Fellun päiväkirja

Katsoin mustan orin niskaan painuneita korvia mietteliäänä. Olin kuullut tästä pahamaineisesta Fellusta monesti jo ennen kuin olin sopinut starttaavani sillä toisissa osakilpailuissa. Sanotaanko näin, että mustaa paholaista oli vähän vaikea olla huomaamatta, kun se jakoi huomiotaan tuplasti kolhommin kuin Haukka oli koskaan jakanut.

Jotenkin mä olin silti kaikista, etenkin Jonathanin varoituksista huolimatta luullut, ettei Fellu voinut olla niin paha.

No mä luulin väärin. Se iskostui mun nahkaani yhden pappaikäisen puoliverisen hampaiden muodossa. Sitten mä kirosin ja mietin mihin helkkarin soppaan olin taas lusikkani työntänyt.

Mä olin tottunut olemaan ripeä varustaessani Haukkaa ja siitä oli hyötyä Fellun kanssa. Molemmin puolin köytetty ori laittoi nimittäin kampoihin joka solullaan ja mun fiilikseni siitä, että nuoruuden uhma täytyisi kitkeä pois Zelialta vahvistui entisestään.

Lopulta mä olin kuitenkin selvinnyt pääpirun kanssa maneesin suojiin ja noussut ylelliseen koulusatulaan pieni epäily takaraivossani. Orin täytyi olla aika pirun hyvä sileällä, että mä kehtaisin edes yrittää esteitä. Mä olin juuri hankkinut enismmäisen oman hevoseni ja mä tahdoin päästä jatkamaan sen ratsukoulutusta itse, enkä katsoen menoa maneesin katsomosta joku raaja kipsattuna.

Mä kävelytin Fellua pitkään ja huolella, koska mun prioriteettehini ei kuulunut alkaa työstää iäkkäämpää - tai mitään muutakaan - hevosta ilman huolellista verryttelyä. Eikä varsinkaan Amanda Sokan GP-tasolle koulutettua ratsua. Olinkohan mä koskaan istunut niin osaavan ratsun selässä?

Mun leuka oli loksahtaa maneesin hiekkaan sillä sekunnilla, kun siirsin mustan orin raviin käyntityöskentelyn jälkeen. Vaikka Fellu oli vieläkin pykälän jäykähkö, orin voimakas ravi löi mut ällikällä. Orin pärskähtely kaikui maneesissa, kun se suunnilleen tanssi uralla valmiina esittelemään mulle kaikki osaamansa temput. Jos mun tasapaino herpaantui hetkeksikin, Fellu pyrähti etuviistoon vastaavasti valmiina esittelemään mulle koko liikelaajuutensa. Mutta mua hymyilytti silti.

Puoli tuntia Fellun selässä sai mut miettimään, miksi mä olin nuorempana vaihtanut kouluradat esteisiin. Mä nautin siitä ajatustyöstä, joka oli pyörähtänyt käyntiin pääni sisällä sillä sekunnilla, kun olin alkanut pyytää Fellulta jotain muutakin kuin maltillista alkuverryttelyä. Väistätin orin pituushalkaisijalle ja takaisin, nostin laukan ja pidin Fellun kasassa päästämättä sitä repeämään liitoksistaan. Se onnistui siihen asti, että vaihdoin laukan lävistäjällä: Fellu yritti venyttää askeltaan lennokkaan vaihdon päätteeksi. Mä kuitenkin vaadin orin raviin kulmasta ja hain keskittymisen takaisin sulkutaivutuksella pitkällä sivulla. Fellun työskentelymotivaatio oli ihan omaa luokkaansa ja kun mä pyysin oria eteenpäin suoristuksen jälkeen, mä sain kaivaa jokaisen vatsalihakseni pysyäkseni edes joten kuten mukana mustan puoliverisen keskiravissa.

Hymähdin nähdessäni Fellun suupielet, joista vaahto tippui hiekkaan orin ravistellessa päätään. Puoliverinen kumartui hankaamaan päätään etuseensa ja kun mä erehdyin hoputtamaan sitä, olivat pelottavan valkoiset hampaat taas vastassa sekunnin sadasosissa.

Oli siinäkin hevonen. Seuraavalla kerralla mä hyppäisin sillä.

Mä olin havahtunut eilen siihen, kuinka mun täytyisi startata Fellulla kolmen päivän päästä Kalla CUPin toisissa osakilpailuissa. Ja mä olin istunut orin satulassa tasan kerran. Ja Fellu starttaisi jo perjantaina kouluaitojen sisällä.

Oli aika tuhoontuomittu idea lähteä hyppäämään koulupainotteisella hevosella metrin rataa kylmiltään - ja Fellun tuntien ihan ylipäätään. Sen takia mä olin kysynyt eilen sivumennen Amandalta lupaa napakoihin estetreeneihin, joiden aikana mun täytyisi saada jonkinmoinen tatsi Felluun.

Olin suostutellut Jonathanin puomimieheksi, vaikka ei mies montaa sanaa ollut homman ottaakseen vaatinut. Ilmeisesti se epäili joko mun taitojani tai Fellun kyvykkyyttä esteratsuna, koska punapää ei ollut murjaissut yhtäkään vitsiä pystyttäessämme muutaman esteen kentälle auringon paahtaessa miltei pilvettömältä taivaalta.

Fellua lämpö ei hidastanut. Ori tanssahteli pääty-ympyrällä menevämpänä kuin toissapäivänä, nyhtäen ohjia kädestäni aina pystyn ohittaessamme. Fellu nosti laukan lähes ajatuksesta ja orin etujalat kauhaisivat ilmaa niin, ettei jäänyt epäselväksi, kiinnostiko sitä hypätä vai ei.

Ensimmäinen hyppy oli sanalla sanoen kauhea. Fellu syöksähti ristikon yli laakealla roiskaisulla, joka horjahdutti mun tasapainoani ja soi orille mahdollisuuden spurtata esteen jälkeen korvat niskaan painuneina. Jonathan oli hiljaa enkä mä halunnut vilkaista miehen ilmettä, joka oli eittämättä kauhistunut. Sen sijaan mä keskityin saamaan Fellun edes jollain tasolla takaisin hallintaan jääden työstämään orin menevää laukkaa hetkeksi suurelle voltille. Musta puoliverinen kiehui ja kuohui kovaäänisesti pärskähdellen, enkä mä voinut kuin miettiä mitä tapahtuisi, kun estekorkeutta nostettaisiin.

Fellun vauhti ei hidastunut verryttelyhyppyjen jälkeen, päinvastoin - hiekka pölähteli ilmaan orin spurtatessa kohti esteitä ja mun tehtäväkseni jäi vain pitää oma pää niin kylmänä kuin helteeltä kykenin. Vaikka Fellu meni kovempaa kuin laki salli, se oli onneksi sen verran tarkka jaloistaan, ettei jyrännyt puomeja päin.
"Nosta", ohjeistin hyppyjen jälkeen, vaikka Jonathan näytti siltä, että olisi mieluummin haudannut puomit maahan kuin seurannut mun itsetuhoisia estetreenejäni.

Koska Fellulla oli jo ihan kunnioitettavasti ikää, mä en ottanut hyppyjä määräänsä enempää. Ori oli mennyt yli pystyistä ja okserista suoralla, vinolla, lyhyellä ja pitkällä lähestymisellä, joten mä olin riittävän valmis radalle sen kanssa. Ihan yhtä paljon mulla oli hyppykertoja takana Rasmuksen ruunan kanssa, jota olin ehtinyt käydä testaamassa yhtenä vapaapäivänä. Benkku oli Fellun lailla menevä ratsu, joten radikaalia eroa hevosten välillä ei ollut ja mun kuntoni kestäisi ehkä juuri ja juuri.

"No, miten meni?"
Amandan ääni kajahti käytävällä ja kuulin askeleiden pysähtyvän hoitopaikalle, johon olin köyttänyt Fellun kahdelta puolen. Suoristauduin seisaalleni, koska olin juuri laittanut orille kylmät jalkoihin, kohdaten Amanda Sokan tuiman mutta jollain tapaa kiinnostuneen katseen.
"Siinähän tuo", vastasin olkiani kohauttaen. Mentiin yli kaikesta. Kestin kyydissä. Fellu ei syönyt mua varustaessa.
Perijätär vaikutti tyytymättömältä vastaukseen, mutta nyökkäsi napakasti ja sipaisi orinsa kiiltävänmustaa turpaa. Seurasin kiinnostuneena, kuinka Fellu ei kaikkien tapojen vastaisesti vetänytkään korviaan luimuun ja irvistänyt murhanhimoisesti.

Siinä hevosessa oli siis jotain inhimillistä, vähän kuin mussakin. Siihen sielunveljeyteen mä voisin lohduttautua esteradalla, jos homma levähtäisi käsiin ja se jäisi mun viimeiseksi pariminuuttiseksi Fellun satulassa.

26.9.2018   |  S o l m u j a

Fellun selässä tuntui niin tutulta ja turvalliselta. Nautin täysin rinnoin energisen orin väsymättömästä työmoraalista. Tihkusade vihmoi kasvoja, mutta takin alla tuli lämmin. Teki hyvää, mutta samalla ärsytti enemmän se miten Cocon kanssa kaikki oli ollut yhtä räpeltämistä. Ne kivat sijat helpoista luokista alkoivat tuntua aika kaukaiselta ilolta kun arjessa tuntui ettei koko elikosta löytynyt yhtään oikeaa nappulaa.

Lätäkkö kentällä räiskyy Fellun kavioiden alla orin ravatessa pontevasti tuulta vasten. Meitä ei synkkenevät syyssäät hetkauttaneet. Minä oikeastaan rakastin alkavaa pimeyttä ja kylmyyttä. Olin silloin tuotteliaampi ja kaikki oli noususuhdanteessa, ajatus oli kirkas kesän sakeiden hellepäivien jälkeen. Avotaivutus, voltti ja sulkutaivutus. Seuraavan Cupin rata alkoi olla hanskassa. Päästän Fellun pidempään muotoon ja se ravaa reippaasti kauhoen vielä viimeiset kierrokset. Taputtelen tyytyväisenä sen sateessa kastunutta kaulaa.

Heilutan kuivatusloimen tallissa orin selkään. Se kuopii epätyytyväisenä lattiaa ja murahdan sille. Tallissa kävi iltainen kuhina ja olin varma sen taas  lisääntyneen entisestään Kalla Cupin lähestyessä, kuten tavallista. Auburnissa ei kukaan vain harrastellut.

"Ratsastatko huomenna?" Ääni kysyy ja nostan katseen saatuani loimen viimeisen vatsahihnan kiinni. Violettitukkainen nainen silmäilee totisena luimistelevaa Fellua vaikka kysymys on ilmeisesti osoitettu minulle.
"Fellulla? En, ota sä vaan. Meinaatteks te taas hypätä seuraavassa cupissa?", kysyn Matildalta. En tuntenut naista sen enempää, seurannut vain pari kerta mielenkiinnolla toisen estetreenejä Fellulla. Nainen ynähtää jotakin ilmeisesti myöntävää vastaukseksi ja kääntyy sitten kannoillaan.
"No se ei sulle varmaan turhia lässytä murmelini", höpötän ja kuskaan orin omaan karsinaansa.

"Hei Anna!", huikkaan nähdessäni Matildaa monisanaisemman violettipään.
"Ei sulla olis tänään aikaa sille viinille? Kerrankin ilta kun mulla ei oo enää yhtään asiakasta."
"Joo sopii", nainen hymyilee.
"Kiva! Mä pyöräytän vielä Cocoa vähän liinanpäässä, jos mennään sit yhtä matkaa."

Suljen Fellun karsinan oven ja painelen rivakasti noutamaan Cocoa. Tamma hamuaa taskujani ja nyrpistelee pian kiireelleni. Se ei sietänyt nykyisin yhtään hosumista. Prinsessalle piti suoda kaikki aika maailmassa.
"Hei kulta pieni, äläs nyt. Mulla on taas huomenna sulle kaikki aika maailmassa." Rapsutan tammaa harjanjuuresta ja se venyttää kaulaansa tyytyväisenä. Viereisen karsinan ovi kolahtaa. Juliaan oli mahdotonta olla törmäämättä kun Valerie asui Cocon vieressä. Ei sillä että tietoisesti olisin yrittänytkään naista vältellä, mutta olimme taas lähtöpisteessä, jossa kiusallisuus laskeutui ilmatilaan heti kun rekisteröimme toisemme. Loin naiselle nopean hymyn ja kiepautin liinan kiinni Cocon suitsiin. Olisi täydellinen aika päästä tuulettamaan päätä Annan kanssa, aukoa hevos- ja ihmissuhdesolmuja.

26.11.2018  |  H e n g ä h d y s t a u k o

Säpsähdän hereille. Olin nukkunut jo pitkään katkonaisesti, kehnosti, levottomasti. Välillä valvonut pitkiä tunteja. Viikko sitten olin hakenut lääkäristä reseptin unta vahvistamaan. Keski-ikäinen naislääkäri oli voivotellut työstressiäni, joka oli kyllä osa totuutta ja kaikesta totuudesta en ollut itsekään ihan tietoinen. Unta oli kuitenkin saatava kun kädet olivat täynnä hevosia ja treenitahti täytyi pitää. Nautin siitä, kaiken orjallisuudesta, kolmen hevosen kirjaamisesta kalenterin sivuille. Pysyin selvempänä, järjestelmällisempänä ja tehokkaampana.

