Kissen päiväkirja

11.4.2019
Kissen muuttopäivä, kirjoitettu yhdessä @Rasmus A. kanssa

Autossa soiva musiikki jäi täysin taustalle, kun kaksi naista keskustelivat toistensa kanssa. Nauru täytti auton, kun Inna nauroi Jaana Alsilan jutulle samalla, kun piti silmällä edessä näkyvää maantietä. Keskustelut olivat poukkoilleet alkujännityksen jälkeen monenlaisissa aiheissa. Monetkaan niistä eivät tainneet miellyttää takapenkillä istuvaa Rasmusta. Jaana oli kertonut hyvin mielellään pojastaan lapsuusmuistoja ja Inna oli kuullut niitä myös mielellään.

Aamulla Inna oli jännittänyt päivän tapahtumia vielä enemmän. He olivat keskustelleet Jaanan kanssa useita kertoja puhelimessa ja tavanneetkin ennen Innan Ruotsin matkaa. Silti nykyinen - niin kutsuttu - yhteistyökumppani ei ollut ollenkaan tuttu toisin kuin hänen poikansa. Ehkä oli onni, että loppupeleissä melkein kaikki Kissmegoodbyehin liittyvä toiminta tapahtui Rasmuksen kanssa.

Yhteinen hevonen Jaana Alsilan kanssa. Siihen sopimukseen Inna oli suostunut, oikeastaan hän oli ehdottanut sitä itse. Verneri oli liisannut kivan tamman Järnbystä ja Inna oli vinkannut siitä entisen hevosensa uusvanhalle omistajalle, Minnalle. Minna taas Jaana Alsilalle, jonka kanssa keskustelut yhteisomistajuudesta lopulta käytiin.

Eihän bruneten ollut järkeä kokonaan maksaa estesukuista hevosta. Järkeä eikä tarvetta. Mikäli Kissmegoodbye näyttäisi taitoja kenttähevosena, Inna voisi kehittää sen koulupuolta hyvillä mielin ja napata siitä itselleen yhden kisahevosen lisää. Rasmus saisi sen sijaan kisata esteillä ihan miten itse tykkäisi, vaikka ulkomailla. Innalle oli täysin selvää, että ensisijainen suuntautuminen varsalle tulisi olemaan esteillä.

Rasmukselle taas mikään ei ollut lainkaan selvää. Hän ei ollut edelleenkään varma, mitä tästä tulisi. Mitä jos Inna ja hänen äitinsä alkaisivat riidellä jostain typerästä hevosenpitoon liittyvästä asiasta ja Rasmus jäisi ikävään välikäteen? Mitä jos varsasta ei kasvaisi siitoshevosta, mutta Rasmus olisi ehtinyt jo kiintyä siihen - pitäisikö Jaana puolikkaansa silti? Tai mitä jos varsasta kasvaisi kaikkea muuta kuin Rasmukselle sopiva hyppyhevonen, mutta hän olisi silti jumissa sen kanssa luvattuaan ottaa siitä ratsastus- ja hoitovastuuta? Rasmusta hermostutti.

Varsa onneksi oli hieno. Se oli hauskan värinen, pitkäsäärinen, hyvin rakentunut ja vähän yli vuotiaaksi kovin tasapainoinen. Siinä mielessä Kissellä - Kisseksi ainakin Jaana oli päättänyt sitä kutsua, ja niin kai Rasmuskin - oli palikat kohdillaan. Kilttikin se tuntui olevan, oli lastautunut hyvin ja matkusti nyt rauhassa. Tietysti oli liian aikaista sanoa, mitä siitä kasvaisi, mutta Jaana oli optimistinen. Rasmusta epäilytti, mutta hän oli kyllä pitänyt Kissestä heti sen nähtyään ja uskoi ja toivoi, että siitä kasvaisi laadukas kenttä- ja estepeli.

Purtsilaan saavuttuaan kolmikko purkautui autosta ulos. Inna meni Kissen luo, Rasmus laski trailerin takasillan alas. Varsa päästi sydäntäsärkevän kiljahduksen ja hirnahduksen sekoituksen ja sai tarhoilta muutaman uteliaan vastauksen. Kissen sieraimet laajenivat, sen korvat pyörivät kuin propellit. Sitten se peruutti pitkillä ja hoikilla koivillaan ulos.

“On se kyllä kaunis”, Jaana Alsila huokaisi tyytyväisenä ja raaputti varsan kaulaa.
“Niin on”, Inna hymyili tyytyväisenä Kissen riimunnarua pidellen. “Tässä ois nyt sun uusi koti, Kisu!”
“Onhan se kiva”, Rasmus tunsi painetta sanoa mukana. “Sen voi varmaan laittaa saman tien pihattoon tutustumaan muihin?”

Inna ja Jaana olisivat varmasti leperlelleet varsalleen koko päivän siinä Purtsien pihassa. Inna vilkaisi Rasmusta hymyillen.
“Onko sulla kiire?”
“Häh? Ei tietenkään”, Rasmus vastasi.
“Viedään vain”, Inna naurahti ja nykäisi Kissen liikkeelle kohti pihattoa.

Nuori varsa otti muutaman tanssahtelevan sivuaskeleen, kun se kohtasi ensimmäisen kerran aidan toiselta puolelta pihatossa liikkuvat kaverit. Sepolla oli juuri jokin pukkirutiini menossa, johon Dino taas vastasi korvat luimussa. Rasmus avasi portin ja hääti sen takana kyttäävän issikan pois tieltä. Kaksi muuta käänsivät päänsä korvat ylhäällä kohti porttia, kun Inna talutti mustan tamman aitojen sisäpuolelle. Rasmus sulki portin ja Inna otti Kisseltä riimun pois päästä.

Kolmikko tarkasteli hetken aikaa miten hevosporukka tuli toimeen. Tähän asti kaikki näytti ainakin hyvältä. Kisse otti ensimmäiset varovaiset tutustumisaskeleensa Fifin kanssa. Dino taas katsoi uutta tulokasta tylsistyneellä ilmeellä: “taas yksi lisää, huoh”.

“Haluatko nähdä sen isän?” Inna kysyi Jaanalta. “Se on tuolla tarhassa.”
“Ehdottomasti”, Jaana innostui. “Se näyttää videoiden perusteella hienolta, mutta livenä en olekaan vielä nähnyt -”

Juttelevat naiset lähtivät rivakasti kohti Loven tarhaa, kun taas Rasmus jättäytyi vähän jälkeen. Kisse jatkoi rohkeasti uuteen laumaansa tutustumista eikä tuntunut kaipaavaan emäänsä juurikaan. Hyvä niin, reipasta varsaa oli aina mukavampi kasvattaa kuin arkajalkaa.

Eiköhän siitä hyvä tulisi, Rasmus mietti ja lähti äitinsä ja Innan perään.

29. huhtikuuta 2019

Mua harmitti, että mä en ehtinyt Rosengårdien kartanolle katsomaan Laraa ja Anttua/Allua/Akua/Anteroa läheskään niin usein olisin halunnut. Susanne oli varmasti hyvillään siitä, että mä en ravannut siellä joka viikonloppu, ja mä tiesin kyllä että ne olivat hyvässä hoidossa, mutta siitä huolimatta mulla oli hevosiani ikävä.

Koska aurinkoiset kevätillat kuitenkin suorastaan kutsuivat puuhastelemaan nuorisohevosten parissa, mä puuhastelin sitten Kissen kanssa.

Se oli sopeutunut Purtseille ilmeisen hyvin ja tuntui olevan hevoslaumassa kuin kotonaan. Siitä oli muutamassa viikossa kuoriutunut vauhdikas, utelias ja erikoisen sosiaalinen hevoslapsi, joka olisi varmasti antanut vääntää itsensä vaikka solmuun. Kisse maisteli kaikkea mitä eteen tuli ja välillä vahingossa vähän purikin, mutta mitenkään pahansuopa se ei kyllä ollut millään mittarilla. Mä arvelin että Inna lääri sitä päivät pitkät, niin kummallisen kesy ja ihmisrakas se oli – kuin iso koira. Mä olin tottunut vähän enemmän villieläintä muistuttaviin varsoihin, ja mulla oli vieläkin arpi olkavarressa siitä kerrasta, kun mun oma kasvattini Easy oli alle vuoden ikäisenä päättänyt yksinkertaisesti hypätä mun päälle. Toisaalta se oli ori ja Kisse tamma, joten ehkä ero johtui siitä.

Maanantaina mä olin juuri saanut Kissen harjattua ja sosialisoin sen kanssa ihan muuten vain, kun Inna Paakkanen paukkasi paikalle.

”Olipa hyvä että satuit paikalle”, se höyrysi. ”Nyt pestään toi varsa. Siihen tarvii kahdet kädet. Pesetkö sä vai piteletkö kiinni?”
”Öö moi”, mä sanoin vaikka en ollut ihan varma, oliko Inna tervehtinyt muakaan. ”Pitelen?”

”Nonni, sitten menoksi”, se lätkäisi mun käteen riimun ja narun ja lähti virittelemään kilometrin mittaista vesiletkua paikoilleen. Mä kalastin Kissen narun päähän ja sitten me mentiin perässä. Inna kiskoi letkun tallin taakse, minne se juuri ja juuri ylsi, ja viittoili mua asettelemaan Kissen jonkun kukkapuskan eteen.

”Otetaan tällanen valmiiksi kuranen kohta, niin ei tule sanomista”, Inna selitti. ”Ja noi ruusut tarvitsee muutenkin vettä, kun nyt on ollut niin kuivaa.”
”Niinpä niin”, mä vastasin vähän epäillen, mutten alkanut väittää vastaankaan. Mä en tuntenut oloani vielä kovin kotoisaksi Purtseilla, mutta mä luotin siihen että Inna tiesi mitä oli tekemässä.

Kissa ei tiennyt mitä me oltiin tekemässä, mutta se nakersi luottavaisesti mun sille varaamia porkkananpalasia sillä aikaa, kun Inna varovasti kasteli sen vauvakarvan. Mä en ollut ihan varma oliko se edes nähnyt vesiletkua koskaan ennen, mutta ehkä Inna oli ehtinyt sen jossain vaiheessa totuttaa siihenkin – ainakaan se ei säikkynyt yhtään. Päinvastoin, pikkutamma tuntui suorastaan nauttivan spa-hoidostaan, kun Inna vaahdotti sen vielä lyhyttä harjaa shampoolla.

Ilta oli onneksi lämmin, sillä kun me lopetettiin, Kisse oli pyyhekuivattu ja kääritty punaiseen kuivatusloimeen, mutta mä olin märkä hiuksista tennarienkärkiin asti. Inna katseli kättensä jälkeä tyytyväisenä. Kun se alkoi pussailla varsan turpaa ja leperrellä sille kauniita asioita, mä päätin poistua takavasemmalle ja lähteä kuivattelemaan kotiin.

”Kiitti avusta!” Inna huikkasi vielä perään. ”Mä laitoin Jaanalle kuvan. Se sanoi että laittaa sulle mukaan ensi kertaa varten pari vaaleanpunaista poniloimea. Sunko entisen ponin?”

”Mä en tiedä mistä loimista se puhuu”, mä vastasin nopeasti. ”Eipä mitään. Moimoi.”

10.6.2019
Helkutin vatun peräreiän jukoliston saakutin Rasmus Alsila

Helkutin vatun peräreiän jukoliston saakutin Rasmus Alsila!! Jokseenkin epätasaisen tasaisesti jaetut ja huudellut Kisse-vuorot olivat nyt historiaa. Rasmus vatun Alsila ei hoitanut enää mun lisäkseni ihanan-söpön-höpsön Kisun hoitovuorojaan, kuten alussa oli sovittu. Se mokoma köntys oli lähtenyt jonnekin pirun Saksaan kisaamaan jollekin ihme hipsteri-olen-rikas äijälle yhdessä Jusun kanssa.

Kyllä mä yritin kovasti muistuttaa, ettei Rasmus ketun Alsila ollut se, joka omisti Kissestä puolet, vaan sen äiti. Muttaku se oli piru vie sovittu!! Sais tulla sieltä Saksasta hoitamaan sopimuksensa, eikä vain olettaa, että mulla ois nyt Jaanan hassujen hoitovuorojen lisäksi enemmän aikaa. Hauska fakta persiljan Alsila: EI OLE!

Soitteli Jaana mulle jatkuvasti ja sopi jotain pirun yhteisiä talliaikoja. Kaikkina muina päivinä mä en olis katunut yhtään tätä kimppahevosdiiliä, mutta juuri tänään oli se päivä. Mulla ei olisi ollut näitä kalliita minuutteja juuri tänään juuri tähän, muttaku oli pakko. Yritin pitää sen mielessä, että mä tykkäsin Kisusta, kun parkkeerasin Hondani tallipihaan. Mä en tykännyt Rasmus Alsilasta, mä tykkäsin Kisusta.

Ja nyt mun kivalle Kisulle oli sattunut haaveri. Sellainen haaveri, joka vaati SOS tilassa eläinlääkärin paikalle. Kaikelta tältä oltaisiin vältytty, jos se hönttä Alsila olisi täällä huolehtimassa hoitopäivästään! Silloin Kisua ei olisi purrut käärme jalkaan. Tai niin Tiina ajatteli käyneen. Ei sitä vielä tiennyt, mutta mä tykännyt Rasmus Alsilasta!

Autoni ovi paukahti turhan kovaa kiinni, kun kiirehdin sisälle talliin. Siellä mun pieni Kisseni seisoi uupuneen näköisenä käytävälle sidottuna. Tiina piteli sen riimusta kiinni ja rapsutti sen suurimerkkistä päätä samalla, kun Verneri oli kyykistynyt tutkimaan tamman etujalkaa.
”Hei, Inna”, Tiina tervehti.
”Moi”, mä tervehdin takaisin. ”Sitä ei saa sörkkiä kamalasti, jos se on käärmeen purema”, kerroin Vernerille.
”Mm, tiedän.”

Kisu säpsähti hieman, kun rapsutin sitä kaulalta ennen kuin kyykistyin Vernerin viereen. Mies osoitti turvonnutta kohtaa. Pistin huomiolle, ettei Kisse laskenut jalalle painoa. Perjantai sentään!
”Merja tulee ihan pian. Hän oli tilalla tekemässä eräälle tiineelle lehmälle tarkastusta”, Tiina kertoi. ”Lupasi kiirehtiä.”
”Hyvä”, mumahdin.

Kohottauduin huokaisten takaisin seisomaan ja Verneri seurasi perässä. Mies hieroi olkapäätäni lohduttavasti. Hymyilin heikosti ja siirryin Tiinan tilalle rapsuttamaan pienen Kissen otsaa. Hitsit, että eläimet taas osasivat pelotella! Ai, niin mun pitäisi varmaan soittaa Jaanalle. Kisu oli senkin hevonen. Olin juuri menossa soittamaan, kun Merja ilmestyi viimein paikalle.

Kättelin eläinlääkäriä, joka ryhtyi heti tutkimaan varsan jalkaa. Ensin nainen paineli turvotusta ja sen jälkeen ajeli karvat pois.
”Aah, tuossa”, Merja ilmoitti ja näytti yhtä pientä pistokohtaa.
”Onko se käärmeen purema?” kysyin ja sain vastaukseksi pään pudistuksen.
”En näe toista pistokohtaa. Käärmeet jättävät aina kaksi, mutta vaikea sanoa mikä tämän on aiheuttanut.”
”Ei siis suurta hätää?” kysyin, enkä uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta.
”Siirretään se karsinaan ja laitetaan tippa. Tarkkaillaan loppupäivä miltä näyttää ja jos näyttää menevän huonompaan suuntaan, niin se tarvii tuoda klinikalle. Ei ulkoilua ennen kuin turvotus on laskenut.”

Kiitin Merjaa avusta, joka antoi mulle vielä tarkat hoito-ohjeet. Nainen lupasi olla tavoiteltavissa heti, jos Kissen kunnossa tapahtuisi muutoksia.
”Haluatko kupin kahvia ennen kuin lähdet?” Tiina kysyi kohteliaasti Merjalta.
”Kiitos, mutta minulla on kiireellinen päivä”, Merja pahoitteli.

Brunette eläinlääkäri kertoi lähettävänsä laskun mulle sähköpostiin myöhemmin. Kiitin ja päätin, että Rasmus Alsila saisi maksaa sen.

25.7.2019
Auburn Estaten irtohypytystapahtuma nuorille estelupauksille

Eipä ollut Kisse vielä niin hienona ollutkaan! Harja oli hienosti letitetty ja musta karvapeite kiilsi, kun olin kunnolla hinkannut ties minkälaisilla aineilla. Me saavuttiin Auburniin nuorille estelupauksille tarkoitettuun irtohypytystapahtumaan trailerilla. Vaihdoin trailerin sisällä riimun ruskeisiin suitsiin ja kiinnitin juoksutusdeltalla nahkaisen riimunnarun

Verneri avasi takarampin ja Kisu lähti heti peruuttamaan pois.
”Woow, ei kiire”, rauhoittelin nuorta tammaa, joka seisoi sekunninsadasosassa Auburnin tallipihalla.
Sen pää oli korkealla ja korvat niin ylhäällä uteliaisuudesta, että pelkäsin niiden lennähtävän raketin lailla kohti taivasta.

Pitelin kiinni Kisun suitsista, kun Verneri vaihtoi kuljetuksen ajan tamman jaloissa olleet lampaankarvalliset suojat ohjeistuksen mukaisiin jännesuojiin etujalkoihin. Nekin olivat tietenkin ruskeat. Kiinnitin päässäni auki olevan kypärän soljen, kun Verkku oli valmis ja houkuttelin Kissen liikkeelle. Se käveli reippaasti nelistäen eteenpäin.

”Toivottavasti se ei esitä tuota”, Verneri hymähti huvittuneena.
”Ei, se esittää täydellisen neidin täydelliset askeleet”, vastasin miehelle ja taputin rohkaisevasti kaksivuotiasta tammaani kaulalle.

Kovin montaa osallistujaa ei ollut koko tapahtumassa. Kaksivuotiaiden ryhmässä vain kuusi ja ilmeisesti kolmivuotiaiden vain kaksi. Tuskin joutuisimme siis montaa tuntia olemaan täällä, kuten olin alkujaan hieman pelännyt. Kisseä hieman jännitti mennä maneesiin ja se ylittikin kuvitellun kynnyksen kuin peura ojan. Pysyin itse koko ajan kiinni narussa, kun kävelytimme Kisseä muiden osallistujien joukossa.

Tarkkailin hieman muita varsoja ja ruunikon erisävyt olivat kyllä päivän pääväri. Yksi niistä kyllä näytti siltä, että ehkä jopa kimoutuisi myöhemmin.

Kisun vuoro oli vasta luokan hännillä ja mua jännitti ihan sikana. Tiesin sen osaavan edes jotain hyppäämistä, olinhan tietenkin jo aikaisemmin irtohypyttänyt sitä Purtsien kentällä. Viimein meidät kuulutettiin ja Verneri meni kujan loppupäähän ottamaan tamman vastaan.

Ensin esiteltiin ravi, se meni hyvin, Kisse ei nelistänyt. Irrotin narun pois kujaa varten ja juoksin Kissen rinnalla kohti ensimmäistä estettä. Sitten… siinä meni meidän hyvä suoritus, kun ihanainen laikkupyllyni (jolla kylläkin oli laikku ainoastaan mahan alla) päätti vetää pukkishow’n ennen estettä. Melkein tein facepalmin, mutta pidättelin itseäni. Hypyt kuitenkin sujuivat todella hyvin ja Kisse pysähtyi Vernerin luokse ilman mukinoita.

Mies taputti tammaa kaulalle, kun kävelin heidän luokse.
”Ei nelistänyt.”
”Ei niin.”

Inna Paakkanen - Kissmegoodbye, avustaja V. Kaajapuro, pisteet ja kommentti:

10. lokakuuta 2019
Kirjoitettu yhdessä @Robert H. kanssa #olitkopaikalla

Rasmusta vähän ärsytti käydä Kaajapuroilla, vaikka Kiskisistä olikin kasvanut hieno nuori hevonen. Auburniin tai oikeastaan mihin tahansa verrattuna paikka oli niin alkeellinen, että hevosenpito tuntui suorastaan ankealta. Tai no - ehkä hevosenpidosta ei voinut puhua, kun Rasmus ei omistanut tammasta jouhtakaan, mikä ärsytti häntä välillä myös. Ihan kuin Rasmuksella ei olisi ollut tarpeeksi tehtävää omissa hevosissaan ja niissä, joiden ratsastamisesta hän sai palkkaa.

Tunnollisesti Rasmus kuitenkin kävi Kaajapuroilla aina, kun käskettiin, ja toivoi että se maksaisi itsensä joskus takaisin ehkäpä Kissen kilpailumenestyksen muodossa. Hän lappasi kauroja muovisankoihin kädet kohmeisina ja mietti, miten kovasti toivoikaan, että Kissekin voisi asua maneesitallilla.

Kaajapuroille oli sitten viime näkemän muuttanut uusi hevonen ja Kallaan sen omistaja. Olisi ollut liioiteltua sanoa, että Robertkaan olisi viihtynyt Kallassa, tai Kaajapuroilla. Daniel ei ollut nimittäin valehdellut Robertille puhuessaan katosta ja seinistä: ensimmäiset syyssateet olivat muuttaneet Kaajapurojen pihan lainehtivaksi liejuksi ja kentän liukkaaksi mutavelliksi, puhumattakaan tarhojen sisäänkäynneistä.

Joka ainoa kerta, kun petollinen muta tarhan portilla imaisi saappaan sisäänsä, ja joka ainoa kerta kun Harry katsoi omistajaansa tallin ovella epätoivoisena ennen upotessaan vuohisia myöten maahan, Robert kaipasi Vänrikinmäen käytännöllisiä tiluksia, tai edes Seppelettä.

”Ah, fuck!”

Etenkin tänään, poika totesi itselleen, roikkuessaan Harryn tarhan aidassa, oikean jalan kumisaapas lipsuen alempaa lankkua vasten. Vasen seisoi tanassa juuri tarpeeksi kaukana, ja Robert ei enää nähnyt muuta kuin varren saappaastaan.

”Fucking ’ell.”

Siinä poika sitten seisoi: aitaan takertuneena kuin henkensä riippuisi siitä. Ja ehkä vähän riippuikin, olihan lankkujen kaverina myös sähkölanka. Tosin, mitä Robert oli oppinut tallia tuntemaan, se ei ollut ihan varma siitä, virtasiko langoissa oikeasti sähköä.

Harry katseli uteliaana omistaajansa ja melkein avoinaiseksi heilahtanutta porttia, mutta loppupeleissä kerrankin sopivalle korkeudelle noussut poika pipoineen houkutteli huomionkipeää hevosta enemmän.

Rasmus, joka taas oli juuri sattunut astumaan heinäkatoksesta ulos, katseli tätä kaikkea ja yritti päättää, peruuttaisiko vaivihkaa takaisin katokseen ja laittaisi Kisselle ylihuomisenkin väkirehut valmiiksi. Lopulta hän kuitenkin astui askeleen lähemmäs, yskähti vähän ilmoittaakseen olevansa paikalla ja lopulta kysyi: “Tarviitko apua?”

Robertin edelleen jalassa oleva kumisaapas lipsahti lankulla uhkaavan näköisesti, mutta poika pääsi kuin pääsikin viime hetkellä takaisin tasapainoon ja kääntyi katsomaan Rasmusta.

“Eh, well--”, Robert kuitenkin vastasi kiusaantuneena, mutta ei ehtinyt saattaa vastausta loppuun, kun Rasmus jo nykäisi saappaan irti mudasta ja ojensi sitä häntä kohden.

“Thanks”, yksisaappainen vastasi, ja Rasmus, joka sattui hyvin tietämään kuka portilla norkoilevan harmaan tamman omistaja oli, vastasi itsepintaisesti suomeksi: “Eipä kestä.”

Robert laskeutui varovasti aidalta, suoristi sukkansa ja tunki jalkansa nopeasti saappaaseen. Rasmus katsoi vierestä, ettei Harry päässyt livahtamaan puoliksi avonaisena lepattavasta portista karkuun, ja vilkuili samalla Robertia kulmat hienoisesti kurtussa.

Kohta suoraan lankun alla oli kohtuullisen kova - siinä eivät kävelleet hevoset tai ihmiset - ja poika tasapainotteli aivan aidan tuntumassa, toinen saapas vartta myöten liejussa ja toinen vain vähän. Robert empi hetken ja katsahti sitten Rasmusta.

”So, uh”, hän mumahti. ”Tässä on Harry. Ja minä olen, erm, Robert. Muutettiin viikonloppuna, tänne.”

Pakollinen esittely tuntui kiusalliselta ja inhottavan teennäiseltä, ja ennen kuin toinen ehti vastata ja Robert pyöräyttää silmiään kokonaan ympäri, se jatkoi: ”Niin, en ole oikein tavannut vielä ketään, tai muita kun Kaajapuroja, täällä on kohtuullisen...hiljaista?” Robert katsoi Rasmusta varoen samalla kun kurottautui irroittamaan Harryn riimua.

“En mäkään käy usein”, Rasmus ilmoitti ykskantaan. “Hoidan välillä tuota varsaa. Pihatossa.”

Rasmus ei nähnyt tarpeelliseksi alkaa selittää Kissen monimutkaisia omistuskuvioita ja tulevaisuudensuunnitelmia, mutta päätyi sitten paljastamaan kuitenkin nimensä: “Rasmus.”

Rasmus empi hetken, pitäisikö hänen paljastaa että muisti Robertin kyllä, jostain vuosien takaa, mutta päätyi sitten pitämään asian omana tietonaan. Robert alkoi pujottaa riimua hevosensa päästä ja Rasmus mietti hetken, poistuisiko paikalta, mutta avasi sitten kuitenkin uudelleen suunsa.

“Säkö siis muutit Aliisan kämppikseksi?” Rasmus tiedusteli. “Mun tyttöystävä asui siinä ennen. Te taisitte tavatakin.”

Robert punehtui poskipäistään, mutta ulkona oli kylmä ja poika oli juuri treenannut niin hyvin kuin miten Kaajapurojen onnettoman kostealla kentällä oli voinut treenata, joten hänellä oli kaikki mahdollisuudet olla punainen muista syistä kuin Josefinan kohtaamisen muistelemisesta.

”Mhm, ehkä.”

Naapuritarhan hevosen askel litisi sen käyskennellessä omalle portilleen ihmettelemään poikkeuksellisen kauan kestänyttä dialogia - ainakin keskustelun osapuolet huomioon ottaen.

”Aliisalla oli ilmoitus, y’know.”

Rasmuksen kulmakarvat kohosivat aavistuksen. Mitenköhän kauan Aliisa oli suunnitellut heittävänsä Rasmuksen tyttöystävän ulos asunnosta, siis kertomatta nimenomaiselle tyttöystävälle?

“Hmm. Aliisahan ei siis kertonut Josefinalle mitään”, Rasmus sanoi ja kuulosti tuimalta. “Vaikka eihän se tietysti sun vika ole.”

Ellei sitten Robert ollut Aliisan vanha kaveri ja juoninut koko kuvion yhdessä Hurun kanssa. Toisaalta Robert vaikutti ensivaikutelman perusteella varsin vilpittömältä ja Rasmus mietti, että loppujen lopuksihan asiat olivat menneet hyvin - hän oli saanut Josefinan luokseen vakituisesti ja Aliisa kämppiksen, josta olisi sitten ehkä enemmän seuraa kuin Josefinasta.

”En ihmettele”, Robert hymähti ääneen ennen kuin ehti tajuta mitä suusta lipsahti - se pystyi vain toivomaan, että Rasmuksen korvat olivat juuri silloin keskittyneet pihasta lähtevään autoon tai tarhassaan lätisevästi käyskentelevään hevoseen. Poika selvitti pikaisesti kurkkuaan ja katseli mietteliäänä kengänkärkiää puhueessaan taas normaalilla äänellä: ”Käsitin, että se, erm, Josefina…? oli jo muuttanut pois.”

Jo oli otsaa kaverilla, Robert pohti, puolustaa nyt tyttöystäväänsä, joka oli itse tehnyt väärin muuttaessaan uuden rakkauden luo suinpäin sukkelaan mitään kertomatta.

”Sun luo, siis, ilmeisesti”, poika lisäsi muina miehinä ja harppasi reippaasti pahimman liejulätäkön ohi kohti tallia.

Rasmus kiukustui välittömästi ajatellessaan Aliisaa, Ritva Aroa ja idioottimaisia kylällä kiertäviä juoruja, ja vähän se kiukku ulottui Robertiinkin, jonka loittonevaa selkää tuijottaen Rasmus sanoi vielä: “Ei se kyllä ollut, vaan Aliisa -”

Ja sitten Rasmus jätti lauseen kesken, koska ei edes tiennyt miten olisi jatkanut, ja Robert meni menojaan. Aliisa oli luullut, että Josefina oli muuttanut pois kertomatta, koska Josefina ja Rasmus olivat Aliisan mielestä kihloissa, koska Jesse Aron äiti oli sanonut niin, ja Aliisa oli uskonut, koska???

Rasmus kohautti harteitaan ja kääntyi kohti pihattoa. Väliäkös tuolla.

24.10.2019
Kirjoitettu yhdessä @Inna P. kanssa

Jaana Alsila oli ehtinyt käymään Kaajapurojen tallilla harmillisen vähän tänä syksynä. Inna oli ottanut varsan hoitamisesta ja näyttelyttämisestä suurimman vastuun, ja Rasmus oli autellut paluunsa jälkeen silloin tällöin. Pääasiassa Jaana oli ehtinyt tallille joskus viikonloppuisin, riittävän usein pysyäkseen sen elämässä mukana, mutta tarpeeksi harvoin jotta hän ehti huomaamaan hevosen kasvavan kohisten joka kerran välissä.

Torstai-illaksi hän ja Inna olivat sopineet menevänsä Kaajapuroille yhdessä ja suunnittelevansa tulevaa. Jaanan ajatuksena oli, että likipitäen kolmivuotiaan tamman voisi laittaa satulaan vielä tänä syksynä - niin sen kanssa pääsisi aloittamaan ratsun työt heti keväällä. Itse Jaana ei hevosen selkään kipuaisi, ennen kuin se olisi pomminvarma ratsu, mutta hän luotti siihen, että Rasmus ja Inna hoitaisivat asian toimien toisilleen apukäsinä.

Kun Jaana saapasteli Kaajapurojen kuraiselle tallipihalle, Inna oli jo hakenut varsan pihatosta. Se oli päivä päivältä paremman näköinen: pitkäsäärinen, mutta tasapainoisesti rakentunut, ja nyt sillä alkoi olla jo hieman lihaksiakin. Ei vielä paljoa, mutta kyllä se varmasti ratsastajaa jaksaisi jo kantaa.

Inna oli niin keskittynyt Kissen harjaamiseen, ettei ensin huomannut Jaanan saapumista. Brunette jopa hieman hypähti yllättyneenä, kun siirtyi varsan toiselle puolelle ja huomasi naisen. Huulilta karkasi yllättynyt naurahduksen pihahdus.
“Hei”, hän tervehti.
“Hei.”
“Oon kohta saanut harjattua tän, niin päästään varustaan.”

“Kiva!” Jaana hymyili. “Se taitaa antaa ihan kivasti varustaakin? Mitä te olette nyt viime aikoina harjoitelleet?”
“Antaa joo”, Inna nyökkäsi ja kumartui vielä pyyhkäisemään Kissen jalkoja harjalla. “Tää on kyllä kiva käsitellä, seurallinen. Oon nyt totutellu Kisseä satulaan, suitsethan sille on jo ihan peruskauraa. Juoksuttamista ollaan opeteltu Auburnin maneesissa vähän", Inna kertoi pohdiskelevasti. "Niin ja no yleisesti kävelty maasta käsin aika paljon metsässä. Siitä tulee varmasti varma maastoponi."

Inna taputti ylpeästi Kisseä kaulalle. Varsa käänsi automaattisesti päätään kohti toista omistajaansa kenties herkkujen toivossa.
"Sehän on oikein hyvä", Jaana vastasi tyytyväisenä. "Saadaan sille pian ratsastaja selkään."
"Ehdottomasti."

Kissen harjaamisen jälkeen Inna johdatti Jaanan varusteiden luokse. Hän oli ostanut tammalle ensimmäisen satulan muutama viikko takaperin.
"Se on käytetty, mutta sopii tosi hyvin. Ei mikään huippulaatuinen, mutten viitsinyt satsata ihan vielä, kun Kisukin varmasti kasvaa."
“Ei tietenkään”, Jaana nyökäytti päätään. Ei hän olettanutkaan, että Inna omalla rahallaan ostaisi varsan ensisatulaksi mitään sen ihmeellisempää. “Katsotaan sille koulu- ja estesatulat sitten kun se on vielä vähän kasvanut. Voihan se olla, että Rassellakin on joku penkki jouten.”

“Niin, täytyypä kysyä”, Inna vastasi, vaikka ei elätellyt suuria toiveita, ja nosti satulan käsivarrelleen. Jaana nappasi suitset koukusta ja seurasi Innan perässä takaisin Kissen luo. He varustivat yksissä tuumin asiaan uteliaasti, mutta rennosti suhtautuvan tamman, jonka Inna sitten talutti liinan päässä ulkokentälle.

Kaajapurojen kenttä oli tallin muuten vaatimattomaan tasoon nähden hyvässä kunnossa, ja koska edellispäivä oli ollut kuiva, kentän pohja näytti varsin mallikelpoiselta. Niinpä Inna juoksutti Kisseä hetkisen, jotta Jaana pääsi näkemään sen liikkumista pitkästä aikaa. Tamma hölkkäsi liinan perässä rauhallisena, mutta laukannostossa se loikki selkä kyyryssä ilopomppuja ja ampaisi sitten matkaan niin, että kuraa lensi sivummalla seisovan Jaanan päällekin.

Jaana oli kuitenkin tyytyväinen näkemäänsä: Kisse liikkui mielellään, aika hyvässä tasapainossa ja energisesti, ja sen laukka näytti erityisen laadukkaalta. Inna oli tehnyt sen kanssa hyvää työtä. Tietysti vasta aika näyttäisi, mitä siitä kasvaisi, mutta Jaana uskoi, että myös hänen poikansa pitäisi siitä kyllä.

Ehkäpä joskus, jossain vaiheessa muutaman vuoden päästä, Jaana voisi itsekin kivuta Kissen satulaan ja käydä sen kanssa kaksin maastolenkillä.

Ja ehkäpä joskus, jossain vaiheessa, Kisse varsoisi hienon pienen tammavarsan, ja Jaanasta tulisi taas hevosenkasvattaja.

Ratsun töihin
16. joulukuuta: Rasmuksen joulukuu 14/24

Kaajapurojen talli oli oma outo maailmansa, mutta tavallaan kivaa vaihtelua Auburnin loistolle ja säihkeelle. Kun Easy oli jo lähestulkoon aikuinen ratsuhevonen ja Aku taas ei vielä lähellekään ratsutettavaa, Kissen kanssa touhuilu tuli jotenkin tarpeeseen. Mä tykkäsin nuorista, laitettavista hevosista, ja positiivisen ja reippaan pikku-Kisun kanssa tekeminen oli hauskaa. Helpotti, kun apukäsiä oli lähes aina tarjolla Innasta Josefinaan ja mun äitiin; yksin ei tarvinnut lapsihevosen kanssa opetella asioita.

Maanantaina mä kapusin ensimmäisiä kertoja Kissen selkään ja se otti ensimmäiset, vähän haparoivat askeleensa ihminen selässä Innan taluttaessa sitä. Vaikka tammaa selvästi jännitti, se käyttäytyi jopa erikoisen järkevästi ja sai varmaan kilon edestä porkkananpaloja siinä sivussa. Sen ryntäille oli jopa valunut ja kuivahtanut oranssinvaaleaa vaahtoa, mä huomasin, kun me Innan kanssa yksissä tuumin laitettiin hevosta yökuntoon.

”Ootsä tulossa keskiviikkona puurojuhlaan?” Inna kysyi.
”Minne?” mä rypistin kulmiani ja mun Kissen häntää harjaava käteni pysähtyi.
”No Purtsilan puurojuhlaan”, Inna toisti hitaasti kuin vähä-älyiselle. ”Aivan varmasti sutkin kutsuttiin.”

Mä mietin ankarasti, ja kyllä vain, Josefina oli ehkä maininnut jotain asiasta. Itse asiassa oli mahdollista, että asiaan liittyi myös maastoretki ja että mä olin saanut luvan ottaa jommankumman Josefinan hevosista alleni retkelle. Kissestä ei siihen vielä olisi, mutta ehkä jo ensi vuonna.

”Olikos silloin jotkut talkootkin”, mä muistelin puoliääneen.
”Katsos, se ei olekaan dementoitunut”, Inna kommentoi. ”On joo. Ennen sitä puuronsyöntiosuutta.”

Mä puoliksi toivoin, että mulla olisi silloin aamusta iltaan töitä eikä mun tarvitsisikaan saapua paikalle Robertin, Avan, Jannan ja muiden riemuksi, mutta työkalenterini mä kyllä muistin ulkoa ja tiesin, että mulla olisi arkivapaa – tietenkin.

”Onkohan mun äiti tulossa?” mun mieleen välkähti.
”Mistä mun pitäisi tietää”, Inna vastasi puuskahtaen. ”Pitäisikö sun kysyä siltä?”

Niinpä kai. Mä kohautin hartioitani, siirryin Kissen harjan kampaamiseen ja päätin soittaa äidille heti huomenna. Mun pitäisi muutenkin jutella sille Laran tiineystarkastuksesta, joka olisi edessä jo lähipäivinä.

12.1.2020
One of those days, auvoisa elämä

Iines ja Launo olivat saaneet viettää jo alkupäivän Kaajapuroilla hoidossa. Ihan vain siksi, että itse olin käynyt Auburnissa liikuttamassa Banskun ja Capun. Jotenkin oli ihan eri asia tuoda kaksi tallikoiraa huipputallille kuin tänne anoppilaan. Tiina oli tarjonnut minulle ruoan, kun palasin sieltä ja kertonut erityisesti Launon viettäneen paljon hänen kanssaan keittiössä. Iines taas oli ollut kuulemma Verkulle uskollinen ja seurannut ”isäntää” kaikkialle. Ainakin sen ajan mitä oli ruoan syömisen ohella kerennyt. Kuulemma sitä oli syöty myös muuta tallihommissa… kuten aina.

Molemmat koirathan olivat tottuneita tallielämään, joten ne osasivat käyttäytyä ja kuuntelivat käskyjä ihan hyvin. Ne eivät häirinneet hevosia, mutta olivat myös niin täynnä energiaa, ettei aina kieltäminenkään tuntunut menevän läpi. Minulla oli myös yksi syy miksi olin tuonut ne mukanani tänään. Olin kerennyt vuosien varrella kouluttaa muutaman hevosen, mutta Kissen kanssa olin päättänyt edetä hieman eri tavalla. Teimme enemmän maastakäsin juttuja jo sen varsa-ajasta lähtien.

Se oli ensimmäinen puoliverivarsani, joka sai asua pihatossa. Siitä Kisse oli nauttinut erityisen paljon! Joka päivä se sai temmeltää pihattoa ympäri ja ulkoilla niin paljon kuin lystäsi. Tänä talvena sitä ei tarvinnut edes loimittaa kovin paksusti. Olin klipannut sen vain kerran joulukuussa, joten nyt sille oli jo hiljalleen kasvanut paksumpaa karvaa.

Joulukuussa me aloitettiin myös sen ratsukoulutus ja Rasmus nousi ensimmäisen kerran tamman selkään. Se meni ihan hyvin ja jo nyt Kisse oli oppinut menemään ilman taluttajaa. Olin nostanut sillä jo jopa ensimmäiset ravit. Ai että se toimi hienosti ikäisekseen! Isänsä tuntien olin yllättynyt kuinka hyvin Kisse oikeasti käyttäytyi.

Tänään sen käyttäytyminen laitettiin koetukselle, kun kaksi aikaisemmin mainittua tallikoiraa tulisivat sen kanssa kentän aitojen samalle puolelle. En ollut vielä tehnyt kolmikon välillä aikaisempaa tuttavuutta. Joskus nuorempana Kisse oli päässyt haisteluetäisyydelle, mutta nuorten varsojen kanssa sai vain olla niin tarkkana. Ja koirista ylipäätänsä hevosten lähellä. Kotona se oli eriasia, kun kaikki hevoset siellä olivat jo tottuneet ja koirat sai helposti tarhaan. Purtseilla ei tainnut paljon muita koiria edes näkyä.

Koirat pyörivät mukana, kun kävin hakemassa Kissen pihatosta. Ensin tamma kyttäsi perässä kulkevia koiria ja luimisti niiden mennessä edelle. Tallissa se jo hieman tottui niihin paremmin, kun varustin sen juoksutusta varten. Tänään se saisi vain tehdä pienen liikutuksen liinan päässä, mutta huomenna olin aikeissa nousta itse selkään. Pian koittaisi se aika, kun tarvitsisin enemmän apua Rasmukselta. Opintoni alkaisivat hevosfyssariksi alkaisivat ensi kuussa ja alkuun joutuisin olemaan kiinni neljän tunnin ajomatkan päässä kaksi viikkoa. Sitten onneksi opinnot muuttuisivat enemmän etäopiskeluksi ja lähiviikkoja olisi vain kerran kuukaudessa yksi. Vielä oli senkin osalta paljon järjesteltävää.

”No, niin mennään sitten”, hoputin Kisseä kohti kenttää.
Talutin Kisseä ensin ympäri kenttää, joka paljon paremmassa kunnossa kuin viime vuonna tähän aikaan. Sen suhteen olinkin kuullut useita hikisiä kirosanoja kotioloissa. Välttelin käyntien aikana kamalimmat mutakohdat ja vaihdoin vielä suunnan ennen kuin ohjasin Kissen juoksutusympyrälle. Iines ja Launo tulivat käskystä luokseni ja pysyttelivät vieressäni. Pari kertaa meinasin kirota harjoituksen sinne ja syvälle, koska kompastuminen ylimääräisiin häntäheikkeihin ei ollut kovin kaukana.

Klump. Että mikä? Katsahdin vasemmalla puolellani istuvaan Launoa, joka alkoi yhtäkkiä päästelemään kurkkuääniä. Siinä samassa Kisse seisahtui kyseisen äänen takia ja nousi oitis takajaloilleen, kun Launo alkoi oksentamaan. Iineskin pomppi jotain vieressäni.
”Ihanko oikeesti?” kysyin murahtaen koiralta samalla, kun yritin saada hevostani takaisin nelinjaloin.
Samalla olisin hyvin voinut kysyä Iinekseltä ja Kisulta saman kysymyksen. Olivatko ne noin diivoja, että vetivät heti tuollaiset tanssit? Toisaalta se olisi voinut olla myös hyvin huvittavaa.

”Mitähän Tiina sille mahtoi antaa?” ihmettelin Launon oksentamista Verkulle samalla, kun riisuin tallissa Kisseä varusteista. ”Ei se noin herkkävatsainen yleensä ole.”
”Lantaa se on syöny koko päivän”, Verkku vain totesi.
”No, niinpä tietenkin..”

Hyppyhommissa
4. maaliskuuta 2020, Kisse Ruunaankosken irtohypytystapahtumassa

Keskiviikko oli kiireinen päivä: aamulla Kisse hyppäsi Ruunaankoskella irtona ja illalla mulla oli kauden ensimmäinen Isabellan valmennus. Vähän jännitti, mitä perijätär sanoisi Branista kohtuullisen pitkän valmennustauon jälkeen: huomaisiko se jälleen kerran puutteita perusratsastuksessa, vai oltaisiinko me jopa edistytty?

Se selviäisi illalla, mutta ensin mun piti selvitä Kissen irtohypytyksestä. Sekä Inna että äiti olivat ”kiireisiä”, joten mut oltiin pakotettu hevosen kanssa matkaan kaksin. Kiskis, joka ei ollut vielä liiemmin käynyt Kallan ulkopuolella, oli kohtuullisen innoissaan päästessään uuteen paikkaan – siis heti, kun mä olin saanut sen pois trailerista. Tamma oli niin tyytyväinen matkustaja, ettei se olisi halunnut millään pois heinien äärestä eikä ainakaan peruuttaa suoraan. Mä lisäsin aivojeni muistilistalle, että trailerista poistumista pitäisi vielä harjoitella Innan kanssa, kun toinen meistä pystyisi katsomaan, ettei Kisse putoaisi lastaussillalta.

Lämmittelymaneesiin päästessään hevonen ei meinannut pysyä pöksyissään, joten mä päätin juoksuttamiseen sijaan vain kävellä sen kanssa, kunnes väki vähän vähenisi. Kisse ei halunnut kävellä vaan tepsutti ravin ja passin sekaista askellajia mun vierellä eikä antanut itsestään ehkä kovinkaan kummoista kuvaa. Mä ehdin jo miettiä, olisiko se pitänyt kuitenkin lämmitellä selästä käsin; ainakaan mulla ei silloin olisi ollut vaaraa jäädä alle. Maneesi kuitenkin hiljeni ensimmäisen hevosen lähtiessä isompaan maneesiin hyppäämään, ja kun Kisse oli saanut ensin laukata liinan perässä pari kierrosta köyrypukkeja heitellen, se tasoittui ja esitteli siistiä, rentoa ravia ja laukkaa.

Kovin rentoja hyppyjä se ei heti esitellyt, mutta aikaa oli varattu onneksi kivasti ja Kissekin löysi rytminsä parin kierroksen jälkeen. Vihtori Uosukainen nosteli esteitä ja seurasi lopun aikaa kädet puuskassa, kun mä ohjasin hevosen kujaan ja annoin sen laukata toisen sivun kautta seuraavalle kierrokselle. Kisse hyppäsi mun silmään aika hyvin, ja mä sain napattua yhden videonkin, jonka laitoin myöhemmin äidille ja Innalle – enempää eivät saaneet, kun eivät olleet itse raahautuneet paikalle.

”Ei se kovin huolellinen ole”, Visu kommentoi, kun mä lopuksi otin puhaltavan Kissen narun päähän ja taputin sitä kaulalle. ”Mutta ihan hyvä takajalkatekniikka ja hieno laukka.”
”Joo, ehkä siitä kenttähevonen tuleekin”, mä totesin kiinnitettyäni huomioni samaan seikkaan – Kisse ei todellakaan ollut moksiskaan, vaikka puomit vähän kolisisivatkin.

”Se on varmaan sille luontainen ura”, Visu nyökkäsi ja viittilöi sitten tallityttöä avaamaan meille oven. ”Seuraava voi tulla!”

Visu Uosukaisen kommentit:
"Hauska hyppääjän alku! Kuvailisin ​kuohkeaksi​: liikkuu hyvin jouhevasti mutta innokkuus sotkee välillä rytmiä. Askellajeista paras tänään laukka, jossa on selkeästi jo nyt paljon voimaa ja pyörii hyvin. Selkään kun pääsee niin paljastunee helposti kontrolloitavaksi askellajiksi, tai siis hevosen kyky lyhentää ja pidentää laukkaa tulee todennäköisesti olemaan hyvä, kontrolloitavuus riippunee sitten.. No, muista tekijöistä... Ravi ilmava ja liike hyvin etenevä, käynti tänään turhan kiireistä. Hypyissä pientä hätäisyyttä, mutta estekorkeuden noustessa hevosen keskittymiskyky parani ja sen myötä myös lipsahdukset rytmissä ja tasapainossa vähenivät. Selän ja jalkojen käyttö hyvää. Tekniikka vaikuttaa todella lupaavalta, mutta jää vielä hevosen enemmän kuin riittävän eteenpäinpyrkimyksen ja siitä johtuvan huolettomuuden varjoon. Imee kujalle hyvin ja hyppää innokkaasti ilman jahtaamista tai ääniapuja, vaikuttaa rohkealta. Halukkuus ja eteenpäinpyrkimys täysi kymppi, mutta varovaisuus ehkä puolet tuosta... Omistaja toivoo hevosesta kenttähevosta, ja sellainen käsissä varmasti on.”

Mietteitä metsässä
22. maaliskuuta 2020, kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Josefina on yhtä hiljainen kuin Kaajapurojen talli ratsujaan satuloivan pariskunnan ympärillä. Kukaan ei liiku missään, jos ei lasketa paikoillaan steppaavaa Kisseä, joka on pääsemässä isojen hevosten tapaan maastoon ja vaikuttaa jo kovin innokkaalta lähtemään. Rasmuskin oli kovin innoissaan, mutta tyttöystävän alakuloisen oloinen vaitonaisuus alkaa jo välillä epäilyttää. Toisaalta hän ei osaa lukea ajatuksia, eikä tohdi ainakaan täällä seinien sisällä kysyäkään, joten jos Josefinalla onkin huolia, hän ei tunne niiden laatua eikä kykene tekemään mitään auttaakseen. Ja sitä paitsi ehkä hän tulkitsee (jälleen kerran) väärin (mikä ei yllättäisi, sillä niinhän hän on tehnyt lukemattomia kertoja elämänsä aikana eri ihmisten kohdalla ja sitä varten oikeastaan jo lakannut arvailemasta).

Granni johtaa pian heidän pikkiriikkistä letkaansa hiekkatietä pitkin pois Kaajapurojen pihapiiristä. Se ei vaikuta inhoavan Kisseä yhtä kovasti kuin joitakin muita lajitovereitaan, jos nyt ei siihen kovin lämpimästi suhtaudukaan. Rasmus ylläpitää turvallista etäisyyttä parhaan kykynsä mukaan, vaikka Kissen tekee selvästi mieli hakeutua aivan edessä kulkevan ruunikon häntään kiinni. Etäisyys ja heitä välillä piiskaavat tuulenpuuskat saavat Rasmuksen höristämään korviaan, kun Josefina katsahtaa häntä olkansa yli ja sanoo jotakin.

“Mulla on ikävä Saksaan.”

Rasmus on melko varma, että niin Grannilla ratsastava tyttöystävä sanoo. Eihän mikään muu oikein olisi järkevääkään: tuskin Josefina kaipaisi salsaa (isollakaan kirjaimella, mutta varsinkaan pienellä), maksaa tai ketään Aksaa (vai voisiko se olla Alexanderin lempinimi, tai ehkä jokin Josefinan eksä??).

“Tai jotenkin nyt kun me ei nähdä koskaan, ja siellä me oltiin aina yhdessä ja tehtiin asioita ja se oli musta kivaa ja mua joskus pelottaa, että mitäs jos me nyt sitten vaan etäännytään ja tyyliin lopulta erotaan”, tyttöystävä pulppuaa huolipuhetta hartiat lysyssä ja ilme vielä alakuloisempana kuin aiemmin tallissa.

Rasmus kumartuu Kissen satulassa eteenpäin kuullakseen paremmin, koska tuuli nappaa osan Josefinan sanoista. Nopea painonsiirto saa Kissen ottamaan muutaman nopean sivuaskeleen. Heidän edelleen Granni pyöräyttää häntäänsä ja nostaa päätään kuin sanoakseen, että lähemmäs ei kyllä kannata tulla, joten Rasmus jarruttaa ratsuaan saadakseen vähän lisää välimatkaa.

“Mitä?” Rasmus kysyy, sillä ei ole ihan varma onko saanut tyttöystävänsä ydinviestistä kiinni. “Miksi me erottaisiin?”

“No kun”, Josefina yrittää selittää, “meillä on molemmilla omat jutut ja kiireet, ja ehditään juuri ja juuri iltaisin vaihtaa kuulumisia, ja olisi taas ihanaa olla rauhassa kahden niin kuin viime kesänä.”

Rasmus voi kyllä ymmärtää Josefinan tunteen, vaikka omissa ajatuksissaan hän ei ole ihan mahdolliseen eroon asti päätynyt: hänkin kaipaa välillä lämmintä kesää ja jatkuvaa yhdessäoloa. Ei voi sanoa kiireetöntä, sillä eihän kesä Saksassa lomailua varten ollut, mutta he hoitivat hevoset yhdessä, ratsastivat yhdessä, kävivät kisoissa yhdessä ja nukkuivat yhdessä. Nykyään, kun molempien hevoset on ripoteltu pitkin maakuntaa, lähinnä vain viimeinen kohta tuntuu toteutuvan.

“Äh, kyllä se tästä vielä helpottaa”, Rasmus vastaa optimistisesti, vaikka ei osaakaan tarkalleen sanoa milloin tai minkä takia - työn ja hevosten määrä ei ole suoranaisesti vähenemään päin heistä kummallakaan, kun varsojakin on tulossa. “Ja ainahan me voidaan lähteä takaisin. Saksaan siis. Jos sä oikeasti haluaisit?”

Rasmus itse olisi valmis lähtemään matkaan vaikka heti huomenna, olihan hän puolivakavissaan pohtinut jäämistäkin. Siitä Rasmus ei kuitenkaan ole varma, haluaisiko Josefina samaa sirkusta tänä kesänä vai ikävöikö vain mennyttä aikaa nyt, kun Suomessa on kylmää, kuraista ja kiireistä?

Mahtaako Josefina itsekään tietää.

Lue kakkososa Grannin päiväkirjasta!

10.4.2020
Ekaa kertaa estevalkassa
Kirjoitettu yhdessä @Rasmus A.

Purtsien tallissa oli kerrankin touhua, kun Inna kyykisteli Kissen jalkojen juurella. Hän pisti juuri kiinni nougatin väristen jännesuojien ruusukultaisia solkia. Kisse oli perinyt etusuojat Banskulta, joka oli voittanut ne Kalla Cup kisoista. Inna oli tehnyt suojavalinnat juuri sen perusteella, mitkä sopisivat Kisselle. Banskulla kun ei ollut niille tarvetta.

”Käyn laittamassa trailerin Subarun perään”, Verneri ilmoitti karsinan ovelta.
”Joo, ollaan kohta valmiita.”
Inna lainasi aina tilanteiden mukaan jonkun karsinaa tallista, jotta sai Kissen varustettua. Tälläkin hetkellä tamma tutkaili mitä herkkuja Piki oli unohtanut kuivikkeisiinsa. Pieniä heinänkorsia silkkiturpa ainakin löysi.

Inna teki vielä viimeiset valmistelut eli letitti tamman hännän, pujotti riimun meksikolaisten päälle, joista oli otettu ohjat pois sekä asetteli suklaan värisen villaloimen satulan suojaksi. He matkaisivat Auburniin trailerilla, jossa Rasmus odotti jo heitä valmennusta varten. Verneri oli luvannut pitää Kisselle ja Rasmukselle (tai Innalle) joka kolmas perjantai hyppyvalmennuksen. Oli vielä hyvä pitää valmennukset harvassa, jotta nuori tamma saisi aikaa myös prosessoida mitä tehtiin. Hiljalleen, kun asiat alkaisivat sujua kertoja voisi nostaa.

Voisi hyvin sanoa, että Kissen suunnitelmat tulevalle vuodelle olivat selvät. He olivat istahtaneet oikein kahvin ääreen asian tiimoilta Jaanan kanssa ja päässeet helposti yhteisymmärrykseen. Nyt vain toivottiin, ettei mikään menisi vikaan. Riimunnarun lukko naksahti Innan laittaessa sen riimuun kiinni. Brunette nappasi vielä keltaisen jumppakassin selkäänsä, jossa oli tamman suitsien ohjat sekä satulan jalustimet. Oli huomattavasti parempi varustaa hevonen jo valmiiksi, mutta Inna ei halunnut varusteissa roikkuvan mitään ylimääräistä.

Kisse käveli reippaana ulos tallista, mutta seisahtui heti trailerin nähtyään. Ehkä se olikin vain uhkaavan näköinen Verneri, joka niin jähmetti nuoren sielun? Olivathan kasvattajat tunnetusti hieman pelottavia. Innan maiskautti kieltään vaativasti, että saisi Kissen takaisin liikkeelle.
”Ei siinä ole mitään uutta ja jännittävää”, Inna yritti rohkaista tammaansa. ”Ramppi, koppi ja matkaan. Tuttu juttu jo!”
”Onneksi se ei sentään riuhdo poispäin”, Verkku kommentoi.
”Onneksi se ei kuitenkaan ole yhtä mahdoton kuin isänsä.”

Hetken aikaa Inna antoi Kissen miettiä päässään mitä pitäisi tehdä. Se oli tavallaan aina ollut hyödyllistä Kissen kanssa, koska nytkin se otti tarpeelliset askeleet kohti ramppia, astui sille ja nousi Innan perässä kyytiin. Inna kehui hevosta ja kiinnitti ketjun riimuun samalla, kun Verneri laittoi takapuomin ja nosti rampin ylös. Kopissa oli onnistuneesti!

Verneri meni käynnistämään autonsa ja Inna istahti pelkääjän paikalle. Olipa hyödyllistä pummata valmentajalta kyyti! Jotain etua parisuhteista oli.

Auburnissa Rasmus odotteli jo ratsuaan ja valmentajaa. Rasmus olisi voinut juoda vaikka kupin kahvia Branin ratsastuksen jälkeen, mutta ei viitsinyt olla myöhässä valmennuksesta. Innan ja Verkun puolustukseksi Rasmus oli paikalla kymmenen minuuttia etuajassa. Kun seurue viimein saapui Kastanja-areenan puolelle, Rasmus ja Verneri kasasivat omalle puoliskolleen muutaman esteen sekä kantoivat maapuomeja. Inna pisti sillä välin Kissen valmiiksi eli kiristi satulavyön, laittoi jalustimet ja ohjat paikalleen.

Viimein oli Rasmuksen aika nousta Kissen selkään. Rasmus ei ollut ihan hetkeen ehtinyt Kissen satulaan omilta kiireiltään, mutta hän uskoi, että Inna oli kyllä silläkin välin tehnyt nuoren tamman kanssa töitä. Ainakin toistaiseksi Rasmuksesta tuntui, että yhteistyö hevosenomistajien ja hänen välillä oli sujunut aika mukavasti, ja hevonen tuli liikutettua monipuolisesti ja säännöllisesti. Se oli tulevan kenttähevosen kanssa tärkeää.

Kenttäkisoihin ei ehkä ollutkaan enää kovin pitkä matka. Kisse oli kehittynyt ikäisekseen hyvin ja liikkui jo hyvässä tasapainossa sekä maastoili rohkeasti. Toistaiseksi sillä oli hypätty aika säästeliäästi, mutta Rasmuksen mielestä se oli irtohypytyksessä osoittanut jonkinlaista potentiaalia. Se oli suurisydäminen hevonen, joskaan ei ainakaan vielä kovin huolellinen ja tarkka. Sekin toki voisi treenin myötä muuttua - nythän se hyppäisi Vernerin valvovan silmän alla säännöllisesti.

Rasmus piti Verkusta valmentajana, mutta oli hivenen stressaantunut siitä, että häntä tuijotti valmentajan lisäksi myös Inna. Luojan kiitos Jaana ei sentään ollut raahautunut paikalle - yhdessäkin katsojassa oli riittävästi, kun kyse oli Kissen ensimmäisistä hyppykerroista. Harvoin ne ensimmäiset esteiden ylitykset kovin taidokkailta näyttivät, vaikka hevonen olisi ollut mikä Milton hyvänsä.

“Miltä se vaikuttaa?” Inna uteli, kun Rasmus oli hetken verrytellyt hevosta Verkun potkiessa vielä puomeja paikoilleen.
“Innokkaalta”, Rasmus totesi ykskantaan. Kissellä oli kovasti menohaluja ja välillä pidätteet eivät menneet läpi aivan yhtä hyvin kuin Rasmus olisi toivonut, mutta ainakaan tammaa ei tarvinnut patistella eteenpäin. Toisaalta Kisse tuntui hyvinkin joustavalta ratsastaa, ja Rasmuksesta sen laukka tuntui olevan paremmin säädeltävissä kuin aiemmin.

Varsinainen valmennus pidettiin lyhyenä, sillä tarkoituksena oli saada Kisselle vain hyvä kokemus vieraassa paikassa työskentelystä - ja hyppäämisestä ylipäätänsä. Verkku ohjeisti heille erilaisia puomitehtäviä, joilla saatiin kuivaharjoiteltua esteelle lähestymisiä ja laukan säätelyä. Hyppyjä otettiin muutama pienille ristikoille ja pystyesteille. Kisse hyppäsi rohkeasti, vaikka tuijottikin välillä esteitä hieman epäileväisen oloisena, ja purki esteen jälkeen jännityksensä laukkaspurtteihin. Vielä sen ohjattavuus ei ollut huippuluokkaa ja Verkku sai useampaan kertaan muistuttaa Rasmusta riittävän tehokkaasta ulkoapujen käytöstä, mutta lopulta ratsukko löysi tiensä puomilta toiselle ohjeen mukaan.

Molemmille tuli kuuma. Kissekin höyrysi kevyesti, kun Inna tuli heittämään loimen sen takaosan peitoksi Rasmuksen laskeutuessa selästä.
“Sehän meni ihan kivasti”, Rasmus kehui tammaa ja rapsutti sitä kaulalta. “Eiköhän siitä hyvä tule.”
“Todella kivasti”, Inna vastasi hymyillen, kun suoristi loimea ja taputti tammaa takamuksen päälle. “Nyt sen voi hyvin antaa miettiä parikin viikkoa. Maastoilua ja kentällä. Hieno tyttö.”

Verneri tuli vielä kertomaan viimeiset kommenttinsa, jonka jälkeen Rasmus lähti ulos kentälle kävelemään Kissellä loppukäynnit. Sillä välin Inna ja Verneri siivosivat esteet pois.
"Ai, että siitä tulee hyvä", Inna hehkui poikaystävälleen. "Hyvän kasvatin myit."
Myös Verneri näytti olevan ylpeä kasvattaja. Miehestä oli varmasti hienoa nähdä oman orinsa jälkeläisissä hyvää kehitystä.
"Onneksi se purema varsa-aikana ei ole vaikuttanut", mies kommentoi.
"Onneksi."
"Käyn vielä hoitamassa Isabellan kanssa pari asiaa."
"Mm, okei."

Miehen kadottua teille tietämättömille, Inna suuntasi kentälle.
"Jos sulla on kiire, niin voin taluttaa sen loppuun."
"Joo, se olisi hyvä", Rasmus vastasi ja pysäytti Kissen laskeutuakseen selästä.
Inna otti tamman ohjan käsiinsä, kun Rasmus nosteli jalustimet ylös ja löysäsi satulavyön. Loimi aseteltiin satulan ylitse paremmin selkään.
"Kiitti hei tästä päivästä. Susta on ollut tosi suuri apu Kissen kanssa."
"Eipä mitään. Ihan kivahan se on päästä mukaan nuoren ensiaskeleille."

Inna hymyili ja nykäisi sitten uupuneen Kissen takaisin käyntiin. Tamma mateli omistajansa perässä, eikä se tuntunut enää niin pirteältä kuin lähtiessä.

26.6.2020
#kesäpäivänseisaus

Järisyttävä kuumuus oli saanut minut jättämään kisatakin suosiolla kaappiin. Olin kuitenkin kaivanut vaatekaapistani vähän hienomman mustan kisapaidan, jossa oli pitsisiä yksityiskohtia. Lyhensin tuntumaa pari senttiä ja annoin Kisselle suoraan käynnistä laukka-avut. Tamma nosti laukan niskojaan nakellen ja häntä viuhuen. Komensin sen kiltisti lopettamaan ja ohjasin ensimmäiselle verryttelyhypylle. Puomi kolahti kamalan lähestymisen takia hiekalle. Otin hypyn uudelleen, puomi pysytteli tällä kertaa kannattimillaan.

Kolmekymmentä astetta hellettä piti huolen siitä, että minulle tuli hiki nopeasti. Myös ensimmäisissä kisatunnelmissaan olevalle Kisselle tuli pieni hiki pintaan. Pidin siksi verryttelyn sopivan lyhyenä ja kävin vielä juottamassa sen ennen kuin pääsimme derbylle. Näin Jaanan aivan aidan vieressä seuraamassa. Tiesin Kissen toisen omistajan halunneen poikansa starttaavan tamman ensimmäisissä estekisoissa. Niin oli varmaan moni muukin luullut tapahtuvan. Silti tämä kouluratsastaja oli parin vuoden tauon jälkeen ilmoittanut itsensä estekisoihin.

Minähän se olinkin viime aikoina treenannut eniten Kissellä, Rasmus vain harvoin. Kyllähän Rasmus olisi varmasti kerennyt nousta itse satulaan, hän kuitenkin starttasi vain yhdessä luokassa kaksi kertaa. Oli kuitenkin aina oma koukuttava tunne mahanpohjassa, kun pääsi oma ratsuttaman hevosen kanssa starttaamaan sen kisauran. Tänään oli vuorossa puomit, huomenna kiristäisin jälleen koulunutturan.

Tervehdin tuomaria ja nostin laukan. Katseeni oli tiukasti ensimmäisessä esteessä, violetti okseri. Kisse meinasi kieltää, patistin sen yli ja korjasin asentoani ennen seuraavaa. Vesieste, se oli pelottava, mutta siitä selvittiin. Itse asiassa sydämeni pomppasi korkeammalle kuin Kissen jalat viimeisellä esteellä. Kuitenkin tarpeeksi korkealle, jotta perusrata suoritettiin puhtaana. Kasvoilleni nousi hymy, kun taputin Kisseä kaulalle kevyessä istunnassa.

“Hieno tyttö!” kehuin sitä ja siirsin ravin kautta käyntiin.
“Mahtavaa te!” Rasmus oli eksynyt myös paikalle.
Miehellä oli jo omat kisavaatteet päällä, kun hän taputti Kisseä kaulalle.
“Hieno rata ja startti kisauralle”, Jaanakin tuli kehumaan.
“Huh, että jännitti”, naurahdin jo hieman rennommin ja laskeuduin alas selästä.
“Minä vien sen vähän juomaan ennen kuin uusinta alkaa”, Jaana ilmoitti ja tarttui ohjista.

Katselin hengästyneenä heidän peräänsä ja läimäisin Rasmusta olkapäälle.
“Ollaan tehty hienoa työtä sen kanssa!”
“Joo. Kesän jälkeen voidaan varmaan ottaa Verneriltä enemmänkin valmennuksia”, Rasmus ehdotti.
“Niin…” pihisin päästäen pidättämäni hengityksen pihalle. “Minun pitää päästä vessaan.”

Uusinnassa oli kolmetoista ratsukkoa. Mahanpohjassani pisteli, kun nousin takaisin vaaleanruskeaan estesatulaan. Se oli vielä ostettu käytettynä, koska Kisse kasvaisi. Parin vuoden päästä sille voitaisiin jo varmasti ostaa mittatilaussatula, joka menisi useamman vuoden. Meidät kuulutettiin derbylle, jossa oli perusradan esteet vaihdettu uusintaan. Saimme hyvän startin, puomi ei tippunut, mutta sitten viuhka oli aivan liian vaativa Kisselle. Se ei ymmärtänyt pidentää itseään riittävästi, jonka takia takajalat kompastuivat puomiin niin selkeästi. Seuraavaksi me tiputimme sarjan B-osan puomin tulemalla liian lähelle. Kirosin hiljaa ja keskityin tekemään loppuradan puhtaasti. Kisse oli toista mieltä ja kielsi viidennelle esteelle. Onneksi me siitä päästiin kuitenkin puhtaasti loppuun.

Taputin Kisseä kaulalle uusinnan jälkeen. 12 virhepisteestä huolimatta se oli hyvä suoritus Kissen ensimmäisiksi kisoiksi. Ei ollut todellakaan huono olla kolmastoista ja päästä vielä heti ratsastamaan uusinnassa. Nyt tamma tarvitsisi paljon kokemusta, lomaa ja hellittelyä. Huomisten kisojen jälkeen antaisimme sen jäädä pohdiskelemaan ja viedä laitumelle. Vaikkei se ollut tuonutkaan ruusuketta ensiesitykseltään, Kisse oli ansainnut lomansa.

10.7.2020
Kissen tukiryhmä

Sitä luuli useinkin, että pelkkä viesti Whatsappiin riittäisi ilmoituksena. Ei kuitenkaan Jaana Alsilalle, joka oli soittanut takaisin ennen kuin olin suunnitelmien mukaisesti työntänyt puhelintani äänettömällä ratsastushousujen taskuun. Viestini Kissen tukiryhmä ryhmään, johon kuului Rasmus, Jaana ja minä, ei ilmeisesti ollut tarpeeksi selkeä. En vain tajunnut mitä epäselvää viestissä: "hei, kisse siirtyy Isabellan valmennuksiin", oli? Se oli ilmoitusluonteinen asia, eikä siitä tarvinnut minun mielestäni keskustella.

Rasmus oli tajunnut asian pointin. Mies oli Saksasta vastannut järkevästi: "aijaa? Okei? Selvä, ihan miten vaan". Olin pitänyt siitä vastauksesta. Ei turhia uteluita, vaan pelkästään Rassemaista "mitä sitä tajuamaan" -laatua, mitä tähän kaivattiin. Sen sijaan Jaana Alsila sai minut hermostumaan.

"Eikö kuitenkin olisi järkevintä pitää Verneri?"
Niin missä? Poikaystävänä vai valmentajana? Vastaus kumpaankin: EI!
"Ei tässä tilanteessa", vastasin ja toivoin samalla, ettei Jaana tajuaisi kysyä tarkennusta "tilanteelle".
"Verneri on kuitenkin kenttäratsastaja ja siihen lajiin me tähtäämme."
"Myös Isabella kilpailee kenttää", huomautin. "Sitä paitsi Isbe tuntee paremmin Rasmuksen ratsastustyylin. Ver-.. krhm.." nielaisin kurkkuuni tarttuneen palan. "Verneri ei niin hyvin ja Isbeltä saamme paremmat puitteet sekä voimme helpommin lisätä valmennuskerrat ainakin kahteen."

Yllättävää kyllä Jaana taisi niellä selitykseni, koska seuraava lause vain muistutti minua keskustelemaan jatkossa paremmin. Nyökkäilin vain ja mumahtelin myöntyvästi. Joo, ihan miten vain, kunhan se ei liittyisi millään tavalla Kaajapurojen esikoiseen.

“Saavuin juuri Auburniin. Laitan viestiä vielä tarkemmin aikataulusta”, sanoin Jaanalle, vaikka matkaa oli vielä pari sataa metriä.
“Selvä.”
Huokaisin ja laitoin puhelimeni täysin äänettömälle. Edes värinä ei ollut päällä, koska en nyt kaivannut ketään. Taputin Kisseä kaulalle, kun se oli yllättävän kiltisti kävellyt koko puhelun ajan. Siinä oli luonnetta, mutta toisinaan se kyllä osasi käyttäytyä.

Kesäaikaan Auburnin maneesissa ei useinkaan törmännyt keneenkään, kun oli Purtsien maneesivuoro. Sen turvin minä sinne olinkin lähtenyt. Kukaan kesähessu suokillaan ei haittaisi, en tuntenut heistä ketään. Luultavasti normaalisti olisin esitellyt itseni, mutta nyt en kaivannut tutustumista kehenkään.

Maneesi oli tyhjä, kuten uumoilinkin. Pysäytin Kissen jakkaran äärelle ja kapusin selkään. Kiristin vielä vyön ja siirsin tamman suoraan raviin. Kävely Auburniin oli riittänyt alkukäynneistä. En tehnyt mitään erikoista, vaan ratsastin askellajit huolellisesti läpi ympyröillä. Taivuttelin ja verryttelin, lisäyksiä. Minun piti tehdä vielä enemmän, mutta Verneri ja Lazzo ilmestyivät ovista. Naamani venähti ja siirryin keventämään. Pidin katseeni Kissen korvissa, enkä huomioinut Verneriä, vaikka tunsin hänen katseensa selässäni.

Loppuravit jäivät lyhyiksi, kun ratsastin Kissen suoraan ulos maneesista ja takaisin kohti Purtseja. Ainakaan en voisi törmätä siellä Verneriin.

26.09.2020
#syyspäiväntasaus

Taputin tyytyväisenä Kisseä kaulalle helppo B -ohjelman jälkeen. Tamma oli ollut ihan hyvä, huomattavasti parempi kuin viimeksi. Silti ohjelmaan oli mahtunut paljon jäykkyyttä ja sellaista epävarmuutta, mitä nelivuotiaalta saattoi odottaa. Uskoin meidän parantavan prosenteissa sitten viime kisoihin, mutta tiesin jo heti, ettei me päästäisi ruusukkeille. Meidän vuoromme oli ollut toisiksi viimeisenä, joten olin verkan ohella (ja Jooan aktiivisen informaation) päässyt seuraamaan melkein koko luokan. Vernerin ja Vekan suorituksestakin oli tullut jo prosentit ja ai vitsit! Mun pieni Vekani oli vetäissyt huiput 74 prosenttia.

Tähän asti ilmitulleista tuloksista se oli ylivoimaisesti paras. Olin ylpeä molemmista.
"Ihan kohtuullinen rata", Jooa tokaisi mulle, kun pysäytin Kissen sen vierelle.
"Kohtuullinen?" kysyin naurahtaen. "Varmasti parempi kuin viimeksi."
"Mm, ehkä, mutta en pidättäisi sen puolesta hengitystä."
"Onko Bansku kohta valmis?" vaihdoin puheenaiheen närkästyneenä.
"On! Korjasin sen lettejä, kiillotin kaviot. Satula vielä…"

Sen mutkitta Jooa nappasi Kissen selästä mustan koulusatulan, joka kuului Banskulle. En ollut vieläkään oikein viitsinyt hankkia tammalle omaa. Se kuitenkin kehittyisi vielä reippaasti ja sitä paitsi Banskun satula sopi sille mainiosti romaanin kanssa. Ehkä ensi keväänä voisin olla yhteydessä Michael Merenheimoon, joka varmasti tekisi laadukkaan koulupenkin.

"Muista vaihtaa huopa", muistutin vielä Jooaa.
"En mä mikään aloittelija ole."
Pyöräytin silmiäni. Miksi mä pidinkään Jooasta groomina? Aivan mahdoton. Talutin Kissen trailerin luokse, jossa puin sille kisakäyttöön hankitun villaloimen.

"Hei", Rasmus ilmestyi paikalle kuin tilauksesta.
"Moi!" tervehdin. "Kuulitko kuuluttiko ne jo meidän prosentit?"
"En vielä."
Kisse työnsi turpaansa kohti tuttua miestä, joka rapsutti sitä kutiavasta niskasta.
"Ai, no harmi! Luulen kyllä, että ne on paremmat kuin viimeksi."
"Kisse vaikutti paremmalta."
"Se oli paljonkin! Mutta en ole ihan varma kannattaako meidän vielä loppuvuodesta startata kenttää. Pitäisi etsiä sopivia ulkopuolisia kisoja."

Rasmus myönteli mua. Keskustelisin vielä Jaanan kanssa tarkemmin. Olin saanut aika paljon tehdä päätöksiä, mutta olin kuullut Jaanan livauttavan jo "varsa"-sanan. Itse en ollut sanonut siihen mitään. Se oli ihan yleistä, että tässä vaiheessa tammoilla tehtiin varsa, kun niiden kisaura ei ollut vielä edes kunnolla alkanut. Jotenkin mä kuitenkin haluaisin toimia Kissen kohdalla eri tavalla. Nyt pitäisi keskittyä hyvään ratsutukseen, kisakokemuksen haalimiseen ja valmentautumiseen. Varsat saisivat tulla joskus muutaman vuoden kuluttua. Tällaista nousujohteista menestystä ei paranisi keskeyttää varsan takia.

"Sä voisit pitää silmällä, jos löytyy ja ehkä startata Kissellä", ehdotin Rasmukselle.
"Ai, teillähän.. tai siis kyllä mä.."
"Sulla on enemmän silmää rataratsastamiseen kuin mulla. Mä olen viimeiset vuodet katsellut vain kouluaitoja. Ehkä sun kanssa siitä saataisiin irti enemmän. Tietty, jos sä et halua, niin me voitais miettiä jotakuta muuta", pohdiskelin.
"Verneriä?"
"Ei sitä", mä vastasin kipakasti.
"Ai, miksei? Sähän voisit pyytää sitä, sehän on Kissen kasvattaja."
"On se kasvattaja, mutta en mä halua. Me erottiin jo kesällä. Siksi mä myös vaihdoin Kissen valmennukset Isbelle."
"Ai.."
"Jep, niin. Hei, voisitko vielä taluttaa Kissen? Mun pitää lähteä verkkaan Bansku."

Oikeastaan edes vastausta sen kummemmin odottamatta lähdin pois paikalta. Jooa talutti jo Banskua tallialueella, kun saavuin heidän luokse. Taputin Banskua kaulalle.
"Tänään otetaan ihan rennosti. Ei stressata tuloksista."
Sen mä olin päättänyt Banskun kohdalla. Jättää turhan yrittämisen pois ja vaan nauttia kisatunnelmasta. Se ei ehkä poikisi mihinkään, mutta mua ei haittaisi tällä kertaa.

Nousin mustaan satulaan, jossa olin vain hetki sitten istunut. Keräsin kankiohjat käteen ja pyysin Banskun käyntiin. Tästä se lähti mun lempipojan kanssa.

12.10.2020
Silmät kohti seuraavia kisoja

Kisse oli levännyt ansioituneesti kisojen jälkeen muutaman päivän! Eihän sitä sopinut nuorta hevosta rasittaa kauheasti. Nyt oli kuitenkin aika palata hikisiin hommiin kentällä. Hieman pääsi yllättämään (tai ei se tainnut kovinkaan yllättävää olla) pieni syyssade, joka kasteli molemmat. Hienosti kuitenkin Kissestä löytyi innokasta virtaa vääntää koulukiemuroitakin!

16. lokakuuta 2020

Perjantaina mä satuin Kaajapuroille samaan aikaan Ulpun kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, vaikka mä tiesin että se oli ratsastanut Josefinan hevosia kohtuullisen säännöllisesti nyt, kun Josefina opiskeli opiskelemasta päästyäänkin ja teki siinä sivussa myös töitä. Tänäänkin Josefina oli ensin herännyt aikaisin ja lähtenyt Auburniin siivoamaan ennen kuin ulkona oli valjennut, jatkanut sieltä kouluun ja sanonut tulevansa vasta iltamyöhään, sillä se halusi lukea kirjastolla tenttiin. Mä olin yrittänyt varovasti ehdottaa jotain rentouttavaa perjantaipuuhaa, mutta lopulta me oltiin päädytty siihen, että me molemmat pidettäisiin lauantai kokonaan vapaana kaikesta velvollisuuksista ja hoidettaisiin ne sen sijaan perjantaina pois alta.

Mun velvollisuuksiin kuului iltapäivällä Kissen liikuttaminen, sillä mä olin suunnitellut osallistuvani sillä johonkin estekisoihin vielä ennen kauden päättymistä. Mulle oli tullut tavaksi alkuverrytellä se maastossa: tammalle tuntui sopivan rentouttava hölkkäily puiden lomassa paremmin kuin se, että mä ryhdyin suoraan hommiin. Sellaisesta Kisse aika usein veti kierrokset kaakkoon jo ennen ensimmäisenkään esteen ylitystä. Niinpä mä rakensin kentälle pari linjaa, satuloin Kissen ja lähdin sen kanssa pariksikymmeneksi minuutiksi metsään. Tamma oli hyväntuulinen ja virkeä ja oikeastaan olisi ollut hauska samoilla sen kanssa pidempäänkin, mutta mä halusin myös hypätä vielä tällä viikolla enkä ollut ajatellut tulla Kaajapuroille enää viikonloppuna. Niinpä me suunnattiin pienen kiepin kautta takaisin tallille, vaikka Kisse nakkelikin niskojaan joutuessaan kääntymään takaisin.

Tamma nosti ilahtuneena korvat takaisin pystyyn, kun se huomasi kentällä odottavat esteet. Lisäksi siellä oli myös Granni, jota Ulpu ratsasti puolipitkällä ohjalla ympyrällä. Muuten kenttä oli tyhjä, onneksi – mä olin tänä syksynä aika hyvin onnistunut välttelemään mm. Avaa Purtseilla käydessäni ja toivoin, että asianlaita pysyi samanlaisena vastaisuudessakin.

”Moi!” Ulpu tervehti Kissen asteltua kentälle ja jarrutti Grannin käyntiin. Ruunikko luimisti korviaan Kisselle ja naksautti hampaitaan kuin piraija. ”Mahdutaanko me pyörimään Grannin kanssa vaikka tässä päädyssä, kun te hyppäätte?”

”Joo, totta kai”, mä vastasin.

”Kiva!” Ulpu hymyili mulle aurinkoisesti. Se näytti tosi pieneltä Grannin selässä. Oli se tietysti Josefinaa paljon lyhyempi, ja Grannin selvästi jo vähän kasvanut vatsa korosti vaikutelmaa entisestään. Toistaiseksi Granni oli kuitenkin vielä kohtuullisen sporttisen näköinen ja tuntui liikkuvan sen verran topakasti, että tuskin sillä oli äitiyslomalle mitenkään kiire.

Ulpu jatkoi tamman kanssa työskentelyä pidemmittä puheitta ja mä keskityin Kisseen, vaikkakin vilkuilin sivusilmällä Grannin liikkumista. Vaikka mä olin ollut tyytyväinen Ulpun työhön Akunkin kanssa ja luotin varsin hyvämaineiseen ratsuttajaan, olisi jonkun mun oman hevosen laittaminen vieraan ratsastettavaksi tuntunut lievästi epämiellyttävältä ja mä arvelin, että Josefinalla saattoi olla helpotuksen lisäksi samansuuntaisia fiiliksiä synkkinä hetkinään. Granni viuhtoi tapansa mukaan hännällään ja saattoi joskus jäädä hetkeksi pomppimaan paikalleen, kun ei ollut aivan tyytyväinen saamiinsa apuihin, mutta pääasiassa sillä ja Ulpulla tuntui synkkaavan kohtuullisen hyvin.

Kissellä ja mulla synkkasi myös kohtuullisen hyvin: tamma liikkui kevyesti ja hyppäsi varovasti, kuunteli ohjeita eikä rynninyt päin esteitä niska kenossa. Kentän pohja oli märkä ja vähän raskas, joten kovin montaa linjaa mä en kehdannut ottaa, mutta turhapa niitä olisi ollut jäädä onnistuneiden suoritusten jälkeen jankkaamaankaan. Vielä kun me päästäisiin joskus maneesille tekemään yksi treeni isommilla hypyillä, mä luulin meidän olevan valmiita joihinkin kyläkisoihin.

Kun mä aloin loppuverrytellä, Ulpu olo saanut Grannin ratsastuksesta tarpeekseen ja pysäytti tamman keskihalkaisijalle, taputti sitä kaulalle molemmilla käsillä ja potkaisi jalustimet jaloistaan.

”Granni tuntui tänään kyllä hyvältä”, Ulpu ilmoitti laskeutuessaan tamman selästä ja lähti taluttamaan sitä tallia kohden. ”Toivottavasti myös näytti ihan kohtuulliselta, kun katselit. Voit sitten raportoida kotona.”

Sitten se vinkkasi mulle silmää ja nauroi hersyvästi. Mä punastuin, mutta Ulpu ei onneksi enää kääntynyt katsomaan taakseen.

30. lokakuuta 2020

Kuun taitteessa mä ja Josefina lähdettiin viettämään parisuhdeviikonloppua Pohjanmaalle, ja koska me oltiin Rasmus ja Josefina eikä joku toinen pariskunta, otettiin me tietysti kaksi hevosta mukaan. Mä olin ilmoittanut molemmat nelivuotiaat eli Akun ja Kissen Storywoodsin koko viikonlopun kestävään nuorten hevosten tilaisuuteen. Mitään ruusukkeita kummempia palkintoja ei ollut jaossa, mutta mä olin sitä mieltä, että molemmille tekisi hyvää poistua välillä Kallasta ja nähdä hitusen maailmaa. Siinä sivussa me ehdittäisiin Josefinan kanssa viettää aikaa ihan vaan kahdestaan jälleen yhden kiireisen – ehkä entistäkin kiireisemmän – kuukauden jälkeen.

Parisuhdeviikonloppua varjosti hieman se, että mun äiti oli päättänyt lähteä mukaan. Se oli sanonut, ettei mistään hinnasta jättäisi Kissen ensimmäisiä pitkän matkan kisoja väliin.
”Ne on ra-ta-har-joi-tuk-set”, mä olin tavannut, mutta äiti ei ollut ottanut mua kuuleviin korviinsa, ja niin se sitten hyppäsi meidän kyytiin perjantai-iltapäivänä.

Storywoods oli iso talli jossa mä en ollut koskaan aiemmin käynyt, mutta hauskana sattumana pomo oli myynyt sinne hevosen kesällä. Voimakastahtoinen ja vankkarakenteinen sella italiano Bona Fide oli ryhtynyt kouluratsuksi sitten viime näkemän, ja se vaikutti voivan erinomaisen hyvin, kun me käytiin kurkkimassa paikkoja ennen kuin otettiin omat hevoset ulos.

Me oltiin paikalla sen verran myöhään, että esteet oli jo purettu, joten perjantaina me vain liikutettiin hevoset sileällä ja esiteltiin niille uutta maneesia. Josefina suostui ehkä hivenen empien kiipeämään Akun selkään, ja mä ratsastin Kissen äidin istuessa katsomossa villaloimeen kääriytyneenä kuin paraskin groomi. Mun edellisestä kerrasta Kis-Kisin selässä oli jo sen pari viikkoa verran aikaa, mutta Inna oli työstänyt sitä huolellisesti eteenpäin ja hevonen alkoi olla jo kivassa tasapainossa. Se oli vähän kireänä uudessa paikassa ja vieraiden hevosten ympäröimänä, mutta yritti parhaansa mukaan toteuttaa mun toiveita ja lopulta rentouduttuaan esitteli varsin korrektia liikehdintää. Inna oli opettanut sille kaikenlaista, se esimerkiksi osasi jo vaihtaa laukkaa pikku pukin säestämänä, ja se oli selvästi yhteistyöhakuisempi kuin ikätoverinsa Aku. Josefina sai onneksi ison ruunikon hyvin haltuun ja ratsasti sitä sen verran topakasti, ettei mitään ninjahyppyjä nähty.

”Voi kun ne näyttivät ihanilta”, äiti säteili, kun me oltiin saatu hevoset vierekkäisiin vieraskarsinoihin ratsastuksen jälkeen ja valmisteltiin niitä yöpuulle. ”Molemmat! Olipa hyvä että pidettiin Akukin, siitä on tullut niin rytmikäs.”

Mä tyrskähdin, sillä rytmikäs ei ollut ensimmäinen sana jolla mä olisin Akua kuvaillut, mutta Josefina nyökkäsi hymyillen mun äidille. ”Akusta on kyllä kasvanut hieno estehevosen alku.”

”Ja hyvin ratsastettu”, äitikin kehaisi Josefinaa. ”Eiköhän mennä kisojen kunniaksi yhdessä syömään!”

Me vilkaistiin Josefinan kanssa toisiamme vähän epävarmoina, ja mua erityisesti oli kaikista eniten huvittanut painua hotelliin ja suihkun kautta sängylle loikomaan, mutta Josefina nyökäytti päätään millin verran siihen tapaan, että mä tulkitsin sen tarkoittavan ”mennään vaan”. Niinpä me lähdettiin valumaan kohti autoa ja sillä kohti kaupunkia, ja mä toivoin, että tämä illallinen sujuisi hivenen leppoisimmissa merkeissä kuin edellinen sukupäivällinen - silloin Josefinan vanhempien kanssa.

Kisse hyppäsi Nuorten hevosten viikonlopun rataharjoituksissa 90cm esteradan. Tuomarin kommentti:
"Nuori tamma katseli kiinostuneesti ympärilleen maneesissa ratsukon totuttautuessa taas pikaisesti uuteen paikkaan ja erilailla oleviin esteisiin, ennen kuin heidän oli aika aloittaa suorituksensa. Tammalla oli hyvä tekniikka hyppyihin ja siitä näki että sitä oli opetettu hyppäämään ja sen suvussa oli todennäköisesti myös hyviä estehevosia.

Tänään kuitenkin uudet esteet tai joku muu hieman vaikutti tamman suoritukseen ja siitä näkyi pientä haparointia ennen hyppyjä, vaikka hyppyyn lähdettyään se suorittikin esteet hyvällä tekniikalla. Tammasta oli potentiaali nähtävillä, vaikka tänään ei ollutkaan ratsukolla ihan täydellinen päivä."

---

Luukku 18:
Vuoden viimeinen kisapäivä

Kalla Cupin estekilpailupäivästä oli tulossa kiireinen. Rasmuksella oli hypättävänä Kisse, Bran ja Carri, joista kukin tosin menisi vain yhden luokan, ja Josefinalla neljä rataa kolmella hevosella. Rasmus huomasi, kuinka Josefinaa jännitti, eikä ihmekään: ratsut olivat kaikki hänelle enemmän tai vähemmän vieraita. Onneksi Josefinaa oli auttamassa hänen ratsujensa omistajat ja Rasmusta Inna ja Cella, joten ainakaan groomien puutteesta menestys ei jäisi kiinni.

Inna toi Kissen Auburniin hyvissä ajoin. Tamma ei ollut päässyt oikeisiin kisoihin vielä montaakaan kertaa, ja se katseli Auburnin kisahulinaa jälleen suurella mielenkiinnolla. Kun Rasmus oli kävelemässä esterataa Josefinan kanssa, kuuli hän Tammi-areenalle saakka, kuinka Kisse huuteli ohikulkijoille viereisessä maneesissa. Jos hän oikein tarkasti höristi korviaan, saattoi hän kuulla Cavan vastaavan tallista.

”Kiva, helppo rata”, Rasmuksen arvio radasta kuului. ”Kyllä me Kis-Kisin kanssa tästä varmasti selvitään.”
”Joo, mukava rata kokemattomille hevosille”, Josefina nyökkäsi eikä vaikuttanut enää aivan niin huolestuneelta kuin aamulla.  

Niilo Runola, joka oli laahustanut rataantutustumisen ajan pari metriä heidän perässään, vaikutti sen sijaan entistä huolestuneemmalta. Poika ujuttautui lähemmäs ja kysyi Josefinalta jonkun linjan ratsastamisesta niin pienellä äänellä, ettei hän selvästi halunnut Rasmuksen apua. Rasmus huiskauttikin kättään Josefinalle ja lähti seuraamaan Kissen ääntä. Matkalla hän oli törmätä rataa läpi saapastelevaan Alexander Rosengårdiin, joka sähisi hänelle jotain ruotsinkielistä ennen kuin kohotti katseensa.

”Sori”, Rasmus sanoi ja teki taktisen väistöliikkeen, ja Alexander vastasi samoin ennen kuin pyyhälsi tiehensä. Kilpakumppani mikä kilpakumppani, Rasmus kohautti harteitaan, oli luokka sitten 90 senttimetriä tai 140.

”Pitäkää hyvänänne”, Inna totesi juhlallisesti Rasmuksen otettua häneltä Kissen ohjat. ”Se on aika energisellä tuulella.”

”Joo”, Rasmus vastasi ja ponnisti tamman satulaan Innan yrittäessä pidellä menohaluista hevosta paikoillaan. Kun Rasmus oli saanut jalustimet jalkaan ja Inna päästi irti, Kisse syöksähti eteenpäin säikäyttäen pari ponia tieltään. Onneksi Rasmus oli varautunut ja sai hevosen kolmen pitkän laukka-askeleen jälkeen takaisin ruotuun. Kisse kun oli jo pienestä pitäen osannut tehdä äkkispurtteja – ei aina, mutta silloin tällöin oikein innostuessaan.

18. joulukuuta 2019
Kissen sisäänratsastus oli alkanut lupaavasti. Rasmus ja Inna olivat päättäneet tehdä kolmena iltana putkeen töitä tamman kanssa ja pitää sitten pidemmän tauon ennen seuraavaa kertaa, jotta Kisse saisi prosessoida oppimaansa.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla Kisse oli ollut jopa yllättävän rauhallinen ja kantanut Rasmusta selässään varovasti kuin kokeneempikin kehäkettu. Seuraavana päivänä Inna oli pitänyt riimunnarun sijaan kiinni liinan päästä, ja Kisse ja Rasmus olivat ottaneet jo ensimmäiset ravipätkätkin ilmaan yhtään ylimääräistä hypähdystä. Kaiken kaikkiaan tamma tuntui fiksulta ja oppivaiselta, huomattavasti helpommalta kuin Aku, vaikka Rasmus tiesi, että tilanne saattoi toki muuttua hetkenä minä hyvänsä.

Ja kolmantena päivänä, sillä kolmas kerta toden sanoi, tilanne toden totta muuttui. Koska Kisse tuntui jälleen tyyneltä ja suhtautui Rasmuksen selässään kantamiseen tyynesti, Inna päästi muutaman kierroksen jälkeen tamman irti liinasta. Sillä punaisella sekunnilla, kun liinan lukko naksahti irti kuolaimesta, Kisse kiskaisi pitkät korvansa luimuun ja ampaisi laukalle häntä soihtuna perässään.

Rasmus, joka oli varautunut kaikkeen mutta jonka Kisse silti onnistui hivenen yllättämään, tunsi kallistuvansa taaksepäin. Hän sai napattua kiinni satulan etukaaresta ja vedettyä itsensä painovoimaa uhaten takaisin pystyasentoon juuri, kun Purtsilan kentän pitkä sivu parin laukka-askeleen jälkeen loppui ja Kisse, joka ei ollut vielä aivan varma pystyikö ihminen selässä kääntymään ja laukkaamaan yhtä-aikaa, valui pysähdyksiin aitaa päin. Tilanne oli kaiken kaikkiaan ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja kentän keskellä Inna oli tikahtua nauruun.

”Yritäs nyt pysyä selässä”, Inna ohjeisti, ja Rasmus heitti tummanpuhuvan vilkaisun naisen suuntaan. Sehän tästä vielä puuttuisi, että Kisse onnistuisi heittämään Rasmuksen selästään ja laukkaisi vapaaksi päästyään kaikki verryttelevät ponit kumoon. Siihen nähden, että jopa kouluratsastaja-Inna oli jo onnistunut ratsastamaan Kissellä ei vain yhden, vaan kaksi puhdasta perusrataa aiemmissa osakilpailuissa, ammattiesteratsastaja-Rasmuksen pitäisi vähintäänkin voittaa.

”Ei paineita”, Rasmus sanoi Kisselle ääneen ja silitti tamman kaulaa. Se oli edelleen valmis ampaisemaan mihin hyvänsä suuntaan, mutta sen propellikorvat pyörähtivät taaksepäin, kun se kuuli Rasmuksen äänen. Rasmus toivoi, että se radalla kuuntelisi myös hänen apujaan – niitä jarruttaviakin.  

#talvipäivänseisaus #kirjoitushaaste

Lauantai 23.1.
@Jesse A.

Hondani ovi pamahti kiinni noustuani autosta. Purtsilan piha oli kaikin puolin tyhjä muista paitsi Kaajapurojen autoista. Valkoista Subarua ei kuitenkaan näkynyt, minkä huomaaminen ei enää aiheuttanut mussa reaktiota. Vielä vain kuukausi sitten olisin mennyt varpaillani talliin, jos olin nähnyt kyseisen auton. Ehkä nyt viimein voisin sanoa, etten mä haikaillut menneeseen, vaan olin päässyt yli siitä.

Sitä en tiedä vaikuttiko siihen yhdenillanjuttu Månsin kanssa vai vapautunut humalainen yö Jessen sängyssä. Oli lopullinen syy mikä tahansa, se oli todella vapauttavaa. Ehkä nyt viimein uskaltaisin jopa puhua Vernerin kanssa asioita lävitse. Tai antaa vain olla ja jatkaa uusien sivujen lukemista.

Askeleeni veivät mut kuitenkin tänään ensin tarhoille, jossa murkkuiässä oleva Kisse nautti pilvisestä talvipäivästä. Tamma seisoi heti portilla korvat höröllä, kun saavuin sinne. Nappasin maasta sen riimunnarun ja avasin portin.
"Päivää teille", tervehdin Kisseä ja rapsutin sitä otsasta, naksauttaen samalla narun kiinni riimuun. "Aika mennä töihin."

Tarhoilta ei ollut pitkä matka talliin, joten Kisse ei kerinnyt imeä itseensä vielä mitään outoa. Mokoma tamma oli viime aikoina vetänyt pöllöenergiaa itseensä aivan kaikesta. En tiedä oliko Kärpän vierailu itsessään auttanut asiaa, mutta olin yrittänyt kovasti kitkeä sitä käytöstä pois. Rasmus oli ottanut huomattavasti enemmän vastuuta Kissen liikutuksen suhteen, mikä oli helpotus.

Olin aloittanut Mari Paavilaisen oppityttönä viime viikon maanantaina. Se oli puolen vuoden harjoittelu liittyen opintoihin, joista tämä toinen puolisko suoritettiin täysin käytännön töissä. Toivon mukaan mulla olisi joulukuussa hevosfyssarin paperit kädessä ja voisin pistää oman toiminimen pystyyn. Olin kyllä selvittänyt, että mun oli kannattavaa laittaa toiminimi jo aikaisemmin pystyyn. Voisin tehdä hommia nimen alla harjoittelijan alennuksin ja saada siten kokemusta.

Näiden kahden parin viikon aika Marin seurassa olin oppinut jo paljon. Me reissattiin päivän mittaan useiden asiakkaiden luona sadan kilsan säteellä. Mari oli arvostettu hevosfyssari alueella ja siksi olikin onni, että nainen oli ottanut mut harjoitteluun.

"Au, hei, nää on uudet", murahdin Kisselle, joka iski hokkinsa mun talvisaappaisiin yllättäen.
Työnsin mustan tamman pois jalkani päältä ja siirryin avaamaan loimen solkia. Pakkasen takia niitä oli parikin tamman päällä ja vein ne kaikki suorilta hieman kuivumaan. Sen jälkeen otin tarhasuojat pois. Pidimme niitä nyt hokkiaikana, kun Kisse oli rikkonut pari kertaa kannuksilla jalkansa naarmuille. Ne olivat osoittautuneet hyväksi hankinnaksi, kunhan vain parin erheen jälkeen oli löytynyt malli, joka myös pysyi tamman jaloissa.

Harjasin Kisseä kaikessa rauhassa. Selvitin harjan ja hännän takut huolella sekä vaihdoin pari huonoa hokkia. Taputin Kisseä kaulalle, ennen kuin lähdin hakemaan varusteita. Jalkoihin käärin pintelit paksujen patjojen päälle ja laitoin vielä bootsit jalkaan. Jäisimme kotikentälle tekemään treenin, joten ne olisivat tarpeen.

Varustettuani Kissen loppuun, heitin sen selkään vielä ratsastusloimen. Taputin Kisseä kaulalle ennen kuin kävin hakemassa autosta vielä kypäräni ja talvihanskat. Olin kunnolla kerrospukeutunut tänään. Vuorellisten talvisaappaiden alla oli vielä pitkävartiset villasukat. Ratsastushousuissa oli thermovuori ja alla vielä lämmin talvikerrasto. Ratsastustakki oli hieman ohuempi hengittävä, mutta sen alla oli kerraston päällä oli vielä lämmin poolo.

Kaikkien näiden varusteiden kanssa pärjäisin hyvin tunnin ajan Kissen selässä. Viime aikoina tosin aika moni oli tippunut ratsunsa selästä. Jusu hieman pahemmin, mitä olin Rasmukseltakin kuullut ja Jesse oli kertonut sen päivän tapahtumasarjoista. Josefina Rosengård oli kyllä luonteeseensa nähden kova nainen hajottamaan itsensä pahasti. Murtuneita käsiä ja nyt kylkiluita ja ties mitä niiden välissä. Ehkä Rasmuksen pitäisi ostaa tyttöystävälleen sellainen sumopuku.

Talutin Kissen kentälle, jossa varmistin portin olevan visusti kiinni ennen kuin kipusin selkään. En saanut edes jalustimia jalkaan, kun Kisse lähti jotain laukkaraviaskellusta eteenpäin.
"Ei kai me heti viitsitä aloittaa", mä murahdin tammalle ja lyhensin ohjat tarpeeksi tuntumalla.
Pidätin Kissen pysähdyksiin ja taistelin sen kanssa hetken ennen kuin sain erävoiton. Taputin tammaa kaulalle ja pyysin pehmein ottein sen käyntiin. Me käveltiin pari kierrosta onnistuneesti, mutta tätä nuorta neitiä ei oltu luotu rauhalliseen tahtiin. Vitsit sehän muistutti ihan isäänsä.

Ei mennyt kauaa, kun me pompittiin jo kahdelle jalalle yhdessä nurkassa, josta lähdettiin peruuttamaan holtittomasti. Siinä kohtaa kaikki ne vaatekerrokset tuntuivat liialta. Olin aivan hiessä, emmekä olleet vielä tehneet mitään. No, jos tämä olisi tämmöistä, niin mennään sitten vain ja ainoastaan käyntiä. Voltteja, pysähdyksiä ja suunnan vaihdoksia. Pari väistöä Kissen toimesta, tuolla puiden luona oli taas mörkö, pysähdyksestä peruutetaan ilman pyyntöä.

"Tämän.." murahdin ja kiskoin Kissen pysähdyksiin. "..takia pidän enemmän.." Ja jälleen me mentiin Kissen haluamaan suuntaan. "..pidän enemmän kusipää oreista. Eteenpäin!!"

Ihme kyllä Kisse luovutti hieman jossain kohtaa. Ratsastus ei todellakaan ollut puhdasta. Sen sijaan Kisse kulki kaula korkealla ja pidin voittona pienien apujen saamista läpi. Puolen tunnin käyntijuttujen jälkeen nostin myös ravia. Se sujui yllättäen vähän paremmin, pääsin paremmin kiinni Kisseen ja sain sen kulkemaan muutaman kohtuu kierroksen. Laukkaa me ei tosiaankaan nostettu. Veisin Kissen Auburniin Purtsien maneesivuorolla ensi viikolla, siellä voisin ratsastaa tamman paremmin läpi avuille. Toivottavasti ainakin.

Kissen karvapeite oli aivan hiessä, kun me lopeteltiin. Niin kyllä olin mäkin. Kauttaaltaan aivan hiestä märkä.
Taputin Kisseä kaulalle ja laskeuduin selästä taluttamaan tammaa jalan. Huomasin toisen Hondan ajavan pihaan ja parkkeevan omani viereen. Autosta nousi Jesse, joka kävi auttamassa vielä Sofian ulos. Tuokin pikkutyttö oli jo mitä 1,5-vuotias? Vitsit aika meni nopeasti. Vastahan mäkin olin ollut tytön ristiäisissä.

"Hei!" huutelin heille ja heilutin kättäni.
Jesse tarttui Sofiaa kädestä ja tajutti kentän reunalle.
"Moi. Olitko jo lopettamassa?"
"Kuten hiestä ja naamasta näkyy", naurahdin ja katsahdin tyttöön isänsä vieressä. "Hei, Soffe."
"Hei", tytön suusta kuului varovainen tervehdys.
"Tulitko ratsastamaan isin hepan?"

En saanut vastausta, vaan tumppu työnnettiin suuhun. Hymyilin tytölle.
"Tultiin vain harjaamaan Inka", Jesse kertoi. "En Sofian takia pääse kunnolla selkään."
"No, mutta mä voin kyllä vahtia sitä", ilmoitin iloisesti.
Jesse kohotti kulmiaan. Epäilikö se, etten pärjäisi yhden puolitoistavuotiaan kanssa? Hei, mun serkulla oli lapsia! Yksi niistä oli kesällä syntynyt kummipoikani. Kyllä mä osasin lapsia vahtia.
"Ihan tosi, mä pärjään kyllä", hymyilin Sofialle.
"Hyvä on", Jesse lopulta myöntyi.

He lähtivät hakemaan Inkaa ja mä talutin Kissen loppuun. En uskaltaisi päästää Sofiaa Kissen lähelle. Tamma oli liian arvaamaton, toisin kuin Inka, jonka jaloissa Sofia tottuneesti auttoi isäänsä harjaamisessa. Purin samalla Kissen varusteista, kun Jesse laittoi Inkaa. Saimme molemmat hommamme samaan aikaan valmiiksi, joten Jesse pääsi suoraan Inkan kanssa kentälle ja mä otin vastuun Sofiasta.

"Hoitolaukku on autossa", Jesse kertoi.
"Okei. Menes siitä nyt, niin me keksitään jotain tekemistä."
Sofia jäi epäilevästi katsomaan, kun Jesse katosi tallista Inkan kanssa. Itse kyykistyin alas ja katsoin Sofian erivärisiä silmiä.
"Mitä sä haluaisit tehdä?" kysyin. "Isi meni ratsastaan, joten meidän pitäisi keksiä jotain."

Sofiaa selkeästi ujostutti. Me ei oltu niin kamalasti tekemisissä, että olisin päässyt kunnolla tutustumaan tyttöön. Ei mua tosin haittaisi, jos joskus vahtisinkin Sofiaa. Kyllä mä lapsien kanssa viihdyin. Kaupassa olevat kiljuvat kakarat olivat ärsyttäviä.
"Mennäänkö katsomaan olisko Pekka kolannut mitään kivaa lumikasaa pihalle?"
"Okei", tyttö sanoi ja ojensin kättäni.
Tumpulla suojattu käsi tarttui käteeni varovasti ja antoi mun taluttaa itsensä pihalle. Siellä tosiaan Pekka oli tehnyt oikein näyttävän kasan, jonka päälle me yhdessä kivuttiin ja tultiin pyllymäkeä alas.

"Tuossa, voit viedä sen paikalleen", Jesse ojensi tunnin päästä Sofialle Inkan suojan.
Tyttö lähti suojan kanssa iloisena auttaakseen isiään.
"Kiitos vahtimisesta", Jesse sanoi mulle, kun norkoilin yhä tallilla. "En ole viikolla ratsastanut Inkaa vielä kunnolla."
"Ei mitään", sanoin hymyillen. "Hm, hei me ei olla puhuttu siitä uudesta vuodesta vielä mitään", huomautin.
"Me olimme kännissä."
"Niin oltiin, mutta olishan se kiva kokeilla uudestaan", heitin virnistäen.
"Haha, hyvä vitsi", Jesse nauroi.

Aro ei tiennyt, että mä oikeestaan olin ihan tosissani.

Yllättävä pelastus
2. helmikuuta 2021

Mun ei tehnyt mieli jättää Josefinaa sekunniksikaan yksin. Vaikka se oli selvinnyt hengissä jo aika monta yötä onnettomuuden jälkeen (tarkalleen ottaen tasan seitsemäntoista) enkä mä ollut onnistunut kertaakaan esim. kaatamaan, kamppaamaan tai muuten murjomaan sitä kotona, mä pelkäsin aivan koko ajan, että jotain sattuisi. Mitä jos Josefina putoaisi sängystä juuri silloin, kun mä olin tallilla, tai kompastuisi kynnykseen ja murtaisi neljä kylkiluuta lisää? Mä olin alkanut ratsastaa puhelin taskussa ja äänellisellä, mikä sinällään oli melkoinen riski, koska mun ratsuista mm. Kisse ei lainkaan arvostanut yhtäkkiä soimaan pärähtävää puhelinta kesken treenin. Toistaiseksi linjalla oli aina ollut puhelinmyyjä, mutta mun sydän jätti pari lyöntiä aina välistä siitä huolimatta – en mä sairaalankaan numeroa tunnistaisi.

Valitettavasti mun kuitenkin tosiaan oli pakko käydä esimerkiksi töissä, kaupassa ja Auburnissakin. Kisakauden alku läheni ja mun treenikauden katkaisisi hieman hankalasti reissu Saksaan, jonne mun pitäisi kaikesta huolimatta lähteä. Josefina oli kerta kaikkiaan pöyristynyt kuullessaan, että mä harkitsin peruvani koko jutun, ja koska mä hivenen pelkäsin Rosengårdien sukulaisten kostoa, mä lupasin lopulta lähteä kuitenkin. Lisäksi mun piti treenata Kisseä, jonka mä olin ilmoittanut helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna kisaamaan, ja kaiken kukkuraksi lumitöitä oli paljon enemmän kuin mä ehdin tehdä. Välillä mä kaduin katkerana koko paritaloon muuttoa ja olin jo melkein ehdottaa Josefinalle, että me muutettaisiin kaupunkiin, vaikka Murronmaan sairaalan viereen.

Tiistaina mulla oli ollut vapaapäivä, ja me oltiin kulutettu se sängyssä makoillen ja noutoruuasta nauttien. Illalla mun oli kuitenkin määrä suoriutua Kaajapuroille ja Kissen selkään.

”Pärjäätkö sä nyt varmasti?” mä kumarruin huolestuneena sohvalla lojuvan Josefinan ylle, kun mä olin jo vetänyt takin päälle ja pipon päähän. ”Ei mun varmaan ole tänään pakko mennä minnekään.”

”Höpsis”, Josefina tuhahti sillä tavalla hyvin kevyesti ja varovaisesti, niin kuin se oli oppinut viime aikoina tuhahtelemaan. ”Tietenkin menet. Kyllä mä pärjään. Mitä tässä voisi edes sattua?”

”Vaikka mitä”, mä sanoin jäämättä sen tarkemmin yksilöimään kauhukuviani. ”Mä käyn ihan nopeasti. Mites sun hevoset?”

”Hoidossa ovat. Ulpu hyppää tänään Pikin, jos kenttä tuntuu hyvältä.”
”Entä Granni?”
”Ääh”, Josefina huiskautti kättään. ”Se on jo lomalla.”
”No, mä käyn tosi nopeasti”, mä lupasin, suikkasin suukon Josefinan poskelle ja lähdin.

Mä onnistuin kohtuullisen hyvin pitämään lupaukseni – ratsastin Kissen pikavauhtia hyväksi kaikissa askellajeissa ja hoidin sen yökuntoon noin kahdessa minuutissa, vaikka Kaajapuroilla oli liikennettä kuin Lontoossa ja jokainen vastaantulija yritti viivyttää mua kyselemällä, mitä Josefinalle kuului. Jopa Ava, jonka Josefina oli jossain lääkehouruissaan ylentänyt Pikin hoitajaksi, ilmaantui paikalle raportoimaan edellispäivän sileäntreenistä.

”Ulpu sanoi tänään, että se oli kuulemma hyvä ratsastaa”, Ava luikautti kuin ohimennen, vaikka tarkkaili mua selvästi räpsyripsiensä lomasta. ”Ja notkistunut.”

”Hyvä juttu”, mä sanoin samalla kun yritin kiinnittää Kissen talliloimen loimivöitä. Sormia palelsi ja soljet temppuilivat varmaan vain siksi, että mä joutuisin viettämään lisää aikaa Avan kanssa.

”Mitenkäs Jusu? Onko teillä erikoisia suunnitelmia huomiselle?” Ava jatkoi ja rapsutteli samalla Kisseä otsasta.

Mä ähersin edelleen solkien kanssa enkä kääntänyt katsettani. ”Eipä kyllä”, mä puuskahdin, enkä lisännyt, että vaikka olisikin ollut, asia ei kyllä kuuluisi teiniosastolle.

Ava oli hetken hiljaa ja kuulosti aidosti vähän hämmentyneeltä, kun se sitten jatkoi: ”Niin siis, mietin vaan, kun Jusullahan on synttärit. Että oisitteko jotain.”

Koko loimivyö putosi mun kädestä ja multa pääsi ruma kirosana.

”Joo, tota, eipä nyt”, mä sönkkäsin ja yritin käyttäytyä normaalisti, vaikka musta paistoi tietysti kilometrin päähän, että mä olin autuaasti unohtanut mun avovaimon 23-vuotissyntymäpäivän.

Eikä mulla ollut erikoisia suunnitelmia. Eikä lahjaa. Eikä korttia. Eikä kakkua. Eikä mitään.

”Okeiii”, Ava sanoi hitaasti ja katseli mua silmät viiruina, kun mä lopulta voitin loimivyön taistelussa ja suoristin selkäni. Mä yritin kohdata sen katseen, mutta se tuntui kohtuullisen vaikealta, kun mä tajusin että Ava taisi pelastaa mut vuosisadan kömmähdykseltä viimeisellä mahdollisella hetkellä.

Mä olisin ikuisesti kiitollisuudenvelassa Avalle, mutta sitä se ei kylläkään saisi koskaan tietää.

Kalat-Kisse
19. helmikuuta 2021 #kallacupkalat

Kenttäkilpailuissa starttaaminen kahdella hevosella oli rankkaa. Vaikka Kisse ja Bran eivät menneet edes perättäisissä luokissa, musta tuntui, että mä olin jo perjantai-iltana aivan loppu juostuani koko päivän paikasta A paikkaan B ja takaisin kuin joku outo ikiliikkuja. Osa siitä juoksemisesta liittyi siihen, että Branin paperit olivat hukassa ja Kisseltä jotenkin irtosi kenkä kuljetuksessa, mutta yhtä kaikki – kiirettä piti. Mä en lainkaan ymmärtänyt, miten esim. Oskari Käkiharju jaksoi kisata kolme hevosta. Josefina keikkui tallilla mukana, mutta liikkui vielä kankeasti ja pysytteli katsomon puolella. Mun äiti, joka oli luonnollisesti saapunut paikalle katsomaan Kissen suorituksia, piti sille seuraa, joskaan mä en ollut vielä aivan saanut selville, miten iloinen Josefina siitä asiasta oli.

Cella oli onneksi mukana kuvioissa auttamassa Branin kanssa, ja Inna taas hoiti luonnollisesti Kisseä. Molemmista oli kullanarvoinen apu, sillä mulle meinasi tuli kiire pelkästään verryttelyiden ja ratojen opettelun opettelujen kanssa. Niinpä mä sain taas leikkiä ammattikenttäratsastajaa (tai no – mähän itse asiassa olin mukana PRO-rankingissa nykyään, kun Bran kisasi jo kahta tähteä), kun hevoset tuotiin mulle valmiina siististi laitettuina ja letitettyinä ja mä vain tein ratsailla parhaani.  

Perjantaina mun paras riitti Kissen kanssa toistaiseksi suurimpaan ratsastussaavutukseeni eli voittoon oikeuttaviin prosentteihin itse A. Sokan tuomaroimalla kouluradalla. Inna syötti Kisselle radan jälkeen porkkanoita niin, että hyvä ettei koko hevonen muuttunut kertaheitolla oranssiksi, ja alkoi saman tien suunnitella Kisselle kouluratsun uraa.

”Laukka näytti tosi hyvältä”, Inna pohti enimmäkseen itsekseen, ”vielä kun se vähän voimaa, niin voi aloittaa vaihtojen treenaamisen kunnolla…”

”Musta ei sitten tule kouluratsastajaa”, mä koin tarpeelliseksi ilmoittaa.

Inna vilkaisi mua ja tyrskähti. ”No ei, mutta pitäähän teidän selvitä tulevaisuudessa helposti vaativan B:n tehtävistä.”

”Sun pitää ehkä alkaa valmentaa mua, jos näin on”, mä totesin ja löysäsin Kissen satulavyötä. Se yritti hieroa oranssia vaahtoa turvastaan mun olkapäähän, mutta mä ehdin viime hetkellä huitaista sen pään kauemmaksi.

”Hypätään nyt ensin”, Innakin näytti tokeentuvan. ”Mutta kuinka osuvaa, että Kissellä meni nyt näin hyvin, kun se on kalat itsekin.”

Mä pyyhin intensiivisesti kuolapisaroita takiltani enkä aluksi ymmärtänyt yhtään, mitä Inna selitti. ”Mhhmm?”

”Kalat”, Inna toisti. ”Horoskooppimerkiltään. Kun sillä on syntymäpäivä kahden viikon päästä.”

