Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Ihan pakko kertoo

Kämppiselämää Pitkän miehen kuja seiskassa. Niin no joo, ja paljon kaikkea muuta polveilevaa satuilua.

:llä Aliisa (kahdella iillä) ”Noidan tytär” Huru(akka), Josefinan kämppis

Aliisan valitut palat

2009
Äiti vaihteli hermostuneena painoa jalalta toiselle. Mä en jaksanut kauheasti välittää, koska sellainen se oli aina kun se oli jostakin huolissaan. Se oli sitä aika usein. Äiti oli maailman ihanin, mutta se välitti kaikista ja kaikesta niin paljon, ettei sille jäänyt paljon aikaa muuhun kuin huolehtimiseen.

”Kuule Aliisa, oletko jo hakenut johonkin kouluun? Kai johonkin haet.”
Ah. Se huolenaihe.
”Joojoo”, mä sanoin, kohautin olkiani ja nyökkäsin. ”Matkailualalle ainakin. En mihkään lukioon kyllä hae.”
”Vai niin”, sanoi äiti, ja yritti keksiä jotakin kannustavaa. ”Globaalistuvassa maailmassa se on varmasti työllistävä ala.”

Joopa! Aina mulle töitä löytyisi. Mulla oli kuitenkin yksi ainoa haave.

2013
”Niin että mä nyt lähden ulkomaille”, päätin kertomukseni, ja siltä varalta, ettei Hanni ollut tajunnut, teroitin vielä: ”Matkaoppaaksi.”

Hanni nyökytteli päätään eikä näyttänyt yhtään yllättyneeltä. Se rapsutteli Graalia, joka nautiskeli huomiosta silmät ummessa. Tällaisia hetkiä mulle saattaisi tulla ikävä, vaikka muuten täpisinkin innosta. Ulkomaanopas Huru! Aivan törkeen siistiä.

”No”, Hanni Koistinen avasi sanaisen arkkunsa. ”Mun täytyykin ryhtyä uuden apinan etsintöihin.”
Virnistin sille. Niinpä, se mun homma täällä oli: roikkua niiden kaheleiden selässä, joista älykkäämmät kieltäytyisivät. Hanni laitteli kaikenlaisia hevosia rotuun, karvoihin ja päänuppiin katsomatta, ja oli ollut huikean upeaa saada olla sen opissa viimeisimmät vuodet. Nyt odottivat kuitenkin uudet haasteet.

2016
Ulkomaanoppaana olo oli kaikkea sitä, mitä mä olin arvellut, ja oli siinä jotakin yllättäviäkin juttuja. Mä rakastin yllätyksiä! Mun elämäni rakkain muisto oli varmaan se, kun mun ystävät onnistuivat kidnappaamaan mut ja kuljettamaan yllärisynttärijuhliin ilman, että mulla oli mitään käryä siitä mitä oikein tapahtui.

Joka tapauksessa kohtasin oppaana ainakin yhden rankan yllärinkin. Sen, miten kuluttavaa oli rakastua aina täysillä muutamaksi kuukaudeksi ja sitten pakata kamppeet ja paahtaa puoleksi vuodeksi kaukokohteisiin. Sellainen mä olin, rakastuja. En vain ihmisiin, vaan myös paikkoihin ja muistoihin.

Oppaana mä opettelin siitä piirteestä eroon. Ai miten helpottavaa se oli! Tunne-elämän keventyessä niin kävi myös elämälle yleensä.

Huhtikuu  – marraskuu 2018
Aika aikaansa kutakin. Mä rakastin seikkailuja ja mun opaselämääni, mutta ei sitäkään ikuisuuksia jaksanut. Niin mä palasin Suomeen ja kuljetin mukanani pientä tatuointia jokaisesta kohteestani. Paljon muuta mulle ei niistä vuosista jäänytkään, sillä rikastumaan en kyllä päässyt.

Sain ihanan kämppiksen, Elinan, ja jatkoin liikekannalla pysymistä heittäytymällä junatarjoilijaksi. Raiteet kuljettivat mua ympäri Suomen, mutta aika usein pääsin yöksi kotiin.

Sellaiseen elämään kämppisasuminen sopi mainiosti! Oli vähän surku, kun Elina sitten rohkaistui muuttamaan ulkomaille, mutta nopeasti sain uuden asuintoverin. Se oli nuori, herttainen ja vähän liiankin soma, ja mä ehkä ihastelin sitä, mutta tietysti sillä oli poikaystävä, niin kuin kaikilla sen tyyppisillä.

Nykyhetki
Josefina oli uusavuton ja mä olin epäjärjestelmällinen. Me luotiin siis aivan mielettömän mahtava kämppiskombinaatio! Oli kivaa, kun yhteiset tilat pysyi Jusun muuton myötä entistäkin vaivattomammin siisteinä, ja sitten taas mä saatoin opettaa sille sellaisia asioita, mitä se reppana ei osannut.

Ei se Elinaa silti voittanut, koska Elina oli ehkä vuosisadan kämppis. Jusu oli kuitenkin herttainen ja harmiton, ja mä hymyilin aina jotenkin hellästi kun katselin sitä.

Siis en katsellut mitenkään silleen erityisesti. Ihan vaan niin kuin nyt katsellaan jonkun söpön eläinlajin hurmaavan avutonta poikasta. Jos mussa nyt oli mitään hoivaviettiä niin uuteen somaan kämppikseeni mä sen suuntasin, edes ajatuksen tasolla.

Junantuoma muukalainen

30.11.2018

Swhuuuur. Tötötötötö. Swiiii.

Sellainen oli junan vaimea ääni, kun se kiihdytti matkaan viimeiseltä asemalta ennen määränpäähän saapumista. Sitten ääni tasoittui taustahuminaksi, jota sävyttivät ajoittaiset kolahdukset. Mä etenin nelosvaunun käytävää pitkin kärryjäni työnnellen ja mietin, millaista olisi olla lentoemäntä. Ainakin mun työasu olisi hienompi, mutta toisaalta olin kuullut ystäviltäni kengän koron mittauksista ja huulipunatarkastuksista. Eihän sellainen sopisi mulle lainkaan.

”Saisiko olla voikkarii tai kahvii, teetä?” kajautin iloisesti. Kierros oli lopuillaan, niin kuin matkakin, mutta mun ei tarvinnut pinnistellä kuulostaakseni siltä, että tämä oli paras työ ikinä. Ei ollut, mutta mä en kauheasti piehtaroinut siinä tosiseikassa, vaan painoin vaan duunia hymy huulilla. Ain’ laulain työtäs ja sitä rataa.

”Anteeksi”, sanoi yksi kohteliaimmista äänistä, jonka mä olin kuullut.

Jos siinä ei olisi kalskahtanut ripaus röyhkeää omanarvontuntoa, mä olisin saattanut jopa erehtyä luulemaan komeaa muukalaista nynnyksi. Nyt mä tajusin heti, ja viimeistään kun kohtasin sen järkähtämättömän ja anteeksipyytelemättömän katseen, ettei se ollut sillä tavalla kohtelias kuin Jusu. Jotain sinne päin, muttei kuitenkaan ihan.

”Ei tartte pyydellä anteeksi, töissähän mä täällä oon! Kerro vaan”, nauraa hykertelin ja pysäytin kärryni muukalaisen kohdalle.
”Tämä ei varsinaisesti kuulu sun työhösi”, se aloitti, eikä vieläkään kuulostanut yhtään anteeksipyytelevältä siitä huolimatta, että se aikoi pyytää multa jotakin sellaista, mitä mun ei oikeasti tarvinnut suostua tekemään.

”Osaatko sanoa, onko Kallan aseman lähellä mitään pubia?”

Mua hymähdytti. Ai osasinko sanoa!

”Näin kallalaisena osaan kyllä”, aloitin.

Sitten me uppouduttiin jonkinmoiseen keskusteluun aiheesta ja aiheen vierestä. Mä unohduin siihen vähän pidemmäksi aikaa kuin olisi ollut ihan korrektia näin kesken työvuoron. Olin kuitenkin sitä mieltä, että tämä oli sitä hyvää asiakaspalvelua!

Tätä asiakasta palvelin mielelläni. Muistin etäisesti sanoneeni Antonille joitakin päiviä takaperin, etteivät liian hintelät miehet sytyttäneet mua, mutta tämän yksilön itsevarmuus ja silmien pilkahdus hyvittivät kapean varren. Mä olin hirveän hyvällä tuulella, kun lähdin jatkamaan matkaani kärryjäni lykkien. Ei multa kukaan mitään enää ostanut, joten juttelemaan jäänti ei selvästikään ollut suuri menetys.

Ehdin hyvissä ajoin tekemään tilitystä. Kun lopulta pamautin kassan kiinni siltä illalta, mulla oli vielä pari minuuttia työaikaa jäljellä.

En piitannut siitä.

Poistuin. Asemalla kohtasin pitkän ja hoikan miehen taas. Se oli polttelemaasa tupakkaa loppuun. Se sanoi, ettei tupakoinut usein, mutta nyt oli vaan sellainen fiilis. Mä kysyin, oliko se yhä myös kapakkafiiliksellä. Me mentiin yhdessä kapakkaan.

Sitten me mentiin yhdessä Pitkän miehen kujalle. Mua virnistytti ajatus siitä, että nytpä mulla oli mukana aito pitkä mies.

Pitkä mies osoittautui mainioksi löydöksi. Muistan jossakin kohti ajatelleeni, että todennäköisesti virnistelisin vielä ensi vuonnakin tämän jäljiltä.

Hurubeat

21. joulukuuta 2018 #jusunhaaste8

https://www.youtube.com/watch?v=WyRhUhbybr0

I've got memories and
Travel like gypsies in the night

Juna on lähinnä lentämistä, mitä nyt pystyy järkevästi yhden suurta pienemmän valtion rajojen sisällä tekemään.  Jos unohdan ympäristöllisen kriisin ja siitä aiheutuvan huonon omatunnon, mä rakastan sitä tunnetta, kun lentokoneen pyörät erkanevat maanpinnasta ja mä pääsen hetkeksi eroon painovoimasta. Se ei johdu siitä, että mä olen vähän painava - mitään sellaista kriisiä mulla ei ole. Se johtuu siitä, miten juureton persoona mä olen. Samasta syystä mä rakastan sitä hetkeä, kun juna kiihdyttää

Mulla ei ole kotia.

I build a home and wait for
Someone to tear it down
Then pack it up in boxes
Head for the next town running

Ei sellaista, johon mä olisin kovasti kiinnittynyt, ainakaan. Oli silloin joskus, kunnes ehkä suunnilleen eskari-ikäisenä ei sitten ollutkaan. Ei ole mikään ihme, että musta tuli matkaopas, nykyajan nomadi. Mua ajoi valtava halu pysyä liikkeessä ja nähdä enemmän, ja niinpä jaoin elämäni puolen vuoden sykleihin ja matkasin välissä satoja ja tuhansiakin kilometrejä kodista seuraavaan.

Cause, I've got memories and
Travel like gypsies in the night

And a thousand times I've seen this road
A thousand times

Mua ei ole koskaan haitannut oma juurettomuuteni. On ihan hirvittävän vapauttavaa olla kykeneväinen lähtemään tuulen mukaan, jos siltä tuntuu. Yksi menneisyyden henkilö joskus kysyi multa, miksi mä olen niin rauhaton, etten mä pysty pysymään yhdessä maassa.

Ei se koskaan ole ollut pystymisestä kiinni. Mä en vaan ole halunnut.

Ja nythän mä olen tullut jäädäkseni, ihan yhtä lailla omasta valinnastani kuin olen pysynyt poissakin.

Täytyy kuitenkin myöntää itselleni, että pystyäkseni jäämään yhteen maahan mun täytyy kuitenkin olla koko ajan liikkeellä. Niinpä mä hymyilen ravintolavaunussa tai työnnän kömpelöitä tarjoilukärryjä samalla kun juna mennä kolkuttelee joskus sinne ja toisinaan tuonne.

I've got no roots
But my home was never on the ground
I've got no roots
But my home was never on the ground
I've got no roo-oo-oo-oo-oo-oo-oots
I've got no roo-oo-oo-oo-oo-oo-oots

Pitkä työvuoro junassa päättyy. Mä hyppään Helsingin päärautatieasemalle ja mua houkuttaa jäädä pääkaupungin yöhön, mutta munhan pitää matkata vielä Kallaan saakka. Lisää liikkeelläoloa. Tänään mä ajan autolla, koska mulla on tankki täynnä ja mä tahdon ihan itse päättää vauhdin.

https://www.youtube.com/watch?v=HUJGwSy0pRI

I should grow up some day 'cause I got bills to pay
I can't be waking up at someone else's place
I know I drink too much, can't pay my rent this month
I should be saving up, but

Ennen ajoon lähtöä mä saan mun kaveriltani viestin. Se kysyy, lähdenkö mä sen kanssa Krouviin, koska sillä on sydänsuruja. Mun ei pitäisi, mutta mä vastaan silti että totta munassa. Onneksi mä olen saanut perjantaina ensimmäisen kahden viikon joulumarkkinapalkat.

Tähän aikaan jopa Helsingin keskustan ydinkeskusta on hiljainen. Mä etsin nopeimman reitin ulos kaupungista ja hitto vieköön, että mä painan kaasua. Mulla on kiire olemaan jotakin muuta kuin työssäkäyvä aikuinen junahitontarjoilija. Ei se edes ole mikään aikuisen työ, mutta ei se mua haittaa. Siitä saa rahaa.

But I just got paid
I'm broke, but I'm ballin'
Don't know where we're goin
We go in when we go out
I just got paid

Mä en koskaan mieti, miksi mä olen köyhä. Mä tiedän sen miettimättäkin. Mun tili näyttää välillä negatiivisia reaalilukuja, koska mä nautin mun elämästä.

Mä olen myös aina mun ystävien tukena. Mua voi syyttää monesta asiasta, mutta kylmyys ja piittaamattomuus ei kyllä kuulu niihin. Hitto vieköön, ota mut ystäväksesi ja mä ihan totta menen vaikka putkaan asti sun puolestasi - tai mieluiten kanssasi!

Mun rakas ystäväni on taas kuvitellut ihan liikoja jostain älyttömästä Tinder-deitistään ja särkenyt taas sydämensä tuhanteen kappaleeseen. Mä en sano sille, että sen pitäisi jo ottaa opiksi. Mä taputan sen poskea lohdullisesti, tuikkaan sen nenänpäähän rohkaisevan suukon ja sanon, että mä tarjoan seuraavat. Ei mulla pitäisi olla varaa niihin seuraaviin, mutta mä nyt vaan en mieti sellaisia asioita silloin, kun joku tarvitsee jotakin, mitä mä pystyn antamaan.

I'm broke, but I'm ballin'
Don't know where we're goin

Oli se sitten [aseta oman myrkkysi nimi tähän]shotti tai paskoja elämänviisauksia: multa saa molempia.

Tietysti, jos otetaan liikaa niitä ensimmäisiä ja kuunnellaan liian vähän jälkimmäisiä, voi käydä niin, että kaveri kerkeää saada typeriä ajatuksia. Vikkelin sormin se ehtii soittaa typerälle Tinder-deitilleen. Vielä rivakammin jaloin se harppoo kohti Tinder-deittinsä kotiosoitetta, vaikka mä huudan sieluni pohjasta perään, että se tekee virheen.

Sen olisi pitänyt jatkossakin tehdä kännirakkaudentunnustuksia ihan vaan mulle eikä mennä töhöilemään sen typerän miehen perään.

https://www.youtube.com/watch?v=M3xyLUkHE68

Are you thinking of me at all?
It's 2 AM in the morning, and im lonely lonely lonely
It's 2 AM in the morning, and im lonely lonely lonely
You're all in my head
You're all in my head
I wish that you were here with me instead

Sitten mä olen yksin. Mulla on ihan liian tukeva humala päällä, jotta mä voisin lähteä kotiin, eikä se musta ole mun oma syyni. Kaverin syy. Kaveri mut tänne kutsui. Kaveri mun kanssa täällä joi. Kaveri mut tänne jätti.

Yksin.

Ja yksin mä teen sekä kaikkein pahimmat virheeni että kirkkaimmat oivallukseni.

You called my phone
Only when you can not sleep.
Or the drink is strong, and you find yourself in me

Mä olen mun ystävälleni pelkkä olkapää. Silloin kun se särkee sydämensä, se käy lepuuttamassa päätään mun olalla. Siinä sen järki korjaa sen sydäntä, mutta se sydän nyt vaan sattuu olemaan liian kiireinen ja hätäilevä antaakseen raksapuolen hoitaa remonttinsa loppuun. Sinne se sinkaisee. Kohti uusia säröjä.

Enkä mä moiti. Täysillähän tätä elämää pitää elää, ja jos siinä tulee vähän mustelmia, niin eikös ne kuulu asiaan?

Mutta kyllä mulla on vähän liian yksinäinen olo, kun mä nojailen vähän liian humalaisena baaritiskiin ja saan baarimikolta vähän liian säälivän katseen.

It's 2 AM, staring at the phone
Tired of being alone, tired of being alone
It's 2 AM in the morning, and I'm lonely lonely lonely

Mä huokaisen syvään. On kai parempi vaan kerätä luunsa, jotka eivät, kiitos vaan kysymästä, ole leveät. Kyllä mun reitevyys johtuu muusta kuin paksuista reisiluista.

Kaikkea sitä päissään päässään pyöritteleekään.

No, rapsakka ulkoilma kyllä herättää taas ajattelemaan älykkäämpiä ajatuksia.

https://www.youtube.com/watch?v=w1R8zubnBck

Lost my way
Trying to
Head back home
Trying to
Find the keys to my soul

Vaikka en mä kyllä sitten tunne oloani mitenkään kovin älykkääksi, kun tajuan olevani yhtäkkiä ihan vieraalla kadulla. On käsittämätöntä, miten sitä voi eksyä Kallan kokoisessa kyläntuppuraisessa, mutta ei se mitenkään kurjaa kuitenkaan ole! Eksyksissä musta aina tuntuu, että mä olen ihan eri tavalla elossa.

En mä väitä, että mä yleensä tuntisin oloni mitenkään elottomaksi. On vaan välillä hyvä muistaa, että silloinkin kun mä en tiedä missä mä olen, mä tiedän aina, että mä olen.

Läsnäolo. Se on se taikavoima, jota mä nyt jo tässä iässä osaan toivoa itselleni lentämisen, ajatustenluvun tai näkymättömyyden sijasta. Sitä mä harjoittelen silloin, kun mä etsin reittiäni kotiin yksin, pimeässä ja pakkasessa.

Ja mä olenkin siinä jo aika hyvä, vaikka itse sanonkin.

Kerran Kööpenhaminassa

24. tammikuuta 2019

Pitkä työputki takasi oikein muikeat vapaat, ja nyt mä käytin osan niistä tekemällä sitä mistä kaikkein eniten pidin: mä matkustin. Se oli munkaltaiselleni maailmanhalailijalle vähän paha mielipuuha, koska olisi varmaan ollut ekologisempaa pysyä kotinurkilla ja viljellä itse omat perunansa. Mä en kuitenkaan ollut ihan puhdasoppinen maailmanpelastaja, koska mä olin liiaksi hedonisti, ja jos omatunto nyt joskus soimasikin mua siitä, mä pystyin elämään asian kanssa.

Perimmäinen syy mun visiitilleni Kööpenhaminassa oli Jaakko Eino Kalevin keikka (joka me oltiin valittu puhtaasti nimen vuoksi; se lähetti hyviä viboja), mutta samalla mä tapasin mun kaikkien aikojen lempparityökaveriani Hillaa ja jostakin joogaretriitiltä meidän seuraan lennähtänyttä Auraa. Hilla asui Kööpenhaminassa tätä nykyä, deittaili tanskalaisia miehiä ja etsi yhä sitä oikeaa, niin kuin sillä oli tapana. Aura oli vihdoin saanut viime vuosien projektinsa päätökseen ja kasvattanut takaisin oman hiusvärinsä. Se oli nykyään ekohippi (parempi sellainen kuin mä), joogaohjaaja ja bloggasi yhä.

Nyt mä kuitenkin jätin tytöt höpisemään keskenään ja suuntasin rautatieasemalle. Kävelymatka ei ollut pitkä, mutta mä eksyin vähän, ja niinpä mun kuuma deittini (ha-ha) odotti mua jo paikan päällä. Alexander Rosengård oli pitkä ja hoikka mies, ja sen hienostuneen kyllästynyt ilme pisti silmään jo etäältä. Voi Alexander! Niin ylhäinen, niin eri tasolla kuin me tavalliset pulliaiset. Mun kasvoille hiipi ilkikurinen virne, ja sen näkeminen sai Alexanderin näyttämään paheksuvalta ja huvittuneelta yhtä aikaa.

Mä en ole koskaan ollut mikään Alexander Rosengårdin ylin ystävä, mutta siinä vaiheessa me oltiin hyvissä snäppiväleissä. Tyyppi oli hauska kuin mikä, vaikka vähän itseään täynnä, ja voi pahat pojat mikä rakastaja.

Sattui niin sopivasti, että se oli lähistöllä koeratsastamassa hevosia pomolleen, ja me sovittiin lounastapaaminen sellaiseen sopivaan väliin, jona sekin kerkesi solahtaa johonkin muuhun asuun kuin ridapöksyihin. Oli vähän harmillista, ettei mulla ollut hotellihuonetta, koska sellaiseen me oltaisiin kyllä paineltu. No, kelpasi mulle ilmainen majoitus Hillan luona ja jokin toivottavasti huokeanpuoleinen lounas Alexanderin kanssa — vaikka olisikohan sillä kuitenkin kovin kallis maku, mä aprikoin vähän epäileväisenä.

“Huru, vieläkö oot sekaisin”, Alexander kysyi hyväntuulisesti, kun me lähdettiin etsimään sopivaa ravintolaa.
“Aina!”
“Ja pysykin. Oot hyvä mimmi.”
“Jumala on puhunut.”

En mä tiedä mitä meistä ajateltiin, kun me pölähdettiin yhdessä hipsterihtävään ravintolaan. Mä kyllä sovin sinne, mutta Alexander hienossa villakangastakissaan, tyylikkäässä ja epäilemättä kalliissa kellossaan ja kaiken kaikkiaan huolitellussa lookissaan… No. Sanotaanko, että sen olisi voinut olettaa menevän jonnekin vähän pönöttävämpään paikkaan.

Mutta ei se tyyppinä ollut mitenkään pönöttävä, sitten kun sitä yhtään tunsi.

Meillä oli ihan hirveän hauskaa. Alexander kertoi monen kirosanan ryydittämänä pomostaan, aivan ökyrikkaasta ja sikatylystä Karla Falkencreutzista, ja me huviteltiin laatimalla suunnitelmia, joilla Axu saisi pomonsa paremmalle tuulelle. Se itse väitti, ettei kuuna päivänä suostuisi sen naisen sänkyyn, mutta mä veikkasin, että siinä oli kuitenkin vähän hutsun vikaa ja se tekisi niin kyllä, jos siitä seuraisi riittäviä etuuksia.

Me juteltiin kaikkea muutakin ja läiskittiin eetteriin noloja snäppejä toisistamme niin kuin pahaiset kakarat. Mä pystyin kuulemaan Alexanderin fanityttöjen sydänten särkyvän ympäri maailman (taas, koska eihän se mikään uusi juttu ollut, että Alexanderin löysi naisten seasta – mä vaan olin harvinaisen tavallinen ja ehkä siksi erityisen kismittävä yksilö). Tietysti sillä oli jonkinlainen lauma sellaisia, olihan se aktiivisesti (ja yleensä joko hulvattomasti tai sillä tavalla maukkaan riettaasti) somettava kohtalaisen katseenkestävä hevosmies. Vaikka sillä oli kookas nenä, ja vaikka se oli sellainen riukumainen ripakinttu kuin esteratsastajamiekkoset nyt tuppaavat olemaan, niin kyllä musta oli kutkuttava juttu tulla nähdyksi sen kanssa.

Ja stop tykkänään - kirjoituskoneet seis, lööpit pois painosta. Mä en siltikään ollut pienimmän rahtusen vertaa ihastunut siihen. A) En ihastunut juuri koskaan. B) Tiesin kyllä, mikä Alexander Rosengård oli.

“No, mites lilla Jusu”, se kysyi, kun me oltiin oikeastaan jo syöty, mutta viivyteltiin pohtimassa, tilattaisiinko yhdet jälkkärioluet. Mulla ei välttämättä olisi varaa, mutta arvelin, että Alexander voisi piffata.
“No mitäs se! Ratsastaa taas.”
“Ja kaulailee vielä sitä Alsilaa, varmaan.”
“Joo-o, siis nehän on vieläkin ihan sikaällöjä.”
“Mun on vaikea kuvitella”, Alexander tyrskähti. “Ihme, että Jusu on uskaltanut sanoa jollekin pojalle edes moi.”
“Ha”, äännähdin riemukkaasti. “Kyllä se sanoo paljon enemmän kuin moi tätä nykyä, mutta joo, se on kyllä tipahtanut tosi eri ilmansuuntaan kuin joku veljensä. Miten teistä tuli niin erilaisia?”

Alexander kohotti charmantisti kulmaansa (se oli täysi klisee, mutta se osasi tehdä sen omaksi jutukseen) ja virnisti välinpitämättömästi.

“Sä varmaan kiusasit sen pilalle”, mä veikkasin, ja se nauraa hyrähti vähäsen.
“Mahdollisesti.”
“Sinä ruoja. Jusu on niin suloinen.”
“Jos sattuu pitämään -”
“Et nyt sano mitään ilkeää”, mä kielsin, koska loppujen lopuksi mä pidin Jususta kaikkine omituisuuksineen, enkä tahtonut, että siitä puhuttiin pahaa. “Kerro ennemmin oletko sä sellainen kurmuuttajaisoveli, joka kiusaa pikkusiskonsa poikkiksia?”

Me sitten jubailtiin Rasmus Alsilasta, ja mä kerroin epäileväni, että se vähän oudoksui mua. Alexander vastasi kohteliaaseen sävyyn, ettei ihmetellyt. Mä pyöräytin sille silmiäni.

“Toisaalta”, mä palasin Rasmuksen kiusaamiseen. “Ehkä on ihan hyvä, jos joku joskus tökkii sitä vähän. Jusu päästää sen niin helpolla! Ai niin, sanoinko mä jo, että se on kanssa ihan fanityttö ja sysäilee Rasselle aika kivoja diilejäkin?”

Tietenkin mun oli pakko kertoa. Selostin Hanni Koistisesta, ja sitten kun puhe kääntyi Isabella Sokkaan ja sen kustantamiin ulkomaan hevosmatkoihin, Alexanderin hienojen kasvojen ilme meni jännittävän tutkimattomaksi. Mä purin huultani, jotten esittänyt mitään liian kiinnostunutta kysymystä.

”Pikku-Fifihän yllättää”, Alexander tokaisi julman huvittuneena. ”Sehän on ihan manageriainesta.”

Sitten me liu’uttiin muihin aiheisiin.

Pian me kuljeskeltiin Köpiksen tammikuisilla kaduilla. Alexander oli pistänyt tupakaksi. Se väitti, ettei polttanut enää juuri koskaan, koska ei kaivannut selkkauksia urheilullista elämäntapaa odottavan pomonsa kanssa. Sitten se tarjosi mullekin, ja mä, joka en oikeasti polttanut kuin joinakin humalansotkuisina öinä, tartuin tarjoukseen.

Niin me seisahduttiin vielä viimeisiksi hetkiksi rautatieaseman kulmille. Siitä Alexander jatkaisi matkaansa ja mä lipuisin takaisin todelliseen maailmaan ja oikeiden ystävieni luo.

Koska ei Alexander ollut ihan todellinen, eikä sitä siksi voinut kutsua oikeaksi ystäväksi.

Lisäksi meidän välillä oli se seksuaalinen jännite, joka häilyi joka hetkessä taka-alalla, enkä mä kuvitellut olevani lainkaan ainutlaatuinen siinä suhteessa. Alexander varmaan kehittäisi jännitteen vaikka appelsiinin kanssa, jos se olisi hänen intressiensä mukainen yksilö. Ja kuka noista tiesi, Alexander Ylevä Rosengårdin intresseistä.

Ennen kuin me erkaannuttiin toistemme luota, Alexander sanoi huolellisen välinpitämättömänä:
"Mulla olisi huomenna enemmän aikaa."

Mun kasvoni soljuivat roisiin virneeseen.

"No sehän on hyvä", hymähdin tyytyväisenä. "Voidaan kokeilla parantaa mun krapulaa."
"Jaa-a, ja millähän se paranee?" Alexander tiedusteli kulma laiskasti koholla.
Mä mietin hetken, olisinko sellainen leffasankaritar, joka tarttuisi sitä takinraiveleista ja mojauttaisi sen huulille sellaisen unelmasuudelman, että se tietäisi kyllä tarkalleen, miten me huomenna mun kankkustani ja toisiamme hoideltaisiin.

Näh.

"No pitsaa mä ainakin tarvitsen", virnistin hurmaavasti. "Koodaillaan!"

Sitten mä menin menojani.

Rimanlaskukammo

8. helmikuuta 2019 #krouvi

Jusun myöhäiset perjantaitalleilut ajoivat mut alkoholin äärelle, sanokaa mun sanoneen. Mun täytyi saada seuraa mun vapaailtani ratoksi, ja saihan sitä aina, kun oli riittävän laaja tuttavapiiri. Mä lyöttäydyin mukavan pienen porukan jatkeeksi Krouviin, ja me pelailtiin Trivial Pursuitia ja Aliasta ja Pictionarya, joka uhkasi mennä dicktionaryksi. Mun seura oli aika samanhenkistä kuin mä.

Jossain vaiheessa mä havaitsin mörönvärisen tukkapehkon ja ankeailmeisen naaman, mutta kun mä tarkemmin tarkastelin, niin eipä Matilda Möksis Tammilehdon naama ollut yhtä nurin kuin yleensä. Hoksasin vikkelästi syyn: sillä oli seurassaan mies. Eihän sitä nyt silloin murjotettu.

Etäisesti kiinnostava havainto. Mun keskittyminen palasi kuitenkin takaisin peliin enkä mä ajatellut koko asiaa tuntiin tai pariin lainkaan.

Sitten vasta, kun mä lähdin (taas kerran yksin) kotimatkalle, mun päähän pulpahti kuva melkein hymyilevästä Matildasta. Oli siinäkin ilmiö!

Mä soitin Antonille. Sillä kesti tolkuttoman kauan vastata.

”Hel-ve-tin-Hu-ru-lii-sa”, se huokaili puhelimeen väsyneen kuuloisena.
”Miksi Möksis Tammilehdolla on poikkis?”
”Kenellä? Ja oletko sä kuullut tervehtimisestä? Ja osaatko sä lukea kelloa??”
”No sillä Matildalla, joka kantaa sadepilveä päänsä päällä. Joku mies on ajatellut että voisi olla hauskaa viettää aikaa sen kanssa, vaikka se onkin niin aurinkoinen kuin on.”
”Ihan kivasti se jutteli tossa yks päivä.”
”A-ha. Ehkä tää onkin joku tulen-toimeen-vain-miesten-kanssa-juttu, spessua, naiset on niin syvältä tietenkin. Ei mutta mun piti puhua siitä kun alkaa pänniä kun kaikki hyvät fuckbuddyt on niin kiven alla tai ulkomailla. Mä tarviin. Enkä kelpuuta ketä vaan, älä edes ehdota Eskoa. Vai pitäisikö laskea rimaa? Mutta ei kyllä niin alas, ei Eskoa sentään. Ja mitä iloa siitä olisi, pitää nyt joku taso kuitenkin olla…”

Mä saatoin olla vähän humalassa. Langan toisessa päässä oli niin hiljaista, että mun oli pakko kovistella Antonia:
”Et jumaliste nukahda kesken mun kriisin.”
”En, en…”
”No anna kuulua! Ratkaise mun kriisi. Tai ei, mä ratkaisen itse omat juttuni, mutta vala muhun uskoa että mä pystyn siihen.”

Kuulin kahinaa. Hetken kuvittelin hirmustuneena, että Anton kuitenkin oli kehdannut nukahtaa ja mä olin tipahtanut lakanoiden sekaan sen puhelimen ruumiiseen vangittuna sieluna. Sitten kuului syvä huokaus ja unenpöpperöinen nauruntuhahdus.

”Kai sä sen ratkaiset. Etkä nyt heitä rimaa roskiin. Hyvä nainen oisit jos oisit joskus hiljaa.”
”Ha-ha.”
”Ja voithan sä kokeilla hiusharjaa.”
”Ne aina katoaa mun tukkaan.”
”Etkä helvetti soittelisi ihmisille öisin.”
”Joo-joo.”

Siinä toveri Seljavaaran vinkit paremmaksi ihmiseksi/naiseksi tulemiseen: 1) livauta taukoja puheesi sekaan, 2) harjaa hiuksesi (harjasiko se muka ikinä itse?) ja 3) opeta ystäväsi käyttämään puhelimensa yötilaa, mikäli ne eivät tahdo tulla häirityksi nukkuessaan. Niillä eväilläkö se vakituinen-muttei-virallinen kumppani oikein löytyisikin? Hmm. Eivät kuulostaneet kohtuuttoman vaikeilta.

Ihan iholla

13. toukokuuta 2019

Ilma oli raskasta ja iho nihkeä. Olisi pitänyt avata ikkunaa, päästää ilmaa vaihtumaan, mutta se olisi edellyttänyt nousemista ja muutamia askeleitakin, käsivarren kohottamista, sormien kietomista ikkunan kahvaan... Juuri sillä hetkellä mä en välittänyt kerätä kehoani sellaiseen voimanponnistukseen. Mä ennemmin kärsin tunkkaiseksi käyneestä huoneilmasta kuin siirryin pois Anton Seljavaaran hivelevien sormien ulottuvilta.

Se hengitti jo hitaasti ja piirteli mun tatuointien rajoja sillä tavalla katkonaisesti, että mä oletin sen pian nukahtavan. Mua ei haitannut, että se nukkuisi mun vieressä tämänkin yön. Mä en ollut tilannut elämääni tilivelvollisuutta henkisellä tasolla, mutta fyysisen läheisyyden osalta mä olin valmis täyttämään meidän molempien tarpeita. Vierekkäin nukutut yöt olivat jotenkin livahtaneet meidän sanoittamattomaan sopimukseen, ja ne tekivät meistä molemmista hyväntuulisia ainakin vielä, joten mä en aikonut muuttaa mitään. En, ennen kuin musta alkaisi tuntua tukalalta muustakin syystä kuin suljettuna pysyvän ikkunan takia.

”Mikä tämä on”, Anton mumahti, ja se piirteli mun lonkkaan ikuistettua kiemurtelevaa muurinharjaa.
”Otin sen Alanyassa. Se oli tympeä kausi, en erityisemmin pitänyt paikasta, mutta otin silti siitäkin muiston.”

Ei elämästä mitenkään voinut muistaa vaan hyviä puolia. Mä keskityin niihin, mutta eihän ne tuntuneet miltään ilman kontrastia. Antonin sormet koettelivat nyt Kap Verden aaltosydäntä. Silloin mä olin ollut huiman rakastunut — itseeni ja elämääni ja siihen, etten mä enää kuulunut kenellekään.

”Sen mä otin vuonna 2017, tai ehkä se oli jo kaheksantoista. Joka tapauksessa sen jälkeenhän mä lopetin koko opashommat. Tulin tänne”, kertoilin laiskasti, ja Anton kohotti vähän päätään ja katseli mun kasvoja.
”Hyvä että tulit”, se tuumasi, ja mä hymähdin puolivillaisesti.
”Palasin lähtökuoppiin.”
”Vieläkö sä haluaisit sitten maailmalle?” Anton kysyi.

Mä olin pitkään hiljaa. Mä en tiennyt vastausta.

”No jaa”, sanoin lopulta.

Se riitti meille molemmille siltä erää. Anton oli kiinnittänyt huomionsa rastiin mun kylkiluuni päällä. Se oli tutkaillut sitä joskus ennenkin. Koskaan se ei ollut kysynyt siitä mitään, mutta toisaalta ei mun muistakaan tatuoinneista.

”Entä tämä?” se sanoi nyt.
”2015. Mun viimeinen parisuhde. Hautasin sen siihen.”
”Viimeisin”, Anton naurahti vähän kokeilevasti.
Mäkin naurahdin. Olisihan sen pitänyt mut jo tuntea. Katsahdin sitä toinen kulma koholla.
”Niin no, vissiin koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, vai miten se menee”, tuhahdin virnistäen ja tajuamatta, mitä Anton tarkoitti — mä ajattelin vain, että ehkä joskus vuosikymmenen päästä mä alkaisin kokea itsenäisyyteni yksinäiseksi ja turvautuisin johonkin tylsään keski-ikäistyvään mieheen, joka olisi liian laiska ja mukavuudenhaluinen jättääkseen mut.

Tuntui vähän absurdilta nähdä Antonin hymyilevän samalla kun mun oma mielikuvitukseni maalaili mun elämänjanoni hidasta, tyytymisen sävyttämää hiipumista.

Kuohahdus

4. syyskuuta 2019

Josefina Rosengårdin säikyt silmät ja nöyristelevän pahoitteleva olemus olivat tepsineet kuin taika: mä en ollut leppynyt, mä olin yhä raivoissani, mutta mä myös muistin elävästi kaikki kerrat, joina mä olin ollut huono ihminen.

Ollaan rehellisiä. Niitä oli kyllä siihen päivään mennessä riittänyt. Ei voinut mitään, mä olin kaikessa inhimillisyydessäni aika potentiaalinen väärintoimija. Mä en aina harkinnut asioita loppuun, tai siis ollenkaan.

Mutta tämä ei ollut ollut harkitsematonta. Se, miten mä olin antanut Josefina Rosengårdin kuulla kunniansa. Miten olin huutanut sille sanoiksi kaiken pahan oloni. Se oli katsonut mua kuin joka sanan myötä pahemmin haavoittuva saaliseläin ja mua oli raivostuttanut: millä oikeudella se näytti siltä? Mut oli hylätty, mun selän takana oli puhuttu ja mua ei oltu muistettu mun omina synttäreinäni.

Sen yön Josefina oli velvollisuudentunnosta yöpynyt Pitkän miehen kujalla. Se oli ainoa yö laatuaan sen jälkeen, kun Jusu oli palannut Saksasta ja mä reissultani ystäväni Auran kanssa, ja voin kertoa: laatu ei päätä huimannut. Me varottiin toisiamme. Mä, jotta en taas sanoisi Jusulle pahasti ja särkisi sitä kappaleiksi (miksi sen piti aina särkyä niin näkyvästi), ja Jusu, jotta mä en taas sanoisi sille pahasti ja särkisi sitä kappaleiksi. Sitten, heti seuraavana päivänä, sitten mun niin kutsuttu kämppikseni oli jälleen livahtanut ovenraosta ja uiskennellut taatusti poikaystävänsä helmoihin itkemään, kuinka mä olin paha ihminen.

En mä ollut paha ihminen. Mulla oli paha olla. Mä olin yksin, mun hyvä elämänjärjestykseni oli järkkynyt, mä olin paikoillani, mulla oli kämppis ja ei kuitenkaan ollut, ja luoja tietää, että parasta ystävää mulla ei enää ollut.

Anton oli ollut sitä. Vain hetken, kunnes kaikki oli mennyt pahasti pieleen, ja se hiersi pahasti. En kuitenkaan halunnut käsitellä asiaa, joten kohdensin kaiken kiukkuni Josefina Rosengårdiin, joka lisäsi bensaa liekkeihin näyttämällä niin hiton nöyristelevältä ja kappaleiksi revityltä. Vaikka eipä mun tarvinnut sitä katsella, kun se ei enää koskaan ollut paikalla.

Vihapäissäni mä kävin läpi kaikki keinot, joilla saatoin kuvitella lievittäväni pahaa oloani. Liikunta ei kuulunut niihin, niin kuin varmaan kaikilla Kallan täydellisillä naisilla, eikä siivoaminen niin kuin epätäydellisellä Jusulla, mutta kaaoksen tekeminen sopi mulle hitsin hyvin. Kokkasin niin että keittiö räjähti, lohduttauduin viinillä ja Frendeillä ja näpyttelin raivo- ja humalapäissäni kämppiksenhakuilmoituksen. Tietystikään mä en julkaisisi sitä, Jusuhan teknisesti ottaen asui yhä täällä, ajattelin ensin.

Ja sitten mä ajattelin, että eihän se varmaan edes huomaisi, jos ei enää asuisikaan. Alsilan luonahan se muutenkin vietti kaiken aikansa. Hah hah haa, mä nauroin itsekseni ja painoin julkaisunappia. Ihan sama. Ihan ihan ihan sama.

Aamulla suussa maistui kalma ja päässä soivat summerit merkkinä siitä, että mä olin tehnyt jotakin typerää: juonut ainakin liikaa viiniä ja hankkinut hirvittävän krapulan.

Murronmaan Muru

Typerien valintojen keskiviikko. 9. lokakuuta 2019.

Oli pikkulauantai, ja mä elin juuri parhaillaan sellaista hetkeä, jota en tulisi täysin muistamaan, mutta jota en ihan voisi unohtaakaan. Alkoholilla oli osuutta asiaan. Pari vanhaa kaveria oli houkutellut mut get-togetheriin Murronmaalle, ja ensin me oltiin syöty ja sitten me oltiin juotu ja sitten me oltiin juotu ja sitten me oltiin juotu ja sitten mä olin ottanut puhelimen esiin ja ottanut ensimmäisen askeleen kohti ansaa nimeltä virhe. Tai ehkä ensimmäinen askel oli ollut se juominen, tai se, että tulin Murronmaalle, mutta joka tapauksessa lopun homman hoiti kotiin mun typeryys.

Anton oli viestitellyt mulle, että silläkin oli ikävä. Mä en ollut vastannut mitään, koska olin yrittänyt olla fiksu ja viestien kirjoitusasusta näkyi, että ne oli lähetetty päissään.

Päissäni olin mäkin, kun tähtäilin sormia näppäimiin. Siristin silmiäni ja pitelin puhelinta niin lähellä naamaani, että näyttö täytti tyystin mun näkökenttäni.

Ensiksi mä kerroin sijaintini:
Oob murjussa
Sitten mä aloin humalaisen hitaasti epäillä, että ehkä Anton ei tiennyt, että kapakan lempinimi oli Murju, ja tarkensin:
Murronmaan muru
Sitten mä pohdin hetken ja ajattelin, että ei saatana, ei kai se luulisi mun kutsuvan sitä itseään Murronmaan muruksi, ja täydensin seuraavassa viestissä:
saa

Siinä piti lukea -ssa, sijapääte, mutta saamisista siinä sitten lopulta puhuttiin. Joskus toiste olisin korjannut viestiä vielä, koska meidän välillä ei enää ollut kyse mistään saamisista, mutta nyt en a) halunnut hyväksyä sitä ankeaa tosiseikkaa ja b) tajunnut kirjoitusvirhettäni.

Anton oli lukenut viestit, mä hoksasin jossain kohti. Äkämystyin hieman, koska Seljis ei suvainnut heti vastata mun viesteihin tai maagisesti tupsahtaa paikan päälle kuin lampun henki hierottuna. Sitten mä kohautin olkiani, sanoin henkisesti meh ja ajattelin olevani vahva itsenäinen nainen, joka ei tarvinnut mitään Anton Seljavaaraa ystäväpiiriinsä saati muihin piirileikkeihin. Sekin oli vähän raivostuttava hetki, koska kun Verneri Kaajapuro oli puhellut samoja ratoja, mähän olin nakannut miehen omat juomat sen niskaan.

Pahus vieköön, mullahan oli melkoinen striikki päällä. Välit Antoniin hiersivät, Jusun olin heittänyt kadulle, Rasmukselle olin huutanut ja Verneri saattoi edelleen haista halvalle kaljalle meidän kohtaamisemme jäljiltä. Who’s next? Marssittaisinko Isabella Sokan ulos omasta tallistaan, irtisanoisinko Penna Vaanilan vai löylyttäisinkö Inna Paakkasenkin siitä, että se seukkaili niin typerän miehen kanssa ja hiveli Kaajapuron jo ennestään paisunutta —

”Ei varmaan ois pitänyt tulla mutta oliko sulla asiaa.”

— egoa.

Mun ajatusketjuni katkaissut Anton näytti yhtä ankealta kuin kuulostikin. Yhtä kaikki, mä ilahduin sen näkemisestä.

”Anton!” huudahdin ja tuijotin sitä. ”Joo, mä vaan, niin.”
”Ootko yksin?” Anton kysyi kulmiaan vähän kurtistellen.
”Joo, tai siis en, on mulla kavereita, öö, jossain. Mitä sä täällä?”
”Sä itse kutsuit”, Anton huomautti, ja mä kaivelin muistiani: kutsuinko tosiaan.
”No mutta miksi sä tulit”, kysyin vähän turtana ja aidosti hämilläni. ”Olisin luullut, ettet sä enää… tahdo.”
”En mä tiedä”, miehen vastaus oli turhautunut. ”En mä tiedä. Äh, ei mun olisi pitänyt. Ei, kyllä mä menen nyt himaan.”

”Anton, etkä mene”, mä huomasin puhuvani ensinnäkin miehen loittonevalle selälle ja toisekseen todella epätoivoiseen ja musertuneeseen sävyyn. ”Mulla on ikävä sua.”

Mulla oli. Kaikkea rentoa hengailua, vitsailua, sitä miten helppoa oli ollut unohtua viettämään tuntitolkulla aikaa keskenään ja miten jännittävää oli ollut, kun yritettiin olla tekemättä muiden silmiin näkyvää numeroa bylsimistaipumuksestamme. Jos mua ei olisi alkanut ahdistaa siinä jokin, mä en olisi koskaan tahtonut luopua meidän järjestelystä.

Anton kääntyi katsomaan mua. Kauhukseni mä tajusin, että mä tuijotin sitä takaisin selällään olevin ja vettynein silmin. Mä en ollut itkenyt neljäänkymmeneenkuuteen kuukauteen, enkä mä taatusti halunnut aloittaa nyt. Omaksi suojakseni mä heilautin katseeni sivuun. Voi jeesus, jos olisin tiennyt miten tulisin sillä viikolla parkumaan.

”Aliisa, en mä tajua sua.”
”En mäkään. Siinähän se vitsi onkin.”
Me molemmat naurahdettiin kuivasti.
”Paska vitsi”, tuomitsi Anton.
”Älä”, mä tyrskähdin.
”No, elämä on”, Seljavaara huokaisi viisaasti.
”Mm. Mitä sanot — yksi kalja? Seurana.”

Anton harkitsi hetken ja kohautti sitten myöntyvästi olkiaan. Huojentuneena mä tarjosin sille tuopin ja shotin, ja se tarjosi seuransa ja seuraavan kierroksen, ja mä mietin jossakin vaiheessa, montako kierrosta meitä mä tällä kertaa kestäisin ennen kuin taas räpiköisin itseni kuivalle maalle aina parisuhteenomaisemmaksi lipuvasta tilanteesta. Niin siinä kuitenkin kävisi, jos annettaisiin mokiemme summan kasvaa riittävän suureksi.

Siihen iltaan kiteytyi typerien valintojen pyhä kolminaisuus: tequila, sitruuna ja vanha suola.

Maailma avartuu taas

6. joulukuuta 2019 / #dressagemasters2019

“Vähäpuheinen mies, tuo Susineva”, Aliisa Huru naurahti syvästi huvittuneena.
“Se on ollut aina”, tiesi Inkeri Johanssen kertoa.
“Varmaan ihan hyvä niin, niin tietää ainakin ettei se ole mitenkään, öö, niin ku tiätkö trauman seurauksena menettänyt puhekykyään”, Aliisa arveli.
“Mä luulen, että syntymä oli sille ensimmäinen trauma. Kun joku kätilö rikkoi sen henkilökohtaista tilaa”, Inkeri tuumasi, eikä välttämättä edes vitsillä.
“Robert, mä tykkään sun tyttiksestä.”
“Hmh?”

Saksalainen suurtalli oli, niin, suuri, ja kaikkea sitä mitä Aliisa oli odottanut ja vähän vielä enemmänkin. No, ei kaikilta osin enemmän, sillä Aliisa oli kuvitellut pihamaat täyteen tallin menestyneimpiä hevosia kunnioittavia pronssipatsaita. Eipä näkynyt patsaita, ellei laskettu Daniel Susinevaa, joka seisoi keskellä maneesia ja valvoi myyntihevosen koeratsastusta. Kaikkea sitä joutui tekemään, kun oli valtaisa kisatapahtuma jo aivan käsillä, Aliisa ajatteli, mutta hevosihmisetpä olivatkin siitä hulluja, että ne tekivät joskus ympärivuorokautista työpäivää ja sanoivat sen olevan palkitsevaa. Ilolla ne sukkuloivat Alschereilta areenalle ja takaisin ja painoivat duunia mennen ja tullen, jos tarvitsi.

“Mun pitää mennä laittamaan poni kuntoon”, Inkeri ilmoitti yhtäkkiä ja katosi sen siliän tien.
“Oikeasti tykkään tosta tyypistä”, Aliisa toisti Robertille.
“Joo mä kuulin.”

Kun Inkeri sanoi “poni”, Aliisalle ei tullut mieleenkään, että se oikeasti tarkoitti ponia, eikä mitä tahansa ponia vaan shetlanninponia. Ilmoille karkasi raikuva nauru, kun taskukokoinen Inkeri talutti avaruudenkokoiseen maneesiin lemmikkikoirankokoisen shetlanninponin. Se oli kirjava ja karvainen ja Aliisan suureksi riemuksi osittain klipattu.

“En kestä mitä villapöksyt! Katso nyt noita karvaisia kinttuja ja kaljua mahaa. Emmäpysty. Kilpaileeko Inksu tolla? En kestääää.”

Robertinkin suupieli nytkähti, kunhan se toipui hätäännyksestään: mitäpä jos Aliisan äänekäs nauru olisi säikäyttänyt Danielin myyntihevosen ja viskannut potentiaalisen ostajan kanveesiin?

“Se taitaa olla Lilianin poni”, poika viittasi Susinevojen tyttäreen.
“Hellunen. Katso nyt kuinka tomera. Sehän menee paremmassa työskentelymuodossa kuin tyyliin Granni koskaan, sori Jusulle.”
“Aika hauska”, Robertkin myönsi.

Kallan kämppikset istuskelivat katselemassa maailman sööteintä koulushettistä ja tunnelma oli niin leppoisa, että olisi voinut unohtaa koko edessä häämöttävät kansainväliset kilpailut.

“Kiva että otit mut mukaan”, Aliisa kiitti yhtäkkiä, ja se oli vilpitön kiitos. Reissu oli ylittänyt Hurun odotukset jo nyt, ja voi mitä kaikkea vielä olikaan edessä.

Puurojuhlan jälkeen

18. joulukuuta 2019. Aliisa kuokkii Purtsilan puurojuhlilla ja järjestää SALAISET jatkot. Tieto Aliisan järjestämistä SALAISISTA jatkoista leviää Kallan joka kolkkaan ja juhlat leviävät käsiin.
#purtsinpuurojuhla

Tietysti oli hyvä idea järjestää juhlat. Juhlista pitivät kaikki. Aliisa Huru järjesti erityisen hyviä hippoja ja pippaloita, eikä ollut suurikaan ihme, että niistä myös kuulivat ihan kaikki, ja sitten kaikki saapuivat.

Voi jummijammi. Oli siinäkin kohtalon ivaa: mennä ensin itse kuokkimaan Purtsilan puurojuhlaan, järjestää hetken mielijohteesta niiden SALAISET jatkot ja saada riesakseen airueellinen kuokkavieraita. Robertille Aliisa esitti kaiken olevan hallinnassa. Ei ollut hyvä juttu, jos kämppis pääsi jyvälle siitä, ettei tässä mennyt mikään suunnitelmien mukaisesti. Ah, Aliisan elämäntarina. Koko aikuisikänsä ja varmaan jo aika kauan aiemminkin se oli vakuuttanut kaikille, että kaaos, jota sen elämäksi kutsuttiin, oli täydellisen hallittu.

No ei ollut. Yleensä kontrollinpuute ei juuri stressannut Hurua, mutta nyt - nyt kyllä - nyt kyllä tässä oli aivan liikaa hallitsemattomia muuttujia ja ihmisiä, joita se ei tuntenut!

Sitä paitsi Robert kyseli liikaa.
“Niin siis ketä noi on”, se saattoi sanoa ja osoittaa jotakin porukkaa, joka oli pesiytynyt johonkin heidän asuntonsa nurkkaan.
“No ne on, kyl sä tiiät, kamuja”, Aliisa saattoi vastata ja huiskauttaa huolettomasti kättään, mutta voi jukra, että se olikin kaikkea muuta kuin huoleton, sillä eihän se itse tiennyt keitä ne kyl-sä-tiiät-kamut oikein olivat. Se ei kuitenkaan voinut mennä kyselemään, sillä Robert oli liian läsnä ja saattaisi tajuta tilanteen.

“Onko toi joku sun matkaopaskaveri”, sanoi Robert seuraavaksi ja mutisi kuulleensa sen puhuneen jostakin ulkomaista, kun Aliisa oli ensin ehtinyt pudistella vimmatusti päätään, ja sitten Aliisan piti pyörtää kieltävä vastauksensa vauhdilla, niin hyvä selitys se oli.
“Eikun siis joo, tietenkin on, se oli siellä Negombossa”, Aliisa luritteli ja toivoi pyhästi, ettei Robert keksisi kysyä tyypiltä, miten se viihtyi Sri Lankassa. “Mutta ei se mikään kaveri oo. Enempi semmonen, tiätkö, velvollisuus.”

Hermojaan rauhoittaakseen Aliisa paukkasi parvekkeelle. Onneksi siellä oli Verneri Kaajapuro, niin, ja oli Innakin, mutta Vernerin näkemisestä Aliisa erityisesti ilahtui, sillä…
“... sano että sulla on tupakkaa, Verkkuli hyvä. Pe-las-ta mun päivä.”

Pariskunta hätkähti, ehkä Aliisa keskeytti jotakin. Innan katseessa välkähti jotakin ja Vernerin elekielessä oli jotakin, mutta Aliisa ei tavoittanut kummankaan tunneilmaisun sävyä. Eipä sillä: Aliisa oli niin pirun kierroksilla, ettei välittänyt tulkitakaan. Ihan sama.

“Möhöm”, Verneri suurin piirtein mölähti ojentaessaan taskusta esiin taiottua askia Aliisalle.
Inna katsahti miestä, askia ja Aliisaa.
“Kaikki hyvin?” se kysyi terävänäköisenä.
“Mulla? IHANASTI”, huokaisi Aliisa. “Paitsi ei oo. Mä en tunne ihan noita kaikkia. Jollekin mä jo sanoin että voisi kalppia mäelle, mutta sitten mä luulin että se lähti mutta kohta se kävelikin jo kylppäristä takaisin geimeihin. Ttuku ei ne mua usko.”
“Ai, onko siellä siis jotakin kutsumattomia vieraita”, Inna jatkoi tiedusteluaan.
“On.”
“Paljonko?”
“Öö, about puolet.”
“Eivätkä lähde kun pyydät?”
“Niin, ei, vaikka en mä kauhean kovaäänisesti oo kehdannut pyytää, kun toi, öö, Robert ei tiiä etten mä tunne niitä. Emmä haluakaan että se tietää, tai kun, niin, eihän se ikinä suostu enää mihinkään kemuihin jos heti ekat jo meni aivan persvihkoon.”

Verneri yskähti vähäsen, Inna näytti mietteliäältä. Aliisa odotti aikuismaisempien aikuisten läksyttävän hänet teinimäisestä bilemokasta.

Sen sijaan Inna kuitenkin kävi viekkaan näköiseksi, ja pian seuraava ehdotus oli musiikkia Aliisan korville.

“No jos mä harhautan sitä Robertia vähäsen. Että se tulee vaikka tänne parvekkeelle, mä keksin jonkun syyn, ja sitten te heitätte jengiä vaivihkaa pihalle sillä välin. Verneri, autat Aliisaa.”
“Oi, joo, tosi hyvä, kyllä alkaa uskoa kun saan portsarikorston sanojeni painoksi”, Aliisa riemastui ja nyki jo Verneriä pikkusormesta kohti parvekkeen ovea. Huru tumppasi vasta aloitellun tupakkansa ja ilmoitti: “Mä komennan sen Robertin Inna tänne, ja kyselet siltä Harrysta ja Seppeleestä ja Masterseista niin se on hetken aikaa kiinni tässä. Ja me, Verneri hyvä, aletaan viskellä jengiä pihalle niin maan perkeleen tehokkaasti, että.”

Niin tehtiin.

Heippatihei

13. tammikuuta 2019

Aliisa istuttaa Robertin alas, ja se tuntuu kovin viralliselta, sillä ennen sitä Aliisan on täytynyt kaivaa esiin ruokailuryhmä, jota he eivät koskaan käytä ja joka on ollut viimeiset päivät koristeläjän alla. Uutta vuotta juhlittiin railakkaasti ja sädehtivästi, ja iso osa siitä säihkeestä syntyi Koristeista, joita oli joka puolella vielä viikko juhlien jälkeen. Sitten he saivat aikaiseksi kasata kaiken pöydälle, ja nyt Aliisa on nakellut kaiken siihen samaan jätesäkkiin jossa hän kaiken vintiltä esille hakikin.

He istuvat ruokapöydän äärellä. He eivät koskaan käytä ruokapöytää, mutta nytpä käyttävät, ja se tuntuu Robertista pahaenteiseltä.

”Etkö sä tahdo enää asua mun kanssa”, poika pulauttaa ensimmäisen hätääntyneen ajatuksen suustaan kuin syljen liukastaman purukumiklöntin, joka on ollut vaarassa pujahtaa nieluun ja aiheuttaa kakovan, kuolaisen kuoleman.

”Hä”, sanoo Aliisa ja huiskauttaa huolettomasti kättään. ”Chiiilll. Mä haluan vaan opettaa sulle pari juttua.”

Se kuulostaa vähän epäilyttävältä, mutta ei yhtään niin vakavalta kuin Robert pelkäsi.

”Okay?”
”Niin kuin että mitä tehdä noille sälekaihtimille kun ne menee jumiin”, Aliisa aloittaa. ”Nehän tekee niin aika usein, ja se on vähän ikävää jos ne haluaisi laittaa kiinni mutta ne ei suostu tai jos haluaisi avata ne mutta ne pysyy kiinni.”
”Yeah… guess…”
”Siihen on selkeä niksi. Se ei ole voimalaji, pitää olla kärsivällinen, mitä mä en yleensä ole mutta noiden perkeleen kaihtimien kanssahan mä olen ollut oikea pitkäpinnaisuuden papitar. Tule, mä näytän.”

Robertin on pakko seurata Aliisaa, koska, no, Aliisa käski. He käyttävät kymmenen minuuttia Robertin sälekaihdintenfiksaustekniikan hiomiseen.

”Täydellistä. Nyt sä pärjäät niiden kanssa. Seuraava juttu on toi palohälytin. Se on yksi saatanan vekotin jos siitä pääsee paristot lähelle loppua, ja koska se on ehkä joskus aikojen saatossa riuhtaistu vähän väkivalloin alas, niin se on vähän herkkähipiäinen laitos. Tai siis. Se pysyy tuolla vähän omilla viritelmillä, ja mä arvostaisin jos sä et mun poissaollessasi paristoja vaihtamaan joutuessasi tuhoaisi sitä, koska voi pojat, se oli vaikea viritellä.”

Robert yrittää pysytellä mukana kämppäkaverinsa tulvivassa, polveilevassa, äyräitään vasten kuohahtelevassa puheessa.

”Poissa. Ethän sä koskaan ole poissa”, Robert sanoo hitaasti ja mutristelee kulmiaan ja vähän homosti huuliaan. Sitten se henkäisee hiljaa syvään. ”Aliisa, miksi sä opetat mulle näitä.”

Robert pelkää kysyä ja Aliisa vastaa ai-van lii-an hi-taas-ti. Ihan kuin sen pitäisi miettiä miten se sanansa asettaa. Gosh, miksi sen pitää miettiä?

”Mä… olen lähdössä reissuun”, Aliisa sanoo ja hipeltää hiuksiaan.
”Lähdössä”, sanoo Robert, ja sitten: ”Reissuun.”
”Mm-hm, joo, reissuun. Lähden.”
”Milloin?” kysyy Robert, ja sitten: ”Kuinka pitkäksi aikaa?”
”Torstaina. Kolmeksi viikoksi varmaan. En saanut enempää vapaata töistä, ja tämänkin verran vain koska naamioin osan työmatkaksi: menen tutustumaan insta chiceimpiin majataloihin ja hotelleihin jotta me voidaan kehittää myös Koivua eteenpäin”, Aliisa papattaa taas.
”Kuinka pitkäksi aikaa sä halusit lähteä??”
”No vaikka neljäksi kuukaudeksi, mutta älä näytä tolta, en mä sua pakoon sinne lähde tai mitään! Hönö. Kyllähän sä mut tiiät, mä olin matkaopas koska halusin nähdä maailmaa. Mä olen surkea olemaan aloillani. Mutta mä palaan takaisin.”

He ovat hiljaa, Aliisa lohdullisesti ja Robert mietteliäästi.

”Okei”, Robert sanoo sitten, kuin hyväksyen ettei ole syy Aliisan lähtöön (ehtiihän sitä vatvoa myöhemminkin).
”Älä hätäile. Kohta sä tiiät miten kaikki täällä toimii ja sun on hyvä jäädä tänne yksin.”
”En mä kyllä tiiä.”
”Tiiät, kun mä opetan.”
”Eiku oleen yksin. En tiiä. Oonko hyvä. En asu yleensä… yksin.”

Aliisan suupieliä nykii. Se tahtoo selvästi sanoa jotakin, mutta ensin se vähääkään varoittamatta kiskaisee nyhverön kämppiksensä halaukseen, jollaisten voisi uskoa ratkaisevan globaaleja rauhankonflikteja. Aliisa Huru lohduttaa ja rohkaisee.

”Siihenhän on helppo ratkaisu”, hän sanoo irroittautuessaan ja puhuu koko yksinoloa sietämättömän sydämensä syvimmistä sopukoista. ”Et jää yksin. Hankit seuraa. Kutsut tänne ihmisiä, Jusun ja Rassen vaikka, ne on niin kilttejä että tulee vaikkei tahtoisikaan, paitsi ehkä Rasse. Tai Antonin kutsut. Se on hyvä tyyppi, kannattaisi tutustua. Tai kilautat Sarahille ja, en tiedä, teette mitä te nyt sitten teette. Tai etsit Krouvista mirrejä tai mistereitä, mitä ikinä tahdotkaan. Järjestät bileet. Tuppaudut muiden bileisiin.”

Robert kuuntelee pökerryttävää listaa ja sitten rehellistä tunnustusta:
”Usko pois. Kukaan ei ole huonompi olemaan yksin kuin mä. Siksi mä olen keksinyt tuhat ja yksi tapaa olla olematta.”
”Mutta sä lähdet yksin reissuun”, Robert protestoi ponnettomasti.
”En mä ole reissussa koskaan yksin. Siellä on aina muita, jotka on vaikkei tahdo olla. Tai luulee tahtovansa mutta oivaltaa mut tavatessaan, että yhdessä onkin hauskempaa.”

Robert muistaa vasta vähän myöhemmin, ettei ole kysynyt Aliisalta minne se on lähdössä. Rude. Mutta Aliisa on jo suunnannut menoihinsa.

Aliisa löytää itsensä Antonin oven takaa pitsalaatikoiden ja mäyräkoiran kera.

