Aikainen lintu madon nappaa

---

Mummo ja mummon sanonnat. Puhelimen herätysääni pärähti ihan liian varhain, enkä voinut olla muistelematta mummon viisauksia: "aikainen lintu madon nappaa, mutta vasta toinen hiiri saa juuston." Toivottavasti sanonnan loppu ei enteillyt tuhoani.

Pukeuduin ratsastusvaatteisiini ja join vettä. Ulkona oli niin varhaista, että kuumuus ei ollut vielä karkottanut lintuja. Kesäinen viserrys siivitti lyhyttä kävelymatkaani mökiltä laitumelle ja päättäväisyys piti minut kutkuttavasti hereillä. Vihelsin hevosille ja jäin odottelemaan portin läheisyyteen. Ankka, Valerie ja Vila taapersivat minua kohti rinta rinnan.

"Voi teitä söpöläisiä", lässytin, kun kukaan ei ollut kuulemassa. Livautin tammoille porkkananpätkät ja suitsin sitten Ankan. Talutin kimon hankalasti ulos sähkölankoihin miltei sotkeutuen, ja kiipesin portin ulkopuolelle eilen kantamani penkin kautta tamman selkään. Hymyilin, sillä hyvät suunnitelmat perustuivat juuri tällaisille pienille yksityiskohdille.

Jos olisin  suihkulaulaja-tyyppi, olisin laulanut ratsastaessani kohti Auburnia. Jotenkin se ei vain istunut minulle, joten leijuimme hiljaisuuden vallitessa kartanon pihaan. Vein Ankan yksityistalliin Valerien karsinaan, jottei se joutuisi olemaan ihan yksin. Tallissa kuului hetken aikaa Fellun petollista hörinää, mutta muuten oli hiljaista. Tiesin silti, että siellä oli joku.

Aloitin etsimisen ensin pyykkituvasta, missä pesukone piti jo hiljaista hurinaansa. Poikkesin seuraavaksi kuntosalihuoneeseen, jonka roskakori oli aivan varmasti tyhjennetty sitten eilisen. Toimistossakin oli kummallisen kiiltävää, kun oikein tarkasteli pintoja. Kutkuttavan innostuksen vallassa lähestyin loungea. Siellä oli tietenkin eniten siivottavaa, ellei Jusu sitten ollut ehtinyt kartanolle. Tömistelin ulkopuolella hieman, koputin jopa ja astuin sitten huoneeseen.

"Huomenta! Kaunis aamu tänään, eikö?" tervehdin suorastaan säteillen.
Astelin rauhallisesti kohti keittiönurkkausta. Kahvia. Täällä juotiin aina kahvia. Sitä paitsi, aamukahvi pomon kanssa olisi juuri sopiva lähtökohta järjestää väijytys. Siis keskustelu. Virittää tavallinen, hyviin hevoskauppoihin johtava keskustelu.

Väsytti niin, että suunnnilleen torkuin touhutessani. Kanadan jälkeen laskeutuminen normaaliin rytmiin tuntui mahdottomalta, eikä kaikkein vähiten siksi, että olin ylittänyt kaikki odotukset omasta rohkeudestani ja ottanut yhteyttä R. Alsilaan. Siis muutenkin kuin ”hei, sopii, liikutan Laran mielelläni” -sisältöisellä ja sellaista seuraavilla viestityypeillä.

En ollut nukkunut kovin hyvin odotellessani tälle iltapäivälle sovittua, öö, lupauksenpitotapaamista. Se yksi tärisevä t-alkuinen sana oli tietenkin mulle liian peljästyttävä.

Oli oikea onni, että Auburnin siivoushommat sujuivat jo rutiinilla. Robottimaisesti siistin paikkoja suitsaitsukkelaan. Tekemistä oli vähän tavallista enemmän, koska olin ollut palkattomalla Kanadan takia, eivätkä paikat olleet sinä aikana siistineet itseään. Olin ennen lähtöäni napsinut pois kaikki leikkokukat, sillä ne olisivat ehtineet nuutua, ja sitten ne olisivat näyttäneet karmaisevilta. Nyt oli taas kukkia. Ne ilahduttivat. Ainakin minua.

Jos en olisi ollut niin väsyksissä, olisin varmaan kiljaissut kovaan ääneen, kun loungen ovi kävi.

Säikähdin kyllä nytkin aika näkyvästi, mutta en sentään kuuluvasti. Suuntasin saaliseläimen silmäni valtavaksi järkytyksekseni Isabella Sokkaan.

”... huomenta!” vinkaisin.

Paniikki! Paniikki! Paniikki!

Mut oltiin tultu haukkumaan pystyyn huonosta työjäljestä ja palkattomalla lusmuilusta ja, pieksulit sentään, ensiksikin varmasti siksi, että olin yhä täällä, vaikka paikalla oli jo muita... muu. Mun piti olla huomaamaton, mutta itse Isabella Sokka oli yhyttänyt mut siivoamasta. Olinko ollut niin hidas unenpöpperössäni? Tämä oli paha juttu.

”Anteeksi, mä olen ihan juuri valmis ja menen pois”, sopotin hätääntyneenä.

Katse harhaili kelloon. Ei, olin aikataulussa. Miksi Isabella Sokka oli tallissa tähän aikaan? En tietenkään voinut kysyä, en mitenkään olisi uskaltanut.

Jusu näytti pelästyneeltä, lievästi sanottuna.
"Oi ei ei ei, ei mitään kiirettä. Satuin heräämään ihmeellisen aikaisin tänään ja jostakin syystä tulin miettineeksi aamukahvia tallilla. Otatko kahvia vai teetä? Minä keitän."

Täytin vedenkeittimen ja latasin kahvin, varuiksi molemmat. Kaivelin keittiön kaappeja ja yritin antaa Jusulle jonkinlaisen työrauhan, enkä katsonut suihkuille ja vessaan päinkään. Oli varmasti kiusallista tavata työantajansa lähes kirjaimellisesti vessaharja kädessään.

Löysin yläkaapeista sinne aikoja sitten jemaamani keksipaketin sekä ginipullon. Työnsin pullon kiireesti piiloon ja otin keksit esille. Mistähän mokoma oli sinne edes päätynyt? En muistanut kuljettaneeni talliin drinkkitarvikkeita, vaikka toisaalta jääkapissa oli makoillut jo pidemmän aikaa tonicia. Nyt sillekin tuli edes osittainen selitys.

Katoin kahvikupit ja keksit pöytään, jotta Jusulla ei olisi todellista mahdollisuutta kieltäytyä.
"Pidä nyt ihmeessä tauko! Ja hei, paljon onnea Power Jump mestaruudesta! Sain vasta eilen tietää, pahoittelut onnittelujeni viivästymisestä. Äitisi on varmasti ylpeä", sanoin hymyillen.

Isabella ei alkanutkaan heti litistää minua maanrakoon. Ensin ajattelin, että se oli sangen omituista, mutta sitten tuumasin, että ei se ehkä olisi sopinut naisen tyyliin. Ei sillä, että Isabella Sokka olisi epäröinyt tarpeen vaatiessa tehdä niin kenelle tahansa, jonka koki ansaitsevan sellaisen käsittelyn, mutta tuskin hän kävisi suoraan hyökkäykseen ilman erityistä syytä.

Isabella oli jotakin äidin ja Vilhelminan kaltaista; ei aivan yhtä vahvasti kuin äidissä mutta selkeämmin kuin Vilhelminassa siinä vaan oli sellainen aura, että jos sen kanssa ryhtyisi riitaantumaan, se tekisi riidasta sodan. Ehkä hienovaraisen sellaisen, mutta sodan silti.

Siispä olin vähän levoton, kun minut komennettiin tauolle. En uskaltanut uhmata melko suoraa käskyä. Hätkähdin, kun äiti mainittiin.

”Oh, kiitos?” lausuin varovasti ja asetuin pöydän ääreen pestyäni ja kuivattuani kädet huolellisesti. ”Mhm. Susanne iloitsi hyvistä suorituksista, mutta olihan menestys vähän epätasaista.”

Ylpeys ja äiti eivät yleensä käyneet käsi kädessä. Olin tietysti kuullut kunniani Ransun finaaliradasta. Jos ei ollut valmistautunut riittävän hyvin kilpaillakseen voitosta, ei pitänyt kilpailla ollenkaan.

”Oletteko olleet tyytymättömiä työnjälkeen?” kysyin hätäisenä, koska oletin edelleen, että olin saamaisillani aimo ryöpytyksen niskaani.

Ymmärtäisiköhän Rasmus lupauksentäyttötapaamisen viivästymisen tai peruuntumisen, mikäli olisin tämän jälkeen pieniksi kappaleiksi revittynä Auburnin luksuslantalassa?

"Niin... tokihan kilpailumenestys vaihtelee - varsinkin juuri esteratsastuksessa. Mutta, nappasit sentään suurimman voiton, luulisi sen jo puhuvan taitojesi puolesta", höpisin epätavallisen lohduttavasti, kun hento nainen haparoi kiitostensa kanssa. Hemmetti! Olin tullut katsoneeksi pelkät kärkisijoitukset, eikä minulla ollut minkäänlaista kuvaa Jusun (tai kenenkään muunkaan) kilpamatkasta kokonaisuudessaan.

Seuraavaksi Rosengårdien nuorimmainen panikoi työnjäljestään. Apua, siltäkö tämä vaikutti? Työnantaja tulee jakamaan moitteensa silloin, kun muita ei ole näkyvissä välttyäkseen itse draamalta? Kiirehdin vastaamaan hämmentyneen hymyn saattelemana.
"Ei, en tietenkään ole ollut! Teet erinomaista jälkeä sopivan nopeassa ajassa. Itse asiassa, olisit ihailtavan pätevä tekemään myös ilta- tai viikonlopputalleja meillä. Ainakin loma-aikana, jos sinua siis yhtään kiinnostaa?"

Keksin kysymykseni siltä istumalta. En ollut lainkaan tyytyväinen Joelin myöhästelyyn, joten mielelläni vähentäisin miehen vuoroja - kunhan vain saisin ne korvattua. Jusu olisi enemmän kuin pätevä ja varmasti tunnollinen. Tosin tyttö saattaisi ottaa liikaakin vastuuta kontolleen hoitaessaan hienoja yksityishevosia. Vaikka noh, ehkä Jusukin oppisi rentoutumaan jokusen työvuoron jälkeen...

"Ja itse asiassa, nyt kun tuli puheeksi. Olisin hirveän kiinnostunut ostamaan teiltä hevosen. Siis tietenkin, jos perheellänne on mitään myytävää."
Olin ajatellut johdatella Jusun lempeästi aiheeseen, mutta en sitten malttanutkaan pitkittää keskustelua. Pehmitin aikomusteni suoraa pamauttamista hörppimällä kahviani siveästi. Jotenkin minusta tuntui, että Jusulle oli sittenkin parempi puhua suoraan. Muutenhan tuo tyttöparka ehtisi murehtia ja arvailla aikeitani ihan väärään suuntaan.

Olin hyvin vähällä lipsauttaa nolona kiemurrellen, etten nyt ollut niinkään varma, oliko mut Power Jumpin voittoon nostanut tekijä sittenkään taito. Saattoihan se olla tuurikin, tai hyvä hevonen, tai muiden huono onni, tai... Onneksi tajusin kuitenkin pitää suuni kiinni. Se olisi varmasti ollut juuri sellaista yltiönöyryyttä, nyhveröyttä, jota ainakin äiti ja Alexander inhosivat.

Ehkä voisinkin vain olla hiljaa ja antaa Isabellan keskustella, ajattelin toiveikkaana huomattuani ilokseni, että vaikeneminen oli pelastanut mut typerän vaikutelman antamiselta.

Mutta sitten mä jouduin räpyttelemään häkeltyneenä ripsiäni. Kuulinkohan nyt oikein?
"Talleja teillä?" toistin ja kokosin ajatuksiani kuumeisesti. "Joo kai?"
Sen varmemmalta en osannut kuulostaa. Olin yllättynyt ja olin jo nyt huolissani virheistä, joita saattaisin tehdä. Kieltäytymisen mahdollisuus ei käynyt mielessäkään, niin pahasti mut oli yllätetty tällä kehulla säestetyllä pyynnöllä. Ja niin kuin niin usein mun maailmassani, pyynnöt ja käskyt eivät eronneet kovinkaan paljon toisistaan, kun vastaanottajana olin minä.

Tilanne kuitenkin kävi yhä merkillisemmäksi. Sain vain vaivoin kaapattua omien kulmakarvojeni hallinnan itselleni. Ei ollut tyylikästä antaa kulmiensa kivuta senttejä ylöspäin.

Voi jukra. Ohikiitävän hetken ajan mun mielessäni asui toiveikas ajatus: äiti olisi musta ylpeä, jos myötävaikuttaisin hevoskauppoihin.

"On meillä oikeastaan aina jotakin", aloitan vähän varovasti. "Mistä ikäluokasta olisit kiinnostunut?"

Oikeastaan mun pitäisi kai vain antaa äidin tai isän puhelinnumero. Oletan, että Isabella varmasti pyytääkin sitä - miksi se mun kanssani edes haluaisi tällaisesta aiheesta keskustella? Enhän minä tiedä mistään mitään.

Jusu ei kuulostanut täysin vakuuttavalta, vaikka suostuikin tallitöihin. Omatunto soimasi jossakin taka-alalla: ehkä tyttö ei uskaltanut kieltäytyä. Vaan oliko se lopulta minun ongelmani?

Sen sijaan hevoskauppoja koskeviin uteluihini nainen vastasi suorastaan hämmästyttävän reippaasti. Olin ilahtunut, että Jusu suhtautui asiaan ammattimaisesti.
"Hmm. En osaa valitettavasti itsekään sanoa. Mutta haluan tamman, jolla on hyppykyvyn lisäksi jalostusarvoa. Mieluiten jo ratsutettu tai jonkin verran startannutkin, eikä yksi varsa alla haittaa sekään. Tosin, en sulje nuoriakaan pois. Mutta jospa joku sellainen, jonka sinä näkisit 140-160 cm radoilla muutaman vuoden päästä?"

Katsoin Jusuun anteeksipyydellen, sillä olin juuri ladellut melkoisen epämääräisen kasan ehtoja.
"Anteeksi, olipa se epäselvästi sanottu. Ainoa kriteerini taitaa lopulta olla terveys. Maksan toki kaikki tarvittavat kuvaukset omalla eläinlääkärilläni. Ehkä sinä voisit valita minulle muutaman koeratsastettavan? Tai näytettävän, jos kyseessä on alle 4-vuotias", jatkoin. "Ja hetkinen vain!"

Tein naiselle ilkeän katoamistempun ja hain nopeasti liitäen toimistosta työvuorolistan sekä käyntikorttini.
"Jos joku teistä ottaa yhteyttä?" hymyilin, ja vilkaisin listaa. "Sopisiko perehdytysvuoro heti huomenna Gabriellan kanssa?"

Kuuntelin Isabellan hevosmietteitä hartaasti ja pohdin meidän hevosia.
”Mun mielestä”, aloitin vähän kuin vahingossa ja sitten mun oli pakko jatkaakin, vaikka miten hirvitti. ”... oikeastaan nyt mielenkiintoisimmat on aika nuoria. Esimerkiksi Kamila, se on Karrosta ja Cool Vibesista. Se on neljä ja vaikuttaa hyvältä. Alexander, mun veli siis, sitä varmaan nyt ratsastaa.”

Kamilan emä Karro oli Alexanderin kisahevonen muutaman vuoden takaa. Nyt kun veli oli Suomessa, tuskin se pitäisi näppejään erossa Karrosta.

Yhtäkkiä Isabella pyörähti toisaalle ja mä jäin vähän hölmönä nököttämään aloilleni. Mitäs nyt?

Mutta mä sain käyntikortin ja perehdytysvuoron, jonka otin mukisematta vastaan. Pyörittelin käyntikorttia käsissäni ja lausuin harkiten:
”Kannattaakin kyllä jutella Arnen ja Susannen kanssa. Ne kaikkein varmimmin tietää, mitä ne haluaa myydä.”
Vielä tarkemmin mietin seuraavia sanoja, jotka kuitenkin tuntuivat tarpeellisilta:
”Mä kyselisin ainakin Trixiasta, joka on Quick Trickin Claristo-varsa, ja Belisasta.”

Sitten hymähdin.
”Joku tilalla kyllä esittelee hevosia mielellään. Välitän yhteydenottopyynnön.”

Oli selvää, etä Isabella Sokan kaltaiset ostajat odottaisivat todennäköisesti tapaavansa jomman kumman tilan omistajista. Arvelin, että isällä ja äidilläkin saattaisi riittää mielenkiinto siihen.

Oli kiinnostavaa huomata, miten yllättävänkin puheliaaksi Jusu muuttui saadessaan kertoa hevosista. Hymyilin väkisinkin pienesti ja olin vakuuttunut siitä, että asioin juuri oikean perheen kanssa.

Jusu suostui jopa ehdottamaani työvuoroon, vaikka se olikin heti huomenna. Kuuntelin nuoren naisen hevosehdotukset tarkoin.
"Kamila, Trixie, Belisa. Kiitos vinkistä", sanoin toistaen hevosten nimet. Luotin Jusun sanaan, mutta yhtäkkiä pieni epäileväisyys iski.

Pitäisivätkö Rosengårdit minua kammottavan itsekeskeisenä ja ylpistyneenä, kun halusin heidän ottavan yhteyttä minuun? Keskityin hymyilemään Jusulle kohteliaasti ja rauhoitin mieleni.

Mikäli saisin paluupostina heidän käyntikorttinsa ja soittopyynnön, niin tarttuisin siihen kiltisti. Vaikka hetkinen - en kai minä oikeasti Susannea pelännyt? Alma se vain oli saanut minut säikyksi. Maailmaan ei vain voinut mahtua toista Amandaa, joten selväisin kyllä. Ehkä Susanne olisi siskoon verrattuna rento ja mukava.

"Kiitos paljon Josefina! Laitan Gabriellalle viestiä siitä, että tulet huomenna avuksi. Nyt pääset viimeistelmään työsi rauhassa, minun on ehdottomasti palattava unille.. olipa kerta kaikkisen raskasta herätä näin aikaisin!"

Laitoin kahvikupin tiskikoneeseen puhuessani ja lähdin sitten reippaasti suitsimaan Ankkaa. Aamu oli ollut sopivasti tuottelias ja täysin suunnitelmieni mukainen.