Kellonaika on nyt 30.09.20 0:46

3 osumaa on löytynyt haulle 0

Tallipäiväkirja 2017-19

Ja taas hävettää
26. syyskuuta 2018 —  #lotanhaaste3 #ellienhaaste5

Keskiviikossa oli jotakin pahasti pielessä. Oikeastaan koko alkuviikko oli ollut aika kurja Laran ontumisen ja klinikkakäynnin vuoksi. Vaikka mä olin tainnut  Rasmukselle sanoa, ettei pitänyt heittää ihan kaikkea toivoa tuulen mukaan, en mä kyllä kovin itsepintaisesti sitä toivon ilosanomaa ollut viitsinyt edes toitottaa. Se olisi tuntunut vähän väkinäiseltä silloin kun vielä odoteltiin tietoa. Odotteluvaihe oli aina paha. Ymmärsihän sen, että kun oli jo aiemminkin elänyt läpi jännevaivahelvetin, sitä ei kovin riemumielin odotellut tuomiota hevosensa yhtäkkisen ontumisen takana. Nyt ei edes puhuttu pienestä tahdittamisesta tai epäpuhtaudesta, vaan ihan rehdistä ontumisesta.

Niinpä alkuviikko sisälsi vähän liikaa eläinlääkäriä ja ihan liian vähän terveitä hevosia, koska yksikin jalkavaivainen oli aivan liian monta. Lara oli Rasmuksen silmäterä. Olin valmis jopa sanomaan, että se oli omistajalleen tärkeämpi kuin Granni mulle.

Kai maailmassa sitten vaan vallitsee sellainen luonnonvoima tai taika tai kirous, että epäonni löytää tiensä murehtivan mielen luokse.

Onko paha mieli, onko? Huolettaako jokin? Surettaako? Kokeillaanko, kestätkö vielä vähän lisää murhetta? Se oli retorinen kysymys. Täältä pesee.

Siivoustyössä suunnilleen vaarallisimmat skenaariot oli jonkun voimakkaan pesuaineen joutuminen iholle tai kompastuminen imurinjohtoon taikka moppinsa varteen. Mä tein kaksi kolmesta yhdellä iskulla. Kaadoin pesuainetta moppaussankoon ja astahdin yhden askeleen taaksepäin, kun vasta rupesin rullaamaan putelin korkkia kiinni.

Ei olisi kannattanut, sillä moppi odotti sopivasti siinä selän takana nojallaan pöytää vasten. Sulavasti sen varsi sotkeutui mun jalkoihini, ja ennen kuin mä ehdin edes älähtää, lennähdin takalistolleni loungen lattialle. Kuului mieto kopskopskops, kun pullonsuusta lennähtänyt muovinen korkki pomppi iloisesti pöydän alle. Mä suljin pieneksi hetkeksi silmäni, kun tunsin pesuaineen läikähtävän mun päälle. Ehti sitä kaatua lattiallekin. Pahus.

Läväytin pullon lattialle pystyasentoon ja pistin lohduttomana merkille, että aika iso osa sen sisuksista oli huvennut mun läikyttelyn seurauksena. Kiireisin murhe oli kuitenkin huuhtaista neste pois iholta.

Paha vaan, että sitä oli läikkynyt mun paidalle ja housuillekin, ja kunnolla olikin. Voiii pahus pahus pahus.

Ei auttanut kun kuoriutua vaatteista siinä loungen suihkutilassa ja huuhdella koko iho. Sitten pitäisi keksiä, miten voisin pistää vaatteet takaisin ilman, että pesuainejäämät olisivat kuitenkin kosketuksissa mun ihoni kanssa.

No eihän sellainen onnistunut.

Rasmuksen kaappi. Jospa sillä olisi siellä jotakin vaihtovaatteita. Olisikohan kaappi lukossa? Voi miten mä toivoin, ettei se olisi.

Mikä valtava helpotus muhun valui, kun kaappi oli lukitsematta. Näin hupparin, jota kohti mun käteni singahti ihan automaattisesti.

Sitten kulman takaa keittiöstä kuului kahvinkeittimen ääni, ja hetken ajan mun mielessäni risteili valheellinen muistikuva siitä, että mä olin ehkä itse laittanut keittimen päälle. Paitsi että en ollut. Eikä nuo askeleet olleet mun omia askeleita.

Me tuijotettiin sijoillemme jähmettyneinä toisiamme, Jonny ja mä, alusvaatteisillamme, tai siis vain mä, Jonny oli täysissä pukeissa, koska se oli tullut työvuoroon, niin kuin mäkin, mutta sille ei ollut käynyt sellaista onnettomuutta, joka olisi pakottanut sen riisuutumaan melkein ilkosilleen ja metsästämään lainavaatteita sen poikaystävänKÖ kaapista, tai siis, Matildan, joka ei ollut poika, mutta -

"What the..." Jonny jupisi katkaisten mun paniikinomaisena kuohahtelevan ajatusvirran.
"Sä olet etuajassa!" mä vinkaisin, koska kello ei ollut vielä seitsemän eikä Jonnyn aamutallivuoro ollut mitenkään voinut vielä alkaa.

Mä oivalsin kyllä, ettei se ollut mikään selitys sille, miksi kekkaloin melkein ilkosillani. Niin kuin että olen aina minimipukeissa, jos uskon olevani yksin. Eih.

"Tarvin kahvia ja - heck, what are you up to??" Jonnyn äänensävy oli juuri niin kummallinen kuin sellaisessa tilanteessa saattoi olettaa, ja se pudisteli päätään ja räpsytteli silmiään kuin yrittäen päättää, oliko tämä unta vai oliko se todella hereillä.
"Mä siivosin vaan", aloitin onnettomana ja kietouduin Rasmuksen huppariin, joka tuoksui vähän heinältä, ja toivoin kovasti, että olisipa housut. "Ja kaatui pesuainetta. Emäksistä. Mun päälle. Nyt mulla ei ole housuja."
"Yeah, I can tell... öö. Varmaan tarvitset? Housut?"
Nyökkäsin surkeana.
"Mä keksin sulle jostakin jotkut", Jonny lupasi niskaansa hieraisten ja katosi sitten - jonnekin.

Mä jäin miettimään, miksi taivaan nimessä mun oli pitänyt kaatua ja kastua juuri tänään. Miksi Jonnyn oli pitänyt tulla tallille ryystämään kahvia juuri tänään? Mitä jos se toisi mulle lainaan omat housunsa, ja mä joutuisin palauttamaan ne sille, ja Matilda Tammilehto sattuisi olemaan paikalla? Siinäpä vasta tilanne. TAI jos Jonny toisi mulle Matildan housut ja se luulisi, että olin taas ollut penkomassa sen omaisuutta. Päätin olla murehtimatta sitä nyt, sillä pääasia taisi olla, ettei mun alushousut enää vilkkuisi.

Jos siitä syvästä häpeästä oli jotakin hyötyä, niin ainakaan mikään ihan pieni mokailu ei sen jälkeen tuntuisi hetkeen missään, ajattelin jatkaessani siivoilua Jonnyn paluuta odotellessani.

Ei koskaan pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kun Jonny palasi, mä sain housut jalkaani ja olin hirvittävän kiitollinen. Päätin olla avulias ja tarjoilla sille sen kahvikupillisen. Hyvä idea, huono toteutus. Kahvikuppi nimittäin lipesi mun kädestäni siinä kohti, kun se oli vaihtamassa omistajaa, ja tipahti Jonnyn jalkoihin. Hyvä, etten purskahtanut itkuun.

"God, woman, do you hate me for some reason? Was just trying to help ja heität mua kahvikupilla."
"En tahallani. Vannon."
"Ei oo sun paras aamu?"
"Ei."
"Well..."
"Mhm. Anteeksi."

Jonathan Raynott varmaan vihasi mua, ja ihan syystäkin. Vähintäänkin se piti mua tosi, tosi, tosi outona ja ehkä epäonnistuneena ihmisenä. Kuin Tuhkimo konttailin maassa siistimässä kahvikuppionnettomuuden jäljet Jonnyn tuomissa housuissa ja Rasmukselta nyysityssä hupparissa. Kahvikupista irronneen korvan poimiessani terävä posliinireuna raapaisi mun sormeeni haavan, mikä sai mut sadattelemaan niin, että isä olisi varmaan hävennyt korvat päästään.

Keskiviikossa oli jotakin todella pahasti pielessä. Ihme, että selvisin työvuorostani hengissä. Henkisiltä ja ruumiillisilta kärsimyksiltä ei vältytty.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.09.18 7:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 4550

Riepun päiväkirja

31. Kun mikään ei onnistu
Keskiviikko 22/08/2018

Tänään oli se päivä, kun mikään ei sujunut. Olin kaatanut aamukahvit valkoiselle aamutakilleni, unohtanut puurokattilan levylle (kitkerän pohjaanpalaneen puuron haju leijaili edelleen asunnossani) ja vaihtanut vaatteet ainakin kolme kertaa, sillä en osannut päättää sopivaa asukokonaisuutta. Loppujen lopuksi valitsin päälle ne vaatteet, jotka olivat ensimmäisenä osuneet käsiini. Niin uskomattoman turhauttavaa.

Kaiken lisäksi tänään oli valmennus. Jos aamun merkit pitivät paikkansa, se tulisi menemään varmaan ihan yhtä hyvin. Juoksin portaat alas kaksi kerrallaan, sillä en ehtinyt jäädä odottamaan hissiä. Olin pahasti jäljessä aikataulustani, eikä ollut puhettakaan että ehtisin harjata Riepun perusteellisesti. Poskeni punoittivat kaikesta juoksemisesta, mutta pääsin viimein autolleni ja kohti Auburnia.

Seuraava vastoinkäyminen: Riepu ei ollut tarhassaan. Olin näköjään unohtanut ilmoittaa aamutallista vastaavalle, että olisi vienyt ruunan tarhaan laitumen sijasta. Nyt joutuisin tuhlaamaan kallisarvoista aikaa laitumella rämpimiseen. Ei auttanut muu, kuin ottaa riimunnaru mukaan ja lähteä matkaan. Onneksi Riepu ei sentään ollut peruuttanut laitumella kaikkein kauimmaiseen nurkkaan, mutta sain kävellä hyvin nopeasti ennättääkseni ajoissa valmennukseen.

Saatuani Riepun karsinaan ennätin vain pikaisesti harjata kriittisimmät paikat, kunnes vedin saappaat jalkaan ja aloin varustaa hevosta. Satulahuoneessa minut kuitenkin kohtasi järkytys, sillä Riepun satulasta puuttuivat jalustimet. Etsin ensihätään kaikki mahdolliset paikat läpi, kuten kaapit, kuivaustilat, hoitopaikat ja loungen. Sen jälkeen hieman epätodennäköisemmät paikat, kuten toimiston, rehuhuoneen ja keittiön.

Jalustimia ei löytynyt kertakaikkiaan mistään, eikä sen puoleen yhtäkään varaparia. Enhän minä nyt voinut mennä estevalmennukseen ilman jalustimia! Pyörin minuutin ajan päättömänä varustehuoneessa, kunnes päätin mielivaltaisesti lainata jalustimia Leevin satulasta. Tuskimpa Amanda siitä suuttuisi, olivathan ne molemmat hänen hevosiaan. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa jahkailla, vaan olisi varustettava Riepu pikapikaa ja lähdettävä kohti maneesia.

