen, perjantaina he löivät taas nollat tauluun ja sijoittuivatkin, ja lauantai... Josefina ei tiedä mitä sanoa. Oli kuin hän olisi kilpaillut kahdella eri hevosella, vaikka kummallakin radalla hänen ratsunsa oli sama vanha Granni.

Keskeyttäminen oli kai vähäsen luovuttamista, ja Josefina kipuilee asian kanssa vielä kotimatkallakin. Hänen manuaalistaan puuttuu kappale: "Kuinka luovuttaa yleisön edessä ja jatkaa elämäänsä".

******

"Oletpa sä hiljainen", sanoo Cella, ja vaikka Josefina hätkähtää, hän myös tyyntyy nopeasti. Kommentti ei tunnu tungettelulta, eikä tunnu sitä seuraava kysymyskään: "Mietitkö sä jotakin?"

Se on helppo kysymys. Siihen voisi vastata vain kyllä/ei, eikä selitystä tarvittaisi.

Josefina selittää silti.

"Grannia. Sitä miltä se tuntui eilen radalla. Ja että tiinehtyikö se. Mä astutin sen."
"Varmasti tiinehtyi", Josefinan viereen istahtava Rasmus ennustaa. "Laran ja Pikin varsat on ennusmerkki."
"Uskotko sä sellaisiin", Cella tiedustelee kiinnostuneena.

Rasmus ja hevosenhoitaja-Cella rupattelevat. Josefina vain tunnustelee poikaystävän tuntua vierellään. Rasmus on taas läsnä.

Ruusukkeita ja palkintorahoja tärkeämpi kotiinvieminen on rauha, joka heidän välilleen on virinnyt.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 10.05.20 13:08
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Grannin päiväkirja
Vastaukset: 151
Luettu: 10000

Takaisin alkuun

Siirry: