Kellonaika on nyt 27.09.20 23:30

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Tallipäiväkirja 2017-19

Ja taas hävettää
26. syyskuuta 2018 —  #lotanhaaste3 #ellienhaaste5

Keskiviikossa oli jotakin pahasti pielessä. Oikeastaan koko alkuviikko oli ollut aika kurja Laran ontumisen ja klinikkakäynnin vuoksi. Vaikka mä olin tainnut  Rasmukselle sanoa, ettei pitänyt heittää ihan kaikkea toivoa tuulen mukaan, en mä kyllä kovin itsepintaisesti sitä toivon ilosanomaa ollut viitsinyt edes toitottaa. Se olisi tuntunut vähän väkinäiseltä silloin kun vielä odoteltiin tietoa. Odotteluvaihe oli aina paha. Ymmärsihän sen, että kun oli jo aiemminkin elänyt läpi jännevaivahelvetin, sitä ei kovin riemumielin odotellut tuomiota hevosensa yhtäkkisen ontumisen takana. Nyt ei edes puhuttu pienestä tahdittamisesta tai epäpuhtaudesta, vaan ihan rehdistä ontumisesta.

Niinpä alkuviikko sisälsi vähän liikaa eläinlääkäriä ja ihan liian vähän terveitä hevosia, koska yksikin jalkavaivainen oli aivan liian monta. Lara oli Rasmuksen silmäterä. Olin valmis jopa sanomaan, että se oli omistajalleen tärkeämpi kuin Granni mulle.

Kai maailmassa sitten vaan vallitsee sellainen luonnonvoima tai taika tai kirous, että epäonni löytää tiensä murehtivan mielen luokse.

Onko paha mieli, onko? Huolettaako jokin? Surettaako? Kokeillaanko, kestätkö vielä vähän lisää murhetta? Se oli retorinen kysymys. Täältä pesee.

Siivoustyössä suunnilleen vaarallisimmat skenaariot oli jonkun voimakkaan pesuaineen joutuminen iholle tai kompastuminen imurinjohtoon taikka moppinsa varteen. Mä tein kaksi kolmesta yhdellä iskulla. Kaadoin pesuainetta moppaussankoon ja astahdin yhden askeleen taaksepäin, kun vasta rupesin rullaamaan putelin korkkia kiinni.

Ei olisi kannattanut, sillä moppi odotti sopivasti siinä selän takana nojallaan pöytää vasten. Sulavasti sen varsi sotkeutui mun jalkoihini, ja ennen kuin mä ehdin edes älähtää, lennähdin takalistolleni loungen lattialle. Kuului mieto kopskopskops, kun pullonsuusta lennähtänyt muovinen korkki pomppi iloisesti pöydän alle. Mä suljin pieneksi hetkeksi silmäni, kun tunsin pesuaineen läikähtävän mun päälle. Ehti sitä kaatua lattiallekin. Pahus.

Läväytin pullon lattialle pystyasentoon ja pistin lohduttomana merkille, että aika iso osa sen sisuksista oli huvennut mun läikyttelyn seurauksena. Kiireisin murhe oli kuitenkin huuhtaista neste pois iholta.

Paha vaan, että sitä oli läikkynyt mun paidalle ja housuillekin, ja kunnolla olikin. Voiii pahus pahus pahus.

Ei auttanut kun kuoriutua vaatteista siinä loungen suihkutilassa ja huuhdella koko iho. Sitten pitäisi keksiä, miten voisin pistää vaatteet takaisin ilman, että pesuainejäämät olisivat kuitenkin kosketuksissa mun ihoni kanssa.

No eihän sellainen onnistunut.

Rasmuksen kaappi. Jospa sillä olisi siellä jotakin vaihtovaatteita. Olisikohan kaappi lukossa? Voi miten mä toivoin, ettei se olisi.

Mikä valtava helpotus muhun valui, kun kaappi oli lukitsematta. Näin hupparin, jota kohti mun käteni singahti ihan automaattisesti.

Sitten kulman takaa keittiöstä kuului kahvinkeittimen ääni, ja hetken ajan mun mielessäni risteili valheellinen muistikuva siitä, että mä olin ehkä itse laittanut keittimen päälle. Paitsi että en ollut. Eikä nuo askeleet olleet mun omia askeleita.

Me tuijotettiin sijoillemme jähmettyneinä toisiamme, Jonny ja mä, alusvaatteisillamme, tai siis vain mä, Jonny oli täysissä pukeissa, koska se oli tullut työvuoroon, niin kuin mäkin, mutta sille ei ollut käynyt sellaista onnettomuutta, joka olisi pakottanut sen riisuutumaan melkein ilkosilleen ja metsästämään lainavaatteita sen poikaystävänKÖ kaapista, tai siis, Matildan, joka ei ollut poika, mutta -

"What the..." Jonny jupisi katkaisten mun paniikinomaisena kuohahtelevan ajatusvirran.
"Sä olet etuajassa!" mä vinkaisin, koska kello ei ollut vielä seitsemän eikä Jonnyn aamutallivuoro ollut mitenkään voinut vielä alkaa.

Mä oivalsin kyllä, ettei se ollut mikään selitys sille, miksi kekkaloin melkein ilkosillani. Niin kuin että olen aina minimipukeissa, jos uskon olevani yksin. Eih.

"Tarvin kahvia ja - heck, what are you up to??" Jonnyn äänensävy oli juuri niin kummallinen kuin sellaisessa tilanteessa saattoi olettaa, ja se pudisteli päätään ja räpsytteli silmiään kuin yrittäen päättää, oliko tämä unta vai oliko se todella hereillä.
"Mä siivosin vaan", aloitin onnettomana ja kietouduin Rasmuksen huppariin, joka tuoksui vähän heinältä, ja toivoin kovasti, että olisipa housut. "Ja kaatui pesuainetta. Emäksistä. Mun päälle. Nyt mulla ei ole housuja."
"Yeah, I can tell... öö. Varmaan tarvitset? Housut?"
Nyökkäsin surkeana.
"Mä keksin sulle jostakin jotkut", Jonny lupasi niskaansa hieraisten ja katosi sitten - jonnekin.

Mä jäin miettimään, miksi taivaan nimessä mun oli pitänyt kaatua ja kastua juuri tänään. Miksi Jonnyn oli pitänyt tulla tallille ryystämään kahvia juuri tänään? Mitä jos se toisi mulle lainaan omat housunsa, ja mä joutuisin palauttamaan ne sille, ja Matilda Tammilehto sattuisi olemaan paikalla? Siinäpä vasta tilanne. TAI jos Jonny toisi mulle Matildan housut ja se luulisi, että olin taas ollut penkomassa sen omaisuutta. Päätin olla murehtimatta sitä nyt, sillä pääasia taisi olla, ettei mun alushousut enää vilkkuisi.

Jos siitä syvästä häpeästä oli jotakin hyötyä, niin ainakaan mikään ihan pieni mokailu ei sen jälkeen tuntuisi hetkeen missään, ajattelin jatkaessani siivoilua Jonnyn paluuta odotellessani.

Ei koskaan pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kun Jonny palasi, mä sain housut jalkaani ja olin hirvittävän kiitollinen. Päätin olla avulias ja tarjoilla sille sen kahvikupillisen. Hyvä idea, huono toteutus. Kahvikuppi nimittäin lipesi mun kädestäni siinä kohti, kun se oli vaihtamassa omistajaa, ja tipahti Jonnyn jalkoihin. Hyvä, etten purskahtanut itkuun.

"God, woman, do you hate me for some reason? Was just trying to help ja heität mua kahvikupilla."
"En tahallani. Vannon."
"Ei oo sun paras aamu?"
"Ei."
"Well..."
"Mhm. Anteeksi."

Jonathan Raynott varmaan vihasi mua, ja ihan syystäkin. Vähintäänkin se piti mua tosi, tosi, tosi outona ja ehkä epäonnistuneena ihmisenä. Kuin Tuhkimo konttailin maassa siistimässä kahvikuppionnettomuuden jäljet Jonnyn tuomissa housuissa ja Rasmukselta nyysityssä hupparissa. Kahvikupista irronneen korvan poimiessani terävä posliinireuna raapaisi mun sormeeni haavan, mikä sai mut sadattelemaan niin, että isä olisi varmaan hävennyt korvat päästään.

Keskiviikossa oli jotakin todella pahasti pielessä. Ihme, että selvisin työvuorostani hengissä. Henkisiltä ja ruumiillisilta kärsimyksiltä ei vältytty.
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 26.09.18 7:36
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Tallipäiväkirja 2017-19
Vastaukset: 60
Luettu: 4534

Reiskan päiväkirja

25.9.2018 - Maailman nolointa..

Tuijotin maneesin kattoa. Niin miksi hitossa tuijotin? No vaikka siksi, että rakas tulisieluni oli heittänyt minut juuri selästään ja tottakai sain juuri silloin yleisöä. Kuulin puhetta kakusta. Hitto että sekin voi olla niin ärsyttävä perinne. Jos joku tippuu, niin sitten saadaan kakkua. Isabella varmasti ei katsoisi hyvällä, jos tallille ilmestyisi joku oikein makea kermakakku - tai ylipäätänsä mistään kakusta. Olihan perijättären toimesta tallille ilmestynyt ratsastajien kunnossa pysymisen motivoimista varten informaatiota. Sekin vielä. Olin kyllä yllättävän tehokkaasti viime aikoina jaksanut treenata muutakin, kuin hevosta ja sen huomasi. Paitsi tänään. Tänään kyllä vika ei ollut lihaskunnon pettämisessä, vaan ihan jossain muussa.

Nousin varovasti ylös, enkä voinut katsoakaan maneesiin tulijoihin päin. Persettä kolotti, olkapääkin saattoi ehkä ottaa kolhun. Häpeän puna nousi poskille ryhtyessäni kalastamaan iloisesti pukittavaa kirjavaa kiinni ja takaisin hallintaan. Että se osasikin toisinaan olla erittäin raivostuttava. Vielä kertaakaan en ollut onnistunut lentämään rakkaan lohikäärmeeni selästä, mutta tällä kertaa se yllätti niin totaalisesti, että lensin katapultin lailla maneesin pohjalle hevosen jatkaessa rallitteluaan ympäri maneesia.

"Ootko kunnossa Gabi?" Julia tiedusteli huolestuneen kuuloisena.
"Joo, ei tässä mitään. Reiska säikähti oksia, jotka rämis kattoon enkä osannu odottaa mitään näin hienoja kevätjuhlaliikkeitä.." totesin nolona.

Yleensä Reiskan selässä ei saanut päästää ajatuksia karkaamaan mihinkään, mutta kerta toisensa jälkeen huomasin miettiväni Aaronia. Komeaa, mystistä Kallan kesämiestä. Olin myös moneen kertaan mäjäyttänyt itseäni henkisesti poskelle ja käskenyt keskittymään siihen, mitä olin tekemässä. Onnistumatta siinä kuitenkaan kovin kauaa. Reiska oli vaikuttanut muutenkin hieman säikyltä alusta saakka, joten tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Sen olin oppinut kyllä aika hyvin.

Inna tirskahti lähtiessäni kävelemään kohti Reiskaa, mikä ei helpottanut nolostumistani yhtään.
"Mitä?!" kivahdin vähän turhankin painokkaasti naiselle, jonkä sain jostain syystä erityisen huvittuneeksi. Julia yritti pitää naaman peruslukemilla.
"Onks ilmastoidut ratsastushousut joku uus muotivillitys?" nainen totesi ja jatkoi (toivottavasti) tahatonta tyrskähtelyään osoittaen housuni takamusta.

Kurottauduin katsomaan naisen osoittamaan suuntaan ja siellä komeili housujen takasaumassa oikein pitkä ratkeama. En ollut aiemmin tajunnut sitä, koska juuri tänä päivänä olin laittanut kamalat beiget mummoalkkarit jalkaan, jonka kangas tuntui ihoani vasten koko ajan ettei mielessäni käynyt ollenkaan tällainen katastrofi. Sen siitä saa kun on ollut olevinaan tosi kiireinen, että pyykinpesukin on jäänyt niin viime tippaan, ettei muita vaihtoehtoja jäänyt jäljelle. Nyt sai nekin alkkarit lähteä roskiin. Enää koskaan en itseäni suostuisi nolaamaan niiden takia.

Tuhahdin kiukustuneena virittäen takin vyötärölle peittämään tätä maailman nolointa asiaa. Edes hevosen selästä putoaminen ei aiheuttanut niin suurta punaa poskilla. Juliakin oli yhtynyt Innan huvittuneeseen tyrskähtelyyn. Oli siinäkin ystävä. Nauraa toiselle hädän hetkellä.

"Kakkua ei muuten sit tipu." tuhahdin saadessani vihdoin kävelyvauhtiin rauhoittuneen tammani kiinni ja lähdin taluttamaan sitä kohti tallia.
"Sehän nähdään."

#ellienhaaste5, #sarahinhaaste8
kirjoittaja Gabriella S.
lähetetty 25.09.18 15:43
 
Etsi: Päiväkirja-arkisto
Aihe: Reiskan päiväkirja
Vastaukset: 16
Luettu: 837

Effin päiväkirja

24.09.2018

Mun päätä särki ihan älyttömästi, mutta buranan voimalla starttasin silti kohti tallia. Effi oli pakko liikuttaa ja varmistaa, etten ollut tehnyt mitään typeryyksiä eilen käydessäni tallilla pienessä sievässä.

