Tallipäiväkirja

Tallipäiväkirja on tarkoitettu kaikkien tallilaisten tarinoille, jotka eivät liity tiettyyn hevoseen ja näin ollen "eivät kuulu oikein minnekään".  Esimerkiksi yleinen Kaajapurojen talliin liittyvä tarinointi löytää paikkansa täältä. Nauttikaa!

"Kiitos", Verneri nousi tammisen ruokapöydän äärestä ja nosti tyhjän ruokalautasen aterimineen tiskipöydälle. Äidin tekemä lasagne oli hemmotellut miehen makunystyröitä ja täyttänyt vatsan ääriään myöten täyteen.
"Kiva kun maistui", Tiina vastasi hymyillen aurinkoisesti esikoiselleen. "Voisit tuoda Innan joku päivä syömään."

Hienovarainen vihjailu siitä, ettei pariskunta ollut viime viikkoina näyttäytynyt yhdessä Vernerin vanhempien luona, oli hyväntahtoinen ja toiveikas. Harmaaseen neuletakkiin kietoutuneella Tiinalla oli jaloissaan itse neulotut villasukat. Hiukset olivat huolettomasti kokkauksen jäljiltä nutturalla, kun kainosti hymyilevä nainen istui keittiön pöydän ääressä ja hörppi Earl Greytä Lena Furbergin kuvittamasta hevosmukista.

"Ehkä joku päivä", Verneri avasi mikron viereisen kaapin ja otti suuhunsa yhden purukumin.
Totta puhuen välit Innan kanssa olivat olleet viime päivinä kireät. Typerä ja lapsellinen kina oli muuttunut valtataisteluksi siitä, kumpi heltyisi ensimmäisenä käyttäytymään "normaalisti". Pariskunta puhui vain kuin oli pakko, ja silloinkin niin viileästi, että Kallassa alkaisi pian talvi.

"No kerro edes Innalle terveisiä", Tiina siirsi katseensa ulos ikkunasta ja seurasi Sessan kanssa tallipihalla touhuavaa Jannaa. "Meiltä kaikilta."
Verneri nyökkäsi ja huomasi vasta nyt, että äidin silmäkulmaan oli ilmestynyt ryppy. Ehkä kaksikin - ja ehkä myös toiselle puolelle. Mies nojasi keittiötasoon ja risti kätensä puuskaan. Ikääntyivätkö äiditkin? Verneri laski katseensa vanhan rintamamiestalon puulattiaan, joka oli kulunut ja naarmuinen. Jäljethän kertoivat vain eletystä elämästä, ei se ollut sen vakavampaa: miksi siis miehen kurkkua alkoi kuivata?

"Verneri", Tiina havahdutti poikansa ajatuksista. "Onko siitä terapiasta ollut apua?"
Äidin varovaisuudesta huomasi aiheen olevan vaikea. Verneri oli kiitollinen siitä, etteivät hänen vanhempansa olleet alkaneet hysteerisiksi tai pelokkaiksi kaiken Afganistanissa tapahtuneen ja siitä seuranneen jälkeen, mutta se ei tehnyt siitä puhumisesta yhtään sen helpompaa.

Vernerin kulmat painuivat mietteliäänä alas.
"Joo kai. Tai siis tavallaan", mies huokaisi katkonaisesti.
"Verneri..."
"Niin?"
"Oletko kertonut Innalle?" hymy Tiinan kasvoilla muuttui huolestuneeksi.
"Kertonut mitä?"
"Terapiasta."

Verneri tunsi välittömästi tuskastuvansa: ei äitinsä kysymyksen takia, vaan siksi, koska vastaus siihen oli epämieluisa. Ei, Inna ei tiennyt terapiasta. Mustamaan vastaanotolla käyminen oli onnistunut puolen vuoden aikana joko salibandytreenien tai tallitöiden varjolla, eikä Inna ollut koskaan epäillyt mitään. Jos Verneri nyt päättäisi kertoa terapiakäynneistä, se johtaisi jatkokysymykseen miksi - ja siihen mies ei ollut valmis.

Tiina arvasi hiljaisuudesta, että Inna oli autuaan tietämätön Vernerin ammattiavun tarpeesta. Nainen huokaisi huomaamattomasti, mutta ei jatkanut kyselyä, sillä hän uskoi antaneensa pojalleen jo tarpeeksi ajattelemisen aihetta. Sen sijaan hän käänsi katseensa jälleen ulos ja huomasi, kuinka Heidi Näyhön auto kaartoi tallipihaan.

"Mukavaa että Heidi on Cariadin kanssa viihtynyt täällä", Tiina hymyili ja nosti mukin huulilleen hörpätäkseen teetä. "Onhan se vähän pelottavaakin, että noin kallis urheiluhevonen on meidän vastuulla… Joko Pekka korjasi sen löystyneen saranan Cariadin karsinanovesta?"

Verneri oli siirtynyt eteiseen ja veti jodhpureja jalkaansa.
"Mä korjasin sen viime viikolla", sotaveteraani avasi oven ja poistui ulos pimenevään syyssäähän.


Auton sisällä oli hiljaista, Heidi oli sammuttanut radion ja kuunteli auton renkaiden rapinaa hiekkatietä vasten. Cariadin hoitamisesta oli viime aikoina tullut välttämätön paha ja tilanne oli muutamana iltana kärjistynyt jo siihen, että nainen oli miettinyt hakevansa tamman kotiin. Hopeanmusta oli kuitenkin niin onnellinen Purtseilla, että Heidi oli hylännyt ajatuksen joka kerta. Cariad tarvitsi kotitalliltaan rauhaa ja rakkautta ja sitä se todella sai Purtseilta.

Taas kerran sininen lava-auto pysähtyi jo vakiopaikaksi leimaantuneelle kohdalle tallin pihalle. Pimeys oli jo hyvää matkaa laskeutumassa ja muutamat pihalamput tallin ympärillä syttyivät hämärän edetessä armottomasti. Vielä ehtisi ratsastamaan kentällä kevyen keventelytreenin, jos pitäisi kiirettä, nainen ajatteli ja laskeutui autostaan.

Heidi jätti tallikäynnin välistä ja suuntasi suoraan hevosensa tarhan portille. Lyhyt vislaus riitti saamaan mustan tamman huomion ja se käveli ripeästi omistajansa luokse, korvat viininpunaisen sadeloimen alta iloisesti eteen ponnahtaen.
"No hei prinsessa", nainen tervehti hevosta hiljaisella äänellä ja rapsutti Cariadin poskea samalla, kun kytki riimuun narun.

Tallissa oli jo valot päällä, mutta ketään ei näkynyt. Heidi riisui loimen Cariadin päältä ja päästi sen kävelemään karsinaansa. Loimi oli kuiva ja viikattuaan sen säntillisen suoraksi karsinan oveen, nainen lähti hakemaan heinää ratsulleen. Se olisi paljon tyytyväisempi ratsastaa, jos sillä olisi hieman ruokaa mahassa.

Heinäkatos ei kuitenkaan ollut tyhjä, vaan Verneri Kaajapuro täytti siellä heinäkärryjä selkä ovea kohden. Vielä olisi ehtinyt perääntyä, huomaamattaan Heidi kuitenkin astui sinisen ikea-kassin päälle, jonka joku oli jättänyt lattialle.

Verneri kääntyi hätkähtäen ja Heidi tunsi punan nousevan kasvoilleen, hän siirsi katseensa nopeasti heinäkassiin kädessään.
"Moi", nainen tervehti tuskin kuuluvalla äänellä ja käveli avoimen paalin luokse alkaen täyttämään Cariadin nimellä varustettua heinäkassia. Katse pysyi heinissä, eikä brunette antanut Vernerille minkäänlaisia merkkejä keskusteluhalukkuudesta.

"No moi", Verneri vastasi hieman empien, sillä Heidi käyttäytyi edelleen tervehdystä lukuunottamatta niin kuin mies olisi ollut vain ilmaa. Nainen keräsi rivakasti heinää kassiin eikä suonut sotaveteraaniin vilkaisuakaan.
Verneri lopetti kärryjen täyttämisen ja suoristi selkänsä. Tilanne oli turhauttava: miehellä ei ollut osaa eikä arpaa siihen mitä tapahtui Rosengårdien esteleirillä, mutta silti jostain syystä hänestä oli tehty tarinan pahis. Siitä piti huolen kaksi mököttävää naista, toinen kotona ja toinen tallilla.
"Inna kertoi että te olitte… jutelleet", Verneri lausui napakasti.
Vihreät silmät tuijottivat Heidin selkää odottaen, että nainen reagoisi edes jotenkin.

Heidi oli hetken hiljaa ja suoristi sitten selkänsä. Hänen teki mieli luovuttaa ja unohtaa koko välikohtaus, mutta jokin ylpeyden pilkahdus ei antanut periksi. Hitaasti nainen kääntyi katsomaan Verneriä, joka selkeästi odotti vastausta.
"No, kai sitä voi jutteluksikin kutsua", Heidi tokaisi lopulta ja siristi hieman silmiään.

Verneri hymähti ja kohautti olkapäitään.
"Niin", mies siirtyi nojaamaan heinäpaaliin ja työnsi kädet taskuihinsa. "Haluisitko sä ehkä sanoo mulle jotain?"
Sotaveteraanista tuntui tyhmältä kaivaa tietoa ulos Heidistä, mutta välttely ei loppuisi ikinä, ellei brunette pääsisi puhdistamaan ilmaa mieltään vaivaavista asioista.

"Kiitos olisi varmaan paikallaan?" Heidi hymähti ja antoi Vernerille haastavan katseen itsevarmana.
"Siis siitä, että kerroit Innalle mun kertoneen sulle. Mä kuvittelin, että entisenä sotilaana sä olisit tajunnut edes sen pitää omana tietonasi", naisen toinen kulma kohosi hetkeksi ja tämä pysyi muutoin täysin neutraalina. Hän tiesi, että ei ollut kovin kilttiä puhua ystävälleen siihen tapaan, mutta Verneri itse oli kysynyt.
"Tiedän sitten jatkossa olla kertomatta, jos jotain tapahtuu", tämä lisäsi vielä, vaikka tunsikin itsensä ihan teini-ikäiseksi.

Verneri ei ollut uskoa korviaan, vaan kuvitteli hetken aikaa keskustelevansa Jannan kanssa. Mies tuijotti Heidiä epäuskoisesti, sillä tällaista puolta hän ei ollut aiemmin naisesta nähnyt. Sotaveteraani laski katseensa heinien peittämään maahan.
"Ootko sä tosissas?" Vernerin hengitys höyrysi heinäkatoksen koleassa ilmassa. "Mulla ei oo mitään hajua, mitä te naiset ootte keskenänne sähissy, mutta oon aika pettyny jos luulet mun mustamaalanneen sut tarkotuksella Innalle."
Mies veti kevyttoppatakin kaulusta korkeammalle ja haroi sitten pipon alta kihartuvia tummanruskeita hiussuortuvia.
"En muista sen keskustelun yksityiskohtia, mutta sä oot ollu vaan sivuseikka."

Heidi huokaisi syvään ja mietti miten kertoisi Vernerille saunaillan tapahtumista niin, ettei samalla mustamaalaisi Innaa vielä lisää. Kumpikin oli varmasti sanonut asioita, joita ei ollut tarkoittanut, tai niin hän ainakin toivoi.

"Inna ei mahdollisesti ainakaan kokenut mun osallisuuttani teidän keskustelussanne pelkkänä sivuseikkana", nainen aloitti varoen sanojaan ja näytti sen myös edessään seisovalle miehelle avoimesti.
"Se korosti selkeästi meidän keskustelussa, että mä olen sulle vain ystävä ja miten huonosti mä sut tunnen, kun en ollut mennyt sille puhumaan asiasta, vaan kerroin sulle. Mä en myöskään vastannut sille kovin kauniisti, eli kyllä me molemmat oltiin ihan yhtä hyvin toisiamme piikittelemässä siinä tilanteessa. Mä vain en voinut tajuta, että sä sanoisit Innalle edes sivulauseen sivulauseessa ohimennen, että mä olin mennyt haukkumaan sitä sulle."

Heidi hieroi kasvojaan ja huokaisi uudelleen.
"Musta vaan tuntui sen jälkeen siltä, että oli parempi vain pysytellä poissa ja antaa ajan kulua. Mä en ole kovinkaan hyvä käsittelemään konflikteja enkä todellakaan halunnut tästä kehkeytyvän tällaista paskamyrskyä, mutta niin siinä vain pääsi käymään."

Verneriä alkoi kaduttaa koko keskustelu, sillä mies tunsi olevansa jälleen kahden tulen välissä. Oli helppoa kuvitella millainen sävy naisten välisessä keskustelussa oli ollut, mutta kahta asiaa sotaveteraani ei ymmärtänyt: sitä, miksi Inna koki Heidin uhkana ja sitä, miksi Heidi pahoitti mielensä siitä, että Inna oli saanut tietää Heidin osallisuudesta informaation leviämiseen.
"Hei vou vou, hidastappa vähän", Verneri tyynnytteli Heidiä ja levitteli käsiään ilmassa. "Mä en todellakaan oo puhunu mistään haukkumisesta, tiedäthän sä itekin että kerroit mulle vaan mitä näit ja miten sen tulkitsit."
Mies tunsi pulssinsa kiihtyvän, sillä koko farssi alkoi saada naurettavan suuret mittasuhteet. Molemmat naiset olivat närkästyneitä Vernerille ja venyttelivät totuutta uskoen toistensa valheisiin.
"Mä en haluu tietää teiän keskustelusta enempää, mutta voitko selittää omasta puolestas mulle, mikä sun ja Innan välillä hiertää?" Verneri kohotti toista kulmaansa ja tuijotti Heidiä tuskastuneena. "Miten Inna voi saada sut noin tolaltas piikittelemällä siitä, että oot mun ystävä?"

Vernerin tyynnyttelyt saivat lyhytikäisen virnistyksen nousemaan naisen kasvoille, mutta se hiipui pois miehen jatkaessa.

"En mä tiedä", nainen vastasi ensin. Turhautuminen nousi Heidinkin kasvoille ja tämä yritti pysyä tyynenä, koska Vernerinhän vika ei tilanne ainakaan täysin ollut.
"Kai se kuvittelee, että mä yritän viedä sut siltä", Heidi vastasi lopulta älähtäen.
"Että mä olen niin pihkassa suhun, että haluan erottaa teidät."

Verneri huomasi pidättävänsä hengitystä. Inna siis oli mustasukkainen Heidin takia. Ja jos Heidi oli ottanut syytökset noin vakavasti, voisivatko ne pitää paikkansa? Tuskin, kaikki taisi olla vain huolestuneen tyttöystävän vilkkaan mielikuvituksen tuotosta.
"No ootko sä", Verneri kysyi naurahtaen keveästi. Mies oli hyvin skeptinen asian suhteen, sillä hehän olivat vain tallikavereita. "Siis pihkassa muhun?"

"Kysytkö sä nyt ihan tosissas?" Heidi vastasi naurahtaen.
"Ja vastaus on, että en. Tosin vaikka olisinkin, niin en kai mä sitä sulle myöntäis, pöljä?" nainen lisäsi ja pukkasi Verneriä virnistellen olkapäähän. Oli hyvä, että mies oli viitsinyt vähän puskea häntä keskustelemaan, muuten ahdistava tilanne olisi voinut jatkua vielä pitkään.

"Tottakai kysyn", Verneri tuhahti. "Pitäähän mun tietää onko teidän naisten aivoituksissa mitään perää."
Mies tyytyi hymyilemään Heidin vastaukselle, sillä se kävi järkeen. Heidän välillään ei ollut mitään romanttista, vain kaverillisen hyvä pössis. Verneri siirtyi takaisin täyttämään heinäkärryjä, tällä kertaa hieman paremmalla mielellä. Yhdelle sotatantereelle oli laskeutunut rauha, ja se toivottavasti säilyisi pitkään.
"Onko kaikki nyt okei?" Verneri kysyi läpi sylillisen heinää.

"Mitäs sitten, jos mä olisin vastannut myöntävästi? Me oltaisiin ratsastettu yhdessä auringonlaskuun, vai?" nainen kysyi nauraen ja jatkoi oman heinäpussinsa täyttämistä.
"Ja on. Inhottaa vaan kohdata Innaa, jos se todella ajattelee, että mä yritän erottaa teidät. En mä siksi kertonut leirin tapahtumista, vaan siksi, että jos jotain oikeasti oli tekeillä, niin en joutuisi kuuntelemaan sua ja kertomaan, että näin mitä näin enkä kertonut sulle", Heidi selvensi vielä, vaikka aavistelikin sen olevan turhaa. Kyllä Verneri tiesi miksi.
"Toivottavasti te saatte tilanteen selvitettyä lopullisesti. Mutta voitko olla tällä kertaa sotkematta mua teidän parisuhdekeskusteluihin?" brunette jatkoi ja virnisti.

Heidin vitsailu sai Vernerin irvistämään.
"Olisin ilmoittautunut rauhanturvajoukkoihin ja paennut maasta", mies laski heinät sylistään suureen vihreään kärryyn. "Tuntisin oloni turvallisemmaks Afganistanissa kun täällä, jos sä ja Inna ottaisitte uudestaa yhteen."
Ulkona alkoi sataa ja vesipisarat ropisivat katoksen peltikattoa vasten rauhoittavasti. Verneri pudisteli päätään, kun Heidi keksi vielä kuittailla ilkikurisesti.
"Se on hankalaa, jos sä ite päätät sotkeutua niihin", mies virnisti poikamaisen leikkisästi ja sai kärryt viimein täyteen.

Heidi nauroi pitkästä aikaa vapautuneesti.
"Kiitos, mä tarvitsin tätä", nainen sanoi vielä hymyillen. Hän saisi kiirehtiä, jos haluaisi nähdä eteensä Cariadin kanssa kentällä.

Matka yhden hevosen kanssa kotiin oli ollut paljon vähemmän stressaava kuin useamman kanssa vieraaseen paikkaan. Silti mä olin aivan poikki, kun me lopulta päästiin perille - ja mä tarkoitan siis sitä hetkeä, kun Bran oli mukavasti kotona Auburnissa ja me hyvästeltiin Rasmuksen kanssa Pitkän miehen kuja seiskan edessä toisemme. Mulla olisi ehkä ollut vähän hupsu olo, ellen mä olisi ollut niin väsynyt. Tietenkin mä olisin jäänyt kaipailemaan kahden viikon ajalta tuttua tiivistä hengailua poikaystäväni kanssa, ellen mä olisi ollut niin kertakaikkisen katkipoikkirättipuhkiväsyksissä. Nyt mä en osannut muuta kuin tarttua matkatavaroihini ja löntystää kotiin. Aliisa oli kerennyt sinne ensin, sillä häntä ei Branin kotiuttamiseen ollut tarvittu ja sen pitäisi kuitenkin lähteä yöksi töitä kohti. Mä en tajunnut, miten se jaksoi, mutta onneksi mun ei tarvinnut.

Oli monta asiaa, mitä mun ei lähiaikoina tarvitsisi. Tallillakäyntini vähenisivät rajusti, sillä seuraavan viikon Trina ja Granni olisivat Ruotsissa Alexanderin ratsastettavana ja sen jälkeen ne lomailisivat. Aliisa oli jo luvannut maastoilla Grannin kanssa sen palauttelevan lepojakson ajan.

Mä käyttäisin lisääntyneen vapaa-ajan pääsykokeisiin valmistautumiseen. Pari-kolme viikkoa täyspäiväistä pänttäämistä työvuorojen sivussa lisäisi suuresti mun mahdollisuuksiani päästä sisään lääketieteelliseen. Sitä urakkaa mä olin puolivillaisesti pyöritellyt koko ajan kaiken muun sivussa, mutta huomisesta alkaen mä paneutuisin siihen täysillä. Vähän hirvitti ja epäilytti, riittäisikö mun panos alkuunkaan pääsykokeiden suhteen, mutta ei kai auttanut kuin yrittää.

Ai niin — tietenkin viikonloppuna saapuisi myös Kerttu. Se vähän hidastaisi lukemista, mietin purkaessani matkatavaroitani. Muiden hevosteni lomaillessa tuskin liikaa, kuitenkaan.

Oikeastaan juuri Kertun takia mä päätin lähteä käymään Kaajapurojen tallilla, vaikka Granni ei meidän kanssa kotiin tullutkaan. Järjestelisin tavatani ja varusteeni siellä jo valmiiksi niin, että Kertunkin tykötarpeet mahtuisivat, vaikka Tobias olisikin jokin omituinen varustefriikki. Tuskin sentään, eivät kai miehet olleet sellaisia?

Typerä, rajoittunut ajatus, syytin itseäni. Sitten ryhdyin vaihtamaan vaatteita matkan jäljiltä tallille sopivammiksi. Collegehousut ja kumisaappaat kelpaisivat Purtseille oikein hyvin — paitsi että mä en kai kelvannut niille, sillä mä en löytänyt niitä päälle puettavakseni. Pää kallellani mä rapsuttelin niskaani vaatekaapin äärellä ja ihmettelin, olinko tosissaan laittanut harmaat kollarini pesuun? Olihan se mahdollista, tuumasin, ja kiskaisin ylleni mustat sen sijaan. Oliko sillä niin väliä, mihin tylsään väriin itseni verhosin. Vaikka eipä sillä, eihän mulla mitään kovin riemunkirjavaa olisi ollutkaan, sillä mä satuin pitämään perusturvallisesta pukeutumisesta. Paitsi että mun kumisaappaat olivat kirkkaanpunaiset eivätkä siis lainkaan mun tyyliseni, ja nyt alkoi vaikuttaa siltä, etteivät ne olleet enää mun ollenkaan.

"Aliisa! Oletko sä nähnyt mun punaisia kumisaappaita?" mä huutelin, mutta ei Aliisa vastannut. Se oli kai ehtinyt jo lähteä. Niinpä tietenkin.

Saavuin sitten Kaajapuroille mustiin, ei harmaisiin, collegehousuihin ja Aliisan tummansinisiin kumisaappaisiin, en omiin punaisiini, pukeutuneena. Aliisan kengät olivat mulle liian isot ja ne lonksuivat. Voi kunpa mä en kohtaisi täällä ketään, toivoin  —

— ja tietenkään se toive ei toteutunut. Olisihan nyt ollut ihan liikaa vaadittu olla törmäämättä kauhuteineihin tällaisena hetkenä, mietin hampaitani kirskutellen. Mä olin lopen uupunut, meikitön, matkanviruttama ja meinasin kompuroida omiin, tai siis lainattuihin, kenkiini. Ihan takuulla kiinnitin kentällä Sepolla ratsastavan Avankin huomion, ja tylsistyneen näköisenä kaverinsa ratsastusta videoiva Janna se vasta kerkesikin tuijotella mua. Olin kuin en olisi huomannutkaan.

Pujahdin talliin ja siihen ainoaan edes vähän lämmitettyyn tilaan, joka näillä tiluksilla asiakaskäytössä oli. En tosiaankaan puhu surullisenkuuluisasta WC:stä, joka oli yhä sanalla sanoen kammottava ja hyinen kuin jäätynyt tiedätte-kyllä-mikä-mutten-sano-koska-en-kiroile(-paitsi-poikkeustapauksissa). Tässä tallissa satuloiden ja suitsien nahka oli meidän ihmisten perskannikoiden vastaavaa arvokkaampaa, ja siitä huolehdittiin pitämällä satulahuoneen lämpöasteet kohtuullisina.

