Fellun päiväkirja

27.6.2017  |  T a k a i s i n     s a t u l a a n 

"No perkele", mutisin saatuani Fellun viimein kiinni käytävän molemmin puolin. Anna ei ollut pistänyt yhtään omiaan kertoessaan Fellun hurmaavasta persoonasta. Musta ori tuijotti minua ja kauhaisi etujalallaan käytävää vielä varmemmaksi vakuudeksi. Tuijottelin hevosta hetken ja nappasin pakista kumisuan päättäen löytää sille mieluisimmat rapsutuspaikat. Olihan meistä tultava jonkin asteisia kavereita, jos aioimme alkaa työtovereiksi. "Kuulehan herra hyvä, voitaisko nyt nautiskella hetki ennen kuin lähdetään hommiin? Olis hirveen kiva, jos et pistäis multa mitään raajaa pakettiin kun vihdoin alotan tän hullun hevoshomman uudestaan", höpisin sille alkaessani pyöritellä sualla sen kaulaa ja harjanvartta.

Fellulla oli korvat enemmän tai vähemmän luimussa kaiken aikaa. Joka kerta alittaessani narun, jolla se oli kiinni, se yritti iskea purukalustoaan kylkeeni. Ori kuopi ja kauhoi ja oli pari kertaa tulla päälle seilatessaan käytävällä laidasta laitaan. "No huhhuh, oot sä aika kaveri", sanoin laskiessani sen viimeisen jalan alas kavion puhdistamisen jälkeen. Pienesti saattoi syke nousta nostellessani sen jalkoja. Olin aivan varma saavani kavionjäljen vähintäänkin keskelle otsaa.

Saatuani Fellun kaikkiin varusteisiinsa lähdin kurkkimaan nurkan taakse löytääkseni Amandan. Hän aikoi hypätä ensin Fellun selkään näyttääkseen miten ori toimii, jonka jälkeen saisin testata sen ja katsoisimme syntyisikö vuokrausdiili. Meinasin kävellä päin minulle vierasta naista kiirehtiessäni ovesta ulos ja kiroan refleksinomaisesti.

"Ohops, hei vaan sullekin!"
"Apua, sori! Ei ollu tarkotus teilata eikä tervehtii näin kohteliaasti. Oon Tilda Mustamaa", sanoin edessäni seisovalle naiselle ojentaen käteni.
"Aah, sä oot Tilda! Hauska tavata. Mä oon Isabella tai Isbeksikin saa sanoa. Pärjäilettekö Fellun kanssa?"
"Kutakuinkin. Hän on aikamoinen persoona."
"Se on kyllä varsinainen hirviö välillä. En oo ikinä oikein ymmärtänyt miten Amanda on jaksanut sen kanssa, mutta niillä kai on joku oma juttunsa. Vie vaan Fellu jo kentälle, jos ootte valmiita. Käyn huikkaamassa Amandalle, että ootte siellä."

Amanda näytti Fellun selässä upealta. Kaksikko luki selvästi toisiaan pienimmästäkin eleestä. Juuri tuolta sen kuuluu näyttää ajattelin ja huomasin alkavani jännittää kun tajusin, että minun pitäisi vielä itse suoriutua Fellun kanssa Amandan, aina hetkittäin vähän jäätävien, silmien alla. Amanda kävelee Fellun kanssa aidan viereen ja toteaa olevan vuorovaihdon aika. Vedän henkeä yrittäen metsästää itsevarmuuteni rippeitä. Fellu ei tahdo pysyä paikallaan kun punnerran sen selkään. Ori on lämmitelty ja vireä. Tunnen kuinka se on virittynyt täyteen lähtövalmiuteen allani. Pyynnöstä se lähtee pehmeästi liikkeelle, ei rynnien tai hätäillen, mitä ehkä odotin.

Tunsin kropan pikkuhiljaa mukautuvan hevosen liikkeeseen ja lihasten muistavan miten päin satulassa tuli istua. Taivuttelen Fellua ensin käynnissä ja yritän löytää kaikki tutut avut ja tunnustella miten Fellu vastasi niihin. Fellu toimi kuin unelma Amandan lämmiteltyä sen. Se kuitenkin reagoi selvästi närkästyneenä, jos olin apuineni epävarma tai tein jotakin epäjohdonmukaista. Siirtyessämme raviin oma istunta tuntui kamalan huteralta ja Fellu puolestaan huomattavasti levottomammalta kuin kävellessämme. Ravaan ympyrällä hakien omaa tasapainoani Fellun isossa liikkeessä. Tunnen Amandan katseen porautuvan selkääni ja yritän kovasti sulkea sen ajatuksen ulkopuolelle.

Fellu huiskaa kiukkuisesti hännällään kun nykäisen ohjasta turhaan. Pikkuhiljaa tuntuu, että löydän hevosen rytmin ja istun paremmin satulassa. Fellu vastaa löytyneeseen tasapainooni tulemalla parempaan muotoon. Uskallan kokeilla väistöjä ja taivutuksia saaden todeta uudestaan miten herkästi Fellu vastaa apuihin. Hetkittäin orilta tahtoisi löytyä enemmänkin menohaluja ja yritän keksiä sille tekemistä, jotta se saisi suunnattua energiansa johonkin. Selkääni pitkin virtaa hikeä auringon porottaessa yllättävän lämpimästi tähän astisiin kesäkuun keleihin nähden. Fellu siirtyy pyynnöstäni käyntiin ja katsahdan Amandaa antaessani Fellulle ohjaa. Huokaisen helpotuksesta pääni sisällä: pysyin satulassa ja Fellu yllättävän hyvin hanskassa energialatauksestaan huolimatta.

"Olit ihan oikeessa, Fellun kanssa oppii varmasti. Se huomauttaa heti, jos teen jotakin tyhmää", sanoin kävellessäni hevosen kanssa kohti Amandaa.
"No, huomaahan susta että oot pitäny pitkän tauon. Ei toi ihan kamalalta kuitenkaan näytä. Sä kai aiot valmentautua meillä myös?" Amanda sanoi.
"Kyllä, ehdottomasti", vastasin miettien, että edellinen lienee Amandan suusta jo lähellä kehua.

Ajaessani kotiinpäin kohti vuokraamaani pientä mummonmökkiä tunsin olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Hevoset olivat puuttuneet elämästani aivan liian kauan. Nyt ne saisivat tulla rytinällä takaisin täyttämään vapaa-aikaani. Karkaaminen Kallan kylään ja natisevaan mökkipahaiseen oli ehkä ollutkin loistavin äkkipikaisuuteni tulos ikinä. En aikonut kaivata mitään taaksejättämääni edellisestä kotikaupungista, paitsi ehkä vähän sitä varastoon jäänyttä perintösenkkiä.

30.6.2017  |  I m u s s a

Istuin auton ratissa kiukkuisena ja väsyneenä ajaessani vielä iltaa vasten Auburniin. Olin käynyt tänään kaupungissa hoitamassa useamman asiakaskäynnin, joista yksi olisi nyt viimein paketissa ja siirretty jatkoon muualle. Kohta ei tarvitsisi enää käydä ja voisin siirtää kaikki työni tänne. Miten ihana ajatus. Kallan kaltaisessa pikkukylässä asuminen oli osoittautunut yllättävän rentouttavaksi. Sain luvan kanssa lukittautua mökkini seinien sisälle ja nauttia omasta rauhasta.

Kaarsin kartanon pihaan ja nousin autosta hyräillen, pahin kiukkuisuus tuntui taittuvan heti kun pääsi pois kaupungista. Tuijotin kartanon majesteettista julkisivua kävellessäni kohti tallirakennusta. Se, että harvase päivä kylillä kuuli vaimeaa puhetta kartanon historiasta ja spekulointia sen nykyisyydestä, oli tähän mennessä ainoa asia, joka muistutti asumisesta pienellä kylällä. Olisi vale väittää etteikö minuakin olisi kiinnostanut kartanon vaiherikas historia ja ihmissuhdesotkut. Sosiaalialan valinneena ihmisen elämäntarinoista kiinnostuminen oli tietysti automaatio. Niistä oppi aina uutta ja miten se nyt meni, että terapiasuhde on kahden harhaisen maailman särkymistä. Oli pakkokin olla utelias voidakseen tehdä tätä työtä. Tai sitten yritin tässä tapauksessa vain oikeuttaa tällä ajatuksella mahdollisen nuuskimiseni.

Tallissa oli hiljaista. Kurkkasin Fellun karsinaan ja ori tuijotti minua takaisin naamallaan ilme, josta en ottanut selvää. "Mitäs sanot, jos mentäis vielä iltalenkille? Mulle tekis ainakin hyvää ja siel on just sopivan viileetä", juttelin Fellulle , joka käänsi laiskasti toistaa korvaansa minua kohti. Nappasin riimun karsinan ovesta ja pujahdin orin viereen. Fellu nosti päätään ja puhisi. Se käänsi korviaan vähän takakenoon napatessani sen narunpäähän. Avatessani karsinan oven oli Fellu kohteliaasti juosta ylitseni ja ärähdin peruututtaen sitä pari askelta. Oli tässä eläimessä kyllä vähän sietämistä. Luojan kiitos normaali temperamenttisuuteni tuntui olevan off-asennossa eläinten ja asiakkaiden kanssa. Muuten olisimme todennäköisesti Fellun kanssa aika pian toistemme kurkuissa kiinni.

Kesäiltainen hämärä oli parasta aikaa. Satula narisi ja heinikossa siritti. Kentän hiekalle oli laskeutunut iltakosteus, joka esti pahimman pölyämisen. Fellu oli valpas ja käveli reippaasti. Kootessani ohjia käteen se oli loikkaamassa jo raville ja jouduin hyssyttelemään sitä.  Loivia kaarevia uria ja pehmeitä taivutuksia alkuverryttelyksi. Fellua pehmeä ja rauhallinen ei kiinnostanut tuon taivaallista ja yritin kovasti pitää sen mielen kiinni seuraavassa tehtävässä ennen kuin siirryimme raviin. Raviin siirtyminen tämän hevosen kanssa tuntui taivaalliselta. Ori pyöristi heti selkäänsä ja kääntyi kuuntelemaan minua valppaana. Yritin pitää Fellun muodon pitkänä ja tahdin rauhallisena. Kun kokosin hevosta allani lämmiteltyämme, tuntui se jo juoksevan paikallaan kahta kovempaa. Annoin sille seuraavalla pitkällä sivulla tilaa ja Fellu näytti minulle komeaa lisättyä ravia. Vatsanpohjassa kutkutti tämän hevosen hienous ja taitavuus. Harvoin olin päässyt näin hyvin koulutetun ratsun selkään, joka toimi aivan ajatuksesta, ja vielä mielellään, jos vain itse osasi asiansa.

Fellu tuntui vähän väliä olevan minua askelen edellä. Sain tehdä töitä ja kaivaa muistista pölyttyneitä oppejani. Halusin pitäytyä perusteissa ja teimme Fellun kanssa paljon siirtymiä, ympyröitä ja väistöjä. Oma vasen puoleni oli selväsi heikompi ja jalkojen asennossa oli varmasti korjattavaa niin maan pirusti. Fellu kulki haparoinnistani huolimatta pääasiassa tasaisessa muodossa ja tunnuin sopivan hyvin yhteen sen energisyyden kanssa: se ei hetkauttanut minua ja lopulta napakan rauhallinen ote tarttui hevoseen.

Oli pakko lopettaa tänään lyhyeen. Omat lihakseni huusivat hoosiannaa näin intensiivisen aloituksen vuoksi, mutta ei kai sitä malttanut pysytellä nyt tallilta poissa, juuri kun oli pääsemässä vauhtiin. Laskeuduin Fellun selästä ja taputin sen hieman hionnutta kaulaa. Ori pärskähti ja oli saman tien napata hampaillaan käsivarttani kun löysäsin sen satulavyötä. "Älä nyt senkin äreä vanha mies. Et valitettavasti pääse musta eroon. Oon taas tän homman imussa ja se muuten vie mukanaan se."

3.7.2017  |  I d y l l i n e n    i l t a k ä v e l y

Ei, kyllä Fellu pelkän kauhean sijaan on kauhean hurmaava. Tänäänkin iltakävelyllä pohdin pääsemmekö perille kahtena vai kolmena kappaleena, mutta pitäähän sitä vähän olla luonnetta ja niin edelleen.



Kuvan tausta © AK

9.7.2017  |  K u t i n a a

Käsivarsi kutisi ihan jumalattomasti. Lisäksi oli kuuma ja olin pukeutunut pitkähihaiseen suojatakseni käsivarren uutta tatuointia. Olin ehtinyt unohtaa miten paljon paraneva tatuointi kutisee. Teki mieli kaikella antaumuksella iskeä kyntensä siihen. Hymähdin ajatellessani miten paljon kuva herättäisi kysymyksiä ensi viikonloppuna, kun olin lupautunut lähtemään kaupunkiin ystäväpariskunnan mihin lie bailuihin. Että kuvastaako se nyt uuteen kukkaan puhkeamista, uutta alkua, kasvamista ehkä selviämistä? Ei, se on vain omenapuun oksa. Lähimpänä symboliikkaa oli se, että vuokramökin, kodin, pihalla kasvoi niin tuhottoman monta omenapuuta että en todellakaan tiennyt miten selviäisin niiden kanssa kun satokausi koittaisi.

Kaarsin pyörällä Auburnin pihaan. Fillarimatkat alkoivat pikkuhiljaa sujua enkä ollut astmakohtauksen partaalla päästessäni viimeisen mäen päälle. Läpsin kutisevaa käsivartta hihan läpi talsiessani talliin. Amanda tietysti kaikessa lähes 180 senttisessä upeudessaan käveli kauempana kohti kartanoa ja hieman kulmat kurtussa nyökkäsi minulle tervehdyksen. Huiskin jotakin takaisin kädet solmussa ja teki sen päälle mieli läimäistä vielä itseäni otsaan.

Painelin talliin kasaamaan Fellun kamat valmiiksi hollille. Olin yrittänyt kehittää meille mielessäni jonkinlaista viikkosuunnitelmaa ja ylipäänsä alkaa suunnittelemaan treenikertamme etukäteen. Tulin paikalle vähän liikaa tekemään fiiliksen mukaan ja sehän ei mitään kehittymistä kovin aktiivisesti tukenut kun koko homma nyt viimein alkoi pyörähtää kunnolla käyntiin.

"Samperi soikoon Fellu. Minä menen ensin", älähdin orille, joka oli liiskaamassa minua ovenpieleen. Fellulla tuntui olevan tavallistakin enemmän puhtia kaikkeen mahdolliseen sikailuun tänään.

"Se on ollu tänään ihan kamala! Siis noin niinku Fellun mittakaavalla", Anna huikkasi tallituvan ovenraosta.
"Just kuule mietin ihan samaa. Miten tällä voi olla vielä erikseen huonoja päiviä."

Anna nauroi ja totesi jotakin luonnonlaeista minun harppoessani jo Fellun vietävänä kauempana käytävällä. Ärähdin orille heilauttaen narua sen nenän edessä, jolloin se pysähtyi astuen askeleen taaksepäin. Käänsin sen ja räpelsin nopeasti kiinni molemmin puolin. Oli pakko taputtaa itseään olalle siitä hyvästä etten osannut jännittää oria enempää. Olin kuvitellut taantuneeni aivan arkajalaksi, mutta Fellu herätti tahdonvoiman lisäksi vähän sympatiaakin. Vanha herra, joka sisukkaasti päätti olla aikuistumatta.  

Maneesi oli tyhjä ja viileä. Kiristin vyön ja nousin Fellun selkään. Ori oli jo menossa eikä olisi malttanu seistä. Kävelimme pitkään ja Fellu piti huolen etten ehtinyt vajota ajauksiini yrittämällä ottaa vähän väliä hatkat. Päätin antaa sen purkaa pahimmat energiapöllynsä ja annoin laukka-avut. Fellu pinkaisi menemään ja minä yritin pitää orin tahdin rauhallisena ja muodon pitkänä. Nousin kevyeen istunaan ja annoin Fellun laukata. Se pärski tyytyväisenä ja minä istuin lopulta alas satulaan reisissä poltellen. Aloin nostaa Fellun muotoa vähitellen tehdessämme väistöjä. Työskentelimme ympyröillä ja kokeilin vähän koota Fellua laukassa sekä ravissa. Fellu hangoitteli hetkittäin vastaan ja yritin hokea mielessäni itselleni käskyjä: lonkat auki, katse ylös, kädet ylös, leuka ylös... Mikä siinä on kun kaikki valahtaa aina alas.

Tarvitsin valvovaa silmää. Vaikka Fellun kanssa kaikki tuntui sujuvan perussiististi, oli paljon turhauttavia hetkiä, joihin en löytänyt itse ratkaisua. Fellu mahdottoman hyvin koulutettuna sekä huomautti virheistäni että antoi niitä anteeksi tai ennemminkin meni ja teki kun minä vain istuin tekemättä. Taputtelin oria suunnatessamme kävelemään metsätielle. Ainakin kutiseva käsivarsi oli unohtunut. Sitä minä tässä eniten rakastinkin, että oli taas paikka jossa saattoi keskittyä vain käsilläolevaan hetkeen, johon ei tänään tarvinnut lukeutua kutiseva käsi.




Kuvan tausta © AK

9.7.2017  |  S o r v i n    ä ä r e e n

"Ei jumalauta", kiroan yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Taskuun jäänyt työpuhelin värisee taas. Ruudulla vilkkuu saman asiakkaan nimi, joka on soittanut nyt kymmenkunta puhelua tämän ja eilisen päivän aikana. Parin viikon loma ja kaikki ovat seonneet. Todellisuudessa vain omaa tyhmyyttäni kun oli välillä liian höveli halutessani olla helposti lähestyttävä. Rajat, yritä muistaa ne rajat. Pistän puhelimen kiinni ja kävelen Fellun tarhalle. Ori nostaa päätään, tuijottaa minua hetken ja hamuaa viimeisiä heinänkorsia tarhan nurkasta. Nojailen aitaan ja katselen sitä. Fellu huiskii laiskasti hännällään hätyyttäen kiusaavia ötököitä. Kaipasin tätä känkkäränkkää yllättävän paljon lomallani. Vaikka muutaman päivän vaellusreissu ja sen jälkeen kumotut viinilasi olivat tulleet tarpeeseen, ei tallirutiinia tuntunut voittavan enää mikään.

Päätin, että tänään on aikaa olla koko loppuilta tallilla. Soikoot puhelin, minä olen vielä tänään vapaalla. Nostelin Fellun varusteita sen karsinan eteen ja suorastaan hartaalla otteella purin suitset, putsasin ja rasvasin. Kaivoin puhtaan satulahuovan heittäen edellisen pesuun ja pöllytin harjoja pihalla. Viimeinen lomapäivä ja lomarappion syntien sovittaminen, varustehuolto sopi tehtävään mielestäni paremmin kuin hyvin.

Fellu ei tapansa mukaan erityisesti nauttinut saamastaan huomiosta ja yrityksistäni rapsuttaa sitä. Huokaisin pyyhkäisten pölärillä vielä orin lautasia. ”Varsinainen elämästä nautiskelija sinäkin. Tiesitkö hyvä mies, että ihan sua varten tässä huhkin?”, sanoin ja yritin rapsuttaa Fellua vielä harjanvarresta. Fellu kuopaisi käytävää ja tyydyin heittämään sille varusteet niskaan.

Viileä maneesi houkutteli, mutta ulkoilma voitti ja talutin riekkuvan ratsuni kentälle. Väitän pyhästi, että minulla oli ohjat kunnolla käsissäni kun sovitin jalkaa jalustimeen. Sekunnin sadasosassa Fellu kuitenkin oli ehtinyt loikata sivulle ja tukeva otteeni ohjista livetä, orin kirmatessa ilkikurisessa vapaudenriemussaan kentän toiseen päähän. Sen verran arvokkuuttani sain säilytettyä, että pysyin pystyssä äkillisestä tasapainon horjuttamisesta huolimatta. Mutisin kirosanoja ja mieleni teki heittää kädessäni oleva koulupiiska Fellun pakenevan takapuolen perään.

”Oho… Tarviitko apua?” kuului varovainen kysymys portilta.
Käännyin ja Alessa, hurmaavan valkoisen Lassensa, kanssa seisoi kentän laidalla. Lasse tuijotti korvat tötteröllä Fellun riemukasta kirmaamista pitkin kenttää. Alessa keskittyi selvästi yritykseen pitää naamansa peruslukemilla. Tuijotin hetken kaksikkoa ja vilkaisin taas Fellua ja totesin, että saa nauraa alkaen hihittää itsekin.

”Paluu reaalimaailmaan! Tulin just lomilta. Oota hetki, eiköhän toi pölhö antaudu kohta kiinni”, sanoin ja marssin kohti Fellua, joka oli jo pysähtynyt keskelle kenttää tarkkailemaan meitä.
”Senkin vanha pieru. Oliko kuinka tarpeellista? Kaipasinko sun mielestä vähän herättelyä?” höpötin orille napaten sen kaulalle valahtaneista ohjista kiinni.

Sopivasti energiaansa purkaneen Fellu oli piirun verran tavallista hidastempoisempi lämmitellessämme. Keskityin ratsastamaan sen kanssa alkuverkkojen jälkeen avotaivutukset sujuvasti läpi kaikissa askellajeissa. Fellu kiihdytti hetkittäin tahtiaan ja ymmärsin höllätä taivuttaessani liikaa. Ratsastin vielä käynnissä sekä ravissa avotaivutuksesta voltille, jatkaen voltin jälkeen sulkuvaivutuksella. Kaikki sujui kohtuu hyvin ja taputtelin orin kaulaa tyytyväisenä antaessani sille lopuksi ohjaa ravatessamme vielä muutamia ympyröitä. Fellu ja Lasse tuntuivat sietävän toisiaan ja kävelimme sopivan etäisyyden päässä yhdessä loppukäynnit Alessan kertoessa Lassesta ja heidän edellisestä talliporukastaan.
 
Sisällä teki mieli ottaa itsekin suihku huuhdellessani hikistä Fellua. Kylmäsin viileän vesisuihkun alla vielä sen jalkoja varmemmaksi vakuudeksi ettei vanha herra saisi riekkumishepulistaan jälkiseuraamuksia. ”Tiesitkö ystäväni, ettei tolla iällä enää lämmittelemättä saa tommosta tehä, häh?” Fellu kerrankin vain riiputti päätään hieman korvat niskaa hipoen ja pudistelin päätäni hymyillen. Oli tässä kyllä epeli.

#takaisinsatulaan #hulluori #villiori #lonkataukilonkatauki #hevosetonhullunhommaa

6.8.2017  |  A p u a    v a r s a k u u m e t t a

#pelleponi #villiori

Odotin kovasti ja vuoden positiivisin somepersoona -palkintoani. Joka ikinen Auburnilainen tuntui löytäneen vaatimattomalle Instagram -tililleni, jota pidin alun perin lähinnä siksi, että ystäväni olivat tyytyväisiä saadessaan aika ajoin ilmoituksen hengissä olostani kuvatodistein. Olihan se osoittautunut myös yllättävän näppäräksi treenipäiväkirjaksi itselleni kun pisti muutamat videopätkät säännöllisesti tiskiin.

Pelleponini Fellu ei tänään ottanut karkuhatkoja ja päätin olla ahkera raijaten meille muutaman puomin kentälle. Vähän leikin kautta treenaamista tai jotakin sinne päin ajattelin mielessäni. Ennen kuin ehdin kentälle asti, bongasin Rillan tarhassa pienen mytyn. Nyt tamma oli siis viimein varsonut ja voi miten kaunis tummahipiäinen nyytti Rillan jaloissa torkkuikaan. Pikkutamma oli perinyt Fellumaisen tähden otsaansa ja en voinut olla hymyilemättä kahta leveämmin. Rilla näytti perin ylpeältä äidiltä vahtiessaan pienokaisensa unta.

”Mitä isäukko?” huikkasin Fellulle ja taputin orin kaulaa. Se puuskahti pyörähtäen tarhan portista ulos komealla loikalla. Siinäpä vasta pippurinen pikkutamma tuloillaan, jos isältään perii yhtään luonnetta. Taituroin sikailevan orin talliin ja vältin hilkuilla osuman kengänkärkeen kääntäessäni Fellua käytävällä. Puunasin orin päästä varpaisiin ärähdellen sen viuhuville jaloille ja tyrkkäsin viimein kamat sen niskaan.

Fellu pöhisi katsellessaan puomeja kentällä ja ehdin jo miettiä keräisikö se niistä jotakin pöllöenergiaa. Ori kuitenkin asettui lämmitellessämme kun pidin napakan tuntuman. Teimme paljon irrottelevia väistöjä Fellun tuntuessa piirun verran jähmeältä. Puomit olin asetellut pidemmillä väleillä toiselle sivulle ja lyhyemmillä toiselle, tästä nyt siis sen leikin kautta askelten pidennyksiä ja lyhennyksiä. Fellu harppoi ensimmäiset puomit korvat tötteröllä ja sain pidättää napakasti niiden jälkeen. Liekö vanha herra asennoitui siihen, että nämä tikut nousevat vielä korkeuksiin. ”Turha kuvitella, että näille tapahtuu muuta kuin maahan kaivuu. Joku muu saa hoitaa loikkimisen sun kanssas” sanoin ratsulleni, joka kirmasi turhan lujaa lyhyemmille puomeille. Teimme pari volttia joiden jälkeen Fellu kokosi ravia komeasti jalkaa nostaen.

Pienten välikäyntien jälkeen jatkoimme samaa tehtävää lisäten laukkasiirtymät ja ympyrät lyhyille sivuille modaten tehtävää vähän laukan kokoamisilla ja vastalaukkayritelmillä. Taputtelin Fellua antaessani sille lopuksi ohjaa. Ori ravasi letkeästi ja rennosti hikikarpaloiden valuessa pitkin omaa niskaani. Laukkatyöskentely vaatisi ainakin vielä tarkkuutta. Odotin jäätävä perhosparvi vatsan pohjalla Amandan tulevaa valmennusta. Amandan ollessa reissuillaan olin jo unohtanut jännittää tarkkailevia silmäpareja.
Suihkuteltuani hikisen ratsuni ja saatuani sen takaisin tarhaan oli pakko vielä kiertää Rillan ja varsan kautta. Pikkutamma oli tomerana jaloillaan ja puuhasi omaa hevosenleikkiään emänsä ympärillä. Jäin nojailemaan tarhan pieleen Isben valuessa jostakin nurkalta seuraani.  

”Eiks olekin hurmaava pallero?” Isbe kysyy.
”Mahdottoman ihana. Eiks Vilakin varso pian niin saa pikkutyyppi leikkikaverin?”
”Joo, ihan näinä päivinä olis senkin aika” Isbe toteaa. ”Tuleeks yhtään varsakuume?”
”Väkisinkin. Onhan noita haaveita omasta hevosesta aina välillä.”
”Mmm. Ethän sä Fellun kanssa kilpakentille kuitenkaan enää pääse kuin harjottelumielessä. Parin vuoden päästä pitäs miettiä viimeistään jo jotain muuta kun Fellulle tulee lisää ikää” Isbe toteaa pohdiskellen ja vilkaisee minuun.

Kuuntelen puolella korvalla katsellen tammavarsan jo yllättävän vakaata liikkumista. Isbe oli kyllä ihan oikeassa, jos en aio ikuisesti vain harrastella alkoi oman hevosen aika olla käsillä. En tiedä miksi se oli samalla niin vaikea että ihanan kutkuttava ajatus. Ehkä halusin yksityiselämässäni olla yhä yhtä keskenkasvuinen kuin olin, kun töissä jouduin leikkimään järkevää aikuista kaikkien muidenkin puolesta. Hevonen tuntui isolta ja paikoilleen sitovalta vastuulta kun en tiennyt mihin päin olin menossa. Voisinko pistää tämän kaiken vääjäämättä lähestyvän kolmenkympin kriisin piikkiin?  

"...jos ottaisit ton Rillan ja Fellun varsan?" Isbe sanoo.

Olin lakannut täysin kuuntelemasta ja käännyn kulmat kurtussa Isbeen päin. "Ootko tosissas?"
"Tottakai! Olishan se kiva kun toi jäis tähän tutulle ihmiselle kasvamaan. Sulla on sitäpaitsi niin kiva ote Fellun kanssa, että tuut varmasti pärjäämään tällekin ja me ollaan koko ajan taustatukena. Ei tartte vastata heti, mut se on sulle varattu, jos sen tahot."

Jään tuijottamaan Rillaa ja varsaa. Korvissa humisee kesäillan kaskaat säestäen mielessä pyörivää kuvanauhaa itsestäni varsan kanssa, josta kasvaisi pirun hieno kouluratsu. Fellun varsa vielä. Tämähän oli kuin Hevoshullun sivuilta repäistystä sarjakuvasta.

15.8.2017  |  M e t s ä t e r a p i a a

Päässä jyskytti edellisenä iltana kumotut viinilasit. Olin painellut yhteen Kallan keskustan harvoista kuppiloista ja päätynyt keskusteluun baarimikon kanssa, jossa minä päivittelin yhä repussani pyörivää kauppakirjaa hevosesta ja baarimikko jotakin Sokan siskoksista, tai perijättäristä kuten kylillä puhuttiin. Krapulainen pääni ei jaksanut muistaa yksityiskohtia, paitsi baarimikon pohjattoman uteliaisuuden ja pettyneen ilmeen kun en osannut vastata hänen uteluihinsa Auburnin nykytilasta. Oli myös myönnettävä, että kaipasin ihan muuta seuraa kuin baarimikko, jonka vuoksi intressini turhanpäiväiseen juoruiluun eivät olleet huipussaan. Huokaisten jouduin toteamaan, että kyläkuppilan tarjonta ei ollut häävi tai no, ei sitä oikeastaan edes ollut. Onnekseni olin huijannut itseni hevoskoukkuun. Eipä siinä muulle elämälle olisikaan enää aikaa.

Viheltelin Fellua tarhan portilla ja ori näytti ehkä hetken positiivisen uteliaalta. Marssin hakemaan tuittupäistä ratsuani, joka ensin päänsä korkeuksiin nostaen antautui kiinni. Vahvaa oria narun päässä lennättäessäni oli hetken pakko kirota, että mihin olin pääni pistänyt jos uutukaisesta varsastani tulisi yhtä mahdoton tapaus kuin isästään. Toivoin kovasti sen perineen emänsä kultaisesta luonnosta edes osan.

Tallissa tuntui olevan täysi aamuruuhka käynnissä. Olin kuvitellut välttäväni enimmät ihmiskontaktit kömpimällä krapulaa uhmaten epäinhimilliseen aikaan ylös. Huonoin idea vähään aikaan. Yritin vakuuttavan pirteänä tervehtiä vastaantulevia, jotka Auburnissa tuntuivat enimmäkseen olevan juuri eikä melkein täydellisesti laittautuneita, ja luikkia samalla pitkin seiniä. Punoittavat silmät kertoisivat varmasti omaa tarinaansa. Suin raivokkaasti takkuista kiharapehkoani takaraivolle ja lupasin pyhästi lopettaa seuraavalla kerralla ennen kahta viimeistä lasillista.

"Felluseni muruseni, voisitko olla vetämättä huomiota puoleemme tänään? Teammate eiks jee?" mutisin käytävää kuopivalle orille. Päänsärkyisillä putkiaivoillani sain meidät viimein kentälle, jossa ei lisäksemme ainakaan vielä ollut ketään. Harmaa tihkuinen aamu oli kenties pelottanut porukan maneesiin.

Fellu tuntui tietysti tänään tavallistakin reaktiivisemmalta, liekö johtui tykyttävästä päästäni, mutta pinnaa se kiristi heti. Mutisin kaiken aikaa Fellua ottamaan iisisti kun yritin saada vauhdikkaan ratsuni avuille. Jaksoin hetken herätellä oria kuulolle siirtymillä ja taivutuksillani vain todetakseni ettei minusta tänään ollut keskittymään. Eiköhän Fellullekin tekisi hyvää suunnistaa vaihteeksi maastoon ja antaa pienen hevosenpään tuulettua koulujumpasta.

Sateinen metsä oli parhaita asioita, joita tiesin. Missään ei ollut ketään vain sateesta raskaat puut ja ilma täynnä happea. Fellu oli vauhdikas, mutta kuulolla. Ori ravasi korvat pystyssä pehmeällä metsätiellä. Auburnin maastot olivat minulle vielä vieraita muutamia teillä heitettyjä loppukäyntejä lukuunottamatta. Päätin samantien napata niitä niin paljon haltuun kuin ehtisin. Kiipeilimme mäkiä ja livahdimme välillä tieltä poikkeaville metsäpoluille. Fellu pöhisi pariin otteeseen rapinoita pusikoissa, mutta ei onneksi tehnyt kertaakaan ihan täyttä uukkaria. Pysyttelin siis tukevasti hetkittäin kuumakallen ratsuni kyydissä. Pari laukkamäekä vielä ja kävellen takaisin tallipihaan.

"Vooou" tyynnyttelin Fellua, joka pihaan päästyämme teki vielä viimeisen mahtipontisen loikan säpsähtäessään nurkan takaa ilmestynyttä Minkaa ja Hania. Kirjava poni teki varmasti vähintään yhtä järkyttyneen tasajalkahypyn ketjureaktiona. Laskeuduin satulasta ja taputtelin Fellua: "Vaihtelu taisi virkistää vähän liikaakin vai? Koitahan seistä nyt hetki vielä senkin hätähousu."

Onnekseni järki pakotti päätäni vielä sen verran etten ollut sopinut ainuttakaan asiakastapaamista tälle päivälle. Riisuin Fellun kaikessa rauhassa ja jäin vielä pihalla katselemaan tarhassaan keikaroivaa uutta tulokasta Lefaa. Oli siinä ruunikolla näköä ja karismaa. Mikä lie olikaan Amandan fiksaatio näihin raggarihevosiin. Särkyisää päätäni pudistellen hyppäsin pyöräni selkään ja päätin viettää lopunpäivää vällyjen välissä.



Kiitos ihanasta kuvasta Amandalle!

29.8.2017  |  S o t a v a m m o j a

Nykäisin tallituvan oven auki, jossa Anna ja Lotta päivittelivät tallista löytynyttä hautakynttilää, palavana keskeltä tallikäytävää. Naurahdin vähän epäuskoisena. Kenties jonkun mustaa huumoria tai herkkä hetki, joka sai unohtamaan paloturvallisuuden. Kukaan tuskin uskaltaisi tunnustaa, jos asiasta nousisi kiukkuisempikin haloo. Sekoittelin maitoa kahviini ja kuuntelin puolella korvalla Annan ja Lotan sananvaihtoa. En ollut viime aikoina ollut kovinkaan skarppina töistä päästyäni. Myönnettäköön etten aina töissäkään. Viimeksi eilen päädyin hymistelemään asiakkaalle tajuten, etten viimeiseen viiteen minuuttiin ollut kuunnellut sanaakaan maanisesta vuodatuksesta.

Kenties siitä syystä Fellukin pääsi yllättämään raahauduttuani kahvikupin äärestä hommiin. Tuijotin oria, joka tuijotti minua takaisin sieraimet levällään. Fellu oli juuri kauhaissut kaviollaan niin, että varomaton jalkani oli jäänyt alle. Olin älähtäen huitaissut valtavaa eläintä siirtymään ja tuijotin sitä nyt hampaitani yhteen purren. Jalkaterää tykytti niin maan vietävästi ja tiesin, että se kaipasi kylmää. Kengän ottaminen jalasta ei vain houkuttanut ollenkaan. "Perkeleen perkele..." murisin kinkatessani pesupaikalle. Kiskoin irvistäen kengän jalastani ja valutin jalkaterälle kylmää vettä. Ori oli onnistunut osumaan juuri keskelle jalkaterää turvakärjen ohi.

"Onks tää joku uus metodi kylmätä omat jalat ennen treeniä?" Anna huikkaa selkäni takaa.
"Valitettavasti tää on vaan eka sotavamma."
"Eikä! Kävikö pahasti?"
"Selviän varmaan mustelmalla. Kiitos universumille ettei oo hokkiaika."

Anna virnistää myötätuntoisena jatkaessaan matkaansa kottikärryjen kanssa. Jalka puutui mukavasti kylmän veden alla ja kiskoin kengän paikalleen. Fellu ei malttanut seistä sen enempää kuin ennen poistumistanikaan. Tavanomainen kärsivällisyytenikin tahtoi rakoilla kun vireystaso ei ollut huipussaan ja sadattelin lisää ja tietysti ääneen varustaessani Fellua loppuun. Musta ori mulkoili minua ja minä mulkoilin takaisin.

"Niinpä. Paha täti sua taas kiusaamassa. Perkeleen pelleponi.." ähisin kiristäessäni satulavyötä.
"Tyylikästä. Onko luovuttaminen lähellä?"

Amanda oli lipunut jostakin paikalle ja kohotti aavistuksen toista kulmaansa. Tunsin tutun punan kohoavan korvilleni ja kiskon hätäisesti satulavyön kiinni sen meinatessa jo livetä sormistani. Amanda katsoo oriaan hellästi kääntäen katseensa sitten hikikarpaloita puskevaan otsaani.

"Kai teidät nähdään vielä seuraavassa valmennuksessa?"
"Joo! Välillä tän kans vaan tarvitaan muutama kirosana enemmän, mut sä varmaan tiiät. Ja kiroiluhan hei helpottaa tutkitusti kipua!"

Tilda mitä hiivattia. Niin helpottaa, toivottavasti taas yhden kömpelön keskusteluyrityksen jälkeenkin.

"Hyvä. Toivotaan, että meno jatkuu nousujohteisena" Amanda toteaa paikalta poistuessaan.

Hengitän dramaattisen syvään huokaisten tuijottaessani Amandan loittonevaa selkää. Isken kypärän päähäni ja Fellu lähtee yllättävän sävyisästi perääni marssiessani kohti ulko-ovia. Itsevarmuus Tilda. Missä on aikuisen naisen itsevarmuus.

Kenttä kylpee alkavan syksyn auringossa ja nautin täysin siemauksin viilenneestä ilmasta. Syksy oli parasta treeniaikaa, etenkin ennen kurakelejä. Olin edellisiltana lueskellut läpi muutamia kouluohjelmia ja ottanut agendaksi rakentaa harjoituksia niiden pohjalta. Keräilin ohjia alkukäyntien jälkeen tuntumalle ja siirryin ratsastamaan pari metriä uran sisäpuolelle. Helppo A:0 2009 -ohjelma sisälsi muun muassa laukkaa pituushalkaisijalla ja siitä pysähdyksen, jonka vuoksi päätin keskittyä siihen että minulla olisi suorana kulkeva ratsu. Aloitin ratsastamalla kulmia takaosankäännösmäisesti molempiin kierroksiin. Harjoitus teki meille hyvää koska Fellu steppaili ihan omiaan yrittäessäni hidastaa käyntiä kulmiin ja jouduin oikeasti keskittymään, että ori kulki avuilla sekä kiinnittämään huomiota pohkeiden paikkoihin antaessani apuja. Ei sisäpohjetta liian taakse ja pieni temponlisäys jokaisen kulman jälkeen.

Jatkoimme kevyessä ravissa muutaman kierroksen molempiin suuntiin yhä uran sisäpuolella. Keskityin pitämään tukevan ja tasaisen tuntuman. Herkkänä hevosena Fellu oli enemmän kuin hyvä mittari sille, että ratsastin tasaisella tuntumalla. Suoruudesta ei ollut tietoakaan jos erehdyin yhtään säätämään omiani. Pienikin pohkeen siirto ja Fellu seilasi suoralta uralta muualle. Vain aavistuksen tiiviimpi ulkopohje ja ratsuni pysyi siellä missä piti.

Kävelimme hetken ja jatkoimme harjoitusravissa ratsastaen kaartoja radan poikki. Keskellä pysähdys ravista ja pysähdyksestä takaisin raviin. Onnistuin kerrankin pitämään tarpeeksi napakan tuntuman ja vaatimaan Fellulta energistä ravia alusta alkaen, jolloin ensimmäinenkään pysähdys ei ollut täysi kaaos. Ravin aktivointi heti käännöksen jälkeen, ennen pysähdystä pari kootumpaa askelta ja siisti pysähdys pohkeiden pysyessä yhä lähellä hevosta. Kehaisin Fellua ääneen sen siirtyessä vielä ponnekkaasti raviin pysähdyksen jälkeen. Hitsi, tämähän sujui hyvin. Fellu ei vastustellut vaan oli kuulolla ja liikkui aktiivisesti eteen. Muutaman kierroksen jälkeen teimme nelikaarisia kiemurauria samaisen Helppo A -ohjelman mukaisesti. Fellu toimi hyvin kun muistin suoristaa sen kunnolla kaarteiden välissä.

Laukkatyöskentelyssä siirryimme taas uran sisäpuolelle. Fellu oli täynnä puhtia ja pidättelin laukkaa ihan liikaa, jolloin suoruus ja laukan laatu kärsivät. Hengitin syvään ja annoin orille vähän ohjaa antaen sen laukata reippaammin kierroksen verran. Istuin sen jälkeen syvemmälle satulaan ja asetin Fellua vähän sisälle. Muutama kierros hallittua laukkaa molempiin suuntiin, jonka jälkeen ratsastimme kolmikaarista kiemurauraa tehden laukanvaihdon käynnin kautta kaarron keskellä. Hitto tämä vaati keskittymistä. Yritin tyhjentää pään turhasta ja keskityin kantamaan kädet ja antamaan tarkat pohjeavut. Pidätin ensin liikaa ja käynnin laatu kärsi, jolloin laukkasiirtymä venyi. Nopeampi ja napakampi pidäte ja homma alkoi sujumaan paremmin. Laukkasiirtymämme olivat yhä kömpelöitä verrattuna ravissa tehtyihin. Päätin jättää pysähdykset suoraan laukasta tällä kertaa tekemättä ollen tyytyväinen kutakuinkin sujuviin käyntisiirtymiin.

Laukkaharjoitusten jälkeen teimme vielä käynnissä muutamia kokoamisia ja takaosankäännöksiä, jotka sujuivat kun sain Fellun malttamaan ja kävelemään rytmikkäästi. Annoin orin hetken kävellä pitkin ohjin ennen venytteleviä loppuraveja. Taputtelin Fellun kaulaa ja tunsin tykytystä jalkaterässäni siirtyessämme viimein kokonaan käyntiin. Ei muuta kuin molempien jalat tallissa kylmäykseen ja kohti uusia sotavammoja.

5.9.2017  |  M e t s ä e r a k o t

Kuhina tallilla oli lisääntynyt alkavan syksyn edetessä. Yhä harvemmin tarjolla oli tyhjä kenttä tai maneesi. Syksy oli parasta treenausaikaa, mutta samalla mieleni teki vajota täydellisesti oman pääni sisään. Töiden jälkeen ei jaksanut enää suoda ajatusta sosiaaliselle kanssakäymiselle. Niinpä suuntasimme yhä useammin metsään. Fellu oli tänäänkin maastossa tapansa mukaisesti vahvempi ja vireämpi ratsastaa, mutta metsä valoi minuun tavallistakin suurempaa mielenrauhaa enkä osannut jännittää maastoillessa yhdenkään jukuripään kanssa. Osasimme me sitä paitsi treenata metsässäkin. Fellu esitti pehmeällä tiellä komeaa lisättyä ravia, jota kokosin seuraavassa mutkassa. Väistöjä tien laidasta laitaan ja jumppasiirtymiä loivassa ylämäessä. Fellu ei töitä tehdessään edes ehtinyt enempiä kamikaze-loikkia suorittaa.

Seuraavalla pitkällä tien pätkällä keskityimme tekemään muutaman laukanvaihdon käynnin kautta. Fellu vastasi yllättävän herkästi pidätteisiin kunnes säpsähti jotakin pusikossa. Sain juuri ja juuri pidettyä tasapainoni orin kääntyessä puoliksi ympäri. Seuraavassa hetkessä Fellu olikin jo  suorittanut täyden piruetin ja tuntui että se ehti pinkoa kilometritolkulla ennen kuin edes tajusin sen lähteneen. Sain viimein ohjat kunnolla käteen ja karjaisin perkeleen pidätteiden mennessä kuuroille korville. Fellu pudotti käyntiin ja hengitin pari kertaa syvään. "Johan kiihdytyksen teit papparainen. Otettaisko ihan rauhassa loppumatka?"

"Moi! Miten teillä meni? Kävelypäiväkö?" Alessa huikkaa saapuessamme sisälle.
"No Fellulla oli kyllä kaikkea muuta kuin kävelypäivä" naurahdan, "Hei ja hitsi se sun uus ratsus on magee! Tervetuloa Villiorit -kerhoon!"

Heitin kuivatusloimen hieman hionneen Fellun niskaan ja kuskasin orin karsinaansa. Rapsutin Fellua vähän harjanvarresta ja se näytti hetken ihan tyytyväiseltä. Taputin sitä vielä kaulalle ja hiippailin hakemaan toimistosta hierojan numeron, jolta Amanda oli käskenyt varaamaan ajan. Mitenköhän kullanmurumme siihen hemmotteluun oikein antautui. Naputin Iivari Savelan numeron puhelimeen ja hämmästelin hetken tyhjää tallitupaa, olivat kaikki kai ehtineet työn touhuun meidän säntäillessä metsässä.

"Jaa, se on se Amandan musta ori?" Iivari kysyi.
"Sehän se olisi."
Mies naurahti hieman. "No, pakko kai se on tulla sekin taas hoitelemaan. Sopiiko ens viikolla?"
"Se passaa hyvin. Tsemppiä sulle jo etukäteen!"

Fellu toiminee elämäntapavalmentaja ja sparraajana monelle meistä. Terveisin tuleva vahva nainen.

9.9.2017  |  P ä ä t ö n t ä   m e n o a   l a i d u n l a u k o i s s a

Lujaa meni, mutta menköön.

11.9.2017  |  L e i k k i m i e l i s t ä    h o m m a a

Leikkimielisten laukkakilpailujen kunniaksi oli psykoterapeutti neiti Mustamaa leikkimielisesti jakanut viininhuuruisen kuvan kenties jatkojen jatkoilta. Kaiken tämän leikkimielisyyden keskellä julkaisu oli varmasti mitä leikkimielisin. Tätä kaikkea leikkimielisyyttä ei tosin tavoittanut seuraavana päivänä krapulainen psykoterapeutti, joka hakkasi päätään seinään saaden kolauksen ammatillisuuden lisäksi otsalohkoonsa.

Olin tästä syystä erityisen iloinen, että raahautuessani maanantaina Iivari Savelaa vastaan, ei tallissa näkynyt ristinsielua. Fellu oli jätetty karsinaansa odottamaan aamuista hierontaa ja koppasin irvistelevän orin narun päähän. Oli suunnaton harmi, että Fellu oli kaikista vähiten sopiva hevonen siihen, jos ei halunnut herättää huomiota. Ori rymisti tapansa mukaisesti pitkin käytävää vailla tietoakaan sävyisästä poistumisesta ulos. Olin aivan varma, että minulla oli jo toista päivää jatkuva krapula koska en olisi jaksanut kuunnella edes omaa korotettua ääntäni kun komensin Fellua päästyämme pihalle. Anna ja Jonny kävelivät tarhoilta kohti tallia ja heilautin hieman kättä marssittaessani Fellua määrätietoisesti mahdollisimman pian kohti metsäteitä. "Mitä sanoo herra elämäntapasparraaja tähän?" mutisin Fellulle, joka säpsähti juuri jotakin rasahdusta pusikossa loikaten ympäri. "Eletään hetkessä, niinpä niin.." nykäisin huokaisten liinasta pyytäen Fellua takaisin paikalleen.

"No sinä se et oo valinnu niitä helpoimpia harrastuksekses" Iivari hörähtää myöhemmin tallissa.
"Jaa mitä?" havahdun ajatuksistani naputtaessani työpuhelimella ajanvarausviestiä.
"Niin, että ei tuo Amandakaan taida helpoin luonne olla ja sen vaikeimman hevosen vielä valitsit."
"Niin, no jaa, mut onhan nää kauniita katella."
Iivari nauraa Fellun polkiessa jalkaa.
"Se oli vitsi, jestas" nauran, "Mut onhan Fellu ihan loistava. Opettanu mulle paljon. Niin ja Amanda tietysti asiansa osaava valmentaja."

Katselen Iivaria, joka käy varmoin ottein läpi Fellun selkää. Mies selvästi tuntee Fellun arvaamattomammatkin oikut ja osaa hypätä alta pois orin riekkuessa käytävällä edes takaisin. Tungen työpuhelimen taskuuni ja kuuntelen miehen höpinää, joka alkaa kuulostaa lähinnä Fellulle tarkoitetulta. Uskomatonta kyllä, ori alkaa näyttää ihan tyytyväiseltä hierojan otteissa. Kuin sinnitelläkseen se pitää korviaan vielä kevyesti luimussa ja mulkaisee välillä joko minua tai Iivaria. Huikkaan miehelle käyväni keittämässä kahvia, jotta molemmat saavat työrauhan.

Avaan tallituvan oven ja tajuan vaihtavani pitkän hiljaisen katseen Amandan kanssa, jota en todellakaan olettanut löytäväni tallilta tähän aikaan. "Huomenta" totean ja käännyn kannoillani ympäri sulkien oven. Erittäin sulava saapuminen ja poistuminen. On se nyt kumma, että olen onnistunut tallielämästäkin tekemään kiusallista helvettiä. Nyt psykoterapeutti Mustamaa sulkee korkin eikä osallistu enää yksillekään jatkoille tai ainakaan niille jatkojen jatkoille.

Iivarin saatua Fellun hieronnan loppuun käyn kiittelemässä miestä ja nappaamassa laskun mukaani. Toimisto on, universumille kiitos, tyhjä kun käyn viemässä laskun Amandan huoleksi.

24.9.2017  |  R a m p p i k u u m e i l u n   s e u r a a v a   e p i d e m i a

Tuijotin ohimoani hieroen Kalla Cup:in kutsua ilmoitustaululla. Nytkö jo oli aika päästä yli kilpailujännityksestä. Viimeisimmästä startista oli vuosia. Kilpailut olivat jääneet kauan ennen kokonaista taukoa hevosista. Oli ollut liikaa kaikkea muuta ja liian vähän sopivia hevosia. Sitäpaitsi olin jännittänyt aina, jolloin sopivien puitteiden puuttuessa koko homma oli helppo jättää hyllylle vaikka takaraivossa paloikin halu tavoitella korkeammalle.

Nyt olisi ollut kyse vain kotitallin kilpailuista, jotka tosin Auburnin mittapuulla saattoivat olla isokin tapahtuma. Jännitti silti ihan vietävästi vaikka viimeisin valmennuskin oli mennyt enemmän kuin putkeen. Kaikki tauolta paluun jälkeinen räpellys alkoi jäädä ja me pystyimme Fellun kanssa keskittymään muuhunkin kuin minun ruosteiseen istuntaani. Mihin tässä nyt pitäisi sitten osallistua? Täytyykö harjoittelun nimissä ratsastaa kaksi luokkaa vai riittääkö, että puntit tutisten selviää yhdestä? Huokaisin ja marssin päätäni pudistellen hakemaan Fellua. Ehtii sitä ilmoittautua myöhemminkin.

Fellu tuntui totisesti suoremmalta hieronnan jälkeen, jopa minun vielä hetkittäin harjaantumattomaan tuntumaani. Ori myös puhkui tavanomaista enemmän energiaa ja sain venytellä pitkiä hermojani äärimmilleen yrittäessäni pitää levottoman ratsuni aisoissa. Keskityin tekemään valmennuksessa hyvin sujuneita temponmuutoksia ja pääsin kehaisemaan Fellua sen toimiessa taas mallikkaasti ja tullen heti paremmin kuulolle. Siistit siirtymät aiheuttivat päänvaivaa orin painattaessa menemään välillä kuin päätön kana koska tarviiko ikävän tädin pidätteitä kuunnella, jos haluaa juosta.

Tauotin siirtymätreeniä reippaasti, jotta Fellu sai levätä pitäen kuitenkin huolen, että orilla oli tekemistä. Tänään oli turha kuvitella, että Fellu olisi minkään lepotauon nimissä malttanut vain kävellä uralla. Hiki virtasi viileässäkin syysilmassa kun kokosin laukkaa ympyrällä Fellun ollessa valmis sinkoamaan kuin ohjus pienestäkin vinkistä. “Sä et sitten rauhallisia eläkepäiviä odottele” mutisin orille antaessani sille pitkällä sivulla enemmän tilaa. Fellu kirmasi menemään heittäen pienen ylläripukin mennessään. “Soooh, johan nyt ilonpitopäivä papparaisella.”

“Teillähän menee lujaa! Uskaltaako sinne tulla?” Julia huikkasin kentän laidalta kauniin Valeriensa kanssa. Tamma tuijotti korvat tötteröllä menoamme.
“Sekaan vaan. Me ollaan kohta lopettelemassa.”

Hidastan Fellun kanssa raviin ja haen pidempää muotoa. Teemme vielä muutamat irrottelevat pohkeenväistöt ja ympyröitä. Taputtelen tyytyväisenä orin kaulaa. Ei se nyt siisteintä menoa ollut tänään, mutta hauskaa kyllä loppuviimein. Julia uteli olinko jo ilmoittautunut tuleviin kilpailuihin. Tietenkin kaikki pitivät itsestäänselvyytenä, että niihin ilmoittauduttiin eikä ehkä joskus hamassa tulevaisuudessa harkittu hieman. Katselin kävellessämme Julian ja Valerien verryttelyä. Olin piirun verran kateellinen siitä itsevarmuudesta, joka tuntui monella Auburnilaisella olevan, nuorista ja raaoistakin hevosista huolimatta. Saattoipa se olla päälle liimattua kilpailuviettiäkin, mistäpä minä tiesin. Jostakin sitä voisi ripauksen itseriittoisuutta silti hankkia.

3.10.2017  |  M e n o p ä ä l

Fellu oli vireä, mutta niin kärppänä kuulolla, että pienikin pyyntö meni läpi heti eikä viiveellä. Hymyilin suorastaan maanisen iloisena. Olin päässyt yli kilpailupäivästä ja viimeisen luokan pohjanoteerauksesta. Helppo B:ssä olimme sentään sijoittuneet ja vaikka Helppo A oli varsin tasoton räpellys ylivireällä hevosella, tiesin, että iso osa siitä meni ennen suoritusta nousseen jännityksen piikkiin. Hermojen kasvatusta niin voisimme suorittaa tasomme mukaisesti jokaisen luokan. Kokosin Fellua ja ratsastin pitkällä sivulla siistin avotaivutuksen päästäen kulman jälkeen orin pidempään muotoon. Taputin hikisen orin kaulaa antaen ohjat välikäyntien ajaksi.

Maneesi oli ollut aamun yllättävän hiljainen. Koko viikon oli satanut solkenaan ja maneesissa oli alkanut tähän astisista ruuhkakausista pahin. Keräilen ohjia käsiini ja pyydän Fellulta ravia kun maneesin ovi kolahtaa. “Moi! Sopiiko, että tullaan Lefan kanssa hyppäämään vähän?” Jemiina hihkuu taluttaessaan selvästi lentoon lähdössä olevaa Lefaa sisään. “Hypätkää teki pari! Meinasin laittaa vaan matalan jumppasarjan” Jemiina jatkaa. “Ohoi! Hypätkää vaan, mutta me jätetään kyllä välistä” vastaan.

Jemiinan perässä maneesiin livahtaa Topias, Jemiinan veli, jonka hämärästi muistin laidunlaukkojen jatkoilta. Topiaksen katse kiertää uteliaana pitkin maneesia ja mies näyttää hetken turhautuneelta. Jemiina neuvoo topakasti veljeään estesarjan rakentamisessa ja veli huokaillen, mutta kuuliaisesti kantaa puomeja paikoilleen Jemiinan verrytellessä Lefaa. “Voinko mennä talliin oottamaan, että ootte valmiita?” Topias kysyy saatuan viimeisen puomin paikalleen. “Mitä? No et todellakaan kun sun kuuluu nostella, jos meiltä tippuu!” Jemiina huokaa. Topias marssii alistuneena katsomoon. Raukkaparha taisi lupautua assistentiksi vain päästäkseen riiaamaan hevostyttöjä.

Fellu on seuraillut tarkkaavaisena esteiden pystytystä. Orin vireys on selvästi muuttumassa ylimääräisiksi kierroksiksi. “Äppäp papparainen! Me ei muuten hypätä mitään, joten pysy housuissas” mutisen Fellulle kääntäen sen ympyrälle. Pyrin pitämään Fellun kiireisenä. Ori oli aivan valmis leiskauttamaan estesarjan Lefan perässä. Lefa on kaiken kukkuraksi vielä erityisen innoissaan ja pukittaa iloisena ensimmäisten laukannostojen jälkeen. Fellu pärskii ja ravaa häntä tötteröllä. Topias nauraa katsomossa jotakin rodeoshowsta. Teen uralla muutamat laukannostot molemmissa kierroksissa käynnin kautta vaihtaen. Fellu vastaa hyvin vaikka tuntuu samalla siltä kuin pinkoisi hetkenä minä hyvänsä ulottumattomiini. Meno alkoi muistuttaa Helppo A:n rataamme, jossa Fellu oli koko ajan vähintään askelen minua edellä.

Jätän homman suosiolla hyviin nostoihin ja pyydän Fellulta ravia. Letkeistä loppuraveista ei ole tietoakaan ja käyntikin on varsinaista sprinttihiihtoa. Ori kuitenkin pysyy hanskassa vaikka Lefan riekkuva meno tahtoo välillä tarttua siihen. Hyvä yhdistelmä nämä Amandan kaksi raggarioria. Laskeudun selästä ja löysään vyötä. Paikallaan Fellu ei jaksa enää seistä ja pyörii kuin heikkopäinen komentamisesta huolimatta. Saan jalustimet ylös ja toivotan Jemiinalle tsemppiä lopputreeneihin.

13.10.2017  |  K u r a h o u s u r a l l i a

Painoin päättäväisesti lähetä -painiketta ja ilmoittautuminen seuraaviin kilpailuihin oli tehty. Astetta jännittävämpää oli, että nyt lähdettiin Auburnin ulkopuolelle kohti Keski-Suomessa sijaitsevaa Rihtniemeä. Ratsastaisin Helppo A:n. Ohjelma oli sama kuin Kalla Cupin osakilpailussa ja jota olin käyttänyt treeniemmekin pohjalla, joten radan opetteluun ei ainakaan tarvinnut käyttää hermoja ja energiaa. Ensi viikon perjantaina autoon pakkautuisivat myös Amanda ja Mikael. Lotta oli luvannut lähteä apukäsiksi ilman hevosta. Riemukasta, ei jäisi ainakaan suorituspaineista kiinni onnistuminen. Se tuntui olevan Amandan valmennusmetodien ensimmäinen kulmakivi, jota minun kohdallani ei ollut erityisen vaikea toteuttaa.

Syksy ryöpytti sadettaan joka päivä. Olin luopunut jo pyörästäni ja startannut yhä useammin matkaan autolla kun vettä tuli saavista kaatamalla. Niin tänäänkin. Kaarsin Auburnin pihaan ja viiletin puolijuoksua autosta talliin. Ravistelin sadetakin päältäni ja tervehdin kottikärryjen kanssa ohi viilettävää Isabellaa. Aamuni oli tänään myöhäinen ja Fellu oli jo ehditty nakata pihalle. Samapa tuo kun kastuisimme molemmat kuitenkin koska oli kävelypäivä, joka tarkoitti metsään menoa. Minä en osannut kävellä ympyrää maneesissa.

Tutkailin Fellun varustekaappia, joka näytti levähtäneeltä. Jos sade vaikka vähän hellittäisi sillä välin kun siivoaisin paikkoja. Siinä kaapin hyllyjä pölyttäessäni ja tavaroita pinotessani pohdin tulevia kilpailuja ja tavoitteita. Tuntui oudolta elää yhtäkkiä omaa vuosien takaista unelmaansa. Kaikki se työnarkomania ja opiskelijana kituuttaminen oli vihdoin poikinut mukavat säästöt ja tulot. Tässä minä nyt oli asettuneena paikalleni oman hevosen kanssa. Kaukana tuntui olevan se kiertolaiselämä kommuunista toiseen kun piti pystyä asumaan halvalla, jotta palkan sai lykättyä terapeutin opintoihin. Joku vanhoista hippiystävistäni olisi varmasti tuhahtanut minun elävän nyt materialistista helvettiä. Hevosharrastus sitäpaitsi saastutti Itämerta. No, minulla oli biokaasuauto. Sellainenkin oli nykyään varaa hankkia.

Nakkaan harjapakin ja suitset hoitopaikalle lähtiessäni hakemaan Fellua. Ori seisoo sateessa lievästi kyrpiintyneen näköisenä ja lähtee yllättävän sopuisasti perässäni sisälle. “Tuitui musta paholaiseni! Kelpaisko hemmottelupuunaus tänään? Mulla ei ainakaan oo kiire ulos.” Fellu steppaa rauhattomana ja nostaa päänsä korkeuksiin ollen seuraavassa hetkessä jo kiinni takkini hihassa kun sudin harjalla orin kaulaa. Hyräillen jatkan puuhailuani ja Fellun toikkarointi vaihtuu lähinnä mökötykseen sen kauhaistessa aina välillä mahtipontisesti lattiaa etujalallaan. Heitän Fellulle sadeloimen takaisin niskaan ja hypin itseni vielä sadehousuihin. “Ootteko oikeesti menossa tonne kaatosateeseen?” maneesiin matkalla oleva Ellen kysyy epäuskoisena katsellessaan kurahousuoperaatiotani. Nyökkäilen ja kiskon housut farkkujen yli melkein kainaloihin asti. “Fy fan…” Ellen mutisee mennessään minun näyttäessä peukkua.

Fellu kouhkaa hoitopaikalla edestakaisin ja nappaan orin suitsineen liinanpäähän. Piiska toiseen käteen ja menoksi. Fellu räiskyttää tallipihalla lätäkön yli ja jatkaa matkaansa korvat mielenosoituksellisesti niskassa. Ori ei tainnut olla yhtään sen innostuneempi sateesta kuin Ellenkään. Marssimme ihan hyvän metsälenkin ja annan orin vähän kahmia suuhunsa vettynyttä syysheinää pientareelta. “Ei oo niin kamalaa, eihän?” Minä pidin sateesta kun varustus vain oli kunnossa ja tällä naisella oli. Odottakaa vain pakkaskelejä niin näette miten kerrospukeutumisella hifistellään.

Koska kenttä on tyhjä ja pelkkää lätäkköä hyödynnän tilaisuuden ja päästän Fellun irti. Ori kyräilee hetken, mutta ottaa pian ilon irti vapaudestaan ja rallittaa kuten mieleltään keskenkasvuisen orin kuuluukin. “Oot sä kyllä aika ihana” totean ottaessani orin takaisin narunpäähän. Ehdin jopa pussata Fellun naamaa ennenkuin se närkästyeenä heittää päätään ja on rynnistää etunenässä kohti tallia.

Kuvaukset olivat suorastaan varkain vieneet kaiken ylimääräisen ajan, jota Amanda elämässään omisti. Tallilla käyminen oli jäänyt pelkiksi nopeiksi piipahduksiksi iltatallin jälkeen, kun viimeinenkin kaksijalkainen oli poistunut tyytyväisesti heiniään rouskuttavien hevosten lukaalista kotiinsa. Muutamana iltana perijätär oli vain varmistanut, että Armilla ja Karkilla oli kaikki hyvin, mutta niinä iltoina, kun yliväsymys sai salakavalasti energiatasot nousemaan, oli blondi putsannut varusteita, siivonnut ja järjestellyt toimistoa. Hoitanut muutamia laskutuksia, tiskannut kahvipannun. Sosiaalinen elämä oli rajoittunut täysin studiolla pyöriviin pinnallisiin malleihin, ammattikuvaajiin ja -stailaajiin, joten tallin tapahtumista Amanda tuntui pudonneen täysin kärryiltä. Isabella oli todennäköisesti paikannut siskonsa poissaoloa vahvasti arjessa, joten nainen päätti sokeasti luottaa siihen, että brunette kertoisi kyllä kaiken oleellisen. Jos se olisi suinkaan tarpeellista.

Eniten Amandan poissaolosta oli kärsinyt varmasti Leevi, mutta orin apaattisuus oli saanut perijättären harkitsemaan klinikalle lähtöä: ei ollut siis katastrofi, ettei tummanruunikko liikkunut täydellä teholla. Kunnolla ratsastaminen oli jäänyt monen tekijän summasta jo melkein viikoksi jäihin, ja blondia turhautti. Turhautti niin paljon, että tämä veti kiukkuisesti ratsastussaappaat jalkaansa välittämättä, vaikka tiukka vetoketju rikkoi sormeen pienen verta vuotavan haavan. Miten seuraavasta kilpailukaudesta voisi tulla mitään, jos kuvaukset venyisivät, hevoset sairastelisivat ja aikaa ei riittäisi? Amanda veti kypärän vaaleiden kutriensa päälle, jotka olivat kauniilla pitkällä letillä. Samassa tallituvan ovi kävi, ja sisään astui vaaleahiuksinen nainen, joka selkeästi hätkähti nähdessään perijättären.
"A-anteeksi jos häiritsen....", nainen sanoi tomerasti, ja näytti punastuvan. Amanda kohautti olkiaan ilmeettömästi ja katseli toista sinisillä silmillään. Valerien omistaja, Julia. Niin vaatimaton ja ehdottomasti yksi miellyttävimmistä persoonista tallilla: yritti parhaansa, ei rutissut turhasta ja omisti kehityskelpoisen hevosen.
"Ei täällä mitään yksityistilaisuutta ole, joten sisään vaan", blondi tuhahti vetäessään mustan toppaliivin harmaan hupparin päälle. Julia käveli reippaasti tallitupaan ja olisi selkeästi halunnut sanoa jotain, mutta päätti olla hiljaa. Amanda katsahti kelloa, joka läheni neljää - hitto, pahin ruuhka-aika. Nainen manasi mielessään sitä, ettei ollut herännyt yhtään aikaisemmin, ja ryntäsi vauhdilla satulahuoneeseen hakemaan Fellun varusteita.

Musta ori luimi, kun Amanda kiristi satulavyötä. Se nosti kiukkuisesti etujalkaansa kuopiakseen hoitopaikan lattiaa, mutta blondin kohottaessa sormensa varoituksena ilmaan, luopui puoliverinen päätään viskoen aikeistaan. Kaksikon yhteistyö oli viidessätoista vuodessa hioutunut timanttiseksi ratsain, mutta käsitellessä Fellu oli edelleen sama hapan ihmisten teurastaja kuin aina ennenkin. Vaikka perijätär oli voittanut orin kunnioituksen, se lopettaisi kiukuttelunsa vasta haudassa - ja siihen Amanda oli tyytyväinen. Niin kauan kuin musta säilyttäisi luontonsa, se olisi myös ratsastettaessa universumin herkin, energisin ja upea liikkeisin kouluhevonen. Blondi laittoi orille kankisuitset, korjasi toppaliivin alta tulevaa hupparin huppua ja lähti taluttamaan puoliveristä käytävää pitkin kohti alikulkua maneesiin.
"Sinä ja Fellu?", Anna kohotti kulmiaan. Naisen työvuoro oli päättynyt, mutta tällä oli selkeästi vielä jotain tekemistä Epin kanssa. Violettipää katseli ohitseen kävelevää ratsukkoa ja hymähti.
"Tämä on nähtävä", Amanda kuuli tallimestarin sanovan, ennen kuin poistui ovesta ulkoilmaan.

Se korskui. Hikosi. Tanssahteli. Viskoi häntäänsä. Vastasi jokaiseen pieneen eleeseen, kuin olisi lukenut Amandan ajatukset. Blondi sulki silmänsä valmistellessaan laukannoston ja tunsi kuinka kyynel olisi halunnut valua silmäkulmasta poskelle. Musta ponnisti takajaloillaan, kuin olisi kurottanut kohti taivasta. Koottu, pyöreä ja voimakas laukka kumisi maneesissa, jossa muita ratsastajia ei vielä ollut. Perijätär hymyili ratsastessaan laukkapiruettia, eikä muistanut, koska viimeksi olisi ollut niin euforisessa tilassa. Laukka vaihtui suoralla, kaksi askelta, vaihtui uudestaan. Lopulta Amanda luovutti, eikä voinut estää itkuaan - kaikki stressi, kaikki epävarmuus ja kaikki ne päivät, kun ratsastukselle ei jäänyt aikaa, purkautui loputtomana kyynelvanana, ja naisen oli pakko siirtää musta ori käyntiin. Tämä heitti ohjat käsistään ja kaatui halaamaan hevosensa hikistä kaulaa.
"Vau", naisen ääni katsomosta herätti blondin todellisuuteen. Anna. Onneksi vain Anna. Amanda nousi Fellun kaulalta ja pyyhki silmäkulmiaan hupparin hihaan. Violettipää oli kyllä ennenkin nähnyt serkkunsa itkevän, mutta siitä saattoi olla aikaa. Useita vuosia. Ehkä lapsuudessa, kun Amanda ei ollut saanut jotain haluamaansa. Perijätär veti syvään henkeä, ja niin teki myös Fellu. Näytti siltä, että molemmat, sekä ratsastaja että hevonen, olivat saavuttaneet jotain, mitä ilman olivat liian pitkään olleet.
"Tiesin, että tää ois näkemisen arvoista", tallimestari henkäisi nojaten katsomon laitaan.
"Sun pitäis ehdottomasti ratsastaa sillä useemmin", Anna jatkoi. Amanda taputti Fellua, ja nosti sitten vapain ohjin kevyen ravin. Vanha paatse tarvitsisi pitkät loppuverryttelyt, että hyviä käyttövuosia jäisi vielä paljon jäljelle. Tilda oli tehnyt mahtavaa työtä orin kanssa, sillä sen läpiratsastaminen oli ollut suuri ilo, ja lopputulos sitäkin suurempi nautinto.
"Rakastan tätä", Amanda sai vastattua kyyneliensä lomasta ja loi serkulleen aitoakin aidomman hymyn. Ratsastuksen jälkeen edessä siintävä iltatalli ei tuntunut pahalta nakilta, ei, vaan oikeastaan kaivatulta tekemiseltä sen asian parissa, jonka takia perijätär ylipäätään jaksoi elää.

Maneesin ovi kävi, ja sisään oli loppuverryttelyjen aikana saapunut useampi eri ratsukko. Jemiina ja Lefa, Alessa ja Santtu sekä Lotta ja Mustis tuntuivat ottavan treenauksen tosissaan. Amanda hymähti hypätessään Fellun selästä alas ja tunsi pientä tyytyväisyyttä siitä, miten Kalla CUP oli vaikuttanut tallilaisten motivaatioon. Onneksi kukaan muu kuin Anna ei ollut nähnyt blondin tunteilua, mutta Jemiina oli näyttänyt hyvinkin kummastuneelta saadessaan perijättäreltä lähes hymyllä maustetun tervehdyksen. Amandaa tilanne lähinnä huvitti - jääkuningattaren hetkellinen sulaminen taisi olla yksi maailmankaikkeuden seitsemästä ihmeestä. Nainen taputti mustaa oriaan ja lähti taluttamaan tätä kohti tallia.
"Anna", Amanda sanoi tiukasti myös lähtöä tekevälle serkulleen.
"Ei sitten sanaakaan pillityksestä, mutta kehuminen on suotavaa", blondi iski ylpeästi silmää, ja tallimestari naurahti nyökäten.

21.10.2017  |  T i e n   p ä ä l l ä  Kouluratsastuskilpailut Rihtniemessä

Amanda naputtaa kärsimättömänä rattia liikennevaloissa. Autossa vallitsee painostava hiljaisuus, edes radio ei ole päällä. Silmäilen Amandaa ja pelkääjän paikalla istuvaa Mikaelia. Mies vilkuilee ärtynyttä Amandaa raivostuttattavan hellästi. Huokaisten yritän vaipua penkilläni jonkin asteiseen meditatiiviseen tilaan, jotta kilpailujännitys ei iskisi päälle. Takapenkillä kanssani istuva Lotta on kenties kaikista vähiten puheliaalla päälle ja tuijottaa synkeänä ulos ikkunasta. Hilpeää. Edes Mikael ei näe vaivaa keventää vitseillään tunnelmaa.

Trailerissa matkusti kolmen hevosen sijasta vain kaksi ja ymmärsin kyllä Amandan mielialan. Nainen oli päättänyt viedä Leevinsä klinikalle ja jättää kilpailut väliin. Sitä tosin en ymmärtänyt miksi Amanda kaikesta huolimatta lähti tien päälle. Olisimme varmasti selvinneet kolmeen pekkaan tai Amanda olisi halutessaan laittanut meidät selviytymään. Nainen kuitenkin istui ratin takana pukahtamatta sanaakaan.

Parkkeeraamme Rihtniemen pihaan ja Amanda alkaa jakaa vähäsanaisia käskyjä kaikille. Kireä ilmapiiri ja armeijakuri toimivat yllättävän hyvin. Mikael pyörittelee leikkimielisesti silmiä mennessään ja minä nautin siitä, että jollakulla muulla on ohjat käsissään ja pystyn kanavoimaan energian itseni psyykkaamiseen. Amanda osaa jopa käskyttää vessajonoon ajoissa ennen verryttelyä, toteamalla nuivasti jotakin siitä kuinka painoin menemään kintut ristissä. Saan Amandan kiinni hetkellisestä katseen heltymisestä naisen taputtaessa ohimennen mustan orin kaulaa.

Fellu huiskaa hännällään kärsimättömästi kun odotamme radalle pääsyä. Ori on tuntunut verryttelyssä sopivan vireältä ja Amandakin oli nyökännyt hyväksyvästi tarkastellessaan menoamme. Yhteistyömme alkoi Fellun kanssa pikkuhiljaa hioutua lähemmäksi saumatonta ja ainakin tänään hermoni tuntuivat pysyvän jokseenkin hyvin kasassa. Pienessä sumussa ratsastan radalle ja tunnen hevosen allani ryhdistäytyvän. Fellu jos kuka tiesi milloin esiinnyttiin ja tänään ori selvästi halusi esiintyä edukseen.

Ohjelma oli sama kuin Kalla Cupissa, se sama, joka oli viimeksi täysin luokaton läpijuoksu ja Amandan mukaan muun muassa pohjanoteeraus. Tänään laukkasimme hallitusti keskihalkaisijalle suorittaen siistin pysähdyksen ohjelman lopetukseksi. Olin haljeta ylpeydestä kävellessämme radalta pois. Olisi siellä nytkin ollut hienosäätämistä, mutta selvisimme kaikesta huolimatta siististi. “Ei täysin pohjanoteeraus tällä kertaa” Amanda tyytyi sanomaan. Kolmas sija tuntui kuitenkin kutkuttavan ihanalta ja isolta voitolta henkisesti.

Paluumatka ei ollut niinkään hiljainen. Lefa oli pistänyt ranttaliksi Mikaelin kanssa ja ratsukko putosi tasokkaan luokan häntäpäähän. Amanda sai tästä viimein syyn purkaa huonoa tuultaan johonkin ja nainen sätti miestä käyden suoritusta läpi kohta kohdalta. Blondi kailotti etupenkiltä Lotalle ja minulle käskyn kuunnella tarkasti ja ottaa opiksemme. “Olisi pitänyt videoida koko roska ja näyttää seuraavassa valmennuksessa varoittavana esimerkkinä” nainen kihisi. Lotta ja minä vilkuilimme toisiamme pitäen pokkaa juuri ja juuri kasassa ollen tietysti vaivihkaa iloisia siitä, että emme kumpikaan tällä kertaa olleet Mikaelin paikalla. Niitä kertoja tulisi kyllä.

2.11.2017  |  K o u l u r a t s a s t a j a   4 e v e r

Fellu tuntui aina Amandan läpiratsastuksen jälkeen tavallistakin paremmalta, pehmeältä, mutta terävältä. Ori jousti joka suuntaan ja vireystila oli huipussaan. Sulkutaivutus toisella sivulla ja avotaivutus seuraavalla. Kokoa ja päästä, tarkka tie voltille ja uralla laukannosto, josta kokoaminen ja avotaivutus. Rakastin ratsastaa fiilispohjalta ja siirtyä nopeassa temmossa tehtävästä toiseen kun ratsu oli kuulolla, ja Fellu todellakin oli tänään kuulolla. Se vaihtoi suorituksesta toiseen vaivattomasti ja tarjosi minulle niin upeaa liikettä, että tunsin leijuvani sen kanssa. Tältä sen kuului tuntua. Oli olo, että voisimme tehdä mitä vain ja Fellu varmasti olisi tehnytkin, jos olisin osannut pyytää. En muistanut milloin viimeksi olin tehnyt laukanvaihtoja askeleella ja nyt Fellu tarjosi minulle niitä melkein pelkästä ajatuksesta. Jos me suorittaisimme samaan tapaan lauantaina, pitäisi hyvät prosentit olla taatut.

Maneesin ovelta kuuluu vihellys: “Ohhoh! Hyvältä näyttää vaikken mitään tosta ymmärräkään” Jonny huikkaa. Miehellä on virkeä Eela käsissään ja ratsukko marssii seuraksemme kentälle. Kiitän virnistäen iloisena. Tiedustelen mieheltä onko hän aikeissa hypätä ja tarjoudun rakentamaan esteet, jos vain saan tarkat ohjeet. Vitsailemme hetken siitä kuinka olemme molemmat pihalla kuin lumiukot toistemme lajeista. Jäähdyttelen Fellua ja huomaan oikeasti alkaneeni kaivata enemmän ihmisiä joiden kanssa vaihtaa ajatuksia treeneistä. Niitä omia ihmisiä, kouluratsastusnörttejä. Lotan kanssa sentään olimme viimein tutustuneet vähän, mutta Mikke onnistui olemaan kuin varjo Haittansa kanssa. En ilmeisesti onnistuisi törmäämään happaman näköiseen mieheen kuin joskus ja jouluna. Pitäisi kai itsekin petrata epäsosiaalista hapannaamaisuuttaan, se kun tuntui olevan pienen porukkamme tavaramerkki.

Puran Fellun tallissa rivakasti ja jätän orin iltaheiniensä ääreen. Maneesiin on Jonnyn ja Eelan lisäksi ilmestynyt myös Julia Valeriellaan. Alan raahaamaan puomeja Jonnyn ja Julian huitoessa ja ohjaillessa minua. Ai montako metriä väliä, siis mihin tää meni ja niin minkälainen sarja? Esteiden rakentamisesta tulee täydeksi kikatukseksi taantuva kapteeni käskee -leikki kun minä harpon laskemassa välejä ja juoksen puomien kanssa edes takaisin. “Viimeinen kerta kun toimin teidän ratamestarina” puuskahdan nauraen kun saan viimeisen puomin paikoilleen. “Jos vastapalveluksia saa pyytää niin joku vois tulla ottamaan videolle meidän treenit.” Jonny ja Julia lupautuvat auliisti auttamaan seuraavalla kerralla ja jätän kaksikon jatkamaan treenejään.

Käyn vielä tallin kautta ja pyyhkäisen Fellun varusteet puhtaaksi. Katselen tyytyväisenä ruokailevaa hevosta hellästi. Oli lottovoitto muuttaa Kallaan ja törmätä tähän hirviöön. “Puspus, nähdään huomenna ja letitetään tukka” huikkaan orille mennessäni.

7.11.2017   |  H a r h a i l e v a t   h o r m o n i t

Mahdottoman paljon timmejä takamuksia istuvissa ratsastushousuissa. Ne olivat raivostuttavasti alkaneet häiritä verkkokalvoillani. Keskity hyvä nainen. Auburniin nyt tuntui ylipäätään eksyneen vain nuoria ja kauniita naisia. Montako kertaa olin sen jo pistänyt merkille? Viime päivinä vielä useammin kuin ennen. Sätin itseäni äänettömästi ja ravistelin roskat raivokkaasti Fellun loimesta kun katse oli valunut seuraamaan varustehuoneeseen matkalla olevan Julian menoa. Harjasin Fellua rivakoin vedoin ja totesin, että oli kai tässä kulunut aikaa. Suhteista. Naisista. Kaikesta.

Otimme Fellun kanssa suunnan metsätielle. Ilma oli kostean kolea ja nyin takinkaulusta ylemmäs. Kylmyys tunki takin ja villapaidan läpi suoraan luihin ja ytimiin. Fellun takamus oli tänään laiskanpuoleinen. Ei niin etteikö orilla puhtia olisi riittänyt, mutta erityisen rehtiin työnteköön se ei tuntunut jaksavan ryhtyä. Musta ratsuni oli koko alkukäyntien ajan pelleilevä hermokimppu, joka otti pienestäkin rasahduksesta syyn riekkua. Hengittelin syvään ja siirryimme pian maneesiin. Tarkoituksemme oli pitää löysempi päivä, mutta Fellu pisti homman ihan lekkeriksi. Orista sai kaivamalla kaivaa pitkää, mutta rehellistä muotoa. Sitä ei kiinnostanut työnteko, mutta ei lunkisti ottaminenkaan. Kun orin laiska takapuoli keräsi vähän itseään ja tuntuma oli parempi, annoin sen riittää tälle päivälle. Taputin Fellua lyhyesti kaulalle ja pidensin ohjaa. Hampaat irvessä vääntämisestä ei olisi nyt mitään hyötyä. Pitäisi varmaan hierojakin varata hirviölle.

Amanda pelmahtaa Leevin kanssa maneesiin juuri kun laskeudun Fellun selästä. Nainen tervehtii lyhyesti aloittamatta muuta keskustelua. Olen kieltämättä aina ihan tyytyväinen kun onnistumme räpellyspäivinämme välttämään kylmäkiskoisen valmentajamme katseet. Seuraan Amandan nousua Leevin selkään ja ravistelen katseeni irti kun Fellu heittää närkästyneenä päätään. “Mennään mennään papparainen” mutisen ja nykäisen orin kevyesti liikkeelle.

Mieleeni tulee montakin asiaa, jota ystävälläni Lauralla olisi tähän sanottavana. Kiskon satulan hoitopaikalla steppaavan Fellun selästä. Jos nyt tälläisen hormonihöyryilyn annan häiritä treenejä niin paha minut periköön. Fellu huitaisee kiukkuisena takajalallaan kun irrotan suojia. “Nyt anna olla” ärähdän ja totean, että Fellu pitäisi varmasti huolen keskittymisestäni tai saisin vähintääkin särkevän opetuksen katseen harhailusta.

Fellu rynnii pitkin käytävää karsinaansa kohti ja saamme tapamme mukaan käydä keskustelua siitä kuka menee minnekin ensin. "Eihän tässä nyt mitään naisia tarvita, vai mitä? Sussa, ykkösmieheni, on ihan tarpeeks tekemistä" höpisen orille irrottaessani siltä riimua. Fellu luimistaa vähän, mutta antaa minun rapsuttaa sitä hetken korvan takaa. Tallikäytävällä alkaa olla iltaruuhka ja kättäni heilautellen livistän tallituvan kautta pihalle.

23.12.2017   |   S a l a k a v a v a l a   j o u l u m i e l i

Huomenna olisi jouluaatto. Tuntui kummalliselta. Joulukuu oli livahtanut ohi kuin varkain eikä joulu näin aikuisiällä enää tuntunut ihan samalta. Varsin epäperinteisiä jouluja perheessä oli kyllä lapsuudessakin vietetty. Äitini, milloin mihinkin aatteeseen hurahtaneena saattoi jättää joulut viettämättäkin. Auburn yltäkylläisine joulukoristeineen oli jouluisinta moneen vuoteen.

Tallissa kävi tyytyväinen rouske ja heinien kahina. Pysähdyin Cocon karsinalle ja möyhin sen otsatukkaa. Tipautan sen kuppiin pari leivänkannikkaa ja taputan kaulalle. Tänään on kuitenkin Fellun päivä. Coco saisi täyden huomioni vielä aattoaamuna.

Fellu ei vaivaudu nostamaan päätään heinistä. Katselen oria hellästi. Se on vaivihkaa ottanut paikkansa yhtenä elämäni hevosista. Musta kiukkuhirviö oli ohittanut jopa Lilin, tuittupäisen rautiaan tamman, joka ylläpitohevosenani oli opettanut kaiken herkän ja sielukkaan hevosen käsittelystä. “Felluuu… Mentäiskö vielä iltakävelylle?” Vihellän matalasti saadakseni hevosen huomion. Fellu kohottaa päätään ja huiskaa hännällään närkästyneenä. “Voi paatse, ne loput oottaa sua kyllä” totean napaten orin narun päähän. Harjaan sen nopein ottein hoitopaikalla ja heitän varusteet niskaan. En viitsinyt tapella sen kanssa maastakäsin. Kävelylenkki olisi paljon rennompi ratsain.

Fellulla olisi tapansa mukaan ollut menohaluja enemmänkin. Hyssyttelin oria ja ohjasin sen tallipihan läpi. Jumppasimme hetken käynnissä kentällä ja suuntasimme sitten Auburnia ympäroiville pelloille. Pysyttelimme lähellä tiluksia, jotta meillä oli jokin valo aina kiintopisteenä vaikka silmät tottuivatkin pian pimeään. Fellu oli valpas, mutta keskitti  energiansa vähässä valossa tarkkaan tarpomiseen sikailun sijaan. Hymistelin pöhkössä tunnekuohussa hiljaa joululauluja ja kuuntelin lunta sekä satulan narinaa.

Tipautin tallissa Fellunkin kuppiin leipää ja huokaisin tyytyväisenä. Ensi vuonna tekisin tarkemman suunnitelman valmentautumisen ja kilpailemisen kanssa. Loppuvuosi oli räpelletty niin ettei sille olisi enää varaa joululomien jälkeen. Ehkä alottaisin seuraavan vuoden ensimmäistä kertaa elämässäni tipattomalla tammikuulla. Suljin Fellun karsinan oven ja tajusin Amandan seisovan tallikäytävällä.

“Käytiin vielä kävelemässä” totean, jotakin sanoakseni.
“Huomasin” Amanda vastaa katsellen Fellua. “Onnea sijoituksesta. Ensi vuonna odotan voittoja.”
Naurahdan vaimeasti. “Hyvä, että rima ei laske.”
Amanda on pitkään hiljaa ja tuijotamme molemmat Fellua, joka hamuaa tyytyväisenä heiniään.
“Ja kiitos tästä vuodesta. Ootte pärjänneet yllättävän hyvin.”
Amanda kääntyy kannoillaan ja huutelen jouluntoivotukset blondin selälle. Siinä oli joululahjaa kerrakseen mietin hymyn karkaillessa naamalle.

27.12.2017  |  P a k k a s p ä i v ä n   p e l t o r a l l i

Hymy oli ollut pitkästä aikaan herkässä. Loppuvuoden morkkis huonosta keskittymisestä tallilla otti laantuakseen kun sain käsiini Kalla Cupin viimeisimmän pistetilaston. Jotenkin me Fellun kanssa olimme onnistuneet kirimään paalupaikalle. Vaikka kyseessä olikin vain tallin sisäinen kilpailu, teki se minut varsin ylpeäksi itsestäni. Paljon oli noustu alkukesän ramppikuumeilevasta jänishoususta. Sitäpaitsi, olihan Auburn täynnä tosissaan treenaavaa ja kovatasoista porukkaa, siinä joukossa pärjäämisestä sietäisikin olla ylpeä.

“Felluuu! Senkin vanha mörkö. Mitä tänään keksittäis?”
Päättäväisen maanittelun ja kiroilun jälkeen sain mustan orin narun päähän. Pakkanen oli tänään kirpeä ja aurinko jopa melkein pilkisti pilviverhon takaa. Fellu puhkui ja puhisi matkalla talliin täynnä virtaa ja sai kerran iskettyä hampaansa hihaani.

Kiepautin Felllun hoitopaikalle ja kiskoin loimen sen selästä. Kävin malttamattoman ja irvistelevän orin läpi karva karvalta. Huolellinen, mutta rivakka tapa toimia oli jo rutiini. Fellua oli turha seisottaa hoitopaikalla kouhkaamassa pakollista enempää. Ori oli eniten elementissään päästessään töihin ja sinne yritimme aina napakalla vauhdilla suoriutua. “Joojoo, nosta se tassu nyt vielä” mutisin kiskoessani Fellun viimeistä jalkaa putsattavaksi. Kömmittyäni orin viuhtovien jalkojen seasta ylös näen Julian taluttamassa vaaleaa tammaansa talliin. En ehdi huikata tervehdystä kun nainen on jo ehtinyt hevosineen nurkan taakse.

Fellu on muutamaa hetkeä myöhemmin valmis ja steppaa kärsimättömänä hoitopaikan laidasta laitaan. Katson oria ja äännähdän käskevästi sitä lopettamaan. Mietin hetken ja marssin sitten päättäväisesti Valerien karsinalle. Julia ei näytä erityisen hyväntuuliselta ja huokailee Valerien nakellessa närkästyneenä päätään. Ei ehkä paras hetki rikkoa jäätä, mutta hitto en minä enää tyhmänä pakittaisikaan ja toisaalta, oliko parempaa huonon päivän parantajaa kuin kunnon peltorallit.

“Moi! Mitä kuuluu?” Kysyn valuen Valerien karsinan ovelle.
Julia hätkähtää hieman eikä ollut selvästikään kuullut tuloani. Nainen mutisee jotakin ympäripyöreää vastaukseksi. Seurailen hetken hiljaa kun Julia pujottaa suojia Valerien kinttuihin.
“Mikä teil oli suunnitelma? Ei sua nappais pien tuulettaminen maastossa? Lupaan, että kiukkupappa pysyy hanskassa” virnistän.
“No joo, miksei. Tekis ehkä ihan hyvää” Julia toteaa ja hymyilee vähän.
“Jess, me ollaan Fellun kans jo valmiita. Odotellaan teitä pihalla!”

12.4.2018 & 13.4.2018   |  K e v ä t k a r n e v a a l i

Tiivistin istuntaani ja musta ori ryhdistäytyi allani. Pienestä painonsiirrosta se nosti laukan ja annoin sille tilaa juosta maneesin ympäri. Fellu liikkui joustavasti ja vastasi apuihin ripeästi. Se oli tänään parhaimmillaan. Onneksi edes toinen meistä. Univelkaa tuntui olevan viimeisen vuoden edestä. Pyysin orin raviin juuri kun maneesiin alkoi valua muita ratsukoita.

Huikkasin tervehdyksen katsomatta ja otsaani kypärän alla alkoi kuumottaa kun tunnistin tulijat Juliaksi ja läsipäisen mustan orin omistajaksi, Innako se oli? Olin ohimennen ehkä esitellyt itseni naiselle kuten monelle muullekin uudelle naamalle, mutta nimet tulivat ja menivät enkä ollut paneutunut pidempään keskusteluun kenenkään kanssa aikoihin. Naiset juttelivat tuttavallisesti keskenään jääden maneesin toiseen päätyyn kävelemään.

Fellu huiskasi häntäänsä kärsimättömänä ja huokaisten keskityin taas etenemiseen. Vain kevyt ja irrotteleva treeni sekä itsevarmuuden buustaus huomista varten. Tämän vuoden Kalla Cup starttaisi ja me suorittaisimme ensimmäisen Vaativan B:mme. En ollut varma muistinko vielä edes rataa ulkoa. Valmistautuminen ei viime aikoina ollut ollut kovinkaan ultimaattista. Onneksi meillä oli orin kanssa jo rutiini. Selviäisimme kyllä vaikka Amanda todennäköisesti repisi vuokrasopimuksemme tuhannen päreiksi, jos alkaisimme nyt alisuorittaa.

Kävin läpi varustusta huomista varten ja pyyhin viimeisiä pölyjä satulasta. Olin jo lähdössä kun päätin vielä Cocon kautta valua Valerien karsinalle, jossa Julia hääräsi.

”Moi! Mitä teille Valerien kans kuuluu?”
Ojensin kättäni vaaleaa tammaa kohti, joka nuuhkaisi kämmenselkää ystävällisesti.
”Ihan hyvää. Oli se Kanadan reissu ja kilpailuja. Ollaan oltu menossa vähän koko ajan.”
”Ainiin, siistiä! Teil on ollu jännä kevät.”
Rapsutin uteliaan tamman otsaa ja annoin hiljaisuuden laskeutua välillemme. Julia suki verkkaisesti Valerien selkää. Käänsin katseeni hetkeksi naiseen ja toivotin onnea huomiselle. Tässä se taisi olla mitä sain taas itsestäni irti. Huominen olisi onneksi vasta huomenna.

***

Muistin minä radan, mutta edellispäiväinen tarkkuus ja vire oli mennyttä. Perussiisti rata. Parempi sekin kuin katastrofi. Amanda tuijotti meitä kädet puuskassa sanomatta mitään kun ratsastimme radalta ulos. Hymyilin naiselle pahoittelevan hajamielisesti, mutta uskalsin kuitenkin taputtaa itseäni olalle siitä ettei tämä huonoin kauden aloitus ollut. Eilisiltaisen perusteella olisin saattanut ratsastaa radan täysin nurinperin. Kasper ei ainakaan ollut erityisen vakuuttunut kun piirustelin baaritiskilla ohjelmaa lautasliinaan.

Ehdin sivusilmällä seurata hetken kun nuori Nita valui Armin kanssa viimeisenä ratsastamaan omaa suoritustaan. Nitalla oli kaunis ote Armiin ja parivaljakko näytti harmoniselta. Auburnin kouluratsastusvahvuus oli viime aikoina kasvanut ja kilpakumppanini olivat taitavia. Taputtelin Fellua laiskasti kaulalle kun ohjasin oria metsätielle. Kilpailuhenki olisi tämän vuoden Kalla Cupissa varmasti vielä isommissa mitoissa kuin edellisvuonna. Olisi syytä alkaa kiriä, jos meinasi pitää viime vuotisen paikkansa.

13.6.2018   |  H e r k k ä ä

Halailin Fellua, tai no, nojailin kevyesti sen kylkeen orin mulkoillessa minua pahasti. Jos musta paholainen vain olisi narultaan yltänyt olisi se epäilemättä iskenyt purukalustonsa nahkaani. Olin aina pitänyt itseäni tammaihmisenä, pitänyt juuri sellaisista hevosista kuin Coco, kevyistä ja herkistä. Fellusta oli kuitenkin tullut aikamoinen elämäni rakkaus. Useinkin huomasin ikävöiväni sen selkään kun toikkaroin nuoren tammani kanssa. No, olihan meillä Fellun kanssa palaset niin kohdillaan kun Cocon kanssa kaikki oli vasta rakentumassa kasaan. Siirryin kun Fellu otti pari askelta minua ja seinää kohti. ”Joojoo, kiitti riitti söpöstelyt. Sori, mut joskus täytyy tommoselle ärjyllekin vähän lirkutella” totean orille, joka on painanut korvat tiukasti niskaan.

Ulkona on tihutellut vettä pitkin päivää, mutta ilma on lämmin. Ponnistan tallipihalla Fellun selkään ja ohjaan virkeän orin lähimmälle metsätielle. Vihreäksi muuttunut metsä tuoksuu taivaallisen ihanalle pienen sateen jälkeen ja Fellukin tuntuu hieman hidastavan nautiskelemaan. Kävelemme lenkin alkulämmittelyksi ja palaamme kentälle. Viime cupin rata oli ollut ihan mukiinmenevä suoritus. Seuraavan olisi syytä alkaa hipoa täydellisyyttä. Mitä vähäisemmäksi kilpailujännitykseni oli muuttunut sitä suuremmaksi oli kasvanut voitonhimo. Leppoisan ja tyynen kuoren alla oli alkanut keväällä melkein kiehua kun ymmärsin, että minusta oikeasti oli taas ratsastamaan vaativia luokkia.

Kokoan Fellun ravia ja pyydän sitä keskittymään. Rytmikäs satulan narina on melkein valkoista kohinaa. Rentoudun ja keskityn paremmin kuin moneen päivään. Vaativan B:n ohjelma tuli yhä ulkomuistista ja valitsin muutamia pätkiä joissa meillä oli ollut ongelmia. Tänään niitä ei tuntunut olevan. Meillä molemmilla oli juuri oikea mielentila ja lähes yhteinen mieli. Muutama hikikarpalo kihoaa selkään auringon vilkkuessa pilvien takaa. Laukannosto, laukanvaihto ja raville. Annan orille ohjaa ja se pärskii tyytyväisenä ravaten pitkästi ja rennosti. ”Hyyyvä, taitava” kehun sitä ääneen. Hymyilen itsekseni ja kellun ilossa, jota se hetki on täynnä. Vuodessa oli tultu niin pitkälle, jos puhuttiin ratsastustaidoista, muulle en jaksanut suoda ajatustakaan juuri nyt.

Näen sivusilmällä Amandan lipuneen kentän laidalle. Heilautan naiselle vähän kättä tervehdykseksi. Tämän kasvoilla on hetken tavallisen kylmästä poikkeava ilme. Nopea välähdys, melkein mikroilme, jonka saattoi bongata joskus kun tarkkaili naista tarpeeksi pitkään. Minua kiinnosti mitä oli sen tarkkaan rakennetun kuoren alla. Sen takia tein ammatikseni mitä tein, loputtoman kiinnostuksen takia ihmisten minuuteen ja persoonan verkkoihin. Elämään ja miksi elimme sitä niin kuin elimme.

Amanda oli jo kääntynyt kävelemään määrätietoisin askelin kohti kartanoa ja hetken mieleni teki huutaa tämän perään. Tuijotan naisen loittonevaa selkää ja taputan sitten hitaasti Fellun kaulaa. ”Että se muuten pitää susta, mut sä taidat kyllä tietää sen”, mutisen ratsulleni, joka vetää syvään henkeä venyttäen sitten kaulaansa pitkälle eteen. Laskeudun alas ja silitän mustan orin kiiltävää kaulaa. Hetken Fellu malttaa seista tuijottaen tarkkana johonkin horisonttiin. Sitten se viskaa päätään ja ottaa kärsimättömiä askeleita sivulle. ”Joo-o, mennään muruseni.”