”Kuulin että täällä tykätään pitsasta. Sopiiko tulla?” Aliisa esitti tarjouksensa ensin, ja sitten vasta pyyntönsä: ”Jos nämä passaisi etukäteismaksuksi kyydistä lentokentälle. Tarvitsen torstaina kyydin. Ja voin ottaa nytkin...”

Aliisa, Robert ja Alice

1. maaliskuuta 2020 #kallankämppikset

”Luuletko sä”, Robert aloitti merkillisesti ja dippasi kurkkua kermaviilidippiin.

Aliisa ei voinut dipata omaa kurkunpalaansa muuta kuin suoraan suuhunsa, sillä Robert oli kaupassa käydessään unohtanut, ettei kermaviili ollut vegaanista. Pelkkä kurkku ei maistunut juuri miltään, ja siitäpä Aliisa saikin suloisen tekosyyn hylätä heidän aloittamansa dieetin heti alkuunsa. Neiti Huru nousi, katosi keittiöön ja palasi pian sipsipussin kera.

”Hey! You said y’got rid of all that”, Robert protestoi.
”Pureksi sinä vaan niitä porkkanoita”, Aliisa hymähti ja asettui mukavasti sohvannurkkaan. Istuintyyny oli alkanut muotoutua hänen mukaisekseen jo noin vuosi sitten, ja nyt paikka oli täydellinen. Vielä Aliisa ei painanut play-nappulaa, sillä hänestä tuntui kutkuttavalla tavalla, että tästä oli kehkeytymässä yksi heidän hyvistä kämppiskeskusteluistaan – siis kunhan päästäisiin sipsi-kurkku-dieettiaiheesta eteenpäin. Blaah.

”Luuletko et me tullaan olemaan tolla tavalla onnellisia”, Robert sanoi ja popsi yhä velvollisuudentuntoisen dippivihanneksiaan. Aliisan teki mieli huomauttaa, että se kauhoi kyllä suuhunsa enemmän dippiä kuin vihanneksia, mutta onnellisuus kiinnosti sitä sillä hetkellä enemmän kuin sweet chili. Tai no, yleisestikin.

”Millä tavalla?”
”Y’know, jusujarassetavalla. Like, irritatingly happily in love and shit. Suhteessa.”
”Me vai? Keskenämme?” Aliisa kysyi, nauroi makeasti ja heitti kämppistään sipsillä.

Brittipojun suupieltä nyki, sen näki. Vähän sen posket punoittivat, mutta Aliisasta tuntui hyvältä nähdä, ettei se ollut mitenkään musertunut saamastaan suorasta responssista.

”No, that’d be idiotic, or, yeah, weird and all. But, like, I dunno… yleisesti, tiedäthän.”

Aliisan ei tarvinnut pohtia pitkään.

”Mä kyllä uskon että tuun olemaan onnellinen, mutta ei se suhteesta ole kiinni. Sellaiseen mä en kyllä varmaan ryhdy.”
”Etkö sä jo melkein oo”, Robert haastoi.
”Mitä tarkoitat?”
”Se Josefinan ja Rasmuksen, umm, grannyfriend, se naapuri ihasteli mulle kuinka mukava pariskunta te Antonin kanssa olette. Ja sehän lähti taas vasta tänään aamulla täältä. Ja mä tiedän mitä te kaksi teette sun huoneessa.”
”Kulta, et sinä tiedä mitä me tehdään”, Aliisa kihersi maireana, ja kämppis punastui aivan tosissaan. Väri vaihtui ja syveni kiehtovan nopeasti.
”En yksityiskohtaisesti! And please, do not tell. But... the… bigger picture”, Robert selitteli epämukavasti kiemurrellen. Vaikka he saattoivat humalapäissään heittää huulta vaikka mistä, nyt he ensinnäkin eivät olleet päissään ja toisekseen puhuivat molempien tuntemasta ihmisestä. Oli sentään eri asia, jos Aliisa maalaili Robertin ja Tuntemattoman suuria sessioita. Ehkä. Mielikuvien elävyysaste ainakin oli eri.

”Joo-joo mutta ei me olla missään suhteessa ja Anton tietää sen.”
”Does he?”
”Well, yeeees honeydearpoof”, Aliisa venytteli syvällä muka-britti-impressiollaan, jollaisen se oli luonut Robertia härnätäkseen: puhuessaan kämppikselleen englantia (harvoin ja yleensä huppelissa) Aliisa oli Alice Hogwash, sarjaröökaamisella äänensä turmellut juopotteleva pubinomistaja Studlandista.

”Miksi sä luulet että toiset suhteet on onnellisia ja toiset…”
”... paskaa?”
”Niin, sitä, tai vaan tavallisen huonoja.”
”En mä tiedä”, Aliisa sanoi hitaasti ja arvasi sitten ympäripyöreästi: ”Ehkä se on vähän ihmistyyppikysymys.”
”Millainen ihmistyyppi sitten pitäisi olla?” Robert tivasi, ja siihen oli Aliisan mielestä helppo vastata.
”No sille toiselle sopiva tietysti.”
”Mikä sen määrittää ketkä löytää sopivat tyypit??”
”Nyt sä kysyt liian vaikeita. Mä en lukenut lukiossa mitään filosofiaa”, Aliisa muistutti ja Robertin tuima olemus alkoi lientyä.

Vähän hymähtäen kämppis kysyi:
”What did you study, anyway?”
”Menin amikseen.”
”Oh. Right.”

Sitten he laittoivat elokuvan pyörimään ja Robertkin luopui porkkanoiden syömisestä. Olihan Aliisa arvannut, että sille maistuisivat sipsit, kun vaan tarjoaisi ja ottaisi vertaistukena itsekin. Robertille maistui aina sipsit.

”You’re — quite surprisingly to be honest — one of the smartest people I know”, Robert tuumasi ihan yhtäkkiä.
”Surullista”, huomautti Aliisa.
”No, but — but I mean it! Like open minded and – umm – weirdly wise.”
”Oh honey”, vastasi Alice Hogwash silminnähden mielissään.

Sen kun tietäis

Ajankohta tuntematon

Kävipä tässä eräänä päivänä (en nyt mitenkään voinut enää muistaa aivan tarkkaan) sellainen asia, että meillä oli duunissa palaveri. Tai siis niin, olihan sellaisia aina silloin tällöin, joten ei tämä juttu yksinään nyt ihan riittänyt ylittämään uutiskynnystä. Me kuitenkin jatkettiin palaverin lempparityökaverini kanssa epäviralliseen tyhypäivä-osioon, kun Tuija ja Jorma jäivät hommiin, ja mentiin reippaalle kävelylle raittiiseen ulkoilmaan. Elikkäs käveltiin kuulkaa aivan majatalolta Krouviin asti, mikä oli jo melkoista reippailua, mutta jaksoihan sitä kun motivaatio eli määränpäässä odottava palkkio oli riittävän suuri.

Jonkun aikaa me jouduttiin olemaan ihan yksinämme, koska oli vielä vähäsen aikaista suurille kaljakansainvaelluksille. Kuitenkin jo noin kahden juoman mittaisen ajanjakson jälkeen seuraan liittyi yhteinen tuttumme ja minun kaverini, ja sitten homma alkoi vähitellen ns. levitä käsiin, koska asteittain porukka suureni ja meteli koveni.

Jossakin vaiheessa me sitten oltiin Krouvin sijaan Kingissä, en tiedä miksi, ja vielä vähemmän tiedän kenen idea oli lähteä siitä sitten Murronmaalle. Joka tapauksessa mä olin kohta taksin takapenkillä Isabella Sokka vierelläni ja huiskis vain, sitten oltiinkin jo Murronmaalla paremman menon perässä.

Hauskaa kyllä, siellähän sitten totisesti oli sitä menoa ja meininkiä. Me ruodittiin Isabellan kanssa nautinnollisesti illan silmänruokatarjontaa olematta turhan valikoivia siinä kenestä arvioita annettiin, ja päädyttiin myös leikittelemään vähän Kumman kaa? -kysymyksillä. Kun oli ensin koluttu sillä tavalla paikalla olevat tuntemattomat, mä riemastuin omasta tosi hyvästä ideastani:
"Hei mä keksin! Pelataan tätä kategorioittain! Öö, työntekijät. Penna vai Jonny?"
"Olisi todella epäammattimaista minulta esimiehenä vastata tuollaiseen", Isabella piti vielä pintansa.
"No höh. Otetaan sitten vähän etäisempiä. Kategoria... ankeat kouluratsastajat! Mikke vai Daniel?" kysyin, ja tuumasin sitten: "Vaikka sua ei kyllä varmaan toi ankeus haittaa."
"Mitä tarkoitat?"
"Kun nyt kerta pidät kivistä, niin ei nuo kaksi ole kovin kaukana siitä."
"Hmh, voihan asiaa kai noinkin tarkastella. Mutta tilastoja ja todennäköisyyksiä arvioiden luulen, että Mikessä on enemmän toteutumispotentiaalia. Daniel on... tai en tiedä onko mutta vaikuttaa omituisen immuunilta", Isabella kuvaili, ja minä pohdiskelin hetken asiaa. "Olisihan siinä toki haastetta, mutta liekö vaivan arvoinen.
"Ehkä se on salaa tosi villi", yritin vielä parantaa mielikuvaa Susinevasta: ei ollut kovinkaan mieltäylentävää dumata yhtäkään harvinaisuutta nimeltä rikkaat hevosmiehet varhaiskeski-ikäistyneeksi ja siten no-goksi.
"Ihan tosi salaa sitten", Isabella tirskahti, siemaisi (ei kuitenkaan vielä siinä vaiheessa iltaa suoranaisesti hörpännyt) juomaansa ja näytti vielä juotuaankin etäisen huvittuneelta. "Oliko sulla muita kategorioita."
"Kenttämiehet?" ehdotin.
"Äääh, tylsä kategoria - tiedäthän, ex ja vakiintunut vierailijavalmentaja, ei paljon pohdittavaa niissä", Isabella vastasi ja paljasti samalla, että tiesi välittömästi keitä tarkoitin.
"Hmm. Alexander Rosengård ja, öööööö. Kuka muu? Meinasin sanoa että Arne mutta... tehdäänkin velikategoria! Alexander Rosengård ja se Merenheimon Maiköli."
"Olen toiselle heistä sukua."
"Aa. Ups. No mitenkäs noi vuokraajat, Anton vai Rasmus? Anton satanolla, Rasmus on liian poikaystävä mun makuun."
"Olisi varmasti epäasiallista vastata tuohonkin", Isabella huomautti, mutta oli jo sen verran höllännyt pipoa, että vastasi sitten kuitenkin. "Ja aika paha muutenkin. Toisella on kyllä unenomaiset pakarat mutta tuossa poikaystäväasiassa olen vähän samalla kannalla, rasittava piirre. Jos tahdon jonkun seuraamaan itseäni sydämet silmissä, hankin koiranpennun."
"Sanos muuta. Eli päätöksemme on yksimielinen?"
"Tasainen, mutta kyllä, luullakseni yksimielinen."

Sen osion illasta mä muistin siis taas ihan kirkkaasti. Sitten aika hypähti eteenpäin, oli hajanaisia muistikuvia sieltä täältä, mä tiedän käyneeni tupakalla ainakin kerran, ja sitten mä muistan taluttaneeni Isabellan luo Samuli-veljeni. Kaveriporukkansa kuskina tunnollinen urheilujanuorukais-Samuli oli selvinpäin mutta me emme, ja voin vain arvailla, vaikuttiko se mitenkään pikkuveljeni pikaiseen poistumiseen paikalta. Minun mielestäni esittelytilaisuus meni oikein mukavasti, sillä olimme Isabellan kanssa iloisia ja ihania, mutta jotenkin broidi näytti tosi vaivaantuneelta ja lähti heti ensimmäisen tekosyyn varjolla ystäviensä seuraan.

"Kuinka vanha sanoitkaan veljesi olevan?"
"Pikkuveli, Isabella hyvä. Hädin tuskin kahtakymmentä!"
"Ai, ihan lapsiko, anteeksi sitten. Mutta puolustuksekseni sanottakoon, että esimerkillisen urheilullinen takapuoli kyllä hämäsi."
"Mahdoitko muuta katsoakaan?"
"Aliisa! Ei kai se sentään niin näkyvää ollut? Hyvä tavaton, taidan ottaa lasillisen vettä."

Illan aikana minä siis opin, että:
a) Isabella Sokka vapaa-ajalla oli sentään eri toista kuin tallialueilla esiintyvä hienoneiti Sokka.
b) Häntä viehättivät hyvät pyllyt.

Mutta yksi asia mulle ei koskaan selvinnyt. Tai siis niin, jäihän illasta aika monta kysymysmerkkiä käteen, mutta tämä nyt ihmetytti ihan erityisesti: mistä kumman syystä vietinkään iltani Isabellan kanssa? Mun muistikuvani olivat selkeästi senlaatuiset, että ensin se ei ollut paikalla, ja sitten ihan ilman mitään ennakkovaroitusta (kutsuinko mä sen????) se vaan olikin osa mun iltaa. Vähäsen omituista.

