4 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Naamion takaa aina sut tunnen
13. kesäkuuta 2020. Dzelzainin linna, Saulkrasti, Latvia. Masquerade.


Aurinkorannat. Merenläheisyyden tuntee koko Saulkrastissa. Täälläkin, missä merta ei näe, tiedän sen olevan olemassa kuin se hengittäisi kivisissä seinissä ja lakaisisi nurmipeitteisiä laitumia. Kai se on merellisissä maisemissa syntyneen ja kasvaneen vaisto; yhdestoista aisti. Meri on lähellä.

Dzelzainin linnan laajat tilukset kylpevät auringonvalossa, ja vaikkei iltahämärästä ole vielä tietoakaan, ajatukseni luisuvat väistämättä sitä kohti. Rauta-aidat sulkevat meidät väljään syleilyynsä, emmekä me suinkaan ole ainoat niiden suojiin tai puserruksiin kutsutut. Millaisia tapahtumia naamiot tulevatkaan kätkemään taakseen? Ovatko omat asumme onnistuneet, sulaudummeko joukkoon vai pistämmekö silmään — ja jos, hyvällä vai huonolla tavalla? Jossakin kirkuu lokki. Olen melko varma, että se on lokki.


"Jusu!" joku huudahtaa tuttavallisesti.

Tuttavallisuus ei sovi näiden seinien sisään, ja sittenkin se sopii kamalan hyvin. Käännyn hymyilemään Amelie Chaputille, joka kulkeutuu vauhdikkaasti lipuen meitä kohti.

"Minkä huoneen annoit heille? Anna minä näytän heille tien", Amelie vaatii Bed & Breakfastin vastaanottovirkailijalta, joka huokaisee ja ojentaa meille huoneen avaimen. Sitä kantaen lähden seuraamaan Amelieta Rasmus kintereilläni.

"Mahtavaa että tulitte. Onko tämä sinun poikaystäväsi? Hei, Amelie Chaput, hauska tavata."
"Rasmus. Alsila. Samoin?"
"Totta kai tulimme. Oli mukavaa tulla kutsutuksi. Ja kiva nähdä."
"Niin kyllä on! Juhlista tulee mahtavat, tunnen sen luissani. Äsh, luista viis: tunnen juhlien emännän. Hän ei järjestä huonoja juhlia."


Matkalla me ehdimme nähdä vilauksia linnasta ja vaihtaa nopeimmat kuulumiset. Amelie lupaa esitellä meille paikkoja tarkemmin seuraavana päivänä.

"On luvattu sadetta", tyttö irvistää, "mutta ei kai se maisemakierrosta estä."

Lupaan ettei estä ja hyvästelen Amelien. Jäämme Rasmuksen kanssa kahden valmistautumaan iltaan.

"Ai niin! Näitkö sen koiran?" muistan yhtäkkiä kysyä samalla kun kiharran huolekkaasti hiussuortuvaa. "Se oli niin ylväs." Sitten vitsailen: "Hankitaanko koira?"
"Koira?"
"Äiti kylläkin pelkää koiria eikä tulisi enää koskaan vierailulle", vakavoidun.
"Hankitaanko vaikka kymmenen", Rasmus mutisee, ja vaikka tiedän hänen vitsailevan (??), olisin valmis heittämään häntä kädessäni olevalla esineellä, siis mikäli se olisi jotakin turvallisempaa kuin polttavan kuuma hiustenkiharrin.




Emme eksy matkalla puutarhaan. Eksymme vasta perillä: juhlahumuun, salaperäisen kuplivaan ja pirskahtelevaan tunnelmaan. Kohtaamme ihmisiä, joskus tutuiksi paljastuvia ja toisinaan aivan vieraita. Ajaudumme välillä erilleen ja toisinaan takaisin yhteen.

Vaihdan kohteliaita sanoja ihmisten kanssa, joita en tunne, ja naamion takaakin minua ujostuttaa. Joku kehuu työtäni sosiaalisen median parissa, toinen ei ole sellaisesta kuullutkaan, kolmas säteilee iloa ja neljäs rauhattomuutta. Vanhat tutut Aliisa ja Ava yllättävät; heitä en tunnista ennen juttusille ajautumista.

Yhden tunnen kuitenkin aina. Naamio ja lainattu smokki eivät kätke rasmusalsilaa — tunnetta, ilmiötä, lumousta. Hänen kanssaan saavuin ja hänen kanssaan poistun.

Tällä kertaa ei hetkeäkään ennen viimeistä kellonlyömää.

Ihan pakko kertoo | Aliisa Huru

Lady Soleil

Dzelzainin linna, Saulkrasti, Latvia. Masquerade-juhlat 13. kesäkuuta 2020.
#zenmasqueradeball

Salaperäinen Lady Soleil kulkee ympäriinsä kalpeaa kultakirjailua hehkuvassa laajahelmaisessa luomuksessaan. Lady vaihtaa sanoja vain yksittäisten juhlijoiden kanssa kerrallaan eikä hänen huuliltaan kohoa yhden yhtä kailotusta. Puku on lainattu puvustajaystävän turvin teatterin puvustosta. Luonne on lainaa sekin.

Sinä iltana Aliisa Hurua ei tunnista, ellei mene ehdoin tahdoin jutustelemaan - eikä ehkä silloinkaan, ellei ääni ole kylliksi tuttu.

Se ilta on Aliisa Hurulle leikkiä. Pako todellisuudesta, pako tutusta, pako omasta itsestä.

No damsel in distress | Ava

09.06.2020 #rossieventers #zen #zenmasqueradeball

Geyzer tuntui äärimmäisen räjähdysherkältä, kun kevensin tamman jännittyneessä ravissa Zenin hulppeassa maneesissa. Mä olin ehtinyt kotiutua Belgiaan viisi päivää, kun mut oli passitettu pakkaamaan viikon edestä tavaroita ja istutettu Nathaniel Rossin viereen hevosautoon. Me lähdettiin Latviaan viikoksi enkä ollut ollut ihan varma olinko juuri vetänyt lyhyimmän korren tallityöntekijöiden joukossa.

Siitä mä olin äärimmäisen iloinen, että en ollut ensimmäistä kertaa Zenissä - muutenhan olisin ollut ihan hukassa jo linnan pihalle saapuessamme. Ehkä olin voittanut vähän pisteitä lähtiessäni taluttamaan Geyzeriä heti tallia kohti jo ennen, kun Nathaniel oli saanut käskyä huuliltaan loppuun asti.

Tuntui kotoisalta ratsastaa mustanvoikolla Vermilion Dressage Saddle Pad satulan alla. Mä sain siitä hirvittävän paljon itsevarmuutta puristaessani mustia nahkaohjia ratsastushanskojeni läpi valmistellessani laukannostoa lyhyellä sivulla. Geyzer korskahti, rynnisti vauhtiin ja mä saatoin ihan pienen hetken verran kuvitella olevani Sepon kanssa maastossa, kun se otti ja lähti. Pienhevosen sijaan allani oli kuuma, herkkä akhaltek, joka oli juuri päässyt viikoksi takaisin synnyinkotiinsa enkä mä voinut vetää sitä pysähdyksiin norsujarrun kanssa. Siinä linnassa seinilläkin oli korvat.
Niimpä mä pidätin, pidätin kärsivällisesti ja yritin pysyä rentona ihan kuten mä olin oppinut kotona Ankan selässä. Ensin se ei tuntunut aiheuttavan vauhdissa mitään, mutta pikkuhiljaa matkustuksesta energiaa kerännyt tamma alkoi hidastaa. Kiitin sitä heti kädelläni ja suoristuin satulassa taas ryhdikkääksi.

Loppukäynneissä mä en vieläkään päästänyt ohjia ihan pitkiksi. Mä olin kolmatta kertaa Geyzerin selässä, ensimmäiset kaksi mä olin lämmitellyt sen valmiiksi Nathanielille Belgiassa, enkä ollut yhtäkään niistä kerroista selvinnyt ilman yllätyksiä. Nyt olin ensimmäistä kertaa ratsastanut tamman yksin, ilman sen omistajan valvovaa silmää enkä aikonut päästää sitä vapaaksi Zenin maneesissa vahingossakaan.

Maneesiin tuli rautias lyhythäntäinen poni omistajansa kanssa juuri, kun mun jalat koskivat hiekkaa. Geyzer nosti päänsä ja hirnui kovaäänisesti, mä tarrasin kiinni sen ohjiin ihan varmuudeksi vähän lujempaa. Tunsin ponin taluttajan, Amelie oli käynyt Auburnissa ja mä olin nähnyt sen muuallakin kotona. Mä en tiennyt tunnistiko se mua, sillä me ei varsinaisesti oltu koskaan juteltu ja mun hiukset eivät olleet olleet punaiset ihan hirvittävän kauaa. Nyökkäsin sille kuitenkin viileän kohteliaan tervehdyksen samalla, kun meidän katseet kohtasivat. Käännyin nostamaan messinkiset jalustimet ylös ja löysättyäni vyötä reiän verran lähdin taluttamaan mustanvoikkoa takaisin tallia kohti pitkät hiukset selkääni vasten heilahdellen.

Mun ainut puolustusmekanismi siinä valtavassa linnassa oli ryhti, jolla kannoin itseni. Keskityin siihen ihan jatkuvasti, sillä mun ennemmin teki mieli luikkia varjosta toiseen eikä sellainen käytös sopinut itsevarmalle maailmanmatkaajalle.
"Liikutitko sen?" Nathanielin terävä ääni sai mut melkein hätkähtämään, mutta sain piilotettua eleen karsinan oven avaukseen.
"Liikutin", vastasin lyhyesti ja mietin koska elämässäni olin ollut niin pitkään niin asiallisen hiljainen.
"Kylmää sen jalat ja varmista, että se on siisti huomiseksi", mies totesi silmäiltyään aarteensa läpi katseensa kanssa, kuin etsien vikoja suoraan asetetusta satulahuovasta ja huolellisesti selvitetyistä häntäjouhista. Olin kuitenkin askeleen edellä, en mä ihan turhaan ollut hoitanut Sokkien hevosia jo pitkään.
"Tietenkin", vastasin ja pidätin huulille nousseen tuhahduksen vain vaivoin.

Nathaniel hävisi johonkin - mulle ei ollut vielä selvinnyt minkä takia se oli halunnut tulla Masquerade juhlien takia paikanpäälle jo maanantaina ja miksi se oli halunnut ottaa Geyzerin ja mut mukaansa. Tai mun paikallaolo keskittyi tietysti tamman hoitamiseen ja varustamiseen, sekä välipäivien liikutteluun, sen verran mäkin tiesin.

Ja vaikka lauantain juhlat oli kuulemma vain täysi-ikäisille, mä epäilin, etteikö sinne pääsisi livahtamaan puolivahingossa yksi 17-vuotiaskin. Olinhan mä alle puolen vuoden päästä 18, eikä kukaan tunnistaisi mua koristeellisen maskin takaa.

Pakkohan mun olisi käydä tutkimassa miten Hiirulainen ja sen tyhmä Rasmus sopeutuisivat aristokraattisten vieraiden joukkoon.

Ehkä mä ihan vahingossa voisin vähän sabotoida niiden juhlahumua, jos oikea tilaisuus koittaisi?

Masquerade Ball (Zen, Latvia)

Lady Vitaliya Dzelzain on lähettänyt koko Auburnin kartanon väkeä koskevan kutsun linnassaan järjestettäviin naamiaisiin. Auburnin omista venetsialaisnaamiaisista on jo kulunut aikaa (Kalla CUP Masquerade 11/2017), joten nyt olisi täydellinen aika kaivaa vanhat naamiot kaapeistaan tai kenties osallistua ensimmäistä kertaa venetsialaisiin! Historian havina latvialaisessa linnassa takaa tanssiaisille varmasti tunnelmalliset puitteet.  


Naamiaisten järjestyspäivän voi hyvillä mielin häivyttää taka-alalle ja unohtaa päällekkäisyyden Kalla Cupin kanssa... Tämä pitäisi onnistua suhteellisen helposti, etenkin, jos ei ota Zeniin hevosia mukaansa. Jokainen saa kuitenkin tehdä osallistumispäätöksen itse!

Tanssiaisiin lähtevät auburnilaiset

Isabella Sokka
Rasmus Alsila & Josefina Rosengård
Sarah Reyes
Ellie von Brandt
Aliisa Huru

Ilmoittaudu alla, niin saadaan lähtijät kerättyä yhteen paikkaan!