2 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Ei sittenkään muukalainen
1. joulukuuta 2018. Jatkoa Junantuomalle muukalaiselle.

Oli ollut virhe kutsua Rasmus mun luo yöksi ennen Kalla CUP:n esteluokkia. Ei sillä, etteikö olisi ollut kätevää olla aamulla samaan aikaan samassa paikassa valmiina lähtemään yhdessä tallille. Sehän oli todella fiksua! Meidän olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt mennä Rasmuksen luo. Nythän oli nimittäin niin, että iloluontoinen kämppäkaverini Aliisa, joka oli saapunut töistä tosi paljon myöhemmin kuin oli listan mukaan välttämätöntä, oli tuonut mukanaan seuraa.

Tietysti kaikilla aikuisilla ihmisillä oli oikeus viedä kotiinsa seuraa ja tehdä sen seuran kanssa ihan juuri sellaisia asioita kun nyt sattui huvittamaan.

Se vaan, että mä en ainakaan saanut unta kuullessani sängyn narinaa ja nautinnollista ääntelyä.

Eikä siinä vielä kaikki.

Aiempaa pahemmaksi tilanne meni, kun mä aamulla astelin vähän varuillani olohuoneeseen aikomuksenani käydä pesemässä hampaat ennen kuin Rasmus heräisi. Mulla oli tapana tehdä niin aina kun se oli mahdollista, koska olin kuullut paljon pelottavia juttuja pahanhajuisesta aamuhengityksestä enkä halunnut, että mun hengitykseni olisi sellaista.

Kylppärin lukko rasahti juuri ennen kuin mä ehdin riittävän lähelle nähdäkseni, että se oli ollut lukossa ja nyt kääntynyt auki. Jähmetyin aloilleni, kun kylppärin ovi avautui ja tajusin kohdanneeni Aliisan yöllisen seuralaisen.

Seuralainen tuijotti takaisin.

”Josefina? Vad i helvete gör du här?”
”Alexander?” mä parkaisin kasvot valkeina ja tuijotin ilmeetöntä isoveljeäni. ”Jag BOR här. Vad gör du här?!”
”Nej men… altså. Aliisa är vttu din kämppis.”
”Hyi helvetti Alexander? Jag kunde inte sova och jag hörde typ allt och det var du som knullade min kämppis hela natten lång”, kirahdin. Mä voin vähän pahoin.

Alexander mulkoili mua tuimana ja vähän luimistellen. Mä luimistelin takaisin.

“Jag träffade henne i tåget. Hade jag bara vetat att du bor här…” se jupisi, ja mä äännähdin typertyneenä ja tympääntyneenä.

Aliisa pölähti paikalle. Pieneksi hetkeksi se pysähtyi. Nopeasti se kuitenkin keräsi itsensä ja sanoi ihan niin kuin tunnelma huoneessa ei olisi ollut lainkaan omituinen:
“Huomenta, Jusu! Te jo tapasittekin - tässä on Alexander.”
“Mä tiedän”, ynähdin, ja sitten käännyin ja palasin huoneeseeni. Selkäni takaa kuulin Alexanderin äänen, joka ei ollut yhtään niin vaivaantunut kuin mä olisin suonut sen olevan:
“Mun pikkusisko.”

Paukahdin huoneeseeni sydänjuuriani myöten järkyttyneenä ja seisahduin tuijottamaan peittojen seasta pilkistävää Rasmuksen takaraivoa. Takaraivo kääntyi, ja sitten mä tuijotinkin pähkinänruskeita silmiä, ja kun ne silmät ja niiden takana lymyilevät aivot ehtivät tulkita mun kalvenneen ilmeeni, Rasmuksen kasvoille nousi äkillinen huoli.

“Arvaa kuka mun kämppistä on painellut?” mä paukautin, enkä yleensä paukautellut sellaisia asioita sellaisella kiihtymyksellä. Rasmus ei tietenkään ehtinyt arvata mitään. Vastaus pamahti mun suusta epätoivoisen vimman tempomana: “No vttu Alexander!”

Mä en ikinä sanonut v-sanaa, mutta nytpä sanoin, ja painokkaasti sittenkin. Urahdin ja ryömin sänkyyn sellaisella vauhdilla, että murtunutta käsivartta kivisti. Mun oli vaan pakko päästä mahdollisimman nopeasti mahdollisimman syvälle peittojen alle piiloon tämänaamuista todellisuutta.

Sitä todellisuutta, jossa mun isoveli pokasi mun kämppiksen junassa ja päätyi meidän asunnolle naiskentelemaan.

Ihan hirveää. Hautauduin Rasmuksen kainaloon tuhisemaan ja yritin unohtaa koko jutun. Yöllisten äänten muistot kuitenkin kimpoilivat kaikuina mun kallon luustosta, mikä oli aika inhaa ja puistatuksia herättävää. Hyh.

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Junantuoma muukalainen

30.11.2018

Swhuuuur. Tötötötötö. Swiiii.

Sellainen oli junan vaimea ääni, kun se kiihdytti matkaan viimeiseltä asemalta ennen määränpäähän saapumista. Sitten ääni tasoittui taustahuminaksi, jota sävyttivät ajoittaiset kolahdukset. Mä etenin nelosvaunun käytävää pitkin kärryjäni työnnellen ja mietin, millaista olisi olla lentoemäntä. Ainakin mun työasu olisi hienompi, mutta toisaalta olin kuullut ystäviltäni kengän koron mittauksista ja huulipunatarkastuksista. Eihän sellainen sopisi mulle lainkaan.

”Saisiko olla voikkarii tai kahvii, teetä?” kajautin iloisesti. Kierros oli lopuillaan, niin kuin matkakin, mutta mun ei tarvinnut pinnistellä kuulostaakseni siltä, että tämä oli paras työ ikinä. Ei ollut, mutta mä en kauheasti piehtaroinut siinä tosiseikassa, vaan painoin vaan duunia hymy huulilla. Ain’ laulain työtäs ja sitä rataa.

”Anteeksi”, sanoi yksi kohteliaimmista äänistä, jonka mä olin kuullut.

Jos siinä ei olisi kalskahtanut ripaus röyhkeää omanarvontuntoa, mä olisin saattanut jopa erehtyä luulemaan komeaa muukalaista nynnyksi. Nyt mä tajusin heti, ja viimeistään kun kohtasin sen järkähtämättömän ja anteeksipyytelemättömän katseen, ettei se ollut sillä tavalla kohtelias kuin Jusu. Jotain sinne päin, muttei kuitenkaan ihan.

”Ei tartte pyydellä anteeksi, töissähän mä täällä oon! Kerro vaan”, nauraa hykertelin ja pysäytin kärryni muukalaisen kohdalle.
”Tämä ei varsinaisesti kuulu sun työhösi”, se aloitti, eikä vieläkään kuulostanut yhtään anteeksipyytelevältä siitä huolimatta, että se aikoi pyytää multa jotakin sellaista, mitä mun ei oikeasti tarvinnut suostua tekemään.

”Osaatko sanoa, onko Kallan aseman lähellä mitään pubia?”

Mua hymähdytti. Ai osasinko sanoa!

”Näin kallalaisena osaan kyllä”, aloitin.

Sitten me uppouduttiin jonkinmoiseen keskusteluun aiheesta ja aiheen vierestä. Mä unohduin siihen vähän pidemmäksi aikaa kuin olisi ollut ihan korrektia näin kesken työvuoron. Olin kuitenkin sitä mieltä, että tämä oli sitä hyvää asiakaspalvelua!

Tätä asiakasta palvelin mielelläni. Muistin etäisesti sanoneeni Antonille joitakin päiviä takaperin, etteivät liian hintelät miehet sytyttäneet mua, mutta tämän yksilön itsevarmuus ja silmien pilkahdus hyvittivät kapean varren. Mä olin hirveän hyvällä tuulella, kun lähdin jatkamaan matkaani kärryjäni lykkien. Ei multa kukaan mitään enää ostanut, joten juttelemaan jäänti ei selvästikään ollut suuri menetys.

Ehdin hyvissä ajoin tekemään tilitystä. Kun lopulta pamautin kassan kiinni siltä illalta, mulla oli vielä pari minuuttia työaikaa jäljellä.

En piitannut siitä.

Poistuin. Asemalla kohtasin pitkän ja hoikan miehen taas. Se oli polttelemaasa tupakkaa loppuun. Se sanoi, ettei tupakoinut usein, mutta nyt oli vaan sellainen fiilis. Mä kysyin, oliko se yhä myös kapakkafiiliksellä. Me mentiin yhdessä kapakkaan.

Sitten me mentiin yhdessä Pitkän miehen kujalle. Mua virnistytti ajatus siitä, että nytpä mulla oli mukana aito pitkä mies.

Pitkä mies osoittautui mainioksi löydöksi. Muistan jossakin kohti ajatelleeni, että todennäköisesti virnistelisin vielä ensi vuonnakin tämän jäljiltä.