Tallipäiväkirja 2017-19

Ensimmäinen "työkeikkani" Auburnissa sisälsi elintarvikkeita. Usko tai älä, ne eivät tule hevosille. Parin viikon päästä järjestettävät laidunlaukat olisivat täysi munaus jossei tarjolla olisi virvokkeita ja verensokerin kohottajia. Niimpä lähdin suunnittelemaan tarjoiluja paperille. Kahvi, tee ja pulla oli se pyhä kolminaisuus, joiden lisäksi yritin keksiä kaikille käyvää tarjottavaa. Kun raaka suunnitelma oli saatu kirjoiteltua ja mietittyä tupakin kanssa parvekkeella, soitin pari puhelua ja onnistuin löytämään pienehkön liitutaulustandin, johon saisin kirjoitettua ns. päätarjoilut ja niitä vastaavan summan.

Lähdin samantein hakemaan liitutaulua kaverini luota ja valkoisia liituja kaupasta. Ruoat hakisin paljon lähempänä itse tapahtumaa. Olin takaisin poikamiesboksissani reilun puolen tunnin päästä ja aloin leikkimään Picassoa liitujen kanssa. Keskityin kirjoittamiseen varmaan viimeksi silloin, kun tein rakkaalle cob-tammalleni Realalle nimikylttiä karsinan oveen. Samalla mukavat muistot tamman kanssa vietetystä ajasta tulivat mieleen ja olin hetken taas 7-vuotias.

Katsoessani menuta kauempaa käsivarsieni mitan päästä, olin yllättävän tyytyväinen itseeni ja hämmentynyt tästä taidonnäytteestä. Toivottavasti tämä kelpaa Amandalle. Kirjoitin paperille vielä pari ideaa lisää, joista toivottavasti tullaan tykkäämään!

Puhelimeni oli kadonnut, eikä sitä löytynyt kotoa, eikä autosta. Lopulta muistin jättäneeni sen kaappiini, enkä varmaan kaikessa hälinässä ja kiireessä muistanut ottaa mukaan. Kello lähenteli yhtätoista, kun saavuin pimeään tallipihaan. Tallin ovet olivat avoinna,  joten pääsin sisälle talliin, jossa vain yövalot olivat päällä, hevoset tasaiseen tahtiin rouskuttivat ja muutama hirnahti tervehdyksen.

Keskellä käytävää oli yksinäinen hautakynttilä, mitä ihmettä. Ei kukaan hevosihminen laittaisi tulta talliin! Poimin palavan kynttilän matkallani toimistoon ja sammutin sen. Toimistossa kaivoin kaapistani puhelimeni, se oli juuri siellä, minne sen olinkin jättänyt. Kirjoitin vielä lapun: "Kuka on sytyttänyt tämän?! L.A.", jonka kiinnitin  ilmoitustauluun. Samaan syssyyn kiinnitin paalinarulla kynttilän niittiin kiinni. Toivottavasti kukaan ei tekisi tuollaisia hölmöyksiä enempää, ajattelin poistuessani vähin äänin tallista.


#auburninmysteeri

Olin huonolla tuulella. En vain vähän äkäinen, vaan kiehuin. Työprojekti oli umpikujassa, tutkimukset pitäisi aloittaa alusta. Useampi kuukausi intensiivistä työtä meni hukkaan yhden saastuneen näytteen takia, harjoittelijan käsittelemänä tietenkin. Virheestä kuultuani hymyilin tuolle nuorelle tytölle jäätävästi ja hillitsin kiukkuni, kuten seurapiirikasvatuksen saaneen tutkijan kuuluikin. Sisälläni kuitenkin myrskysi ja olin kuin perseeseen ammuttu karhu. Sitten kuulin Amandalta talliuutisia ja olin kuin karhu, jota oli ammuttu perseeseen kahdesti.

Voi olla, että kiukkuunnuin pienestä, mutta jostakin syystä en ilahtunut, kun Amanda osoitti oma-aloitteisuuttaan. Sisko oli hommannut meille tallityöntekijän, uuden yksityisen sekä kaiken kukkuraksi luvannut Rillani jollekin nuorelle tytölle vuokrahevoseksi. Siis mitä hittoa, ilman mitään konsultaatiota! Tietenkin se siskonhupakko oletti, että ehdin ottaa uusia valmennettavia oikeiden töideni lisäksi. Ja oliko rakas Amanda soittanut uuden tallipojan suosituksia läpi? Naisen vastauksista päätellen virallisia suosittelijoita ei ollut, ties mistä hän oli pojan onkinut. Salaa kuitenkin odotin Jonathanin tapaamista, sillä brittitausta kiinnosti. Tiesin myös, ettei Amandakaan ketä tahansa kelpuuttaisi. Oikeasti olinkin kiukkuinen vain siksi, etten ollut saanut kuulla asiasta ennen kuin työt jo alkoivat. Yritä siinä sitten olla uskottava laatutallin omistaja, kun et edes tunne palkollisiasi!

Rillan vuokraajan kanssa jouduin oikeasti hengittelemään syvään. Amanda oli oikeastaan jo luvannut paikan tytölle, vaikka Rillalla ei mammalomansa tähden voisi edes tavoitteellisesti ratsastaa. Soitin Vellamolle, joka harmikseni vaikutti itse asiassa todella ihanalta tyypiltä kummallisesta nimestä huolimatta. Olisi ollut ihanteellista soittaa ja peruuttaa siskon lupaus todella ilkeällä äänensävyllä, mutta huomasinkin tarjoavani Vellamolle hoitajanpestiä. Ratsastusta en voinut luvata vielä hetkeen. Vella lupasi palata asiaan vastauksensa kera myöhemmin.

Uudelle yksityiselle en voinut kuin huokaista, ja onneksi siitä saisi sentään lisää tallivuokratuloja. Päädyin tapaamaan tämän Julian tallikäytävällä - pakottaen itselleni melkoisen tekohymyn. Nainen vaikutti kuitenkin mukavalta ja hyvänä päivänäni tulisin varmasti hänen kanssaan toimeen.

Ironista kyllä, mutta Amandan järjestelyjen setviminen sai minut oikeastaan jopa vähän paremmalle tuulelle. Olin nyt taas tietoinen siitä, mitä tallissani tapahtui. Sitä paitsi varsaterapia auttaisi kaikkeen! Olin hoitanut asioiden selvittelypuhelut toimistosta käsin ja henkisesti hyvin uupuneena raahasin itseni tarhoille.

Varsat kasvoivat kovaa vauhtia ja hymyillen katsoin niiden kirmaamista. Kaksi ihanaa tummaa, Coco ja Verdi. Kaunis ja komea, molemmat minun ihanista tammoistani. Vieroitukseen ei olisi enää hirveän kauaa aikaa ja minun täytyisi alkaa panostaa varsojen käsittelyyn, jotta ne kehtaisi myydä laatutallin kasvatteina. Varsat pitäisi opettaa kulkemaan narussa - riimut niillä oli jo ollut päässään muutamia kertoja, minkä lisäksi haluaisin niiden oppivan jo pienenä kavioiden noston. Kiinnisitomista voisi myös harjoitella pikku hiljaa.

Olin haaveillut aidalla jonkun aikaa, kun huomasin Annan ja uuden pojan Jonathanin saapuvan kahvikupit käsissään ulos harvinaiseen, ujoon auringonpaisteeseen.
"No mutta hyvää päivää. How do you do Jonathan?" kysäisin viileästi. En vaivautunut esittelemään itseäni. Jos poika ei tunnistaisi minua perijättäreksi, hän oli totisesti tullut väärään talliin.
"Isabella, I assume? How do you do? Hei, olen Jonathan", nuori mies vastasi.

Hymyilin sisäisesti. Ainakin hän tervehti kohteliaasti ja oikein. Kättelimme pikaisesti ja vilkaisin herraa päästä varpaisiin. Ulkoisesti hän sopi hyvin Annan työpariksi, vaikka tyyli ei varsinaisesti vastannut omaa miesmakuani – joka ei ollut turhan tiukka sekään. Moni mies oli lopultakin aika komea, kun tarpeeksi kauan katsoi.

Anna myhäili itsekseen Jonathanin vierellä ja katsoi kiinnostuneena tutustumistamme. Olin aika varma, että Anna huomasi huonon tuuleni. Yritin silti peittää sitä parhaani mukaan, sillä turha kiukuttelu oli mielestäni täysin alaluokkaista.
"Anna hei, sinulla on muistaakseni tuttuja muutamalla oriasemalla täällä Suomessa, eikö?" kysyin, odottamatta oikeastaan vastausta.
"On, miten niin?" nainen katsoi minua kulmat kurtussa. Mahtoi pohtia, että kenet nyt astutettaisiin.
"Ajattelin vain, että voisit tehdä varovaisia ja tyylikkäitä tiedusteluja, josko joku tarvitsisi uutta lupausta itselleen. Olemme Amandan kanssa päättäneet myydä Verdin."
Anna katsoi minua vähän yllättyen, mutta nyökkäsi myöntymykseksi.
"Hienoa, kerro jos joku potentiaalinen kiinnostuu."

Kaksikko oli poistumassa vähin äänin talliin, mutten päästänyt heitä niin helpolla.
"Jonathan?" huudahdin perään rauhallisesti, mutta ärsyttävän kimeästi ja käskevästi.
"Niin, pomo?", poika kysyi kääntyen takaisin.
"Sano mielummin Isabella tai neiti Sokka. Pomo on todella rahvaanomainen sana. Ajattelin puhua sinulle tulevan laukkatapahtuman tarjoiluista." En odottanut vastausta, enkä sitä saanutkaan. Jatkoin: "On hienoa, että olet oma-aloitteinen ja reipas, mutta tämä ei ole ratsastuskoulu tai pikkutalli, eikä tapahtumamme ole mikään ex-ravureiden laukkakokoontuminen. Tarjoilun on vastattava tapahtuman ja tallin luonnetta. Nakit ja hot dogit voit jättää köyhille. Etsi inspiraatiota mieluummin brittiläisistä laukkatapahtumista, olet varmasti vieraillut niissä. Soisin kävijöille tarjottavan mieluummin jotakin terveellistä ja tyylikästä, vaikkapa mansikka-vuohenjuustosalaattia, lohichevicheä, karitsatartaria tai bruschettaa. Juomat voivat olla alkoholittomia ja ota tarvittaessa yhteys johonkin pitopalveluun, käske laskuttaa meitä. Muutaman tyylikkään vaihtoehdon lisäksi voit tarjoilla nakkeja tai mitä haluatkaan, jos luulet osan kävijöistä jakavan makusi. Ymmärretty?"

Lopetin tylytykseni vienoon hymyyn. Miehen oli tiedettävä työskentelevänsä kartanolla ja hoidettava hommansa tasonmukaisesti. Pienillä yksityiskohdilla oli väliä.
Hämmentynyt nyökkäys kertoi pojan ymmärtäneen.
”Ja Anna, hoida sinä tuoreita kukka-asetelmia tapahtumaan. Palkkaa jotkut sihteeriksi ja kahvilamyyjäksi, käytä tarvittaessa vuokratyövoimaa. Teitä tarvitaan hevostenhoitajina.”

Hymyilin kaksikolle ja käännyin ympäri. Sukelsin aidan ali Vilan, Rillan ja varsojen tarhaan. Olin ollut tarpeeksi sosiaalinen yhdelle päivälle ja sentään tiesin, miltä uusi palkolliseni näytti. Siirryin rapsuttamaan varsojani, enkä suonut ajatustakaan sille, mitä Jonathan mahtaisi ajatella minusta.

Sijoittuu 1.9. varhaiseen aamuun

Nyt kun rakas Novani oli leikkauspöydällä, ainoa kyytini tallille oli veljeni. Viideltä aamulla. Lähes hyytävä tuuli kävi kasvoihin kun nousin autosta. Kiitin veljeäni ja pian kuopus kaasuttli pois paikalta, vähän liiankin hätäiseen.

Ajattelin käydä läpi hevosten varusteita ja katsoa mitkä tarvitsivat pesua. Aamutallia ei tarvitsisi aloittaa vielä vähään aikaan ja todennäköisesti joku hevosenomistaja tulisi tekemään sen, auttaisin tietenkin.

Kävellessäni tallirakennuksen ohi, katseeni kiinnittyi satulahuoneen ikkunassa näkyvään ihmishahmoon. Vaalea iho, kapeat kasvot ja valkea mekko. Mitä ihmettä Amanda teki hereillä tähän aikaan? En suostunut uskomaan, että mukavuudenhaluinen perijätär olisi ennen kukonlaulua hereillä ja vielä yöasussa keskellä satulahuonetta. Vilkutin tälle ikkunan läpi, mutta Amanda ei liikahtanutkaan.

Kävelin sisälle talliin, Epi ja Riepu olivat näköjään jo hereillä, tai sitten Amanda tai minä herätimme ne. Suuntasin satulahuoneeseen ja avatessani oven, siellä ei ollut ketään. "Haha Amanda, mä en nyt millään jaksais leikkii mitään. Oliks sul jotain asiaa?" Mistään ei kuulunut vastausta. Ehkä nainen käveli unissaan.


#auburninmysteeri

Sijoittuu torstaille 31.08.


Väsymys tuntui vetävän jalkojani lattiaan kuin sadan kilon levypaino. Olin ratsastanut tänään kaksi hevosta ja käyttänyt tovin jos toisenkin hevosten ja varusteiden huoltoon, enkä meinannut jaksaa pitää enää silmiäni auki. Tunsin olevani aivan loppu, ja kaipasin jo höyryävän kuumaan suihkuun ja pehmoiseen sänkyyni. Vilkaisin vielä Riepua, joka nuokkui uneliaana karsinassaan. Sekin vaikutti olevan valmis tämän päivän osalta. Työnsin parkkipaikalle johtavan tallin oven auki ja astuin ulos viileään ilmaan. Pimeys oli ehtinyt jo laskeutua kartanon ylle.

Kirpeä tuuli kahisutti pihamaan lehtipuita ja yritin kävellä mahdollisimman nopeasti kohti parkkipaikkaa. Kaikkialla oli autiota ja hiljaista, lukuunottamatta etäisiä tallista kantautuvia ääniä. Samassa näin hieman kauempana selkeän hahmon, joka näytti lähes hohtavan vaaleana tummaa maisemaa vasten. Askeleeni pysähtyivät ja seisahduin paikalleni kuin kivettyneenä. Kuka oli tähän aikaan pihalla ja vielä mekkoon pukeutuneena? Ulkona täytyi olla arviolta kymmenen astetta lämmintä, ei tässä säässä enää ilman takkia tarjennut.

”Haloo, kuka siellä?” huudahdin varovaisesti ja räpäytin silmiäni. Yhtäkkiä en enää nähnytkään puiden luona ketään. Olinko vain kuvitellut kaiken? Yllättävä tuulenpuuska tarttui hiuksiini ja sai minut hypähtämään taaksepäin säikähdyksestä. Mitä ihmettä täällä tapahtui? En halunnut kuitenkaan jäädä ottamaan siitä selvää, vaan lähdin juoksemaan autolleni pää kolmantena jalkana. Toivottavasti autoni ei tällä kertaa pettäisi minua, vaan kuljettaisi turvallisesti kotiin, pois tästä karmivasta illasta.

Ellie von Brandt

#auburninmysteeri

Tallimestarin aamuisia mietteitä

Rakastan syyskuisia aamutalleja. Kirpeää syysilmaa, kun kävelen kartanolta aution pihan poikki talliin.
Hevosten helliä hörähdyksiä, kun astun sisälle hämärään. Vain minä ja hevoset, kun aurinko vasta nousee horisontin takaa ja muu maailma heräilee uniltaan.
Hevosten tyytyväistä rouskutusta, kun aamumurot on jaettu. Ja tuoreen kahvin tuoksua tallituvassa, kun unisena kömmin sinne heräämään oikeasti.

Vihdoin kaikki hevoset olivat sisällä tallissa. Ilma oli ollut hieman sateinen, joten osalla upeista kilpureista oli yllään sadeloimi ja märkien loimien kiskominen pois teki pienen lisärankkuuden hevosten sisälle ottoon. Monet hevoset olivat kuitenkin jo sisällä valmiiksi liikutusten jäljiltä, niin ei se mikään mahdoton homma ollut. Minulla oli ollut pitkä päivä, aamulla olin käynyt sovittamassa äitini muutamalle hevoselle uusia satuloita, josta olin suoraan tullut Auburniin, ratsastanut Hanin ja siirtynyt sitten karsinoiden kimppuun. Jonny oli ahkerana aamuvuorossa siivonnut monta karsinaa, joten minulle oli jäänyt hieman vajaa määrä siivottavaksi. Havahduin samassa mietteistäni ja vilkaisin kelloa. Kello on vasta kuusi ja ulkona näkee vielä ihan hyvin, joten lähdin pihalle kottikärryt ja talikko mukanani siivoamaan ykköstarhaa, jossa Vila ja Rilla tarhailivat varsoineen. 

Hommia riitti ja lopulta koko tarha oli puhdistettu. Muutaman yksityisen omistajaa saapui vasta nyt tallille ja lähtivät liikuttamaan hevosiaan. Itse siirryin takaisin sisälle talliin ja aloin jakamaan hevosten iltaruokia. Hevosten hermostunut liikehdintä täytti tallin, kun ahneimmat hevoset alkoivat pyöriä karsinoissaan malttamattomina. 
"Malttakaa nyt mielenne senkin possut", naurahdin ja aloin edetä karsina kerrallaa kaapien kipoista hevosille ruokiaan. Kaikki hevoset, paitsi tietenkin Fellu, väistivät kohteliaasti ja antoivat minun laittaa ruuat rauhassa. Viimeisimmätkin liikkeessä olleet hevoset palasivat talliin ja kävin viemässä ruuat näillekkin. Meidhirin kanssa touhuava Ellen jutusteli minulle niitä näitä ja selitti kuinka Meidhir oli käynyt ratsastaessa todella kuumana. 
"Se on tuttu tunne. Haniki käy aina ihan ylikierroksilla", naurahdin ja rapsutin karsinastaan kurkistavan Meidhirin otsaa. Ori oli valtavan kokoinen ja näytin varmaan kääpiöltä sen vieressä. Nopeasti jouduin kuitenkin palaamaan hommiin ja oli aika hakea heinäkärryt ja lähteä työntämään niitä käytävää pitkin. Heitin kaikkiin karsinoihin määrätyn verran heinää, jonka jälkeen vielä lakaisin käytävän siistiksi ja varmistin ettei minnekkään jäänyt edes heinänkortta, joka voisi aiheuttaa Amandalle raivokohtauksen. 

Kun hommat oli vihdoin tehty, oli tallin täyttänyt rauhoittava hevosten heinien mutustelun ääni. Hetken vain seisoin tallin keskellä ja kuuntelin, mutta lopulta kävelin Hanin karsinalle ja tervehdin kirjavaa ponitammaa. Se ei ollut huomaavinaankaan minua ja keskittyi vain heiniinsä, mutta jatkaessani matkaa sen karsinalta tallin perälle, kuulin pienen hörähdyksen ja käännyin katsomaan vuokraponiani. Se tuijotti minua korvat hörössä ja sydämmeni meinasi sulaa ihastuksesta. Melkein vedet silmissä lepertelin jotain Hanille, kunnes poni taas otti saman tutun epäluuloisen ilmeensä ja laski päänsä takaisin heinäkasaansa. Virnistin itsekseni ja kävelin vielä tallin läpi sammuttaen kaikkialta valot, jonka jälkeen suuntasin parkkipaikalle ja kohti kotia. 

Lisää säilytystilaa

Olin Amandalle maininnut, että Mustiksen varusteet eivät oikein mahtuneet enää sen laatikkoon, joten kysyin, olisiko tallinvintillä mahdollisesti tilaa säilyttää niitä varusteita, joita ei juuri nyt tai ihan piakkoin tarvittu. Amanda myöntyi hetken mietittyään, mutta kehotti katsomaan tarkasti, missä kunnossa tallinvintti oli: siellä ei ollut käyty vuosiin.

Kiviset portaat hoitopaikan vieressä johtivat vintille. Portaat olivat jyrkät, mutta se ei haitannut. Pimeässä käteni osui valokatkaisijaan, joka sytytti valon puisen oven ylle. Ovi oli kiinni jämäkästi ja sen pinta oli hiiltynyt. Jouduin potkaisemaan ovea, jolloin se antoi periksi. Vuosien aikana kertynyt pöly lennähti ilmaan ja sai minut aivastelemaan useampaan otteeseen. Oven karmin vieressä oli sisäpuolella valokatkaisija, josta sain valot vintille. Sormeni olivat jo noesta mustat, täällä ei varmasti ollut kukaan käynyt tulipalon jälkeen.

Katselin ympärilleni ja päätin suunnistaa pienen, pyöreän ikkunan luo. Ikkunasta tuleva valokeila osui paperipinoon. Vanhoja koulukirjoja ja vihkoja näytti olevan lankkulattialla hujan hajan. Siirsin niitä varovaisesti kengänkärjelläni ja esiin ilmestyi vaalea paperi, jonka kulmaa koristi ruusu. Nostin paperin varovaisesti ja luin lävitse. Sivu osoittautui Isabellan päiväkirjasta revityksi, noin kahdeksantoista vuoden takaa. Hymähdin pienesti lukiessani paperia, siskokset eivät lapsenakaan ole olleet mitään ylimpiä ystävyksiä ilmeisesti.

Laskin paperin takaisin kirja- ja paperipinon päälle ja päätin lähteä takaisin alas, täällä olisi hommaa useammallekin ihmiselle, ja varmasti muutkin halusivat lisää säilytystilaa käyttöön. Kävelin ovelle ja sammutin valot. Saatuani vintin oven kiinni päätin kokeilla, sammuisivatkohan valo myös portaiden alapäässä olevasta katkaisijasta, kyllä se sammui, joten suuntasin toimistoon.

”TALLINVINTILLE LISÄÄ SÄILYTYSTILAA

Suunnitteilla lisää säilytystilaa tallinvintille. Käy kurkkaamassa ja ehdota, mitä siellä voisi siivouksen lisäksi tehdä ja miten voitaisiin järjestellä tavarat.

Lotta A.”

Jätin lapun toimiston ilmoitustaululle ja toivoin, että joku olisi vapaaehtoinen auttamaan.


#auburninmysteeri | Päiväkirjan sivu

16.12.

Sammutin autoni ja astuin ulos lumiseen maahan. Olin eilen hakenut Takakujan Tallipuodilta tilaukseni ja paketit täyttivät ison muovikassin. Parkkipaikka oli tyhjä lukuunottamatta Jonathanin autoa. Toivottavasti mies ei epäilisi mitään ihmeellistä, kerta saavuin suuren kassin ja ikävästi toisiaan muistuttavien pakettien kanssa tallille, yllätyshän menisi piloille!

Kuulin hevosten tasaisen rouskutuksen, kun avasin tallin oven. Jonathan todennäköisesti löytyisi kahvihuoneesta. Kassi kahisten kävelin kahvihuoneen ovelle, mistä leijaili kutsuva tuoksu. Avasin oven hieman ajatuksissani. En ollut vielä keksinyt, minne veisin paketit. Jonathan tuijotti minua hieman hämillään.
- Huomenta, tokaisin ja tiputin kassin oven viereen.
- No huomenta. Oletpas sä taas aikaisin liikkeellä, mies tervehti. - Oletko käynyt shoppailemassa?
- Voi kai sen niinkin sanoa, kerroin ottaessani kahvimukia kaapista.

Keskustelu oli yllättävän luistavaa, eikä Jonathan kysellyt kassin sisällöstä mitään onnekseni. Itseasiassa keskustelimme lähinnä tulevista kilpailuista. Kerroin, että saisin muutaman lainaratsun, joista yksi oli viime kilpailuissa ratsastamani Kallan Elm. Lisäksi samalta tallilta tulisi pari minulle tuttua ratsua. Mies ihmetteli, miten jaksaisin ratsastaa kuusi lähtöä kilpailuissa, mutta virnistin ja kerroin tekeväni mitä hyvänsä Kalla-Cupin eteen, ratsastaisin sitten vaikka maksimilähdöt kilpailuissa lainahevosten avulla.

Vihdoin Jonnyn täityi lähteä jatkamaan töitä.
- Meinasitko heti liikuttaa Mustiksen vai vienkö sen ulos? Jonathan kysyi vielä oven suusta.
- Vie vain ulos. Mulla on muuta tekemistä ennen kuin pääsen ratsastamaan, kerroin hymyillen.
Huokaisin oven menessä kiinni ja tyhjensin kahvikuppini, jonka huuhtelin ja laitoin tiskipöydän laidalle odottamaan seuraavaa käyttökertaa.

Pyörittelin kynää kädessäni ja yritin miettiä, minne ihmeeseen saisin paketit vietyä niin, ettei niitä ihan heti joku kävisi ronkkimassa. Karsinat olivat liian vaarallista aluetta, satulahuoneessa joku kävisi kuitenkin penkomassa tavarat lävitse alta aikayksikön ja kaappeihinkaan niitä en voisi alkaa tunkemaan. Toimistokaan ei ollut toimiva paikka. Lopulta koin ahaa elämyksen, kun pohdin sitä, minne laittaisin uudet kilpailuhuopani.

Kävelin kaapilleni, minkä oven avasin. Kaappiin oli kuitenkin ilmestynyt musta takki. Hipaisin sen pehmeää kangasta ja ihastelin omaa, uutta kilpailutakkiani. Kultainen kirjailu "LA" huvitti minua vieläkin. Nappasin kuitenkin kaapin pohjalta muovikääreisiin pakatut uudet kilpailuhuovat matkaani ja heitin ne isoon muovikassiin päällimmäisiksi.

Kävelin kassin kanssa portaat ylös ja avasin tallinvintin jämäkän oven. Sain hetken etsiä oikeaa valokatkaisijaa, mutta lopulta löysin sen. Kävelin tutulle hyllylle, johon laskin pakatut huovat. Keskelle lattiaa laskin kassin ja aloitin sieltä pakettien kaivamisen. Ensimmäisenä käteeni sattui Hanille osoitettu paketti, jonka laskin tamman hyllylle. Seuraavaksi poimin kaksi pakettia, jotka olivat Rillalle ja Armille. Asettelin tammojen paketit näiden varusteiden lomaan. Seuraavat kaksi pakettia kuuluivat Minalle sekä Vilalle.

Kahmaisin kassista seuraavaksi kolme pakettia. Lefa, Ankka ja Riepu saivat nyt omat pakettinsa. Seuraavan paketin päälle kirjoitetun nimen nähdessäni melkein irvistin. Se oli Fellulle osoitettu ja asetin sen varovaisesti orin loimien päälle, ihan kuin nekin olisivat voineet hyökätä kimppuuni.

Eela ja Valerie saivat seuraavat kaksi pakettia. Hymyilin aidosti, kun Epin ja Mustiksen paketit sattuivat samaan aikaan käsiini. Toivottavasti Anna pitäisi Epin lahjasta, jonka asettelin taidokkaasti tamman loimien väliin. Mustiksen paketin melkein heitin huopien päälle. Viimeiset kolme pakettia kuuluivat Teville, Santulle ja Leeville.

// @Mikke A. @Ellen N. @Rasmus A. @Tilda M. <- teillekin järjestetään paketit, kunhan ilmoitatte Lotalle koristeiden, solkien ja nahan värit.