Lady Soleil

Dzelzainin linna, Saulkrasti, Latvia. Masquerade-juhlat 13. kesäkuuta 2020.
#zenmasqueradeball

Salaperäinen Lady Soleil kulkee ympäriinsä kalpeaa kultakirjailua hehkuvassa laajahelmaisessa luomuksessaan. Lady vaihtaa sanoja vain yksittäisten juhlijoiden kanssa kerrallaan eikä hänen huuliltaan kohoa yhden yhtä kailotusta. Puku on lainattu puvustajaystävän turvin teatterin puvustosta. Luonne on lainaa sekin.

Sinä iltana Aliisa Hurua ei tunnista, ellei mene ehdoin tahdoin jutustelemaan - eikä ehkä silloinkaan, ellei ääni ole kylliksi tuttu.

Se ilta on Aliisa Hurulle leikkiä. Pako todellisuudesta, pako tutusta, pako omasta itsestä.

Vanhat hyvät

12. elokuuta 2020

Vähän kuin vanhoina hyvinä aikoina me ollaan Antonin kanssa linnoittauduttu Pitkiksen mahdottoman mukavaan sohvaan katsomaan jotakin hömppää, joka ei vaadi kummaltakaan meistä sen suurempaa aivokapasiteetin rasittamista. Robert ei ole kotona – se ei useinkaan ole, mitä en jaksa juuri nyt miettiä – ja meille jää Antonin kanssa tilaa jutustella estottomasti niin kuin niinä vanhoina aikoina. Käytännössä se tarkoitti sitä, että minä höpöttelen mitä sylki suuhun tuo ja Anton lähinnä rapsuttelee Viuru-kissaa, tuhahtelee ja naureskelee mun jutuille ja möläyttää välillä jotakin ilahduttavan antonmaista.

Kaikki on siis taas oikein hyvin! Seljiksen tomppeli ei enää niin pahasti välttele mua, ja on kuin meidän ystävyys olisi elpynyt entiselle tasolleen. Tarkoitan siis tietenkin ihan tositosi entistä, aikaa ennen kuin me alettiin bylsiä säännöllisesti, sillä tietysti nyt ei pidä alkaa viritellä mitään eroottista latausta kun mä sentään seurustelen.

Puistatus iskee lupaa kysymättä.

Ravistelen sen mielestäni ja keskitän hetkeksi huomioni hömppärealityn pyörteisiin. Nojaudun lähemmäksi Antonia voidakseni silitellä itsekin Viurua, joka on parkkeerannut itsensä sangen rohkeasti miesvieraani syliin. Viuru taitaa rakastaa miehiä, mä ajattelen, koska sehän leimaantui heti oitis Robertiinkin.

Anton vaikuttaa hetken omituiselta, ja mä tajuan sen pidättävän henkeä.

”Mitä? Pelästyitkö sä että mä sukellan kourimaan sua?” kiusaan ja nauran päälle.
”Vähän vaikutit siltä”, Anton myöntää.
”Kai mä nyt saan silittää omaa kissaani”, sanon hyväntuulisena.

Ja sitten se lipsahtaa mun suusta.

”Ja sitä paitsi olisko se nyt niin paha.”

Laskeutuu outo tunnelma ja kumiseva hiljaisuus. Mä yritän olla niin kuin mitään virhettä ei olisi tapahtunut: niin kuin mä en olisi just parisuhteessa olevana osapuolena suhtautunut noin huolettomasti mahdolliseen vanhojen aikojen muisteluun. Antoninhan tollaisia asioita pitäisi sanoa, jos meistä jompi kumpi niin tekee. Mun pitäisi ajatella mun tyttöystävää.

Puistatus käy taas ihan lähellä. Aaaaah, fuck me. Tuleeko tämä nyt muka yllätyksenä kenellekään? Ei mulle itselleni ainakaan, ja sekös tässä typerintä onkin. Olla nyt seurustelusuhteessa, vaikka tietää, että se on viimeinen haave Elämässä Täytyy Olla -listallani.

Anton hörppää äänekkäästi kaljaa, yksäisee eikä sitten sano muuta. Kuin sormia napsauttamalla mussa herää ihan jumalaton ärsyynnys sitä kohtaan: miksei se jumalauta sano mulle, että mä olen ihan paska muikki ja kohtelen kaikkia kamalasti? Enhän mä nyt ITSE voi sanoa niin itselleni. En mä VOI olla järjen ääni omassa päässäni. Se olisi hyödytöntä ensinnäkin siksi, etten mä kuuntele omaa järkeäni kovinkaan hyvin, ja toisekseen siksi, että mua ei vaan kiinnosta tarpeeksi jotta näkisin itsemoralisoinnin vaivan.

Mä suutelen Antonia.

"Mitä vittua, Aliisa?"
"Helvetistäkö minä tiiän!"

En tiedä miksi.

Anton katsoo mua niin kuin mä olisin menettänyt järkeni, tai ehkä niin kuin se itse olisi kadottanut jokaikisen järjellisen ajatuksen päästään. Tuijotan murjottavasti takaisin. Sen syy, että mä suutelin sitä. Sen syy, että mä nyt tunnen itseni idiootiksi, koska se ei ryhdy intohimoisesti rohmuamaan mun huulia ja kahmimaan mun mahtavaa äässiä. Kaikki on Antonin syytä.

Kaikki paitsi se, että mä olen parisuhteessa, ja kyllä mä varmasti jollakin keinolla saan senkin asian keploteltua Antonin syyksi. Jos oikein yritän. Sitä ennen mä päätän kuitenkin suudella Antonia taas, koska hitto miks ei, ja ottaa vastaan seuraukset, on ne sitten mitä tahansa.

Rouva Hillevi Uosukainen potkaisee tyhjää

3. lokakuuta 2020

Mä en oikein koskaan ollut tajunnut hautajaisia. Siis se koko konsepti oli jotenkin niin omituinen. Päivänsankari makasi mitään puhumatta lootassaan eikä huomioinut vieraitaan, ja pippaloiden viihdetarjonta oli kerta kaikkiaan olematonta. Pieniä, väkinäisiä hymyjä vaihdettiin, ja niissä oli mun mielestä jotakin tosi kieroontunutta. Tsemii hei -hymyt oli mun inhokkilaatua.

Mustat vaatteet ei menneet mun kaaliin. Surupukeutuminen tuntui erityisen urpolta nyt, kun vainaja oli elänyt elämän, jota olisi pitänyt juhlia riemulla surkean mankumisen sijaan. Mummo olisi läimäissyt meitä avokämmenellä takaraivoon, jos se olisi nähnyt meidät tässä ja nyt: istua pönöttämässä mustiin pukeutuneena ankeat ilmeet naamallamme kuuntelemassa ikälopun papin pöpinöitä. Papille mummo olisi kuiskannut salaliittolaismaisesti ”you’re next”, taputtanut sitä olalle ja vinkannut silmää, jos se nyt siis olisi voinut ottaa toiminnallisemmin osaa omiin hautajaisiinsa.

Ajatus sai mut tirskahtamaan sopimattomasti. Niin, hautajaisissa ei saanut nauraa. Siinä asetelmassa oli sellainen huono puoli, että mitä ankarammin mä yritin pysyä tilaisuuteen sopivan vakavana, sitä vaikeampaa se mulle oli.

Yhtäkkiä Samuli mutsin toisella puolella heilahti ja korahti omituisesti. Mä tajusin, että sekin pidätteli nauruaan. Äiti mulkaisi meitä molempia, mutta sen suupielen asennosta mä arvasin, että se ojensi meitä lähinnä muodon vuoksi. Äitikin oli takuuvarmasti tullut ajatelleeksi jotakin hauskaa Hillevi Uosukaisesta. Mitä muuta siitä olisi voinut ajatella kuin iloisia ajatuksia? Siksi tää koko hautajaishässäkkä niin kornilta tuntuikin.

Että siinä sitä sitten oltiin rivissä pidättelemässä naurua.

Mummo oli lähtenyt yhtä pikantilla tyylillä kuin oli elänytkin. Kun vieraat lähti ja me jäätiin siivoilemaan muistotilaisuuden jälkiä, nauru pulpahteli pintaan hyvien muistojen saattelemina. Katsahdin äitiä, joka oli juuri saatellut oman äitinsä haudan lepoon.

”Onhan tässä jo siivottu”, sanoin. ”Eikö istahdeta hetkeksi alas. Juodaan jotakin.”

Niin me tehtiin. Siinä istuskellessamme me bondattiin, äiti, broidi ja mä, kertoilemalla lempimuistojamme mummosta.

Ylivoimaisinta suosikkiani mä en ryhtynyt kertomaan ääneen. Se oli meillä kaikilla niin tuoreessa muistissa, ettei tarvinnut.

Joitakin viikkoja sitten mummo oli kärrätty sairaalaan. Mä en voinut mennä lääketieteellisiin yksityiskohtiin, koska jos mulle olikin jotakin sellaista kerrottu, en tajunnut mistään mitään enkä siksi muistanut mikä mummelia oli vaivannut (paitsi kaikkein ilmiselvin eli korkea ikä). Joka tapauksessa Hilleviä ei ollut miellyttänyt vuodeosaston paikallisväki. Olivat kuulemma olleet liian vanhoja ja rupsakoita. Yhden yön mummo oli tekohampaitaan kiristellen sietänyt sairaalassaoloa, menettänyt hermonsa kuorsaaviin ja unissaan puhuviin huonetovereihinsa ja ilmoittanut seuraavan päivän lääkärinkierrolla kovaan ääneen, että:
”Päästäkää nyt hyvät ihmiset minut kotiin täältä. Hulluksihan täällä tulee.”

Siitä oli alkanut pitkällinen neuvottelu. Neuvottelu oli päättynyt Hillevi-mummelin ponnekkaaseen huudahdukseen.
”Ja minähän en tänne ruumishuoneelle jää!”

Alkoi taas naurattaa, kun ajattelin asiaa ja kaikkia niitä muita mummeleita, joiden rauhaa Hillevi Uosukainen oli tupsahtanut häiritsemään.

”Aatteleksä mummon kuolemaa?” pikkuveljeni Samuli kysyi, kun mun naama kipristyi pidätetystä naurunpuuskasta.
”Joo.”
”Mäkin”, Samuli sanoi ja tyrskähti.
”Minähän en tänne ruumishuoneelle jää”, meidän äiti siteerasi omaansa ja meitä kaikkia nauratti taas.

Mummo oli allekirjoittanut paperin, jossa hän vakuutti poistuvansa sairaalasta omasta päätöksestään vastoin hoitohenkilökunnan suositusta. Sitten mummo oli käskyttänyt tilaamaan itsellensä taksin, huristanut kukkakaupan kautta kotiin ja menehtynyt muutamaa tuntia myöhemmin. Kukkien väriloisto oli korostanut mummoon hiipivää värittömyyttä.

”Ihme ettei kiroillut perään”, Samuli tuumasi vielä, ja sillekin me hihiteltiin hetki.

Niin. Mun mummoni ei ollut mikään ristipistoja väsäävä pullantuoksuinen sievistelijä, ja siksi se olikin ollut maailman paras mummo ja opettanut mulle elämän parhaat puolet.

Tuli mummoa ikävä. Se oli kaunista, lämmintä kaipausta. Mua ei itkettänyt. Äitiä yhtäkkiä vähän itkettikin, mutta samalla se hymyili ja rutisti meitä ja kiitti siitä, ettei synkistelty Hilleviä muistellessamme. Hillevi Uosukainen oli elänyt riehakas hymy huulillaan ja niin häntä tuli jälkipolvien muistaakin.

Päivä oli kuitenkin ollut pitkä. Haikeus tuli ailahtelevaisina kuohuina; yhdessä hetkessä leppeästi liplattelevina laineina ja seuraavaksi tuhannen hyökyaallon voimalla. Kotirapun huiputtaminen tuntui ehdalta huhkinnalta. Ei mua edes hengästyttänyt, sillä kyse ei ollut äkillisestä fyysisen kunnon rappeutumisesta. Sureminen, vaikken sitä raivolla tehnytkään, kävi voimille ihan omalla tavallaan. Määränpäässä mua kuitenkin odotti lohtu, jonka kannustamana sohin avaimen lukkoon.

”Oon kotona”, huikkasin ovelta.

Anton Seljavaara ilmestyi eteiskäytävän päähän katselemaan, kun mä riisuin takin hautajaisvaatteideni yltä ja potkaisin mustat, hillityt avokkaani eteisen nurkkaan.

