Kissen päiväkirja

Pennilä Derby
8.-10.10.2021, Kuuvuoren ratsastuskeskus

Kissen kauden viimeinen ulkokenttäkisa on samalla tamman ensimmäinen pidempi kisareissu: näin kauaksi kotoa se ei vielä koskaan päässyt. Harrasteluokka sinällään on Kisselle helppo, onhan se kisannut kotona tuttaria koko kauden. Toki merituuli tai vaikka erikoisenväriset puomit voisivat saada nuoren hevosen maailman järkkymään sekunneissa, mutta siihen mä en voi kotitreeneistä käsin vaikuttaa. Huipputuloksen sijaan mun tavoitteena onkin saada Kisselle hyvä kokemus pitkistä kisaviikonlopuista ja vieraista olosuhteista. Sitä silmällä pitäen Kissen valmistautuminen kilpailuun ei siis sisällä kouluohjelman kohtien hinkkaamista tai uusintarataharjoituksia. Sen sijaan mä teen tamman kanssa niitä asioita, jotka saavat sen hyvälle tuulelle ja pitävät sen energiatasot sopivina: pitkiä maastolaukkoja syksyisen peltomaiseman halki, taivutteluja Purtsilan rapaisella kentällä matalalla roikkuvien pilvien alla, jumppasarjoja maneesilla sateen hakatessa peltikattoa. Yksityiskohtiin keskittymisen aika olisi myöhemmin, sitten talven pitkinä kuukausina, kun maastoesteistä saattoi enää vain haaveilla.

Pennilä Derby
Harrasteluokka - sijoitus 1/3
Tuotosluokka. Ohje: liitä osallistumisen yhteyteen lyhyt sanallinen kuvaus (N. 100 sanaa)/kuva ratsukon valmistautumisesta kauden viimeiseen ulkokenttäkilpailuun. Teemana syksy!

26. lokakuuta 2021

Hyvin menneen Pennillä Derbyn jälkeen Pikkucup oli ollut pikku (heh) pettymys. Kisse oli aloittanut kisat lupaavasti tekemällä tasaisen, täsmällisen kouluohjelman, jota Innakin oli kehaissut areenan laidalta. Kaksi puomia rataesteillä ja reilusti yliaikaa maastossa olivat kuitenkin tiputtaneet meidät neljänneksi viimeiselle sijalle. Arne Rosengård oli tietenkin ollut paikalla todistamassa mun räpiköintiä, ja vaikka Josefina vakuutti ettei se ajatellut mun olevan surkimus (eikä Harlessiekaan suoranaisesti menestynyt), mä en ollut asiasta lainkaan varma.

Oli ehkä hyvä, että Kissen kisakausi alkoi lähennellä loppuaan: jäljellä oli enää Kalla Cupin viimeinen osakilpailu. Nuori tamma oli tehnyt hyvää työtä kesän kilpailuissa, sijoittunutkin useamman kerran, ja talvitauko tekisi sille taatusti hyvää. Kisse saisi ensin levätä ja sitten voimistua ja kehittyä seuraavia koitoksia ajatellen. Mä tiesin, että Innalla ja äidille oli sen varalle varsasuunnitelmia jo seuraavalle vuodelle, jos naiset pääsisivät orista yhteisymmärrykseen, mikä tietysti hankaloittaisi seuraavaa kisakautta oleellisesti.

Sitä ennen mulla oli kuitenkin Kissen pään menoksi vielä yksi seikkailu.

Ilmoitin Kissen sinne kenttäkatselmukseen Ahvenanmaalle, mä ilmoitin viestillä sekä äidille että Innalle. Kisse käveli mun alla pitkin ohjin rennolla askeleella, ja mä mietin, että eipä olisi tämäkään onnistunut vielä viime vuonna. Nyt mä saatoin olla jo melko varma, ettei se yhtäkkiä sinkoaisi jonnekin horisonttiin, vaikka tietysti ratsastaessa pitäisi oikeastaan keskittyä, noh, ratsastukseen.

Me oltiin kuitenkin jo lopettelemassa, ja Kisse oli päässyt purkamaan enimmät energiansa laukkatreeniin. Mä olin jumpannut sitä askeleenpidennyksillä ja -lyhennyksillä sekä huristellut muutamat laukanvaihdotkin. Ne eivät olisi Innan kriteerejä kyllä täyttäneet, mutta ainakin mä pääsin laukasta toiseen ja takaisin.

Mun puhelin livahti äkkiä taskuun, kun ruskeahiuksinen nainen ja rautias ruuna kopsuttelivat hämärtyvässä illassa tallista kohti kenttää. Kaikesta päätellen Kaajapuroille oli muuttanut uusi asukas.

”Mä oon just lopettelemassa, tulkaa vaan”, mä sanoin nopeasti, kun kaksikko jäi odottelemaan kentän laidalle sisään astumisen sijaan. Kisse luimisti korviaan, ja jämäkkärunkoinen ruuna höristi sille omiaan pienen puhahduksen saattelemana.

”Me odotellaan”, nainen vastasi jämptisti ja heilautti kädessään olevaa juoksutusliinaa kevyesti.

Muuta se ei sitten sanonutkaan, ja mä kävelin vielä kaksi kierrosta, ennen kuin hyppäsin alas Kissen selästä.

”Mä oon Rasmus”, koin parhaaksi esittäytyä, kun nainen talutti hevosensa kentän puolelle ja lähti kiertämään sen kanssa kaviouraa.

”Maarit”, nainen nyökkäsi takaisin, mutta kovin isoa hymynkaretta siitä ei kyllä irronnut.

Mua se ei luonnollisesti haitannut – ja sitä paitsi munkin hymyt olivat vähissä, kun aloin miettiä, että seuraavaksi mun pitäisi pyyhältää Murronmaalle etsimään asua Halloween-juhliin. Lauantaihin oli enää muutama hassu päivä.

---

Ensimmäinen adventtisunnuntai:
Aamu Ahvenanmaalla
28. marraskuuta
Kirjoitettu yhdessä @Jusu R. kanssa

Ahvenanmaalla on muutama aste pakkasta ja maassa jotain valkoista. Varsinaiseksi lumipeitteeksi sitä ei pysty kutsumaan, mutta maisema vaikuttaa silti valoisammalta kuin lähtiessä Kallassa.

Vaikka aamu ei ole oikeastaan vielä edes valjennut, Kuuvuoren ratsastuskeskus vilisee puunattuja ja suittuja hevosia. Käynnissä on nuorten kenttähevosten katselmus, jonne Kisse on saapunut pitämään Kallan lippua korkealla yhdessä itse Sokkien kasvatin, Kallan Kärpän (jonka oikea nimi on Rasmukselle liian vaikea muistettavaksi), kanssa.

Vaikka edessä on taatusti mielenkiintoinen ja hyödyllinen päivä, Rasmus ei voi väittää tuntevansa oloaan kovin virkeäksi. Edellisilta oli venähtänyt pitkäksi ja aamulla herätys oli soinut selvästi liian aikaisin. Hän harjaa Kissen kirjavaa kylkeä rivakoin vedoin, ja Josefina letittää tamman harjaa matalalla korokkeella seisten.

“Onneksi Kisse on jo viisi”, Rasmus haukottelee. “Seitsemän olisi ollut kyllä ihan epäinhimillinen aloitusaika.”

“Joo, hyvä näin”, Josefina hymähtää. Kaksi-, kolmi- ja nelivuotiaat kenttähevoset ovat aloittaneet aamun jo muutama tunti sitten irtohypytyksellä, ja Kissen vuoro rakennearvostelun kautta askellajikokeeseen koittaa hieman ennen kymmentä.

“Kunhan Kisse ei vain heitä sitä testiratsastajaa tantereeseen”, Rasmus toivoo ja taputtaa tammaa lavalle. “Kaikki muu on ok, mutta se olisi vähän noloa.”

“Eihän Kisse nyt sellaista tekisi”, Josefina sanoo luottavaisena. Hän kääntää viimeisen kapean letin sykerölle ja kiinnittää sen kuminauhalla. “Valmista tuli.”

“Kiitos, sä pelastit tänkin päivän. Ei tartte ainakaan Kissen ulkomuotoa hävetä.” Rasmus kiertää kätensä Josefinan vyötärölle ja nostaa hänet alas jakkaralta pienen pyörähdyksen kera. Kissen ottaa väistöaskeleen kauemmas ja muljauttaa silmiään.

“Eipäs nyt liioitella”, Josefina naurahtaa. “Tänä vuonna saat joululahjaksi jonkun letitysoppaan, ja voit saada tukiopetustakin.”

“Odotan innolla”, Rasmus painaa suukon kihlattunsa poskelle. Joulu - sekin on toden totta tulossa. Mitäköhän Josefina saisi joululahjaksi? Siitä Rasmuksella ei ole vielä aavistustakaan.

"Niin varmaan", Josefina tyrskähtää, venyttää vähän niskaansa ja hymähtää sitten: "Arvaa mitä mä odotan?"

"Kahvia?" Rasmus ehdottaa. "Ja joulua. Sä odotat aina joulua."

"Niitäkin. Mutta sitten sitä, että päästään taas kotiin ja ollaan siellä ihan kokonainen kuukausi tai ehkä jopa kaksi."

"Me ollaan kyllä reissattu tänä vuonna paljon", Rasmus sanoo ja näyttää hetkisen hivenen huolestuneelta. "Olisitko sä kuitenkin halunnut että oltaisiin jääty kotiin?"

Josefina pudistaa topakasti päätään ja tuntee Kissen hamuilevan hänen poninhäntäänsä. Nainen astahtaa puoli askelta eteenpäin, sillä hevosenkuola hiuksissa ei ole hänen haaveilemansa look.

"Tämä on Kisselle hyvä tapahtuma", Josefina sanoo. "Ja musta oli kiva tulla mukaan. Mä jaksan kyllä aina reissata sun kanssasi."

Se nostattaa Rasmuksen kasvoille pienen mutta sitäkin lämpimämmän hymyn. Kaikkia tulevia seikkailuita on lähestulkoon vaikea malttaa odottaa ja sitäkin mahdottomampi ennustaa. Ties minne heidän tiensä vielä johtaa!

"Hyvä sitten", Rasmus tuumaa, silittää Kisseä ja vilkaisee rannekelloaan. "No, käydäänkö etsimässä sitä kahvia ennen kuin pitää pistää töpinäksi?"
"Käydään ihmeessä", Josefina päättää.

Käsi kädessä nuoret jättävät Kissen jabakarsinan toviksi taakseen. Matka ja tapahtuma on epäilemättä hyvää kokemusta nuorelle tammalle, mutta mikäs sen parempaa kuin huvin ja hyödyn yhdistäminen.

20.11.2021
Yhtä iloinen kuin Granni #scorpio #hallimaastoesteosuus
Maneesissa kuului Kissen kovaääninen pärskintä ja kavioiden kopse, kun Rasmus ohjasi tammaa kohti seuraavaa radan estettä. Seisoin katsomossa kädet työnnettyinä toppaliivin taskuihin. Hitsit. Huomasin heti, että Kisse eteni aivan liian nopeasti ihanneaikaan nähden, eikä Rasmus saanut tammaan kunnolla otetta. Rasmuksella oli kova työ saada Kisse siististi esteeltä seuraavalle, koska se tässä oli tärkeää. Kisse oli näyttänyt kyntensä kisakautensa alussa, pärjännyt loistavasti, mutta sitten hyytynyt.

Tai no ei hyytynyt.

Nytkin Kissellä oli vain virtaa ja tahtoa tehdä miten itse halusi. Purin hieman hammastani, kun toiseksi viimeisen esteen kohdalla ihanneaikaan oli vielä paljon aikaa. Rasmus tulisi Kissen kanssa maaliin aivan liian aikaisin, eikä hidastelu enää auttanut. Virhepisteitä olisi takuusti tiedossa. Jep, 31 sekuntia liian nopea, se oli aivan liian hätäistä.

Taputin kuitenkin suorituksen päätteeksi ja lähdin ulos maneesista, jossa Rasmus oli jo Kissen kanssa. Mies ei näyttänyt tyytyväiseltä ja pudisteli hieman päätään.

”Anna mä otan sen”, sanoin, kun pääsin heidän luokseen.
Rasmus vain nyökkäsi ja laskeutui alas selästä.
”Lakkaa murehtimasta, huomenna on vielä rataesteet”, komensin Alsilaa.
”Ei se enää riitä”, Rasmus vastasi. ”En saanut siihen kunnolla-”
”Joo, mä huomasin, mutta ihan tosi. Kissellä oli hyvä alkukausi, se on vielä nuori, joten ei se voi jaksaa.”
”No, se nimenomaan jaksaisi”, Rasmus mutisi. ”Eikä sitä enää ensi kaudella kisata.”

Kohautin olkiani ja taputin Kisseä kaulalle. Jaana Alsila oli viimeinkin saanut tahtonta lävitse. Olin hieman pitkin hampain suostunut siihen, että Kisse astutettaisiin seuraavasta kiimasta. Orin etsinnätkin oltiin päätetty jo ja isäksi löydetty Eppu.

”Sitä suuremmalla syyllä annetaan sille nyt armoa”, yritin järkeillä. ”Kisse joutuu pian kovanpaikan eteen ja siitä tulee varmasti yhtä iloinen emä kuin Grannista.”
Jos vain ensimmäisellä yrityksellä onnistaisi, tiedossa olisi mulle varsakesä. Myönnettäköön, että olin innoissani. En ollut pitkään aikaan saanut kokea sitä oman kasvatin kanssa. Sen se teetti, kun oli tykästynyt oreihin.

”Mm”, Rasmus mutisi.
”Menes nyt Branin kimppuun”, hoputin. ”Ja jätä Kisse rauhaan tältä päivältä. Mä vien sen takaisin Kaajapuroille.”

Odottamatta vastausta siirsin huomioni löysäämään vaaleanahkaisen satulan vyön ja nostamaan jalustimet ylös. Vilkaisin vain hieman, että Rasmuksen selkä tosiaan olisi matkalla talliin.

1.7.2022
On kuulumisia, ja sit on myös varsakuulumisia
Pysäytin autoni Vernerin valkoisen Subarun viereen. Jossain vaiheessa sen näkeminen olisi saanut minut katselemaan jatkuvasti ympärilleni siinä toivossa, ettei tiemme kohtaisi. Kevään aikana olin oppinut kuitenkin olemaan jo välittämättä. Kasvaimen poisto oli tuonut paljon muuta ajateltavaa kuin eksät. Kaksi leikkausta, joista toinen oli ollut huhtikuussa ja silloin oltiin huolehdittu kaikki loput pois sekä tehty ihonsiirtoa. Nyt olin parannellut leikkaushaavaa pari kuukautta ja se alkoi näyttää hyvältä.

Onneksi kasvaimella ei ollut etäpesäkkeitä missään ja tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kaikki oli saatu pois. Mutta kyllä minun mielenterveyteni oli ollut koetuksella koko ajan. Pelkäsin samaa kohtaloa kuin tätini Elsa oli joutunut kokemaan. Vakava aivokasvain, johon hän lopulta kuoli. Kaikki säikäyttikin minut niin pahasti, että toisen leikkauksen kanssa olin jutellut tulevaisuudesta Jarkon kanssa vakavasti. Ilmaissut mitä haluaisin seuraavaksi elämässäni. Pelkäsin, ettei Jarkko haluaisi samoja asioita, mutta olin onneksi väärässä.

Kiristin ponnariani, joka tuli mustan NY-lippiksen reiästä ulos ja työnsin aurinkolaseja paremmin nenälleni. Otin vielä puhelimeni penkiltä ja nousin ulos autosta. En vaivautunut ottamaan edes avaimia virtalukosta.

Sää oli aurinkoinen ja minulla olikin päällä farkkushortsit, mutta leikkausarven suojana viininpunainen pitkähihainen. Huomasin Vernerin olevan kentällä Loven kanssa ja heilautin miehelle kättäni. Vastaukseksi vain nyökkäyksen. Otin suunnakseni laitumen, jossa Kisse oli saanut olla koko alkukesän. En ollut käynyt tallilla hetkeen ja vaihtanut tamman kuulumisia vain Tiinan kanssa. Tiina tietenkin ymmärsi tilanteeni ja oli kieltänyt minua murehtimasta Kissestä. Onneksi Alsilan Jaana oli myös itse käynyt enemmän Kissen luona, nyt kun Rasse oli taas kesän Saksassa.

Päästyäni laitumen luokse, pujahdin rautalangoista sisään ja etsin katseellani Kisseä. Luoja, että sen maha oli taas kasvanut. Olihan se odotettavissa, kun sen kantoaika oli jo lopussa. Kisse seisoi muiden joukossa ja kohotti päänsä nurmimättäästä, kun vihelsin. Sen korvat olivat hörössä ja näin suoraan etusuunnasta se näytti VALTAVALTA. Oikeastaan niin valtavalta, ettei olisi uskonut sen kantavan vain yhtä varsaa. Vielä hauskemmalta näytti, kun se lähti lyllertämään minua kohti. Hymyilin sille ja tarjosin rapsutuksia päähän.

”Heippa tyttö.”

Varsomisen ollessa niin lähellä, tarkistin Kissen läpikotaisin. Siinä oli kaikki merkit ilmassa, että pian olisi aika. Lisäksi sille oli kertynyt jo vahatipat, joten Kissen olisi aika muuttaa takaisin talliin. Onneksi varsa ei syntynyt laitumelle. Kävin hakemassa laitumen viereltä Kissen riimun ja narun. Kävelimme kaikessa rauhassa takaisin tallille ja annoin Kissen nautiskella myös ojien antimista.

Tallissa laitoin Kissen karsinaansa ja heitin sille hieman heinää. Verneri treenasi vielä Lovea kentällä, joten suuntasin miehen luokse.

”Moi”, tervehdin.
Verkku siirsi mustan orin käyntiin ja tarjosi sille hetkeksi pidempää ohjaa.
”Moi.”
”Toi.. Kisselle on kertynyt vahatipat”, kerroin. ”Toin sen nyt takaisin talliin, mutta mun pitää mennä vielä muualle asioille, niin…”
”Älä huoli. Ilmoitan kyllä, jos se aloittaa varsomisen”, Verneri lupasi.
Hymyilin. ”Hyvä, kiitos.”
”Mm… Inna”, Verneri aloitti yllättävän varovasti kuin ei olisi tiennyt oliko hänellä siihen lupaa. ”Joko sä voit paremmin?”
”Joo, voin”, kerroin. ”Mitään vaarallista ei pitäisi enää olla.”
”No, hyvä kuulla.”
”Mm, joo, soittele jos Kissen tilanteessa tapahtuu muutoksia. Tulen käymään vielä illalla.”
”Okei.”

Hetken me odotimme molemmat sanoisiko toinen jotain. Sitten mutisin tyypillisen suomalaisittain ”joototamänytmeenheippa” ja suuntasin autolleni. Autossa laitoin viestiä myös Jaanalle.

Kisse varsoo pian. Vahatipat. Tarkkaillaan, ilmottelen sit.

Kuinka ollakaan. Illalla Verneri ilmoitti Kissen olevan levoton ja varsovan pian. Seuraavan yön aikana syntyi terve rautiaankirjava orivarsa.