Katson kelloa, jo puoli viisi. Tuntuu turhalta yrittää unta, joka ei kuitenkaan enää tulisi. Nousen ja sytytän keittiöön tulen lisälämmöksi, pieni asumukseni alkoi taas muuttua koleaksi. Tulen rätinä rauhoittaa ja mutteripannun pauke saa päivän ohjelman järjestymään päässä, aamukahvista kaikki alkaa.

Mietin kahvia hörppiessäni unta, johon heräsin ja josta en muistanut enää kuin koko ajan kananlihalle vetävässä ihossa olon, että joku tarkkailee. Se olo ei hävinnyt välillä hereilläkään. Nytkin ikkunoista näki vain itsensä ja jos katsoi liian pitkään alkoi miettiä pimeyttä niiden takana.

Poltan käteni mutteripannusta sihisevään höyryyn ja kiroan. Kaataessani tulikuumaa kahvia kuppiin teen hetken mielijohteesta päätöksen pitää tänään vapaapäivä. Perun pari asiakastapaamista, josta tulee vähän huono omatunto, mutta tiedän ettei näiden kahden maailma tulisi siihen kaatumaan. Ennen kuin hitaasti nouseva aurinko ehtii kajastaa olen jo pyörän selässä ja poljen kuuraista tienpiennarta pitkin Auburniin. 

***

Fellu vaihtaa laukkaa ajatuksesta, innostuu ja annan sille vähän tilaa kiihdyttää. Metsätie kumisee mustan orin jalkojen alla mahtipontisesti. En lakannut ikinä ihailemasta Fellun voimaa ja sitä runollisuutta mikä ison orin siltikin keveässä liikkeessä oli, erityisesti niillä hiljaisilla metsäteillä. Ori protestoi vähän pidättäessäni sitä mäen päällä, mutta hidastaa kuitenkin. Taputan sen jäntevää kaulaa ja tahditan sen innostunutta ravia verkkaisella keventämisellä. Kylläpä teki hyvää päästä kunnolla maastoon. Minusta oli Cocon kanssa tullut vähän turhan varovainen, tamman liikkeet olivat niin liukkaita ja selästä käsin se tykkäsi säpsähtää aitojen ulkopuolella milloin mitäkin. Fellun tunsin jo niin hyvin, että metsään meneminen oli vireänkin orin kanssa nautinto.

Musta ravaa pärskien ja nakkelee vähän päätään. Sillä olisi vieläkin menohaluja. Käännän orin tien sivusta alkavalle metsäpolulle. Kiipeäisimme metsän läpi seuraavalle täydelliselle laukkasuoralle. Fellu askeltaa reippaasti puuskahdellen polkua ylöspäin. Minä kuuntelen hiljaisuutta, joka on pikkupakkasten myötä vielä syvempi kuin alkusyksystä, tai nyt kai kuului joulukuun kolkuttaessa sanoa jo talveksi.

Kaiken voimansa ponnistukseen keränneenä Fellu ampaisee laukalle viimeisessä mäessä. Viima piiskaa silmäkulmat kosteiksi mustan ratsuni ottaessa kaiken ilon irti vauhdin hurmasta. ”No niin papparaiseni, sit hidastellaan”, sanon ja uskallan höllätä ohjaa orin siirryttyä raviin. Tyytyväisenä kaulaansa venyttäen Fellu ravaa pehmeää tienpätkää. Kuulemme täsmälleen yhä aikaa vastaantulevan ratsukon ja pidätän Fellun käyntiin. Ori tuijottaa korvat hörössä mutkaa, jonka takaa ilmestyy Isabella valkealla Ankalla.

”Hei vaan! Kävittekö pitkällä? Me oikeastaan tultiin vain heittämään alkukäynnit, joten voitaisi kääntyä tässä ympäri, jos sopii että tullaan yhtä matkaa”, Isabella toteaa.
”Joo tottakai. Me heitettiin pitkästä aikaa reippaampi lenkki.”

Isabella kääntää ratsunsa tulosuuntaan ja jatkamme matkaa rinnatusten. Fellu on hetken täpinöissään saamastaan seurasta, mutta asettuu puuskahtaen väsymystään ja tyytyväisyyttään. Isabellan kanssa oli aina ollut helppo jutella niitä näitä. Nainen herätti eri tavalla kunnioitusta kuin siskonsa, ehkä enemmänkin. Amandan viileys oli minun silmissäni päivä päivältä enemmän rakoilevaa ja kunnioitin enemmän sitä mikä näkyi sen alta.

Pysäytän Fellun tallipihaan ja Isabella jatkaa matkaansa maneesille. ”Hieno mies, huomenna voidaan taas vähän jumpata kentällä, eikö”, sanon orin kaulaa taputellen. Fellu vetää korviaan luimuun ja polkaisee takajalallaan uhoavasti. ”Mennään mennään komentelija”. Irrottelu oli tehnyt hyvää, tästä olisi sopivaa aloittaa viimeinen rutistus ennen viikonlopun koitosta.

Jos joulumieltä oli jaettu tänä vuonna, ei Fellu ollut päässyt lähellekään sellaista.

Väistin hampaita, jotka yrittivät upota käsivarteeni sillä sekunnilla, kun satulavyö hipaisi arvon orin mahanalusta. Pujotin koulusatulan pitkät vastinhihnat nopeasti vyönsolkien lomaan ja vilkaisin sivusilmällä Fellua, jonka mustat korvat olivat painuneet niskaa vasten. Orin nosti päätään irvistäen hampaat hoitopaikan valaistuksessa välkkyen, enkä mä voinut kuin miettiä, voisiko puoliverisen varustaa ilman pelkoa raajansa menettämisestä.

"Onkohan se kipeä jostain?" mulle vieras miesääni virkkoi. Käänsin hitaasti katseeni tulijaan, jolla oli vaaleat hiukset ja poikamaiset kasvot. Mä en tiennyt, kuka se oli, mutta ilmeisesti se oli joko itsetuhoinen tai autuaan tietämätön kommentoidessaan Amanda Sokan hevosta niin.

"Sitä vaan vituttaa", mutisin tympääntyneenä siihen, että joku puuttui varustamistilanteeseen. Etenkin, kun kyseessä oli Fellu, jonka käytös tuntui kyllä olevan jokaisen tallilaisen tiedossa, joka oli nähnyt leukojaan louskuttelevan mustan paholaisen edes kerran elämässään. Fellu oli niitä harvoja hevosia, jotka keräsivät pelon ja ihailun sekaisia katseita sen sijaan, että olisivat kohahduttaneet vain kapasiteetillaan.

"Vihaisuudelle on aina syy", poikakulta ilmoitti nokka pystyssä. Olin jo ehtinyt napata Fellun suitset käsiini ja sormeilemassa siististi niputettuja hihnoja auki, kun mun oli taas pakko nostaa katseeni siihen pätijään, jonka kommentti tuntui suoraan Vepsän oppikirjasta lainatulta.
"On", vastasin niin kärsivällisesti kuin kykenin. "Mutta Fellu onkin aina vihainen."

Kuin sanojani alleviivaten Fellun etukavio kohosi ja viuhahti noin kymmenen sentin päässä jalastani. Loin oriin kyllästyneen katseen, koska olin muutaman kolhun jälkeen oppinut seisomaan tarpeeksi kaukana Amandan lohikäärmeestä.
"Vihainen käytös voi johtua pelosta. Jos sitä on joskus kohdel-", nuoriherra kirjaviisas aloitti.
"Kuka sä olet?" puuskahdin väliin onkiessani Fellun riimusta vapautunutta turpaa alemmas katonrajasta. En ehtinyt vilkaista kultatukkaisen juipin reaktiota, mutta olin kuulevinani kopean tuhahduksen, joka johtui todennäköisesti siitä, että olin uskaltanut keskeyttää perehdytystuokion.

"Penna Vaanila", se esittäytyi juhlallisesti kuin nimi olisi ollut se, joka mua kiinnosti. Ei, mä halusin tietää, kuka se kuvitteli olevansa kommentoidessaan Fellun käytöstä kuin sillä olisi ollut siihen joku oikeus.
"Tallityöntekijä", tämä Penna Vaanila, jonka sukunimen ristin hiljaa mielessäni Vaanijaksi, täydensi vähintään yhtä tärkeänä.

Fellu mutusteli tuohtuneena kuolainta, jonka olin saanut ujutettua orin suuhun tutulla sormitaktiikalla.
"Selvä, Penno", mumahdin viitsimättä kääntää katsettani mieheen.
"PennA", nuorukainen korjasi sormi pystyssä. Fellun ilme kirkastui sekunniksi, kun ori tajusi Vaanijan tehneen elämänsä virheen. Ruskeissa silmissä välähti puhdas pakokauhu, kun mustan orin hampaat kalskahtivat käytävällä parin vaivaisen sentin päässä Pennan ojentuneesta sormesta.