”Oliko hyvät hautajaiset?” Anton kysyi ja näytti sitten siltä, että halusi lyödä otsansa läpi meidän vessan ovesta.
Mä tirskahdin.
”Kuka kysyy oliko hyvät hautajaiset?” härnäsin Antonia, mutta päästin sitten noloudessaan kiemurtelevan veikkosen pahasta. ”Oli. Oli jotenkin hyvä viba pohjalla. Tiedätkö, kun mummo eli niin täyttä elämää ja lähti yhtä täysillä. Silleen mäkin tahtoisin tän kaiken menevän.”
”Jos sä et elä ja lähde täysillä, en tiedä kuka muu niin tekee”, Anton sanoi lohduttavasti ja halasi mua sitten vähän hassusti. Kai se ajatteli, että se oli sen velvollisuus.

Ja olihan se mukavaa.

”Oliko Viuru kiltisti? Söikö se? Ei kai se ole suditellut mitään häijyjä paskarantuja minnekään”, kyselin kissani, jota Anton oli ollut hoitamassa mun poissaoloni ajan, kuulumisia.
”Oli, söi ja en lupaa ettei suditellut.”

Naurahdin ja nojasin pörröisen pääni Antonin olkaan. Siinä oli hyvä olla. Tuntui lohdulliselta.

”Jäätkö mun kanssa”, kysyin hiljaa ja melkein vihasin sitä, miten heiveröiseltä mä kuulostin. Mä en, helvetti soikoon, ollut mikään heiveröinen nainen. Mä seisoin tukevasti omilla jaloillani enkä tarvinnut mitään antonseljavaaroja tukipilarikseni.

Ja mä vihasin sitäkin, miten Anton empi ennen lupautumistaan. Yhtäkkiä maailmassa oli jotakin pahasti vialla, kun mun paras ystäväni maailmassa ei suin päin tarjoutunut viettämään yötä mun kanssa niin kuin ennen vanhaan. Kun se sitten kuitenkin lupautui, mulla oli melkein sellainen olo kuin mun olisi kuulunut tuntea syyllisyyttä siitä, että pyysin. Että olisi pitänyt olla yltiöpäisen kiitollinen siitä, että Anton jäi mun sänkyyn nukkumaan.

Onneksi jäi. Mä nukuin paremmin kuin moneen viikkoon, enkä mä edes ollut tiennyt nukkuneeni huonosti ennen kuin aamulla heräsin totuttua levänneempänä.

Voihan helvetin helvetin helvetti.

I ain't no Sonia

11. tammikuuta 2021

"See, this place is frickin' awesome."

Niin sanoi Alexander Rosengård meidän videopuhelumme aikana. Mua huvitti sen herkkä Finglish-kytkin, jota se napsautteli tuon tuostakin varmaan siksi, kun se koki olonsa epämukavaksi suomea puhuessaan. Let's face it: Alexanderin suomen kielen taso oli luokkaa "seitsemän miinus", jos ihan sitäkään. Ehkä "kuuspuol" ja huonona päivänä puolen tilalla plussa. Let's also face this: mä olin itsekin kunnostautunut hyvänä finglishintaitajana.

"En nähnyt siellä yhtään komeeta miestä", mä purnasin ihan vain jotakin valittaakseni.

Sille Alexander pyöräytti silmiään. Ihan satavarmasti se ajatteli olevansa itse komea sadan miehen edestä. Luuli mun vitsailevan. Enkä mä nyt tietystikään pitänyt Alexanderia vastenmielisenä kuvotuksena, koska arvostin monenlaista ihmiskauneutta, mutta toisaalta olin sitä mieltä ettei se ollut saavuttanut vielä kukoistuksen päiviään. Nyt se oli synkän hohdokkuutensa alla yhä edelleen vähäsen poikamainen, eikä siitä huokunut sellaista mies-komponenttia, mitä uskoin siihen vielä joskus kehittyvän, jos se yhtään tulisi isäänsä (jota, kuten tunnettua, olin joskus kutsunut dilf-henkiseksi ilmestykseksi siitä huolimatta, että se oli jotain seitsemänkymmentävuotias isoisä. Halusinkin nyt virallisesti korjata lausuntoani: se oli ennemmin gdimlf-osastoa, siis liiallista ikäeroa alleviivaavalla gran-etuliitteellä ja tahtotiloja lievittävällä might-keskiosalla).

"Et oo nähnyt kuin Emilon, ja se on, öö, en voi kieltää että se on erikoinen ranskalainen babyface."
"No mutta onko siellä muka sitten muitakin?"
"Tulet ottamaan selvää."

En valehdellut: mun teki mieli mennä. Ei komeiden miesten perässä, eikä ehkä edes pakoon yhtä tiettyä sellaista. Tai no, kyllä vähän sitten kuitenkin. Anton oli paskapää, ajattelin yhtäkkiä äkämystyneenä. Teknisesti ajatellen mulla ei ollut moraalista etumatkaa siihen juuri lainkaan, mutta mä en sentään ollut koskaan niin tyhmä, että olisin käyttänyt muiden kierroksessa olevien tai olleiden häiskien nimiä sillä hetkellä läsnäolevan kuullen. Se oli loukkaavaa jos jokin. Mä halusin olla niin uskomaton ja viihdyttävä, ettei mun seurassa ajateltu mitään saatanan sonioita tai muitakaan sussukoita.

Viuru lipui vaitonaisena varjona Robertin huoneesta olkkariin, ja hetken kuvittelin sen tulleen pitämään mulle seuraa. Se kuitenkin etsi vain laikun, jonka ikkunasta hohteleva talviaurinko piirsi lattiaan, ja asettui siihen pitkäkseen ihan reporankana. Se oli edelleen laiskin kissa, jonka mä tunsin. Siinä ei edelleenkään ollut mitään fyysistä vikaa: mä olin juoksuttanut kissaressua eläinlääkärissä, koska olin varma, että se kärsi vakavasta ravitsemuksellisesta puutostilasta, ilkiöloisista tai jostakin muusta matalia energiatasoja selittävästä vaivasta. Viurun laiskuus olikin sitten ehkä psyykkistä. Sillä saattoi olla jotakin lamaannuttavia traumoja, olihan se löytöeläinkodin katteja. Tai ehkä se oli vaan sen luonne.

"Mulla on mun kissa. Mä vasta pelastin sen, en mä sitä voi jättää nyt kun se on vasta alkanut tuntea olonsa rakastetuksi."
"Kyllä Ruotsiinkin kissoja mahtuu."
"Mutta ei Viuru puhu ruotsalaista kissaa."
"Puhuuko se usein muutenkin? Olet cuckoo, Huru."
"Itte oot cocky."

Sitten Robert kolisteli kotiin ja mä säikähdin. Joko se tosiaan oli päässyt töistä? Kuinka hirveää: jäädä nyt rysän päältä kiinni Alexander Rosengårdin kanssa juttelusta.

"Gotta go!" huikkasinkin äkkiä Alexanderille, joka ei ehtinyt vastustella.

Mä en ollut hiiskahtanutkaan Robertille muuttoharkinnastani. Hitto soikoon, siinäpä vasta keskustelu käytäväksi. En halunnut tarttua sitä härkää sarvista aivan vielä. Elämässä oli aivan liian vähän huolettomia päiviä tuhlattavaksi, olin viime aikoina alkanut ajatella, ja se jos mikä soti vasten mun huldahuoletonta luonteenlaatua. Elämänkriisissäni olin tukeutunut erääseen totuudelliseen klassikkoteokseen ja oivaltanut: jossakin vaiheessa viime vuotta, siis ihan viimeistään, mä olin harhaillut ulos Mikä-Mikä-Maasta, jonka rajojen sisäpuolella mä olin onnistuneesti pakoillut aikuisuutta monen monta vuotta.

Nyt aikuisuus oli alkanut hönkiä mun niskaan, enkä mä pitänyt siitä kammottavasta kannoillahiippailijasta.

"Ryypätäänkö?" kysyinkin turhia selittelemättä Robertilta, koska mun teki mieli tehdä jotakin edesvastuutonta. Kun en muutakaan keksinyt, arkipäiväkännit alkoivat kuulostaa tosi hyvältä vaihtoehdolta.
"Mitä? Ei?" Robert kuitenkin tyrmäsi loistokkaan ajatukseni.
Mä muutan Ruotsiin, harkitsin sanovani. Noin vaan. Puun takaa.

En kuitenkaan sanonut.

Kaapista ulos

24. tammikuuta 2021
#kallankämppikset

Robert heitti mua irtokarkkipussilla. Urahdin ja vedin tyynyn pääni päälle. En ollut juttutuulella, en edes karkeilla lahjottuna, ja sitä paitsi kun uteliaisuus kohta voitti ja kurkistin pussiin, siellä oli vaan huonoja lajikkeita.
"Paska lahjus", sanoin Robertille suorasukaisesti. "Mä en pidä mistään näistä. Mitä sä mulle tällaisia tarjoat."
Robert meni hämmentyneen näköiseksi sellaisella typerällä, miesmäisellä tavalla. Sen päässä raksutti niin että se kuului mun huoneen ovelta sänkyyn asti, ja sitten kämppikseni raotti omissa kätösissään nököttävää toista irtokarkkipussukkaa ja katsoi sisään.
"My bad. Heitinkin sulle omani. Tää on sun", Robert selitti, ja me tehtiin karkkipussivaihtarit, minkä varjolla kämppis pujahti mun sänkyyn ja asettui lupia kyselemättä mukavasti.

"Ala kertoa", Robert määräsi.
"En vittu halua."
"Mä toin sulle sun lempikarkkeja. Sun täytyy. Se on sääntö."
"Anton kutsui mua sen tyttöystävän nimellä."
"Siitähän me joskus jo puhuttiinkin. En mä tajunnut et se vaivaa sua vieläkin?"
"Niin no", sanoin olkiani kohauttaen, olin hetken hiljaa ja puuskahdin sitten: "Mä tahdon muuttaa Ruotsiin."

Teki mieli huitaista järkyttynyt ja petetty ilme Robertin kasvoilta. Itse se oli pakottanut mut puhumaan, ja siksi sen olisi pitänyt pystyä vastaanottamaan mikä tahansa uutinen. Jos ei ollut valmis kuulemaan, ei pitänyt kysyä, tapasin itse ajatella, ja siksi en juuri koskaan kysynyt kuulumisia tyypeiltä, joiden tiesin aina murjottavan. Mä en kuitenkaan jaksanut niitä koskaan alkaa empaattisesti piristää, joten oli parempi, etten osoittanut kiinnostusta alunperinkään. Olin omasta mielestäni oikea viisauden perikuva. Guruainesta, suorastaan.

"Et sä kyllä voi muuttaa", Robert ilmoitti.
"Voinpas, ja ehkä aionkin. Mulle on tarjottu sieltä töitä, joita tehdessäni pääsisin reissaamaan paljon, ja jumalauta kun mä kaipaan sellaista elämää."
"Tarjottu TÖITÄ? Milloin?" Robert vaati saada tietää, ja mulle tuli melkoinen dejavu siihen hetkeen, kun Anton oli saanut tietää samasta muuttopohdinnasta.
"No on siitä jonkun aikaa", sanoin kiemurrellen.
"Etkä oo sanonut mitään. Kivat."
"Älä nyt rupea marttyyriksi. Miksi mä olisin sanonut, kun en tiennyt halusinko vai en?"
"Ja nyt tiiät vai? Jos en ois kysynyt, oisitko kertonut ollenkaan?"
"Totta munassa olisin kertonut. Sä olet mun kämppis! Ei se nyt niin olisi mennyt, että oisit tullut töistä himaan ja oisin sinä aikana mitään sanomatta lähtenyt."
"Jos en oo ihan väärässä, niin Jusu meni poikaystävänsä luokse ja löysi palatessaan mut ja mun kamat omasta huoneestaan", Robert tökkäsi takaisin.
"Se nyt oli ihan eri asia!"
"Mm-hm."

Me oltiin joskus ennenkin maattu yhdessä mun sängyllä syömässä irtokarkkeja tai muita herkkuja. Koskaan tunnelma ei ollut ollut näin lattea, vaikka me oltiinkin puitu näinä hetkinä ties mitä ja paranneltu vaikka kuinka hankalia pulmia maailmasta. Mua vähän ärsytti, että Robert otti asian niin henkilökohtaisesti. Se oli välillä itse pitkiäkin aikoja poissa, ja kun se oli kotona, se oli joskus aika omituinen. Sitä paitsi vaikka mä olinkin sen kämppis, eihän me nyt sentään mitään siiamilaisia kaksosia oltu. Jos olisin tiennyt, että ottaessani kämppiksen sitouduin loppuelämäkseni pysymään sen välittömässä läheisyydessä...

"Mä en tiedä mitä mä teen", huokaisin lopulta. "Se työtarjous ei ole ikuisesti voimassa. Mä en oo koskaan ollut hyvä tekemään elämänvalintoja, mutta en mä oo ennen ottanut niistä tämmöistä stressiäkään. Jos mua on huvittanut mennä, niin oon mennyt. Miksei nyt tunnu samalta?"

Robert ei vastannut. Mä tulkitsin sen hiljaisuuden niin, että olin vaan esittänyt liian vaikean kysymyksen. Meistä kumpikaan ei tiennyt siihen vastausta. Tiesikö kukaan?