Haikun päiväkirja

Jonathan R. 17.09.21 19:57

Haiku WD

belgialainen puoliverinen, ruuna
omistaja Eerika Savo
ylläpidossa Jonathanilla 09/2021 eteenpäin

Jonathan R. 17.09.21 20:12

------- 28.07.2021
Katselin ruunaa kesälaitumellaan. Kohta se lähtis Kallaan ylläpitoon jollekin hevosmiehelle. Ollaan muutaman kerran puhuttu puhelimessa sekä Skypessä tulevasta, mutta tarkat päivät jne on vielä sopimatta. Mä saan vaihdossa sen Jonathanin oman tamman; kipakan puokkarin, Lyylin. Kuulemma haka esteillä vaikka onkin nuori. Sovittiin, et mä treenailen sen tamman kanssa ja Jonathan kokeilee onneaan Haikun kans ihan kisoissa asti, sikäli mikäli niiden yhteistyö sujuu.

Haiku vähän kaipaileekin uusia maisemia. Tuntuu, että ruuna alkaa tylsistyä isossa tallissa 50 muun hevosen kanssa ja tarvitsis enemmän kontaktia ihmisen kanssa. Valitettavasti oma aikani on kortilla (kuten monella muulla), enkä siks ehi samaan tapaan puuhastella Haikun kanssa. Jospa tää Jonathan olis sopivaa vaihtelua ruunan arkeen ja elämään. Onhan sillä kokemustakin jo, ehkä se voi myös opettaa Kallassa jotain ihmiselle jos toisellekin.

Nyt vaan pitäis sopia päivämäärät ja pakata ruunan kamat, samalla kun pitäs hoitaa viis muuta hevosta liikutuksineen ja varusteineen. Hohhoijjaa. Loputon työmaa, mutta iteppähän olen työni hevosten parissa valinnut, enkä päivääkään vaihtais.

- Eerika

Jonathan R. 17.09.21 20:58

------- 15.09.2021
Sarah lähti hoitamaan Effin ratsastuskuntoon ja mä ajattelin tehdä hieman tuttavuutta Haikun kanssa. Ruuna kuikuili karsinastaan ympärillä olevia uusia maisemia ja hörähteli kuulessaan erilaisia ääniä ulkoa tarhoista.
"Heei poika... Kaikki ok?" juttelin ruunalle ja avasin varoen karsinan oven. Totta helvetissä mua pelotti, että kaveri tulis rynnien karsinasta ulos ja lähtisi omille teilleen. Sen sijaan rautias katteli mua ja hyvän välimatkan päästä nuuhki mun takin etumusta. Ojensin hitaasti kättä sen turpaa kohden ja heti se oli haistelemassa kovin kiinnostuneena. Haiku kuitenkin näytti tympääntyneeltä herkkujen puuttuessa kämmeneltä. "Sori, ehkä voin lahjoo sut omenalla tai porkkanalla pienelle kävelylle?" Kurotin karsinan ulkopuolelta herran riimun sekä narun. Musta riimu kunnon pörröisillä pehmuksilla lähes kiilsi uututtaan.

"Tässäkö on uusi tulokas?" Isabellan ääni kuului käytävältä.
"Tässähän se. Meet Haiku", vastasin ja pujotin riimun ruunan päähän. Uteliaasti se katsoi myös Isabellaa. Haikulla olisi jännät päivät edessä, kun uusia ihmisiä oli enemmän kuin tarpeeksi, sekä lisäksi uudet hajut ja muut hevoset.
"Nyt on väritys lähempänä oikeaa", nainen sanoi ja tutkaili ruunaa. "Estehevonen, oletan?"
"Näytänkö mä siltä, että lähtisin vapaaehtoisesti siskos valmennukseen koulukirjainten orjaksi?" naurahdin ja katsoin naista kulmieni alta.
"Haluatko rehellisen vastauksen?"
"En."
"Se voisi tehdä sulle ihan hyvää, Jonny", brunette vastasi ja nosti kätensä lanteille ja katsoi mua.
"Shh... Älä kuuntele Isbee", kuiskasin ruunalle ja vilkaisin Isabellaa takanani. "Se vaan kiusaa sua." Nainen naurahti ja katsoi uudemman kerran Haikuun.
"Noh, toivottavasti teillä yhteistyö sujuu ja Lyyli tulee osaavampana takasin. Tekee ihan hyvää päästä aidon kilparatsastajan oppiin."
"Ouch, suoraan sydämeen", vastasin, nostin oikeen käden rinnalleni ja esitin kuin luodista saanutta.
"Hyvä, niin sen pitikin", Isabella naurahti hyväntuulisena ja jatkoi matkaansa.

Suoristin vielä ruunan päällä olevaa loimea naureskellen ja napsautin riimunnarun kiinni. Vilkaisin vielä ruunaa, ennen kuin avasin karsinan oven kokonaan ja lähdin nelijalkainen perässäni kohti tallin pihaa. Pieni jaloittelu useamman tunnin trailerissaolon jälkeen tekisi hyvää. Samalla Haiku pääsisi näkemään uutta kotiaan ja sen ympäristöä. Ehkä sitä loppuviikosta uskaltaisi jo nousta selkään ja käydä hieman köpöttelemässä kentällä. Kuitenkin, nyt mentiin niin baby steps kuin vain pystyi.

