Vs: Tallipäiväkirja 2017-19

Gabriella S. 30.12.17 20:34

29.12.2017

Keli oli saanut minut todella huonolle tuulelle - tai ei niinkään keli, vaan sen seuraukset. Ihanat pakkaskelit eivät kauaa kestäneet, kun tilalle tuli nilkkoihin asti upottava sohjo ja musta paholainenkin on jäänyt sutimaan paikalleen monen monta kertaa. Oli suorastaan ihme, että pääsin ajamaan tallille asti, mutta se vaati loskan lentämistä metrien päähän. Toivottavasti kukaan kävelijä ei kastunut matkalla takiani.

Olin jo pari kertaa käynyt tekemässä Auburnissa tallivuoroja ja nyt olisi vuorossa vuoden viimeinen omalta osaltani. Tallitöiden tekeminen oli oivaa vaihtelua muulle elämälle ja nautin siitä täysin rinnoin. Annaa ei näkynyt missään, vaikka tällä oli tunti vielä työaikaa yhtä aikaa kanssani. Kello ei ollut kuitenkaan vielä tasan kaksi, joten kävin kiertämässä tallin ympäri ulkokautta, josko Anna sattuisi tulemaan vastaan, niin pääsisin ajan tasalle millä mallilla hommat oli. Löysin violettipäisen naisen siivoamasta Santun tarhaa ja päiväruokinta oli kuulemma jo tehty.
"Selvä homma. Meen sitten varmaan tästä jatkamaan karsinoiden siivousta." huikkasin naiselle ja suuntasin talliin. Matkalla talliin löysin tietysti kumppareissani pihan liukkaimman kohdan ja vetäisin lipat vesilammikkoon.
"VOI SAATANA!" kirosin tuuriani kovaan ääneen, uskoisin väittää että Anna oli kuullut sen myös. Nousin ylös ja ravistelin vaatteitani kuivaksi vaikkakin ihan turhaan. Juuri tällä kertaa ei sattunut varavaate-kassi mukaan, mutta onneksi kaapissa oli sentään kuivat ratsastushousut. Muuten sain pärjätä niillä, mitä päälleni olin pukenut.

Paskanmättökin osasi olla välillä hyvin terapeuttista, joten uskoin että kiukkukin alkaa laantua kun pääsee mättämään sitä itseään. Ja niin siinä kävi. Mitä pidemmälle karsinoiden siivous eteni, sitä nopeammin kiukku laantui. Sain karsinat siivottua yllättävän reippaaseen tahtiin, joten pääsin ajoissa lakaisemaan lattioita. Tässähän vielä ehtisi kahvitauon pitää ennen hevosen sisälle ottamista. Tuumasta toimeen, suuntasin tallituvalle kahvin keittoon. Siellä odottikin iloinen yllätys ja kahvia oli valmiina pannussa. Siitä en tiennyt, kauan se oli seissyt pannussa, mutta sillä ei nyt olisi väliä. Kuuma kuppi höyryävää kahvia teki ehdottomasti hyvää, kun vaatteet eivät vieläkään olleet kuivaneet. Kylmä iski luihin ja ytimiin asti. Ensi kerralla otan varavaatteita kassillisen mukaan tallille - sen päätin!

Lotta A. 11.02.18 0:23

11.2.2018

Mun on pakko ottaa asia tänään Amandan kanssa puheeksi. Mun on pakko.. ajattelin, kun parkkeerasin autoni tallin pihaan. Mulla oli edessä pitkähkö iltatalli, mutta Mustis ansaitsi nyt vapaapäivän. Se oli mennyt viikon treeneissä kivasti, enkä edes keksinyt, mitä voisimme tänään treenata – maastoilukin tuntui jotenkin yllättävän tylsältä vaihtoehdolta.

Olin jo kävelemässä tallin ovelle, kun huomasin poliisiauton, joka oli parkkeerattu kartanon edustalle. Pysähdyin ja vilkuilin talon ja tallin väliä, mutta lopulta päätin olla tunkematta nokkaani ainakaan liian syvästi asioihin, jotka eivät todennäköisesti minulle kuuluneet.

Tervehdin Jonathania ja päätin tarkistaa, oliko Amanda toimistossa. Toimisto oli kuitenkin tyhjä. Palasin takaisin karsinalle, missä Jonathan oli siivoamassa.
”Onko Amandaa näkynyt?” kysyin huolettoman oloisena.
”Ei ole. Hän on varmaan kartanolla.” mies vastasi.
”Ah. Okei.” hymähdin ja hymyilin miehelle. ”Mun on kai sit keksittävä jotain tekemistä itselleni.”
”Itse asiassa, nyt kun sanoit, niin mun piti laittaa loungesta viimekuun lehdet paperinkeräykseen. Viitsisitkö sä hoitaa sen?” Jonathan ehdotti.
”Joo, toki. Uskon, että se voittaa peukaloiden pyörittelemisen.” sanoin ja suuntasin loungeen.

Lehtipino loungessa näytti varsin rähjäiseltä. Nappasin kuitenkin pinon eteeni ja ryhdyin hommaan. Kiiltäväkantiset hevoslehdet ja tämän kuun sanomalehdet saivat jäädä, mutta todella jouduin tarkistamaan lehti kerrallaan, ettei mitään väärää tullut heitettyä pois. Minua jäi kuitenkin häiritsemään, sillä eräs lehti puuttui. Kallan sanomien 6. tammikuuta ilmestynyt lehti ei ollut pinossa. Kohautin kuitenkin vain olkiani ja laitoin lehdet kassiin odottamaan poisvientiä.

Vilkaisin ulos ikkunasta ja näin kartanon pääoven aukeavan. Virka-asuinen poliisi poistui ovesta ja ovenrakoon jäi seisomaan pitkä ja solakka vaaleaverikkö. Nainen seurasi katsellaan poistuvaa poliisiautoa ja lopulta kääntyi sulkien oven perässään. Tylsistyneenä nousin penkiltä. Ainakin tiesin nyt, missä Amanda olisi. Päätin palata Jonathanin luokse.

Mies oli ehtinyt siirtyä pari karsinaa eteenpäin.
”Tiedätkö miksi poliisi kävi kartanolla?” kysyin mieheltä uteliaana.
”Poliisi?” mies pysähtyi ja nosti katseensa karkailevista lantapalleroista minuun.
”Niin. Onko tallilla taas tapahtunut jotain ikävää?”
”Ei. Ei mun tietääkseni.” mies virkkoi ja palasi työtehtävänsä pariin.
”Okei. Mä käyn kartanolla ja jos sulla on vielä näitä karsinoita siivottavana, niin voin auttaa.” sanoin ja vedin takkini vetoketjun kiinni suunnaten ulkoilmaan.

Koputin muutaman kerran terävästi Amandan yksityishuoneiston oveen ja jäin odottamaan.
Hetken päästä vaaleaverikkö saapui avaamaan oven.
”Ai hei Lotta.” nainen tervehti yllättyneen oloisena.
”Hei. Meidän pitäisi puhua. Olisiko sulla mitenkään aikaa nyt ennen mun tallivuoroa?” kysyin mahdollisimman ystävällisesti.
”Valitettavasti minun täytyy nyt keskustella eräästä asiasta Isabellan kanssa.” Jää naisen silmissä ei hellittänyt hetkeksikään.
”Osaisitko sanoa, milloin sinulle sopii?” kysyin varovaisesti.
”En osaa. Minulla on paljon töitä, kilpailutkin pitää järjestää, mutta yritän saada aikaiseksi jutella kanssasi jossain välissä.” nainen töksäytti.

Olin vain nyökännyt ja poistunut. Tilanne suorastaan turhautti minua ja Amanda vaikutti salaavan jotain. Yleensä hänellä tuntui olevan aikaa kisojenkin alla vähän tätä enemmän. Lopulta tyydyin kohtalooni ja riensin auttamaan Jonathania.

#auburninmysteeri | Kallan Sanomat 6.1.2018

Gabriella S. 14.02.18 19:34

14.02.2018

"Älä älä älä kuvittelekaan toivottelevas mitään ystävänpäiviä. Se on vaan yks päivä muiden joukossa." huikkasin Jonnylle, ennenkuin mies ehti sanoa jotain, mikä ei merkitsisi minulle mitään.
"Öö.. Meinasin kyllä vaan toivottaa hyvät huomenet." brunette tokaisi hieman hämillään.
"Ai.. No sitten. Huomenta. Mennään heti vaan töihin. Tai oikeastaan, voitko keittää kahvia, niin meen laittaa jo hevosten ruokia?"
"Joo, näytät selvästi tarviivan kahvia." mies vastasi ja viittasi tummiin silmän alusiini. Jos käteen olisi sattunut jotain, olisin heittänyt. Jonnyn onni, että mitään ei ollut käden ulottuvilla. Kieltämättä olin viime aikoina nukkunut huonosti, mutta uusi työ ja uusi arki vaati hieman totuttelua. Rakastin jo kuitenkin sitä, ennenkuin olin ehtinyt kunnolla aloittaa. Jätin graafikon töitäkin vähän vähemmälle, että saisin keskittyä enemmän hevosiin. Tai lähinnä otin vain ne rahakkaimmat projektit.

Kävelin päättäväisesti rehuhuoneeseen ja toivoin syvästi, ettei koko päivänä tullut yksiäkään ystävänpäivän toivotuksia. En ollut enää vuosiin arvostanut ystävänpäivää ja se oli päivä, joka sai mielen tummumaan jo pelkästä ajatuksesta. Liikaa hempeilyä, punaisia ruusuja, suklaata sydämen muotoisissa rasioissa ja vaaleanpunaisten lasien läpi katselua. Se ei todellakaan sopinut minulle. Mätin hevosten ruokia vauhdilla sankkoihin turpoamaan ja valmiiksi. Osa nälkäisistä jo kolisteli tallin puolella kärsimättömänä.
"Tullaan tullaan kohta!"

*******

Ystävänpäivästä oli jotain hyötyä, nimittäin sain täysin uutta pontta tallihommien tekoon. Turhautuneena talikko heilui ennätysvauhtia ja kikkareet lenti, eikä Jonny meinannut kestää tahdissani mukana.
"Hei nainen! Vähän vois tuota tahtia hellittää." mies naurahti, mutta sai vastaukseksi vain murahduksen viereisestä karsinasta. Jatkoin täysin samaa tahtia ja huomasin pian, että karsinat oli siivottu ja käytävä lakaistu.
"Kato nyt, eikö oo kiva kun pääsee vähä aikasemmin lounaalle?" vinkkasin Jonnylle silmää ja taapersin maha kurnien kahvihuoneeseen.

"Saanko kysyy, mutta miks ystävänpäivä on sulle mörkö?" brunette kysyi varovasti ottaessaan kahvikupit molemmille tiskikaapista. Katsoin tätä hieman äkäisesti, mutta huokaisten vastasin:
"Et, mutta kysyit kuitenki. Elämässä nyt on sattunu ja tapahtunu kaikenlaista sellasta, joka saa arvostuksen ystäviä ja ystävänpäivää kohtaan laskemaan." sanoin hiljaa tuijottaen kahvikuppia nenäni edessä. Mies kaatoi hiljaisuuden vallitessa herrasmiehen elkein kahvia kuppiini ja maitopurkkikin löytyi pian pöydältä. Kaadoin maitoa kuppiin ja otin kulauksen höyryävän kuumaa kahvia - joka tietenkin oli turhan kuumaa ja poltin kieleni.
"Mutta Jonny.." käänsin katseeni kahvikupista mieheen. "- .. kiva että oot olemassa." hymyilin tälle.

********

Siivosin ajatuksissani ykköstarhaa, missä tarhasi myös Mina ja sen termiittivauva. Touhukas vesseli yritti kovasti olla apuna siivouspuuhissa, mutta se ei ymmärtänyt, että siitä ei hirveästi ollut apua, jos kävelee talikon päälle seisomaan.
"Pentu hei, tästä ei tuu nyt yhtään mitään." naurahdin hihassani roikkuvalle varsalle. Nostin varsan turvan naamani korkeudelle ja suikkasin suukon sen pehmeälle, hyväntuoksuiselle turvalle. Siitäkös termiitti vasta loukkaantui, kun kaikkien naisten nähden häntä niin pussaillaan. Pakko myöntää, että ei tämä päivä nyt niin paha ollutkaan, mitä herätessä tuntui. Silloin tuntui, että voisin mököttää ja murista vaikka koko päivän. Mutta kun katseli touhukkaan oripojan puuhia, väkisinkin suupielet kääntyivät hymyyn.

Amanda S. 28.02.18 23:53

Välillä tää haippi pännii
28. helmikuuta 2018

Amanda Sokka tiesi olevansa lähes täydellinen. Nuori, kaunis ja lahjakas. Naisella oli yksinkertaisesti varaa - sanan kaikessa merkityksessä - olla epämiellyttävä persoona, sillä siitäkin huolimatta ihmiset halusivat kuulua Amandan tuttavapiiriin. Pitkäsäärisellä perijättärellä oli elämä, minkä saadakseen nämä epätoivoiset raukat olivat valmiita tekemään mitä tahansa: myymään sielunsa Paholaiselle, tai mikä pahinta, rakentamaan kulissit ja kopioimaan häneltä kaiken.

"Hei Isbe!" Amanda huudahti nähdessään bruneten päälaen vilahtavan karsinan kaltereiden lomasta. Nainen veti pehmeällä luonnonharjalla pitkän vedon Zetan lihaksikkaalla kaulalla. Talvi oli vuodenajoista parhain, kun omistuksessa oli kimo hevonen: tamma suorastaan hohti valkeuttaan, vaikkei perijätär ollut sukinut sitä muutamaa minuuttia kauempaa.

"Ai moi. Vau, ompa kivat hiukset", Isabella raotti Zetan karsinan ovea ja hymyili yllättyneesti. Siskokset eivät olleet tavanneet muutamaan päivään ja Amanda oli onnistunut tekemään sinä aikana täydellisen muodonmuutoksen. Vaaleat kutrit oli värjätty ruusukultaisiksi ja luisevia mallinkasvoja koristi otsahiukset.

"Kiitos", Amanda hymähti ja siirtyi harjaamaan kimon tamman takajalkoja. Pieni hymynhäivähdys katosi naisen kasvoilta nopeasti ja kulmien painuessa tiukasti alas Isabella tiesi, ettei kaikki ollut hyvin.

"Mutta et kyllä ikinä usko mitä kuulin Jenniltä"

"Jenniltä? Jenni Virkiltä?" Isabella nojautui karsinan ovenpieleen ja kallisti päätään. Jenni Virkki oli ollut teinivuosina Amandan pahin kilpakumppani kouluradoilla, mutta liian aikainen perheenlisäys ja raskauskilot olivat koituneet Virkin uran kohtaloksi. Yksinhuoltajaäidin arki ei taitanut olla kovinkaan ihmeellistä, sillä kukaan ei ollut niin hyvin perillä ratsastuseliitin juoruista niin kuin Jenni.

"No Virkiltäpä hyvinkin", Amanda pysäytti Zetan harjauksen.

"Meidän bisnes on aloittanut jonkinlaisen luksustrendin Suomessa. Auburnin kaltaisia yrityksiä putkahtelee kuin sieniä sateella. Ja usko pois, "kaltainen" on lievä ilmaisu "

"Anteeksi... kuinka?" Isabella puuskahti epäuskoisesti nauraen.

"Niin, useampaa tallia rakennetaan ja joku taitaa jo olla valmiinakin. Samanlaisia pohjaratkaisuja tallirakennuksista kartanoihin ja toimintamuodotkin on tehty vastaamaan meidän palveluita", Amanda kiristeli hampaitaan uteliaan Zetan astellessa lähemmäs ovea ja työntäessä turpansa Isabellan syliin.

"Vainiin, mielenkiintoista."

"Äh, on niin rankkaa olla paras kaikessa. Miksi meitä halutaan matkia? Eikö ihmisillä ole halua tehdä jotain omaa ja erottua massasta?" Amanda parahti teatraalisesti heittäytyen halaamaan itseään puolet lyhyempää brunettea.

"No jos ovat kerta niin mielikuvituksettomia, että haluavat tehdä kaiken meidän tavalla, niin siitä vaan. Luksus on laatua, muuten se ei ole luksusta - eikä laatua voi ostaa. Mistä näitä äkkirikkaita edes tulee? Ovat veloissa ennen kuin saavat ovensa auki", Isabella taputti siskoaan selkään lohduttavasti.

"Eivätkä kaikki potentiaaliset asiakkaat edes mahdu meille, joten halpakopioille löytynee omat kävijänsä myös."

"Hmmph... No, pitäisi kai olla otettu" Amanda irrottautui Isabellasta ja mutristi miettien huuliaan.

"Ei, en ole. Eihän muuten identiteettivarkaus ole mahdollista?"

"Kyllähän se kai on, mutta niin pitkälle kukaan tuskin Suomessa menee", Isabella nauroi pikkusiskonsa kauhuskenaariolle "toisista kartanon siskoksista".

Jonathan R. 02.03.18 18:06

Torstai 01.03.2018

Koska pian olis taas yhen varsan vierotus oikeestaan täpötäydessä tallissa, mulle nakitettiin hoitopaikan muuntaminen karsinaks. Syynä myös saatto olla se, et mulle maksettiin muutenki palkkaa, jolloin ei tarvinnu raksamiestä ottaa tänne. Toisaalta Isabella olis varmaan tykänny.

Mun sohiessa ees taas Mustiksen viereisellä hoitopaikalla miettien miten helvetissä mä saisin fiksusti rakennettuu tästä karsinan. Mittailin seiniä ja niiden välimatkaa. Boksin syvyyttä ja korkeutta. Kaks jälkimmäistä ihan vaan tappaakseni aikaa. Tiukempi siskoksista sattu kävelemään ohi mun sohiessa rullamitan kanssa ja oli varmaan sentistä kii, ettei metallinen lätkä olis osunu Amandaa keskelle naamataulua. En mä eka ees meinannu tunnistaa perijätärtä naisen ulkonäön muututtua hiusten osalta.

"Varo" tuli lyhyt ja ytimekäs huomautus vaaleaverikön suusta.
"Sorry..." oli mun hienoin vastaus minkä sekunnin sadasosan aikana keksin. "Byt the way, looking good" hymyilin ystävällisesti naiselle. Odottamatta enempää, Amanda tuhahti ja meni menojaan. Mä en varmaan ikinä tuu "bondaa" Aman kans läheskään samalla tasolla ku Isben. Ei haittaa !

Nikkaroinnin ja rehkimisen välissä en yhtään tajunnu useemman tyypin saapuneen tallille. Ihan ku olisin nähny Innan pakoilevan Juliaa ja Rasmus pyörähti varmaan ennätysajassa Laran kanssa maneesissa. Jossain päin oli kans vilahtanu Lotan punaset hiukset ja Amanda oli käyny simputtaa jotain rehumiestä. Miesparka.

Samassa kuulin Isabellan ja Amandan äänet jostain toimiston hollilta. Kisareissu Kanadaan. Naurahdin huvittuneena, että miksei samantein Gambiaan, ainaki siellä olis lämmin. En yhtään yllättynyt Vernerin lähdöstä reissuun kisaamaan, mutta että mun oma tyttöystävä olis lähössä miehen kisahoitajaks? Miksen mä ollu kuullu tästä jos kerran homma oli jo sovittu?

Sysäsin kaikki Kanadaan liittyvät ajatukset hetkeks syrjään ja sain mä kumminkin sen viritelmän valmiiks. Menin kyhäelmän sisäpuolelle vielä mittailemaan tilavuutta. Kolme senttiä uupu syvyydestä muihin karsinoihin verraten. Ehkä Nakamoa ei laittas pahaks. Isbe saattais... Koska kyseessä olis pieni hullu varsa, nojailin ja tuupin väliaikasta seinää ihan kattoakseni sen kestävyyttä pienessä skaalassa. Sopivasti Mikael A. sattu paikalle ja esitin miehelle oudoimman kysymyksen ikinä;
"Tuukko autttaa mua hyppii seinää vaste toho karsinaa ?"

Markus V. 07.03.18 15:47

06.03.2018

Jonilla tais olla tänään vapaapäivä, sillä en ollu nähny miehen liikkuvan missään kartanon tai tallin mailla koko aamuna. Mutta nyt kun tarkemmin katto, ei miehen autokaan ollut pihassa. Mihin lie kadonnu. Puskaradion (Facebook) kautta olin saanu tietooni miehen ja sen tyttöystävän erosta. Veikkasin Jonin olevan aika paskana, ainakin jos meijän eroo yhtään jakso muistella.

Sillo meil ei kummallakaa menny kovin vahvasti. Mitä parin mutkan kautta olin miehen kuulimisista kuullu. Ei sillä, ite olin kans ollu aika heikossa hapessa ja pulloja tuli tyhjenneltyy sitä mukaan. Jonathanil se tais olla enemmän polttelua. Kai sen broidiki oli yrittäny puhuu sille järkee, mut Jonin tuntien, se kovapäine jätkä ei ollu ottanu mitää kuuleviin korviinsa.

