7 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kauniit ja Rosengårdit
27. helmikuuta 2021

Huminaa. Päällimmäiseksi muistikuvaksi Kalla Cupin vuoden ensimmäistä jatkoista on tallentumassa humina, joka velloo kaikkialla: häiriöäänenä korvissa, tasapainon puurouttavana aistiharhana ja poissaolevuuden merkkinä sydämessä. Se ei juuri nyt ole tavoitettavissa. Se pumppaa mekaanisesti verta, mutta se ei tunne mitään tai ota kantaa siihen, miltä musta pitäisi tuntua.

Juon vettä, pesen meikit, ja sitten puhtini loppuu. Menen olohuoneeseen. Valahdan istumaan sohvalle ja nypin hitaasti kampaustani paikallaan pitävät muutamat pinnit päästäni ja tiputan ne sohvapöydälle. Aamulla mua ärsyttää, kun en nyt heti siivoa niitä oikealle paikalleen pieneen sievään peltirasiaan kylpyhuoneen laatikostossa, mutta se on sen ajan murhe. Nyt mä en vain jaksa, sillä päivä on ollut loputtoman pitkä, vaikka olenkin tällä kertaa välttynyt Peter Lastrongin sihteerinä olemisen lähestulkoon sietämättömältä tuskalta.

Kauluspaidastaan ja farkuistaan kuoriutunut Rasmus tulee makuuhuoneen ovelle tuijottamaan mua. Se näyttää jo uniselta.

"Mitä sä vielä siinä istut?" mun poikaystävä ihmettelee ääneen. "Tuu jo sänkyyn."
"Joo", sanon kuuliaisena.

Me asetutaan vuoteeseen. Peitot kahisevat, kun meidän pitkät, hoikat raajat hakevat tapaa olla lähekkäin muttei toistensa tiellä. Rasmuksen kainalopaikka on vapaana, ja tovin puntaroituani mä ryöminkin siihen. Mun poski nojailee johonkin Rasmuksen solisluun tienoille, kun mä sanon hyvin hiljaa:
"Mulla on veli."
"Mitä?" Rasmus huoahtaa väsyneenä.
"Veli."
"Mitä Alexanderista?"

Rasmus valpastuu vähitellen, vastahakoisesti. Se haluaisi jo nukkua, mutta ymmärtää, ettei siitä tule mitään ennen kuin olemme käyneet keskustelun, jota se ei vielä tajua ollenkaan.

"Mulla on kaksi veljeä", tarkennan, ja oivallan vasta silloin, etten tiedä pitääkö sekään paikkaansa: voihan isällä olla kokonainen seitsemän veljeksen sarja kätkettynä pitkin pitäjiä. Maita. Olen löytänyt vasta yhden, eikä yhden löytyminen tosiaan ole todiste siitä, etteikö muita olisi, ja se yksikin on syntynyt ulkomailla. Isähän on oikea maailmankansalainen: se on nuorena opiskellut ulkomaisissa yliopistoissa, ollut töissä ulkomailla ja kiertänyt kilparatsastusurallaan maapalloa niin kuin Alexander nyt, ja vielä sittenkin, kun me ydinperheen lapset ollaan oltu nuoria, on Arnella ollut omat rientonsa. Mä muistan, kuinka se toi aina ihania tuliaisia ja kuinka sen kotiinpaluut olivat aina muutenkin yksiä lapsuuteni kohokohdista, sillä niin kovin me oltiin aina ehditty kaivata toisiamme. Reissujensa jälkeen isän perheeseen kohdistama huomio oli kaikkein kokonaisvaltaisinta ja se tuntui ihanalta, turvalliselta ja pehmeältä.

"Josefina… mitä?" Rasmus tivaa, kierähtää kyljelleen ja kohottautuu kyynerpäänsä varaan niin, että mun pääni valahtaa pois nojailemasta sen hartiaan ja tömähtää patjaan. Rasmuksen sormet liikahtavat sivelemään mun hiuksia. Mä luulen, että silittämisen sijaan se etsii kuhmua, joka selittäisi kaikki mun hourailevat puheet.
"Se Isak. Se on isän toista perhettä", kerron katse naulittuna kattoon. "Niinhän se kyllä sanoikin, kun se ehdotti yhteistyötä sen niiden firman kanssa, että tämä on perheyritys. Vittu… mä olen osa Isak Sederströmin ja sen äidin perheyritystä, ja mä en edes tiennyt olevani niille perhettä, mutta varmaan tämäkin on asia jonka kaikki muut on tienneet, paitsi minä. Mä oon ihan liian naiivi ja sinisilmäinen."

Huokaisen niin syvään kuin kykenen  ja rypistän hetkeksi silmät umpeen. Mikään tästä todellisuudesta ei kuitenkaan katoa silmiä ummistamalla. Mä olen vihainen, ja mä vihaan vihan tunnetta, koska se on niin villi ja kontrolloimaton ja pelottaa mua aina.

"Josefina… eihän tossa ole mitään järkeä", Rasmus huomauttaa, ja mä tiuskaisen takaisin:
"Mä tiedän!"

Ei siinä ollutkaan mitään järkeä. Ja vaikkei siinä ollut järkeä, en edes tuntenut mainittavaa yllättyneisyyttä, kun asia valkeni mulle.


Isak Sederström oli selvästi päihtynyt, mutta mä en epäillyt sen sanoja hetkeäkään. Oikeastaan mä aavistin ne tosiksi jo ennen kuin ne karkasivat sen kapeilta huulilta. Se oli yhyttänyt mut kun mä olin ollut matkalla hakemaan vesilasillista, ja tarjoutunut ostamaan mulle juomankin, mistä olin kohteliaasti kieltäytynyt. Isak notkui vähän liian lähellä mua ja sen käyttämän hajusteen tuoksu on ujuttautunut syvälle mun muistilokeroihin. Se oli hyvä tuoksu, ja oikeastaan muistan halunneeni kysyä sen merkkiä, sillä se olisi voinut olla oiva lahja Rasmuksellekin. En kuitenkaan kysynyt, koska en tahtonut sanoa vieraalle miehelle sen tuoksuvan hyvältä — etenkään, kun se sillä tavoin tuntui nojautuvan mun henkilökohtaiseen tilaani. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut miellyttävämpää, että Isak olisi mun pelkojeni mukaisesti yrittänyt lähennellä mua, sillä se olisi loppujen lopuksi ollut paljon vähemmän mutkikasta ja ahdistavaa, mutta tietysti sen piti sen sijaan paljastaa olevansa mun salattu veljeni.

"Mukava nähdä sinut jalkeilla", Isak oli sanonut ihan aluksi, ja sen ruotsi kuulosti ruotsalaisemmalta kuin mun, olihan se käynyt alakoulunsa Uppsalassa ja muuttanut äitinsä kanssa Suomeen vasta teini-iän kynnyksellä. "Isä kertoi, että putosit ja olit pitkään ihan sairaalassakin."
"Tunnenko sinun isäsi?" kysyin silloin häkeltyneenä.

Isakin kasvot olivat ensimmäinen hälytysmerkki. Toinen oli se, miten se humalaisen ihmisen puuttuvalla nokkeluudella yritti pakittaa pois puheistaan. Sitten se saikin sanottua vain:
"Arne — äh."
Mun mieli hypähti jo silloin tuhanteen ja yhteen suuntaan. Isak olikin tarkoittanut sanoa "isäsi kertoi", tai mun isä oli senkin isä, mutta siinähän ei ollut mitään järkeä, ehkä Isak oli isän veljen lehtolapsi ja me oltiin serkuksia, kyllä ensimmäinen syy oli kaikkein todennäköisin, tai jospa Isakin isä oli joku yliopistolta ja siksi se tiesi mun onnettomuudestani… Ajatukset törmäilivät toisiinsa, mutta oivallus alkoi jo kirkastua, vaikka kuinka yritinkin sammuttaa sen.

"Mun ei kyllä pitäisi", Isak mutisi kireästi ja mä seisoin vähintään yhtä jähmeänä odottamassa, mitä tuleman pitäisi — ja edelleen mä jotenkin puolivillaisesti epäilin, että seuraavaksi Isak saattaisi hyvin horjahtaa eteenpäin suutelemaan mua tai jotakin muuta yhtä typerää. "Arnen pitäisi… sen olisi pitänyt kertoa itse."
"Kertoa mitä", mä lähinnä huokaisin kysymisen sijaan: vastaus oli ihan liian ilmeinen, vaikka mun mieli vielä kamppailikin sitä vastaan.
"En mä voi… mutta me ollaan oltu tekemisissä niin paljon, ja olisi väärin multa salata että — että", Isak oli hakenut vauhtia ja kumartunut ihan vähän lähemmäksi mua voidakseen tehdä paljastuksensa hiljaiseen ääneen, vaikka mitäpä merkitystä sillä oli; olimme keskellä baarin melua ja tuskin monikaan ymmärsi äidinkielellämme käytyä sananvaihtoa. "Että Arne on minunkin faija."

Jälkikäteen mua puistatti se, että meillä oli yhteisen isän lisäksi yhteinen äidinkieli. Siinä oli ihan liikaa yhteistä perhesanastoa välillämme ja liikaa mun omaa jaettavaksi Isak Sederströmin kanssa.

"Just", mä olin sanonut siihen, niin kuin koko kova kallioydin syvällä mun jalkojeni alla ei olisi jälleen kerran järkähtänyt pahan kerran.
"Sori että sait tietää näin."
"Tiesitkö sä jo kun hakeuduit mun puheille alunperin? Sitäkö tämä koko yhteistyön tekokin oli?" olin tivannut, ja melko varmasti silmäni olivat kipinöineet ja ryhtini suoristunut lähes äitini veroiseksi.
"Tiesin."
"Just", olin vastannut siihenkin, ja sitten mä olin horjahtanut pois tilanteesta pulssi tuhatta ja sataa nakuttaen ja marssinut naistenhuoneeseen tuijottamaan peilistä kalvennutta, totista naamaani. Ellen aivan väärin muistanut, olin korjannut huulteni punaa ja yrittänyt hymyillä kokeeksi, mutta näyttänyt vain kireältä ja väsyneeltä. Mua kiukutti, etten ollut tullut sanoneeksi selväsanaisesti ääneen, että yhteistyömme Isak Sederströmin kanssa oli sillä sekunnilla päättynyt. Mua kiukutti niin, että tulin lähinnä ynähtäneeksi jotakin "mhm"-henkistä vastaukseksi Matilda Tammilehdolle, joka tervehti mua viereeni peilin äärelle astuessaan epätyypillisen iloisesti.
"Onnea sijoituksesta", sanoin koruttomasti, kun käytöstavat taas palasivat muistiini, ja sitten poistuin paikalta antautumatta keskustelulle, jossa olisimme varmasti tavallisissa olosuhteissa vuorotellen ilmaisseet tyytyväisyyttämme nuoriin tammoihimme, jotka olivat hypänneet edellispäivänä niin hyvin.


On Rasmuksen vuoro näyttää totiselta, ja kun se näyttää sellaiselta, se on niin tuiman näköinen että alan arvailla sen suuttuneen. En tiedä kenelle se on vihainen, vai onko se vain vakava. Otan riskin ja ryömin ihan kiinni siihen, ja mun suureksi helpotukseksi se halaa mua välittömästi. Rasmuksen turvallisessa sylissä humina muuttaa sävyään: se on yhä siinä, kaikkialla, mutta mä kuvittelen voivani hallita sitä. Humina ei syökään mua elävältä. Mun koko todellisuus ei ole muuttunut omituiseksi. Täällä kotona elämä on samanlaista kuin ennenkin: on Rasmus, joka on samanlainen kuin ennen, ja minäkin olen yhä sama ihminen kuin ennen, ja meillä on meidän oma arkemme, jota eivät mullistukset mun historiassani muuta. Mä olen kokenut ihan eri historian kuin minkä olen elänyt. Se on päätäkivistävän vaikea asia ymmärrettäväksi.

"Sun perhe on…" Rasmus mutisee, muttei varmaankaan tiedä, miten jatkaa siitä. En mäkään tietäisi.
"Saako musta tuntua, että ne on tehneet tosi paljon vahinkoa, vaikka ne onkin antaneet mulle niin paljon?" mä kysyn ja olen vähällä hukkua syyllisyydentuntoon, omien etuoikeuksieni ja oman rikkonaisuuteni ristiriitaan ja siihen orastavaan aavistukseen, että mullakin on oikeus olla hajalla, vaikka olenkin kasvanut kartanossa.
"Saa", Rasmus sanoo ehdottomasti ja silittää mua.

Me ollaan pitkään hiljaa. Mä hengitän ja tunnustelen turvallisia käsiä ympärilläni, patjaa allani ja tyynyliinan silkkisen sileää pintaa poskeani vasten.

"Ja sun ei ehkä kannata olla sen asian kanssa yksin", Rasmus lausuu ääneen ajatuksen, jota mä olen itsekin hitaasti lähestynyt.
"Ehkä ei", myönnän.
"Mä tietysti olen sun kanssa, mutta…"
"Sä et ole mun psykologi tai terapeutti", täydennän.
"No… en osaisi olla."
"Eikä sun kuulukaan", ilmoitan vankkumattomasti.

Taas me ollaan hiljaa.

"Mistä mä saan apua?" kysyn lopulta itkun partaalla, ja kun mä tunnustelen sitä itkettävää tunnetta, oivallan, että se on kaikkein eniten helpotusta, mikä tuntuu omituiselta tällaisen myllerryksen keskellä. “Kenelle mä voin jutella?”
"Selvitetään se aamulla", Rasmus lupaa ja pussaa mun otsaa ja sitten suupieltä. "Heti aamulla. Kyllä Googlesta löytyy. Nyt meidän pitää kuitenkin nukkua."
Nyökkään. Itken vähän, ja Rasmus pitelee mua silloin sylissään.

Mä muistan, että se katseli mua kummallisesti silloin, kun mä hetken rauhoituttuani liityin sen seuraan Krouvissa. Silloin mun sydän oli noussut hetkeksi kurkkuun, sillä mä pelkäsin sen kiinnittäneen huomiota mun ja Isakin läheiseen juttutuokioon ja haluavan tietää, mitä mies minusta halusi. En olisi osannut vastata siihen kysymykseen silloin, siellä, ihmisten keskellä ja kaiken vielä pyöriessä hurrikaanina mielen miinakentällä.

Onneksi Rasmus Alsilalla oli silmälaput silmillään, mitä tuli minun ja muiden ihmisten väliseen kanssakäymiseen, ja vain yksi huolenaihe mielessään. Se kysyi vain särkikö mun kylkeä ja halusinko lähteä kotiin. Mun oli tehnyt sikana mieli vastata, että lähdetään heti, mutta koska mä en ollut halunnut huolestuttaa sitä, olin vain hymyillyt ja vastannut, että kyllä mä jaksaisin vielä olla jatkoilla, jos Rasmus haluaisi. Niin me sitten jäätiin, mutta Isak Sederstömiä mä välttelin loppuillan kuin ruttoa, eikä sekään enää hakeutunut mun seuraani. Näin kyllä, ettei se jäänyt yksin. Kun mä katselin tuota suurin piirtein itseni ikäistä pitkää punatukkaista miestä ja sen seuraan lyöttäytynyttä naista, muhun iski oksettavan kimurantti ajatus: oli ihan kuin olisin matkustanut aikakoneella vuosikymmenten taa ja nähnyt oman isäni nuorena miehenä, aikana ennen kuin se oli mun isäni. Vaikken mä juonut koko jatkoilla yhtä lonkeroa ja pientä viinilasillista enempää, huono olo tuli jäädäkseen.

Ja se helvetin humina.

Kalla CUP Pisces: After ride (K18)

Kalla CUP After ride
Avoin roolipeli

- Kallan Krouvissa #krouvi
- Illanistujaiset, lauantaina 27.2. klo 20-02
(Mahd. jatkojen jatkot: yökerho Kallan Kingi auki 23-04).
- Ei pukukoodia (ei yksityistilaisuus)
- Kuka tahansa saa osallistua (vierailijat/ Auburnin ulkopuoliset kirjoittajat ilman rekisteröitymistä)
- Ohje roolipelaukseen, peliaikaa väh. viikko
- Ei tarvitse pelata jatkuvasti samassa järjestyksessä, voi osallistua vain muutamalla viestillä tai aktiivisesti!

Vierailija! Linkitäthän ensimmäiseen viestiisi esittelyn! Tähän aloitusviestiin kerätään esittelyt kaikkien osallistujien osalta, helpottaa etenkin uusia. Toisessa sarakkeessa hahmot, jotka ovat tarinoissaan maininneet olevansa jatkopaikalla, mutta eivät ole (ainakaan vielä) osallistuneet peliin. Tällaiset hahmot voi hyvin bongata väkijoukosta ja heitä voi käyttää esimerkiksi jatkoihin liittyvissä spinnareissa, mutta roolipelissä ei kannata puhutella suoraan ketään, joka ei ole itse hahmoaan vielä peliin kirjoittanut.

Varmasti mukana roolipelissä Anton Seljavaara (kilpaili esteitä) Eedi Myllyoja (Seppeleestä, kilpaili koulua) Ginevra Vogel (kilpaili kenttää ja koulua) Isabella Sokka (tallinomistaja, kilpaili esteitä ja kenttää) Isak Sederström (kilpaili esteitä, 2020 PRO-ranking#1) Jesse Aro (kilpaili esteitä ja kenttää) Majiná Ansamaa (kilpailuyleisössä/ taustajoukkoina) Marc Di Bianchi (seurasi kisoja yleisöstä) Matilda Tammilehto (kilpaili esteitä) Sierra Moterrosa (kilpaili kaikkia lajeja)

Tavattavissa Krouvissa Ava Pulkkanen (kilpaili kenttää ja koulua) Josefina Rosengård (loukkaantunut, toimihenkilönä) Martin Hartz (kilpaili esteitä) Rasmus Alsila (kilpaili esteitä ja kenttää) Sarah Reyes (kilpaili koulua) Sonia Stordahl (kilpaili kenttää)

Rakkaudesta lajiin | Lauri Merikanto

Kalla CUP oli huipentunut päivällä kouluratsastuksen viimeisiin osakilpailuihin ja koonnut kisaväkeä illaksi Krouviin, jonne myös Heidi ja Lauri olivat suunnanneet palautettuaan päivällä kilpailleet hevoset Orijoelle ja syötyään päivällisen kaikessa rauhassa. Vaikka Lauri ei ollut enää itse kilpaillut koulupäivänä, kilpailupaikalla vietetty aika oli vaatinut veronsa ja mies sai hädin tuskin peitettyä haukotuksen luoviessaan tietään ihmisjoukon poikki.

Lauri nojasi baaritiskiin odotellessaan juomia, jotka oli tilannut itselleen ja pöytään istumaan jääneelle Heidille. Miehen katse kiersi Kallan paikallisen asiakaskunnassa, eikä tämä ollut huomata vierelleen ilmestynyttä naista, ennen kuin tämä avasi suunsa juomatilauksen vuoksi.
“Hyvää iltaa”, Lauri hymähti käännettyään katseensa Isabellan suuntaan.
“Ai. No mutta hyvää iltaa”, Isabella vastasi, ehkä liiankin maireasti hymyillen, ja jonkinlaisena reaktiona sopimattomalta tuntuvaan hymyyn tämä käänsi katseensa kokonaan pois.

Sokka ryhtyi naputtelemaan baaritiskiä kirkkaanpunaisiksi lakatuilla kynsillään ja katseli sormiensa kärsimätöntä liikettä. Vaikutti siltä, että juomissa kestäisi. Krouviin oli ahtautunut Kalla Cupin jatkojen kunniaksi melko paljon väkeä ja Isabellalle tuntematon baarityöntekijä oli juuri hävinnyt pahoitellen takahuoneeseen, koska jotakin oli loppu.

“Mikä fiilis jäi? Cupista?” Isabella kysyi sitten Merikannolta, kun vierekkäin seisoskelu ihan hiljaa olisi ollut vielä hölmömpää. Sitä paitsi: enää hän ei arastellut, Lauri oli vain päässyt yllättämään. Nyt hymy oli tavallinen. Hillitty.
“Hyvä. Tullaan ensi vuonnakin”, Lauri vastasi ovela katse silmissään. “Ovathan teidän puitteenne kisajärjestelyjen osalta aivan omaa luokkaansa.”
“Ai, kiitos”, Isabella hymähti, vaikkei hän nyt aivan tosissaan ollut yllättynyt. Kilpailujen eteen nähtiin paljon vaivaa – ei kukaan muuten tällaiseen kylään tulisi. “Kisavire on ainakin ollut kohdallaan.”

Isabella loi Merikantoon, ei, vaan Lauriin, rohkeamman katseen. Kilpailuaihe sai hänet hivenen ärsyyntymään, mutta toisaalta nainen ei ollut koskaan häpeillyt vastoinkäymisiä – tai äh, oli tietenkin. Varsinkin niitä, joihin liittyi poliisi. Tai niitä, joihin liittyi esimerkiksi alaisen pikkuveli. Ratsastaessa sattui kuitenkin kaikenlaista, eikä se ollut suoranaisesti häpeäksi.
“Omasta kaudestani en niin tiedä. Hevoset ovat kyllä menestyneet, mutteivät välttämättä minun kanssani”, Isabella naurahti, mutta muisti samassa Power Jump -voittonsa sekä eilisen luokkavoittonsa Kamilla. Vaikuttiko hän nyt leuhkalta? Ehkä pitäisi keskittyä mieheen, hymyilläkin ehkä vähän flirttaillen.

Isabella taikoikin kasvoilleen viekottelemman hymyn (viini veressä sanoi, että se oli hyvä idea), ja siirtyi hieman lähemmäs. Että kuulisi helpommin, tietenkin. Huutelu ei koskaan ollut seksikäst… kohteliasta. Se ei yksinkertaisesti ollut kohteliasta. “Sanohan... Kumpi vetää enemmän, kenttä- vai esteratsastus?”

Isabellan kysymys sai Laurin naurahtamaan, koska mies oli kuluvan kauden aikana esittänyt saman kysymyksen itselleen lukuisia kertoja.
“Tuo on erittäin hyvä kysymys”, Lauri totesi mietteliäästi hymyillen ja kääntyi nyökkäämään kiitoksen baarimikolle, joka oli laskenut olut- ja viinilasin miehen eteen tiskille. Lähimaksu onnistui vaivattomasti ja Lauri kääntyi takaisin Isabellan puoleen pujotettuaan lompakon takaisin taskuunsa.
“Jos minulla olisi edelleen vain Vargas, niin kenttä. Sen kapasiteetti on rataesteillä ihan äärirajoilla metrineljänkymmenen luokissa, ja sen fysiikka sopii muutenkin paremmin maastoon. Jokinhan siinä lajissa on aina viehättänyt, eikä vähiten maastokokeen tuoma adrenaliini”, Lauri jatkoi katse Isabellassa. “Mutta nyt Vegasin kanssa sitä viehätystä on löytynyt myös rataestemaailmassa. Joskus tuntui, ettei siinä lajissa ole tarpeeksi vaihtelevuutta, mutta ehkä se olikin suurimmaksi osin kiinni ratsuista. Tämä kausi kääntyi vähän vahingossa estepainotteiseksi, mutten osaa olla siitä pahoillani.”

“Taidat itsekin tasapainoilla kahden lajin välillä?” Lauri hymähti vielä.
“Mmm, kieltämättä. Kenttä on sujunut tänä vuonna karmaisevan huonosti, mutta luulenpa, että kemiat eivät vain rakkaan ratsuni kanssa todellakaan kohtaa. Muuten vastaan kyllä, että kenttä. Tykkään leikitellä pidempään”, Isabella vastasi ja väläytteli hymyään.

Sitten perijätärkin sai viininsä, ja rupattelutuokio tuli luonnostaan päätökseensä.
“No.. Oli kiva törmätä. Hauskaa joulua teidän perheelle, jos ei enää sitä ennen kohdata”, Isabella toivotteli, ja ennen kuin nappasi juomiaan, halasi Lauria.
“Sitä samaa”, Lauri toivotti halauksen lomassa ja nyökkäsi hymyillen Isabellalle halauksen päätyttyä, ennen kuin kääntyi palatakseen pöytään juomien kanssa.

Heidi yritti olla kuin ei olisi nähnytkään kuinka hänen miehensä oli nojaillut Isabellan olkapäähän tai miten nainen oli katsellut Lauria. Pöydästä oli ollut hyvin esteetön näkymä tapahtumaan eikä Heidi halunnut olla se mustasukkainen naisystävä, joka teki kärpäsestä härkäsen. Hän hymyili hieman ja kiitti juomasta ja tyytyi vain kiristelemään hampaitaan, kun Lauri jatkoikin Isabellan hehkuttamista kertomalla miten oli ratsastanut hyvin Kamilla eilen.

“Haluatko jo lähteä?” Lauri kumartui tuntia myöhemmin kysymään vieressään istuvalta Heidiltä, joka vaikutti miehen kevyen humaltuneen suodattimenkin läpi siltä, ettei enää jaksanut Krouvia ja sen ihmismäärää.
“Mieluusti kyllä”, Heidi vastasi jäykästi ja mietti miten pitkään oli tuijotellut puolityhjää viinilasiaan sinä iltana. Hän olisi voinut lähteä jo tunti sitten, mutta oli vakuutellut itselleen olevansa kypsä, aikuinen nainen joka ei antaisi pienen mustasukkaisuuden vaikuttaa iltaansa. Mutta eihän sellaisesta teeskentelystä ollut sinäkään iltana tullut mitään ja Heidi oli sulkeutunut lopulta kuoreensa pitkästä aikaa. Se tuntui omituisesti sekä vieraalta että tutulta samanaikaisesti.
“Mennään sitten”, Lauri totesi ripaus reippautta äänessään ja nousi ylös hetkeä aiemmin muista ihmisistä tyhjentyneestä pöydästä.

“Katsotaan olisiko tolpalla yhtään taksia”, Lauri mutisi käännellen Heidin takkia niin, että saattaisi avustaa naista sen pukemisessa. Kestohymy miehen huulilla johtui Heidin jähmeydestä, jonka syytä Lauri saattoi vain arvailla. Nainen sen sijaan taisteli vastaan halua repiä takki omiin käsiinsä ja sanoa, ettei tarvinnut apua sen pukemisessa. Vaate joka tapauksessa sujahti Heidi päälle avustettuna.
Pakomatka ulko-ovelle avaamaan itse itselleen oven keskeytyi kuitenkin ystävällisten kasvojen pelmahtaessa jostakin kuljetulle reitille.
“Joko te lähdette?” Josefina kysyi näyttäen samanaikaisesti hieman pettyneeltä mutta iloiselta. Heidi pakotti kasvoilleen pehmeämmän ilmeen, vaikka se tuntui hyvin pakotetulta eleeltä.
“Joo, ei vanhukset jaksa kisapäivän päätteeksi”, nainen yritti vitsailla, mutta kuulosti jopa omaan korvaansa omituiselta.
“Älä viitsi, ettehän te ole niin vanhoja!” Jusu kauhisteli. Naista kuitenkin kutsuttiin jo muualle ja pariskunta livahti Krouvin ovesta sen turvin lumiseen ulkoilmaan.

(toinen osa)

Talvipäivänseisaus, Kalla CUP:n 4. osakilpailu

After ride
Kallan Krouvissa #krouvi
- Illanistujaiset, lauantaina 19.12. (klo 02 asti)
- Ei pukukoodia (ei yksityistilaisuus)

Osakilpailun tuotokset
Katso ohjeet ja vaihtoehdot kutsusta!
Tuotosten tekeminen vapaaehtoista, tulokset arvotaan normaaliin tapaan.
#mitenmeni  #kohtaamisiakallassa  #kirjoitushaaste

Vierassalonki vierailijatuotoksille

Sää kilpailuviikonloppuina
Maisema on talvinen: pikkupakkasta (1-5 astetta), ajoittaista lumisadetta.

---

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Rimanlaskukammo

8. helmikuuta 2019 #krouvi

Jusun myöhäiset perjantaitalleilut ajoivat mut alkoholin äärelle, sanokaa mun sanoneen. Mun täytyi saada seuraa mun vapaailtani ratoksi, ja saihan sitä aina, kun oli riittävän laaja tuttavapiiri. Mä lyöttäydyin mukavan pienen porukan jatkeeksi Krouviin, ja me pelailtiin Trivial Pursuitia ja Aliasta ja Pictionarya, joka uhkasi mennä dicktionaryksi. Mun seura oli aika samanhenkistä kuin mä.

Jossain vaiheessa mä havaitsin mörönvärisen tukkapehkon ja ankeailmeisen naaman, mutta kun mä tarkemmin tarkastelin, niin eipä Matilda Möksis Tammilehdon naama ollut yhtä nurin kuin yleensä. Hoksasin vikkelästi syyn: sillä oli seurassaan mies. Eihän sitä nyt silloin murjotettu.

Etäisesti kiinnostava havainto. Mun keskittyminen palasi kuitenkin takaisin peliin enkä mä ajatellut koko asiaa tuntiin tai pariin lainkaan.

Sitten vasta, kun mä lähdin (taas kerran yksin) kotimatkalle, mun päähän pulpahti kuva melkein hymyilevästä Matildasta. Oli siinäkin ilmiö!

Mä soitin Antonille. Sillä kesti tolkuttoman kauan vastata.