Nousin hevosen selkään ja säädin jalustimet. Ne tuntuivat erilaisilta jaloissa, mutta en antanut sen häiritä. Pyysin Riepun liikkeelle ja se singahti eteenpäin aikamoisella vauhdilla. Oho, mikäs kiire sille tuli? Keräsin alkukäyntien jälkeen ohjaa ja ryhdyin lämmittelemeään. Riepu vaikutti erittäin kiireiseltä eikä se tuntunut kuuntelevan pidätteitä lainkaan. En olisi kaivannut tätä juuri nyt, vaan olisin vain halunnut suorittaa valmennuksen kunnialla. Riepulla oli näköjään toiset ajatukset.

Hiki oli noussut pintaan jo alkuverryttelyiden aikana. Riepun pitkissä askelissa pysyminen vaati keskivartalon lihaksia jo normaalistikin, mutta nyt se tuntui venyttävän askeliaan äärimmilleen. Puolipidätteiden tekeminen toimi vain välttävästi eikä vauhti hidastunut riittävästi. Kohta pitäisi alkaa hypätä esteitä, mitäköhän siitäkin tulisi? Olisin halunnut vetää säkin päähäni ja kadota maan alle, missä vaiheessa ratsastustaitoni olivat kadonneet olemattomiin?

Alkuverryttelyn aikana olin jo tottunut Riepun vauhtiin ja saanut sitä ehkä aavistuksen verran taipumaan. Ehkä. Riepulla tuntui olevan ihan omat puuhat mielessä ja se tuntui esittävän jos jonkin moista lisättyä askellajia pitkin maneesia. Tyytymättömät päänpudistukset valmentajalta eivät aivan lisänneet itsevarmuuttani ja välillä teki mieli luovuttaa. Tämä vain ei ollut minun päiväni.

Loppuvalmennus ei sujunut yhtään sen varmemmin. Pääsimme kyllä esteistä yli, ja olisimme varmasti tehneet ennätysajan, jos ratasuorituksesta olisi ollut kyse. Kaikki vain oli valitettavasti Riepun ansiota, minun roikkuessani säälittävänä kyydissä. Pitäisiköhän minun harrastaa enemmän maastakäsittelyä tai koulutreeniä, jotta saisin ratsastuksen taas hallintaani. Viime viikon alusta treenit olivat menneet niin hyvin, mutta loppuviikosta alkanut mahalasku ei osoittanut pysähtymisen merkkejä.

Riisuin Riepun varusteet ja annoin ruunalle pari hevosnamia. Eikai se sen vika ollut, että minä en osannut ratsastaa. Nyt kun kiire oli vihdoin ohitse, saatoin harjata hevosen pidemmän kaavan mukaan. Ei sillä, että se olisi ollut lainkaan likainen, mutta Riepu tuntui nauttivan vähän pidemmistä harjaustuokioista, jossa rapsuttaisin reippaasti sen suosikkikohtia, kuten harjan tyveä, säkää ja lautasia. Kimon kanssa touhutessani myös aamupäivän ärsyyntynyt olo alkoi kaikota, sillä olihan Riepu nyt kaikessa hölmöydessään äärimmäisen suloinen.

kirjoittaja Ellie von B.
lähetetty 22.08.18 9:05
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Riepun päiväkirja
Vastaukset: 60
Luettu: 3117

More than meets the eye | Sarah R.

31.07.2017

"Ville!" älähdin, kun ruuna oli säikähtänyt ukkosen jyrinää ja riuhtonut itsensä kädestäni taluttaessani sitä tarhaan.
"Ei hitto, tule tänne, hölmö", maanittelin ja vilkaisin rannekelloani. Mulla ei todellakaan ollut aikaa tähän, mun pitäisi olla koulussa tunnin päästä. Valkoinen ruuna pysähtyi ruohotupolle ja sain sen kiinni onneksi. Huokaisin helpotuksesta ja talutin ruunan tarhaan asti ilman irtiottoja. Taivas jyrähti toisen kerran juuri, kun olin saanut narun irroitettua riimusta ja Ville syöksyi ympäri ja pukitti niin, että kaviot kävivät vain parin kymmenen sentin päästä kasvoistani.
"Hei!" älähdin, mutta ruuna oli laiduntarhassaan jo kaukana. Tuhahdin ja lähdin kiirehtien autolleni. Pitäisi vielä ehtiä ajamaan koululle ja selviämään tunnille.

Mulla oli ensimmäisenä historiaa ja mua jännitti ihan pirusti. Mahanpohjassa myllersi ja sydän hakkasi, kun istuin auditorion penkissä, yrittäen näyttää rauhalliselta ja kasuaalilta. Näkiköhän joku, että olin ihan hermona?

Ovi aukesi ja mä olin varma, että kuolen sydänkohtaukseen. Sitten huomasinkin, että tulija olikin vieras, mutta tällä oli kuitenkin koulun henkilökuntakortti kaulassaan ja mies käveli luokan eteen rennosti. Mun päässä vilisi tuhat ja yksi ajatusta, sillä Vuoren sijaisuuden olisi pitänyt kestää vielä kuukauden verran.
"Hyvää huomenta luokka", professori toivotti ja sai vastaukseksi epämääräistä muminaa. Samalla hetkellä kuului naksahdus ja tuoli petti altani. Muksahdin lattialle istuinosan perässä ja toivoin, että olisin tippunut samalla lattian läpi. Mua nolotti niin kovin, että hautasin kasvot käteeni hetkeksi.
"Sori", pahoittelin ja siirryin yhden istuimen verran vasemmalle. Kaikki katsoivat mua virnistellen ja yritin pitää punaisen värin poissa kasvoiltani. Hitto mikä päivä.

"Nimeni on Isotalo, Riku Isotalo ja olen teidän uusi historianopettajanne. Valitettavasti aiempi sijaisenne, Vuori, on irtisanoutunut virastaan, joten minä opetan lopun sijaisuuden."

Veri pakeni kasvoiltani ja mun ei enää tarvinnut huolehtia punastumista. Mun oli vaikea hengittää ja jos mulla olisi ollut edes Vuoren puhelinnumero, olisin samantien vaatinut mieheltä vastauksia. Olinko mä oikeasti irtisanomisen syy, vai oliko jotain tapahtunut?
Eihän kukaan nyt työtään lopettanut mun takiani, eihän?

Mun oli vaikea keskittyä, mutta koulun jälkeen olin vielä menossa liikuttamaan Villen. Päästyäni tallille harjasin ruunan hajamielisesti, laitoin sille pelkät suitset ja talutin kentälle. Pilvet olivat vieläkin mustia, mutta sadetta ei ollut kuulunut koko päivänä ja oletin, että selviäisimme lyhyestä ratsastuksesta ilman kastumista.
Aloitin pohkeenväistöillä, Ville kiemurteli allani ja jouduin aktiivisesti nakuttamaan sitä kylkeen, jotta ruuna tulisi paremmin kuulolle. Nostimme ravin ja kimo heitteli päätään levottomana. Halusin turhautua, mutta tiesin, että olin itse syypää ruunan käytökseen. Nostin laukan ja annoin hevosen laukata pitkin ohjin ympäri kenttää. Puolen kierroksen kohdalla kuin taikaiskusta taivas repesi kaatosateeseen, enkä ehtinyt saamaan Villeä edes käyntiin, kun olin jo läpimärkä.
Vaihtovaatteet olivat tietenkin kotona.

Hyppäsin alas ruunan selästä ja talutin loppukäynnit maastakäsin. Päivä oli yhtä tasaista alamäkeä, enkä halunnut edes ajatella mitä kaikkea ehtisi käymään vielä ennen, kuin pääsisin kotiin asti.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 20.08.18 18:22
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 94
Luettu: 3235

Takaisin alkuun

Siirry: