Through the woods (on)

Mikään ei voinu olla parempaa ajanvietettä vapaapäivänä, ku harjailla rakasta ratsuaan kohti maastopolkuja. Ulkona oli aurinkoinen keli ja rapiat -5 asteetta pakkasta, mikä täydellinen yhdistelmä. Päivä paranisi vielä enemmän saadessani seuraa tyttöystävästäni, Matildasta. Suoraan sanoen, en kyl edelleenkään oo ihan 100% varma, ollaanko pari vai ei.

Harjailin Eelaa rauhalliseen tahtiin hoitopaikalla kun puhelimeen kilahti viesti.
Still mad.
Isabella edelleen kiukutteli mulle siitä kalliista pullosta. Ja kyllä, myönnän mokanneeni, mut mitäs pitää niitä kalliita pulloja samassa paikassa kun niitä halvempia!

Hain tamman varusteet valmiiksi hevosen luo, nyt enää oottelisin Matildan paikalle saapumista. Haukan sijaan Matilda nousisi Lefan satulaan. Olin tuonu Lefan valmiiks karsinaansa odottelemaan lilapään saapumista tallille.

Jonathanilla oli selvästi tarve järjestää mulle erilaisia aktiviteetteja: ensin mies oli vienyt mut syömään keskellä arkea ja nyt se oli ilmoittanut järjestäneensä mulle maastoreissun. Ja ratsun. Ilmeisesti Haukalla olisi siis vapaa.

Mut valtasi outo jännitys astuessani talliin, vaikka hulppea näkymä oli ehtinyt tulla jo jollain tapaa tutuksi. Tällä kertaa mä en kävellyt suoraan satulahuoneeseen hakemaan Haukan varusteita tai jäänyt notkumaan mustankirjavan karsinalle, vaan jatkoin matkaani etsiäkseni Jonathanin.

“Moi”, hymähdin jokseenkin rikostoverillisesti bongattuani tutun hahmon hoitopaikalta pesarin vierestä. Mun teki mieli kysyä ensimmäisenä, kenen hevosen mies oli mulle järjestänyt ja mistä se ylipäätään repi ideansa, mutta sen sijaan tyydyin vain hipaisemaan mua korvat uteliaasti pystyssä töllistelevän mustanruunikon turpaa.

Matilda oli ilmestyny lähes ku tyhjästä Eelan ja mun luo. Nainen sipas tamman turpaa ja näytti vähän levottomalta.
“Moi, onks kaikki ok ?” kysyin vähä huolestunu ilme kasvoilla. Harjasin ruunikon kylkeä ja telepatian avulla pahoittelin tammalle, etten ollu päässy sen kans touhuumaa läheskää nii paljoa, ku mitä mun olis pitänyt.

“Nii joo, sulle on sit Lefa” sanoin siirryttyäni tamman toiselle puolelle. “Se on vähän jännä tapaus. Jos pidät mua dramaattisena, oota vaan ku näät tän ruunikon” naurahdin katse tamman karvassa. Lisäsin vielä perään ruunan sijainnin tallin toisessa päässä ja toivoin Matun löytävän ruunan varusteet ja muut ilman suurempaa hakemista.

“On”, ähkäisin vähän kummastuneena Jonathanin kysymyksestä. Mitä mä nyt olin tehnyt? Näytinkö mä siltä, ettei mulla ollut kaikki ok? Hillitsin tuhahduksen, koska olihan se omalla tavallaan kivaa, että jotain ylipäätään kiinnosti.

Lefa. Mulla ei ollut mitään hajua, kuka oli Lefa tai kenen se oli. Mä en ollut käyttänyt aikaani opetellakseni Auburnin hevosten nimiä. Jonathanin kuvaus oli kuitenkin kuulostanut mielenkiintoiselta, joten mä harpoin miehen viittomaan suuntaan pieni odotus sisälläni kuplien.

Lefa oli Haukkaan verrattuna yliaktiivinen koiranpentu, joka kohahteli itsekseen pienimmästäkin rasahtelusta ja oli talloa mun varpaani kolme kertaa. Silti mulla oli oudon vapautunut olo varustaessani tuntematonta ratsua, jonka omisti nimikyltin mukaan Amanda. Millähän ilveellä Jonathan oli hommannut maastoratsuni?

“Valmis”, mumahdin Jonathanille palattuani käytävälle kypärä päässä, Lefa odottamassa valmiina karsinassa.

Matilda lähti etsimään ylvästä ratsuaan ja mä aloin miettii kauhuissani, mitä siitä tulee, ku ADHD-ruuna ja pomotteleva Eela on vierekkäin maastoreitillä. Shit. Miten Isabella ikinä suostu tähän?!

Varustin tamman ja laitoin itteni valmiiks. Olin just tarkistaa vielä satulavyötä tamman pullistelun jäljiltä, kun lilapää tuli ilmottamaan olevansa valmis. K then, let’s roll!
Otin Eelan tallustelemaan perääni ja seurattiin Matildaa ratsunsa kanssa maneesin päätyyn, jossa nousimme selkään.
“Ootko käyny Auburnin maastoissa ollenkaa ?” kysyin naiselta. Muistan ekaa kertaa kun ite meinasin eksyä ja lähtee väärään suuntaan. Tiet onneks on ns. teitä, jolloin ne näkyy Mapsissa ja takasin on yllättävän helppo löytää.

Eela lähti varmoin askelin kuin opastaen Lefaa matkaan ja pidin ohjia löysemmällä, kuitenkin saaden täyden kontrollin tilanteen sitä vaatiessa. Tamman kengissä olevat holkit iskeytyivät monen sadan kilon painon alla varmasti ja turvallisesti hennon jään peittämään pihan hiekkaan, kun suuntasimme vierekkäin kohti hajanaista metsää halkovaa tietä.

“Oon”, vastasin vähän loukkaantuneena siitä, millaisena uunona Jonathan mua oikein piti. Haukka oli asunut Auburnissa jo pari kuukautta ja olisi varmaan sekoamispisteessä, jos mä en olisi ottanut tehtäväkseni tutustua maastoihin jo ensimmäisten viikkojen aikana.
“Lotta lähti kerran mukaan, muutoin oon käyny yksin”, jatkoin hetken kuluttua.

Lefan askel oli reipas ja letkeä. Mulla meni hetki tottua ruunan matkaavoittavaan käyntiin, sillä Haukan kanssa kaikki oli alkuun hidasta. Toisaalta Haukan kanssa mä saatoin vain samoilla metsissä löysin ohjin, kun taas tämänpäiväiselle ratsulle mun ei tehnyt mieli antaa täysin vapaata ohjaa.

Hokit iskeytyivät tienpintaan äänekkäästi, kun Lefa otti pari sivuaskelta itsekseen puuskahdellen. Ilmeisesti lintu oli lehahtanut lentoon lähipuusta turhan yllättäen ja siihen saakka puhtaasti innokas ratsuni oli muuntautunut viulunkieleksi sekunnin sadasosissa. Mä en kuitenkaan välittänyt, vaan pysyin rentona enkä huomioinut ruunan höyryämistä liikaa. Tällaisiin ratsuihin mä olin nuorempana tottunut.

Sivusilmällä kattoen Lefa pärjäs Matildan kans oikein hyvin. Eela edelleen yritti pomotella sanattomasti ruunaa ja luimi sille alkumatkasta enemmän ku olin odottanu. Tamma silti keskitty enemmän itteensä ja siihen, mitä ympärillä tapahtu. Lefan säikäyttänyt lintu ei ollu saanu tammaa hetkahtamaankaan.

Hiljasuuden vallites tehtiin matkaa kohti risteystä, josta pääsis vähän pidemmälle lenkille, taikka vaihtoehtosesti lyhyemmälle. Katsoin Matildaa, joka kuitenkin kattomatta mua, päätti lähtee lyhyemmälle. Kohautin olkia naisen selän takana ja ohjasin Eelan toisen ruunikon perään.

Mä en tienny oliko se vaan mun mielestä, vai meidän molempien, hieman jopa ahdistavaa olla näin pitkään hiljasuudessa. Koska en keksiny mitään puhuttavaa tai ylipäätään sanottavaa, aloin viheltelemään.

Mä en ollut jutustelija ja olisi voinut luulla Jonathanin huomanneen sen. Miehen hiljaisesta viheltelystä saattoi kuitenkin päätellä toisin ja hetken mä mietin väkisinkin, mihin tilanteeseen olin taas ajautunut.

Mitä normaalit ihmiset keskustelivat maastoreissuilla? Mä olin aina keskittynyt hevosiin, kuten mä yleensäkin tallilla tein. Hevoset olivat helpompia, koska ne eivät tyrkyttäneet kysymyksiä tai vaatineet huomiota samalla tavalla - tai ainakaan Haukka ei vaatinut.

Mulle hiljaisuus oli luonnollista, koska mä olin tarkkailija. Mä seurasin ihmisiä ja vedin johtopäätöksiä niiden käyttäytymisestä ja elekielestä. Yleensä huonolla menestyksellä, koska loppujen lopuksi mä olin aina yksi iso kysymysmerkki. Jonathanin viheltelystä saattoi kuitenkin päätellä montakin asiaa, mutta päällimmäisenä sen, että ilmeisesti hiljaisuus kävi sen hermoille.

“Mistä sä haluat puhua?” hymähdin mieheen vilkaisematta, hymyillen samalla itsekseni.

Naisen yllättävä kysymys herätti mut jostain horroksen tyylisestä tilasta.
“Ei kai tässä mitään sen kummempaa oo...” Mussun mussun. Yritä Jonathan. Mä en halunnu alkaa ahistelee Matildaa mun ehkä vähän hyökkäävillä kysymyksillä taikka päätelmillä, joten mulla löi tyhjää. Mistä nainen halus puhuu? Oliks Matulla jotain muuta kiinnostuksenkohteita, ku vaa hevoset? Ja miks helvetissä en kysyny tota. Tyhmä.

“Sä et taida olla kovinkaa hali-ihmisiä julkisil paikoil ?” vasta ton kysyttyäni ajattelin, josko olis kuitenkin pitäny jatkaa sitä viheltelyy. Eela huomas mun hermostuneisuuden ja jännittymisen. Pari pään viskomista ja harha-askelta vasemmalle riitti. Jouduin vetää syvään henkee, ennen ku uskalsin antaa tammalle taas vähän lisää ohjaa.

Mun kulmat olivat kohonneet hetkeksi silkasta yllättyneisyydestä, kun Jonathan oli alkanut kaartelemaan. Mistä lähtien se oli toiminut niin? Missä olivat ne nyt-pistetään-Matilda-ahtaalle -kysymykset, joihin mä olin viime aikoina joutunut pakon edessä tottumaan?

Hali-ihmisiä. Tuhahdin termille huvittuneena: ai että mä en ollut hali-ihminen julkisilla paikoilla? Kas kummaa. Suurin osa kohtaamistani tallikolleegoista oli varmasti tehnyt saman johtopäätöksen ensikohtaamisella.
“En mä ole hali-ihminen yhtään missään”, vastasin totuudenmukaisesti, voimatta vastustaa kiusausta kääntyä vilkaisemaan Jonathania Lefan satulasta.
Ja sitten mä iskin miehelle silmää toivoen, ettei teko suistaisi sitä satulasta.

Vai ei ollu nainen halijatyyppiä. Silmän isku varmisti asian täydellisesti. Salaa kuitenki toivoin saada naiselta edes kosketuksen käsivarteen tai olkaan tämän saapuessa tallille. Päädyin siis puolittain hymyilemään naisen kommentille. Sen sijaan Eela hörähti kuuluvasti jollekin tien yli pinkovalle pupulle.

“Joo, sen oon huomannu” naurahin vaivaantuneena. Mä en varmaan ikinä tulis oppii Matildaa sillä tavalla, mitä mä halusin ja toivoin. Lilapää ei antanu itestään yhtään enempää irti, kun mitä oli pakko. Tai mitä nainen halusi kertoa. Voi olla, et seuraavaa historian tuntia taikka selvyyttä asiaan X saisin ootella vielä pitkään.
“Mut kaipa sun poikaystävä edes yhen pusun olis ansainnu tallissa” kokeilin ohuelta tuntuvaa jäätä ihan liian isolla ja painavalla oksalla.

Poikaystävä. Jonathanin sanat säväyttivät, koska niiden kuuleminen teki asioista todellisempia. Olinko mä - helvetti soikoon - aikuisten oikeasti parisuhteessa? Mä koin hetkellisen valaistumisen Lefan satulassa tullen siihen tulokseen, että kaikessa yliaktiivisuudessaan ruunassa oli selvästi terapiaratsun vikaa.

“Ehkä”, vastasin viipyillen. Mun suupieli alkoi nykiä taas, kun vain kuvittelinkin Jonathanin tuskaisen ilmeen. Miten tunteettomana se mua piti? Okei, mä olin ehkä onnistunut antamaan itsestäni vähän etäisen kuvan. Vähän. Mutta että pusu tallissa? Siinä oli hetkeksi sulattelemista.

Kaiken miettimisen keskellä muhun iski kuitenkin sellainen hassun kevyt tunne, jonka aiheuttajaksi oli hyvin nopeasti pääteltävissä Jonathan. Ehkä mun pitäisi oikeasti alkaa osoittaa miehelle huomiota (satunnaisia) tervehdyksiä enemmän, ettei se vaipuisi epätoivoon ja luovuttaisi mun suhteen.
“Ehkä kaks, jos saadaan tähän maastoiluun jotain äksöniä”, virnuilin katse hyväpohjaisessa tienpätkässä.

“Enough said !” kannustin tamman ravin kautta hallittuun laukkaan suoralla ja yllättävän tasaisella tien pätkällä. Matildan yllättävä huumori ja ilosuus oli tullu ihan puskista. Se oli saanu mun mielialan kohoomaan ja se näky selkeesti myös Eelassa. Tamma selkeesti oli tyytyväinen lilapään ehotukseen ottaa vähän enemmän vauhtia rautakenkiin.

Eelan tasanen ja rento laukka yhdistettynä kevyeeseen tuuleen sai mun silmät vetistää kuivasta ja kylmästä ilmasta. Hitto jos Matu luulee mun alkaneen vetistelee jostain syystä. Pätkän lopussa hidastin tamman vauhtia ja vilkasin taakseni Matildan ja Lefan suuntaan.

Jatkettiin matkaa rinta rinnan. Taas siinä samassa hiljasuudessa, mut nyt se ei tuntunu nii painostavalta. Ainakaan mun mielestä.
“Sori, jos oon välil vähä liia utelias tai sellane päällekäyvä kysymysten ja sellasten kans...” varovasti katoin naista kulmien alta. “Mut sen varmaa ootki huomannu” naurahin laskien katseen takasin Eelan jouhiin.

Lefa oli yrittänyt ottaa kipinää laukkapätkästä, mutta mä olin näyttänyt ruunalle rajat ja antanut sen fiilistellä sopivissa määrin. Tottumuksesta olin keventänyt istuntaa antaen ruunan selälle tilaa liikkua ja keskittynyt itse vain nauttimaan niistä metreistä, joiden aikana kuuli vain kavioiden tasaisen rummutuksen ja ratsun innokkaan puhinan.

Jonathan oli rentoutunut ja musta oli mukava huomata asia. Punapää loi muhun vähän varovaisen katseen suun avatessaan, mutta mä vain hymähdin itsekseni.
“Mmm-h, ei se mitään”, vastasin olkiani kohauttaen. Jos totta puhuttiin, olisi ollut vielä kauheampaa, että kyselyikäisen kysymystahtia lähentelevä Jonathan olisikin ollut täysi tuppisuu. Se vasta olisikin ollut kiusallista, jopa mun makuuni.

“Mä tarvitsen uuden hevosen”, puuskahdin täysin spontaanisti, kun Lefan keinautteleva käynti oli ajanut mut epätoivoon. En mä enää osaisi olla ilman hevosta, kun Kristiina hakisi Haukan takaisin kotiin ja jatkaisi orinsa kisauraa lapsen pyöräytettyään. Mä olin päässyt takaisin hevospiireihin, eikä mulla ollut enää mitään hinkua pois.

Matildan vastaus oli ihan liian neutraali, mitä olin toivonu naiselta. Se ei mitenkään muistuttanu sitä naista, joka oli todella reaktiivinen ja herkkä (ainakin tietyissä tilanteissa). Matu onneks vaihto puheenaihetta, kylläkin vähän hankalampaan, mitä olin kuvitellu.
“Eiks markkinoilla oo mitään ? Tai toista ylläpitäjää ettivää” kysyin puolittain keskittyneenä tamman höristelyyn ja pariin sivuaskeleeseen.

Tiesin Matun joutuvan luopumaan Haukasta, ajankohta oli mulle edellee vähän kysymysmerkki. Olin kuullu joskus jonku puhuvan kesästä, mut hieman ympäripyöree aikamääre ei sanonu mulle mitään.
“Jos et löydä mitään Kallasta, tai läheltä, meinaaks se et joudut muuttaa pois ?” en ollu tajunnu haikeutta mun äänessä, kun vasta lauseen loputtua. Miks mä olin näin avonaine kirja naisen kans? Ylipäätää vähä kaikkie kans…

“Ei mitään järkevää”, huoahdin vastaukseksi. Mä selasin myyntipalstat läpi päivittäin, mutta tähän mennessä olin viitsinyt ottaa yhteyttä vasta yhden hevosen omistajaan. Sekin keskustelu oli loppunut lyhyeen omistajan lipsautettua jännevaivoista, jotka olivat unohtuneet myynti-ilmoituksesta.

“Kyllä mä ostan seuraavan omaksi”, totesin hetken mietittyäni. Vaikka kaikki oli sujunut Haukan suhteen hyvin Kristiinan kanssa, en mä jaksanut toista hanhiemoa viestittelemään joka viikko. Saatika elää siinä tunteessa, että jokainen treeni vei vain lähemmäs sitä hetkeä, kun sulta vietäisiin hevonen alta. Se oli raastavaa ja aika hemmetin epämotivoivaa, vaikka toisaalta nimenomaan Haukan ylläpitosopimus oli palauttanut kipinän hevosiin vuosien tauon jälkeen.

Mun katse kääntyi vaistomaisesti Jonathaniin viimeisen kysymyksen myötä. Muuttaa pois Kallasta?
“Kävihän se mielessä”, myönsin vastahakoisesti. “Mutta kolmas muutto vuoden sisään ei hirveästi houkuttele.”
Sen sanominen ääneen kuulosti karummalta kuin olin ajatellutkaan. Kaksi viimeisintä muuttoa mä olin kuitenkin tehnyt puhtaasti Haukan takia, joten kai sekin kertoi osaltaan sitoutumiskyvystäni. Hevosiin.
“Enkä mä halua jättää kaikkea.. “, aloitin, pitäen hetken tauon. “Tätä.”
Ja sitten mä hymyilin, ettei Jonathan voisi vahingossakaan tulkita sanojani väärin.

Mä ymmärsin täysin Matildan periaattees hommata oma poni alle. En mäkä halunnu tilanteeseen, jossa oma treenikaveri vois lähtee hetkel mil hyvänsä, koska joku toinen sano niin. Mitä enemmän mä sitä ajattelin, tajusin paremmin oman tilanteen olevan just sellanen. Eela oli Isabellan ja brunetel oli kaikki oikeus sanoo vaikka seuraavalla minuutilla, et Eelalle olis muita suunnitelmia ja sä et kuulu niihin. Kylmänväreet meni mun selkää pitkin ja ne vaan voimistu Matildan myöntäneen ajatelleen muuttaa pois Kallasta.

Ennen ku mä ehin avaa suutani, lilapää ehti lisäämään sen helpottavimma sanan. Tai oikeestaan syyn, miksei nainen lähtis.
“Don’t get me wrong, oon ilonen, ettet haluu lähtee, mut...” käänsin katseen pois naisesta yli Eelan korvien kohti horisonttia “en mä voi sua tääl pitää, muista se.”

Totta kai halusin Matildan jäävän nii pitkäks aikaa ku vaan mahollista.
“Ja mä toivon todellaki, ettei sun tarviis lähtee” kohtasin taas naisen silmät ja hymyilin puolittain varautuneena, millasen pommin mä nyt räjäyttäisin spekulaatioillani.

Siristin silmiäni kummastuneena: mistä lähtien mun oli pelätty sitoutuvan yhteenkään ihmiseen niin paljon, että mä jämähtäisin pikkukaupunkiin sen takia? No, ilmeisesti tästä hetkestä alkaen.

“Mä haluaisin viettää yhdessä kaupungissa vähän pidemmän pätkän”, totesin. Mä olin jollain tapaa tykästynyt Kallaan: se oli kaukana menneisyyden haamuista eikä mua tunnettu. Mulla oli töitä, asunto ja luksuspuitteet tallilla. Sekä nykyään Jonathan. En mä osannut kaivata muuta.

Lefa nyppi kyllästyneenä ohjia ja mun suupieli alkoi taas uhkaavasti nykiä. Ruuna oli taas tanssahdellut tuulen pyöräyttäessä lähipuiden oksia liian rivakasti, mutta mulle se oli ollut vain hauskaa. Haukan kanssa maastoreissuista jäi käteen vaan posotus jollain vaihteella, muuta ori ei itsestään antanut - enkä liiemmin minäkään.

Mä halusin todella toivoo olevani hieman isompi syy naisen jäämiseen Kallaan, jos verrattiin työhön tai hevosiin. En mä tietenkää voinu olettaa olevani mitään muuta tärkeempi ainakaa tässä vaiheessa, eikä meistä välttämättä ikinä tulis mitään tän isompaa. Säätö ja that’s it. Tietenki haluisin tuntee naisen paremmin ja oppii rakastaa sen (joskus todella) vaikeaa persoonaa. Mut se veis aikaa.

“Noh, jos sä sanot tätä kaupungiks, oot harvinaisen väärässä” naurahdin rennommin. Eela lähemmäs löntysti eteen ja painoin pohkeita sen kylkiin, herättäen tamman horroksesta. Viimeistään Lefan säpsähtäessä taas vaihteeksi jotain, Eelakin oli kartalla.

“Sitä paitsi, Kalla jollain tavalla sopii sulle” hymähdin. Mulla ei oikeestaan ollu mitään tietoo, mitä sillä tarkotin. “Vaikkei sitä näkis heti, Kallassa on sitä samaa kaunista rososuutta, niiku sussa. Just sellasta, mistä mä tykkään” käänsin katseen lilahiuksiseen naiseen ratsunsa selässä. Tiesin olevani vähän erilainen mies. En ollu juro tai vähäpuheinen suomijuntti. Ja herkkänä bi-miehenä pitäminen olis vaan stereotyyppistä.

Tuhahdin Jonathanin kommentille. Mä olin nähnyt pienempiäkin paikkoja ja todennut, ettei käsitteellä kaupunki ollut mitään tekemistä useammankaan asian kanssa. Kallassa sentään oli R-Kioski ja siellä yksi asiakaspalveluhengetön työntekijä.

“Mä oon viihtyny täällä”, myönsin suupieli nykien. “Mulla on töitä, talli lyhyen ajomatkan päässä ja kuntosali nurkan takana. Ja Krouvi.”
Typerä virne levisi huulillani ja mä tiesin, että Jonathan tajuaisi äänensävyni muutoksen viimeisen sanan kohdalla.

Lefa ravasi pörheänä suoralla tienpätkällä. Ruuna yritti nyhtää ohjia käsistäni ja kun mä en antanut periksi, ruunikko leijaili eteenpäin kahta kauheammalla energialla.
Mua hymyilytti taas, koska pitkästä aikaa mä muistin miltä junnuvuosien kilparatsujen satuloissa oli tuntunut istua. Saada kuumakalle kontrolliin ja selvittää esterata symbioosissa taukoamatta pärskivän ponin kanssa. Mä halusin taas päästä siihen fiilikseen, minkä vuoksi mä tunsin taas tarpeen tutkia hevosmyyntipalstat vielä kertaalleen.

Mä toivoin kuuluvani Krouvin kans samaan sanaan ja naisen virne tavallaan tuki mun päätelmää. Kuitenki olisin mieluummin olisin ottanu oman sijotuksen Matildan listalla, mut ehkä jaettu viimenen Krouvin kanssa ei ollu nii paha. I’ll take what I can get.

Lefa ja Matu kiihyttivät vauhtia ja Eela oli kans puskemas mun pidätteiden läpi. Lopulta annoin tammalle luvan painoapujen kanssa nostaa tempoa ja polvia korkeammalle. Tamma ei yhtään tykännyt Lefan olevan tämän edessä, muttei Eela yrittänyt mitään temppuja.
“Oot sä kyl yks vauhtimamma” naurahdin ruunikon heittäessään päätä taakse turhautuneen oloisena.

Tajusin Auburnin tulevan puiden takaa esiin hetkenä minä hyvänsä eikä se outo hiljasuus ollu kadonnu tuumaakaa reissun aikana. Olinko mä yrittäny todistaa itelleni jotain? Vai olinko halunnu nähä naises jonku puolen jota ei välttämättä ollu. Oliks Matildas sitä sunnuntai ajelu -tyyppist sosiaalisuutta tai rentoutta…

Lefan käyntiaskeleet kiihtyivät entisestään tallin lähestyessä. Mut täytti jonkinasteinen haikeus siitä, kuinka nopeasti reissu oli sujunut ja kuinka paskaa seuraa mä olin ollut. Taas. Se ajatus ei jättänyt mua rauhaan, enkä mä tiennyt mitä mun olisi pitänyt tehdä.

Lefa malttoi pysähtyä siksi aikaa, että mä pääsin hyppäämään alas satulasta. Ruuna tempoi ohjia hinkatakseen etustaan turvallaan ja mun oli hetkeksi keskeytettävä määrätietoinen vyönlöysääminen.
Vilkaisin sivusilmällä Jonathania, joka rapsutti maastoratsunsa kaulaa takanani. Lefan pään noustessa mulle siunaantui sen verran liikkumavaraa, että saatoin hipaista punapään takin verhoamaa käsivartta kuin vahingossa.

“Mulla oli kivaa, kiitos”, mumahdin pienesti hymyillen tummien silmien katseen tavoittaessa mut. Mun teki mieli painaa huuleni miehen huulille, mutta siinä, keskellä kirkasta lauantaipäivää se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Mitä mä muka ujostelin? Jonathania?
Oli ihan helvetin vaikeaa olla minä. Jäätyä tällaisissa tilanteissa ja tajuta vain tuijottavansa toisen silmiin sen sijaan, että voisi lähestyä tätä.

Tallin pihaa saapues oltii iha yhtä sanattomia ku lähtiessä. Matilda oli päässy jo laskeutuu herkkähipiäisen ruunan satulasta ja löysäsi satulavyötä samalla, ku mä vasta pääsin alas Eelan selästä. Unohuin rapsuttelemaan aina yhtä terapeuttista tammaa, vaikkei tänää mitää terapiaa tarvittu. Ainakaa vielä.

Sivusilmällä huomasin Matun kattovan mun suuntaan. Ja iha ku vahingossa naisen käsi hipas mun käsivarteen. Matu kiitteli seurasta ja tummat silmät katto suoraa mun sieluun. Hetken mä luulin naisen astuvan lähemmäs, mut kun lilapää päätti pysyä paikallaan, en mä siihe halunnu jäädä tapittaa ku sitting ducks.

“Mä ainaki häivyn sisälle, enne ku jäädyn” naurahin vähä levottomana ja siirsin katseen takasin Eelaan. Lähin taluttaa tammaa talliin ja suoraan omaan karsinaan. Riisuin tamman varusteet yrittäen vilkuilla Matildan suuntaan tallin toiseen päätyyn.

Ja noin, mä olin onnistunut pilaamaan taas yhden tärkeän hetken. Lefa yritti puskea tammaseuransa perässä talliin, mutta mun oli jäätävä hetkeksi vetämään henkeä.

Lefa oli nopea purkaa, koska sen sähköjäniksen kanssa ei tehnyt mieli jäädä hengaamaan yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli tarve. Kiikutin kuitenkin ruunan satulan, jonka arvoa en halunnut edes arvailla, satulahuoneen suojiin ennen kuin edes harkitsin vieväni ruunan takaisin pihalle.

“Sun pitää näyttää mulle missä toi tarhaa”, totesin pysähdyttyäni Jonathanin luo. Mustanruunikko pukkasi mua päällään ja väistääkseni seuraavan hellyydenosoituksen otin askeleen sivummalle, päätyen kuitenkin lähemmäs Jonathania.

Hetken mä vaan tuijotin tummanruskeita silmiä yrittäen ymmärtää, mikä niissä sai mut niin hämmentyneeksi.
“Tuota..”, aloitin hiljaa, päättäen sen jälkeen, ettei nyt ollut aika kierrellä. Niinpä mä kurkottauduin varpailleni sen verran kuin saappaat antoivat myöden ja suikkasin suukon Jonathanin huulille paikatakseni epämääräisen hetken ulkona.

Sain purettua Eelan tavarat paikoilleen nopeammin ku mitä kuvittelin ja viimesiä harjauksia tehdessäni, Matilda ilmesty tamman karsinaan ja Eela oli heti hakemassa oman osuutensa huomiosta. Mua alko huvittaa mielikuva musta ja tammasta tappelemassa Matun huomiosta. Matilda oli kuitenki astunu lähemmäs mua ja pian sainki pikasen suukon huulille.
“Lefa on kutoses sen kimon ruunan, Riepun, kans ja Eela siinä vieressä parin muun tamman kanssa.”

Nainen poistu hakemaan ruunaa matkaansa ja mä hautasin kasvot tamman kaulaan. She’s trying… Pakostaki pieni tyytyväine hymy nous mun huulille ja paljon paremmalla mielellä lähin viemään tammaa vielä ulkoilemaan.

Eela lähti heti pomottamaan Cocoa ja Lefa sähköistettynä meni haastamaan Riepun mielenterveyden. Mä jäin kattoo oman ratsuni perään ja sivusilmällä huomasin Matildan kattovan jollain tavalla tyytyväisenä Lefan perään.
“Tais olla iha kivaa vaihteluu tollane kirppusäkki ?” naurahin varovasti.