”Hel-ve-tin-Hu-ru-lii-sa”, se huokaili puhelimeen väsyneen kuuloisena.
”Miksi Möksis Tammilehdolla on poikkis?”
”Kenellä? Ja oletko sä kuullut tervehtimisestä? Ja osaatko sä lukea kelloa??”
”No sillä Matildalla, joka kantaa sadepilveä päänsä päällä. Joku mies on ajatellut että voisi olla hauskaa viettää aikaa sen kanssa, vaikka se onkin niin aurinkoinen kuin on.”
”Ihan kivasti se jutteli tossa yks päivä.”
”A-ha. Ehkä tää onkin joku tulen-toimeen-vain-miesten-kanssa-juttu, spessua, naiset on niin syvältä tietenkin. Ei mutta mun piti puhua siitä kun alkaa pänniä kun kaikki hyvät fuckbuddyt on niin kiven alla tai ulkomailla. Mä tarviin. Enkä kelpuuta ketä vaan, älä edes ehdota Eskoa. Vai pitäisikö laskea rimaa? Mutta ei kyllä niin alas, ei Eskoa sentään. Ja mitä iloa siitä olisi, pitää nyt joku taso kuitenkin olla…”

Mä saatoin olla vähän humalassa. Langan toisessa päässä oli niin hiljaista, että mun oli pakko kovistella Antonia:
”Et jumaliste nukahda kesken mun kriisin.”
”En, en…”
”No anna kuulua! Ratkaise mun kriisi. Tai ei, mä ratkaisen itse omat juttuni, mutta vala muhun uskoa että mä pystyn siihen.”

Kuulin kahinaa. Hetken kuvittelin hirmustuneena, että Anton kuitenkin oli kehdannut nukahtaa ja mä olin tipahtanut lakanoiden sekaan sen puhelimen ruumiiseen vangittuna sieluna. Sitten kuului syvä huokaus ja unenpöpperöinen nauruntuhahdus.

”Kai sä sen ratkaiset. Etkä nyt heitä rimaa roskiin. Hyvä nainen oisit jos oisit joskus hiljaa.”
”Ha-ha.”
”Ja voithan sä kokeilla hiusharjaa.”
”Ne aina katoaa mun tukkaan.”
”Etkä helvetti soittelisi ihmisille öisin.”
”Joo-joo.”

Siinä toveri Seljavaaran vinkit paremmaksi ihmiseksi/naiseksi tulemiseen: 1) livauta taukoja puheesi sekaan, 2) harjaa hiuksesi (harjasiko se muka ikinä itse?) ja 3) opeta ystäväsi käyttämään puhelimensa yötilaa, mikäli ne eivät tahdo tulla häirityksi nukkuessaan. Niillä eväilläkö se vakituinen-muttei-virallinen kumppani oikein löytyisikin? Hmm. Eivät kuulostaneet kohtuuttoman vaikeilta.

Solmussa | Matilda T.

11.3.2018

Pelkkä Krouviin astuminen nosti mun sykkeet kattoon. Nopealla vilkauksella en nähnyt yhtäkään tuttua, mutta sydän jäi silti pamppailemaan epätahdissa. Mitä mä olin odottanut? Että löytäisin Jonathanin paikallisesta, koska en ollut kuullut miehestä mitään sitten sen jälkeen, kun se oli heittänyt mut kotiin?

Istuin tiskin ääreen ja tilasin lasillisen valkoviiniä. Mun ei tehnyt mieli jäädä, mutta sitten koko reissu olisi ollut aivan turha. Mitä mä taas sekoilin?
Avasin mun ja Jonathanin keskustelun, johon en ollut laittanut yhtäkään viestiä. Nyt, viimeisen vuorokauden aikana mun oli ensimmäisen kerran tehnyt mieli laittaa. Tuijotin puhelimen näyttöä ja herätin sen joka kerta, kun näyttö ehti sammua ajatusteni harhaillessa. Mitä mä muka kirjoittaisin? Että mä istuin yksin Krouvissa? Että mulla oli edelleen Jonathanin huppari asunnollani?
Laskin puhelimen baaritiskille tuskin kuuluvasti huokaisten. Mun olisi saatava se mies pois päästäni.

Yritin ajatella jotain muuta. Ensin mun ajatukset kävivät vauhdilla juoksevassa keväässä: jokainen päivä kiidättäisi mut lähemmäs sitä hetkeä, kun Haukan ylläpitosopimus päättyisi. Mistä mä ehtisin löytää uuden hevosen kesään mennessä? Ei mulla ollut varaa maksaa tyhjästä karsinapaikasta ja todennäköisesti sille oli halukkaita jonoksi asti. Entä jos mun täytyisi lähteä Auburnista? Se tarkoittaisi myös, etten mä näkisi Jon-

Ei.

Kulautin viiniä niin tuohtuneesti, että baarimikko hörähti tiskin toisella puolen. Nostin katseeni ärtyneesti mieheen vain huomatakseni, ettei siinä ollut ainoa muhun kiinnittynyt silmäpari. Oho.
Miehellä oli mustat hiukset ja tummansiniset silmät. Sängen peittämillä poskilla komeili huvittunut virne ja ennen kuin mä ehdin räpäyttää silmiäni, se oli noussut ylös.

"Huono päivä?" matala ääni kysyi. Siitä kuulsi huvittuneisuus ja sopivasti mitoitettu varmuus.
"Jep."
"Haluatko sä jotain juotavaa?"
"Jep."

Sen nimi oli Lari ja sen käsi lepäsi mun alaselällä. Mä yritin tunnistaa tunnetta, jonka kosketus mussa herätti, mutta kahden viinilasin jälkeen se ei vielä onnistunut. Mä tilasin lisää juotavaa, yrittäen näyttää kiinnostuneelta seuralaiseni jutuista.

Bisnesmies, ohikulkumatkalla. Ihan kuin se mun Tinder-deittini. Se oli päättynyt hyvin, eli yhteen yöhön. Ihan kuten mun ja Jonathaninkin yhden yön olisi pitänyt päättyä.
"Ai?" ynähdin yrittäen esittää yllättynyttä Larin puheenaiheen käännyttyä autoihin. Mun mieli vaelsi harmaasta Audista aivan toiseen väriin ja merkkiiin. Missä välissä mä olin päästänyt jonkun näin pahasti mun pään sisään?
Oli toimittava. Sipaisin kasvoille valahtaneen hiussuortuvan sivuun ja räpäytin silmiäni kokeilevasti: vieläkö mä osasin?

Larin huulet eivät kysyneet lupaa painuessaan omiani vasten. Tupakka paloi edelleen mun sormieni välissä, kun mä yritin keskittyä mieheen Krouvin edustalla. Sen puheet eivät olleet jättäneet mitään arvailujen varaan ja mä tunsin, kuinka miehen koura lähestyi mun persettä.
"Hups", hymähdin sihdattuani röökin vahingossa miehen kämmeneen. Lari vetäytyi kauemmas älähtäen jotain, mutta mä en enää viitsinyt kuunnella. Kylmä ilma pisteli poskipäitä ja se oli ainoa asia, jonka mä olin tuntenut viimeiseen tuntiin.

Solmussa | Matilda T.

2.2.2018

Nyt se oli tapahtunut. Mä olin treffeillä ensimmäistä kertaa vuoteen.

Mulla oli enemmän tai vähemmän vaikeasti selitettävä suhde miehiin. Oli totta, että ilman niitä elämä oli yksinkertaista, mutta ei se kovin kivaa ollut. Tiedättehän.

Tinder oli osoittautunut luultua hyödyllisemmäksi. Mä olin pelaillut sitä harva se ilta, nakellen miehiä vuoroin molempiin suuntiin. Mustavalkoisille kuville mä haistatin pitkät sen enempää töllistelemättä, samoin alle mun ikäisten. Pelkkä kahdeksantoistakesäisen naaman näkeminenkin puistatti.

Kallan tarjonta ei yleisesti puhutellut mua, mutta viikonloppuisin kylänpahaseen eksyi potentiaalisia kavereita. Yksi niistä istui mun edessäni Krouvissa tuijottaen mua ruskeine silmineen niin tiiviisti, että mun katse harhaili miehen naulakkoon ripustamaan villakangastakkiin pakostakin.

Kolmekymppinen. Ohikulkumatkalla. Puhui vähän hassua murretta. Virnuili.

Mä tuskin räpäytin silmiäni, kun tunsin parransängen poskellani.
"Mä asun tässä ihan lähellä", mumahdin vetäen varovasti henkeä nenän kautta. Partaveden tuoksu tulvahti esiin huumaavana ja mä huomasin hakevani askeleita lähtiessäni harppomaan lumisella jalkakäytävällä.

***

Ovi kolahti kiinni muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Hapuilin valokatkaisinta pimeässä eteisessä, mutta vyötärölle valahtaneet kädet pysäyttivät järjenjuoksun. Mä vastasin suudelmaan yrittäen kuumeisesti päättää, oliko musta siihen.

Kaksitoista tuntia, ei minuuttiakaan enempää. Se oli maksimiaika, jonka mä kykenisin viettämään saman katon alla.
Sekin oli järkyttävän pitkä aika, mutta vaikutti vahvasti siltä, että mun seuralaisellani oli ideoita sen kuluttamiseksi.

Sanotaanko, että mä olin poistunut ihmissuhderintamalta aika pitkäksi aikaa. Ja mä todellakin toivoin, ettei sitä huomaisi.
Mun sormet näpersivät kauluspaidan ylimpiä nappeja auki niin tahattoman piinaavan hitaasti, että hetken mun teki mieli nauraa. Mä olin niin kusessa.

Mun oli vaikea lopettaa ajattelu ja heittäytyä siihen kuuluisaan hetkeen, mutta onneksi varteenotettava tinderpartnerini oli askeleen edellä. Mun hiukset hyökkäsivät alituiseen päin sen näköä, mutta mun paitani päätyi silti koristamaan mun pienen makuuhuoneeni lattiaa.

Kohta jäljellä olisi enää yksitoista tuntia. Jos se ei tajuaisi itse lähteä pois, mä pakenisin tallille ennen kuin se heräisi.