Tuskin ehdin avata kaappini ovea, ennen kuin Janna Kaajapuro (tietenkin) pamahti paikalle. Pistin hajamielisenä merkille, ettei ilmoitustaulu tipahtanut lattialle, vaikka sen kaiken järjen mukaan olisi kuulunut tehdä niin tuollaisen saluunamaisen sisääntulon seurauksena. Kas! Eihän täällä ollut enää ilmoitustaulua!

"Hei, säkö tulit jo takaisin? Miten meni? Oliko fancya kilpailla Ruotsissa? Voititteko paljon ruusukkeita?" Janna kyseli sen oloisena kuin olisi yhtä aikaa kihissyt uteliaisuuttaan JA pitänyt mun kuulumisiani täysin yhdentekevinä.
"Tässä mä olen", vastasin valjusti hymyillen ensimmäiseen. "Oli aika hienot puitteet, ja Granni hyppäsi enimmäkseen hirmu kivasti."
"Ai se sun toinen hevonenko ei", Janna äännähti maireasti. Tietenkään siltä ei jäänyt huomaamatta, että mä mainitsin vain Grannin edesottamukset.
"No  —", mä aloitin, mutta Janna puhui päälle.
"Mun on pitänytkin palauttaa ne sun saappaat, mutta sori, mä olen ihan unohtanut!"

Hetkeksi mun ilmeeni kirkastui. Mä olin löytänyt mun kumisaappaat! Mutta...

"Miksi sulla on mun kumisaappaat? Mistä sä olet ne saanut?" kysyin kummissani. Miksi Janna Kaajapurolla olisi hallussaan mun sellaista omaisuutta, joka oli viimeksi seistä pönöttänyt Pitkän miehen kuja seiskan eteisessä?
"Otin sun kaapista", Janna sanoi, ennen kuin pysähtyi ajattelemaan asiaa. "Mutta en mä kyllä mitään kumisaappaita lainannut? Mun ratsastussaappaista hajosi vetoketju juuri ennen kisoihin lähtöä, ja mä löysin sun ja lainasin niitä."

A-haa.

"Mä olen itse asiassa käyttänyt niitä vieläkin, kun, tai siis, niin. Mä en ole ehtinyt korjauttaa vielä omiani, tai hankkia uusia", Janna kertoi yhtäkkiä vähän synkän näköisenä.
"Ai", mä äännähdin ja muistelin varasaappaitani. Ne olivat vanhat ja jokaisesta mahdollisesta kohdasta kuluneet, mutta kyllä ne vielä kasassa pysyivät ja olivat miellyttävän pehmeät jalassa. Ava nyt ei ainakaan olisi suostunut käyttämään niitä yhtään sen enempää kuin olisi pakko.
"On kuitenkin kivempi, että on kisoissa ja valmennuksissa saappaat eikä jotkut iänikuiset ratsastuskengät", Janna jatkoi selittelyään yhä vähän harmistuneen oloisena.

Mä en ollut ihan varma, olinko ymmärtänyt teinin sielunelämää oikein, mutta arvelin olevani suunnilleen oikeilla jäljillä. Vilkaisin kaappiini (varasaappaani eivät tosiaan seisseet siellä omalla tavallisella paikallaan) ja sitten taas Jannaan.

"No mutta voithan sä niitä käyttää", lupasin. "Kunnes kerkeät käyttää omasi suutarilla, tai löydät uudet sopivat."

Ilme Janna Kaajapuron kasvoilla oli vaikeasti tulkittava. Mun varmin veikkaukseni oli ehkä yllättynyt, kenties hieman kiitollinen  — mutta sehän olisi järjetöntä. Eihän Janna tuntenut kiitollisuutta mua kohtaan missään universumissa. Ehdin juuri saatella sen ajatuksen pisteeseen saakka, kun Kaajapurojen kuopus lausui selvällä suomen kielellä:

"Kiitos, Jusu! Tietysti sä saat saappaasi heti takaisin kun mä en enää tarvitse niitä."

Janna hymyili mulle ja mä hymyilin onnellisena takaisin. Hetken kuluttua mä jäin yksin satulahuoneeseen tekemään järjestelyhommiani ja mietin, miksi ihmeessä mä olin niin tyytyväinen siitä, että mulle luvattiin mun oma omaisuuteni takaisin sitten kun joku muu ei enää tarvitsisi sitä.

Ai niin, ja pitihän tässä vielä miettiä niitä kumisaappaita ja collegehousujakin. Äsch. Niin kuin pääsykoepähkäilyissä ei olisi jo tarpeeksi ajateltavaa, ja Kertussa, ja siinä, miten mä nyt nukkuisin yöni kun Rasmus ei olisikaan mun vieressäni niin kuin olin jo tottunut sen olevan. Pitäisikö soittaa sille? ... mutta ei, mä olin itse sanonut haluavani keskittyä täysin ja vain ja ainoastaan opiskelemiseen Kertun saapumiseen saakka.

Vaikka aika hankalaahan se olisi joka tapauksessa, kun mulla olisi kadonneiden kenkien ja housujen mysteeri selvitettävänä.

Hymy korvissani saakka lakaisin tallikäytävää putipuhtaaksi heinänkorsista sun muusta roippeesta. Voin sanoa, etten ollut hetkeen ollut näin onnellinen!
Kassakoneen piippaus oli enää muisto vain, kuten myös edellinen asuinpaikkakunta ja parisuhde, mutta jälkimmäinenkään ei harmittanut yhtään. Ei se ollut oikeastaan harmittanut pätkän vertaa missään vaiheessa. Miehiä tulee ja miehiä menee, mitäpä niitä murehtimaan.

Olo oli ollut kuin lottovoittajalla, kun Kaajapurot olivat ilmoittaneet mielellään ottavansa minut niille hommiin oppisopimuksella. Olihan mulla muutaman vuoden kokemusta tallihommista, kiitos Santasen, mutta nyt saisin itselleni ihan virallisesti ammatinkin tämän rupeaman ansiosta. Kai se tälleen melkein kolmikymppisenä oli jo aikakin jokin ammattinimike hankkia?

Koska tämä oli vasta toinen päiväni töissä, en ollut hirveästi hevosten omistajiin törmännyt niiden omien töiden takia, joten siksi töiden lomassa olin viihdyttänyt itseäni arvuuttelemalla, millaisia omistajia hevosilla oli. Muistuttivatkohan ne paljonkin toisiaan?
Vernerin (ja Jannan) hevoset olivat yhtä komeita kuin itse V. Kaajapurokin. Huhhuh! Paaaljon komeampi työnantaja tämä kuin edellisen tallityöpaikan omistaja (sori vaan, Mila!). Saisinpahan tämän työn ansiosta ruokaa niin vatsalle kuin silmillekin.

Harry-tamman kohdalla olin pohtinut, oliko sen omistaja vähän sellainen Poika Nimeltä Päivi. Tiedättehän, mies joka pukeutuu mekkoihin ja sitä rataa. Mutta ihan miehisen oloiset vaatteet tällä nuorella Robertilla oli ollut päällään, kun olin siihen eilen törmännyt. Mutta mistäs minä tiesin, vaikka se iltaisin leikkisi Robertaa pitsimekossaan viiniä siemaillen?

Sitten oli se ruunikko, kyrsiintyneen näköinen Granni. Sen omistajaksi veikkasin jotain elämäänsä kyllästynyttä täti-ihmistä, joka motkottaisi Facebookin paikallisryhmissä milloin mistäkin. Nykynuorisosta, huonosti auratuista teistä, lehdenjakelusta ja niin edes päin. Mutta eiii, Josefina Rosengårdinkin olin eilen ohimennen tavannut eikä varmaan tarvitse edes sanoa, että ei ollut mikään keski-iän ylittänyt kukkahattutäti?

Kiia Kalliokoski olisi todennäköisesti itseensä ulkonäöllisesti erittäin paljon panostava nainen, joka kulkisi tallin ympäristössä pää korkeuksissa niin kuin omistaisi koko paikan. Olisikohan niillä ollut joskus jotain vispilän kauppaa Vernerin kanssa? Ainakaan mies ei kovin nätisti sen hevosesta puhunut, joten ehkäpä suhtautuminen mahdolliseen exään heijaistui hevoseen?

Cariadin omistajaksi veikkasin jotain blondia, mallinmitoissa olevaa naista. Mutta Heidin kohdattua olin todennut, että hiusten väri oli ainakin mennyt pieleen. Eikä se nyt aivan "mallivartalokaan" ollut, mutta ainakin naisella oli hyvä syy siihen. Nimittäin mukana oli ollut pieni vauva, jota olin ihastellut pitkän tovin ennen kuin Verneri oli komentanut jatkamaan töitä.

Dinon omistaja olisi todennäköisesti joku nuori nainen ja Sepon omistaja vanhempiensa lellimä ehkä  yläkouluikäinen tyttö, joka oli ostanut riiviömäisen piensuokin vain siksi, että se oli näyttänyt kuvissa hyvältä?

Kissen omistajista toisen jo tunsinkin, joten tiesin millainen persoona Inna Paakkanen oli. Jaana Alsila ei sanonut mitään, sukunimi kuulosti kyllä etäisesti tutulta, mutta en saanut päähäni että miksi.

Löytyihän tallista myös ennestään tuttu hevonenkin: Salli.
Sen nimen kuultuani olin ilahtunut suunnattomasti ja muistanut samalla sekunnilla, kuinka Jesse oli yli vuosi sitten kertonut muuttavansa Sallin kanssa Kallaan.
Joku blondi mies oli käynyt Sallin eilen liikuttamassa ja olin huvittanut itseäni kutsumalla tätä Jesseksi sekä vaatinut kertomaan, millä plastiikkakirurgilla se oli oikein käynyt kun oli aivan erinäköinen kuin viimeksi.
Taisi ainakin tämän miehen kohdalla pitää paikkansa sanonta blondien älykkyysosamäärästä, koska se oli tuijottanut minua kuin mykkä jotain ja mutissut sitten, että sen nimi oli Anton eikä mikää Jesse. Aro itse oli kuulema myöhään töissä.

Mutta nyt! Tallin ovi kolahti, nostin katseeni lattian rajasta ja hihkaisin sisäisesti nähdessäni tutun miehen harppovan sisälle Sallin kanssa. Ei se ensin edes huomannut minua, koska oli niin keskittynyt puhelimensa räpläämiseen, joten jouduin rykäisemään kuuluvasti ettei mies olisi yli kävellyt.
Olisittepa vain nähnyt sen ilmeen! Ensin pää nytkähti hämmästyksestä aavistuksen taaksepäin ja kulmat kurtistuivat, mutta sitten karvapötkylät miehen silmien yläpuolella kohosivat takaisin otsalle ja suupielet nousivat samaan tahtiin ylöspäin.
"Stina?" Jesse ähkäisi ja  salamannopeasti kaappasi minut käsivarsiensa väliin ja rutisti minut tiukasti itseään vasten.
"Jesse.. Mä en saa henkee", haukoin muka henkeäni enkä voinut olla nauramatta ääneen Sallin tukkiessa turpaansa minun päälakea vasten.
"Mitä ihmettä sinä teet täällä?" mies sanoi hellittettyään otteensa sen verran, että sai olkapäistä työnnettyä mut käsivarren mitan päähän.
"Oon töissä täällä! Aloitin eilen", ilmoitin. Jesse nauroi, halasi minua uudemman kerran ja astahti sitten taaksepäin.
"Sinusta ei pääse eroon sitten millään?" mies hymähti yrittäen näyttää jotenkin turhautuneelta, mutta kyllä mä tiesin sen olevan vilpittömästi ilahtunut minun näkemisestä. Ja ai että, edelleen se näytti hyvältä. Vähän väsyneeltä, mutta hyvältä.
"Olen vähän niin kuin herpes", tirskahdin, mikä sai Jessen vain pudistelemaan päätään.

Ennen kuin lähdin jakamaan tarhoihin heiniä, pistin Herra "Minulla on Etäpäivä, joten tulin tallille" Aron lupaamaan, että veisi minut joskus kaljalle ja selittäisi kaiken, koska mitä!? Pikainen, tiivistetty versio miehen kuulumisista oli melkein saanut minut tuiskahtamaan persauksilleni. Jätkä oli laittanut vissiin vähän tuulemaan Kallaan muutettuaan?

Mutta koska tulevina viikonloppuina oli jotain Kalla cupeja, kaljoitteluilta saisi odottaa.
Vapaan viikonlopun ansiosta minä pääsisin näkemään tämän kaikkien kehuman (ja Milan parjaaman) Auburnin. Jännää!

Kippasin höyrävän pjaskekasan kottikärryistä lantalan perukoille ja pyyhkäisin hikipisaran otsaltani. Lämmin siinä karsinoita siivotessa oli tullut, mutta mitäpä pienistä. Mukavaa puuhaa (kyllä, se hevosten jätösten siivoaminen oli minusta mukavaa), joten pieni hikoilu ei haitannut yhtään. Ja kun oli muutaman vuoden lappanut paskaa semmoisen kolmenkymmenen hevosen tallissa, Purtsilan karsinat ei todellakaan tuottaneet mitään ongelmia. Se oli yksi k... luikaus, kun ne oli siistitty ja armaat hevoset olivat saaneet puhtaat pahnat karsinoihinsa.

Olavi Uusivirta loilotteli kuulokkeissani, kuinka ei saisi hänelle lausua rakkausrunoja ja sitä biisiä viheltelin menemään samalla kun pukkasin kottikärryjä mutaisen pihan poikki.
Olin ollut nyt kuukauden verran Kaajapuroilla hommissa enkä vieläkään katunut päätöstäni hakea sinne töihin (enkä usko, että missään vaiheessa katuisinkaan).
Sitä en tiedä, katuivatko Kaajapurot minun palkkaamista, mutta tässä mä edelleen olen. Halusitte tai ette.
En nyt väitä, että olisin silmänräpäyksessä muistanut jokaisen pikkuisen nippelitiedon ja ohjeen, miten täällä mikäkin asia hoidettiin, joten toki minulle oli huomauteltu jostain asioista, mutta sehän ei mua suututtanut. Hyvä vain, että kehtasivat niistä sanoa päin naamaa eivätkä vain jauhanneet sontaa jossain selän takana.

Kuukauden aikana olin myös oppinut tuntemaan paremmin niin hevosia kuin niiden omistajiakin ja oli ollut huvittavaa huomata, miten mun ensimmäisten päivien aikana maalailemat mielikuvat ihmisistä olivat joko käyneet toteen tai romuttuneet aivan totaalisesti.
Esimerkiksi Torun omistaja, Kiia. Nättihän likka oli, muttei  kuitenkaan mikään "maailmanvaltias" niin kuin olin alunperin jostain syystä kuvitellut. Tietolähteeni myös kertoivat, ettei Kiia missään vaiheessa ole myöskään seurustellut/sutinoinut Vernerin kanssa.

Ai mitkä tietolähteet? En niitä suoraan paljasta, mutta tallissa saattaa pyöriä kaksi sellaista alaikäistä tyttöä, joista toisen sukunimi alkaa K-kirjaimella ja toinen on yhden mustan (pien)hevosen omistaja.
Mustan pikkupaholaisen omistajalta sekä joulukuun alussa tallilla piipahdelleelta tukkanaiselta olin myös saanut tietooni muita tallien välisiä suhteita. Verneri ja Isabella Sokka oli kuulema joskus seurustelleet, mutta se suhde oli jo kuollut ja kuopattu ja Verneri oli nykyään Innan kanssa. Jusu ja Rasmus (Alsila! Siitä mä sen Kissen toisen omistajan sukunimen tunnistin) seurustelivat, kuten myös Jesse sekä Matilda. Mutta ne kaikki suhteet olivat Av... siis tietolähteeni mukaan "Ihan hiton vanha juttu jo".

"Tule Stina kahville!" kuului Tiinan huikkaus jostain ja nostin peukaloni ylös. Kahvia? Kyllä kiitos.
Jätin kottikärryt omalle paikalleen ja kipitin sitten talolle. Hyvin ehtisin kupillisen jos toisenkin kahvia hörppäämään ennen kuin lähtisin jakamaan päiväheiniä tarhoihin.
"Olethan sinä viihtynyt meillä?" Pekka Kaajapuro kyseli, kun olin istahtanut keittiönpöydän ääreen kahvikuppini kanssa.
"Todellakin", vastasin täysin totuudenmukaisesti. Kuka täällä ei olisi viihtynyt?

Purtsilan puurojuhla

18. joulukuuta 2019
Äänestykseen perustuva kooste Purtsilan puurojuhlapäivästä. Tasatilanteissa samaa toimintaa toteuttivat useammat hahmot.
#purtsinpuurojuhla

Mitä tapahtui talkoissa ja puurojuhlassa?

Monenlaisia talkoohommia, kuten perusteellista joulusiivousta ja Kaajapuron Pekan (jo muutenkin ahtaaseen satulahuoneeseen) tuoman joulukuusen koristelua saatiin tehdä Tiina Kaajapuron iloista hyräilyä kuunnelleen. Saattoipa laulua vähän luikahtaa  Paakkasen Innankin huulilta.
Jouluvaloja ripustelemassa (tai toimintaa ohjailemassa) olivat ainakin Verneri Kaajapuro, Stina Elola, Hanne Rosten, Robert Harrington, Sasu Ruusu ja Ava Pulkkanen. Näistä tikapuilta takalistolleen lätsähti Hanne-parka.
Ava Pulkkasen mielestä oli huutava vääryys, ettei kukaan ottanut hänen ideaansa mistelinoksasta tosissaan, paitsi häntä äänekkäästi tukeva Stina Elola sekä lojaalina ystävänä kannatuksensa vaisusti hymähtävä Janna Kaajapuro.

Mistelinoksia tai ei, rakkautta oli tietenkin ilmassa, onhan joulu lämminhenkinen juhla! Janna Kaajapuron suureksi riemuksi ("") hän yhytti vanhempansa Pekka ja Tiina Kaajapuron hempeilemästä kantaessaan Stina Elolan kanssa suurta joulukoristelaatikkoa satulahuoneeseen, jotta kuusen koristelu voitaisiin aloittaa. Siellähän oli  jo aloitettu jotakin IHAN MUUTA.
Lemmekkäät yllätykset eivät päättyneet tähän. Kukapa sen toivotumpi henkilö törmäämään paikalle kesken Jusu Rosengårdin ja Rasmus Alsilan hellän hetken, kuin Kisseään rapsuttelemaan saapuva jälkimmäisen kuhertelijan äiti Jaana Alsila? Niin.

Mantelin kanssa saattoi käydä jokin sekaannus. Ehkä niitä lipsahti pataan useampi, tai sitten joku tai jotkut kolmesta väitetystä mantelin löytäjästä valehteli. Kenellä teistä on puhdas omatunto, Hanne Rosten, Heidi Näyhö ja Jesse Aro? Kuka valehteli joulumantelista? Se tietää huonoja lahjoja!!!

Kuokkavieraana paikalla hengaili ainakin Aliisa Huru aika äkämystyneenä siitä, ettei häntä oltu kutsuttu vaikka hän niin hellästi Grannia välillä hoivaileekin. Lisäksi juhlaväki väitti nähneensä ainakin vilahduksen Märta Merenheimoa ja Isabella Sokkaa.

Muita merkittäviä tapahtumia:
- Kissa kaataa joulukuusen (mikä kissa??)
- Kaajapuroille luovutetaan seremoniallisesti näyttävästi paketoitu uusi ilmoitustaulu muinoin satulahuoneen ovesta tipahtaessaan rikkoutuneen entisen tilalle.
- Ava kertoo kaikille miten hyvältä Robert näytti Verkun punaisissa ratsastushousuissa.
- Aliisa lupaa järjestää SALAISET jatkot.

Mitä tapahtui maastoretkellä?

>> Katso Grannin päiväkirja

Mitä tapahtui jatkoilla?

- Tieto Aliisan järjestämistä SALAISISTA jatkoista leviää Kallan joka kolkkaan ja juhlat leviävät käsiin.
>> Lue tarina (Aliisan spin off).
- Jatkoille tilataan sikana pitsaa, mutta niiden toimituksessa kestää niin kauan että puolet juhlijoista on ehtinyt poistua.

Nojailin huussin ulkoseinää vasten tupakka huulessa ja selasin somea, mikä oli täynnä ystävänpäivää. Pthyi.
Minun mielestä niitä ystäviä ja mahdollisia seurustelukumppaneita piti huomioida ihan joka päivä eikä vain hehkuttaa heidän parhauttaan yhtenä päivänä  vuodessa. Yleensä se tekopyhyys niistä hehkutusteksteistä loisti kilometrien päähän...  

Olisihan se toki ollut kiva viettää se ystävänpäivä edes jonkun kanssa, mutta tyhjästä oli paha nyhjästä. Kaikki kaverit olivat satojen kilometrien päässä, paitsi Jesse, joka todennäköisesti nysväsi eilisen vauvansa ja vaimokkeensa kanssa.
Liekkö sekin kuinka käärmeissään siitä, että viime viikonloppuna houkuttelin sen Krouviin ja "unohdin" kertoa Milankin olevan siellä? Tai no, ei se Jesse kovin pitkävihainen tai helposti hermostuva tyyppi ollut, joten tuskin se vihoitteli asiasta. Siitä sen Matildasta en tiedä...

Mutta väliäkös tuolla, tuumailin pienessä mielessäni tumpatessani tupakan ja lähdin lompsimaan takaisin tallille päin.
Hiljaista oli kuin huopatossutehtaalla, mutta sepä ei ollut yllätys.
Nappasin harjan ovenpielestä ja ryhdyin lakaisemaan tallikäytävää. Se harjanvarsi oli ainoa tanssikumppanini tänä viikonloppuna. Ja tulevinakin päivinä. Hohhoi.

Kuinkahan moni ällösöpöraxupoxu-pariskunta eilen oli viiniliasillisten jälkeen tanssahdellut hitaita  lässynlääromanttisesti takkatulen  tai kynttilöiden luodessa tunnelmavalaistusa ja pussaillut tiensä makkariin? Inna hottis-Vernerinsä kanssa? Jesse Matildan? Jusu Rasmuksen? Heidi sen jonkun Maurin kanssa? Tiina ja Pekka?

Yhtään en ollut katkera. Eeeen tippaakaan.
Kavioiden kopse keskeytti minun pikkutarkan lattian lakaisun ja nostin jokseenkin tympääntyneen katseen tulijoihin. Se oli se Rita Daimin kanssa. Olikohan silläkin ollut eilen jotkut kuumat treffit? Tai aivan ihQmahtava ilta parhaiden bestisen kanssa?
"Moi", tervehdin kuitenkin naista oikein iloisesti.
"Moi..."

Jätin naisen hevosensa kanssa rauhaan, sillä joko senkin ilta oli ollut aivan perseestä tai sitten liiankin kiva, koska ei se kovin juttutuulella ollut.
Lontostelin sitten pihattoa kohti, sillä siellä kuulema taas joku aidantolppa repsotti, kiitos Sepon. Pienestä mustasta perkeleestä oli tullut jollain oudolla tapaa mun suosikki. Se ei ollut - omistajan yrityksistä huolimatta - niin kiilloteltu ja pumpulissa pidetty puoliverinen vaan ihan rehti suomalainen pienpuksutin. Kotoisa olo tuli sen touhuja katsellessa!

Hakkasin tolpan tukevasti maahan ja hymyilin tyytyväisyyttäni.
Olihan mulla täällä montakin kaveria! Niillä oli neljä jalkaa eikä ne paljoa puhuneet, mutta kuitenkin...
Ja mikä parasta, nää kaverit eivät syöneet tai juoneet mun rahoja. Päinvastoin! Niiden kanssa touhuaminen toi rahaa.
Ei hullumpaa, ettenkö sanois.