8 osumaa on löytynyt haulle 0

Cocon päiväkirja

3.12.2018  |  K u p l i i

Cocon harja on vieläkin kevyellä laineella napakoiden lettien jäljiltä. Setvin sormin siitä olemattomat takut ja silittelen hitaasti tamman kaulaa. Teki mieli vaatimattomasti ajatella, että enemmän kuin saavuttamamme toinen sija, merkitsi se miten hyvältä eilinen rata oli tuntunut ja kuinka pääasia oli että ylitimme itsemme. Se olisi kuitenkin ollut pelkkää höpötystä sillä olin ratketa riemusta saatuamme Cocon kanssa ruusukkeen ja vielä voitettuamme Lefan, Amandan sirkushevosen, kanssa Vaativan B:n. Olimme kaiken kukkuraksi vielä kiilanneet parilla sadasosalla prosenteissa Amandan ohi ja olin ollut siitä niin iloisessa hämmennyspöllyssä, että skumppa ja flirtti oli virrannut Julian kanssa lyhyillä jatkoilla loungessa ("Amandan tuntien sen hevosiin on kyllä joku naamaraja. Ne toimii loisteliaasti, kun tietää näyttävänsä ratsukkona hyvältä!").

Tummanruunikko tammani ei tästä ilosta ymmärrä, mutta kyllä se minun hyväntuulisuuteni aistii ja nautiskelee saamistaan runsaista rapsutuksista. Sitä odotellessa kun pääsisimme Cocon kanssa sijoittumaan vaativissa luokissa. Se alkoi tuntua nyt ihan mahdolliselta vaikka viime aikojen kangertelu oli välillä suistanut minut melkein järjiltäni. Suukotan Cocon tähtipäätä ja napsautan liinan riimuun kiinni. Olin käynyt varmistamassa, että maneesi oli tyhjä, saisi Coco pitkästä aikaa juosta irti, oli ansainnut sen eilisen jälkeen.

Coco pöhisee maneesissa korvat tötteröllä kaiken arabiverensä täydeltä ja pinkaisee pian irtipäästyään kipakkaa pukkilaukkaa maneesin poikki. Eilen se oli ollut niin siivosti, että taisi tammalla olla salainen kilparatsun vietti keskittyä tosipaikan tullen. Itsehän olin ollut varma, että kolmen hevosen kanssa unohtaisin pitkin päivää ketä niistä minun piti olla viemässä mihinkin ja ratsastaisin varmasti radalle väärällä hevosella. Onneksi enkeli nimeltä Adelina oli ottanut Lefan hellään huomaansa ja kiittelimme Lefan uutta hoitajaa Sarahin kanssa vuolaasti. Apukädet olivat pudottaneet stressileveleitä huomattavasti.

Vihellän ja maneesin hiekkaa nuuhkimaan jäänyt Coco höristää korviaan suuntaani. Odotan hetken ja vihellän uudestaan. Tamma kääntyy verkkaisesti ja kävelee vähän lähemmäs. ”No melkein tulit, hienosti”, sanon sille käveltyäni vastaan. Pörrötän ruunikon otsatukkaa sen kaivaessa taskujani herkkujen toivossa. ”Ei oo muru nyt mukana mitään. Kävelläänhän vielä.”

Tältä vuodelta kilpailuharjoitukset Cocon kanssa olivat purkissa. Ensi vuonna laajentaisimme reviiriä Auburnin ulkopuolelle ja lisäisimme panoksia. Silmäilen pitkässä liinassa vierelläni kävelevää tammaa. Se oli saanut kivan tasaisesti lihasta, mutta voimatreenin lisääminen ei tekisi pahaa. Pitäisi poistua yksinäinen susi -vyöhykkeeltäni ja hankkia maastoiluseuraa mäkitreeneihin. Välillä harmitti ettei Coco yksin maastoillessa ollut mikään ihanteellinen seuralainen.

Tähtipää pysähtyy tuijottamaan avautuvaa maneesin ovea. Nita taluttaa punarautiaan Armin kentän keskelle ja tervehtii meitä vähän ujosti hymyillen. Lamppu syttyy päässä kun katselen uraa kiertävää lempeäilmeistä tammaa, joka Nita pyynnöstä siirtyy täsmällisesti raviin.

”Hei Nita! Lähdetäänkö viikonloppuna maastoon?”, huikkaan.
”Joo, kyl se sopii.”
”Jee, mahtavaa! Coco tarttee just Armin kaltasta seuraa. Se ei varmaan vauhkoo vaikka tää riekkuiski jotain?”
”En usko. Tää oon maastossa ihan kymppi.”

Eli täydellinen mentori jokaista rasahdusta ja punaista postilaatikkoa karkuun loikkivalle tammalleni. Huikkaan Nitalle heipat ja käyn loimittamassa Cocon tarhaa varten. Ulkona vihmova sadekaan ei ollut teiniprinsessan lempiasioita ja välillä mietin, että Coco oli kyllä joiltain ominaisuuksiltaan kaikkea muuta kuin omalta hevoseltani toivoisin. Mahdottoman rakas ja taitava se kuitenkin oli puutteineen, ja niin nuori ettei tulevasta voinut vielä sanoa. Ehkä parin vuoden päästä se olisi yhtä kymppi maastohevonen kuin Armi. Juuri nyt, kun eilinen voittoskumppa tuntui yhä kuplivan aivojen mielihyväkeskuksessa, saatoin uskoa mihin tahansa.

Lefan päiväkirja

Tuijotin skumppalasi kädessäni Lefan ovessa koristavia sinivalkoisia ruusukkeita. Oli hirveän outoa ajatella, että en ollut laittanut sitä edes kuntoon, ratsastanut vain ja mennyt vielä voittamaan. Helpon A:n.
Miten hoitajatytöstä oli tullut niin vain ratsastajatyttö.

"Hei jätkä, sä olit tänään ihan super hieno", kerroin oven ääressä seisovalle ruunalle. Vilkaisin ympärilleni, laskin lasin karsinan eteen ja avasin oven hiljaa. Pujahdin Lefan karsinaan ja ojensin sille porkkanan kädestäni. Ilmeisesti kilpailupäivän tohina oli saanut sen sen verran rauhoittumaan, etten pelännyt ihan kamalasti varpaideni puolesta.
"Hirvittävän taitava", kuiskasin ja rapsutin ruunan kaulaa hymyillen.

Muistelin sitä, kuinka alkutervehdykseen tulo oli ollut kamalan kiemurtelevainen ja sormieni sisällä olevat ohjat kireällä. Lefa oli pysähtynyt vinoon tuomareista katsottuna ja olin ollut melko varma, että pelimme oli menetetty jo ennen, kun se oli ehtinyt alkaa.
Jokin mussa, varmaan se päätään nosteleva ratsastajatyttö, oli kuitenkin sisuuntunut ja heittänyt ennakkoluulot roskiin. Muistin vieläkin elävästi, kuinka Lefa oli ryhdistäytynyt, fyysisesti oikein noussut korkeammaksi ja kaartanut niskansa oikein pyöreäksi. Se oli ollut ihan pienillä eleillä ratsastettava ja jokaisen siirtymisen kohdalla toiminut kuin unelma. Mun oli tarvinnut vain ajatella ja Lefa oli toiminut. En tiennyt olinko ikinä kokenut mitään sellaista tunnetta.

Muistin, kuinka raviaskeleet tuntuivat nostavan mut kattoa kohden, kuinka olin vieläkin valmennuksesta kipeytyneillä vatsalihaksillani pitänyt itseni lähellä satulaa ja jalat hevosen ympärillä. Miten lopputervehdystä lähestyttäessä mä olin huomannut miten luotisuorana Lefa kulki ja pysähtyi, kun hengitin vain ulos.

"Hyvät naiset ja herrat, Leafocean Zei, jolta tämän tapaista suoritusta on odotettu koko sen ratsu-uran ajan", Amanda oli kuuluttanut ja saanut korvani helahtamaan punaiseksi. Olin ratsastanut jännittyneenä pois areenalta, kun nainen oli kertonut meidän prosentit.
"Sarah Reyes - Leafocean Zei kärkeen prosenteilla 74,808."

Muistan miten mun sydän oli melkein pysähtynyt silloin. Seitsemänkymmentäneljä ja risat. Ne oli parhaat prosentit, mitä olin ikinä saanut ja vielä Helposta A:sta.
"Huippua! Se oli tosi tyylikäs suoritus", Tilda oli virnuillut jostain katsomosta ja olin katsonut naista järkyttyneenä.

Sitten oli koittanut palkintojen jako, kun olin ensin käynyt noukkimassa luokan huonoimmat prosentit Effin kanssa. Tammalla oli ollut todella huono päivä tänään ja ilman Lefan kanssa saatua voittoa Amanda olisi varmasti käynyt haukkumassa mut maan rakoon.
Sydämeni oli hakannut tuhatta ja sataa, kun olin seissyt valokeilassa kaikkien katsojien edessä ja ottanut vastaan sinivalkoisen ruusukkeen. Miten Lefa oli laukannut valtavan kokoisilla askeleilla palkintojen jaon jälkeen kunniakierroksella. Miten olin luovuttaessani hevosen sen hoitajalle, Adelinalle, toivonut, että Tildakin pärjäisi sen kanssa seuraavassa luokassa hyvin.
Ja niinhän ne oli pärjänneetkin, voittaneet senkin, vaikka Amanda oli ratsastanut uudella orillaan lähes samoilla prosenteilla.

Henkäisin syvään ja ojensin vielä yhden porkkanan Lefalle, se söi juureksen enempää miettimättä ja näytti niin välinpitämättömältä. Hymyilin ja hiivin ulos karsinasta. Toivoin, että saisin vielä tämän jälkeenkin kavuta ruunan selkään, vaikka kilpailu-uramme saattoikin jäädä tähän.
Nostin lasin lattialta ja päätin käydä vielä moikkaamassa Effiä. Matkalla noukin taskustani taitellun paperin, jossa oli Lefan ja mun pisteet kouluradalta. Me oltiin saatu kymppejäkin sinne. Hymyillen kävelin tammatalliin, jossa mielialani laski jonkin verran Effin nähtyäni. Ei ollut helppoa olla sellaisen tamman vuokraaja, jonka tunne-elämä oli yhtä vuoristorataa. Tiesin kuitenkin, etten vaihtaisi edes niitä huonoja päiviä mistään hinnasta.

"Hei muru", tervehdin tammaa ja ojensin sille myös porkkanaa.
"Ensi kerralla sitten paremmin", totesin ja pujahdin rapsuttamaan ruunikkoa sen karsinaan. Sitten, kun yskivät katsojat eivät enää järkyttäisi herkän tamman sielua.

Grannin päiväkirja

1. Sirpaleista ja silmäteristä
1. joulukuuta 2018. #loppuhuipennus #jusmus

Mä olin kaatunut, ja kova maa oli ottanut mut jäisenä vastaan. Siinä murtui luu ja samalla murtui jotakin muuta. Mun suunnitelmat loppuvuodelle menivät kertaheitolla säpäleiksi, ja niitä sirpaleita mä sitten rupesin raapimaan kasaan. Piti saada liimattua kokoon järkevä uusi suunnitelma kahdelle hevoselle. Sitten piti oppia elämään sen kanssa, ettei se suunnitelma ollut samanlainen kuin alkuperäinen. Etten mä pystynyt itse toteuttamaan mitään. Mun tehtävä olisi katsella vierestä, kun muut ihmiset ratsastaisivat todeksi mun omat tavoitteeni. Omaksi yllätyksekseni mä jouduin nieleskelemään karvasta ja kitkerää katkeruutta sitä ajatellessani.

Ensimmäinen huolenaihe oli Trina, jonka omistajalle mun oli ollut tarkoitus olla avuksi. Pitäisikö se lähettää takaisin nyt, kun se oli ihan vastikään tullut? Yhteistyö sen kanssa oli alkanut niin hirvittävän hyvin, että harmitti. Mä olin vihdoin saanut sellaisen hevosen, jonka kanssa voisin onnistua ja oppia taas luottamaan itseeni.

Apu löytyi yllättävältä taholta. Mun sisareni Vilhelmina ei ollut ratsastanut vuosikausiin aktiivisesti, tai siis ei juuri lainkaan, mutta Trinasta kuullessaan se innostui.
“Mutta sulla on lapset ja työt ja onhan tänne matkaa ja miten sä oikein ehdit?” kyselin huultani pureskellen, kun Vilhelmina soitti mulle. Mietin myös, vieläkö Vilhelmina osaisi, mutta sitä en iljennyt sanoa ääneen.
“Järjestelykysymyksiä”, Vilhelmina sanoi, niin kuin se olisi ollut ihan itsestäänselvää.
Jätin huomauttamatta, että eipä se ollut aikoihin järjestellyt asioitaan niin, että olisi ehtinyt tallille. Miksi nyt?
“Kuule, Josefina”, se sanoi lempeän kuuloisena aivan kuin olisi kuullut, mitä mä ajattelin. “Mä haluan olla sulle avuksi. Ota apu vastaan.”

Sitten se osoitti olevansa myös realisti:
“Tietenkään mä en pysty pitämään sitä missään huippuvireessä, enkä mä aio hypätä sillä mitään julmetunkokoisia esteitä, mutta kyllä mä osaan hevosen liikkeellä pitää. Sehän on aika kiltti hevonen? Ja sitten komennetaan Alexander hyppäämään sillä joskus, ja onhan sulla kykeneväisiä tuttavia. Poikaystäväkin.”

No, Vilhelmina sitten kävisi ratsastamassa Trinalla minkä kerkeäisi. Heidi, jonka tallissa hevonen asui, auttaisi. Rasmukseltakin liikenisi varmaan joskus aikaa ratsastaa Trina samalla, kun se kävisi hoitamassa Easyn.

Grannin ympärillä olikin onneksi jonkin sortin tiimi. Kuullessaan, miten mun kävi, Verneri lupasi auttaa minkä pystyisi, ja samassa tallissa oli muitakin kyvykkäitä ratsastajia, niin hän muistutti. Heidi oli jo aiemmin vakuutellut, että jos hän suinkin ehtisi, kyllä hän Granninkin kanssa avittaisi. Se uusi Jesse Arokin oli kaiketi ihan kelpo kenttäratsastaja, joka varmaan pysyisi Grannin selässä, jos ikinä uskaltaisin pyytää siltä apua. Mun kämppikseni Aliisa tarjoutui viemään tammaa maastoon, ja mä en epäillyt hetkeäkään, etteikö se olisi riittävän peloton siihen hommaan. Olisi ollut vähän ilkeää uumoilla, ettei Aliisa ehkä ollut tarpeeksi järkevä pelätäkseen, mutta… no. Niin.

Mä viivasin kalenteristani surkeana yli Kalla CUPin viimeisen osakilpailun. Olin haaveillut, että hyppäisin siellä Grannin metrin lisäksi myös yhden isomman luokan Trinalla. Nyt kumpikaan startti ei toteutuisi.

Halusin silti, että Granni pääsisi kilpailemaan.

Siispä käännyin mun poikaystäväni puoleen. Mikä tuuri, että se sattui olemaan taitava esteratsastaja, joka vieläpä piti kilpailemisesta. Tietysti se lupasi startata Grannilla, ja mä hymyilin kauniisti kiitokseksi. Vielä silloin se hymy oli aito eikä tippaakaan teennäinen, mutta vähän myöhemmin mä kuitenkin huomasin tuntevani toisin. Nökötin silloin Rasmuksen kainalossa katselemassa leffaa ja oikeastaan vähän toivoin, että olisinkin yksin. Huultani pureskellen mä nimittäin ajattelin pahoja asioita omasta poikaystävästäni. Tai en niinkään tyypistä itsestään, koska hänestä pidin niin kamalan paljon ettei siinä ollut enää mitään järkeä.

Pikkumaisesti mä pallottelin silti mielessäni ajatusta, että mitä jos Rasmus veisi voiton Kalla CUPissa. Se oli kuitenkin aika lähellä mua. Meidän välissä oli vain Matilda Tammilehto, ja se voisi aivan hyvin kiilata Grannia nuoremmalla hevosellaan tai lainakonkareillaan voittoon. Niin voisi Rasmuskin, jonkun omansa tai mun hevoseni avulla nyt, kun mä en itse voinut edes osallistua.

Reilu voitto olisi helpompi hyväksyä.

Nyt teki mieli vetää Granni Rasmukselta takaisin, vaikka miten niin takaisin, kun en sitä itselleni voisi ottaa kilpailtavaksi kuitenkaan?

Tunsin oloni ihan hirveäksi ihmiseksi, kun annoin mokoman typerän kilpailun mustata mun mieleni niin. Minä, Josefina Rosengård, joka olin koko ikäni toivonut, ettei mun tarvitsisi kilpailla! Mitä mä yhden osakilpailun perään porusin? Rankingpisteiden? Mä en ollut koskaan havitellut mitään voittoa maailmassa niin kovasti, että olisin tuntenut tällaista kipua siitä, etten voinut osallistua.

Nyt musta kuitenkin tuntui, että tämän voiton mä tarvitsin. Miten valtavan kiven se vierittäisi mun sydämeltä! Minkä raskaan paineen se nostaisi hartioilta! En mä toivonut voittoa itseni takia, vaan mun perheen. Mulla oli niin valtava tarve näyttää niille, että mä pystyin johonkin, eikä mulla ollut kovinkaan montaa keinoa pärjäämisen osoittamiseen. Jokin iso voitto antaisi mulle taas oikeuden hengittää vapaammin. Ehkä sellainen toisi mulle jopa rahtusen kaivattua itseluottamusta. Ennen kaikkea mulla kuitenkin olisi jotakin millä todistaa äidille, etten mä ollut vain haihatellut ja kömmähdellyt mokasta toiseen koko tätä aikaa. Mä olin saanut aikaiseksi jotakin.

Yhtäkkiä Rasmus rutisti mua kevyesti. Jotenkin mystisesti se osasi tehdä sen juuri silloin, kun mun jo valmiiksi vähän mustunut mielialani oli vaarassa sukeltaa jyrkkään syöksyyn yhä valottomampia syvyyksiä kohden.

Mä käänsin katseeni ruudusta siihen, ja nyt mä ihan oikeasti katsoin, enkä vaan pidellyt silmiäni aseteltuna tiettyyn suuntaan.

Rasmus Alsila oli kamalan suloinen ja komea. Se piteli mua kainalossaan ja suukotti välillä mun otsaa. Rasmus oli monella tapaa parempi ihminen kuin mä, ajattelin silloin syyllisyydentuntoisena. Se oli luvannut auttaa mua. Sen oma tamma oli rampa, ja vihoitteliko se mulle siitä, että mun oli terve?

Mulla ei ollut mitään oikeutta olla katkera siitä, että Rasmus sai ratsastaa. Mä sain olla pettynyt, kun en itse voinut, mutta Rasmukselle mun pitäisi toivoa pelkkää hyvää. Niin mä toivoinkin. Mä toivoin, että se onnistuisi. Enemmän mä toivoin sen voittavan kuin kenenkään muun. Hymyilin poikaystävälleni, joka keskittyi juuri parhaillaan meidän katsomamme elokuvan tapahtumiin (joista mulla itselläni ei ollut enää minkäänlaista käsitystä), ja muiskautin pusun hänen poskelleen.

Mä arvioin, ettei mun tarvinnut kantaa kovin raskasta huonoa omatuntoa ohikiitävästä katkeruuden hetkestäni. Tunsin silti vähän, ja yritin olla oikein erityisen hyvä tyttöystävä hyvittääkseni nuivat ajatukseni. Hieman vaivaa näkemällä mä sain myös pidettyä tympeät ajatukset poissa mielestäni. Kun mä istuin katselemassa Rasmuksen ja Grannin rataharjoituksia viimeisten osakilpailuiden alla, mä onnistuin jopa tuntemaan valtavaa ylpeyttä niistä molemmista. Nuoresta hevosesta, jonka mä olin kouluttanut ja joka nyt hyppäsi niin pätevän näköisenä toisen ratsastajan alla, ja siitä ratsastajasta.

Niin, siitä tyypistä, jota mä sain käsittämättömän onnellisena kutsua poikaystäväkseni. Se näytti päämäärätietoiselta ohjatessaan Grannin päädyn ympäri ja sieltä kohti suhteutettua linjaa. Helpon näköisesti se sai suuren tamman leiskauttamaan yli ensimmäisestä esteestä, ja nopealla pidätteellä se varmisti, ettei esteiden välimatka loppuisi heiltä kesken.

Hitto että se oli hyvä. Vilusta huolimatta muhun iskostui väräjävä mutta tunnistettavan selkeä lämmin tunne. Mä saisin kannustaa kahta senhetkisen elämäni tärkeintä, ja mä aioin tehdä sen hyvin.

Siispä mä tein kaikkeni ollakseni avuksi, kun kisapäivä koitti. Rasmuksella oli kolme hevosta, ja arvelin, että voisin tehdä itseni hyödylliseksi.

Kävi kuitenkin ilmi, ettei Rasmus tarvinnutkaan mua niin paljon kuin mä olisin toivonut.

“Sasun omistaja lupasi hoitaa sen”, kisa-asuunsa pukeutunut mies aloitti. “Ja nyt kun Aliisa auttaa Grannin kanssa, mä varmaan pärjään ihan hyvin. Sähän voit sitten vaan katsella kisoja.”

Ja Rasmus hymyili kiltisti, eikä mulla ollut oikeutta sellaiseen, mutta mun teki mieli tökkäistä sitä jääpuikolla silmään.

Pelästyin tietysti omaa reaktiotani. Hämilläni ja äkillistä ärsyyntymistäni siloitellen mä tein niin kuin mun poikaystäväni oli kehottanut ja kiipesin katsomoon ihan vain katselemaan. Asetin itseni hyödyttömän sivustaseuraajan rooliin ja ihmettelin, mitä kummaa oli juuri tapahtunut. Mistä mun voimakkaan pisteliäs tunnekokemukseni oikein oli kummunnut? Vielä enemmän mä säikähdin sitten, kun tajusin hymähtäväni ivansävyttämästi, kun mun isoveljeni Alexander pudotti puomin ensimmäisessä startissaan.

Jäinen tuntemus pesiytyi jonnekin aivan juuri mun palleani tuntumaan.

Musta oli tainnut tulla katkera ja kitkerä.

Mä en pitänyt niistä tunteista lainkaan. Ne eivät kuitenkaan kysyneet multa lupaa, vaan aaltoilivat omaehtoisesti pintaan ja piiloon ja takaisin pintaan. Saisinko mä ne taltutettua, vai särkisivätkö ne mun hyväntahtoisen ytimeni?

I have to save a rum | Inna Paakkanen

Nykyhetki.

Alexander Rosengårdin kasvoilla saattaa havaita hienoisia väsymyksen merkkejä, jotka saavat Innan siristelemään silmiään. Inna on päättänyt uskoa hevosensa Alexanderin käsiin, ja on kohtalaisen uskomatonta, että mokoma hurri kiittää luottamuksesta saapumalla paikalle krapulaisen näköisenä.

Vaan mistäpä Alexanderista oikeastaan tietää. Silmien tummista varjoista huolimatta miehessä on jotakin freesiyttä, eivätkä hänen kätensä tärise lainkaan. Kai ne edes vähän tutisivat, jos edellisiltana olisi todella otettu tärpättiä maksan täydeltä?

”Et sitten ratsasta miten sattuu”, Inna huomauttaa varmemmaksi vakuudeksi ja roikkuu vastaan, kun keveärakenteinen miesratsastaja kapuaa suuren kimon ruunan satulaan.
”Relax. Ratsastan aina hyvin. Se ei kyllä pelasta tilannetta, jos hevonen on paska.”
”Mun hevonen ei ole paska”, Inna inttää, ja häntä ärsyttää yhtäkkiä se, miten sopusuhtaiselta Alexander näyttää hänen oman hevosensa selässä.
”En mä suostuisi kokeilemaan sitä, jos olettaisin, että on”, Alexander toteaa raivostuttavan tyynesti, ja Inna miettii suunnilleen tuhannetta kertaa, että on ehkä parempi unohtaa koko tämä typerä päähänpisto.

Mutta kun se on pinttynyt niin syvälle mieleen.

1.10.2018, Rosengårdin kartano

Inna oli nähnyt aikaisemmin leirillä kuinka Rosengårdien poika, Alexander, oli pujahtanut hämärästi työntekijöiden asunnosta ulos. Pieni uteliaisuus kohosi Innan mieleen ja mikä olisikaan parempi tilanne tiedustella kuin kartanon kekkerit.
”Iltaa, Alexander”, Inna tervehti hymyillen miestä. ”Miten menee?”
”Mitäs tässä, mitäs tässä. Kelaa, että tää on tyyliin jännittävintä mitä mun elämässä on muutamaan kuukauteen tapahtunut."

Hitusen epäuskoisen naurahduksen annettuaan Inna jatkoi keskustelua. Tiedusteli jännittävistä tilanteista hevosrintamalla, kuten myös naisrintamalla. Keskustelussa oli leikkisää hyvänmielen flirttailua, joka ei erityisesti Innan suunnalta merkinnyt yhtään mitään. Toisin luuli Heidi Näyhö, joka kuuli Alexanderin sanat naisten henkilöllisyyksien salaamisesta. Voih, Inna olisi varmasti vaihtanut äänensävyään, jos olisi tiennyt mitä turhaa draamaa oli tiedossa.

Alexanderin koppavuus töiden suhteen taisi yllättää Innan, jonka takia hänen verenpaineensa hieman nousivat. Mikäli hänen pitäisi saada töitä haluamaltaan alalta, hän tekisi kaikkensa saadakseen jalkansa oven väliin. Ilmeisesti Alexander taas oletti kaiken tulevan hänen nenänsä eteen hopeatarjottimella.

Pienen hetken ajan Inna oli pyöritellyt päässään, että Alexander voisi olla Ransulle hyvä vaihtoehto kisaajaksi. Sopimuksen tarjoaminen olisi kuitenkin tässä tilanteessa kuin aikaisemmin mainittu hopeatarjotin.
“No, mutta Alexander, jos sua ei kiinnosta ilmainen työskentely, niin jätän edes tarjoamatta Ransua kisattavaks”, Inna sanoi miehelle. “Harmi sinänsä, mutta enköhän mä löydä sen selkään paljon paremmankin ratsastajan.”

Niine hyvineen ja vastausta odottamatta, Inna lähti pois keskustelusta.

Ai luuli Paakkanen Alexanderin kilpailevan toisien hevosia ilmaiseksi? Tuhahdettuaan, Alexander lähti liikkeelle ja matkalla kertoi siskolleen kuinka tämän jalomielinen ilmaispuuhastelu sai ihmiset luulemaan, että hänkin ratsastaisi muiden hevosia ilmaiseksi. Kaikkea sitä kanssa...

Inna pohtii Alexanderille soittamista

Ransu kiihdytti ennen estettä, hyppy oli kelvollinen. Este ei kuitenkaan ollut kahdeksaakymmentä senttiä korkeampi. Ei Inna mikään huippuesteratsastaja ollut. Joskus hän oli hypännyt metrineljääkymmentä Ransulla, mutta nykyisin Innan taidot olivat maksimissaan metrikympissä. Kenttä lätisi sateisen syksyn tuoman pohjan takia, eikä Inna edes uskaltanut hypätä korkeampaa. Ei naisen kenttä huonopohjainen ollut todellakaan, päinvastoin.

Uusi lähestyminen esteelle, Ransu sekoitti Innan avut ja otti ylimääräisen askeleen, puomi kolahti. Inna päästi tuskastuneen puuskahduksen ja hidasti Ransun raviin. Hän ei jaksanut laskeutua alas selästä nostamaan puomia. Sen sijaan Inna alkoi keventää ja löysäsi tuntumaa. Hanskalla peitetty käsi taputti täysin jo kimoutuneen ruunan kaulaa.

Innaa harmitti. Ransu oli vasta yhdeksänvuotias ja sillä oli energiaa suorittaa vaikeampiakin ratoja. Kuitenkaan sen omistajan rahkeet eivät juuri nyt riittäneet ruunan viemiseen huipputasolle. Pitäisi löytää ulkopuolinen ratsuttaja tai antaa ruuna ylläpitoon tai jotain.. Vanha ajatus putkahti hänen mieleensä kuin vaanien. Alexander Rosengård oli pätevä esteratsastaja. Se oli kilpaillut ulkomailla.

Vaikkakin herra Rosengård oli täysin täynnä itseään ja aiheuttanut erimielisyyksiä Innan parisuhteeseen. Siitä kaikesta huolimatta Inna ei vaan saanut mielestään, että mitäpä jos kuitenkin. Ehkä Inna voisi ainakin soittaa miehelle ja ehdottaa asiaa. Alexander voisi koeratsastaa Ransun, kokeilla jopa jossain pienemmissä kisoissa. He voisivat vasta sitten tehdä päätöksen.

”Ääh, helvetti”, Inna murahti omille ajatuksilleen ja siirsi Ransun loppukäynteihin.

Alexanderin puhelin soi ensimmäisen kerran

Alexander Rosengårdin yleismieliala oli jo viikkoja ollut turhautunut. Oli järjettömän tympeää olla vailla kunnon ratsuja ja vailla tallia, jonka nimissä startata. Omien vanhempien pihanperällä ratsastelu ei tuntunut miltään, kun oli jo päässyt kansainvälisen kilpaurheilun makuun. Alexander ei ollut vaatimaton ihminen, eikä hän tyytynyt osaansa kotimaassa nuoria hevosia kipparoivana harrastelijana. Alexander oli varma, että hänen paikkansa oli isommissa ympyröissä.

Kun Karla Falkencreutz soitti Alexanderille ja tarjosi työtä Markarydissä sijaitsevalta talliltaan, kilparatsastaja ei harkinnut kahdesti. Hän teki päätöksen yhdellä kertaa: matka johtaisi megarikkaan Falkencreutzin palvelukseen. Naisella oli maine hankalana työnantajana, mutta oliko Alexanderilla varaa rutista siitä? Olihan hän itsekin saavuttanut kyseenalaisen maineen työntekijänä, ja se oli jo vaikeuttanut hänen työllistymistään. Falkencreutzilla oli huippuhevosia, parasta mitä rahalla sai, ja sen seikan turvin Alexander tiesi kestävänsä oikuttelevan työnantajan. Ruotsi kutsui häntä.

Vernerin reaktio

Siitä tiesi varmasti, että Paakkasen keittiössä tehtiin ruokaan, kun kaksi karvaista koiraa istuivat hellan vieressä. Myös se tiedettiin, ettei Inna Paakkanen ollut hääppöinen kokki. Siksi kokkaamisen hoiti usein hänen poikaystävänsä, Verneri Kaajapuro. Entinen sotilas paistoi parasta aikaa kaksien ruskeiden silmien painostamana kanasuikaleita.

Samaan aikaan Inna nojaili rennosti saareketta vasten. Hänen piti pilkkoa kanasalaattia varten kurkkua ja tomaatteja, mutta oli ajatuksiensa myötä jäänyt katselemaan Vernerin selkää. Tummansinisen pitkähihaisen alla liikkui paistolastan liikkeiden mukaisesti lihakset.

Inna päästi huokaisun ja sipaisi nutturasta karanneen suortuvan korvan taakse. Hän oli pari tuntia sitten tullut aamuvuorosta ja vain vaihtanut rennommat vaatteet ylleen. Väsymyksen takia Inna oli ollut vain iloinen, Verkku oli saapunut kokkaamaan hänelle. Ilman miestä Inna eläisi varmasti pelkällä kaupan einesruoalla.

”Mä oon vähän miettinyt tota Ransua”, Inna aloitti.
”Ai? Mitäs siitä?” Verneri tiedusteli kääntämättä katsettaan kanoista.
Inna puri huultaan. ”Aattelin, että etsisin sille ulkopuolisen kisaajan”, Inna kertoi ja jatkoikin samaan hengenvetoon ennen kuin kerkeisi livistämään: ”Itse asiassa mä oon ajatellut Alexander Rosengårdia.”
Nimi tuli ilmoille hyvin varovaisella äänensävyllä.

Verneri lopetti kanojen kääntelemisen ja päästi huuliltaan tuhahduksen.
”Mitä toi nyt tarkotti?” Inna kysyi närkästyneenä.
”Ei mitään.”
”Sä tuhahdit.”

Launon kurkusta pääsi epätoivoinen itkunomainen äänähdys kananpalan toivossa. Koirasta välittämättä mies kääntyi ympäri katsomaan tyttöystäväänsä, joka ei ollut saanut edes puolikasta kurkkua pilkottua.
”En mä voi sulle sanella ketä sä palkkaat hevostas ratsastaan.”
”Mutta…?”

Mutta Verneri ei tajunnut miksi hitossa siihen nulikkaan piti olla yhteydessä. Varmasti Suomesta löytyisi joku muukin osaava ratsastaja kuin joku hiton Rosengård. Olisiko sillä kakaralla edes puhtaat jauhot pussissa?
”Se on sun asias”, Verneri vastasi närkästyneellä äänensävyllä.
”Kiva”, Inna murahti ja tarttui keittiöveitseen.

Alexanderin puhelin soi toisen kerran

“Rosengård.”
”Inna Paakkanen tässä moi.”
“Joo.”

Mikä siinä oli, ettei Alexander Rosengård kerta kaikkiaan vaivautunut olemaan Innalle miellyttävä keskustelukumppani? Tuhannetta kertaa Inna pohti, tulisiko mahdollisesta yhteistyöstä tyypin kanssa yhtikäs mitään. Alentuisiko mokoma kopea aatelisvesa edes harkitsemaan koko diiliä? Päättäväisenä Inna ryhtyi puhumaan. Hänhän ei antaisi Alexander “Ylimieli” Rosengårdille muuta mahdollisuutta kuin ymmärtää, että tämä oli hyvä sopimus.

“Toki voisin ottaa hevosesi. Olen kuitenkin lähdössä Ruotsiin töihin”, Alexander ilmoitti Innan monologin päätteeksi.

Hetkeksi se lannisti Innan. Sinne meni se ratsastaja! Verneri olisi tyytyväinen.

“Minulla on kuitenkin oikeus ottaa mukaan kaksi hevosta. Tranquille voisi olla toinen niistä, kun Naskia mun ei kannata vielä kuljettaa minnekään”, Alexander kertoi.

Ransuko Ruotsiin? Ulkomaille saakka. Olisihan siinä puolensa: naapurimaan kilpailukulttuuri oli valovuosia kotoista Suomea edellä. Kysymys kuului, saattoiko Inna luottaa Alexander Rosengårdiin niin paljon, että pakkaisi arvokkaan hevosensa tälle valmiiksi ja antaisi miehen viedä sen mukanaan meren tuolle puolen.

“Ota tai jätä.”
“Kokeillaan Kalla CUP:n viimeisessä osakilpailussa, miten teillä oikein sujuu”, Inna kuuli itsensä vastaavan. “Jos sä ratsastat päin helvettiä, mä en tasan anna hevostani sun mukaan naapuripitäjää kauemmas.”

Nykyhetki

Alexanderin ratsastus on rutiininomaista. Kokenut Ransu ei hätkähdä mitään, ei verryttelyssä eikä perusradalla. Kuuluttajankopissa kököttävä Inna mutristelee mietteliäänä huuliaan. Ehkäpä Ransu sitten toden totta lähtee Rosengårdin mukana vieraille maille. Uusinta vahvistaa asian. Yhdestä puomista huolimatta ratsukon tekeminen näyttää vaivattomalta, eikä Inna muista, milloin Ransu on viimeksi ollut niin tyyni ja tasainen hypätessään. Sitä paitsi Alexander ratsastaa toisella hevosellaan sijoille, joten kai mies jotakin osaa. Tai tietäähän sen. Ei tyyppi muuten olisi koskaan kilpaillut sillä tasolla kuin on.

Ammattitaidon arvostaminen ei kuitenkaan tee persoonasta pitämisestä yhtään helpompaa. Kun Inna kilpailuiden päätteeksi jälleen kohtaa Alexanderin, hän muistaa, miten mulkero se kaveri onkaan.

“Ilman sitä puomia olisitte ollu toisia”, Inna toteaa Alexanderille kädet ristittyinä.
“Monesko itse olisit sen kanssa ollut?” Alexander tiedustelee äänensävy silkkisenä ja harmaat silmät ylimielisempinä kuin ehkä kertaakaan aiemmin. “Kyllä tästä ammattilainen voi estehevosen tehdä.”
Inna pyöräyttää silmiään. “Ei se ollu negatiivinen kommentti. Vain toteamus”, hän tuhahtaa ja silmäilee heiniä rauhallisesti syövää ruunaansa. “Jos mä ite osaisin viedä sen eteenpäin, niin en mä olis sulle soittanu.”

Alexanderin hiuksenhienossa hymyssä on vaaran tuntua. Kylmät silmät ovat huvittuneet, Inna on siitä aivan varma.

“Niin. Toki olen otettu, että soitit ennemmin minulle kuin omalle mulkoilevalle miehentöllykällesi. Olen kuullut huhua, että sekin kilpailee esteillä.”

Alexander Rosengård on hetken hiljaa.

“Vaikka toki… kenttäratsastaja.” Äänensävy antaa täysin ilmi Alexanderin mielipiteen sellaisista joka lajin höylistä.
“Voi jumalauta”, Inna parahtaa. “Enemmin mä otan Verkun ylimääräisen ajan itelleni ja pidän sut lammen toisella puolella kiireisenä!”
“Kaikenlaisia kiireitä mulla onkin”, Alexander hymähtää ja antaa katseensa häilähtää pikkusiskonsa kämppiksen suuntaan. Olihan siinäkin yksi uusi tuttavuus. Alexanderia ei kaduta Aliisaan haksahtaminen, ei, vaikka aamu osoittautuikin kiusallisemmaksi kuin yhden yön hupakoiden kanssa yleensä.

Loppujen lopuksi Alexander Rosengårdilla on ollut mitä mainioin viikonloppu.

Zelian päiväkirja

Viimeisten osakilpailuiden kaikki kolme starttia olivat takana ja mun pää oli aika tyhjä mitä kisaamiseen tuli. Ensimmäisen radan jälkeinen turhautuneisuus oli pyyhkiytynyt hetkellisesti pois, kun mä olin saanut ratsastettua Lefalla kaksi ihan kohtuullista uusintaa. Erityisen tyytyväinen mä olin metrikahdenkymmenen starttiin, koska sillä mä olin todistanut itselleni, etteivät mun taidot olleet niin ruosteessa kuin olin pelännyt.

Uusi hoitajatyyppi oli ottanut Lefan hoitamisen kontolleen enkä ollut väittänyt vastaan. Zelia nökötti karsinassaan harja edelleen sykeröillä, talliloimi päällä ja toljotti mua vähän ihmeissään päiväheiniensä ääreltä. Olin jättänyt tamman karsinaan aika vauhdilla ja sen varusteet nököttivät edelleen suurimmilta osin karsinan edustalla.

Aloin purkaa Zelian harjaan väsäämiäni sykeröitä miettien, mikä tamman startissa oli mennyt pieleen. Ruunikko oli ollut vireä, muttei yhtä pakitusta lukuunottamatta ollut tehnyt verkassa mitään radikaalisti normaalista poikkeavaa. Radalla se ei sen sijaan ollut keskittynyt mihinkään ja oli kai ollut moukan tuuria, että me oltiin päästy edes ensimmäisen esteen yli.

Mä olin ollut hermostunut, sen mä myönsin heti. Hevosen omistaminen toi paineita, joita mun harteillani ei ollut koskaan aiemmin ollut. Kun kyseessä oli nuori hevonen, oli helppo vajota ajatukseen, että syy kaikkiin epäonnistumisiin istui satulassa. Mä väitin edelleen, että yhdeksänkymmentäprosenttisesti se istuikin, mutta se kymmenen prosenttia mietitytti. Oliko syksy ollut Zelialle liian rankka? Olinko mä vaatinut nuorelta liikaa?

Zelia tuhosi heiniään vähät välittämättä mun läsnäolostani. Katselin ruunikon siropiirteistä päätä ja päätin, että joulukuu olisi kevyempi. Me voitaisiin ottaa ihan muutamat treenit sileällä ja mahdollisesti hypätä, mutta muuten hyödyntäisin kaikki iltavuorot käyden valosan aikaan maastossa. Zelia saisi liikkua, mutta mä voisin ottaa mukaan enemmän maastakäsin työskentelyä.

Musta harja jäi kiharalle, kun survoin loputkin kuminauhat toppaliivini taskuun ja taputin tamman kaulaa. Zelian korvat pyörähtivät, mutta eivät painuneet luimuun tarjotessani tammalle leivänpalaa, joka oli jäänyt taskuuni aamupäivällä. Ruunikon pehmeä turpa hamusi herkun kämmeneltäni ja mä huoahdin syvään. Ehkä ensi kaudesta tulisi paitsi ehjempi, myös kauttaaltaan tasaisempi.

Effin päiväkirja

Tammatallin satulahuone saattoi näyttää sotkuiselta ulkopuolisen silmin. Sarah istui lapsekkaasti sotkun keskellä lattialla jalat ristissä ja hyräili korvanapeissa soivan Celine Dionin kappaleen mukaan. Naisella oli kädessään Effin kankisuitsien niskahihna, pyyhe ja satulasaippualla kyllästetty kostea sieni. Joku oli ripustanut satulahuoneen ikkunaan jouluvalot, joiden lämmin hehku täytti huoneen, pimeys oli juuri laskeutunut tallin pihaan.

Kun jokainen nahka oli puhdistettu pakkomielteisen huolellisesti, alkoi kierros alusta rasvan kanssa. Sarah piti huolen siitä, että käytti voidetta juuri sopivasti, jotta varuste kiiltäisi, mutta ei tuntuisi rasvaiselta kädessä. Kuolaimet nainen oli upottanut puhtaaseen vesisankoon likoamaan, vaikka ne olivatkin lähes uutta vastaavat.
Rasvauksen jälkeen alkoi kokoamisvaihe. Sarah aloitti otsapannasta, pujotti sen niskahihnaan paikalleen, sen jälkeen tuli turpahihnan vuoro. Latino tiesi tasan mihin reikiin varusteet kuuluivat, vaikka nahkaan ei ollut jäänyt juuri minkäänlaista kulumajälkeä. Kuolaimet oli helppo kuivauksen jälkeen kiinnittää oikein päin, nainen muisti kuinka oli nuorempana joutunut miettimään päänsä puhki miten päin kuolaimet piti laittaa. Kankisuitsien kanssa se oli ollut kaksi kertaa hankalampaa, mutta sitten jonain päivänä Sarah oli vain tiennyt.

Viimeisenä nainen kiinnitti ohjat sekä kankikuolaimiin, että nivelkuolaimiin. Tarkasteltuaan työnsä tulosta tarkasti, Sarah niputti suitset kauniisti ja nousi lattialta laittaakseen ne takaisin omalle paikalleen. Jännitys kutkutteli vatsanpohjassa, naista jännitti viikonlopun kilpailut todella paljon.
Sarah käveli Effin koulusatulan luokse ja irroitti siitä kaiken ylimääräisen niin, että jäljelle jäi pelkkä satulan runko. Nainen kävi satulan huolellisesti läpi saippuan kanssa, niin päälipuolen, kuin myös hevosta vasten tulevan puolen. Jokaisen sauman ja kolon Sarah tarkasti järjestelmällisesti.
Puhdistuksen jälkeen nainen rasvasi satulan takakaaren ulko-osan, etukaaren ulko-osan ja siiven takaosan, johon ratsastajan jalka ei asettunut. Rasvaa Sarah levitti myös siiven ja rungon välisiin osiin, mutta hevosen ja ratsastajan kosketuspinnat nainen jätti ilman rasvaa, sillä se vähentäisi kitkaa ja hankaloittaisi istumista, sekä lyhentäisi satulan käyttöikää.

Sarah pesi vielä jalustimet, niiden hihnat ja satulavyön. Nainen vaihtoi satulaan valmiiksi jo valkoisen koulusatulahuovan, johon oli kirjailtu Reyes ja jota koristi Auburnin kaunis logo. Hän huokaisi syvään ja toivoi, että kilpailut meinisivät sunnuntaina hyvin. Effi ei ollut ollut ihan parhaimmillaan keskiviikon treeneissä ja Sarah itse oli vieläkin hieman kipeänä istuntaharjotteista. Sarah myös mietti Effin tulevaa astutusta ja varsalomaa, miten hänen tulisi osata kouluttaa varsa hyvin käyttäytyväksi ja uudelle omistajalleen sopivaksi. Hän mietti millainen varsa Effistä ja Banskusta syntyisi, isot merkit sillä ainakin toivottavasti olisi ja kauniit askellajit.

Sarah otti porkkananpalan käteensä ja lähti satulahuoneesta ulos. Reitti Effin tarhalle oli tuttu, Sarah huhuili kirjavaa luokseen ja tamma askelsi jopa muutaman askeleen vastaan.
"Taitava tamma", Sarah kehui ja ojensi porkkanan ruunikolle. Saatuaan riimun ja narun hevosen päähän, Sarah jäi vielä hetkeksi paikoilleen ja silitti tamman kaulaa rauhallisin liikkein. Effi kuunteli edelleen ympäristöään tarkkaavaisena, mutta malttoi seistä paikoillaan ja vilkaisi hoitajaansa miettivän näköisenä. Sarah ei ottanut tamman luottamusta itsestäänselvyytenä, oli mennyt kauan rakentaa se tyhjästä ja tarvittiin vain pieni virheliike ja rakentamisen saisi aloittaa jälleen alusta. Effi oli tehty posliinista, vaikka se sisimmässään olikin kovin vahva ja hieno hevonen. Se vain itse taisi unohtaa sen toisinaan.

"Mennäänkö?" Sarah kysyi hiljaisella äänellä ja ratsukko lähti kävelemään porttia kohden lumen hiljentäessä heidän askeleensa vaimeaksi narahteluksi. Nainen ei vienyt hevosta talliin, vaan jatkoi kentälle ja ryhtyi kävelemään uraa pitkin taluttaen ruunikkoa perässään. Sarah pysähteli, kääntyi ja peruutti satunnaisesti, Effi seurasi tarkkaavaisena ja väisti alta, kun nainen peruutti kohden.

Puolen tunnin päästä Sarah käveli tammatalliin Effi perässään. Nainen vei tamman pesupaikalle ja riisui siltä ulko- ja sisäloimet päältä. Hän kasteli hevosen lämpimällä vedellä kauttaaltaan ja upotti ison sienen saippuaveteen. Sarah pesi jokaisen sentin hevosesta huolellisesti ja käytti kimoshampoota jouhiin sekä valkoisiin karvoihin. Nainen huuhteli Effin huolellisesti, suihkutti selvitysainetta häntäjouhiin ja kuivasi ylimääräiset vedet kumisen viilan kanssa pois. Sarah asetteli kaksi kuivatusloimea tamman selkään ja otti käteensä sakset. Nainen mittasi hännän tasan vuohisen pituuteen ja leikkasi ylimääräiset jouhet pois. Jokaisen kavion ruunurajan karvat Sarah siisti saksilla kavion linjan mukaisesti, myös jalan takaosasta vuohiskuopasta nainen leikkasi ylimääräiset karvat pois.
Sarah oli klippauksen yhteydessä viimeksi leikannut harjan oikean mittaiseksi, joten tänään se ei tarvinnut huoltotoimenpiteitä. Korvakarvoja Effille ei juurikaan kasvanut, joten myöskään niihin naisen ei tarvinnut koskea.

Loimien vaihdon yhteydessä Sarah tarkisti vielä kerran, että Effi näytti edustuskelpoiselta tämän vuoden viimeisiä osakilpailuita varten. Tamma kuopaisi kaviollaan turhautuneena ja sai Sarahin hymyilemään.
"Joo, joo, kyllä sä olet valmis", latino sanoi ja irroitti narut tamman riimusta. Nainen talutti hevosen sen karsinaan ja otti riimun pois Effin päästä. Hänen ei tarvinnut murehtia siitä, että toinen sotkisi itsensä, sillä se ei ollut puoliverisen tapaista.
"Hyvää yötä, kaunotar", Sarah kuiskasi tammalle ja rapsutti sitä hetken vielä sään kohdalta. Hymyillen latino sulki Effin karsinan oven ja ryhtyi siivoamaan jälkiään vielä ennen kotiin lähtöä.