”Hmm, niin”, mä nyökkäsin osakilpailun teeman palatessa mieleeni. Ehkä tähtien asennoilla tosiaan oli näppinsä pelissä.

Kissen erinomaisen suorituksen jälkeen oli pieni pettymys, että Branin rata kaatui kireyteen ja tahtirikkoihin. Mä suorastaan näin Amandan pyörittelevän tuomarinpenkiltä päätään sihteerin kirjatessa nelosia arvostelulomakkeeseen, ja Bran oli kouluosuuden jälkeen luokkansa viimeinen. Se ei ollut mikään kovin kummoinen CIC2-debyytti ja mua lievästi ärsytti radan jälkeen, mutta kuten Cellakin mua lohdutti, ei kouluosuus ollut koskaan ollut Branin vahvuus ja se voisi rata- ja maastoesteillä nostaa itsensä vielä reilusti luokan puolivälin yläpuolelle. Kissen kisaviikonloppu taas ei voinut lähteä alamäkeen, mikä oli toisaalta aika ankea ajatus, toisaalta jotenkin lohdullinen.

Illalla kotona, kun Josefina oli suihkussa, mä vielä googlettelin horoskooppeja. Sain selville, että mä itse olin kaksonen, ja että kalat kuten Kisse olivat ”tunteellisia, herkkiä ja taiteellisia, eivätkä koskaan ilkeitä”, mikä itse asiassa kuulostikin Kisseltä.

”Kalat elävät omassa herkässä maailmassaan”, mä luin ääneen ja nyökyttelin päätäni, kunnes kelasin sivua alaspäin terveysosioon. Se sai mut ensin naurahtamaan epäuskoisesti, sitten huolestumaan, ja lopuksi toivomaan hetken aikaa sormet ristissä, että horoskoopit olivat humpuukia, tai Kissen kisaura voisi loppua harmillisen lyhyeen.

Jalkojen epämuodostumat, liikavarpaat ja känsät ovat heille ominaisia. Kalat kärsivät herkästi myös henkisistä ongelmista.

Reissun päällä
8. toukokuuta 2021 #nowak

Mä en vielä matkallakaan osaa sanoa, oliko mun joululahja Josefinalle nerokas vai itsekäs. Tavallaan on ehkä outoa antaa avovaimolleen lahjaksi valmennus a) lajissa, jota harrastaa lähinnä itse, ja b) tuppautua tietenkin itse mukaan. Kuitenkin sitten, kun me molemmat päästään hevosten selkään ja ottamaan Nowakin haukankatseen alla ensimmäisiä verryttelyhyppyjä, mä alan jo vahvasti kallistua nerokkaan puolelle. Josefinan kasvoilla loistaa hymy, kun pahimmasta alkujännityksestä on päästy, ja Piki on tietysti luonnonlahjakkuus kaikessa mihin ryhtyy – niin tässäkin.

Koska Pikille sopivat tehtävät olisivat olleet Branille turhan helppoja, mulla on ratsunani Kisse. Kisse on viime kuukausina kehittänyt peruskuntoaan ja siitä on tullut kuin huomaamatta hivenen vahva, enkä mä saa sitä avuille ihan yhtä hyvin kuin tiedän Innan saavan. Mutta innokas ja iloinen tamma on, ja vaikka osaa esteistä se katsoo hieman epäillen ja mutkittelee niille lähestyessä, suurimmasta osasta mä saan sen kunnialla yli.

Me hypätään niityllä olevia esteitä ristiin rastiin, poiketaan silloin tällöin metsän puolella, laukataan läpi vesiesteestä ja keskustellaan välillä tehtävien ratsastamisesta ja optimaalisista linjoista. Franziska Nowak tietää lajista suunnilleen kaiken, ja se kiinnittää huomiota sellaisiinkin asioihin, mitä mä en osaa edes miettiä. Ratsastajan tarkoituksena on tehdä homma hevoselle mahdollisimman helpoksi, valmentaja muistuttaa. Ei estää hevosta tekemästä työtään. Ja pitämästä hauskaa, Franziska lisää naurahtaen.

Hauskaa nuoret tammat toden totta pitävät. Piki etenee sujuvasti jo aika vaikeisiin tehtäviin ja isoihin esteisiin, joita se ei tunnu jännittävän tippaakaan. Kisse taas jää välillä kireäksi lyhyelle laukalle ja hyppää sitten liioiteltuja kenguruloikkia esteiden yli, ja niiden jälkeen se purkaa painetta heittämällä railakkaan pukkihypyn useammin kuin kerran. Nitan kameransulkimen räpsähdyksistä mä arvelen, että nekin hetket päätyvät filmille.

”She needs a little more confidence”, Franziska Nowak kannustaa, kun me ollaan kokoonnuttu hetkeksi kuuntelemaan viimeisiä tehtäviä ja vinkkejä niiden ratsastukseen. ”Keep your legs very close. And no leaning forward!”

“She has enough confidence”, nainen kääntyy sitten hymyillen Josefinan ja Pikin puoleen. ”Take the last round with a super light hand, be super relaxed. She can go a bit faster, that’s alright! But not tenser.”

Kun Josefina kääntää Pikin esteitä kohden ja nostaa laukan, Nowak vinkkaa mulle silmää. ”Showjumpers are sometimes too afraid to go fast. But they’ll learn! It’s much more fun.”


Valmennuksen jälkeen me kävellään vielä lenkki metsän siimeksessä ja palataan sitten hevosautolle. Nita on käynyt täyttämässä vesiämpärit valmiiksi ja valuttanut niihin loraukset melassia. Kisse astelee suoraan oman vaaleanpunaisen sankonsa luokse ja painaa turpansa niin syvälle veteen, että osa loiskuu jo ylikin.

”Toi päätallikin oli tosi hieno”, Nita kertoo ja tarjoaa Pikille toista ämpäriä. ”Ihan viimeisen päälle kaikki, ja älyttömän siistiä.”
”Tänne voisi tulla treenilomalle”, mä haaveilen ja annan katseeni kiertää vielä maastoesteissä, joita tilukset ovat pullollaan. Vaikka Auburnissakin on erinomaiset puitteet ja hyvät mahdollisuudet treenata kenttää, Freequs on kuninkuuslajiin panostamisessa ihan omalla tasollaan.

”Olipa hauskaa”, Josefina toteaa tyytyväisenä ja taputtaa Pikiä kaksin käsin. ”Piki oli ihan paras.”
”Hyvää joulua”, mä virnistän, kierrän käteni Josefinan hartian ympärille ja rutistan. ”Mitäköhän ensi vuonna keksitään?”

Leijona
#kallacupleo

Miten valmistautua kisoihin yli tuhannen kilometrin päästä? Tai paikan päällä sitten, kun kaikkiin valmisteluihin on kokonaisuudessaan aikaa (1) päivä? Mun taktiikka on tietenkin laittaa kaikki muut tekemään suurin työ mun puolesta, eli delegoida.

Koska Kisse ei ensinkään ole mun hevonen, se on saanut kesän ajan sopivasti liikuntaa ja lepoa mun poissaolosta huolimatta. Tietysti siitä voitaisiin keskustella, olisiko kisakuskin hyvä käydä nuoren hevosen selässä edes muutaman kerran ennen kilpailuja parin kuukauden tauon jälkeen, mutta koska sellaiseen ei ole aikaa, on asian syvällisempi pohtiminen kohtuullisen turhaa. Mä ehdin Purtsilaan kisoja edeltävänä torstaina reilusti iltayhdeksän jälkeen ja ratsastan Kissellä ehkä puoli tuntia kentällä. Siinä ajassa mä suunnilleen palautan mieleeni, miten Kisse liikkuu ja miten sitä ratsastetaan, mutta kovin toiveikasta olotilaa iltaratsastus keinovalojen loisteessa ei jätä.

Kisse on kerännyt kesän aikana hitusen massaa ja tuntuu liikkuvan voimakkaammin. Siinä missä se alkukeväällä ei välillä halunnut hyväksyä tuntumaa ollenkaan, tuntuu se nyt hakeutuvan tiiviimmälle kuolaintuelle, paikoin liikaakin. Laukassa se puree kiinni kuolaimeen ja meinaa lähteä kiikuttamaan mua pitkin kenttää, eikä me esitetä varmaan yhtään ainoaa tahdikasta harjoituslaukka-askelta koko treenin aikana.

Inna istuu selkäännousujakkaralla kentän keskellä, katselee mun keventelyä ja näyttää huolestuneelta.
”Onko se vahva edestä?” brunette kyselee. ”Näyttää vähän vahvalta.”
”Eipä liiemmin”, mä valehtelen sujuvasti. ”Eiköhän se tästä. Huomenna jos verryttelisi vain ihan lyhyesti, niin se ei ehdi väsyä.”
”Joo”, Inna nyökkää. ”Mä pesen ja letitän sen vielä aamulla. Ja kamat onkin jo valmiina. Että nähdään vain huomenna Auburnissa sitten.”

”Okei, kiitos”, mä sanon ja Kissen selästä alas hypättyäni annan tamman ohjat sen omistajalle. Inna katoaa pimeään metsään kävelemään sen kanssa loppukäyntejä, kun mä pyyhällän seuraavaan kohteeseen kuin mikäkin maailmankansalainen. Kokonaisuudessaan mun Purtsila-visiitti kestää ehkä kolme varttia ja jos teiniosasto olisi ollut paikalla, mä saisin taatusti kuulla asiasta kiertoreittiä myöhemmin, mutta talli on pimeä ja hiljainen.

Perjantai valkenee harmaana. Kun mä iltapäivällä verryttelyssä hölköttelen toinen toistaan hienompien nuorten hevosten seassa ohjalle edelleen painavan Kissen selässä, mä hautaan viimeisetkin kisamenestystoiveet kentän hiekkaan. Onneksi osakilpailuja olisi vielä yksi jäljellä – ehkä tamma pääsisi näyttämään siellä osaamistaan vähän paremmin valmistautuneen ratsastajan kanssa.

Kisse kuitenkin yllättää kaikki – tai ainakin mut ja verryttelyssä päätään pudistelleen Innan.

Tamma lienee kanavoinut itseensä jotain tähtikartan Leijona-energiaa, sillä ”uhkean liioiteltu itseluottamus” kuvaa tamman asennetta kisaradalla täydellisesti. Se suorittaa korvat tötteröllä helpon C:n tehtävät iloisesti, innokkaasti, huolellisesti ja ennen kaikkea tarkasti. Mä istun sen satulassa niin hyvin kuin esteratsastajan koivillani ja käsilläni osaan ja yritän osua kirjaimiin siellä, missä niihin pitää osua. Koska C-tason radassa täsmällisyys on päivän sana, tuomarit Lastrong ja Näyhö suorastaan ihastuvat meihin ja palkitsevat radan uskomattomalla 66,77 prosentilla.

Tamman ratsastettavuuteen nähden ne ovat hyvät prosentit, ja hyvä on kymmenes sijakin. Inna ottaa Kissen radan jälkeen hoteisiinsa, kun mä lähden etsimään päivän toista kirjavaa ratsuani. Samalla on hyvä hetki alkaa siirtää ajatuksia seuraavan päivän maastoesterataan, johon valmistautuminen on ollut sekä hevosten että mun osalta entistä laihempaa – mä en ole hypännyt maastoradalla koko kesänä varmaan kertaakaan, ja Kissellä viimeksi toukokuussa.

Ei auta kuin toivoa, että Leijona-energia pysyy yllä; ehkä mieluiten saavuttaisi mut itsenikin.

"Stina!" Inna sähähti Kissen karsinasta heti, kun näki vihreätukkaisen naisen.
Stina karjahti säikähdyksestä, jota sitten Kissekin säpsähti ja terästäytyi. Sen mustat korvat nousivat ylös ja kaula muuttui kirahvimaiseksi. Samalla se tuntui esittävän myös lohikäärmettä.
"Jumalauta, älä säikyttele!" Stina murahti ja piti kättään rintansa päällä.
"Et usko", Inna aloitti jo juttuaan. "Jarkko on vittu Aro."
"Häh? Siis mikä?"
"Jarkon sukunimi on Aro ja se on Jessen serkku."
"Että kuinka?" Stina kysyi ja hänen mielenkiintonsa heräsi samalla, kun leuka hipoi Purtsilan tallikäytävän lattiaa.
"No vittu kyllä. Viikonloppuna Powereilla me törmättiin Ritvaan ja kaikki paljastui", brunette levitti epäuskoisena käsiään. "Jarkko on vittu Jarkko Aro, Jessen serkku."
"Ei jumalauta", Stina henkäisi. "Miten sä et tiennyt sitä aikaisemmin? Kai sä olet stalkannut sen somen?"
"No en! En mä.. En tiiä miksen, mutta en ollut kiinnittänyt koko sukunimeen mitään huomiota."

Ehkä siihen vaikutti, että Jarkko oli useammin Innan luona Kallassa kuin hän Helsingissä. Sitä paitsi, jos Inna olisikin laittanut sukunimeen miehen ovessa enemmän huomiota, olisiko hän mitenkään ajatellut sitä sen enempää? Tuskin. Hän olisi varmaan naureskellut itsekseen yhteensattumalle ja jatkanut kuhertelua.

"Tämmöiset asiat pitää Inna selvittää", Stina puuskahti. ”Ennen kuin jotain tämmöistä paljastuu.”
"Ugh."
"No, tietääkö se sun ja Jessen uudesta vuodesta?" Stina kysyi ääntään madaltamatta.
Inna ei ehtinyt sihistä häntä olemaan hiljempaa. Purtseilla pyöri sellaista väkeä, että juorut kulkisivat varmasti vääriin korviin. Ja kuten karmalla on tapana tapahtua, Verneri ilmestyi talliin Salsaa taluttaen.

"Moi", Verneri vain murahti, vei Salsan karsinaansa ja katosi.
"Voi vittu. Kuulikohan se?" Inna kysyi.
"Aivan varmasti. Mutta ei sillä ole väliä, te erositte jo vuosi sitten."
"Tuskin Verkku silti haluaa kuulla mun panneen Jesseä uutena vuotena", Inna murahti. "Ei muakaan kiinnosta kuulla ketä se panee ja missä panee.
”Niin varmaan..”
”Lähde Inkan kanssa maastoon”, Inna jätti Stinan huomiotta ja vaati. ”Laita Jesselle viestiä, ettei sen tarvi tulla liikuttaan. Tai voin mäkin sille soittaa, siitä se varmasti ilahtuu."

Vartin päästä he kävelivät jo metsätiellä. Kisse tuntui yllättävää kyllä sietävän toista tammaa vierellään, joten Inna saattoi ratsastaa Inkan rinnalla.
"Anteeksi, mitä?" Stina nauroi räkättäen.
"No joo-o", Inna vastasi. "Ritva kutsui meidät Jesselle grillaamaan, joten kaikkien paljastuksien lisäksi me vietettiin siellä iltaa."
"Ja Matilda oli siellä kanssa?"
"Oli tietenkin. Arvaa oliko kiusallista? Jos me ei tulla Matildan kanssa muuten toimeen, niin sit Ritva vielä pakotti meidät istumaan samassa pöydässä. Hyvä, ettei pakottanut meitä saunaa! Eihän Ritva mistään mitään tietty tiennyt…"

Stinaa tuntui tilanne lähinnä naurattavan. Inna mulkoili ystäväänsä alta kulmain, vaikka lopulta luultavasti parin päivän päästä hän itsekin naureskelisi tilanteelle. Olihan se nyt koominen yhteensattuma! Helsingistä löydetty säätö paljastui ystävän serkuksi. Millä helvetin todennäköisyydellä??

Kissen ja Inkan kävellessä reippaasti eteenpäin, Inna kertoi koko illankulun Stinalle. Räkätys kuului koko Kallan metsäisillä teillä, kun Stina nautti Innan tarinoista. Ainut, jolla tuntui olevan tylsää akkojen juoruhetkessä, oli Kisse. Saakutin energinen tamma, yritti koko ajan rikkoa rennon kävelyn raville. Erityisesti niissä kohdissa, joissa se oli tottunut ottamaan spurttia alleen. Inna joutui koko ajan kokoamaan ohjat uudestaan käsiinsä, kun nuorempi mustakirjava kiskoi päätään.

”Tuolla tulee hyvä laukkapätkä”, Inna sanoi. ”Pakko päästää tää purkaan energiaa tai palaan tallille pää kainalossa…”
”Joo! Jesse tuskin innostuu, jos liikutus on  vain kävelyretki”, Stina myöntyi ja nostikin heti Inkalla laukalla. ”VIIMEINEN ON MÄTÄMUNA!”
”Ei helvetti Stina!!” Inna rääkäisi, kun Kisse kiskoi itsensä laukkaan kilpailuvietti heräten ja omistajansa roikkuen satulassa.