"Tervetuloa vaan. Tämä on muuten Amandan hevonen, voit varmaan kertoa huolesi sille", heläytin samaan sävyyn kuin olisin kiittänyt äkäistä kylänmiestä Ärrällä asioinnin ja mun hermojeni venyttämisen päätteeksi. Fellun huomio oli kiinnittynyt hetkellisesti Julian taluttamaan kullanhohtoiseen tammaan, jonka karva kiilteli kilpaa Pennan sliipattujen hiusten kanssa. Orin kiinnostus kuitenkin lopahti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, mutta onneksi mulla ei ollut mitään aikomusta viipyä käytävällä enää hetkeäkään.

Tajusipahan Pennepastakin siirtyä, kun irrotin Fellun ketjuistaan ja lähdin johdattamaan kiukkuista vanhaa herraa kohti maneesia nauttiakseni viikottaisen kolmevarttisen uuden lempiorini satulassa.

Oli kaikin tavoin surkuhupaisaa, että olin murehtinut koko aamun kahden ryhmän aikatauluista ja siitä, että Lauri ehtisi pitää lounastauon kaikessa rauhassa - ja olin itse myöhästyä omasta valmennuksestani. Fellua mun ripeät otteet varustustilanteessa eivät kuitenkaan huvittaneet, sillä ori yritti terottaa hampaitaan muhun ja teki joka solullaan selväksi, ettei arvovaltaista, herrasmiesikäistä (muttei luontoista) oria kohdeltu niin.

Noustessani mustan paholaisen satulaan mun mielessä häivähti hetkellinen katumus siitä, että olin saanut idean työntyä ryhmään kahden muun ratsukon seuraksi. Olin alunperin ollut niin sisällä ajatuksessa, että ainoa hyöty, jonka Laurista viikonloppuna saisin, oli Zelian ratsuttaminen. Kun lauantain esteryhmä oli jäänyt vajaammaksi, oli kuitenkin tuntunut järkevältä satsata jotain myös itseensä. Ja kun Amanda oli armollisesti - vaikka eiväthän ne kaksi A:lla alkavaa sanaa tuntuneet sopivan samaan ilmaukseen missään todellisuudessa - luvannut Fellun käyttööni, mulla ei ollut enää ollut syytä jättäytyä pois.

Vähäksi aikaa selätetty katumus palasi siinä vaiheessa, kun Rasmus saapui paikalle ratsuineen. Mä en käsittänyt mikä sitä eläintä vaivasi, mutta sen kiljunta sai mut miettimään, täytyisikö valmennusryhmiin ilmoittautumisen yhteyteen lisätä sittenkin jokin desibelirajoitus. Muistelin nähneeni orin sen höyrypää-naisen käsipuolessa enkä ihmetellyt lainkaan, miten kaksi kiljukaulaa olivat löytäneet toisensa. Se Ho- ru? Hu- Hu-ru vaikutti juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa mä en nauttisi yhteisestä kahvihetkestä loungessa tai oikeastaan missään muuallakaan. Mistään hetkestä.

Fellu tuntui kuumalta - kuten aina - mutta enää ori ei onnistunut säikäyttämään mua kiehumisellaan. Se ei tosin tarkoittanut, että olisin saanut sen yhtään paremmin kuulolle siinä vaiheessa, kun Fellu tajusi pääsevänsä hyppäämään. Laurin tasainen ääni ohjautui mun tajuntaani, mutta kavioiden kiivas rummutus ja vauhti, jolla Fellu esteitä lähestyi, vaikeutti osaltaan neuvoihin reagoimista. Mun vatsalihakset huusivat hoosiannaa jo, kun sitä suhteutettua linjaa oli jankattu eri askelmäärillä, mutta Fellu ei tuntunut vielä edes saavuttaneen maksimaalista huippunopeuttaan.

Välikäyntien aikana yritin vetää syvään henkeä ja varmistaa, ettei Fellu katoaisi altani. Laurin selostama seuraava kääntämistehtävä kuulosti hurjalta, mutta pian mulle selvisi, että Fellu kääntyi vaikka kolikon päällä.
"Matilda, hyvä laukanvaihto. Suoristusta en tosin havainnut, se kiemurteli joka askeleen", Lauri kommentoi enkä mä voinut kuin irvistää henkisesti, koska en olisi itse osannut kehua edes Fellun salamannopeaa vaihtoa.

Parhaan tuntuman sain Felluun vasta valmennuksen loppupuolella. Paluu alkutunnin suhteutetulle linjalle mietitytti estekorkeuden noustua, mutta Laurin vinkkaama voltti toimi hyvin: Fellun oli pakko keskittyä muhun ja pystyssä pysymiseen sen sijaan, että olisi yrittänyt ryysätä kohti toista pystyä.
"Yks, kaks, kol", laskin hiljaa mutisten ja hellitin, kun Lauri käski. Fellu ponnisti esteelle terävästi ja mä ehdin hyvin mukaan napakkaan hyppyyn. Orin jalkojen palatessa maneesin hiekkaan mä kumarruin rapsuttamaan sen kaulaa ja sallin pienen spurtin, jonka musta paholainen oli ansainnutkin.

"Sitä ei ikä tosiaan paina", Lauri totesi mulle laskeuduttuani alas Fellun satulasta. Vilkaisin orin reaktiota siihen, että Merikanto lähestyi sitä, mutta ainakaan toistaiseksi ratsuni ei ollut upottamassa purukalustoaan kehenkään - ei, sen sijaan se näytti pelottavan tyytyväiseltä elämäänsä. Ehkä hyppääminen tosiaan oli sen mieleen.
"Juu ei", hymähdin sipaisten Fellun hiestä kiiltävää kaulaa. Mun täytyisi huoltaa se pois huolella, mutta onneksi mulla oli aikaa, koska Penna oli tulossa Laurin avuksi esteiden päivittämisessä kenttäratsukoille sopiviksi.
"Isabella muuten kutsui meidät illalliselle kartanolle. Seitsemältä", totesin seuraten Laurin reaktiota silmäkulmastani. Miehen kasvoilla häivähti yllättyneisyys, joka katosi kuitenkin nopeasti neutraalin nyökkäyksen tieltä.
"Selvä", Merikanto murahti ja siitä oli aika vaikea lukea, mitä mieltä mies asiasta oli.

"Kiitti", mumahdin Laurille pienesti hymyillen, ennen kuin nappasin ohjat Fellun kaulalta ja sain orin luimistamaan ensimmäistä kertaa sitten satulasta jalkautumiseni. Lauri nyökkäsi vastaten mun hymyyn ja survoi sitten kädet takkinsa taskuun kääntyen mietteliäänä katsomaan maneesissa jo olevia esteitä. Se oli mun merkkini poistua.

(lue osa 3 täältä)

Tuijotin mustaa oria viekas hymy huulilla. Se tuijotti takaisin, pää korkealla ja korvat luimussa. Nyt se päivä oli koittanut: mä nousisin orin selkään. Olinhan mä siitä salaa aina välillä haaveillut. Kukapa ei?

”No niin pappa, kuinkas äkänen sä oot tänään?” tervehdin hevosta tyytyväisenä ja avasin karsinan oven. Kävimme tutun valtataistelun: Fellu yritti tulla päin, minä nostin ketjunarua ylemmäs ja tuuppaisin orin takaisin karsinaan toisella kädellä. Otin itselleni tilaa, ennen kuin nappasin orin kiinni ja vein sen pesarille. Moikkasin Tildalle, joka kulki ohitse kantaen Lefan harjoja.
”Pidä hauskaa”, nainen toivotti virnistäen hyväntuulisena, kun huomasi vuokrahevosensa vierelläni.
”Varmasti”, naurahdin takaisin ja taputin mustaa kaulalle. Hauska ei ehkä olisi oikea sana Amandan koulurääkistä uudella ratsulla, mutta elämys ainakin. Kehittävä ja mieleenjäävä sellainen.

”Tsot”-tiuskahduksien saattelemana väistelin Fellun uhittelevia hampaita ja kiristin satulavyötä vielä yhden reiän verran. Suljin kypärän hihnan ja lähdin taluttamaan oria maneesiin. Mahanpohjassa kutkutteli mukavasti, mutta samaan aikaan hirvitti. Ensimmäinen kerta mustan paholaisen selässä tapahtuisi kouluvalmennuksessa, Amandan jäisten silmien alla. Ainakin se motivoi antamaan kaikkensa, sillä jos jääkuningattaren silmäterää ratsastaisi yhtään vähemmällä panoksella kuin sataprosenttisesti, saisi osakseen vähintään murhaavia katseita.

Jos olin onnistunutkin kaivamaan jonkinlaisen energiapiikin kaamosmasennuksen alta ratsastaakseni Fellua edes jotenkin oikeinpäin, tunsin valmennuksen loputtua kuolevani. Olin saanut huomata, että kouluratsastajan taitoni olivat kamalassa ruosteessa, enkä todellakaan ensikertalaisena hallinnut Fellua kuten Amanda tai Tilda, mutta olin silti tyytyväinen. Onnistuneet pätkät olivat saaneet euforian virtaamaan kuin ei olisi kaamoksesta tietoakaan. Fellu oli pirun hieno, eikä Amanda ollut haukkunut minua maanrakoon. Ehkä tämä boostaisi jaksamaan vielä Kalla CUPin finaalin? Jos lihakseni siis ehtisivät palautua ylihuomiseksi..

#kouluvalmennus #viimeistelyviikko

13.9.2019  |  H y v ä n   t u u l e n   h e v o n e n

Olin alkanut meditoida aamuisin, tai no, tuijottaa kahvikupin yli ikkunasta tyhjyyteen. Polvet valittivat risti-istunnasta ja villamatto oli karhean kutittava paljaiden reisien alla. Aivot sammuivat aamu aamulta nopeammin. Palautumista. Hiljaista aivotyötä. Tarvitsin sitä nyt. Cocon kanssa, töiden kanssa, itseni kanssa. Tarvitsin takaisin kärsivällisyyden, joka oli viime aikoina alkanut rakoilla. Kesä oli ollut pehmeän helteinen päiväuni, vähän tokkurainen ja liian nopeasti ohi. Syksyn myötä jäseniin hiipi kolottava stressi. Työt ja todellisuus, ärtymys, jolle ei ollut oikeaa syytä.

Vanha työkaveri oli laittanut viestiä ja olimme käyneet viikonloppuna syömässä. Helsinki oli tuntunut vieraammalta kuin ikinä ja vatsassa oli läikähtänyt lämpö kun kaarroin takaisin kohti Kallaa. Olin sentään oikeassa paikassa ja kotiin palaaminen tuntui kotiin palaamiselta. Silti jäseniä kutitti levottomuus.

Kahtena seuraavana yönä näin unia joissa kaaduin maahan ja luulin nielleeni hiekkaa, kunnes tajusin hiekanjyvien olevan suuhun murenevat hampaat. Asvalttiin isketyt hammasparat. Herätessä tunnustelen niitä kielen kärjellä. Ehjät, hyvin paikatut. Hampaat ja muut. Siinä se, ei lopulta sen vakavampaa kuin yksi paikattu etu- ja kulmahammas, mustelmia ja asvaltti-ihottumaa poskipäässä. Ei sitä laskettu edes törkeäksi pahoinpitelyksi. Nyt lähdin väärille raiteille. Tarkennan katseen kahvikuppiin ja nytkähdän epätyytyväisenä kun polvi kiukuttelee typerää lootusasentoa.

Tarvitsin varmaa hyvää tuulta. Könyän ylös matolta ja laitan viestin Amandalle. Minun varma hyvä tuuleni oli jääkuningattaren silmäterä, maailman kiukkuisin hevonen. En enää varsinaisesti vuokrannut Fellua ja ori oli myös kokonaan eläköitynyt kilpailuhömpötyksistä. Meillä oli kuitenkin Amandan kanssa löyhä diili siitä, että ratsastin uljaan mustan silloin tällöin pitääkseni omaa tuntumaani yllä.

En odota saavani vastausta vielä useampaan tuntiin ja se kilahtaakin vasta lähempänä alkuiltapäivää. Tänään sopi rastastaa Fellu. Kiitos huutomerkillä -vai sydämellä? Ei, ei todellakaan sydämellä.

Kurvaan kaupan kassalta suoraan tallille ja irvistän kun kuulen ostoskassien levähtävän kaarteessa pitkin takakonttia. Eikö ne voineet meditoida siististi kasseissaan vai olinko muka painanut liikaa kaasua.

En kaivannut seuraa. Viiletän hajamielisesti hymyillen tallin iltapäiväruuhkan läpi vaihtamaan vaatteita, hakemaan Fellun ja suoriutumaan pian pihalle. Kentälläkin oli ratsukoita kovenevaa syystuulta uhmaamassa. Jos vain metsään. Kyllä, ainakin alkuverkaksi.

Fellu ei ota tuulta kavioihin kuten Coco, mutta on täynnä hieman arveluttavaa puhtia. Menee hetki, että löydän asetukset. Se ärsyttää. Enkö osaa enää ratsastaa? Viime Cup-osakilpailukin meni keskinkertaisesti, tai jopa sen alle. Kaajapuro oli ratsastanut törkeän kivan näköisellä nuorella orilla sijoille ja sekin ärsyttää. Miksi työn ja huvin piti mennä tällä tavalla ristiin.

Musta ori nykäisee minut ylös synkistä sieluni vesistä ärhäkällä sivuloikalla. Hengitä perkele, ja löytyy ne, oikeat asetukset. Syystuuli tuulettaa ja hevosesta tulee mielen jatke. Huomenna olisi Susinevan valmennus ja minä olisin Fellupäivän jälkeen valaistunut ja valmis.