Astelin talliin ja alotin suoraan töiden paiskimisen. Karsinoiden siivous ei erityisemmin ollu mun lempi puuhaa, mut siin sai ajatuksia mukavasti käytyy läpi, ku ei tarvinnu käyttää päätään oikeestaa mihinkää muuhun ku pystyssä pysymiseen. Mun mieli vaels liian monta kertaa niihin päiviin, jotka vietettii Jonin kanssa kahestaa tai Villen kanssa Kytömäellä kesällä. Parhaat päivät meillä oli sillon.

Olin just lopettelemassa iltavuoroo. Hevoset oli sisällä ja ruoat annettu ja aamulle oli valmiit tulossa. Kuulin yhen karsinan oven avautuvan. Mistä lähtien nää oli ite saanu salvat auki?

Kurkkasin rehuhuoneen ovesta ja näin Jonathanin Eelan karsinalla. Mies halas tammaa ja ruunikko otti kaikki huolet selkeesti vastaan mukisematta. Varovasti lähestyin parivaljakkoa ja Eela huomas mun tulon ja varotti Jonia nostamalla päätään.
“Moi, ei ollu tarkotus häiritä” sanoin miehelle.
“Markus, terve” mies vastasi vähä hajamielisen olosena. “En muistanu, et sul oli tänää iltatalli.”
Nyökyttelin miehelle ja katsoin huoli silmissäni ruskeisiin silmiin.
“Kuulin sun ja Ellien erosta, oon pahoillani siitä.”
Jon näytti todella apeelta. Varovasti mä astelin lähemmäs miestä, jonka tunsin monen vuoden takaa.

Jonathan oli kietonu kätensä Eelan kaulaan ja mä kiersin omani bruneten kylkien päältä vatsalle. Mä toivoin pysyväni vielä hyvän maun rajoissa mun tekemisien suhteen. Ainakaan Jonathan ei ajanu mua pois. Eela hörähteli rauhottavasti ja pari muuta hevosta yhty tamman kuoroon.

Pian kuulu vaimeeta nyyhkytystä tamman kaulaa vasten. Jonathan itki. Todellisuus oli varmaan iskeny aika kovaa. Mä hyssyttelin ja silitin miestä selästä. Jonathan käänty ympäri ja päästi irti tamman kaulasta tarraten kiinni mun kaulaan. Mä tiesin miltä miehestä tuntu, mä tiesin millasta oli tulla jätetyks.

Jonathanin kädet tuntu tutulta ja turvalliselta mun ympärillä. Olin ollu nii pitkää yksin Jonathanin jälkeen, etten mä muistanu miltä parisuhde tuntu. Ennen ku nyt. Jonathan otti musta etäisyyttä ihan senttien verran ja seuraavana mä tunsin miehen huulet kiinni omissani.

Vähän säikähtäneenä tilanteesta tönäsin miestä kauemmas ja katoin sitä ihmeissäni.
“Jon, rakas, mä seurustelen Villen kanssa” selvittiin tilannetta miehelle.
“Sorry, en tiiä mitä mä ajattelin.” Jonathan poistu tallista yhtä nopeesti ku oli sinne ilmestynyt. Mä olin saanu toiveeni toteen, mut ihan liian myöhään.

Jonathan R. 08.03.18 10:55

8.3.2018 - Iltatalli

Sen jälkeen, kun olin päässy Matildalta takaisin kartanolle kaupan kautta. Lukittauiduin ihan ensimmäisenä omaan laatikkoon ja painelin suoraan kylppäriin. Olin hakenu kaupasta hiusvärin, sillä olis aika laittaa hiukset kuntoon, pitkästä aikaa. Kulutin suihkussa ja peilin edessä pitkän tovin, kunnes olin tyytyväine lopputulokseen. Ehin täydellisesti ennen tallivuoron alkamista hoitaa itteni kuntoon ja käydä muutenkin suihkussa.

Gabriella oli vielä reilun tunnin töissä mun kanssa yhtä aikaa. Me ei oltu vieläkää oikein käyty läpi sitä, mitä Krouvin pihalla oli tapahtunu, mut tässä oli taas ollu molempien oma elämä edessä lähtee selvittää sitä. Autoin Gabia karsinoiden kanssa ja radion soidessa, lapattiin hiljasuudessa paskaa kärryyn. Sanattomat kysymykset ja vastaukset, kumpi kävis tyhjentää kottarit lantalaan suju ongelmitta. Suuremmat vaikeudet olis varmaa ollu puhuu kaikki ääneen.
"Kiva tukka siulla" Gabi murs jään viimein. Mä ihan hämmennyin siitä, että me puhuttiin yht äkkiä.
"Öh, kiitos ? Vaikka samahan tää on ku puol vuotta sitte" nauroin vähä vaivaantuneen olosena.

Lähettiin hakemaan hevosia sisälle ja pistin merkille Fellun riehuneen enemmän tai vähemmän ja yks tarhan aitatolpista oli halkeemassa. Ei hitto. Ekana korjaamaa aika ja sen jälkee soittaa Isabellalle, joka tietäs reklamoidaanko tosta myyjälle. Vein orin okein vauhdilla sisälle (orilla oli kiire lämpimään) ja otin mukaani lekan ja uuden tolpan.

Jätin tolpan nojailemaan aitaa, siks aikaa, kun saisin revittyä vanhan irti maasta. Vähän pelkäsin roudan purreen liian kovaa, mutta onneks pienet pakkaset tässä välissä oli hieman pehmittäny maaperää. Kunnon talvi ei ollut edes oikein osunu kohalle, joten ainakin ratsastajat maastossa kiittäis.

Hakatessani lekalla uutta pölkkyä syvemmälle maahan, kuulin takaani tutun äänen.
"Hei, sinä-" Ellie. Voooooi paska. "-Missä Isabella on." Mä en tiedä voiko kysymys olla käsky, mutta ton utelun perään olis tekstimuodossa vaikeeta laittaa kysymysmerkkiä. Käännyin ympäri ja blondi tunnisti mut heti, vaikkakin hämmenty mun juuri värjäämästä punasesta päästä. Sen katse jääty sekunneissa ja koko olemus hylki mun läsnäoloo. Ei se tarvinnu mua enää.

Mä puolestani huomasin kaipaavani Elliee. Kaikki sähellys Matildan kans oli saanu pidettyy mut ajattelemasta mun ja blondin eroo viikonloppuna.
"No idea" vastasin blondille ja käännyin takasin hakkaamaan tolppaa. Ellie ei jääny juttelemaan mukavia, sillä kuulin naisen askeleiden loittonevan. Mä sain vihasta itteeni kohtaa lisää voimaa hakata puupölkkyä maahan ja kyllä se sinne uppos.

Vein vanhan tolpan takasin talliin, jos Isbe vaikka tarvis ottaa siitä kuvat toimittajalle tai jotain. Vein lekan paikalleen ja hain porakoneen ja ruuvit. Vielä poikkipuut ja sähköpaimen. Sit olisin ready. Kävin välissä pahottelemassa Gabille, joka joutu laittaa aamupöperöt itekseen. Nainen ymmärs kyl, miks juuri Fellun aita oli korjattava mahollisimman pian.

Matkalla ulos, olin törmätä siihen samaseen blondiin, jonka näin ensimmäistä kertaa sunnuntain jälkeen kymmenen minuuttia sitten. Ellien katse jääty toistamiseen.
"Sori" sanoin ja väistin oven suusta syrjään. Sanaakaan sanomatta blondi paineli mun ohi kylmänviileesti. Jääkuningatar olis palannu taloon.

Joel L. 05.04.18 21:06

29.3.2018
PROLOGI

Sokan sisarukset oli varmaan ihan järjiltään.

En mä tiennyt, mikä muukaan olisi ne voineet ajaa sellaiseen hulluuteen. Niille oli varmaan sadellut työhakemuksia, mutta kaikkien niiden joukosta ne olivat napanneet mun hakemuksen ja kutsuneet haastatteluun. Mikä vielä hullumpaa, seuraavana päivänä mut oli palkattu. Se mutkatonta ja nopeaa, ja aivan sekopäistä. Mä olin ravintolakokki, en tallityöntekijä. En ainakaan ollut ennen ollut. Makustelin sanaa suussani katsoessani Auburn Estaten jyhkeää kartanoa. Tilukset olivat mahtipontiset ja huomiota herättävät. Musta tuntui, ettei Sokan sisarukset olleet huonompaan tottuneetkaan.

Ja jos Sokan sisarukset olivat järjiltään, oli Daniel Susineva sellainen taustapiru, joka nökötti olalla kuiskien korvaan huonoja ideoita.

”Sun pitäisi kyllä osallistua noihin kilpailuihin.”

”Lynnin tamma hakee vuokraajaa.”

”Auburn Estatessa etsitään osa-aikaista työntekijää.”

Aika monta hevosiin liittyvää sotkua ja aikaa vievää ajanvietettä olisi voinut välttää ilman Daniel Susinevaa. Mutta ei, kerta toisensa jälkeen se iskosti mun päähän tyhmiä ajatuksia kilparadoista, menestyksestä ja muista idiooteista jutuista. Ollakseen hiljainen ja juro, osasi Daniel yllättävän vakuuttava ja luoda erilaisia kuvia päähän kirkkaasta tulevaisuudesta.

Mä vain olin sellainen, etten ihan osannut lopettaa ajoissa. Halusin kehittyä, halusin mennä niin pitkälle kuin mulla rahkeet riitti. Danielin mielestä Auburn olisi loistava paikka verkostoitua. Mua nauratti, kun ajattelin Danielin vakavaa ilmettä miehen selittäessä asiaa. Koska, mähän olin luonnonlahjakkuus mitä tuli verkostoitumiseen. Not.

”Ootko sä eksynyt?” jonkun ääni kysyi. Vaaleatukkainen nainen katsoi mua toinen kulma hieman kurtussa, mun nököttäessä yksinäni suuren kartanon edessä.

”En”, mä äyskähdin ja purin huulta. ”Tai siis, en kai. Mä aloitan työt täällä tänään, toihan on talli?”

”Joo”, blondi vastasi huitaisten rennosti vaalean hiussuortuvan kasvoilta korvan taakse. ”Jonnyn pitäisi olla siellä.”

Sitten se kääntyi kannoillaan ja kipitti lenkkareissaan parkkipaikkaa kohti. Mä vilkaisin kartanoa vielä kerran.

Hitot, ajattelin ja lähdin kohti tallia.

Jonathan R. 03.06.18 23:25

02.06.2018

Täysin vieras traileri autoineen yllätti mut tallin edustalla. Isbe ei ollu maininnu kenenkään tulevan käymään, saatika hevosen kanssa. Hieman kolhuja ottanut traileri näytti aina vain tutummalta päästessäni lähemmäs. Tumma citymaasturi kuitenkin paljasti mulle yhdistelmän omistajan. En uskonu näkeväni Markusta hevosensa kanssa Auburnin mailla. Mitä kaksikko täällä ylipäätään teki? Talli, jossa Winter oli asustelemassa omisti kyllä hyvät tilat ratsastukseen, kentän ja lämmitetyn maneesin.

En päässy ees talliin asti, kun kuulin Amandan kantavan äänen kentältä.
"Suorempana !" jep. Se oli Amanda Sokka. Päätin käydä katsomassa, kuka oli joutunut Amandan valvovan silmän alle ja kuulemaan kaikki maholliset virheet ratsastuksesta. Mun silmiin sattu ensimmäisenä kimo hevonen. Jep. Winter. Ja Markus sen selässä. Kentän keskellä oli Amanda, jonka vieressä seisoi polkkatukkainen nuori. En muista nähneeni tätä oikeastaan koskaan. Tummaverikkö piteli kiltisti päivänvarjoa Amandan yllä, auringon antaessa parastaan.

"Yritätkö sinä edes ?!" kajahti enemmän ja vähemmän blondin ääni kentällä. Kiesus, mä en kyllä haluis olla Amandan valmennettavana. Samassa Markus huomas mut ja hymyili hieman. "Mikä siellä niin hymyilyttää ?" neiti Sokka tivasi maan kamaralta, muttei todellakaan odottanut Viklalta vastausta. Okei, toi nainen osas toisinaan olla todella pelottava. Toisaalta... Pienet naiset oli aina vähän intimidating.

Kaksikon työskentely mun silmään näytti hyvältä. Kuitenkaan mä en tienny koulurastastuksesta juuri mitään. Perusjutut joita tartti myös esteillä. Markus taasen oli aina ollu järjestyksen päälle ja halus olla perillä kaikesta. Kontrolloidumpi ku mä ja selkeesti organisoituneempi. Välillä olin kadehtinu sitä Makessa. Nykyään en. En meijän eron jälkeen.

Amanda oli lukinnu katseensa laukkaavaan ratsukkoon ja selkeesti yritti keksii jotain vieläkin pahempaa sanottavaa. Mä en tienny siitä, miten perillä Amanda oli Markuksen taustasta, mut ai saatana jos Amanda menis ja käyttäis sanaa 'homo' pahassa mielessä Markuksen kuullen, jätkä ei jättäis sitä omaan arvoonsa. Siitä syntyis sota.

"Luulisi, että te homomiehet olisitte tarpeeksi naisellisia osataksenne ratsastaa kunnolla !" nainen tiuskaisi ja viittoi polkkatukkaa perässään pois kohti tallia. Sanaakaan sanomatta kaksikko ohitti mut ja mä jäin kattomaan vielä Markusta ja Wintteriä.

"Viimeset valmennukset ennen kisoja ?" huikkasin miehelle kimon selkään. Markus nyökkäs mulle ja siirs orinsa raviin. Komea puoliverinen selkeesti halus näyttää kaikille, miten hieno se olikaan. Ja siinä hevonen itse oli oikeessa. Upea ilmestys kaikkine lihaksineen ja askellaijeineen. "Ja te näytätte hyvältä yhessä" kehuin. Markuksen puolittainen hymy ei jääny multa piiloon. "Mikä on ? Jotain ongelmia Villen kanssa ?"

Huomasin Markuksen mielialan putoavan vielä entisestaan Amanda Sokan käsittelyn jälkeen. Oliko se edes mahollista?!
"Ville ja mä erottiin pari päivää sitten" Markuksen äänessä oli haikeutta. En kuitenkaan ikinä ajatellu kaksikon jutun kestävän kovin pitkään. Olihan Ville se kolmas osapuoli aikanaan meijän suhteessa. Olin pitkään yrittäny olla miettimättä kaksikon tilannetta, mut aina nähdessäni Markuksen tallilla, en voinu olla miettimättä, miten kaksikolla meni. Sitä paitsi, Ville ei ikinä ollu sanonu mulle mitään kiinnostuksestaan Markusta kohtaan.

"Sorry to hear that, you okay ?" kysyin lähinnä pelkästä kohteliaisuudesta. Markus nyökkäsi. Miehen olemus kuitenkin kerto toista. Markus oli herkempi ihmisenä kuin minä, kun puheeksi tuli kumppani tai suhde toisen ihmisen kanssa. Brunette selkeesti oli itkeny ekat yöt. Tai ainakin niin mä veikkasin. "Ville laitto mulle viestii ja kyseli kaljalle. Arvelin jotaki tapahtunee teijän välillä..." mumisin kävellessäni kaksikon vieressä loppuverkkaa.

"Jon... Ei sun tarvi olla tässä mun kanssa. Kyllä mä pärjään iteksenikin. Sä tiiät sen." Markus pysäytti orinsa ja jäi kattomaan mua. Kyllähän mä sen tiesin. Tiesin erittäin hyvin. Kuitenkin halusin olla Markuksen kanssa just nyt. Kuka ties vaikka miehen itsetunto pettäis ja nuori sulkeutuis omaan kuoreensa, niinku oli käyny ennen meijän parisuhteen alkua. Ja se ei olis kaunista katottavaa. "Aiheesta kukkaruukkuun, Amanda Sokka ei taida olla mikään mrs. Sunshine..." Markus sanoi väkinäinen hymy kasvoillaan. Naurahdin kommentille ja jatkoin kävelyä uraa pitkin, Markus orinsa kanssa vanavedessä.

Jonathan R. 05.06.18 19:36

5.6.2018 - Aamutalli

Tallipäiväkirja 2017-19 - Sivu 2 11skn14

Jonathan R. 17.08.18 22:05

Loungeen astellessa huomasin tumman nahkalaukun jääneen pöydälle. Miehen se ei mitenkään voinut olla. Liian huolimattomasti otin kahvoista kiinni ja laukku putosi tumahtaen lattialle, paljastaen kolme tavaraa sisälmyksistään. Ne eivät pahemmin jättäneet arvailuiden varaan, kenelle laukku kuului.
Kukas muukaan kuin mallin mitoissa oleva perijätär Amanda Sokka. Jos A.S. kirjaimin varusteltu avaimenperä ei kertonut kaikkea, viimeistään vaaleanpunainen lompakko ja viereen pudonnut ajokortti, kertoivat ja vahvistivat ensimmäisen epäilyni siitä, kuka Korsia oikein kanteli mukanaan.

Heitin tavarat takaisin laukkuun ja jätin sen niille sijoilleen. Enempää siihen kajoamatta, laitoin kahvinkeittimen laulamaan ja odottaessani jäin selaamaan myytävien hevosten ilmotuksia netistä. Miks? Hyvä kysymys, pelkästä uteliaisuudesta varmaan.

#heidinhaaste #verkunhaaste #rassenhaaste

Ellie von B. 20.08.18 14:28

Sietämätön uteliaisuus
Sunnuntai 19/08/2018

Kello ei ollut kovinkaan paljon, ehkä puoli yhdeksän, kun Ellie asteli loungen ovesta sisään. Huoneessa ei näkynyt olevan ketään, joten nainen käveli suoraan kahvipannun luokse. Lasikannussa näkyi olevan jämät ilmeisesti aamuista kahvia, joka tuskin oli enää juomakelpoista. Niinpä Ellie huuhteli pannun ja latoi uuden annoksen kahvipuruja suodattimeen.

Odotellessaan kahvin tippumista Ellie rojahti sohvalle istumaan. Hän ei kuitenkaan ollut sohvalla täysin yksin, sillä huomasi vieressään lepäävän pienen repun. Se, mikä naisen huomion oikeastaan kiinnitti, oli aukinainen vetoketju, josta pilkotti jotain kiiltävää. Koska ketään ei näkynyt mailla halmeilla, ei Ellie voinut vastustaa kiusausta kurkistaa sisälle - olihan reppu sentään valmiiksi auki!

Kiiltävä esine osoittautui pieneksi lahjapaketiksi, joka oli kääritty hopeiseen paperiin ja solmittu kiinni kultaisella rusetilla. Paketista ei löytynyt vastaaottajan nimeä, kelleköhän se oli tarkoitettu? Nopealla vilkaisulla repussa oli myös mustat ratsastushanskat ja kuulokkeet, mutta ne eivät olleet läheskään yhtä mielenkiintoiset kuin mystinen paketti.

“Miksi sä tongit mun tavaroita?” yhtäkkinen syytös hätkähdytti Ellien ja tämä pudotti paketin käsistään. Se kolahti lattialle. Hupsista, toivottavasti mitään ei särkynyt!
“En mä mitään tongi”, Ellie tokaisi puolustelevaan äänensävyyn ja poimi paketin laiskasti lattialta. Mistä ihmeestä Markus Vikla oli ilmaantunut loungeen, mitä se edes Auburnissa teki? Pikainen kelaus muistin perukoille kertoi Ellielle, että Markus taisi tehdä ainakin joitain tallivuoroja.

“Mitä sä sitten teet?” mies kysyi epäileväisenä ja ojensi kättään ottaakseen vastaan paketin, jota Ellie pyöritteli käsissään. Aavistuksen vastahakoisesti nainen ojensi lahjan Markukselle.
“Ajattelin, että joku on unohtanut laukkunsa. Yritin selvittää kenen se on, jotta voisin palauttaa sen omistajalleen”, Ellie selosti. Markuksen ilme ei kertonut, uskoiko mies vaaleaverikköä vai ei.

“No, se on mun”, mies tokaisi ykskantaan ja nappasi reppunsa Ellien ulottumattomiin, pakaten lahjapaketin huolellisesti sen sisäään.
“Arvostaisin jos et penkois mun tavaroita”, Markus totesi sävyyn, joka muistutti pikemminkin 'pysy kaukana tavaroistani' -lausahdusta. Ellie tyytyi vain pyöräyttämään silmiään ja nousemaan ylös sohvalta.

Kahvi oli valmista.

#verkunhaaste

Jusu R. 20.08.18 17:21

Kaikkien aikojen maanantai
20. elokuuta 2018 -- #verkunhaaste #matildanhaaste

Oli maanantai, ja päivästä oli jo uhkaavaa vauhtia tulossa pitkä. Se oli alkanut varhain siivousvuorolla, se jatkuisi Vernerin valmennuksella ja sitten varsinaisella piinalla, eli laittautumisella Isabella Sokan teekutsuille. Mä olin kehno meikkaaja ja tuplasti huonompi hiusteni kanssa. Olin jälleen helpottanut piinaa kutsumalla Vilhelminan luokseni meikkaamaan ja kurittamaan mun tukan nutturalle. Sisko-kulta oli ilmoittanut, ettei saanut lapsia hoitoon, joten Iris ja Felix tulisivat mukaan.

Pidin niistä lapsista hirveän paljon. Pelkäsin vain, että niiden takia aikataulut pettäisivät ja Vilhelmina saisi tekosyyn nähdä Rasmuksen. Tieto seuralaisesta oli tietenkin kulkeutunut jo äidin ja Vilhelminan korviin (mikäpä ei).

Ajankohtaisin huoleni oli kuitenkin pian alkavasta valmennuksesta selviytyminen.

Oli nimittäin niin, että kärsin lähestyvistä kuukautisista ja ennen kaikkea niitä edeltävästä jomotuksesta. Työvuoro oli mennyt niin ja näin rutiinin avulla, mutta valmennuksessa halusin pystyä keskittymäänkin. Ryhdyin siis etsimään särkylääkettä, kun Cariadilla maneesivuoroa hyödyntämään tulleen Heidin ystävällisesti Auburniin ajama Granni seisoi tukevasti kiinnitettynä pesupaikalle.

Löysin lääkekaapin, mutta särkylääkepaketti siellä oli tyhjä. Voi räkä. Viskasin paketin roskiin ja mietin paniikissa, oliko siivoojan vastuulla huolehtia lääkintä- ja haavansitomistarvikkeista? Ei sellaisesta ollut puhuttu mitään, mutta saattoihan se olla niinkin. Varmasti tämä oli minun vikani. Asioilla oli tapana olla mun vikani.

Ei auttanut kuin kysellä tallilaisilta, oliko kenelläkään särkylääkettä vaikka kaapissaan. Ketään ei kuitenkaan näkynyt - ei pihassa, ei varustehuoneessa, ei loungessakaan.

Käsilaukku loungessa kuitenkin oli somasti levällään pöydänkulmalla.

Päättelin, että se kuului jollekin naiselle, mutta muuta en ulkoisista piirteistä osannut arvailla. Uskaltaisinko hieman penkoa särkylääkkeen varalta? Kuolisin ilman. Mutta ei, en uskaltaisi. En tietenkään. En missään tapauksessa.

Vaan kun hätä ei lukenut lakia.

Sydän hypähti kurkkuun, kun loungen ovi avautui mun ehdittyä hipaista vain päällimmäisiä tavaroita. Käännyin katsomaan tulijaa henkeni edestä peläten, ja sitten pelästyin vähän lisää, kun ymmärsin ryhtyneeni penkomaan maailman toisiksi väärimmän ihmisen laukkua ilman lupaa. Korkkiruuvi, jonka olemassaoloa olin niin kovin kummastellut, vaikutti yhtäkkiä vaaralliselta aseelta, joka saattaisi pian olla syvällä mun kylkiluideni välissä. Itse asiassa sehän voisi saada seurakseen kuulakärkikynänkin.

Itse Matilda Tammilehto nimittäin tuijotti mua kulmat kevyesti koholla ja silmät vaarallisesti sirrillään.

Jusu R. 26.09.18 7:36

Ja taas hävettää
26. syyskuuta 2018 — #lotanhaaste3 #ellienhaaste5

Keskiviikossa oli jotakin pahasti pielessä. Oikeastaan koko alkuviikko oli ollut aika kurja Laran ontumisen ja klinikkakäynnin vuoksi. Vaikka mä olin tainnut Rasmukselle sanoa, ettei pitänyt heittää ihan kaikkea toivoa tuulen mukaan, en mä kyllä kovin itsepintaisesti sitä toivon ilosanomaa ollut viitsinyt edes toitottaa. Se olisi tuntunut vähän väkinäiseltä silloin kun vielä odoteltiin tietoa. Odotteluvaihe oli aina paha. Ymmärsihän sen, että kun oli jo aiemminkin elänyt läpi jännevaivahelvetin, sitä ei kovin riemumielin odotellut tuomiota hevosensa yhtäkkisen ontumisen takana. Nyt ei edes puhuttu pienestä tahdittamisesta tai epäpuhtaudesta, vaan ihan rehdistä ontumisesta.

Niinpä alkuviikko sisälsi vähän liikaa eläinlääkäriä ja ihan liian vähän terveitä hevosia, koska yksikin jalkavaivainen oli aivan liian monta. Lara oli Rasmuksen silmäterä. Olin valmis jopa sanomaan, että se oli omistajalleen tärkeämpi kuin Granni mulle.

Kai maailmassa sitten vaan vallitsee sellainen luonnonvoima tai taika tai kirous, että epäonni löytää tiensä murehtivan mielen luokse.

Onko paha mieli, onko? Huolettaako jokin? Surettaako? Kokeillaanko, kestätkö vielä vähän lisää murhetta? Se oli retorinen kysymys. Täältä pesee.

Siivoustyössä suunnilleen vaarallisimmat skenaariot oli jonkun voimakkaan pesuaineen joutuminen iholle tai kompastuminen imurinjohtoon taikka moppinsa varteen. Mä tein kaksi kolmesta yhdellä iskulla. Kaadoin pesuainetta moppaussankoon ja astahdin yhden askeleen taaksepäin, kun vasta rupesin rullaamaan putelin korkkia kiinni.

Ei olisi kannattanut, sillä moppi odotti sopivasti siinä selän takana nojallaan pöytää vasten. Sulavasti sen varsi sotkeutui mun jalkoihini, ja ennen kuin mä ehdin edes älähtää, lennähdin takalistolleni loungen lattialle. Kuului mieto kopskopskops, kun pullonsuusta lennähtänyt muovinen korkki pomppi iloisesti pöydän alle. Mä suljin pieneksi hetkeksi silmäni, kun tunsin pesuaineen läikähtävän mun päälle. Ehti sitä kaatua lattiallekin. Pahus.

Läväytin pullon lattialle pystyasentoon ja pistin lohduttomana merkille, että aika iso osa sen sisuksista oli huvennut mun läikyttelyn seurauksena. Kiireisin murhe oli kuitenkin huuhtaista neste pois iholta.

Paha vaan, että sitä oli läikkynyt mun paidalle ja housuillekin, ja kunnolla olikin. Voiii pahus pahus pahus.

Ei auttanut kun kuoriutua vaatteista siinä loungen suihkutilassa ja huuhdella koko iho. Sitten pitäisi keksiä, miten voisin pistää vaatteet takaisin ilman, että pesuainejäämät olisivat kuitenkin kosketuksissa mun ihoni kanssa.

No eihän sellainen onnistunut.

Rasmuksen kaappi. Jospa sillä olisi siellä jotakin vaihtovaatteita. Olisikohan kaappi lukossa? Voi miten mä toivoin, ettei se olisi.

Mikä valtava helpotus muhun valui, kun kaappi oli lukitsematta. Näin hupparin, jota kohti mun käteni singahti ihan automaattisesti.

Sitten kulman takaa keittiöstä kuului kahvinkeittimen ääni, ja hetken ajan mun mielessäni risteili valheellinen muistikuva siitä, että mä olin ehkä itse laittanut keittimen päälle. Paitsi että en ollut. Eikä nuo askeleet olleet mun omia askeleita.

Me tuijotettiin sijoillemme jähmettyneinä toisiamme, Jonny ja mä, alusvaatteisillamme, tai siis vain mä, Jonny oli täysissä pukeissa, koska se oli tullut työvuoroon, niin kuin mäkin, mutta sille ei ollut käynyt sellaista onnettomuutta, joka olisi pakottanut sen riisuutumaan melkein ilkosilleen ja metsästämään lainavaatteita sen poikaystävänKÖ kaapista, tai siis, Matildan, joka ei ollut poika, mutta -

"What the..." Jonny jupisi katkaisten mun paniikinomaisena kuohahtelevan ajatusvirran.
"Sä olet etuajassa!" mä vinkaisin, koska kello ei ollut vielä seitsemän eikä Jonnyn aamutallivuoro ollut mitenkään voinut vielä alkaa.

Mä oivalsin kyllä, ettei se ollut mikään selitys sille, miksi kekkaloin melkein ilkosillani. Niin kuin että olen aina minimipukeissa, jos uskon olevani yksin. Eih.

"Tarvin kahvia ja - heck, what are you up to??" Jonnyn äänensävy oli juuri niin kummallinen kuin sellaisessa tilanteessa saattoi olettaa, ja se pudisteli päätään ja räpsytteli silmiään kuin yrittäen päättää, oliko tämä unta vai oliko se todella hereillä.
"Mä siivosin vaan", aloitin onnettomana ja kietouduin Rasmuksen huppariin, joka tuoksui vähän heinältä, ja toivoin kovasti, että olisipa housut. "Ja kaatui pesuainetta. Emäksistä. Mun päälle. Nyt mulla ei ole housuja."
"Yeah, I can tell... öö. Varmaan tarvitset? Housut?"
Nyökkäsin surkeana.
"Mä keksin sulle jostakin jotkut", Jonny lupasi niskaansa hieraisten ja katosi sitten - jonnekin.

Mä jäin miettimään, miksi taivaan nimessä mun oli pitänyt kaatua ja kastua juuri tänään. Miksi Jonnyn oli pitänyt tulla tallille ryystämään kahvia juuri tänään? Mitä jos se toisi mulle lainaan omat housunsa, ja mä joutuisin palauttamaan ne sille, ja Matilda Tammilehto sattuisi olemaan paikalla? Siinäpä vasta tilanne. TAI jos Jonny toisi mulle Matildan housut ja se luulisi, että olin taas ollut penkomassa sen omaisuutta. Päätin olla murehtimatta sitä nyt, sillä pääasia taisi olla, ettei mun alushousut enää vilkkuisi.

Jos siitä syvästä häpeästä oli jotakin hyötyä, niin ainakaan mikään ihan pieni mokailu ei sen jälkeen tuntuisi hetkeen missään, ajattelin jatkaessani siivoilua Jonnyn paluuta odotellessani.

Ei koskaan pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kun Jonny palasi, mä sain housut jalkaani ja olin hirvittävän kiitollinen. Päätin olla avulias ja tarjoilla sille sen kahvikupillisen. Hyvä idea, huono toteutus. Kahvikuppi nimittäin lipesi mun kädestäni siinä kohti, kun se oli vaihtamassa omistajaa, ja tipahti Jonnyn jalkoihin. Hyvä, etten purskahtanut itkuun.

"God, woman, do you hate me for some reason? Was just trying to help ja heität mua kahvikupilla."
"En tahallani. Vannon."
"Ei oo sun paras aamu?"
"Ei."
"Well..."
"Mhm. Anteeksi."

Jonathan Raynott varmaan vihasi mua, ja ihan syystäkin. Vähintäänkin se piti mua tosi, tosi, tosi outona ja ehkä epäonnistuneena ihmisenä. Kuin Tuhkimo konttailin maassa siistimässä kahvikuppionnettomuuden jäljet Jonnyn tuomissa housuissa ja Rasmukselta nyysityssä hupparissa. Kahvikupista irronneen korvan poimiessani terävä posliinireuna raapaisi mun sormeeni haavan, mikä sai mut sadattelemaan niin, että isä olisi varmaan hävennyt korvat päästään.

Keskiviikossa oli jotakin todella pahasti pielessä. Ihme, että selvisin työvuorostani hengissä. Henkisiltä ja ruumiillisilta kärsimyksiltä ei vältytty.

Verneri K. 14.10.18 14:12

Mustat sukat
08.10.2018

Verneri katseli seesteisen harmaan syyssään maalaamaa maisemaa. Tarhoissaan tyytyväisenä käyskentelevät hevoset astelivat oranssinkirjavan lehtipeitteen päällä, kun pihapiirin koivut olivat päättäneet yhtä aikaa talven olevan nurkan takana.

Mies nojasi tallirakennuksen lautaseinään, painoi savukkeen kevyesti huulilleen ja veti syvään henkeä. Vernerin tapoihin ei kuulunut mustasukkaisuus eikä tupakan poltto, mutta silti hän oli löytänyt itsensä stalkkaamassa tyttöystävälleen flirttaillutta Alexander Rosengårdia somessa ja ostamassa paikallisesta R-Kioskista askin punaista norttia.

Ei ollut yllättävää, että näin epätoivoisena hetkenä röökiä oli ollut myymässä tutun näköinen nainen Auburnista. Syyllisyys oli paistanut Vernerin kasvoilta kassatiskin yli violettipäälle, joka tuntui nauttivan epätavallisesta tilanteesta: Matildan täytyi tuntea jokaikinen Kallassa tupakkaa polttava ihminen, eikä Verneri todellakaan ollut yksi heistä.
"Moikka!" nainen oli huikannut reippaasti vielä perään ja mies oli varma, että se oli nokkelasti asiakaspalveluksi naamioitua vinoilua.

Verneri tunsi päänsäryn hellittävän, ja juuri sen takia mies oli palvelusaikanaan Afganistanissa polttanut savukkeen jos toisenkin. Ja juuri sen takia hän tarvitsi sellaisen myös nyt. Selkiyttääkseen ajatuksiaan, ennen kuin niistä voisi puhua Innalle.

Kevyt tuulenpuuska lennätti ilmassa koivunlehtiä ja liikutteli maata turvallaan hamuavien hevosten jouhia. Verneri veteli viimeisiä sauhuja, kun miehen puhelin alkoi yht’äkkiä soida.

"Heippa."
"Vittujen kevät.. Ooksä missä? Mä tipuin ja Bansku lähti livohkaan..." aavitustuksen hengästynyt Inna puhui nopeasti puhelimeen.
"Täh? Ootko sä kunnossa? Ja missä sä oot? Mä oon tallilla, siis porukoilla", Verneri tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä ja sitten pumppaavan kiihtyvällä tahdilla verta suoniin. Toivottavasti Inna sekä Bansku selviäisivät tästä naarmuitta. "Lähenkö tulee sinne? Tai siis tottakai lähen, mut mistä löydän sut?"
"Kaikki ok. Mä oon jossain mettässä", Inna vastasi ensin. "Öö.. venaa, katon lähimmän tienhaaran ja nähään siellä?"
"Joo!"

Verkku sulki puhelun ja huomasi aavistuksen tärisevänsä. Hitto Inna. Mies tumppasi tupakan tallirakennusta reunustavaan kivisepeliin ja piti huolen siitä, että se hävisi murskeen sekaan.

***

Innan teki mieli huutaa metsä täyteen kirosanoja siinä vaiheessa, kun oli löytänyt itsensä märän sammaleen joukosta. Syksyinen kosteus oli imeytynyt ratsastusvaatteisiin paremmin kuin vesilätäköstä. Noustessaan Banskusta ei enää näkynyt siinä vaiheessa kuin mustat perävalot matkalla jonnekin. Hevonen oli säikähtänyt jotain, astunut sivulle ja tiputtanut omistajansa satulasta. Se jokin oli ollut tarpeeksi pelottava, että nuori kouluhevonen oli ottanut jalat alleen.

Vernerille soitettuaan, Inna paikansi tarkan olinpaikkansa ja etsi lähimmän risteyksen. Sitten hän soitti Auburniin. Kukaan ei ollut ainakaan vielä nähnyt Banskua. Oli tuskallista odottaa Verneriä risteyksessä. Ehkä Innan olisi pitänyt vain lähteä etsimään hevostaan. Enää olisi kuitenkin turha soittaa poikaystävälle ja ilmoittaa, ettei tarvitsisi tulla pelastamaan. Verneri oli kuulostanut melkein hysteeriseltä puhelimessa.

Viimein valkoinen Subaru jarrutti naisen eteen ja ennen kuin Inna kerkesi ottamaan askeltakaan kohti autoa, Verneri nousi sen kuskinpaikalta. Mies ryntäsi halaamaan tyttöystäväänsä ja Inna rypisti otsaansa. Haisiko Verneri tupakalle?
"Ootko sä kunnossa?" Verneri kysyi.
"Joo, oon, märkä vain. Onko sulla jotain vilttiä autossa, ettei penkit likastu?"
"Vitut jostain penkeistä", Verneri murahti.

Verneri irrotti otteensa naisesta ja tarkasti tämän katseellaan läpikotaisin. Ratsastusvaatteet olivat mutaiset, kuten myös kasvot. Mitään pinnallisia vammoja ei näkynyt.

"Pitää etsiä Bansku", Inna tokaisi ja alkoi katsella ympärilleen kuin musta ori olisi ilmestynyt yhtäkkiä puskista. "Tallilta sanottiin, ettei se oo siellä.."
"Jep, mutta sut pitää saada eka lämpöseen."
"Mutta…"
"Hyppää nyt autoon ennen kuin vilustut", Verneri hoputti tyttöystäväänsä, joka kohotti kulmiaan.
"Kai sä tajuat, että mä oon ennenkin tippunu hevosen selästä? Ja jopa pahemmin."
"Tajuan, mutta tässä lajissa kokemuksesta harvemmin on hyötyä", mies katsoi brunettea merkitsevästi.

Inna totteli hieman empien Verneriä, mutta avasi lopulta pelkääjän puoleisen oven ja laskeutui istumaan etupenkille. Riisuessaan kypäräänsä, Verneri istahti ratin taakse ja laittoi puhaltimet paahtamaan lämmintä ilmaa.

Siinä samassa Innan puhelin soi.
"Joo", Inna vastasi ja huokaisi heti helpotuksesta, kun Josefina Rosengård alkoi puhua.
"Se laukkas hetki sit pihaan. Vein karsinaan ja otin varusteet pois… Onko sulla kaikki hyvin?"
"Hyvä. On on, mä oon siellä kymmenessä minuutissa", Inna kertoi ja huokaisi helpotuksesta. "Bansku oli menny takas tallille."
"Fiksu poika", Verneri hymähti ja käynnisti auton. Takavetoinen auto ruopi märkää hiekkaa tienpinnasta, kun mies painoi kaasua.

***

"Pintanaarmu", Verneri totesi tarkistettuaan verestävän haavan Banskun oikeassa etupolvessa. "Varmaankin puunoksasta. Äijä on tainnut oikaista kotiin metsikön läpi."

Musta ori söi rouskuttaen karsinan pohjalle heitettyä heinää, jonka ainoa tarkoitus oli pitää stressaantunut hevonen nopean pintapuolisen terveystarkastuksen ajan paikoillaan. Inna seisoi karsinan ovensuulla kädet puuskassa ja söi kirjaimellisesti kynsiään, mutta vaikutti aavistuksen rentoutuvan kuullessaan, ettei polven vekki ollut pientä nirhaumaa vakavempi.

"Kaikki on hyvin", Verneri nousi tutkimasta Banskun jalkoja, taputti oria kaulalle ja nappasi Innan syleilyynsä suudellen tätä hellästi otsalle. "Sinä sen sijaan voisit mennä loungeen kuumaan suihkuun."
Inna painautui tiukasti poikaystäväänsä vasten ja huokaisi syvään.
"Mutta entä Bans---"
"Bansku saa sillä välin fleeceloimen niskaansa ja se pääsee mun kanssa kävelemään maneesiin, okei?"
Inna tuijotti kulmiensa alta ylöspäin Vernerin vihreisiin silmiin, ja nyökkäsi lopulta.
"Okei."
"Hyvä, menehän jo", mies pyöräytti Inna ympäri ja läppäisi naista leikkisästi pepulle.

***

Harmaan loimen alla värähtelivät urheiluhevosen lihakset, kun Vernerin avuksi nappaama iltatallivuorossa oleva Josefina Rosengård ravautti Banskua maneesissa: ensin pituushalkaisijalla ja sitten ympyrällä. Mies tarkkaili orin jalkojen liikkeitä, muttei löytänyt moitteen sijaa.

"Puhdas se on", Verneri tuumasi kuuluvasti ja viittoi Jusua luokseen. "Kiitos kun autoit, tiedän että sulla ois muutakin hommaa."
Tyttö hymyili ujosti ja nyökkäsi ojentaen samalla nahkaisen riimunnarun Vernerille.

"Eikös sulla oo isoveli?"
Jusu hätkähti silminnähden ja siirsi suuret peuran silmänsä tuijottamaan Verneriä. Hetken aikaa tyttö yritti muodostaa lauseita hämmentyneenä kysymyksestä (joka ei kaiken järjen mukaan ollut niin paha kuin miltä Jusun reaktio sai sen vaikuttamaan) ja lopulta tallitytön suusta karkasi hyväksyvä "mmm-m".
"Alexander? Mikäs hän on miehiään", Verneri jatkoi, vaikka puheenaihe selvästi oli jostain syystä kiusallinen. "Hevosihminen, tietysti?"
Jusun kulmat painuivat kummastuksesta alas. Brunette haroi mietteliäänä letitettyjä hiuksiaan.
"Alexander on..." tyttö puntaroi sanojaan ja siirsi katseensa kengänkärkiinsä. "Kilparatsastaja."
Verneri nyökkäsi hitaasti hyväksyen hyvin pelkistetyn vastauksen. Kilparatsastaja, kyllä, mutta oliko hänellä tapana vehtailla varattujen naisten kanssa? Miten sellaista voisi ikinä kysyä maailman viattomimmalta olennolta, joka tuskin edes tietäisi veljensä sellaista puolta?
"Se vaihtelee maata", Jusu lisäsi kohtauttaen hartioitaan samantekevästi. Ikävää vai helpotusta?
"Niinhän ne kilparatsastajat tekee, jos haluavat menestyä", Verneri myötäili ja päätti antaa asian olla.
"Mun pitää mennä", Jusu sanoi varovasti, kuin olisi tarvinnut poistumiseen vanhemman myöntämän lupalapun. "Kiitos. Tai siis moi!"

Verneri pudisteli huvittuneena päätään ja lähti kävelyttämään mustaa oria uraa pitkin.

***

Inna avasi pukuhuoneen oven ja pyöräytti olkapäätään. Adrenaliinin kadotessa lämpimän suihkun mukana, olkapäätä oli alkanut kivistää. Ei mitenkään pahasti, luultavasti hän olisi vain jumissa seuraavat pari päivää. Naisella oli yllään vain vaaleanpunainen pyyhe, kun hän hipsi kaapilleen.

Kaapin sisusta oli häpeällisen sotkuinen. Muutama eripaksuinen takki roikkui henkareissa, mutta hyllyllä olevat vaihtovaatteet olivat erittäin sekaisin. Inna oli unohtanut äsken ottaa pukuhuoneeseen mukaan vaihtovaatteet. Kaapista löytyi harmaat pillifarkut sekä viininpunaraidallinen pitkähihainen.

Juuri, kun nainen oli menossa pukemaan, loungen ovi avautui. Inna sydän hypähti yllätyksestä. Ketään muita ei edes ollut näkynyt tallilla, jonka turvin nainen oli käppäillyt ilman vaatteita loungessa.
"Huh, se olitkin vaan sä", Inna huokaisi helpottuneena, kun tunnisti tulijan Verneriksi.
"Vaan mä?" Verneri kohotti kulmiaan.

Miksi helvetissä naisen piti olla vain pyyhe päällä? Verneri halusi käydä naisen kimppuun kuin sika limppuun. Ja niin hän myös teki. Päätä pidempi ja huomattavasti leveämpi vartalo painoi yllättyneesti kiljahtavan naisen kaappeja vasten.
"Hei", Inna kihersi lopulta ja piti käsillään kiinni pyyhkeen reunasta.
Samalla Verneri toivoi, ettei koko pyyhettä olisi ollenkaan.
"Hitto sä oot kuuma", Verneri henkäisi naisen korvaan.

Lämmin henkäisy kutitti Innan korvaa ja miehen sanat saivat hänet punastumaan. Miehen kosketus sai Innan unohtamaan jännityksen siitä, jos joku sattuisi putkahtamaan paikalle. Ajatella vaikka pienen Jusun hentoa mieltä, jos se näkisi heidät touhunsa kaappeja vasten. Viimein Inna irrotti otteensa pyyhkeen reunasta ja kohotti kätensä takin peittämille hauiksille.

"Miten Bansku?" Inna henkäisi ja Verneri tuhahti.
"Älä pilaa tunnelmaa", Verneri komensi ja painoi suudelman kaulalle. "Hyvin. Se askelsi puhtaasti, joten se pärjää."
"Mmm… hyvä."
"Nyt vähemmän puhetta."

Verkku painoi huulensa Innan suihkunpehmeille huulille ja nosti naisen syliinsä. Vahvat kädet kantoivat naisen pukuhuoneeseen ja lukitsi oven perässään. Kenenkään ylimääräisen ei tarvinnut nähdä.

***

Verneri kävi hakemassa kahvinkeittimestä itselleen mukillisen mustaa kahvia. Litku poltteli Iittalan teemamukin lävitse sormia. Hän siirtyi nojailemaan kaappeihin samaan aikaan, kun Inna veti harmaita farkkuja jalkaansa. Katsoessaan tyttöystävänsä pukeutuvan, Verkun mieleen palasi päivän aikaisempi keskustelu Heidin kanssa ja epätavallinen mustasukkaisuus.

Ehkä nyt oli hyvä hetki viimein ottaa asia esille.
"Mitä sun ja Alexander Rosengårdin välillä on?" Verneri tiedusteli.
Inna kohotti yllättyneen katseensa Verneriin ja hetken jäätymisen jälkeen, hän kurotti paitansa lattialta, johon se oli useampi minuutti sitten tippunut.
"Miten niin mitä? Ei meiän välillä oo mitään."
Brunette kielsi asian vähän turhankin kärkkäästi, ja se sai Vernerin sydämen muljahtamaan. Oliko Heidin sanoissa sittenkin ollut perää?
"Okei", Verneri kohautti olkiaan ja hörppäsi kahvia. "Mun annettiin ymmärtää, että te olitte viihtyny yhessä."
"Keltä sä semmosta oot kuullu?" Inna heitti vastapallon samalla, kun kurotti tennarinsa kaapin pohjalta. "Alexander flirttailis vaikka mummonsa kissan kanssa.."
"Ei sil oo välii", Verneri tarkkaili Innan kehonkieltä, josta oli havaitsevinaan hermostuneisuutta. Ei, ehkä sittenkin ärtyneisyyttä? Joka tapauksessa asian esille tuominen oli kiristänyt tunnelmaa. "Flirttailitko sä takasin?"

Sitoessaan tennareiden nauhoja, Inna katsahti Verneriin. Innan olisi turha väittää miehelle, ettei hänenkin sanoissa olisi yhtään ollut flirttiä.
"En mitenkään tarkoituksella", Inna vastasi pienen sanojen kaivamisen jälkeen. "Siel juhlissakin se oli enemmän leikkisää vittuilua työntekijöiden bylsimisestä. Sen kanssa on vaan kepeetä jutella."

Inna ei myöntänyt, mutta ei myöskään kieltänyt flirttailua. Vastaus oli ympäripyöreä ja sai aikaan puistatuksen tunnetta Vernerissä: työntekijöiden bylsiminen loi välittömästi uudenlaisen, halveksuttavan, mielikuvan Alexander Rosengårdista.
"Eli Heidin sanoissa oli sittenkin perää", Verneri irvisti ja tajusi sitten myös vahingossa livauttaneensa ilmiantajan nimen. Mies veti terävästi henkeä, mutta nopeasti antoi itselleen anteeksi, sillä Heidihän ei tässä tapauksessa ollut tehnyt mitään väärää. "Mä oon vaan ylpee, että mun muija on niin kuuma että sille flirttaillaan, mutta sulla vois hitto vie olla sen verran selkärankaa että myönnät omankin osuutes."

"Mähän just sanoin, etten oo tarkotuksella flirttaillu yhtään kellekään", Inna ärähti jo tuskastuneena koko keskustelulle, jonka takia läimäisi kaappinsa oven kiinni turhan voimakkaasti. "Heidikö sulle on jotain sanonu? Se onkin paras puhuun yhtään mistään, kun elää jossain friendzonessa.."
Kyllähän Inna tiesi miten lapsellista oli hyökätä Vernerin ystävän kimppuun. Innasta oli vain hyvin ärsyttävää, että Heidi halusi selkeästi aiheuttaa heidän välilleen kränää. Sen sijaan, että nainen olisi sanonut ensin yhtään mitään asioista tietämättömälle Verkulle, Heidi olisi voinut tulla kysymään suoraan Innalta.

"Työntekijöiden bylsiminen kuulostaakin täysin tavalliselta keskustelunaiheelta", Verneri kiristeli hampaitaan ja kieltämättä hieman tuohtui, kun Inna otti asiakseen piikitellä Heidiä. Toisaalta riitely tästä aiheesta tuntui myös tavattoman turhalta, joten mies veti syvään henkeä ja haroi ruskeita hiuksiaan. "Mä luotan suhun täysin, mutta pakko myöntää, etten pidä tästä Alexanderista sen perusteella mitä oon kuullu."
"Ei siitä pidä moni muukaan", Inna kertoi ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
"Mutta sinä pidät", Verneri pyöräytti silmiään.
"Ei Alexander oo varsinaisesti antanu mitään syytä olla pitämättä", Inna tuhahti ja päätti heittää vielä pari hiiltä hiillokseen. "Siks mä meinasin tarjota sille Ransua kisattavaks, mutta sillä on oikeesti kusi niin korkeella päässä hevosjuttujen parissa. En mä kuitenkaan nää tarpeelliseks kaveerata sen kanssa yhtään enempää."

Verneri kohotti toista kulmaansa ja laski kahvimukin pöydälle, kun Inna mainitsi Ransusta. Mies olisi halunnut jo päästä asiasta yli, mutta se oli jostain syystä paisunut tarpeettoman suuriin mittasuhteisiin. Alexander olisi varmasti hyvä yhteistyökumppani, sillä jos Heidin kuulemaan oli uskominen, niin Rosengårdin poika pitäisi kyllä sekä huoransa että kisadiilinsä salassa.
"Tästä tuskin tarvitsee keskustella enää enempää", sotaveteraani totesi lopulta ja nosti katseensa Innaan. "Lähetäänkö?"
"Ei tarvi", Inna vastasi. Loppujen lopuksi Inna olisi voinut jättää asiasta keskustelemisen kokonaan pois. "Joo, mennään, mulla on nälkä."

Brunette otti kaapistaan vielä takkinsa ja laukkunsa, jonka jälkeen he lähtivät Vernerin autolle.

Isabella S. 06.11.18 14:18

3.11.2018, Iltatalli

Tykkäsin tehdä iltatalleja. Hevosten ruokkiminen ja tarhasta hakeminen oli terapeuttista, olkoonkin että nyt elettiin melkoista loimitusrumbaa. Parasta iltatalleissa oli kuitenkin tarkkailu. Halusin tietää, mitä omassa tallissani tapahtui, ja miten kaikki tallin hevoset voivat.

Nyt meille oli lisäksi tullut paljon uusia ratsuja lyhyessä ajassa. Niitä ja niiden sopeutumista piti seurata ihan erityisesti, sekä tehdä ehkä muutoksia tarhauksiin, jos ne eivät tällaisenaan toimineet. Suoraan sanottuna olin uusista hevosista vähän harmissani. Niin monta oria! Cavaan minulla oli toki omat intressini, mutta Capu oli ihan ylimääräinen Amandalle, ja Cupissa nähty Bran sukupuolensa lisäksi täysin vääränvärinen Rasmukselle – tai kenellekään. Saatoin kuvitella elävästi, miten pirullinen Susanne Rosengård aikoi tarkoituksellisesti lähettää juuri tuon oikun Auburniin. Koin sen oikeastaan henkilökohtaisena loukkauksena itseäni vastaan, sillä tokihan Rosengårdeilla olisi kauniitakin hevosia riittänyt.

Aloitin Fellun hakemisesta sisään, tietenkin. Sain pidettyä varpaani turvassa ja muutenkin rynniminen oli varsin maltillista. Joko olin vihdoinkin synkronoitunut siskoni rakkaan hirviöorin kanssa, tai sitten Fellu alkoi edes hippusen verran pehmentyä iän myötä. Sitä väitettä ei tosin tukenut mikään muu orin käytöksessä, joten ehkä olin vain taitava väistelemään.

Uudet tarhakaverit, Leevi ja Nakki, olivat painajaismaisia. Talutin ne samalla kertaa sisään, tietenkin. Karjaisin varmaan kolme kertaa matkalla, että ”nyt riittää!!” ja silti se olevinaan ruunattu isänsä poika kaahasi menemään ja hörhötteli ja kiukutteli Nakille. Nakki oli kyllä suloisen topakkana, eikä välittänyt Leevin onnettomasta esityksestä, mutta myös sillä itsellään oli kamala kiire sisään syömään. Ajattelin jo tuomita parivaljakon yhteistarhauksen lopullisesti, mutta sitten taas, ne tulivat kyllä ihan hyvin toimeen. Taluttaminen yhdessä oli vain vähän raskasta.

Cava ja Capu olivat seuraavina listalla, sillä yksityisistä Meidhir ja Bansku oli jo haettu sisään. C-orit päädyin taluttamaan erittäin suosiolla erikseen (hetken harkitsin ajan säästämistä), ja hyvä niin. Korvatulpatkaan eivät olisi näiden talutukseen yhtään liioiteltu lisävaruste. Sitten oli vuorossa Velmu, jonka riimuun kliksautin narun vähän ristiriitaisin tunnelmin. Velmu oli oman tammani varsa, mutta Amanda oli hoitanut kouluvarsan kaupat. Mikke palaisi Auburniin, ja jonkin päivänä me tavattaisiin väistämättä. En yhtään tiennyt, mitä se minusta ajatteli, tai näyttikö se enää edes samalta. Ilmeisesti ajattelin omistajaa liikaakin tai sitten tänään oli kansainvälinen rynnimispäivä, sillä havahduin todellisuuteen Velmun koettaessa ohittaa minut harvinaisen törkeästi.

”Noh!” huudahdin suuttuneena, mutta Velmu vaikuttikin enemmän pelästyneeltä kuin tapaporsaalta.
”Rauhassa vaan, shh”, hyssyttelin sille sitten. Olihan se vielä aika vauva, vaikka kookas olikin. Pikkuori ei rentoutunut loppumatkalla ollenkaan, sillä tuuli heitti pihamaalle aavemaisia varjojaan. Säpsyilevänäkin Velmu pysyi sentään hyppysissä, onneksi. Olisi ollut aika kamalaa tavata Mikke ja joutua kertomaan tämän uuden varsan ties minkämoisesta karkumatkasta.

Velmun jälkeen keräilin kaikilta oreilta loimet talteen, eikä niitä ihme ja kumma tarvinnut tänään kuivattaa. Palasin sitten tarhoille ja huokaisin syvään. Minun kävi kovasti sääliksi Zeliaa, joka oli saanut tarhakavereikseen kummallisia läikkäotuksia. Ties vaikka sen kauniiseen ruunikkoon väriin imeytyisi ajan kanssa vääränlaisia geenejä – toivottavasti sentään ei.

Olin alun perin halunnut järjestää tarhat sävyittäin, mutta siinä tapauksessa kirjavat olisi viety kokonaan jonnekin metsän taakse piiloon. Sitä olisi vain ollut hankala selitellä kyseisten hevosten (tallivuokrasta ihan mukavasti maksaville) omistajille, joten päädyin jakamaan tarhat muiden kriteerien perusteella. Siis sellaisten paljon vähäpätöisempien, kuten iän, sukupuolen ja sen, tulivatko nämä keskenään toimeen.

Tarha viisi oli siis Zelian tarha (erikoisväriset olivat näkymättömiä) tai toisena nimivaihtoehtonaan ”Jonnyn naisten ja näiden hevosten tarha”; koska Matilda, Gabi ja Lyyli olivat kaikki tavallaan Jonnyn naisia. Pidin kuitenkin ensimmäisestä tarhanimestä enemmän, vaikka ignoorattu Lyyli-parka olikin oma kasvattini ja Reiska tallimme (huom. Amandan) tuonti. Lyylin tekeminen olisi todellakin pitänyt keskeyttää siinä vaiheessa, kun orin lempinimeksi paljastui Olli.

Tammakolmikko oli niin ikään aika kammottavaa talutettavaa kerralla, kuten illan teemaan kuului. Kaikki niistä olivat energisiä ja pikkaisen ehkä taulapäisellä tuulella. Juuri siinä hetkessä, Reiskan ja Lyylin repiessä käsiäni eri suuntiin (Zelian sijaintia en ehtinyt havainnoimaan, mutta kolmaskin naru käsissäni roikkui), taisin päättää, että jatkossa iltatallin tekijöitä olisi kaksi. Rehellisesti sanottuna tästä ei tullut yhtään mitään, ja sitä paitsi kahdella tekijällä homma olisi tehokkaampaa. Tallissa neitokaisten ripottelu omiin karsinoihinsa vaati pientä taiteilua, mutta onnistuin.

Seuraava tarha oli omistettu Amandan pallittomille. Zeta veti aavistuksen, mutta pojat yllättivät positiivisesti käyttäytymällä suorastaan korrektisti. Riepu ja Lefa oli kohtuullisen helppo hätistää omiin karsinoihinsa, mutta voi Zetaa. Sillä paloi kyllä hermo aivan välittömästi, ja niin minullakin. Amanda oli nimittäin väittänyt kivenkovaan, että Leevi kyllä ymmärsi olevansa ruuna, eikä tekisi mitään. Ei se silti siltä kuulostanut. Metelin perusteella Leevi oli päättänyt hurmata Zetan ja murtautua tämän karsinaan. Zetalle mokoma ei sopinut, joten kuopimisia säestettiin ilahduttavan terävillä potkuilla ja vinkaisuilla. Pelkäsin rakenteiden puolesta, ja lähetin Amandalle paljonpuhuvan ääniviestin. Sisko oli varmasti tiennyt, että näin kävisi (silmien pyörittely ja äänensävy olivat paljastaneet Leevistä puhuttaessa), mutta halunnut vain rakkaansa käytännöllisesti vierekkäin.

Tarha kolmosessa, eli nuorten neitien tarhassa, möllöttelivät keliin kyllästyneet Epi ja Valerie. Coco oli ilmeisimmin haettu jo sisään. Tammat norkoilivat portilla valmiiksi, ja minua kutkutteli edelleen vaihtaa Valerie ja Zelia tarhoissa päittäin. Silloin saisimme tarharyhmiksi kummajaiset ja kauniit tummat tammat, mutta niin. Tietyt tarhaparit olivat jo vähän vakiintuneet, ja pelkäsin kamalanväristen vetävän puoleensa vain enemmän huomiota, mikäli ne yhdistettäisiin (sikiämisistä puhumattakaan, apua!). Ja toisaalta, juuri näiden tammojen omistajia yhdisti joku hassu suhdekolmio. Ainakin flirttiä lenteli joka suuntaan, niin olkoon Epi-Coco-Valerie sitten omistajiensa oma Tinder-tarharyhmä, jossa nämä ujot ratsastajakaunottaret saattaisivat kohdata toisensa kenties päivittäin.

Suljin juuri Valerien ovea, kun Tilda saapui viereiselle Cocon karsinalle. Nainen irvisti hieman ja yritin hymyillä lohduttelevasti – Leevin iskuyritykset ja Zetan raivokkaat torjumiset kaikuivat tallissa edelleen. Amanda saisi luvan muuttaa mieltään, ja siirtää Zetan tammatalliin hermolomalle.

Olin hirveän kyllästynyt hankalaan taluttamiseen, joten päätin värvätä apuvoimia.
”Hei”, tervehdin Tildaa. ”Nyt on niin inhottavan pimeää valaistuksesta huolimatta, että hevosilla on kamala kiire sisälle. Autattaisitko nappaamaan viimeiset tammat sisään?”
”Joo, totta kai”, nainen vastasi kohteliaasti hymyillen tervehdittyään minua ensin.
”Melkein kaikki on jo sisällä!” huikkasi käytävälle juuri saapunut Minka. ”Jätin Hanin sisään ratsastuksen jälkeen, ja melkein kaikki muutkin olivat tallissa.”
”Ai, okei, no sitten se on nopea homma”, huokaisin, mutten antanut Tildan silti livahtaa.

Omat tammani olivat jo sisällä, mikä ei tietenkään tullut yllätyksenä. Myös koulutammojen tarharyhmä, Armi, Effi ja Mina, oli jo haettu sisään. Effikin oli itse asiassa erikoisvärinen, mutta sen pystyin silti jotenkin sulattamaan. Kaunispiirteisen tamman kun saattoi ajatella ihan vaan isomerkkiseksi, eikä sitä niin ollen tarvinnut kuvitella näkymättömäksi.

Jäljelle jäi vain paksuksi pamahtaneiden tarha, josta sopivasti puuttui se ainoa värivirheellinen, eli Hani. Tulevia mammatammoja Rillaa ja Salsaa ei kiinnostanut päivän muista hevosista poiketen sisään meneminen. Tilda joutui hakemaan Rillan perältä asti, ja minäkin sain lompsottaa Vernerin kauniin Salsa-tamman perässä aikani. Kiitin Tildaa avusta (joka olisi kieltämättä ollut hyödyllisempää aiemmin) ja rapsuttelin rautiasta leasing-tammaamme hetkisen. Salsa oli todella kaunisluonteinen ja toivoin, ettei Lefan luonne vaikuttaisi tulevan varsan ratsastettavuuteen liiaksi. Jos siitä tulisi rautias tamma, niin pitäisin sen mielelläni, mutta jos ori, niin tekisin kaikkeni estääkseni Amandaa pitämästä sitä. Onneksi Salsa oli sentään estesukuinen, joten liian suurta mielenkiintoa Amanda ei siihen osoittanut.

***

Sain juuri ruokintakierrokset molemmissa talleissa päätökseen ja olin lukinnut kuntosalin ovetkin valmiiksi, kun huomasin erään tietyn karsinan oven raollaan. Ensimmäinen reaktioni oli livahtaa nopeasti toimistoon.

Kaivoin sisäisen hermostuneesti ja ulkoisen tyynesti laukusta puuterin, nypin heinänkorret hiuksistani ja lisäsin neutraalinväristä beigeä huulipunaa huulilleni. Hetken mielijohteesta pyyhin naamaa vielä hieman käsilläni, ettei se näyttäisi aivan niin vastapuuteroidulta. Kukaan mies tuskin huomaisikaan, että olin juuri ehostautunut, mutta nainen kyllä tajuaisi.

Niinpä pyörittelin päätäni kuin pöllö varmistaessani, ettei Tilda, Minka tai joku muu lävitseni näkevä naishenkilö käyskennellyt käytävällä. Miken silmissä olisin, toivottavasti, vain ihastuttavan huoliteltu, tallitöistä huolimatta. Sellainen ”oi näytätpä sinä hyvältä meikittä”, kun todellisuudessa kulmia oli muotoiltu ja käytetty kasvorasva ollut sävyttävää ja tasoittavaa.

Matka karsinalle tuntui pitkältä, ja askeleet kaikuivat lattialla oudosti.
”Minä jo odotinkin milloin näkisin sinut Velmun kanssa”, sanoin sitten. Sydän löi vähän kummasti ja hymyilin sievästi. Ja olihan se totta, olin odottanut tätä. Ristiriitaisin tuntein kylläkin.
”Isabella”, Mikke henkäisi tervehdyksensä.

Oliko äänensävy hyvä vai huono merkki? Ainakin mies kääntyi katsomaan minua silmiin. Siis apua, sillähän saattoi olla joku näpsäkkä blondi tyttöystävänään (minua nuorempi tietenkin), ja kohta ne sitten kuhertelisivat tallikäytävällä, sillä se tyttö olisi tietenkin hevosihminen.
”Kiva nähdä pitkästä aikaa”, sanoin rehellisesti, vaikka hermostutti. Tavallaan teki mieli kysyä kuulumiset, mutten kysynyt. Hymyilin vain kohteliaasti. ”Tosi kiva, että käyt taas täällä. Tervetuloa takaisin! Nähdään.”

Kävelin rivakasti tallista kartanolle, ja kirosin itseäni. Olisiko sanaa kiva voinut enempää käyttää? No, ainakin me oltiin nyt kohdattu. Ehkä osaisin jatkossa olla normaalimpi, kunhan saisin jostakin tietää, mikä Miken tilanne tällä hetkellä oikein olikaan. Niin, ja kunhan saisin. Ei auttanut kohdata entisiä rakastajia heikossa tilassa. Sitä paitsi, nyt olimme palanneet alkuun. Mikke oli taas asiakas, eikä sitä välttämättä yhtään kiinnostanut.

Penna V. 11.11.18 18:43

TYÖHAASTATTELU
sunnuntaina 11. marraskuuta 2018
Auburnin kartano, toimisto

"Penna", vaaleahiuksinen mies kurottautui kättelemään työpöydän vieressä arvokkaasti seisovaa Isabella Sokkaa. "Penna Vaanila."
Nainen näytti hyvältä, mutta se ei yllättänyt Pennaa: hän omisti yhden niistä tuhansista perijätärtä instagramissa seuraavista profiileista, ja oli kyllä hevospäivitysten ohella tykkäillyt myös Isabellan selfieistä. Ei filttereitä, vain klassista kauneutta. Stalkkaus ei tosin johtunut siitä, että hän olisi ollut kiinnostunut Isabella Sokasta missään muussa, kuin ammatillisessa mielessä.

"Isabella Sokka", nainen vastasi kohteliaasti. Hänen huulet kaartuivat ystävälliseen hymyyn. "Ole hyvä, istu alas."
Penna nyökkäsi ja silmäili toimistoa: se erosi kuin yö ja päivä niiden tallien tiloista, joissa hän oli aikaisemmin työskennellyt. Itse asiassa Sokkien tallia olisi joku voinut erehtyä luulemaan… No, miksi tahansa muuksi sisätilaksi kuin sellaiseksi, jossa asui hevosia.

"Noniin… Penna", Isabella lausui harkiten istuessaan vastapäätä pöytää. Nainen selvästi vieroksui nimeä, joka onnistui kuulostamaan samaan aikaan oudolta ja olemaan silti selvästi kotimainen.
"Benjamin."
"Anteeksi?"
"Niin, äitini halusi minusta Benjaminin, mutta isäni mielestä se kuulosti liikaa mustalaisen nimeltä. Penna on siitä suomalainen versio", mies katsoi puhuessaan perijätärtä rohkeasti suoraan silmiin ja kohtautti olkiaan. "Se kai tekee minusta... kompromissin?"

Isabella laski kätensä kevyesti ristittynä työpöydälle ja hymähti nyrpistäen pienesti nenäänsä. Kaikki liian epätavallinen, oli sitten kyse kirjavista hevosista tai vieraista nimistä, sai perijättären niskavillat pystyyn.
"Ehkäpä", nainen vilkaisi käsiensä alla olevaa työhakemusta. "Mutta Penna, kertoisitko minulle vähän itsestäsi?"
Isabella aloitti kysymyksellä, jonka tiesi olevan kompastuskivi hyvin monelle. Naista kiinnosti erityisesti hakijan suhtautuminen työhaastatteluiden inhotuimpaan kysymykseen, ei niinkään pitkästyttävä tarina lapsuudesta nykyhetkeen.

"Tietysti, sitähän varten minä olen täällä", Penna vastasi ja oikaisi kauluksiaan. "Olen Sarajasta kotoisin, herra ja rouva Vaanilan ainoa lapsi. Luonnollisesti olen saanut aina kaiken haluamani."

Mies aloitti röyhkeästi ja se sai Isabellan virittäytymään haastatteluun uudella tavalla: huolitellusti pukeutuneen Pennan vaatteet olivat siis mitä ilmeisemmin äidin ja isin maksamat. Ylimielistä kakaraa perijätär ei alkaisi kaitsemaan, mutta jokin tässä suorasukaisessa lähestymistavassa sai naisen kuuntelemaan tarkemmin keskeyttämättä.

"Kaiken, paitsi hevosen, ammatin ja työpaikan", Penna puuskahti, kuin olisi edelleen asiasta katkera. "Isäni opetti, että sellaiset ansaitaan työllä. Niimpä kävin kouluni hyvin - kuten lähettämistäni todistuksista voit huomata - ja lukion jälkeen päätin lähteä tavoittelemaan uraa hevosalalla."
Isabella nyökkäsi ja oli tyytyväinen siihen, että kärkäs aloitus oli ollut johdonmukainen. Pennan käytöksessä oli ripaus uhoa, eikä se oikeastaan enää haitannut naista. Siitä saattaisi olla jopa hyötyä, sillä Auburnissa pitäisi pärjätä vaikka vaikeat persoonat (Amanda) yrittäisivätkin lannistaa.

"Olen nyt hevosenhoitajan opinnoissani siinä vaiheessa, että tarvitsen harjoittelupaikan", Penna jatkoi. "Sellaisen, jossa voin oppia alan parhailta ja jossa puitteet vastaavat kansainvälistä standardia, ei suomalaista ratsastuskoulua."
"Joten päädyit hakemaan meille Auburniin, kuten kaikki muutkin luokaltasi", Isabella sanoi mielissään, mutta ei antanut tyytyväisyytensä näkyä liikaa ulospäin. Oli kieltämättä imartelevaa, että hevosopistoissa suorastaan kilpailtiin siitä, kuka pääsisi tekemään harjoittelunsa Auburnissa.
"Siinä on se ero, että he hakivat - minä pääsen."
"Mikä saa sinut luulemaan niin?"
"Se, että huomaat pian tarvitsevasi minua."

Isabella huokaisi mielessään ja tunsi fiiliksiensä vaihtelevan liikennevalojen lailla. Ensimmäisiä punaisia olivat seuranneet keltaisen kautta vihreät, mutta nyt nainen oli jarruttanut taas punaisiin. Auburnin nykyinen tallimestari, Jonathan, oli täysin erimaata: varovainen, leikkisä ja mukavuudenhaluinen. Ehkä jopa tahattoman huolimaton toisinaan. Sellainen, joka seurusteli tallilaisten kanssa puhdistaessaan karsinoita ja vietti vapaa-aikansa Kallan Krouvissa. Oli helppo kuvitella, kuinka Penna paheksuisi esimiestään ja yrittäisi tilanteen tullen ryövätä tallimestarin paikan itselleen.

Mutta olisiko terve kilpailu kuitenkaan pahasta? Voisiko se kirvoittaa muut tallityöntekijät suoriutumaan tehtävistään entistä paremmin?

"Ennen kuin menemme tervehtimään hevosia ja pääset vakuuttamaan minut taidoillasi-" Isabella nappasi marmorisesta kynätelineestä mustan kuulakärkikynän, jossa luki kullatuin kirjaimin Auburn "-kerro, kuka sinä olet ammatillisesti, sanotaan vaikka, kymmenen vuoden päästä?"
"Parhaiten palkattu ja maailman arvostetuin Groom", Penna vastasi, kuin olisi odottanut tätä kysymystä syntymästään lähtien. "Oletettavasti siis Amandan."

Isabella naksautti kynää muutaman kerran. Okei, virkistävää vaihtelua, että tavoitteet olivat muualla kuin kilparatsastajan kengissä, mutta Pennan älykkyyttä oli hieman epäiltävä jos ideaali tilanne oli olla Amandan kisahoitaja. Realistista kylläkin, sillä Amanda oli sisaruksista se, joka tulisi kiertämään Capun kanssa kouluratsastuksen Maailman Cupia, ja sillä välin Isabella sen sijaan olisi kädet sidottuna Auburniin.

"Missä Amanda on?" Penna kysyi ja suki geelillä taaksepäin taivutettuja hiuksiaan.
"Hän ei hoida rekrytointeja", Isabella olisi halunnut lisätä luojan kiitos, mutta päätti jättää hyvän vaikutelman sisarusten väleistä. "Mutta tapaat hänet kyllä."
"Hyvä", mies huomasi tuijottavansa yliluonnollisen siistiä hyllyä, jonka kansiot olivat aakkostetussa järjestyksessä. "Entä saanko tallipaikan? Tiedän sitten lähteä haastattelun jälkeen hevoskaupoille."
Isabella kohotti kulmiaan ja tuhahti aavistuksen paheksuvasti.
"Sellainen ansaitaan työllä, jota sinulla ei vielä ole", perijätär nousi ylös valtaistuimeltaan ja liu’utti kättään työpöytää pitkin astellessaan sen viereen. "Jatketaan haastattelua tallitöiden lomassa, palat jo varmasti halusta todistaa jumalalliset kykysi todeksi?"

Penna virnisti Isabellan napakalle vinoilulle.
"Tietysti."

Amanda S. 17.12.18 21:08

Kartanon noita ja tallitonttu
Yö 17.-18. joulukuuta 2018, Auburnin kartanon talli
kirjoittajat @Jonathan R. ja @Amanda S.

Joulukuinen maanantai oli tarkoittanut Amanda Sokalle edellispäivän tavoin vain kahden hevosen läpiratsastuspäivää.

Korkeissa tummanruskeissa kouluratsastussaappaissaan nainen oli astellut talliin vasta iltakahdeksan jälkeen, jolloin suurin osa paikalla olevista tallilaisista pakkaili jo ratsastusvermeitään loungen kaappeihin - kolinasta päätellen. Amanda kun ei astunut "pakollisen sosialisoinnin Mekkaan" ilman pätevää syytä. Kahvinsa nainen keitätytti kartanolla ja sen hän joi tallin toimistolla (lukitun oven takana) tai ajomatkalla Helsinkiin.

Lefa puhisi tyytyväisenä huvenneisiin iltaheiniinsä, eikä kiinnittänyt kartanon nuorempaan perijättäreen mitään huomiota ovielementin liukuessa auki.

"Ratsastamaan menossa?" Amandan serkun ääni kantautui vastapäisestä karsinasta ja siitä oli havaittavissa huvittunut sävy. "Eikö ole vähän liian aikaista sille?"
Piruilusta päätellen Annalla ei ollut lainkaan itsesuojeluvaistoa. Amanda otti ratsastushanskan kädestään ja veti pitkän vedon sormellaan myötäillen ruunikon kylkeä.
"Sinähän voisit alkaa pitämään meillä hevosenhoitokursseja", perijätär hieroi sormiaan yhteen ja mutristi näkemälleen suuta. "Opettaisit monelta hevonen harjataan, jotta minun ei tarvitse tehdä sitä samana päivänä uudestaan."

Epin karsinan ovi kolahti, kun Anna liu’utti sen yhdellä kädellä kiinni. Toisessa kädessä violettipäällä oli satula.
"Huomiseen", nainen hymyili ja katosi askelten äänistä päätellen jonnekin satulahuoneen ja loungen suuntaan.

Amanda nosti kätensä puuskaan turhautuneena. Kohdat satulan ja suojien alta oli ehdottomasti putsattava hiertymien välttämiseksi. Napakka WhatsApp-viesti saisi herätellä Adelina van Leeuwenin todellisuuteen: Lefan selkään ei olisi asiaa, ennen kuin hevosen puhtaanapito tulisi blondilta hupakolta selkärangasta.

---

Likaskandaalista huolimatta Lefa liikkui hyvin ja motivoituneesti, joten Amanda päätti päästää ruunan tänään helpommalla. Viime aikoina ruunikko oli osoittanut kykenevänsä muuhunkin kuin suu vaahdossa steppaamiseen, ja siitä Amanda kiitti vain itseään, sekä (ihan vähän) poikaystäväänsä Mikael Greniä. Mies oli sinnikkäästi työstänyt ruunaa esteillä, joten oli jo korkea aikakin, että kahden huippuratsastajan työn tulos alkoi näkymään konkreettisesti sekä arjessa että kilparadoilla.

Ruunikko puoliverinen pääsi siis kiitoksena hyvin toimineesta yhteistyöstä yöpuulle odotettua aikaisemmin. Amanda teki ripeän ja rutinoituneen ratsun vaihdon, eikä mennyt aikaakaan, kun perijätär jo asteli kauniin vaaleanruskeisiin nahkavarusteisiin ja ruusukultaiseen huopaan ja suojiin varustetun Zetan kanssa käytävällä kohti ulko-ovea. Talli oli tyhjä muista ihmisistä - Amanda kun oli mitä yleisimmin ainoa, joka lähti ratsastamaan vielä kymmeneltä.

Perijätär koki tarpeettomaksi sammuttaa mitään valoja - olivathan he Zetan kanssa tulossa vielä takaisin.

---

Eelan kanssa tehdyn maastolenkin jälkeen Jonathan oli palannut kartanolle tappamaan aikaa. Miehellä ei ollut suurempaa hinkua ihmisten ilmoille, varsinkaan tänään. Rauhalliseen tahtiin tallimestari suunnitteli seuraavan yön ja aamun, miten toimisi jos joku päättäisi kuitenkin tulla keskellä yön pikkutunteja rakennukseen tai kuinka välttää aikaiseen aamulla tulevat tallilaiset.

Netflix ja Shameless oli pitänyt miehelle seuraa lähes keskiyölle asti. Vaille kaksitoista Jonathan puki ulkovaatteet päälleen, otti makuupussin ja tyynyn kainaloon, asetti mustat Sonyn kuulokkeet kaulaan sekä toiseen käteen mies otti puhelimensa laturin. Loungen pistoke saattaisi tulla tarpeeseen viimeistään aamulla.

Tallissa oli yksittäisiä valoja päällä ja tunnollisena työntekijänä Jonathan vielä tarkisti kaikki hevoset ennen valojen sammuttamista. Ajatukset poukkoilivat pitkin ja poikin, eikä Jonathan meinannut muistaa kaikkea, mitä rutiininomaisesti mikä tahansa ilta sujuisi. Miestä ei väsyttänyt ja tämä yritti keksiä miten kuluttaa aikaa edes pari tuntia. Ehkä väsymys jossain kohti yllättäisi pirteimmänkin.

Jonathan teki hieman epämukavan näköisen pedin itselleen tallin ullakolle ja palasi takaisin alakerrokseen täyttämään tyhjän pullon loungen vesihanasta. Ruokailusta ei tarvinnut miettiä. Viime aikoina Jonathanin ruokahalu oli ollut lähellä nollaa. Ero vaati veronsa.

Jonathan kapusi yläkertaan, painoi kuulokkeet päälle, yhdisti ne puhelimeensa ja avasi Netflixin. Ehkä Frendit olisi tarpeeksi kevyttä katsottavaa. Toivottavasti väsymys iskisi nopeasti.

---

Toisin kuin Lefa, Zeta ei ollut antanut tänään(kään) mitään ilmaiseksi.

Se oli tosin Amandasta vain positiivinen piirre hevosessa, joten nainen oli puolitoista tuntiseen ratsastukseen maneesissa varsin tyytyväinen. Hiki helmeili kimon tamman klipatulla karvapeitteellä ja urheilun tuoma kevyt puna värjäsi perijättären kapeita poskipäitä, kun ratsukko poistui maneesista kahden rakennuksen väliseen katokseen.

Amanda tarttui tallin ovenkahvaan, ja yllätyksekseen astui lähestulkoon pimeään talliin Zeta kannoillaan. Ainoastaan himmeät yövalot katonrajassa maalasivat varjoja lattiaan, jota vasten isot puoliverisen kaviot kopisivat rikkoen hiljaisuuden. Talliin saapunut tamma sai välittömästi tervetulotoivotukseksi kimeän hörähdyksen, jonka oli pakko kuulua jommalle kummalle uusista oreista - todennäköisesti kiljuhanhi-Cavalle.

Jäänsiniset silmät kaventuivat ja tarkkailivat ympäristöä.

Ei olisi ollut tavatonta, että Isabella olisi huomannut haukan katseellaan kartanon ikkunasta tallissa palavat valot. Eikä olisi ollut sen ihmeellisempää, jos isosisko olisi ne tullut sammuttamaan. Ei, jos Isabella ei olisi tiennyt, että Amanda oli ratsastamassa.

Mutta kun Isabella tiesi.

Amanda ei jaksanut nähdä vaivaa rämpyttääkseen valoja enää päälle, vaan riisui Zetan varusteistaan hämärässä. Perijätär huomasi toimivansa erityisen reippaasti, turhia hidastelematta. Kimo puoliverinen mulkoili epäillen ylläpitäjäänsä, jonka vakaa ja ammattimainen ote oli muuttunut aavistuksen hermostuneeksi.

Kannettuaan varusteet satulahuoneeseen ja varmistettuaan, että Zetalla oli kaikki hyvin, Amanda oli valmis poistumaan tallista. Nainen käveli ympärilleen pälyillen kohti sitä samaista ovea, josta oli jonkin aikaa sitten astellut kimon tamman kanssa - valojen sammumiselle oli varmasti jokin looginen selitys. Hajamielinen Isabella kuulosti parhaimmalta sellaiselta.

Sitten Amanda käänsi katseensa oikealle, kohti vintin kivirappusia. Perijätär olisi halunnut vain unohtaa ja ohittaa sinertävän kajastuksen raollaan olevan oven välistä (uskotella että oli vain kuvitellut kaiken), mutta jostain syystä blondi jähmettyi niille sijoilleen. Jumalauta, vintillä oli joku. Amanda tunsi sydämensä hakkaavan tietä rintakehästä ulos, adrenaliinin kohistessa suonissa. Varkaita, niistähän oli nyt viime aikoina somessa rummutettu. Asettuivat illalla talliin piiloon ja ihmisten poistuttua tyhjensivät satulahuoneen kaikesta arvokkaasta. Ja sehän tarkoitti Auburnissa sitä, että mitään ei jäisi jäljelle - ovenkahvatkin maksoivat enemmän kuin keskiverto työläisen kuukausipalkka.

Pienen hetken Amanda harkitsi: hiipiä pois ja soittaa poliisit, vai ottaa ohjat omiin käsiin ja pelotella varkaat niin kauas kuin kastanjapuu kasvaa (luonnonmukaisesti). Kultakutri puristi kännykkää nyrkissään - päätös oli yllättävän helppo tehdä.

Amanda käveli reippaasti, mutta mahdollisimman hiljaa, loungeen jääkaapille. Raskas lasinen pullo kuohuviiniä mäjähtäisi satulahuoneen tyhjentämistä haaveilevan roiston kalloon voimalla, ja toimisi myös varoittavana esimerkkinä koplan muille jäsenille (mikäli niitä oli) siitä, mikä odotti jos he eivät jättäisi Auburnia kauas taakseen.

Perijätär veti syvään henkeä, tarttui Proseccoon ja nyökkäsi rohkaisuksi itselleen.

Kiviportaissa oli se hyvä puoli, etteivät ne narisseet ja näin ollen paljastaneet vintille hiipivää perijätärtä. Amanda huomasi näkökenttänsä kaventuneen ja äänimaailman korvissa vaimentuneen. Jännitys sai naisen pulloa pitelevän käden tärisemään. Kajastus voimistui, mitä lähemmäs vintin ovea Amanda pääsi. Vielä olisi mahdollisuus perääntyä, soittaa poliisit.

Hyökkäys on paras puolustus, niin äiti oli opettanut. Amanda laski mielessään viiteen ja työnsi sitten vauhdilla vintin oven auki.

"SAATANA SEKUNTI AIKAA POISTUA MUN TALLISTA", Amanda kiljui silmittömästi ja kannatteli pulloa ilmassa, "TAI HAKKAAN PÄÄNNE TOHJOKS TÄLLÄ KALLIILLA KUOHARILLA! LUPAAN ETTÄ SE SATTUU NIIN HELVETISTI!"

Jonathan oli kirjaimellisesti paskantaa alleen.
"JESUS WOMAN, WHAT THE HELL?!" Mies otti kuulokkeet pois päästään ja nosti kädet ylös. Jonathan katsoi suoraan toiseen pomoonsa kauhistuneena. Nytkö tallimestarin oleskelu työpaikalla oli kielletty? Yöaikaan ehkä epäsopivaa, mutta kuitenkin?
"Laitatko sen pullon pois?" Jonathan pyysi Amandalta ja toivoi hevosten pysyvän rauhallisena naisen kantavasta äänestä huolimatta.

Jonathanin mielessä kävi huvittava ajatus tämän omasta ämpärilistasta. Eipä olisi ensimmäisenä tullut mieleen kirjoittaa ranskalaisen viivan perään "Tule yllätetyksi Amandan toimesta. Saat +pisteen jos nainen on hyökkäävä. Toisen, jos aseena on kuohuviinipullo."

"Sitä paitsi, mitä teet täällä keskellä yötä?" Tallimestari oli harmissaan blondin pölähtämisestä paikalle. Se siitä rauhallisesta ja epäsosiaalisesta yöstä. Tästä ei voinut enää pahemmaksi mennä. Jonathan ei edes uskaltanut arvata naisen syitä olla tallissa tähän aikaan. Toivottavasti kyseessä ei ollut mikään treffi-ilta Grenin kanssa tallin vintillä.

"Sinä", Amanda henkäisi. Jäänsiniset silmät kaventuivat viiruiksi ja tuijottivat makuupussista ulos ryöminyttä miestä. Kännykän valossa kasvonpiirteet oli helppo tunnistaa. "Jonathan Raynott."
Perijätär sähisi käärmeen lailla ja huomasi pitävänsä kuohuviiniä edelleen isku asennossa. Hemmetti. Amanda laski käsi vapisten pullon alas ja puhalsi kasvoilleen valuneita hiuksia pois silmiensä edestä. Jos Isabella olisi nähnyt pikkusiskonsa nyt, hän olisi saattanut saada sydänkohtauksen luullessaan sisarusten äidin nousseen haudasta.
"Olin ratsastamassa, tietysti", perijätär vastasi tallimestarin kysymykseen tuhahtaen. Kauanko Jonathan oli ollut Auburnissa töissä? Ei ilmeisesti tarpeeksi kauan, että hän olisi tiennyt mitään pomonsa ilta- ja yöpainoitteisesta rytmistä.

Amanda sai vihdoin kunnolla happea ja oli tarpeeksi rauhoittunut ymmärtääkseen näkemänsä. Makuupussi, kuulokkeet, kännykkä…
"Sinä sen sijaan", kultakutri nosti kätensä tiukasti puuskaan, "teet täällä tähän aikaan tarkalleen ottaen mitä?

Jonathan katsoi edelleen hämillään Amandaa. Ratsastamassa? Tallimestari vaivoin muisti, milloin blondi oli Kallassa. Tai Suomessa ylipäätään.
"Pakoilen sosiaalisia tilanteita ihmisten kanssa", Jonathan vastasi. Hevoset eivät onneksi puhuneet kuulemiaan asioita eteenpäin. Ei ainakaan ihmisten kielellä.

"Ollu vähä häpsinkii viime aikoina ja tallilla pystyn rauhottuu kunnol", Jonathan jatkoi ja kiskoi samalla hupparia ylleen. Vaikka talli oli lämmin, ei se kodin sisälämpötilaa voittanut.

Amanda kurtisti kulmiaan tallimestarin vastaukselle. Jonathan, pakoili sosialisointia? Koko mielikuva punapään persoonasta perustui hyväntahtoisen hölmöilyn ja krouvissa muiden tavan tallaajien kanssa norkoilun ympärille, joten perijätär tiesi, että jotain oli tapahtunut. Viimeistään sitten, kun Jonathan itse sen heti perään vahvisti.

"Mmm jaa", Amanda nyrpisti nenäänsä ja vilkuili pulloa kädessään pyöritellen alkeellisia oloja, joihin engelsmanni oli kamalaa elämäänsä paennut.
Hevosten rauhoittavan vaikutuksen Amanda toki allekirjoitti, mutta vintillä yöpymistä… Ei niinkään.

"Potkuja ainakaan et ole saanut - vielä", blondi käveli reippaasti miehen makuupussin viereen, pyyhkäisi ratsastushousujaan ja istahti alas, "joten anna kuulua, mikä ajaa sinut norkoilemaan vintillä. Ei sillä, että henkilökohtaiset ongelmasi mitenkään minua kiinnostavat, mutta koska meinasin tuhlata tämän kuoharin kolauttamalla sen otsalohkoosi, olet selityksen velkaa."
Amanda risti pitkät mallin säärensä ja tuijotti kylmällä katseellaan tallimestaria.

Jonathan sulki Netflixin ja sammutti kuulokkeet, huokaisi syvään ja katsahti Amandaa, joka istahati tämän viereen. Potkut tästä sopasta vielä puuttuisi.
"Matilda jätti mut." Mitä sitä kaunistelemaan. Jonathan otti kuohuvan Amandan vierestä ja repi korkin päältä sinetin pois.

Tallimestari otti tiukan otteen pullon pohjasta sekä korkista, alkaen kääntää pulloa kädessään. Kuului yllättävän vaimea blop ja korkki lähti vaivattomasti irti. Juominen ilman kalliita kuohuviinilaseja tuskin oli perijättären mieleen, mutta Jonathania ei tämän mielipide omista juomistottumuksista kiinnostanut. Tallimestari otti suullisen kuohuvaa ja ojensi pulloa Amandan suuntaan.
"Eiköhän laiteta elämä risaseks."

Jonathanin moukkamaisuus ei yllättänyt Amandaa. Huonona päivänä perijätär olisi pitänyt kuohuviinipullon kavaltamista riittävänä syynä työ- ja tallipaikan irtisanomiselle, mutta koska tallimestarin säälittävyys oli noussut aivan uusiin sfääreihin, nainen päätti antaa alkoholin tehdä tehtävänsä.
"Ai, tekö seurustelitte?" Amanda kohotti kulmiaan ja nyrpisti nokkaansa. "Se asettaakin Matildan aivan uuteen valoon."
Kultakutri tempaisi Proseccon takaisin itselleen, otti siitä huikan ja laski sen sitten maahan itsensä ja Jonathanin väliin. Matilda Tammilehto oli Isabellan puutarhajuhlissa tehnyt (jonkinlaisen) vaikutuksen Amandaan, mutta nyt violetti hiuksinen nainen oli arvioitava uudelleen: seurustelusuhteeseen Jonathan Raynottin kanssa ryhtyvä ihminen ei voinut millään käydä täysillä.

Onneksi Matilda oli sentään ymmärtänyt lopettaa suhteen ennen lopullista Raynottiutumista.

"Älä vaan väitä, että tämä "masennun ja kuolen yksin vintillä" -juttu johtuu pelkästään rukkasista", Amanda pyöräytti silmiään ja käänsi pistävän katseensa tallimestariin. "Mitä muuta? Pettikö Matilda? Veljesi kanssa? Anna tulla Raynott, mikä on tämän eron suuri skandaali?"

Jonathan naurahti Amandan oletuksille. Vai että luuli tämä Matildan pettäneen. Toisaalta mistä tallimestari tiesi, mitä Jessen ja lilaletin välillä oli tapahtunut. Suudelma mukaanlukien.

"Kai se löys toisen. En mä tiiä", mies huokaisi ja kurotti ottamaan uuden suullisen pullosta. "Matilda kerto niie kahen fyysisemmästä kontaktista samalla, ku se päätti lopettaa meijän suhteen. Ehkä ihan hyvä vaa. Ennen ku Jessestä tulis kolmas pyörä. Tai no, toinen mies."

Ehkä Jesse oli jo toinen mies. Mistä Jonathan sitä tiesi. Ainakaan nyt miehen ei enää tarvitsisi miettiä aivojaan kipeäksi aiheesta. Done. Loppu. Finito. End.

Amanda hautasi kasvonsa käsiensä taakse.
"Eih, tylsääää", blondi mumisi sormiensa läpi ja pudisteli päätään. "Lopeta leikkimästä uhria ja myönnä, että tämä on parasta mitä elämässäsi voi tällä hetkellä tapahtua."
Perijätär oli vakaasti sitä mieltä, että jos oli lottovoitto syntyä Suomeen, niin vaati useamman täysosuman ollakseen hevosista kiinnostunut mies Auburnissa. Naisia (vieläpä suomalaisiksi ihan mukiin menevän näköisiä) riitti jokaiselle sormelle, vaikka sattuisikin olemaan Jonathan Raynott.

Amanda seurasi kuoharia juovaa tallimestaria ja miettiessään miehen ihmissuhteita, oli hän vain yhdestä asiasta perillä: siitä, että Jonathan tuli varsin kivasti toimeen Isabellan kanssa. Ja isosiskon, jos jonkun, tekemiset kiinnostivat Amandaa enemmän kuin kenenkään muun.
"Se riittää sinusta", perijätär oikaisi selkäänsä ja veti terävästi henkeä. Kasvot ilmeettöminä Amanda valmistautui utelemaan Isabellasta tietoja. "Oletko huomannut Isabellassa mitään erikoista, sanotaan, kuluneen vuoden aikana? Muutosta käyttäytymisessä, ehkä?"

Jonathan katsoi epäuskoisena Amandaan. Miksi tämä oli kiinnostunut Isabellasta? Tallimestari oli tietoinen kaksikon viileistä väleistä, muttei kuvitellut Amandan utelevan naisen asioista ulkopuoliselta.
"En oikeastaan. Mulle riitti Isabellan yksityisasiat siinä vaiheessa, kun kuulin naisen paukuttavan broidiini." Jonathan tuhahti sanojensa perään. Onneksi sekin kaikki oli ohi.

Hiljaa miehen mieleen hiipi muistikuva brunetesta pyörimässä tallilla omissa maailmoissaan ja hajamielisenä. Oliko se sitä käytöstä, josta Amanda puhui? Tuskin se mitään suurta oli, mutta suuremman kynnyksen asetti Jonathanin oma mieli; oliko se hänen paikkansa kertoa?
"Tarkotatko jotain erityistä? Apeutta tai jotain?" mies kysyi toinen kulma koholla, hapuillen uudestaan kuohuvaa.

"Äh, huolestuttavampaa olisi jos Isabella ei olisi apea", Amanda muljautti silmiään turhautuneena, "sehän tonkii työkseen kiviä."
Nainen nappasi kuoharipullon tallimestarin hapuilevan käden edestä ja irvisti ilkeästi. Thomas oli poistunut kuvioista jo aika päiviä sitten, joten siinä suhteessa ei ollut Amandalle mitään uutta informaatiota.
"Ihan mitä tahansa normaalista poikkeavaa", perijätär alkoi jo hieman kimpaantua. Olihan Jonathanin tiedettävä edes jotain.
Amanda siemaisi kuplivaa ja iski sitten pullon Jonathanin syliin.
"Mieti nyt tarkkaan!"

Hätkähtäen mies otti kiinni pullosta, ennen kuin se kaatui vintin lattialle. Viimeistään sitten mies saisi potkut. Kääntäen katseen vastakkaiseen seinään, Jonathan päätti kertoa muistostaan.
"Se tais olla maaliskuu… Isabella näytti just niin poissaolevalta ku vaa ihminen voi. Nainen ei ees muistanu liikuttaneensa kimoo… En mä siihen niin paljoo huomioo kiinnittäny sillon…" mies tuumi ääneen. Toivottavasti Isabella ei tulisi kyselemään myöhemmin.

"Onks jotain sattunu tai jotain?" Aito huoli alkoi nousta pintaan yhdessä kevyen tunteen kanssa, jonka alkoholi antoi. Jonathan ei todellakaan ollut ajatellut ottavansa tänään pisaraakaan, mutta erikoinen yllätys oli sännännyt ovesta juuri silloin, kun mies oli sitä vähiten odottanut.

Amanda oli hetken hiljaa.

Maaliskuu oli ollut monestakin eri syystä sekavaa aikaa, eikä Jonathanin häilyvä muistikuva poissaolevasta Isabellasta ollut mitenkään erityinen. Ei, jos se liittyi suruun, mutta jos se sen sijaan liittyi kiinni jäämisen pelkoon...
"Mitä nyt muutama lähiomaisen kuolema lyhyen ajan sisään, joita tutkitaan murhana", Amanda kohautti olkiaan ilme värähtämättä, "mutta senhän sinä jo tiesitkin."

Perijätär nousi ylös ja loi nopean vilkaisun vinttiin.
"Kiitos, tämä oli-", Amanda harkitsi hetken sanojaan ja käänsi katseensa hitaasti Jonathaniin mutristaen huuliaan, "-helvetin outoa."

Tallimestari naurahti kuivasti ja haroi hiuksiaan, kun nainen lähti kävelemään kohti vintin ovea.
"Ainiin", blondin ääni kaikui hämärässä. "Vähennän sen pullon palkastasi, luonnollisesti."

Isabella S. 09.01.19 20:50

Kilpakalastusta
9. tammikuuta 2019
kirjoittajat @Jusu R. ja @Isabella S.

Josefina oli palannut töihin. Sen huomasi monesta pienestä asiasta, eikä kaikkein vähiten loungea piristävistä leikkokukista. Isabella oli kaiken maailmaaharmaannuttavan stressinkin keskellä jaksanut pahoittaa mielensä siitä, että ilahduttavan huolitellut eikä lainkaan ylitseampuvat tilankaunistajat eivät enää aran siivoojatytön poissaollessa olleetkaan itsestäänselvyys. Nyt kaikki oli jälleen kuten kuului, perijätär ajatteli katsellessaan viimeisen päälle siistiä loungea ympärillään.

Paitsi ettei ihan kaikki ollut niin kuin kuului. Ankka, Vila ja Cava olivat harpanneet kaikki eteenpäin – Minakin, mutta koulutamman kilpailutus oli jo aikoja sitten ulkoistettu siskolle. Vila oli varsomisensa takia edelleen ikäluokkaansa jäljessä ja siksi sen kanssa saattoi juuri ja juuri sopuisin mielin pysytellä yhä kansallisissa kilpailuissa… mutta Ankka ja Cava. Kaksikon kanssa tekosyitä ei jäänyt, vaan kansainvälisiä kilpailuita ja suurempia luokkia täytyisi alkaa harkita ihan tosissaan.

Oli mahdoton ajatus julkistaa tieto todellisesta esteestä, matkustuskiellosta. Isabellan täytyisi keksiä muita syitä, jokin virallinen selitys. Ratsujen pitäisi silti saavuttaa tarvittavaa kokemusta isoista luokista nyt, kun ne olivat parhaassa kilpaiässään ja täydellisessä vireessään.

Mutta kuka hemmetti ratsastaisi riittävän hyvin, tekisi vain työnsä eikä kyselisi liikoja?
Isabella ehti hädin tuskin tuhahtaa. Vastaus oli aivan nenän edessä.
Leikkokukat. Josefina Rosengård oli palannut sairaslomaltaan.

***

Tällä kertaa Jusu ei enää hätkähtänyt kutsuaan perijättären puheille yhtä pahasti kuin ensimmäisellä kerralla. Hentorakenteinen tyttö, kenties jo nuori nainen mutta arkuutensa vuoksi vaistomaisesti tytöteltävä, keskeytti työnsä miltei tyynen näköisenä ja asteli kuuliaisena Isabellan luo.

“Mukavaa, että olet palannut töihin. Toivottavasti kätesi ei kipeydy”, Isabella muisti pettämättömästi kohteliaat käytöstavat. “Ja jos niin käy, ethän kärsi hiljaa ja puurra siitä huolimatta, että työ on vielä liian raskasta?”

Josefina pudisti pehmeästi päätään ja hymyili hyvin pientä, hieman arastelevaa ja erityisen kohteliasta hymyään. Niin se olisi varmaan tehnyt, vaikka sitä olisi uhkailtu mur… jollakin kohtalokkaalla.

“Kyllä minä olen työkunnossa”, tyttö vakuutti. “Käsi kuntoutui hyvin.”

Tuskinpa valittaisit, vaikka kätesi olisi kuinka kipeä tahansa, Isabella ajatteli, mutta totesi kärsimättömästi itsekseen, ettei se olisi hänen ongelmansa. Jusunhan tulisi kuitenkin itse oppia kieltäytymään, mikäli sellaiselle olisi ehdottomasti tarvetta. Joka tapauksessa olisi suotavaa, että Rosengårdien kuopuksen raaja todella oli kunnossa.

“Kuulehan”, Isabella aloitti varovaisesti. “Olet varmaankin tietoinen siitä, että koko tämän –”, perijätär elehti heilutellen käsiään laajassa kaaressa, ”– tallibisneksen lisäksi luon akateemista uraa, jolla toivon todella eteneväni. Juuri nyt työ kuormittaa minua harvinaisen paljon, mistä huolimatta ratsuni kaipaisivat kansainvälistä kokemusta. Etenkin Ankka ja Cava olisivat enemmän kuin valmiita oikeisiin estekilpailuihin, ehkä Vilakin. Toivoisin, että sinä voisit auttaa siinä.”

Toimistoon lankesi hetkeksi kiusallinen hiljaisuus. Jusu ei helpottanut keskustelun etenemistä; ei kai kehdannut, sillä se olisi tarkoittanut omien taitojen tunnustamista. Isabella rykäisi, ja päätti sitten kysyä suoraan.
“Kuulehan, oletko koskaan harkinnut uraa kilparatsastajana? Tarjoaisin tätä mahdollisuutta mielelläni sinulle. Siis että veisit esteratsuni Keski-Eurooppaan ja saisit palkkaa siitä.”

Isabella oli odottanut Jusun reaktiolta jotakin enemmän. Enemmän hämmennystä, vaatimatonta punastumistakin, ehkä, tai jopa vastalauseita, sikäli mikäli Rosengårdien kuopus olisi ollut epävarmuutensa lisäksi inttävämpää sorttia. Nuoren naisen huolellisen mitäänpaljastamaton ilme värjyi kuitenkin vain pienen hetken, eikä Isabella harmikseen saanut otetta tämän ajatusten kulusta, ennen kuin Jusu oli jo ehtinyt harkita sanojaan. Riittävän huolellisesti punnittuina ne paljastivat valitettavan vähän lausujansa todellisia tuntoja ja mietteitä.

“Kiitos tarjouksesta.”

Empivästä äänensävystä ja mietteliäästä olemuksesta sen tiesi: sanoja seuraisi “mutta”. Josefina Rosengårdin kaltaiset ihmiset eivät olleet taitavia sanomaan muttiaan ääneen; tyypillisesti he eivät halunneet tuottaa pettymystä kenellekään eivätkä kyenneet tunnontuskitta kieltäytymään mistään.

“Mulla on kuitenkin jo kaksi työtä, ja olisinko mä edes…” Kesken virkkeensä Jusu vaikeni, koska ei tohtinut epäillä ääneen Isabellan arvostelukykyä kyseenalaistamalla oman osaamisensa riittävyyttä. “Tai siis. Mä luen jo täyttä päätä pääsykokeisiin.”

Aivan. Oli luontevaa, että Jusu vetosi sellaiseen syyhyn.
“Ensinnäkin: aivan varmasti olisit tarpeeksi pätevä”, Isabella vakuutteli hymyillen, vaan silti silminnähden lannistuneena. “Mutta ymmärrän syysi. Sehän on oikeastaan sama kuin miksi itse edes etsin kilpailijaa.”

Mutta Josefina Rosengård yllätti. Oltuaan hetken hyvin mietteliään näköisenä hiljaa Jusu rohkeni tekemään odottamattomia asioita.

“Mutta mä tiedän kyllä ratsastajan, jonka sä tarvitset”, tyttö toden totta totesi, totesi, melkein itsevarmasti, kuin paraskin kaupantekijä.

Isabella kohotti kysyvästi kulmiaan, mutta salasi yllättyneisyytensä ja viittasi Jusua istumaan alas.
“Ahaa. Ja mahtaako tällä, hmmm, ratsastajalla, olla jo valmiiksi kokemusta?”

Josefinan hymy oli pehmeä, ja, ellei Isabella tulkinnut nuorta naista täydellisen väärin, siinä oli aavistus… tietäväistä tyytyväisyyttä.
“Voi, on sillä. Se ei kyllä tee siitä numeroa. Hmm, vaatimaton tyyppi”, Jusu kuvasi ratsastajan luontoa. “Mutta ehdottomasti kyvykäs.”

Josefina oli saanut aikaiseksi varsinaisen arvausleikin, mikä oli oikeastaan kovin kutkuttavaa. Vaatimaton oli tuskin osuvin sana kuvaamaan tytön takuulla kyvykästä isoveljeä (jolla oli ensiluokkaisen kiinteät pakarat ja miellyttävän ylhäinen käskytysääni), mutta joku muu rosengårdilainen saattoi tulla kyseeseen. Kenties joku kartanon ratsastajista oli saanut tarpeekseen työnantajastaan?

Isabella mietti tahtomattaan rautaisaa Susannea, ja ajatusta seurasi puistatus. Työntekijöitä ei todellakaan voisi moittia, mikäli nämä olisivat saaneet mokomasta kotkasta tarpeekseen. Jusun isä Arne oli aivan toista maata, mutta siitä ei tainnut olla juurikaan lohtua. Mikäli Isabella oli ymmärtänyt oikein, juuri Susanne piteli kaikkia tärkeitä lankoja visusti omissa hyppysissään.

Ainakin Henrik Strandiin pätivät kaikki Jusun luettelemat tunnusmerkit. Mies oli miellyttävä, taitava ja omalla poikamaisen söpöllä ja erikoisen viattomalla tavallaan komea. Jotenkin sellainen unenomainen ilmestys, joka ihan ehdottomasti osasi ratsastaa. Ja jonka Isabellakin suvaitsisi riemumielin sisäänratsastaa; muiden puheisiin sekä miehen omaan käytökseen viitaten oli syytä epäillä, ettei tämä nimenomainen ratsuttaja ollut koskaan tullut ratsastetuksi. Kuinka kummassa...

Isabella virnisteli muistikuvilleen Henrikin ulkomuodosta, mutta malttoi mielensä. Saattoihan kyseessä olla nainenkin. Jessi Kerola ei suoranaisesti ollut vaatimaton, mutta ei yhtä itseään täynnä kuin merkille- ja muutenkin pantavan komea Alexander Rosengård, ehei; pikemminkin Isabella olisi kuvaillut Jessiä omat taitonsa tuntevaksi ja niitä häpeilemättömäksi.

Mutta kävi ilmi, ettei Jusu puhunut vanhempiensa työntekijöistä. Jos Isabella yllättyikin tytön ehdotuksesta, se oli ohimenevä tuntemus. Aivan. Luonnollisesti. Hänen hienostuneen nenänsä alla oli muitakin ratkaisuja polttavaan pulmaan kuin leikkokukkaistyttö, ja oli aivan nimenomaisen neidon tapaista sysätä Isabella vastauksen äärelle.

Jusu nousi. Hänellä oli vielä töitä tehtävänään. Ennen niihin tarttumistaan tyttö kuitenkin pysähtyi vielä ja vilkaisi Isabellaa, joka odotti hienovaraisella mielenkiinnolla, mitä tuleman pitäisi. Ohikiitävän hetken ajan emmittyään Jusu lopulta paljasti mietteensä:

“Mä ehdotin sitä, koska mä oikeasti uskon sen taitoihin. En… muuten vain.” Kasvot olivat yhtä totiset kuin äänensävy. Sitten ne nytkähtivät aivan aavistuksen, kuin puolittaiseen ja sangen vaikeastitulkittavaan ilmeeseen. “Rasmuksen ei tietenkään välttämättä tarvitse tietää, että sä kysyit mua ensin.”

Perijätär hymähti toiselle, ja hymyili sitten ymmärtäväisesti. Niinpä tietenkin.

Rasmus Alsila, tuo hyväpyllyisten miesratsastajien salaseuran melko varma (muttei takuulla itsensä nimittämä) puheenjohtaja, jolla todella oli kansainvälistä kilpailukokemusta (ja joka itse asiassa jo ratsasti yhtä niistä kilpailutusta kaipaavista ratsuista). Miten Isabella ei ollut tullut ajatelleeksi Alsilaa? Entä osasikohan Jusu antaa arvoa poikaystävänsä ehkä parhaalle (ulkoiselle) ominaisuudelle? Ja seuraisiko liikanimi Hyväpylly kainoa miesparkaa hautaan saakka? Voi kunpa. Riipahtaminen vasta olisikin menetys.

Ajatusten harhailua aiheuttavan vahvuutensa lisäksi Rasmuksen valintaa puolsi yksi tämän ankeammista hyvistä puolista: somasti jurottava nuori mies koki keskustelemisen niin vastenmieliseksi, ettei taatusti kyselisi.

“Olet aivan oikeassa. Luonnollisesti tätä keskustelua ei tarvitse mainita lainkaan. Olisi pitänyt osata ajatella häntä itsekin.”

Vaikkei lopputulos ollut odotetunlainen, Isabella oli tyytyväinen käytyyn keskusteluun. Hän saattaisi saada hevostensa satulaan katseenkestävän miespyllyn - eikä perijätär epäillyt hetkeäkään, etteikö sen kantaja olisi kylliksi taidokas ja ehdottoman luotettava. Lähestymistaktiikkaa tulisi toki harkita. Rasmus Alsilassa oli ehdottomasti menestyksenjanoa; riittäisikö se? Tarttuisiko nälkäinen nuori mies empimättä syöttiin?

Anton S. 22.01.19 20:46

23.01.2019

Lompsin loungeen kahvikupposen toivossa. Isabella oli lähtenyt Vilan kanssa maastoilemaan, joten mulla olisi hyvin aikaa tapettavana ennen kuin uljas musta vuokrahevoseni palaisi takaisin. Edelleen tuntui hullulta ajatella, että mä nykyään olin Vilan vuokraaja enkä mikään hoitaja. Hoh.

Adelina istui pöydän ääressä eikä puhelimelle keimailultaan huomannut edes mun saapumista. Siinä se kallisteli päätään, suki hiuksiaan ja mutristeli huuliaan älypuhelimensa kameralle ja mä seurasin sitä touhua hetken sivummalta pidätellen naurua. Olihan tuo aika hupaisan näköistä värkkäämistä.
"Mitä sä teet?" kysyin lopulta ja kävelin kahvinkeittimen luo.
Adelina säikähti ääntäni ja melkein tiputti puhelimen käsistään lattialle. En kai mä nyt noin pelottava ollut?
"Yritin ottaa uutta kuvaa itsestäni, selfietä", blondi vastasi toettuaan säikähdyksestä. "Instagramiin."

Nyökäytin päätäni ja kaadoin kahvia mukiin ennen kuin istuin itsekin pöydän ääreen.
"Onko sulla muuten instagram-tiliä?" Adelina uteli.
"Eipä kyllä oo", tuhahdin. En ollut jaksanut perehtyä koko sovellukseen. Facebook ja sen sata kertaa poistettu ja uudelleen ladattu Tinder tuotti jo ihan tarpeeksi päänvaivaa.
"Miksei?" blondi jatkoi tivaamistaan.
"En tiedä."
"Sun pitää tehdä tili", Adelina ilmoitti. "Niinku nyt."
Sen sanottuaan nainen hivuttautui viereiselle tuolille ja ojensi kättään sen näköisenä, että siihen olisi pitänyt antaa jotain.
"Anna sun puhelin", Adelina naurahti, kun olin vain läpsäissyt naisen kämmentä omallani.
"Miksi?"
"Mä voin tehdä sulle sen tilin jos sä et osaa", blondi pyöritteli silmiään turhautuneen näköisenä. Varmaan piti mua ihan idioottina. Eipä se olis ensimmäinen. Eikä kyllä viimeinenkään.
"Osaanpas", murahdin ja kaivoin Samsungin taskustani. Missäs se Play-kauppa nyt olikaan...
"Tyylikästä", Adelina tirskahti nähtyään taustakuvana koreilevan vähäpukeisen naisen makoilemassa auton konepellillä. Käänsin hieman nolostuneena puhelinta pois päin blondista.
"Älä kurki", tuhisin muka-loukkaantuneena ja nostin puhelimen naamani eteen ettei Adelina näkisi sen enempää mun taustakuvia.

Okei, nyt mun puhelimessa oli Instagram-sovellus. Sähköpostin annettuani olis pitänyt päättää käyttäjätunnus.
"En mä keksi mitään", tuskailin Adelinalle.
"No, laita vaikka ihan vaa oma nimes siihe", nainen neuvoi. "Mullaki on."
Ennen kuin ehdin sitä tekemään, puhelimen näytölle ilmestyi: "Aliisa soittaa"
Sekin oli karannut johonkin pirun Kööpenhaminaan tänään.

"No?"
"Kuule Anton, minulla oli sinulle asiaa, mutta unohdin sen", Aliisan ääni kantautui korviini.
"Aha. Yllättävää", naurahdin.
"No, mitä sä teet?"
"Nyt vai?"
"Niin, nyt. Ei mua kiinnosta, mitä sä teit tunti sitten."
"Teen IG-tiliä."
Vein puhelimen kauemmas korvaltani suojellakseni tärykalvojani, sillä Aliisa räjähti nauruun. Mikä mun instagram-tilissä muka niin hauskaa oli? Nykyaikaa ja sitä rataa.
"HAHAHAH! Sinäkö? Kai siitä tulee Kaljanton?"
"Adelina pakottaa, en mä muuten", hymähdin mietiskellen, olisko kaljanton sitte hyvä nimimerkki? Adelina kurtisti hieman laitettuja kulmiaan kuultuaan nimensä.
"Vai että ihan Adelina pakottaa. Oot ihan tus... Tossun alla," Aliisa hymähteli huvittuneena painottaen Adelinan nimeä. Mitähän se nyt taas kuvitteli. Tai no, eiköhän tuo loppu kertonut jo ihan tarpeeksi Hurun kuvitelmista.
"No just joo", tuhahdin silmiäni pyöritellen ja vilkaisin Adelinaa, joka näytti odottavan puhelun loppumista.
"En mä nyt muista sitä mun asiaa. Soitan uudelleen jos muistan. Oo kiltisti Kaljanton äläkä tee mitään, mitä mä en tekis!"
"Mitä sä ET tekis?"
"Niiiiiinpä!"
Sen hihkaistuaan Aliisa lopetti puhelun.

"Kaljanton?" Adelina tuhahteli huvittuneena, kun olin saanut tunnukset tehtyä ja klikkasin itseni naisen seuraajaksi.
Profiilikuvaksi olin valinnut jonkun vanhan kuvatuksen itsestäni ja Adelina lähes vaatimalla vaati minua ottamaan uuden selfien sen vanhan tilalle.
"Etkä todellakaan ota sitä kuvaa mistään alaviistosta niin kuin kaikki miehet tekee! Se on ihan hirveen näköistä", Adelina neuvoi.
"Häh, eikö mun kaksoileuka muka näytä hyvältä niissä kuvissa?" vitsailin painaen leukaani alaspäin. Ei mulla mitään kaksoisleukaa ollu. Kovin pahaa ainakaan.
"Ei todellakaan", Adelina puuskahti.

Matilda T. 23.01.19 18:27

26.1.2019
osa 1/3

Valmennusten koordinointi oli ihan helppoa ja mutkatonta siihen asti, kun ne tapahtuivat oikeasti. Eli kutakuinkin siihen asti, kun aikataulut olivat vielä vain sanoja puhelun aikana tai sekava lista tekstimuodossa.

Mutta kaikki se vaivattomuus katkesi siihen, kun sä seisoit keskellä tallikäytävää ja tajusit, että sun täytyisi mennä kommentoimaan ratsujaan varustavien ratsastajien hitautta ja sitä, että jos yhden valmennustunnin aikataulu kusi, se romutti kaiken mun tekemäni työn. Jos mä olisin voinut, olisin passittanut Pennan siihen hommaan. Epäilin kuitenkin vahvasti, että Vaanija olisi joko a) pitkittänyt prosessia ylimääräisellä, tarpeettomalla pätemisellään tai b) pätenyt vaihtoehtoisesti mulle siitä, kuinka valmennuksia aikataulutettiin.

Se oli ihan naurettavaa, koska kello ei ollut vielä edes kahdeksaa. Siinä mä kuitenkin hivuttauduin kohti Nitaa ja toivoin, että Sarah kuulisi samalla vaivalla.
"Teidän täytyy olla kohta maneesissa", totesin katse Nitan varustamassa orissa. Nuoren naisen kasvoilla oli vähän kauhistunut ilme, kun se kääntyi katsomaan mua. Johtuikohan se siitä, että mä olin avannut suuni vai siitä, että kello ei antanut armoa? Tässä ei ollut pelissä vain aamun ensimmäisen tehotunnin onnistuminen, vaan tässä oli kyseessä koko toisen päivän starttaaminen - meidän täytyisi ehtiä Pennan kanssa myös kasata Laurin ohjeistuksen mukaiset estetehtävät maneesiin napakassa vartissa, jonka olin operaatiolle aikaa varannut.

Nitan ja Sarahin kadottua tallista ratsuinensa ennen kello kahdeksaa, mä pystyin huokaisemaan ja suuntamaan loungeen. Kahvikupillisen äärellä oli huomattavasti helpompi painaa päivän aikataulua mieleen ja miettiä pari varasuunnitelmaa siltä varalta, että pätijä-Penna osoittautuisi maailman onnettomimmaksi puomimieheksi.

"Huomenta, Matilda", Isabellan pehmeän arvokas ääni tervehti. Nostin katseeni paperista perijättäreen, joka oli lipunut loungeen viimeisen päälle siisteissä ja väreiltään shiftaavissa ratsastusvaatteissaan. Mulla ei käynyt pienessä mielessäkään huomauttaa naiselle aikataulusta, koska eihän se ollut vielä myöhässä - ja eihän Isabella välttämättä varustanut ratsuaan itse.
"Huomenta", huokaisin vähän myöhässä, mutta kuitenkin. Kohotin kulmaani millistä millin, kun Isabella ei suunnannutkaan kahvinkeittimelle, vaan veti vastapäisen tuolin kauemmas pöydästä ja istui siihen niin arvovaltaisesti kuin vanhemmalta perijättäreltä saattoi odottaa. Se oli sellaista vaivatonta arvokkuutta, jota ei mun käsitykseni mukaan voinut teeskennellä - se kumpusi vuosien mittaan omaksutuista tavoista.

"Onko Laurin illan aikataulu kuinka täysi?" Isabella kysyi antaen mulle luvan pudottaa katseeni paperiin, jonka kulmaa olin näprännyt sormillani niin, että se oli auttamattoman ryttääntynyt.
"Ratsutukset loppuvat puoli kuusi", vastasin ja mun ajatukset laukkasivat miettimään, mitä iltaohjelmaa Isabella oli Merikannolle järjestämässä.
"Ah, aivan", Isabella hymyili. "Voisin tarjota hänelle illallista kartanolla. Ja sinulle, tietenkin."

Mun katse palasi Isabellan silmiin sekunnin sadasosissa, kun yritin sisäistää naisen kutsua, joka oli muotoiltu niin, ettei siitä oikeastaan voinut kieltäytyä kohteliaasti.
"Tietenkin", toistin hitaasti nyökäten. "Voin kysyä Laurilta."
Se oli Isabellalle taikasana: nainen nousi ylös ja loi minuun vielä viimeisen, merkitsevän katseen:
"Hienoa, nähdään seitsemältä."

(lue osa 2 täältä)

#merikantovalmentaa

Jusu R. 25.01.19 8:15

Hiekkaa silmissä
... ja siinä maineikkaassa pyllyssä
26. tammikuuta 2019 #merikantovalmentaa

Lauantaiaamu oli koittanut aika varhain, koska mun oli pitänyt ajella eestaas, jotta saisin Trinan Orijoelta Kallaan ajoissa kello yhdeksän alkavaa valmennusta varten. Myöhästyminen ei tullut kuuloonkaan, koska se olisi ollut noloa ja epäkohteliasta (ja Matilda Tammilehto olisi purrut multa pään irti jos mä olisin pilannut sen huimalla vaivalla suunnittelemat aikataulut). Musta tuntui, että mun silmissä oli vielä valmennuksen jälkeenkin ripaus unihiekkaa jäljellä. Saattoi se toki olla maneesin pohjamateriaaliakin, sillä Lauri Merikanto oli totisesti pistänyt Isabellan ja mut hommiin. Hiekka oli pöllynnyt ja hiki virrannut.

Trina oli hypännyt hyvin, ja mulla oli ollut yllättävän tyyni olo siihen nähden, että se oli oikeastaan ensimmäinen kerta kuukausiin, kun estekorkeus ylitti metrin. Mä pystyin ratsastamaan ihan rauhassa enkä tehnyt hirveästi hätiköityjä ratkaisuja. Mun ratsu hyppäsi varovaisesti, mutta odotti mun apuja eikä viitannut niille kintaalla (kyllä, Granni, ajattelin juuri äsken sinua ja pyöräytin silmiäni). Trinan kanssa mua ei pelottanut, että se ryskäisi esteistä läpi ja mä joutuisin kosketuksiin maankamaran kanssa.

Rasmus ilmestyi kyselemään mun fiiliksiä, kun mä hoidin voikkoa tammaani ratsastuksen jäljiltä yhdessä tammatallin tyhjistä karsinoista. Kuljetusteknisistä syistä Trina joutuisi odottelemaan Auburnissa muutaman tunnin, ja mä heitin sille kuivatusloimen selkään ja tein sen olon mahdollisimman mukavaksi. Sitten mä astuin käytävälle ja vilkaisin Rasmusta, joka kuikuili uteliaana pyylevän Effin suuntaan. Mä huomasin sen, öö, selkäpuolta kuikatessani, että mun poikaystävä oli ehkä nojaillut johonkin tai istuskellut jossakin muualla kuin loungen putipuhtailla penkeillä. Se oli jo valmiiksi pukeutunut ratsastushousuihin, ja nyt (sillä paljon kohutulla) Rasmuksen takapuoliskolla oli hiekkaa.

Sellainen ei käynyt päinsä. Valmennuksiin ei menty homssuisen näköisenä, eikä Cavan kallista satulaa naarmutettu hiekkaisilla housuilla. Saattaisihan siitä tulla hiertymiäkin. Hymähdin hellästi, sillä tahrahousuinen Rasmus herätti mussa jonkun hassun hoivavietin.

Mä astahdin poikaystäväni luo. Ystävällisesti mä ojensin auttavan käteni tomuttaakseni hiekat pois harmaiden housujen takamukselta.

Ehdin koskettaa vain kerran, ennen kuin Rasmus hypähti korkeammalle kuin yksikään sen estehevosista ikinä, ja mä säikähdin aivan hirvittävästi. Taaksepäin kompuroiden mä seurasin, kuinka Rasmus saavutti ilmalennossaan täydellisen ballon-vaikutelman ennen kuin kiepsahti sitten hienolla fouetté-piruetilla ympäri siten, että oli en face kanssani. Me toljottaa möllötettiin toisiamme silmiin, enkä mä tiedä kumpi meistä oli hätääntyneempi.

Tiesinpäs. Rasmus oli. Mä olin juuri koskettanut sen takapuolta keskellä tallin käytävää. Sen reaktiosta olisi voinut päätellä, että mä olin peräti upottanut kynteni syvälle sen jänteviin pakaralihaksiin, mitä mä en tietenkään tehnyt tällä tavalla julkisesti (e-enkä tietenkään muutenkaan, ikinä).

“Mitä sä teet?” Rasmus kiekaisi kuin jokin hassunhauska animaatiohahmo. Se olisi voinut olla aika hulvaton tilanne, ellei se olisi ollut niin kaikin puolin absurdi, etten mä oikein tiennyt miten siihen suhtautuisin. Mähän olin yrittänyt vain auttaa, ja kaikesta päätellen mä olin saanut aikaiseksi keskivaikean sydänkurkkusyndrooman.
“Mä vaan pyyhin sun pyllyä!” mä kiirehdin selittämään, ja oli ehkä pieni ihme, ettei Rasmus tukehtunut omaan kauhuunsa.
“Älä pliis sano noin enää ikinä”, se suhisi ja pälyili hätäisenä ympärilleen, ja mäkin aloin oivaltaa, miten kamalalta mun lausahdus oli kuulostanut.

Mä aloin nolostua ihan kamalasti. Kaulanikama nikamalta mä nytkähtelin syvemmäs tallitakkini kauluksen suomaan turvaan, kunnes mun vaatteet näyttivät seistä pönöttävän itsekseen käytävällä.

“Niin mutta - sun housut on hiekkaiset”, mä ynisin sieltä jostakin syvältä takkini sisältä. “E-etkä sä voi mennä valmennukseen paskaisilla, tai siis, mä tarkoitan hiekkaisilla housuilla…”

Mä kuulin tyrskähdyksen, jossa oli ehkä vielä vähän (oikeastaan aivan sikana) kirahtavaa sivumakua. Sen jälkeen oli hiljaista, eikä levottomuutta herättävän pitkään aikaan tapahtunut yhtikäs mitään. Sitten, hyvin hitaasti, emmiskellen ja kevyin ottein mun keskivartaloni ympärille kietoutuivat kädet. Siitä rohkaistuneena mä plumpsautin pääni sen verran ylöspäin, että mun päälakeni, otsani ja silmäni pilkottivat kaulusten takaa. Tiirailin sieltä hyvin kovasti arkaillen pähkinänruskeita silmiä, jotka olivat nyt ilahduttavan lähellä mun omia sinisiä silmiäni ottaen huomioon, että mä olin juuri melkein säikäyttänyt Rasmuksen kaukaiselle galaksille saakka. Mua alkoi hymyilyttää. Rasmus halasi mua tallin käytävällä.

“Sä olet kyllä”, Rasmus huokasi vähän jupisevaan sävyyn.

Mä en uskaltanut kysyä, mitä mä olin. Mä vaan painoin nolostuksesta punaiseksi karahtaneet kasvoni vasten Rasmuksen kaulaa. Huokaisin siinä sitten syvään, mikä sai Rasmuksen kiemurtelemaan vähäsen - kai koska huokaisu kaulalla kutitti.

“Anteeksi”, mä uikahdin.

Rasmus naurahti pehmoisen karheasti. Me erkaannuttiin halauksesta ja mulla oli hämillisen hyvä olo. Me oltiin kai juuri selvitty meidän ensimmäisestä parisuhdekriisistämme, ja se oli aika mukavaa. Tietysti me käytiin vähän syrjemmässä siistimässä Rasmuksen ratsastushousut, mikä sekin oli miellyttävää. Sitä ja sen puhtaita housuja olikin sitten ilo istahtaa tiirailemaan maneesin katsomoon. Mun iloa kyllä ehkä hiukan himmensi se, että musta jotenkin tuntui kuin kauempana valmennuksia seurailevat Märta ja Penna olisivat vilkuilleet mua vähän kummasti.

Ihan kuin Märta olisi suorastaan tuijottanut mua, ja vieläpä pisteliäästi.

Mutta ei kai nyt sentään. Mä hymyilin sille värjyvän ystävällisesti, ja se käänsi katseensa pois niin kuin ei olisi koskaan mua katsonutkaan.

Jusu R. 28.01.19 10:04

Nelinkontin Penna Vaanilan edessä
(Siitä ei muuten ikinä seuraa mitään hyvää)
28. tammikuuta 2019 #jusmus

Siinä mä siivoilin kaikessa rauhassa tallia, ja tallitöitään tekevä Penna häilyi vähän väliä jossain näkökentän laitamilla sen näköisenä kuin olisi pohtinut hyvin ankarasti jotakin ja odottanut multa kannanottoa. Harmi vain sen kannalta, etten mä osannut lukea sen ajatuksia ja vastata kysymykseen, jota se ei ääneen esittänyt. Mä saatoin vain arvailla levottomana, mitä se oikein tahtoi ja epäröidä sen suhteen, tahtoiko se oikeastaan mitään vai kuvittelinko mä vain.

Penna lakkasi hetkeksi pujahtelemasta näkyviin, kun mä sukelsin toimiston kimppuun. Joku huolimaton rapatassu oli potkinut pöydänjalkoja, sillä niissä oli selkeitä kuratahroja. Niinpä mä laskeuduin kontilleni lattialle ja huiskautin rättini esille kuin paraskin rytminen voimistelija nauhansa.

Ja tietenkin Penna paukahti paikalle juuri silloin, kun mä olin nöyrästi nelinkontin toimiston lattialla.

Se ei ensin nähnyt mua, koska sen katse haki jotakuta normaalin ihmisen korkeudella olevaa. Sitten sen katse tipahti sinne lattianrajaan, missä mä nyt satuin kykkimään, ja sen pää liikahti sillä tavalla taaksepäin, että sen leukaluiden ympärille ilmestyi ujo rengas. Mä en ollut tiennyt, että se oli Pennan kohdalla mahdollista, mutta ilmeisesti sekin pystyi tekemään itselleen kaksoisleuan. Nopeasti se kuitenkin ilmeisesti päätti, että oli aivan tavallista, että mä odottelin sitä neliraajaseisonnassa toimiston lattialla, ja avasi sanaisen arkkunsa niin kuin keskusteluasetelmassa ei olisi mitään kummallista.

“Kuule, Jusu, mä olen miettinyt yhtä juttua!”
“Jaa?” äännähdin ja mietin, pitikö mun nousta, mutta olin jotenkin liian halvaantunut tehdäkseni niin.
“Niin että onko se Alsila joku sun poikaystävä vai?”

Sitäkö se oli niin kovasti miettinyt pitkin aamua, mä ajattelin, ja mua olisi naurattanut, jos en olisi ollut niin hämmentynyt. Mun ajatukset hairahti niihin kaikkiin kertoihin, kun mä, Rasmus ja Penna oltiin oltu samassa tilassa. Niitä kertoja ei ollut montaa, ja ne tapahtuivat yleensä tallilla. Oli kohtalaisen ymmärrettävää, ettei Penna tiennyt mun parisuhdestatustani varmaksi, sillä mä olin ankarasti kieltänyt Rasmusta häiritsemästä mun työntekoa katselemalla mua sillä tavalla, eikä se nyt muutenkaan ollut mikään julkihipeltelijä. Me varmaan vaikutettiin kohteliailta tuttavilta aina silloin kun joku nyt sattui hengittämään meidän kanssa samaa ilmaa.

No, sitten oli kyllä se yksi kerta, kun me oltiin oltu Rasmuksen kanssa kahvilla Pionissa ja Penna oli sattunut paikalle. Me oltiin istuttu siivosti vastakkain mun poikaystäväni kanssa, kun Penna oli hoksannut meidän olemassaolon. Tomerasti se oli kiitänyt tarjottimensa kanssa meidän luokse ja tömäyttänyt takalistonsa Rasmuksen viereiselle penkille (voinette kuvitella Rasmuksen lievästi häiriintyneen ilmeen ilman kuvailujakin).

Se oli ollut vähän kummallista. Nyt mä oivalsin, ettei Penna tosiaankaan ollut tajunnut meidän olevan treffeillä. Ehkä mun siis piti valaista sitä asiasta.

“Joo”, mä ähkäisin yhä kontillani lattialla.
“Mielenkiintoista!” Penna julisti juhlavasti.

Olisin ehkä ollut ihan tyytyväinen, jos se keskustelu olisi jäänyt siihen eikä Penna olisi ottanut asiakseen kertoa mulle, miksi se oli niin kiintoisa juttu. Toisaalta - ei, en olisi ollut tyytyväinen, vaan olisin arvaillut syytä Pennan omituiselle lausahdukselle loputtomiin (oliko muka niin kummallista, että joku oli kelpuuttanut mut tyttöystäväkseen? Vaikutettiinko me sisaruksilta? Oliko Rasmus sanonut sille jotakin teilaavaa musta?).

Ja toiiiisaaaalta... huolestunut arvaileminen olisi voinut olla miellyttävämpää kuin Penna Vaanilan todellinen ajatuksenjuoksu:
“Eikö ole vähän arveluttavaa olla töissä samassa paikassa jossa oma partneri käy? Kyllähän aikuiset ihmiset nyt periaatteessa osaa pitää näppinsä kurissa silloin kun kuuluu, mutta entäpä jos kiusaus käy liian suureksi. Työajalla paneskelu on kyllä työnantajaa kohtaan skandaalimaisen epäortodoksista.”

Mä olin kauhuissani [toim. huom. kun kursiivikorostus ei enää riitä]! Jos olin ollut halvaantunut jo aiemmin, niin nythän mä vasta hyydyin totaaliseksi kipsimuotiksi itsestäni. Jotakin tapahtui myös mun aivoille. Ne lähettivät mun äänikoneistolle komennon, ja mun silmät laajenivat soppakulhoiksi, kun mä kuulin omat änkyttävät sanani:
“M-mutta eihän - eihän me… ikinä.”

Työajalla, lisää nyt että työajalla, mä käskytin itseäni, mutta Pennan kasvonilmeiden seuraaminen kai varasi multa kaikki kyvykkäät aivosolut.

“Ette - IKINÄ?” se kysyi tyrmistynyt ilme korealla naamallaan.

Työajalla, tarkenna nyt että työajalla, mä käskytin itseäni.

“Niin, ei”, mun oma ääneni sen sinetöi: Penna Vaanila oli juuri alkanut pitää mua ja Rasmusta todella omituisina ja kenties estyneinä neitsyinä, ja olisi vain ajan kysymys, kun se tieto (“TIETO”!!!) lipeäisi siltä esim. sen parhaalle ystävälle Märta Merenheimolle.

“Mieeeelenkiintoista”, Penna sanoi taas, nyt oikein herkutellen ja mässäillen sillä typerällä sanalla, jonka se olisi mun puolestani voinut tunkea syvälle sulkijalihastensa tuolle puolen.

Ajatus oli mukavan kapinallinen, ja mä olisin mielelläni sanonut jotakin sen suuntaista Pennalle ääneenkin. Mutta silloin kun on 1) kontillaan lattialla rätti kädessä, 2) juuri käynyt elämänsä vaivaannuttavimman keskustelun ja 3) alkanut tajuta, että nyt jos koskaan olisi paikallaan toivoa ettei Rasmus IKINÄ kuulisi tästä tilanteesta - silloin ei kuulkaa ole ihan vikkelimmillään terävien sivallusten kanssa. Ja jos mä en parhaimmillanikaan ollut kovin tehokas sellaisessa pelissä…

Mä en saanut sanottua Pennalle yhtään mitään. Se hymyili mulle maireasti, toivotti mukavaa työpäivän jatkoa ja lupasi, ettei häiritse mua enää. Sitten se liukui peruuttaen ovesta pihalle ja mä kuulin sen hymisevän. Voi jestas, miten kovasti mun teki mieli takoa naamaani toimiston pöydän kuraista jalkaa vasten.

Nita M. 10.02.19 12:32

10.2.2019 #susinevapiiskaa

kirjoitettu yhdessä @Daniel S. kanssa

Daniel Susineva ei tyypillisesti ollut järin kiinnostunut muiden ihmisten asioista. Hän kysyi kuulumisia, jos se oli sosiaalisen paineen vuoksi pakollista, muttei odottanut pitkiä ja polveilevia vastauksia. Jos miehelle itselleen esitti klassisen ”mitä kuuluu” -kysymyksen, saattoi saada vastaukseksi neutraalin olankohautuksen, ehkä hymähdyksen tai villeimmillään jopa ”mitäs tässä” -henkisen lausahduksen (ei koskaan enempää kuin kolme sanaa).

Siksi olikin ehkä hieman hämmästyttävää löytää mies tilanteesta, jossa hän harkitsi vapaaehtoisesti aloittavansa keskustelun suunnilleen teini-ikäisen tyttöihmisen kanssa. Siinä he olivat, loungessa, Danielilla kahvikuppi kädessään ja tytöllä puhelin, eikä Daniel Susineva tiennyt, kuinka riistää tämän huomio sosiaalisesta mediasta itseensä.

”Sinullahan ei ole omaa hevosta”, mies aloitti tajutessaan, että kello tikitti. Vain kymmenen minuutin kuluttua hän aloittaisi valmennuspäivän Janna Kaajapurosta, tuntematomasta suuruudesta, ja Daniel ei koskaan ollut myöhässä hevosasioiden suhteen. Siksi tämä keskustelu piti käydä nopeasti pois päiväjärjestyksestä.

Nita oli saapunut hyvissä ajoin Auburniin ennen valmennustaan, vähän ehkä turhankin ajoissa, joten nuori nainen päätyi istuskelemaan loungeen puhelimensa kera. Niin uppoutunut tämä oli Instagramin syövereihin, että melkein hätkähti kun joku alkoikin puhumaan.

"Ei ole juu", Nita vahvisti hieman hämmentyneenä, vaikka Daniel Susinevan lausahdus taisi olla enemmän toteamus kuin kysymys. Nainen laski puhelimen syliinsä, jääden odottamaan mistä oli kyse. Oletettavasti miehellä oli joku pointti olemassa, koska tämä harvemmin avasi suutaan ihan muuten vain.

Daniel oli joskus taatusti ollut sosiaalisempi. Nyt tuntui hankalalta saada keskustelua aluilleen, mutta aikaraja avitti; ei auttanut jäädä sutimaan paikalleen kun maaliin piti päästä yhdeksässä minuutissa ja seitsemässä sekunnissa.

“Olet tainnut vuokrata Sokkien hevosia nyt, mitä, yli vuoden?” Daniel tiedusteli, vaikka tiesikin jo.
“Jep”, Nita nyökkäsi pohdiskelevaisen näköisenä, kuin yllättyneenä tästä vaitonaisen valmentajan yhtäkkisestä sosiaalisuuden hetkestä - ja ehkä pohdiskellen, mihin keskustelu oli menossa.
“Mitkä sun tavoitteet on? Pidemmän päälle”, kouluvalmentaja kysyi suoraviivaisesti.

“No tota, kehittyä niin pitkälle kun rahkeet riittää. Täällähän nyt on kaikki mahollisuudet siihen. Ja oon mä sitä omaakin hevosta vähän katellu, niiku vuokrahevosen rinnalle”, Nita vastasi edelleen mietteliäänä. Oman hevosen hankinta ei vain ollutkaan niin helppoa, sillä hyvät nuoret ja varsat tuntuivat olevan kiven alla. Yhtäkin Nita oli käynyt katsomassa, mutta jopa tämä oli nähnyt, ettei siitä tulisi kunnollista kouluratsua vaikka niin väitettiin.

Sieltä se tuli, kuin tietoisesti tarjoiltuna. Daniel ei ollut uskoa hyvää tuuriaan. Eihän tästä niin vaikea juttutuokio ehkä tulisikaan!

“Sitä pohdinkin, että riittävätkö hyvätkään vuokrahevoset loppuun saakka”, mies lausui mietiskellen seuraavaa siirtoaan. Hänellä oli varsa, joka tuli saada kaupaksi, eivätkä hevoset myyneet itseään vaikka olisivat olleet miten laadukkaita. “Oma on kuitenkin aina asia erikseen. Onko sulla oman osto sitten kovinkin ajankohtainen asia?”

Hiljalleen Nitalle alkoi ehkä valjeta, mitä Daniel ajoi takaa kysymyksillään. Tosin tilanne oli silti hämmentävä, koska mies oli puhunut varmaan lyhyen hetken sisään enemmän kuin edellisen päivän valmennuksessa yhteensä.
“No en mä oo pitänyt kiirettä, etin vielä sitä, mikä tuntuis sopivalta”, nainen kohautti olkiaan. Daniel tuntui olevan aina kovin tyytyväinen naisen vastauksiin, tai mitä nyt melkein kivikasvoisesta miehestä pystyi lukemaan.
“Oletko miettinyt nuorta”, Daniel tarjoili ja hymyili vähäsen, ehkä. Nitan oli vaikea päättää, oliko miehen suupielten jännittyminen hymy vai - no, jotakin muuta. Hän ei ehtinyt vastata toteavaan sävyyn esitettyyn kysymykseen, ennen kuin mies puhui jälleen (jopas jotakin).

“Mä kasvatan kouluhevosia”, Daniel Susineva kertoi ja Nita nyökkäsi sen merkiksi, että tiesi. Olihan hän käynyt miehen kotitallillakin. “Tällä hetkellä mulla on kaksi varsaa myynnissä, vanhempi orivarsa jo varattu mutta nuori tammavarsa ihan vapaana. Se voisi kiinnostaa sua, jos haluat laadukkaan kouluhevosen.”

Nainen ei voinut käsittää tuuriaan. Tämä muisteli Daniel Susinevan kasvattien ja ylipäätään hevosien olevan todella hienoja, joten myytävänä oleva tammavarsa olisi varmasti myös hieno. Ja sillä ihan taatusti olisi potentiaalia kouluradoille. Mutta miksi mies puhui siitä juuri hänelle?
“Laadukas koulutamma kyllä kuulostaa hyvältä. Kyllähän sitä voisi ainakin katsomaan tulla”, Nita yritti hillitä itseään, vaikka tämän melkein teki mieli kiljua. Saattoiko hän löytää oman hevosen puolitutulta valmentajalta?

Isabella S. 18.02.19 1:15

Perjantai 15.2.2019

Amandalla oli ollut iltapäivästä lähtien melkoinen hösseli päällä. Sisko oli noukkinut helpoimmat uhrit, Pennan ja Mikaelin, käskytettävikseen. Miehet koristelivat maneesia parhaillaan, samalla kun Amanda katseli lopputulosta kaikista mahdollisista kulmista tehden jäisellä äänellään jatkuvia huomautuksia paranteluista.

Kumpikaan apupojista ei kuitenkaan valittanut, vaan päinvastoin blondit työskentelivät vaitonaisen keskittyneinä Amandaa suorastaan palvoen. Penna oli juuri niin mielistelevä, että Mikaelkin joutui – epäilemättä paineen alla – antamaan aivan erityisellä reaktionopeudella huomiota tyttöystävälleen.

Hymähtelin itsekseni ja annoin katseeni lipua areenan puolelle. Oli jo ilta, joten purtsilaiset olivat varsin edustettuina. Maneesin keskellä pörisi myös varsinainen syy, miksi olin ylipäätään saapunut ratsutta paikalle. Kiia koetti rauhoitella melkoisiin mittoihin venähtänyttä Torua, joka ei liiemmin arvostanut koristeita heiluttelevia miehiä. Ymmärsin oria, sillä vallitseva kimalluksen määrä aiheutti itsellenikin piinaavaa päänsärkyä.

Taaimmaisessa päädyssä Heidi juoksutti Cariadia varsin muhkeaan talvitakkiin pukeutuneena, vaikkei maneesissa ollut millään muotoa kylmä. Ajatuksissani viivähti epäilys: miksi juoksutti? Miksei Heidi tuntunut enää ratsastavan? Asia täytyisi ehdottomasti lisätä selvitettävien listalle.

Cariadin lennokas ravi herätteli myös Torun menohalut ja lopulta myötätuntoni kasvoi niin suureksi, että päätin paljastaa läsnäoloni Kiialle.
”Hei, jospa minä pitelisin sitä paikallaan? Tai liinassa jos nouset selkään?” kysyin astellessani maneesin keskelle. Hymyilin Kiialle, vaikka hymy ei ulottunutkaan aivan sieluun asti (ulottuiko se koskaan näinä aikoina?). Termiitti oli yhä Termiitti, louskuleukaisen Fellun poika. Ripaus Minaa tuntui tehneen siitä lähinnä sähäkän, ei niinkään lempeäluonteisen.

”Kiitos”, Kiia pihahti hämmästyttävän kiitollisella ja helpottuneella äänellä. Uteliaana, mutta vastentahtoisena tartuin mustaa ohjista ja toivoin, ettei hevoslapsi olisi kuitenkaan niin paha kuin isänsä.

Lauantai 16.2.2019
#winterfair #routinetrophy

Lauantaita olin odottanut eniten. Cup starttaisi esteluokilla ja pääsisin oman ratsastamiseni lisäksi jännittämään Rasmuksen menestystä hevosillani. Olin eilen saanut sovittua hoitajakuviot ihastuttavan (ja samanaikaisesti holtittoman homssuisella elämäntavallaan pelkoa herättävän) Aliisan kanssa. Routine Trophyn ilmoittautumisetkin oli hoidettu, joten saatoin vain toivoa, ettei Rasmus vihaisi Ankkaa tai Vilaa. Suurimman stressin taisikin aiheuttaa se, etten pystynyt kontrolloimaan tilannetta juuri tätä enempää. Groomina oli järkevintä luottaa Huruun, koska Cava.

Neiti Hurussa, Aliisassa, oli kyllä ollut jotain outoa. Trophyn järjestystalli tai paikkakunta oli selkeästi herättänyt naisessa jonkin mielleyhtymän. Se saattoi liittyä Aliisan matkailu-uraan, mutta yhtä kaikki, en voinut sietää selvittämättömiä asioita joista olin jonkin vainun saanut. Niin kuin nyt se juoksuttava Heidikin. Ei himokilpailija vaihtanut juoksutukseen, jos hevonen oli terve ja itse pystyi kävelemään. Päätin kuitenkin selvittää ärtymystä aiheuttavan tiedonpuutteen myöhemmin, ja keskittyä sen sijaan positiiviseen.

Cupissa oli nimittäin eräs erityisen hyvä piirre. Se oli alkanut tarkoittaa Juusoa, tuota liki täydellistä Inna Paakkasen eksää (oli harmi, että Juusolla oli niin kummallisen värisiä hevosia). Juuso Shermanin yökyläilyistä oli salakavalasti muodostunut oikein miellyttävä Cup-perinne, jota tosin varjosti Viivin samankaltainen, sitkeä tapa pesiytyä vierashuoneeseeni kilpaviikonloppuisin.

Juuson saapuminen tarkoittaisi täyteläisten ja toiminnallisten iltapuuhien lisäksi rennompia yöunia ja siten parempia kilpasuorituksia, toivottavasti. Niinpä olin suorastaan silmiinpistävän hyvällä tuulella, kun valmistelin tammojani kilpailukuntoon. Amanda oli keksinyt ensimmäiseen osakilpailuun pukukoodin, ja olin välittömästi tiennyt miten noudattaisin sitä. Valitsin jokaiselle ratsulleni saman paketin: oman Sokka Luxuries -mallistoni smaragdin sävyissä säihkyvät varusteet. Itse ratsastaisin mustissa, jolloin kaikki huomio kohdistuisi pieniin yksityiskohtiin muutoin tyylikkään eleettömässä kokonaisuudessa.

Tallipäiväkirja 2017-19 - Sivu 2 Winterfair-smaragdi

Tulospäivitys

Esteet 16.2. / Isabella:
80 cm - Rosengårds Kamila, tulos 19/24 8vp
120 cm - No Duchess, tulos 4/23 0/4vp
120 cm - Balaclava xx, tulos 7/23 0/4vp

Rasmus:
100 cm - No Duchess, tulos 2/23 0/0vp
120 cm - Vilanna d'Azuré, tulos 3/23 0/0vp

Sponsored content