Suihkulähde oli vielä päällä ja päästessämme sen viereen ruuna ihmeissään katsoi sitä ensin useamman metrin päästä, kunnes uskalsi toooodella hitaasti lähemmäs ja lähemmäs. Se hätkähti sumuttavaa vettä sen ympärillä ja ehdin jo nähdä sieluni silmin, kuinka soittaisin Eerikalle perään, että taisin olla naiselle hevosen velkaa ruunan kadottua Kallan metsään ikuisiksi ajoiksi. Haiku kuitenkin otti vain muutaman askeleen taaksepäin ja jäi sitten pakoilleen ihmettelemään.

Viimeiset lämpimähköt päivät olivat käsillä ja aurinko juuri ja juuri jaksoi lämmittää. Ruunan karva kiilsi säteiden alla ja näytti ihan liian puhtaalta. Eerika oli tainnut puunata rautiaan kymppiplussan suorituksen arvoisesti juuri ennen lähtöä. Vilkaisin kelloa ja tulin siihen tulokseen, että rakas tammani oli näillä näppäimillä päässyt Kallan kunnan rajan toiselle puolen. Vielä olisi matkaa jäljellä.

Kiertäessämme tarhojen luota, pidin huolen siitä, ettei Haiku pääsisi suoraan liian lähelle muita hevosia ja saisi näin alkuun tehdä tuttavuutta hyvän välimatkan päästä. Piti vielä tarkistaa Isabellalta, mihin nainen oli aikonut sijoittaa ruunan. Eerikan mukaan Haiku tuli hienosti toimeen muiden kanssa, mutta muut ei välttämättä tulleet toimeen sen kanssa. Lyylin kanssa tarhanneet tammat voisivat olla hyvä valinta, mutta sitä piti vielä katsoa tarkemmin. Niin kuin montaa muutakin asiaa. Näin, kuinka Fellu oli liian kiinnostunut uudesta tulokkaasta, joten päätin kiertää orin hieman kauempaa. Ehkä kaksikko pääsisi jossain kohin tutustumaan hieman lähempää, mutten halunnut ottaa turhia riskejä Haikun kanssa heti ensimmäisenä päivänä.

Jonathan R. 18.09.21 21:33

------- 18.09.2021
Pidin ruskeaa satulaa käsissäni useamman tovin. Hittolainen. Mulla tuskin olis ikinä suorilta käsin varaa ostaa Lyylille näin arvokasta varustetta. Ja sen ajatuksen myötä kirkas hirnahdus kaikui tallissa. En eka ees osannu aatella, että se olis Haiku, sillä kertaakaan en ollu kuullu sen ääntelyä hörinää enempää. Pujotin käsivarren satulan rungon alta, heitin siihen päälle mustan huovan, toiselle käsivarrelle keplottelin kangaskassin, joka sisälsi satulan ja suitsien väriin sopivat jännesuojat ja suitset vielä lisänä oikeaan käteen.

"Kamalaa metakkaa sä pidät täällä", hymähdin ruunalle joka oli ottanut elämäntehtäväkseen kuopia tiensä Etelänavalle tallin lattian läpi. Komensin ruunaa lopettamaan pelleilyn ja pian se uskoikin, jääden seisomaan tasaisesti neljälle jalalle kuin kouluhevonen konsanaan. Hittolainen, tästä tulis mielenkiintosta. Asetin satulan telineeseen ja suitset koukkuun sen alla. Suojat olivat puhtaat kuin pakasta vedetyt ja mun uus elämäntehtävä oli pitää kaikki varusteet sen näköisinä, ettei niitä olisi kertaakaan käytetty.

Avasin karsinan oven, tuuppasin ruunaa taaksepäin ovelta ja taputin sitä sen leveälle, kiiltävälle kaulalle. Kyykistyin varoen ison ruunan viereen ja asettelin ensimmäisen suojan paikalleen. Vähän se yritti jalkaa nostaa irti pahnoista, mutta laski sen kiltisti takaisin maan pinnalle. Kärsivällisyys ei tainnu olla tän hevosen vahvuuksia. Sain kaikki neljä suojaa onnistuneesti paikalleen ja nousin pahnojen tasalta Haikun kyljen viereen, rapsuttaen sitä harjan tyvestä.
"Kiitos ettet tallonut mua", naurahdin ja samalla sekunnilla olin saada paskahalvauksen.
"Anton, please, elä hiiviskele ihmisten selän taa", ulahdin.
"Sori, luulin et kuulit mut."
"Nope", vastasin yrittäen saada sykettä rauhoittumaan.
"Tässäkö on nyt se uusi tulokas", Anton jatkoi ja siirtyi molemmille helppoon aiheeseen; hevoset.
"Itse asiassa maalasin Lyylin ruskeella ja teippasin sen jalkoväliin lenkkimakkaran", vastasin pokkana ja jäin odottamaan Antonin reaktiota.
"Tota...?" mies meni selkeästi solmuun.
"Joo, tässä on Haiku, Lyylin sijainen vuodeks", kerroin lopulta ja hämmennys Antonin kasvoilla valui samantein pois.
"No minä jo ehdin ihmetellä... Jotain, en tiedä", miehen äänestä kuului helpottuneisuus, ettei tallituttu ollutkaan psykopaatti.
Kerroin hieman enemmän vielä mun ja Eerikan diilistä ja Anton toivotti onnea jatkoon ja yhteiselle treenailulle.

Saatuani ruunalle satulan selkään ja suitset päähän, vedin vielä oman pottani päähän, tsekkasin satulavyön ja lähdin taluttamaan hevosta maneesiin. Halusin toivoa, että ne jotka olivat tulleet liikuttamaan hevoset, olisivat ennemmin derbyllä tai maneesilla, sillä ilmat sallivat vielä hienosti ulkoratsastuksen. Pian kylmä ilma kuitenkin jahtaisi jokaisen vähänkin itseään rakastavan ratsastajan maneesin suojiin paukkupakkasilta ja hypotermialta, paleltumista puhumattakaan. Vaikka burnilaiset taisivatkin kaikki olla aika säänkestäviä kaksi- ja nelijalkaisia. Kuitenkin avatessa maneesiin menevän oven sain huokaista helpotuksesta; saatais olla ihan kahdestaan.

Ponnistin itteni penkin avulla ruunan satulaan ja tsekkasin satulavyön, kiristäen sitä vielä pykälällä kireämmälle. Kalina kaikui seinistä Haikun heilutellessa kuolaimia suussaan. Jännitys mahanpohjassa painoin pohkeet ruunan kylkiin ja pyysin sitä liikkeelle. Reippaalla ja pitkällä askeleella se lähti kohti uran reunaa, jääden onneksi sen sisäpuolelle. Nyt sais rauhassa fiilistellä, et miltä tällänen osaava kaveri oikein tuntuu omaan käteen ja sen lisäks kisata. Tietenkin onhan Eelakin osaava ja hiton hieno, ei se kuitenkaan näin raskas ollu rakenteeltaan ja olihan mammamummolla jo ikääkin. Isabella tuskin myöntäisi mitään, mutta Isbeltä ei onneksi kysytä (sorry Isbe).

Keräsin vaivihkaa ohjia enemmän tuntumalle ja samalla Haikun askel lyheni ja se veti itseään enemmän nippuun. Voi perse. Venyttely ei ollu mun vahvuuksia, joten tähän tarvittais apuja ennen ekaa osaria. Kasaan painuneella haitarilla ei kukaan sais parasta tulosta aikaseks esteradalla. Varmasti ruuna jännitti uutta paikkaa ja oli kohmeisena reissun jälkeen, mutta pitäs ottaa merkiks seuraa tätä enemmän, jos sitä tulee enemmänkin esille ratsastaessa. Pyysin siltä suoraan ravia ja hitto sehän ravas. Rytmi oli rauhallisempaa kuin Lyylillä, joka äitinsä tavoin usein halus vaan painaa menemään tilanteesta huolimatta. Sen kanssa olin onneks osannu alkaa tekee töitä ja reenaamaan asian suhteen. Niimpä annoin Haikulle hieman enemmän ohjaa ja toivoin sen vievän nenäänsä pidemmälle ja samalla vetävän itseään pois kerältä. Ehkä tämä tästä.

Laukka oli niin soljuvaa ja pehmeää. Tähän tähdättiin myös oman nuoren kanssa. Ehkä joskus. Taivuttelin ja vaihtelin askellajeja, tein voltteja ja isoja ympyröitä tunnustellen nelijalkaisen liikehdintää. Se vaikutti varmalta työntekijältä ja kuunteli lähes herkeämättä. Jotkin kolahdukset sekä muiden nelijalkaisten hirnahdukset välillä kiinnittivät ruunan huomion vähän liiaksikin, päästen kuitenkin takaisin työmoodiin. Muistin kehua Haikua onnistumisien kohdalla ja olin varma, että tästä tulisi hyvä vuosi.

Välikäyntien aikana sain kasattua pienen okserin, kröhöm ainakin metrikymppisen, ison ruskean ruunan seuratessa mua. Tai no olihan se toivottavaa, että se seuras mua. Ottaen huomioon, että olin kiinni ohjissa kainalostani. Punnersin takaisin satulaan ja lähdin valmistautumaan esteen ylitykseen, varsinkin henkisesti. Lyylin kanssa päin helvettiä mennyt cup ja treenit ennen sitä oli laskenu mun odotukset aika matalalle, mut Eerikan kertomana Haiku vaikutti aikas estehailta. Niimpä nostin laukan, ratsastin muutaman ympyrän hakien ruunalle tasaista tahtia ja siitä vein sen esteelle. Päätin keskittyä enemmän omaan tekemiseeni, kuin siihen, että ruuna suorittaisi virheettömästi. Sen se lähes varmasti tekisikin, mutta en halunnut turhaa heilua sen selässä ja ohjissa.

Ponnistus lähti sopvasta kohtaa ja mä olin valmis antaa ohjista myöten ja keventää omaa istuntaani. Ja voin vaikka vannoa, et ruuna jätti hevosen verran ilmavaraa esteen ja sen mahan väliin. Olihan se kilpaillu Eerikan kanssa metri kuuttakymppiä, joten metri kymmenen vastas sille maapuomia. Taputin ruunan kaulaa ja hymyilin satulassa kuin idiootti. Nyt ottasin itteeni niskasta kiinni valmennusten suhteen ja lähtisin osareihin oikeesti valmistautuneena. Ehkä saisin Eerikalta lisäaikaa ratsastaa vuoden -22 cupin kokonaisuudessaan. Jos siis kaikki menis hyvin.

Taluttaessa Haikua tallin pihalle maneesilta, Sarah osui oman nelijalkaisen kaverinsa kanssa näkökenttään ja viittoilin naiselle saadakseni tämän huomion.
"Loppukäynnit maastossa?"
"Teen vielä muutaman siirtymisen, jos sen jaksat odottaa?" Sarah huikkasi kentältä.
"Sure", nyökkäsin ja kolmatta kertaa tunnin sisään kapusin takaisin vaalean ruskeaan satulaan.

Jonathanista tuntui hassulta olla yksivärisen hevosen selässä. Siis jos pään merkkiä tai sukkia ei laskettu. Rautias ruuna oli huomattavasti varmempi askelluksensa kanssa kuin nuori Erythrina. Voimaakin sillä oli enemmän ja se oli tullut lähes yllätyksenä britille. Olihan Eelakin voimakas ja sen kanssa mies oli uransa aloittanut Auburnissa ja voittanut oikein cupinkin, mutta raskaampitekoinen Haiku oli toista maata.
“Sooooooooo…, me oltais pitämässä pienet kihlajaisjuhlat Murronmaalla”, Jonathan aloitti kokeillen kepillä jäätä. Edellinen keskustelu kihlauksen toteuttamisesta Sarahin kanssa oli mennyt vähän niin ja näin. “Tervetuloa”, mies lisäsi ja vilkaisi Sarahia vierellään kirjavan Effin satulassa.

Nainen ei tiennyt miksi yllättyi kutsusta - Patrick ainakin juhlisti milloin milläkin tekosyyllä (kihlat oli kyllä varsin hyvä syy) ja kyseessä oli hänen veljensä sekä hyvä ystävänsä juhlat. Tietysti hänet kutsuttaisiin.
"Siistiä, kiitti", Sarah vastasi hymyillen, jatkaen ajatustaan hieman pidemmälle mahdolliseen vieraslistaan ja sai pidettyä itsensä varsin hyvin ilman väristyksiä.
"Oon kyllä helpottunut, että Patrick tajusi vihdoin vetää päänsä persiistään ja suostua", nainen siirsi ajatuksensa muualle ja antoi Effille aavistuksen pidempää ohjaa. Tamma vaikutti melko rauhalliselta sillä hetkellä, vaikka tilanne saattaisi muuttua varsin nopeasti tietenkin.
“Uskallan veikkaa, et sulla on jotain tekemistä sen asian kanssa, joten kiitos”, Jonathan vastasi ja katsoi lämpimästi ystäväänsä.

Viileä tuuli iski kuitenkin samalla sekunnilla vasten miehen kasvoja ja sai myös Haikun heräämään, nostamaan päätään ja hörähtämään. Pieniä vihreitä miehiä, luultavammin. Syksy oli tekemässä tuloaan hyvää vauhtia ja puiden lehdet alkoivat ikävästi vaihtaa väriään. Pian maahan sataisi lumi ja pakkasta olisi vähintään 20 astetta kylmimpinä päivinä.
“Jos ikinä ehotan talvihäitä, potkase mua munille. En aio jäätyä mistään hinnasta”, Jonathan jatkoi ja naureskeli kommenttinsa perään, katuen sekunneissa lupalappua erittäin kivuliaaseen toimintaan.
"Will do. Tähtään mahdollisimman keskelle, niin tulee tasaisesti sitten muistutusta", Sarah lupasi vino virne huulillaan.

"Jännittävää kyllä saada talliin uusia tyyppejä, niin hevosia kuin ihmisiäkin. Miltä se on muuten tuntunut tähän mennessä?" nainen uteli katsellen vieressään kävelevää Haikua.
“So far so good. Kävin vähän kokeilee esteitä sen kans maneesilla”, Jonathan vastasi naisen kysymykseen ja nopeasti kertasi aikaisemman minitreenin mielessään. “Eiköhän meistä ihan oo vastusta seuraavassa osarissa”, mies jatkoi nauraen. Ja uusia vastuksia olisi edessä myös Jonathanille Auburnin sisältä.
“Näitkö muuten sen blondin?!” Jonathan lähes innostui. “Näin tänään vilauksen tosi upeesta tapauksesta. Nuoriki viel tais olla.”
"Hevosen vai ihmisen?" Sarah kysyi nauraen.
“Pervonako mua pidät, hevosen tietenkin!”
"Tietysti pidän. Siennanko?"
Jonathan vastasi ensin näyttämällä naiselle keskisormea ja sen jälkeen kieltä.
“En oo ikinä törmänny sen näköseen puokkiin, piti ihan käydä kyyläämässä sen virallinen nimi ja hittolainen, edustaa samaa kantakirjaa ku Haiku”, mies jatkoi ja saattoi tosissaan kuulostaa hieman liian innokkaalta. “Cremelloko se on?”
"Ei kai? Heidin cremellot on ainakin ihan vaaleita molemmat. Musta se on perlino", Sarah muisteli. Hän oli joskus Effin hoitamisen alkuaikoina tutkinut enemmänkin hevosten värigeenejä, mutta ei ollut aivan varma.
"Cremello pohjautui muistaakseni rautiaaseen ja perlino ruunikkoon", Sarah lisäsi vielä. "Onhan se kyllä aika karkin värinen, mutta varmaan aika tuhottoman työläs pitää puhtaana."
“No varmasti, vähän kakkaa siellä ja ruohosta vihreetä täällä”, mies naurahti. Kateutta ei ollut äänessä yhtään, mutta pelkkää hyvää mies tarkoitti.
“Lyylin kanssa oli jo tarpeeks hankalaa pitää valkosia länttejä puhtaana, eikä sillä niitä ihan mahottomasti ole”, Jonathan jatkoi ja pieni ikävä puristi tätä sydämestä muistellessa tammaansa useamman sadan kilometrin päässä. “Ei se puhtaus varmaan Effinkään ykkösprioriteetti ole”, britti lisäsi ja katsoi kirjavaa tammaa naisen alla.

"Effi onneksi harvemmin makoilee missään mudassa tai lantakasassa, se on ihmeen siisti hevoseksi", Sarah naurahti. Tamman puhtauden ylläpito oli oikeasti aika vaivatonta, kun jaksoi nähdä vähän vaivaa. Showshine oli heppatytön ja -pojan paras kaveri.
"Käännytäänkö tosta?"
Jonathan jatkoi Sarahin ja Effin perässä naisen osoittamaan suuntaan ja korjasi hieman asentoaan.
“Ehkä se on oikeesti kissa?” Jonathan heitti takaisin ja naurahti. “Oma poni aikanaan kävi jokaisen mutalammikon ja kakkakasan läpi perin pohjin, siinä sitä putsaamista riittikin”, mies jatkoi kakka-teemalla ja muisti elävästi voimakkaan hajun. Vaikka siihen oli vuosien aikana tottunut, se oli palanut nenään kuin Saksa historiaan; sitä ei välttämättä ajatellut joka päivä, mutta tullessa puheeksi, kaikki tiesi mistä puhuttiin.
"Sä olet aika ällöttävä", Sarah huomautti huvittuneena päätään pudistellen.
“Hei, mä olen mies.”
"MITÄ?!?!" Sarah älähti järkyttyneenä ja haukkoi dramaattisesti henkeään.
"Mä olen aina luullut että sä olet suloinen pikkutyttö vähän liian lihaksikkaassa kehossa", nainen huokaisi peitellen virnettään ratsastushanskansa taakse.
“There it is. My big fat secret. Nyt sä tiedät”, Jonathan sanoi ja niiskutti kuin pidellen itkua. “Älä vaan kerro kellekään, varsinkaan Lyylille, se ei muuten ota mua enää ikinä tosissaan.”

Nelikko jatkoi naureskellen matkaansa ja Jonathan piti samalla visusti silmällä nelijalkaisia. Näistä tulisi pian Armin kanssa tarhakavereta ja ainakin tähän mennessä kaksikko sieti toisiaan. Haiku tietenkin oli nyt viettänyt muutamia päiviä yksin kakkostarhassa ja näillä näkymin kolmikko sais olla samojen lankojen sisällä pelottavan piakkoin.
“Voit varmaan sanoo paremmin, jos Effillä on suunnitelmissa Haikun murha?”
Sarah hymähti ja kohautti olkiaan.
"Se taitaa oikeastaan tulla paremmin toimeen ruunien kanssa, ainakin jos ne osaa pysyä poissa sen iholta", Sarah vastasi hymyillen.
"Mutta en lupaa mitään, se taitaa potkimisen jalon taidon melko hyvin sille päälle sattuessaan", nainen kuitenkin varoitteli. Sen takia hän ei laskenut yhtäkään hevosta oikeasti tamman lähelle maastoillessaan tai oikeastaan muuallakaan. Sen takia myös edelleen joka kisavalmisteluun kuului musta-valkoisen hännän letittäminen ja punaisen nauhan liittäminen letin mukaan.
“Tähän mennessä tää on laiskiainen tarhassa verrattuna Lyyliin, joten mulla on aika kovat odotukset näiden kahen suhteen”, Jonathan sanoi ja vertaili vieressä köpöttelevää Effiä allaan tepastelevaan Haikuun.
“Asiasta kukkaruukkuun ja sieltä kukkalapioon, Patrick osaa antaa tarkemmat ohjeet niistä juhlista. Se välttämättä haluu suunnitella ne kengän pohjakuviointia myöten, enkä laittanu vastaan”, mies hymähti ja äänessä oli kuultavissa selkeää huojennusta.
“Luonnollisesti, enkä tosin olis sun juhlien järjestelytaitoihin luottanutkaan”, Sarah näpäytti ja virnisti.

Maasto-osuus kirjoitettu Sarahin kanssa.

Jonathan R. 12.11.21 9:15

------- 27.10.2021
Rautias hevonen kuikuili mua satulaan epäluuloisen näkösenä. Se ei ollu innoissaan innaritehtävästä jonka Isabella oli meille valmennukseen laatinut. Suoraan sanoen en minäkään ollut. Edellisestä innaritreenistä oli kulunut useampi vuosi ja pyysin jo etukäteen anteeksi keskikropan sekä reisien lihaksia. Tästä ei tulisi varmaan lasta eikä paskaa. Ja toisaalta kummatkin, sikäli kaikki menee edes ok-arvosanan veroisesti.

"Jahkailua liikaa, tekemistä liian vähän", Isabella kuulosti lähes tylsistyneeltä. Olin pysähtynyt Haikun kanssa vaan ja ainoastaan lyhentääkseni jalustimia ja huomaamattani jäänyt tuijottamaan estesarjaa maneesin toisella pitkällä sivulla.
"Comin'...", huikkasin takaisin ja keräsin ohjia käteen. Ruuna satulan alla piti saman ilmeen, mutta samaan aikaan tunsin, kuinka se halusi päästä suorittamaan.

Isabella katsoi ensimmäisen suorituksen kuin haukka. Ei siis Matildan edellinen (ai kamala meinasin sanoa edesmennyt) ylläpidossa ollut hevonen. Nainen näytti miettivän hetken sanojaan, kunnes avasi suunsa.
"Tee iso ympyrä sinne, kato ettei se juoksentele miten sattuu ja ota uudestaan, kun sen tahti on sun mielestä on tasanen." Tein työtä käskettyä ja ohjasin ruunan ympyrälle. Haikun laukka oli ihan erilainen kuin Lyylin; jotenkin vanhempi, jos siinä on mitään järkeä. Mulla ei ollu pienentäkään pelkoa siitä, etteikö ruunan tasapaino riittäis tälläseen, olin enemmän huolissani omastani.

Toinen kerta tuntui satulaan paremmalta ja vilkaistessani seinän vierellä olevaa valmentajaa, myös tummaverikkö antoi hyväksyvän katseen suoritukselle.
"Sun kädet selkeesti hakee vielä paikkaa siellä. Myötäät kyllä juuri sopivasti, mutta vähän meinaa seilata ulospäin tossa loppupäässä." Nyökkäsin kertoakseni ymmärtäneeni kommentin ja kiinnittäväni siihen huomiota jatkossa.
"Hyvä, voit nyt hetken aikaa tehdä siirtymisiä ja kasaamista, venyttelyä, ihan vaan että pysytte lämpiminä niin kohta jatketaan."

Taluttaessani Haikua ulos loppukäyntejä varten, pimeys oli laskeutunut koko kylän päälle vain minuuteissa. Kellojen siirto oli takanapäin, mutta sillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä Suomen talvisen pimeyden ja märän kelin kanssa. "Yksi tunti enemmän valoa." Bullshit sanon minä.

Kartanolla oli muutamat valot ikkunoissa. Talli oli hiljainen ja kellertävät pihavalot loivat kelmeän tunnelman. Haiku pysähtyi ja jäi katsomaan kartanoa kohti. Seurasin hevosen katsetta. Hevosten hautuumaan muutamat valot kajastivat rakennuksen nurkan takaa. Haiku hörähti.
"Ei siellä oo ketään, pimeys tuskin vastaa", sanoin hevoselle ja taputin sen kaulaa. Vilkaisin uudestaan kartanon suuntaan ja olin saada paskahalvauksen huomatessani Amandan seisovan kartanon nurkalla. Hittolainen, mitä se Mikael oikein naiselle teki kun noin paskalta näytti? Kalpeat kasvot, lähes harmaat hiukset ja vieläpä paljasjaloin yömekko päällä. Räpäytin silmiä ja nainen näytti tulleen muutaman metrin lähemmäs.

Siinä vaiheessa kun tajusin Amandan siluetin kartanon ikkunassa, hehkulamppu (kyllä, koska led-lamppu on liian nopea meikäläisen pääkoppaan) syttyi ja pienen paniikin valtaamana hoputin Haikun pois.
"Yeaaaah, fuck this and fuck that!" sanoin ja peruutin hevosen pois kentältä samalla, kun mielessäni pyöri Sokasta.

#isbenvalmennus -- #auburninmysteeri

Jonathan R. 22.05.22 17:24

------- 22.05.2022
Jonathan Raynott & Patrick Reyes. Tai Patrick Reyes & Jonathan Raynott. Se tulisi lukemaan hääkutsuissa. Ajatuskin saa nahan kutiamaan. Hyvällä tavalla totta kai. Koko hääjuhlan suunnittelu ja sen miettiminen ylipäätään herätti hieman ristiriitaisia tunteita. Ollaan puhuttu vähän isomman skaalan juhlasta, mutta empä tietenkään oo halunnu pilata toisen isoa päivää sillä, että mieluummin karkaisin vaikka Hawajille tai Vegasiin ja menisin naimisiin Elviksen vihkimänä Marilyn Monroe kukkaistyttönä. Patrick sen sijaan rakastaa huomiota ja haluaa varmaankin isommat juhlat. Vähintään sata vierasta ja sitä rataa.

Heitin tyhjän cokistölkin omaan kaappiini varattuun pullopussiin ja suljin kaapin oven. Käänsin avaimella lukon kiinni ja otin kevyen ulkoilutakin penkiltä kantoon. Tuskin sitä tulisin tarvitsemaan, mutta parempi katsoa kuin katua.

Haikun askel tuntui painavan päivän tarhassa riehumisen jälkeen ja mitä oli rautiaan lähes unensekainen olotila antanut ymmärtää laittaessani sitä valmiiksi. Sarah oli viimeksi käyny ruunan selässä ja ai perkele se likka on lyhyt. Sain kentälle päästyämme pidentää jalustinhihnoja varmaan kaksi metriä, etten itse istuisi satulassa polvet kiinni leuassa. Vaikka Isabellan mielestä se olisikin hyvä asia, että pystyis kunnolla keventämään esteen ylityksessä. Hehheh ja silleen. Kapusin satulaan ja Haiku vilkaisi mua vielä sivusilmällä, kuin sanoen että olihan ruunalla virtaa vielä kuin pienessä kylässä. Ainakin sellaisella tarmolla se kuitenkin eteenpäin lähti.

Alkukesän aurinko lämmitti yllättävän paljon ja sain ensimmäisen parin kierroksen jälkeen heittää takkini kentän laidalle. T-paitakelit olivat saapuneet ja kiitos siitä sille, kuka ikinään onkaan maailman (ja Suomen) kesän luonut. Talvi ja kerrospukeutuminen ei ole mun juttu eikä varmaan tule ikinä olemaankaan.

Haiku pärskäytti pari kertaa ja veti sitten syvään henkeä. Kohta tälläkin kaverilla alkaisi laidunkausi, mutta kyllä sinnekin muutamat kisat saattaa sekaan mahtua. Painoin pohkeeni ruunan kylkiin ja pyysin sitä nostamaan vähän tempoaan. Nyt jo tutuksi tullut ratsuni ja minä olimme löytäneet jollain tavalla yhteisen sävelen ja osasin pyytää ruunalta kunnollista suorittamista ensimmäisellä (tai toisella) yrittämällä. Ravi oli tasainen, kuten yleensä, mutta Haikun laukka oli se mistä eniten hevosessa pidin. Ja onneksi sen laukka onkin mukava istua. Olisi hieman kettumaista kisata lajissa, jossa se on pääaskellaji.

Pyörittelin ruunaa eri tempoissa uralla, sen sisällä ja ympyröillä taivuttaen sitä koko kropalla. Haiku tuntui olevan oikein rento ja suoritti pyydetyt asiat niin hyvin kuin pystyi. Jopa vähän paremmin kuin mitä pyysin. Hittolainen, en mä mihinkään automaattiponiin ollut lupautunut... Noh, eipähän mennyt puolta satulassa istutusta ajasta tappeluun siitä, kumpi vie ja kumpi vikisee.

Airpodi toisessa korvassa soitti Spotifysta jotain sekalaista listaa ja biisi vaihtui sopivasti vähän menevämpään kappaleeseen. Pyysin Haikulta tahallisesti vastalaukkaa, johon ruuna antoi oman protestinsa, kuitenkin tyytyen tahtooni ja antoi vasemman etusen viedä. Muutama kolmikaarinen ja isot pääty-ympyrät, kunnes vaihdoin pohkeitteni paikkaa ja annoin ruunan vaihtaa oikeaan laukkaan, jota se oli muutaman kerran yrittänyt jo tarjota. Taputin rautiasta kaulalle ja hymyilin varmaan ihan pellen näkösenä satulassa.

Koko ratsastuksen ajaksi olin onnistunut karistamaan mielestäni pois häät ja niiden tuoman stressin. Vasta loppuverkassa Auburnin maastoissa ajatus lipui takaisin pieneen mieleeni ja huokaisin lähes turhautuneena. Pitäis kyllä ihan tosissaan ottaa asia puheeks Patrickin kanssa. Vilkaisin sormusta vasemmassa nimettömässä. Samalla sekunnilla ajatus siitä, että toinen purkaisi kihlauksen ja peruisi häät omien ajatuksieni takia välähti mielessä. Ehkä pitäisin oman turpani kuitenkin kiinni. Perseestä olla people pleaser.

Jonathan R. 19.11.22 20:21

------- 19.11.2022
"Be... Our... Guest... Be our guest, put our service to the test...!" JBL:än nappikuulokkeet korvissa lähes hyppelehdin kohti tarhoja. Ensilumi oli satanut edellisenä yönä. En nauttinut. Edellisilta oli mennyt renkaiden vaihdon merkeissä ja muutaman tunnin kiroilun (sekä puolikkaan tupakka-askin) jälkeen kaikki neljä olivat vaihdettu, kiristetty ja ilmaa täynnä. Voi kumpa Suomessa olisi Espanjan ilmasto. Turha toivo.

Edellisten viikkojen aikana olin pakottanu aviomieheni (kuulostaapa oudolta), Patun, katsomaan lähes jokaisen alkuperäisen Disneyn elokuvan sekä live action-versiot niistä, joista se on ilmestynyt. Kiitos Disney+ app. Viimeisimpänä oli The Beauty and the Beast. Siitä syystä Ewan McGregorin ääni pyöri päässä yhdessä Luke Evansin ja Josh Gaddin kanssa. Elokuvan loppupuolella olin tullut siihen tulokseen, että Dan Stevensin näyttelemä Beast oli kunnon Daddy. Ihmisprinssi näytti kusipäältä.

Haiku kyttäili mua tarhan kauimmaisesta päästä ja aika vastahakoisen oloisesti lähti mua kohti.
"You're alone and you're scared, but the banquet's all prepared". Ruuna mulkaisia mua epäuskoisena ja nauraen taputtelin sen kaulaa. "Älä tuomitse. Olisitpa nähny Moulin Rougen", jatkoin.

Edelliset kolmet treenit ruunan kanssa olivat olleet rääkkiä molemmille. Harjoituslistalla oli molemmille (=mulle) hankalat ja treeniä vaativat jutut. Haiku onnistui omassa osassaan joka kerralla lähes maailman mestarin tavoin. Samaa uljas ratsuni tuskin olisi sanonut mun menosta. (We don't talk about Bruno. Insert vink-emoji here.) Tänään olisi vuorossa erilaisena aktiviteettina ilman satulaa -maasto.

Talutin ruunan tallin lämpöön, suojaan kylmältä ilmalta Christina Aguileran säestämänä.
"Ugh... Mulanin uus versio paska, tää biisi banger", selitin ruunalle irroittaessa riimua sen omassa karsinassa. Harjapakki valmiina karsinan ulkopuolella ja suitset koukussa. Haiku vilkaisi mua taas "kulmiensa" alta ja hörähti tuomitsevasti. "Sinäkin Brutukseni", sanoin ruunalle. Poimiessani harjaa pakista, tallin valot heijastuivat vasemmassa nimettömässä sormessa olevasta sormuksesta. Vieläkään en ollut tottunut siihen. Vihkimisestä oli jo aikaa (ja silti Sarah oli salty, ettei järkätty 500 hengen juhlia) ja sormus oli ollut mulla jo ennen itse pääpäivää. Silti... Kai siihen kohtapuoliin tottuis.

"I'm never gonna catch my breath, say goodbye to those who knew me, why was I a fool in school for cutting gym?", jatkoin hoilottamista olemattomalla lauluäänelläni. Haiku oli selkeästi saamassa tarpeekseen, kun edes heinäkasa ei meinannut pitää ruunaa karsinan seinien sisäpuolella. "Kestä se, kohta oot kuitenkin Eerikan luona ja jäät ikävöimään mun quote unquote laulua."

Lyyli jäisi Eerikan luo vielä X ajaksi kilpailemaan oikeissa kisoissa oikean ammattilaisen kanssa ja keräämään kokemusta. Viimeisen vuoden aikana olin joutunut myös miettimään Lyylin tulevaisuutta. Jokaisen Eerikan kanssa käydyn puhelun jälkeen olin jääny miettimään mikä olis Lyylille parasta. Haiku alkoi hiljalleen olemaan siinä iässä, että Eerika olisi uuden, nuoremman kilpahevosen tarpeessa ja rivien välistä olin kuulevinani tiedustelua Lyylin ostamisesta. Taikka vaihtamisesta Haikuun välirahan vaihtaessa omistajaa. Mutta... Lyyli on mun bebe. Enkä vois kuvitella luopuvani siitä. Mutta faktahan se on, että Eerikan kaltanen ammatikseen esteitä ylittävä nainen vois antaa Lyylille enemmän ja tuoda sen täyden potentiaalin esille.

Kaiken tän myllertäessä mun päässä (yhdessä Frozenin Show Yourselfen kanssa) heitin fleeceloimen ruunan selkään, suitset päähän ja lähdin johdattamaan rautiasta ulos tallista.

Sponsored content

Haikun päiväkirja

Haikun päiväkirja

Haiku WD

Vs: Haikun päiväkirja

Vs: Haikun päiväkirja

Vs: Haikun päiväkirja

Vs: Haikun päiväkirja

Vs: Haikun päiväkirja

Vs: Haikun päiväkirja

Vs: Haikun päiväkirja