Aamutalli oli juuri aluillaan, kun pysäköin autoni parkkipaikalle ja kävelin tammatalliin. Minka oli päässyt ruokkimaan jo tallin hevosia ja huikkasin naiselle hoitavani Effin heti aamusta. Vein tammalle heinää syötäväksi ja puikkelehdin varustehuoneeseen.
Effin suitset oli kadoksissa ja satulasta puuttui jalustimet kokonaan. Mitä helvettiä mä olin eilen oikein tehnyt tallilla?

Alkoi armoton etsintä, mutta mä en löytänyt niitä pirun jalustimia ja suitsia mistään. Mun oli pakko kävellä takaisin tallin puolelle, jossa Minka otti juuri Armin ulos boksista.
"Hei ootko sattumalta nähnyt ylimääräisiä suitsia ja jalustimia missään?" kysyin ja toivoin, ettei nainen kyselisi liikoja.
"Joo, pesarilta vein sellaiset loungeen, kun en tiennyt kenen ne oli", nainen vastasi.
"Kiitos!" huoahdin ja kiirehdin noutamaan tavarat ennen, kun kukaan muu saisi tietää eilisistä seikkailuistani.

Topics tagged under ellienhaaste5 on Foorumi | Auburn Estate YzeMUx

Kiireessä kaadoin nahkalaukun sisällön lattialle ja älähdin. Kännykkä laskeutui onneksi pinkin hupparin päälle, mutta huulirasva yritti karata. Nappasin vierivän putkilon vauhdista kiinni ja asettelin tavarat takaisin laukkuun. Puhelimen näytönsäästäjänä oli ihana Nakki-varsa, josta tiesin viimeistään laukun kuuluvan Minkalle.
Toivottavasti toinen ei suuttuisi huolimattomuudestani.

Löysin Effin varusteet pöydältä ja nappasin ne mukaani. Suuntasin takaisin tammatalliin, jossa neiti odotteli minua jo kärsimättömän näköisenä. Ripeästi laitoin itseni kuntoon ja harjasin tamman nopeasti, se oli yön jäljiltä hyvin puhdas. Varustamisen jälkeen menimme maneesiin ja annoin kirjavan kävellä pitkin ohjin hyvät alkukäynnit.

Vaikka ratsastus tuntui hyvin vastenmieliseltä ajatukselta krapulassa, silti huominen kouluvalmennus olisi ihan hirvittävä, jos ei Effiä ratsastaisi tänään kunnolla eteen ja alas.
Pitkin hampain ryhdyin työhön ja olin onnellinen, ettei maneesin laidalta löytynyt yhtään uteliasta silmäparia ihmettelemään kalpean hikistä olemustani.

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 24.09.18 17:14
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Effin päiväkirja
Vastaukset: 113
Luettu: 5280

Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo

21.8.2018

Mä heräsin haukotellen, enkä millään olisi halunnut nousta. Olisin mielelläni nukkunut vaikka loppupäivän, mutta enää ei uni tullutkaan. Olokin oli heikon puoleinen, hemmetin Auburnin juhlat. Päätä kivisti vähän, mutta pahempikin olisi voinut olla. Mua harmitti kun Niko ei ollut mun vieressä, eikä mua huvittanut jäädä sänkyyn yksin makaamaan. Joten mä nousin ylös ja kaivoin tavaroideni seasta itselleni paidan ja housut.

"Huomenta. Haluutko aamupalaa?" kuului ääni heti kun mä pääsin alkovin puolelta pois pörröisiä hiuksiani haroen.
"Huomenta ja en. Ei vielä pysty syömään mitään, mutta janoon mä kuolen", kähisin tajutessani kuinka jano mulla oikeasti olikaan. Mä vilkuilin pelkkä pyyhe päällä olevaa miestä, joka kiltisti täytti mulle vesilasin. Mun harmikseni blondi lähti sitten ilmeisesti pukemaan jotain päälle. Mä suuntasin hinkkaamaan hampaitani puhtaiksi.

Meidän palatessa keittiöön ja tilanteen ollessa kiusallinen, mä huokaisin istahtaessani keittiön pöydän ääreen. Kyllähän mä muistin eilisen ja sen, että meidän pitäisi puhua. Jostain. Mä vain olin tahtonut unohtaa sen ja jatkaa vain normaalisti. Tosin, koska me oltaisiin oltu Nikon kanssa jotenkin normaaleja? Viime juhlien jälkeen oli aamu ollut yhtä vaikea, tosin ihan eri syystä.
"Onks kaikki hyvin?" mä päädyin kysymään, jotta saisin jotenkin rikottua hiljaisuuden. Mä katsoin Nikoa, joka taas ei pystynyt katsomaan mua. Mua pelotti tai jännitti tai molempia.

“Mä… mä en tiiä mitä mä sanoisin”, mies aloitti nojaten tiskipöytään. Tämän katse kierteli seinillä, oikeastaan kaikkialla muualla kuin mussa. Mä jäin odottamaan hiljaa, koska en mä tiennyt mitä olisin sanonut.
“Mä en tiedä, mikä mut sai ahdistumaan niin paljon, et jätin sut yksin eilen”, tämä jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
“Ei se haittaa, ei meidän muutenkaan tarvii olla kiinni toisissamme”, mä selitin. Oikeasti mä pelkäsin aina itse tehneeni jotain väärin, mutta mä en sanoisi siitä. Ainakaan nyt. Nyt oli Nikon vuoro puhua, jos tämä haluaisi. Nyt ei ollut aika käydä läpi mun typeriä, päänsisäisiä ongelmia.

“Hitto, tää on vielä vaikeempaa kun kuvittelin”, Niko ähkäisi. Tämä näytti siltä, että räjähtäisi jos ei pääsisi lyömään kohta jotain.
“Ei sun oo pakko puhua, jos et halua. Ja jos Gabi pystyi auttamaan sua jotenkin, niin se on hienoa”, mä kerroin omat johtopäätökseni ääneen. En mä oikeasti tiennyt, mitä Gabi ja Niko oli tehnyt tai puhunut eilen. Mä vain päättelin itse, omilla pienillä viinipäissään olevilla aivoillani sen. Enkä nytkään ollut asiasta eri mieltä, vaikka ihan selvinpäin olinkin.
“Sun ei tarvi murehtia sitä, et mun ja Gabin välillä ois mitään”, mies hymähti. Olinko mä niin läpinäkyvä, että toinen tajusi heti mun ajatelleen jotain sen suuntaista? Ehkä olinkin. Niko selitti vielä siitä, kuinka Gabi oli vain sattunut osumaan paikalle.

“Muistatko kun mä pari kuukautta sitten saunassa puhuin siitä, kuinka äiti ei hyväksynyt mun yhtä suhdetta aikanaan?” Niko kysyi älyttömän varovasti. Mä vain nyökkäsin vastaukseksi, jonka mies ilmeisesti huomasi.
“Äiti oli eiliseen asti ainut, joka siitä tiesi. Kukaan mun frendeistäkään ei koskaan saanut tietää asiasta ja se ikään kuin haudattiin maton alle nopeesti paljastumisen jälkeen. Se alko koulussa, ihan vahingossa. Aattelin ensin et ei tää voi olla mahollista, se et ihastuisin siihen. Sit tuli yhet bileet ja tilanne pääs karkaamaan käsistä. Ja me seurusteltiin koko kesä, kunnes se selvis äidille ja pakotti meidät eroomaan. Ei olla juteltu juurikaan sen jälkeen", mies selitti pitkän pätkän, hieman hymyillen.

Mä kuuntelin Nikoa lähinnä hämmentyneenä. Miten multa oli saattanut mennä ohi, että Niko oli seurustellut jonkun kanssa? Ja ilmeisesti se oli mennyt ohi myös Jimiltä, kerta asiasta ei tiennyt juuri kukaan. Mutta mikä siinä suhteessa oli aiheuttanut sen, että se piti salata kaikilta? Se, että Niko hymyili, helpotti kuitenkin mun oloani hieman.
"Kuka se oli?" mä töksäytin, koska en osannut olla kysymättäkään. Mun aivoissani pyöri yksi koululaisten ruletti, mutta kukaan ei tuntunut loogiselta.

“Se… Se oli yks…” mies takelteli, saaden lopulta pukahdettua nimen “Manu."
Niko näytti siltä, että olisi halunnut juosta tilanteesta pois ja lujaa. Ja mitä mä tein? Mun tasapaino petti ja mä tipahdin lattialle. Kuka hemmetti tippuu lattialle, kun poikaystävä kertoo seurustelleensa joskus pojan kanssa? Mä olisin halunnut vajota puolestani maan alle.
"Hups, ei se ihan noin järkyttävä juttu ollut", mä naurahdin vaikeasti, jääden istumaan lattialle. "Mut Manu?"
Mä sain vastaukseksi nyökkäyksen. Niko näytti siltä, ettei oikein tiennyt miten päin olla tai miten reagoida mun tippumiseen.
"Vooi, te olitte varmasti söpö pari. Ja sun äitis sais olla vähän avarakatseisempi", totesin hetken miettimisen jälkeen virnistäen ja yrittäen unohtaa mun tippumisen, vaikka mä edelleen istuin lattialla.
“Voi helvetti sun kanssas. Mut ton avarakatseisuuden allekirjotan täysin”, Niko mutisi silmiään pyöräyttäen.

Tässäkö se Nikon “suuri salaisuus” nyt oli? Niin kauan kun mies ei ollut umpihomo, mun kokemusten perusteella siitä ei todellakaan ollut kyse, niin mulle oli se ja sama, keiden kanssa Niko oli seurustellut aikaisemmin.
“Pelkäsiks sä kertoo mulle siks, et mä voisin suuttua tai loukkaantua tosta? Niinkö huonosti sä mut tunnet?” mä kysyin ehkä vähän epäreilusti, mutta mun oli pakko.
“Näinä aikoina ei ihmisistä oikeen tiedä”, Niko huokaisi. Nyt oli mun vuoro pyöritellä silmiäni.
“En mä tiedä. Kellekään äijälle en varmastikaan vois puhuu tästä, mimmit tuntuu ottavan tän kevyemmin. Tai ainakin Gabi ja sä otitte sen aika kevyesti”, mies jatkoi.
"Nyt sä aliarvioit mut sekä Jimin. Mä voisin vannoa, että Jimillä ei olis ollut mitään asiaa vastaan", mä pukahdin ja yritin sivuttaa taas esille nousseen Gabin.

"Mä oon pahoillani, se ei ollu koskaan mun tarkotus", Niko sanoi tullessaan istumaan mun eteen. Me istuttiin kumpikin jalat ristissä ja nyt polvet vastakkain. Mies otti mua käsistä kiinni ja katsoi silmiin. Mä tuhahdin.
"Hitto sun kanssas, en mä sulle voi vihotella", nauroin päätäni pudistellen. Toinen oli vieläkin niin kauhistuneen näköinen. Painoin suudelman Nikon huulille, jolla vakuuttelin yhtä paljon Nikolle kuin itsellenikin, että kaikki oli ihan hyvin.

Siinä lattialla istuessa mä tajusin, kuinka pahasti mä olin rakastumassa Nikoon, ellen ollut jo. Mistä hitosta mä sen olisin tiennyt? Mä lähinnä pelkäsin, että olisin yksin tunteideni kanssa. Kyllähän mä tiesin Nikon välittävän musta. Oltiinhan me tunnettu melkein aina, vaikka me ei kaikkea toisistamme tiedettykään. Mun edessäni istuva blondi sai mut pelkäämään, hermostumaan, nolostumaan ja vaikka mitä. Silti mä olin onnellisempi kuin aikoihin, mutta samalla mä pelkäsin sen loppuvan yhtä nopeasti kuin alkoikin.

kirjoittaja Nita M.
lähetetty 20.09.18 16:31
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kun kyynelii peittää glitterii | Nita Merisalo
Vastaukset: 31
Luettu: 861

Ankan päiväkirja


Maanantai, 27.8.2018

Yritin kiirehtiä toimistosta sosiaalisesti rauhallisempaan tammatalliin, mutten tietenkään välttynyt kohtaamasta ihmisiä. Hyvä etten törmännyt Gabriellaan, sillä ajatukseni olivat jossain aivan muualla kuin ympäristöni havainnoimisessa. Väärän värisessä varsassa ja tulevissa astutuksissa itse asiassa. Ja Rosengårdeissa, jotka eivät olleet ottaneet yhteyttä ostohalukkuutensa avoimesti ilmoittaneeseen perijättäreen.

”Oho, anteeksi!” puuskahdin.
”Ei se mitään”, Gabriella naurahti, muttei ollut aivan niin iloinen kuin yleensä.
”Kaikki okei?” kysyin varovaisesti ja irrottauduin kummalliseksi, tuttavalliseksi halailuksi muuttuneesta asennosta, johon olimme päätyneet.
Katsoin Gabriellaa läheltä silmiin ja tämä vain kohautti olkiaan surumielisesti.
”Onko Reiskalla kaikki hyvin?”
”Juu, on! Älä huolehdi. Mie olen ihan kunnossa”, tummatukkainen vakuutteli. Epäilin silti.
Lyylin syntymästä oli nyt viikko, ja niin oli teejuhlistakin.  
”Liittyykö tämä siihen komeaan deittiisi?” arvailin varovasti kysyen.
”Hmmhh.”
Gabriellan epämääräinen mutina ja olankohautus saattoi tarkoittaa halukkuutta olla kommentoimatta, mutta valitettavasti neiti Sokan uteliaisuus oli jo herännyt.
”Aaron jotakin, eikö? Täällä mökkeilevä tyyppi, harmi kun ei tullut heti esittäytyessä puheeksi. Mikä sen sukunimi olikaan?”

Gabriella katsoi minua hieman epäröiden, mahdollisesti ihan syystä. Vakuutin kuitenkin hymylläni, etten aikoisi tehdä tiedolla mitään pahaa. Kunhan utelin.
”Meidän välit on ihan selvät”, Gabriella sanoi, paljon vahvemmin nyt. Tunsin pientä surua naisen puolesta, sillä jokin sanoissa ja olemuksessa kertoi, että kaikki oli samalla myös ohi. Mitä heidän välillään sitten oli ollutkaan. Nyökkäsin myötätuntoisesti ja Gabriella tuntui ihan selkeästi kokoavan itseään.
”Aaron Kaarniemi. Se on sen kokonimi.”
”Aa, ai –” Kaarnimemi? Hyvänen aika!

Punastuin läpikotaisin ja yritin vaistomaisesti änkyttää Gabriellalle jotain. Pudotin puhelimeni tallikäytävälle ja tietenkin tumman naisen taakse ilmestyi toinen tumma kaunotar, Sarah. Sarah katsoi läpitunkevasti ferrarinpunaisiin kasvoihini ja onnettoman haparoivaan yritykseeni noukkia pudonnut puhelin.
”Isbe hei, mikä siulle tuli? Tunnetko sen?”
”Ei, en tunne. En ollenkaan. Huomasithan silloin teejuhlissakin, etten tunne Aaronia. Ei tämä siihen liity. Anteeksi, mutta nyt mun tarvitsee mennä”, selittelin itseni nopeasti kasaten. Purjehdin vikkelästi ensin hämmentyneen Gabriellan, sitten arvoituksellisen Sarahin ohitse. Kehonhallinta palasi onneksi pian, joten olin taas liikkeissäni sulava. Mitä hittoa Sarahkin teki yksityistallissa juuri nyt? Kävi loungessa tietenkin, päättelin, ja yritin karistaa punastumisesta seurannutta häpeää yltäni.

Harjasin ja varustin Ankan tomerasti ja kummempia ajattelematta, mutta jo muutaman alkukäyntikierroksen jälkeen ajatukset palasivat Kaarniemeen. Miten en ollut reagoinut sukunimeen juhlissa lainkaan? Tarkemmin ajateltuna tiesin kyllä miksi: en ollut voinut kuvitellakaan, että Aaronilla olisi mitään yhteyttä Kallaan. Olin olettanut, että sitten olisin tietänyt miehen jo.

Kevyt tuulenvire liikutteli puiden oksia ja satula alkoi natista kodikkaasti, kun pyysin Ankalta ravia. Keventelin ja taivuttelin tammaa, yrittäen saada sen notkeaksi. Tein siirtymisiä ja loivia käynti- ja raviväistöjä, kokeilin vähän lisätä ja kootakin. Vaihtelin tehtävää usein, mutten sisällyttänyt verryttelyyn mitään haastavaa. Anna ja Epi tulivat jossakin vaiheessa kentälle ja huiskautin serkulle hajamieleisen tervehdyksen.

Nostin laukan Annan kävellessä Epillä kohteliaasti hieman uran sisäpuolella. Ankan laukka pyöri hyvin ja vaivattomasti, joten unohduin taas haaveilemaan. Artturi Kaarniemi. Punastuin aivan varmasti taas, ja kääntelin katsettani kuin tarkastaakseni, näkikö joku. Katsomon penkeille oli istahtanut Anton. Punastuin syvemmin, mutta Antonin tai Annan katseessa ei näkynyt muutosta. Kaipa ne luulivat minun hikoilevan, vaikka todellisuudessa matkustelin Ankan automaattisessa laukassa.

Vaihdoin laukkaa lävistäjällä ja yritin saada itseäni keskittymään. Ajattelin tehdä temponvaihteluita ja kiemurauraa, mutta Ankan pirulainen tuntui tänään kokoavankin pelkän ajatuksen voimasta. Niinpä ajattelin taas Artturia. Sulavakäytöksistä ja ulkoisesti uskomattoman komeasti ikääntynyttä miestä, jossa oli kieltämättä jälkikäteen ajateltuna paljon samaa poikansa kanssa. Olin nolannut itseni täysin tyrkyttämällä itseäni tuolle hämmästyttävän karismaattiselle miehelle aivan yliopistourani alussa. Muistin yhä, miten ruokalassa tuijottelin muka-huomaamattomasti oikeustieteilijöihin päin ja haaveilin menestyvältä, mutta lempeältä näyttäneen Artturin käsivarsista. Juhlissa olin valitettavasti ollut suorasukaisempi.

Vaan Artturia ei ollut koskaan kiinnostanut. Mies oli naimisissa niin vaimon kuin työnsä kanssa, eikä yhdellä nuorella geologilla ollut sellaisessa yhtälössä mitään sijaa. Ainoa onneni oli, että Artturi ei ollut todennäköisesti koskaan tiedostanut iskuyritysteni määrää ja moninaisuutta, olinhan sentään ymmärtänyt pitää ne hienovaraisina. Tarkemmin ajateltuna oli täysin mahdollista, että Artturi ei ollut huomannut säälittäviä yrityksiäni ensinkään.

Työkaverini sen sijaan olivat huomanneet, ja koin edelleen häpeää tästä ainoasta epäonnistuneesta valloitusyrityksestäni. Jo pelkkä Artturin ajatteleminen sai itseluottamukseni hiipumaan pelkkiin rippeisiin. Muistin edelleen sen tunteen, kun tasapainottelin luovuttamisen ja liian sinnikkään yrittämisen välillä: kumpi oli lopulta nolompaa? Ja silti olin jatkanut liian pitkään, sillä jokin miehen karismassa oli vetänyt minua puoleensa kuin magneetti kompassineulaa. Alkuun en ollut tiennyt miehen olevan naimisissa, sitten en enää lumouksen vallassa välittänyt. Vasta työkavereiden naljailun ja epäonnistumiseni jälkeen olin luvannut itselleni pysytellä hyvin kaukana varatuista miehistä.

Siirsin Ankan käyntiin ja käänsin kimon kentän keskelle.
”Voisin hypätä jotain pientä, haittaako?”
”Ei ollenkaan, mekin voitaisiin”, Anna vastasi.
Anton tuli sukkelasti kentän puolelle auttamaan, mutta ehdin jo hypätä Ankan selästä alas.

”Ei hätää, saan yhden pystyn aikaiseksi itsekin”, hymyilin miehelle, mutta otin kantoavun silti ihan kiitollisena vastaan. Anton kantoi tolpat, minä pari puomia Ankan ohjat samalla käsissäni. Olin juuri aikeissa rupatella Antonin kanssa ja tutustua uuteen hoitajaani vähän paremmin, kun näin sivusilmällä Gabriellan saapuvan kentän laidalle ja heiluttelevan kädessään paperilappua.
   
”Isbeee! Unohdin antaa siulle tän! Siis et ikinä arvaa, mutta se Kanadan valmentaja oli aamulla täällä ja jätti siulle viestin”, Gabriella kailotti. Naisen ilme oli kuin rakkauskirjeen lähettiläällä, mikä yhdessä melko korkean äänenvoimakkuuden kanssa sai minut punastelemaan ties monennenko kerran. En tohtinut vilkaista vierelläni seisovaan Antoniin, tai oikeammin yhtään mihinkään. Ehkä juuri siksi tapahtui täysin käsittämätön liikesarja, jossa jalkani jäi ensin Ankan ohjien lenkkiin, mitä seurasi kompastuminen puomeihin (tai tiedättekö sellainen sarja pelastuksia ennen kaatumista, joita seuraa silti lopullinen kaatuminen). Kierähdin hiekkaan jonnekin esteen taakse ja kolauttelin matkalla ainakin toisen säären ja vähän lonkkaa.

Tunsin tulevat mustelmat ja sen kuuluisan värin, joka tällä kertaa poskille hiipimisen sijaan räjähti maalaamaan koko kasvoni. Kukaan ei kysynyt, sattuiko minuun. Todennäköisesti kompurointini ei siis ollut näyttänyt erityisen vaaralliselta, vaan ennemminkin huvittavalta. Nousin rauhallisesti ja pyyhin hiekkaa vaatteistani. Annoin Ankan jäädä ohjia pitelevälle Antonille, joka toivottavasti ymmärtäisi hoitaa sen asianmukaisesti talliin, ja lähestyin sitten nauruaan pidättelevää Gabriellaa.
”Eiköhän minun puomiharjoitteluni ollut tässä”, totesin mahdollisimman arvokkaasti, ja nappasin kirjeen haltuuni hykertelevän tummahiuksisen käsistä.


Topics tagged under ellienhaaste5 on Foorumi | Auburn Estate Kirje_nicholas
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 29.08.18 20:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 33
Luettu: 1806

Takaisin alkuun

Siirry: