3 osumaa on löytynyt haulle 0

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Rimanlaskukammo

8. helmikuuta 2019 #krouvi

Jusun myöhäiset perjantaitalleilut ajoivat mut alkoholin äärelle, sanokaa mun sanoneen. Mun täytyi saada seuraa mun vapaailtani ratoksi, ja saihan sitä aina, kun oli riittävän laaja tuttavapiiri. Mä lyöttäydyin mukavan pienen porukan jatkeeksi Krouviin, ja me pelailtiin Trivial Pursuitia ja Aliasta ja Pictionarya, joka uhkasi mennä dicktionaryksi. Mun seura oli aika samanhenkistä kuin mä.

Jossain vaiheessa mä havaitsin mörönvärisen tukkapehkon ja ankeailmeisen naaman, mutta kun mä tarkemmin tarkastelin, niin eipä Matilda Möksis Tammilehdon naama ollut yhtä nurin kuin yleensä. Hoksasin vikkelästi syyn: sillä oli seurassaan mies. Eihän sitä nyt silloin murjotettu.

Etäisesti kiinnostava havainto. Mun keskittyminen palasi kuitenkin takaisin peliin enkä mä ajatellut koko asiaa tuntiin tai pariin lainkaan.

Sitten vasta, kun mä lähdin (taas kerran yksin) kotimatkalle, mun päähän pulpahti kuva melkein hymyilevästä Matildasta. Oli siinäkin ilmiö!

Mä soitin Antonille. Sillä kesti tolkuttoman kauan vastata.

”Hel-ve-tin-Hu-ru-lii-sa”, se huokaili puhelimeen väsyneen kuuloisena.
”Miksi Möksis Tammilehdolla on poikkis?”
”Kenellä? Ja oletko sä kuullut tervehtimisestä? Ja osaatko sä lukea kelloa??”
”No sillä Matildalla, joka kantaa sadepilveä päänsä päällä. Joku mies on ajatellut että voisi olla hauskaa viettää aikaa sen kanssa, vaikka se onkin niin aurinkoinen kuin on.”
”Ihan kivasti se jutteli tossa yks päivä.”
”A-ha. Ehkä tää onkin joku tulen-toimeen-vain-miesten-kanssa-juttu, spessua, naiset on niin syvältä tietenkin. Ei mutta mun piti puhua siitä kun alkaa pänniä kun kaikki hyvät fuckbuddyt on niin kiven alla tai ulkomailla. Mä tarviin. Enkä kelpuuta ketä vaan, älä edes ehdota Eskoa. Vai pitäisikö laskea rimaa? Mutta ei kyllä niin alas, ei Eskoa sentään. Ja mitä iloa siitä olisi, pitää nyt joku taso kuitenkin olla…”

Mä saatoin olla vähän humalassa. Langan toisessa päässä oli niin hiljaista, että mun oli pakko kovistella Antonia:
”Et jumaliste nukahda kesken mun kriisin.”
”En, en…”
”No anna kuulua! Ratkaise mun kriisi. Tai ei, mä ratkaisen itse omat juttuni, mutta vala muhun uskoa että mä pystyn siihen.”

Kuulin kahinaa. Hetken kuvittelin hirmustuneena, että Anton kuitenkin oli kehdannut nukahtaa ja mä olin tipahtanut lakanoiden sekaan sen puhelimen ruumiiseen vangittuna sieluna. Sitten kuului syvä huokaus ja unenpöpperöinen nauruntuhahdus.

”Kai sä sen ratkaiset. Etkä nyt heitä rimaa roskiin. Hyvä nainen oisit jos oisit joskus hiljaa.”
”Ha-ha.”
”Ja voithan sä kokeilla hiusharjaa.”
”Ne aina katoaa mun tukkaan.”
”Etkä helvetti soittelisi ihmisille öisin.”
”Joo-joo.”

Siinä toveri Seljavaaran vinkit paremmaksi ihmiseksi/naiseksi tulemiseen: 1) livauta taukoja puheesi sekaan, 2) harjaa hiuksesi (harjasiko se muka ikinä itse?) ja 3) opeta ystäväsi käyttämään puhelimensa yötilaa, mikäli ne eivät tahdo tulla häirityksi nukkuessaan. Niillä eväilläkö se vakituinen-muttei-virallinen kumppani oikein löytyisikin? Hmm. Eivät kuulostaneet kohtuuttoman vaikeilta.

Solmussa | Matilda T.

11.3.2018

Pelkkä Krouviin astuminen nosti mun sykkeet kattoon. Nopealla vilkauksella en nähnyt yhtäkään tuttua, mutta sydän jäi silti pamppailemaan epätahdissa. Mitä mä olin odottanut? Että löytäisin Jonathanin paikallisesta, koska en ollut kuullut miehestä mitään sitten sen jälkeen, kun se oli heittänyt mut kotiin?

Istuin tiskin ääreen ja tilasin lasillisen valkoviiniä. Mun ei tehnyt mieli jäädä, mutta sitten koko reissu olisi ollut aivan turha. Mitä mä taas sekoilin?
Avasin mun ja Jonathanin keskustelun, johon en ollut laittanut yhtäkään viestiä. Nyt, viimeisen vuorokauden aikana mun oli ensimmäisen kerran tehnyt mieli laittaa. Tuijotin puhelimen näyttöä ja herätin sen joka kerta, kun näyttö ehti sammua ajatusteni harhaillessa. Mitä mä muka kirjoittaisin? Että mä istuin yksin Krouvissa? Että mulla oli edelleen Jonathanin huppari asunnollani?
Laskin puhelimen baaritiskille tuskin kuuluvasti huokaisten. Mun olisi saatava se mies pois päästäni.

Yritin ajatella jotain muuta. Ensin mun ajatukset kävivät vauhdilla juoksevassa keväässä: jokainen päivä kiidättäisi mut lähemmäs sitä hetkeä, kun Haukan ylläpitosopimus päättyisi. Mistä mä ehtisin löytää uuden hevosen kesään mennessä? Ei mulla ollut varaa maksaa tyhjästä karsinapaikasta ja todennäköisesti sille oli halukkaita jonoksi asti. Entä jos mun täytyisi lähteä Auburnista? Se tarkoittaisi myös, etten mä näkisi Jon-

Ei.

Kulautin viiniä niin tuohtuneesti, että baarimikko hörähti tiskin toisella puolen. Nostin katseeni ärtyneesti mieheen vain huomatakseni, ettei siinä ollut ainoa muhun kiinnittynyt silmäpari. Oho.
Miehellä oli mustat hiukset ja tummansiniset silmät. Sängen peittämillä poskilla komeili huvittunut virne ja ennen kuin mä ehdin räpäyttää silmiäni, se oli noussut ylös.

"Huono päivä?" matala ääni kysyi. Siitä kuulsi huvittuneisuus ja sopivasti mitoitettu varmuus.
"Jep."
"Haluatko sä jotain juotavaa?"
"Jep."

Sen nimi oli Lari ja sen käsi lepäsi mun alaselällä. Mä yritin tunnistaa tunnetta, jonka kosketus mussa herätti, mutta kahden viinilasin jälkeen se ei vielä onnistunut. Mä tilasin lisää juotavaa, yrittäen näyttää kiinnostuneelta seuralaiseni jutuista.

Bisnesmies, ohikulkumatkalla. Ihan kuin se mun Tinder-deittini. Se oli päättynyt hyvin, eli yhteen yöhön. Ihan kuten mun ja Jonathaninkin yhden yön olisi pitänyt päättyä.
"Ai?" ynähdin yrittäen esittää yllättynyttä Larin puheenaiheen käännyttyä autoihin. Mun mieli vaelsi harmaasta Audista aivan toiseen väriin ja merkkiiin. Missä välissä mä olin päästänyt jonkun näin pahasti mun pään sisään?
Oli toimittava. Sipaisin kasvoille valahtaneen hiussuortuvan sivuun ja räpäytin silmiäni kokeilevasti: vieläkö mä osasin?

Larin huulet eivät kysyneet lupaa painuessaan omiani vasten. Tupakka paloi edelleen mun sormieni välissä, kun mä yritin keskittyä mieheen Krouvin edustalla. Sen puheet eivät olleet jättäneet mitään arvailujen varaan ja mä tunsin, kuinka miehen koura lähestyi mun persettä.
"Hups", hymähdin sihdattuani röökin vahingossa miehen kämmeneen. Lari vetäytyi kauemmas älähtäen jotain, mutta mä en enää viitsinyt kuunnella. Kylmä ilma pisteli poskipäitä ja se oli ainoa asia, jonka mä olin tuntenut viimeiseen tuntiin.

Solmussa | Matilda T.

2.2.2018

Nyt se oli tapahtunut. Mä olin treffeillä ensimmäistä kertaa vuoteen.

Mulla oli enemmän tai vähemmän vaikeasti selitettävä suhde miehiin. Oli totta, että ilman niitä elämä oli yksinkertaista, mutta ei se kovin kivaa ollut. Tiedättehän.

Tinder oli osoittautunut luultua hyödyllisemmäksi. Mä olin pelaillut sitä harva se ilta, nakellen miehiä vuoroin molempiin suuntiin. Mustavalkoisille kuville mä haistatin pitkät sen enempää töllistelemättä, samoin alle mun ikäisten. Pelkkä kahdeksantoistakesäisen naaman näkeminenkin puistatti.

Kallan tarjonta ei yleisesti puhutellut mua, mutta viikonloppuisin kylänpahaseen eksyi potentiaalisia kavereita. Yksi niistä istui mun edessäni Krouvissa tuijottaen mua ruskeine silmineen niin tiiviisti, että mun katse harhaili miehen naulakkoon ripustamaan villakangastakkiin pakostakin.

Kolmekymppinen. Ohikulkumatkalla. Puhui vähän hassua murretta. Virnuili.

Mä tuskin räpäytin silmiäni, kun tunsin parransängen poskellani.
"Mä asun tässä ihan lähellä", mumahdin vetäen varovasti henkeä nenän kautta. Partaveden tuoksu tulvahti esiin huumaavana ja mä huomasin hakevani askeleita lähtiessäni harppomaan lumisella jalkakäytävällä.

***

Ovi kolahti kiinni muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Hapuilin valokatkaisinta pimeässä eteisessä, mutta vyötärölle valahtaneet kädet pysäyttivät järjenjuoksun. Mä vastasin suudelmaan yrittäen kuumeisesti päättää, oliko musta siihen.

Kaksitoista tuntia, ei minuuttiakaan enempää. Se oli maksimiaika, jonka mä kykenisin viettämään saman katon alla.
Sekin oli järkyttävän pitkä aika, mutta vaikutti vahvasti siltä, että mun seuralaisellani oli ideoita sen kuluttamiseksi.

Sanotaanko, että mä olin poistunut ihmissuhderintamalta aika pitkäksi aikaa. Ja mä todellakin toivoin, ettei sitä huomaisi.
Mun sormet näpersivät kauluspaidan ylimpiä nappeja auki niin tahattoman piinaavan hitaasti, että hetken mun teki mieli nauraa. Mä olin niin kusessa.

Mun oli vaikea lopettaa ajattelu ja heittäytyä siihen kuuluisaan hetkeen, mutta onneksi varteenotettava tinderpartnerini oli askeleen edellä. Mun hiukset hyökkäsivät alituiseen päin sen näköä, mutta mun paitani päätyi silti koristamaan mun pienen makuuhuoneeni lattiaa.

Kohta jäljellä olisi enää yksitoista tuntia. Jos se ei tajuaisi itse lähteä pois, mä pakenisin tallille ennen kuin se heräisi.