Through the woods (on)

Se pieni suukko oli tuntunut hyvältä. Kaikella tapaa oikealta. Ja se oli samaan aikaan kutkuttavan jännittävää ja tajuttoman pelottavaa.

Lefa pääsi tarhaan ja ruunan ravatessa kiusaamaan kaveriaan mulle jäi vähän hölmö fiilis.
Virnistin Jonathanin naurahdukselle. Mies oli osunut enemmän kuin oikeaan.
“Joo, mun hevoskuume vaan kasvaa”, vastasin katse hevosissa.

Jonathan seurasi mua Haukan tarhalle, koska tuntui väärältä jättää mustankirjava huomiotta.
“Haloo, mulla on sulle leipää”, tuhahdin heilutellen ruisleipäpalaa Haukan suuntaan. Loimeen käärityn orin kiinnostus ei herännyt, päinvastoin: Haukka käänsi katseensa meistä metsään jääden tuijottamaan maisemaa kolho katse silmissään.

“Tätä mä tarkoitin”, selitin Jonathanille kyykistellen Haukan tarhassa. Sillä ja leivän ahkeralla heiluttelulla olin saanut puoliverisen huomion itseeni, mutta se ei ollut ottanut askeltakaan mua kohti.
“Ei tää ole mun hevonen”, jatkoin huokaisten.

Jatkettiin Lefan ja Riepun luota vielä Haukan tarhalle ja Matilda yritti houkutella oria luokseen leivänkannikalla. Oria ei selkeästi kiinnostanu, vaikka nainen yritti saada sen hevosesta irti muutakin kun mulkaisun ja korvien heilautuksen. Tilanne oli toisaalta huvittava, mut ymmärsin täydellisesti Matildan sanoessa, ettei Haukka ollut tämän.

Pujahdin aitojen läpi naisen taakse ja kiersin kädet tämän ympäri.
“Kyllä sä sen oman kultas löydät vielä” hymähdin. Annoin naiselle pusun poskelle tämän olan takaa ja samassa ori mulkaisi vielä kerran suuntaamme ja lähti talsimaan kohti leivänkannikkaa pitelevää Matildaa. Mä en oikein tienny, mitä ori ajatteli miehistä, saatika musta, joten pelasin “varman päälle” ja otin pari askelta taakse nojaakseni tarhan aitaan.

Haukka otti leivän hyvillä mielin vastaan, mulkaisi meitä kahta ja poistui takaisin tarhan toiseen päähän. Pakko myöntää, ite en ainakaan sais irti mitään Haukan tyyppisestä hevosesta, ellei se olisi oikeasti miellyttävä ratsuna taikka mahtava opettaja ratsastajalle.

Siinä olisi ollut loistelias sauma säälipisteisiin, jos mä olisin kaivannut sellaisia. Haukka oli lopulta viitsinyt laahustaa luokseni leivän takia. Pari sekuntia ja pehmeä turpa oli kadonnut kämmeneltäni. Haukka ei ollut kerjääjä ja sen mustankirjava oli taas osoittanut palaamalla oitis päivystyspaikalleen tarhan nurkkaan.

Kävelin Jonathanin vierellä kohti tallia tajuten, että mulla alkoi kohta olla kiire. Alkuvuosi oli kulunut hujauksessa ja vaikka mä kuinka olin yrittänyt sivuuttaa asian, hevosen löytäminen alkoi todellakin olla ajankohtaista. Tarpeen tullen Kristiina oli luvannut ottaa Haukan takaisin aiemminkin, koska ymmärsi tilanteeni hyvin ja oli luvannut itsekin pitää hevostutkaimensa päällä.

Ajatus Haukan lähtemisestä tuntui vieraalta. Vaikka ori oli kuinka kolho tahansa eikä ollut mulle ideaalein ratsu, mulla oli silti ollut opettavaiset puoli vuotta sen kanssa. Vaikka mä en sitä todennäköisesti vielä täysin käsittänytkään, mustankirjavalla oli iso merkitys mun ratsastajanurani kannalta.

“Mä tarvitsen jotain muuta ajateltavaa”, huokaisin rehellisesti, kun ajatus uuden hevosen löytämisestä alkoi nostattaa ahdistusta.

Löydettii tiemme tuttuun loungeen ja pistin kahvinkeittimen päälle. Meijän maastoreissu oli menny vähän nihkeessä fiiliksessä molempien osalta ja nyt Matulla oli mieli maassa hevostilanteen takia. Mä en tienny millä sanoilla mä olisin voinu piristää naisen mieltä ja ainoo vähääkää siihe suuntaan liittyvä idea ei sisältäny puhumista.

Naisen nojatessa loungen seinään ja saatuani kahvinkeittimen porisemaan, käännyin Matildan puoleen ja vedin naisen mun syliin.
“Haluisiksä viel tehä tänää jotain, vai pitääks sun lähtee elää sun oikeeta elämää Auburnin ulkopuolelle” kysyin kasvot upotettuna violetteihin hiuksiin.

“Mä voisin nimittäi jäädä viel tänne sun kans elää täydellist hevosihmisen unelmalaiffii” naurahdin ja toivoin saavani tunnelmaa vähän kevyemmäks. Ei mulla ollu mitään suunnitelmia loppuillaks, mut seurasta ei koskaan olis haittaa. Ellei se ollu joku, jonka naamaa ei vaan yksinkertasesti jaksanu kattoo.

Oikeeta elämää Auburnin ulkopuolella. Virnistin vähän vahingossa Jonathanin mutistessa sanat hiuksiini: mikä oikea elämä? Oliko mulla sellainen? Ei varmaan, ja siksi mä tarvitsin Haukalle seuraajan.

“Täydellistä”, toistin huvittuneena. Jonathan oli kuin olikin saanut harhautettua mut hymyilemään. Käänsin päätäni tavoittaakseni tutut silmät.
“Viihdytä mua, mies”, totesin ja vastustin halua näyttää ärräpojalle kieltä.

Kahvi näytti tippuneen, joten mä ponnahdin kevyesti ylös ja kurotin kupit tällä kertaa molemmille. Päättäväinen hymy huulillani kaadoin meille kahvit, nostaen kupit maitotölkin kera pöydälle punapään eteen.

Matilda päästi must irti ja suuntas kahvin luo. Kuppeja kaivaessa mä asetuin jo pöydän ääreen odottelemaan.
“Siinä ku heilut, teehä, nainen, mulle voileipä” virnuilin ja toivoin naisen tajuavan vitsin. Lilapää asettui ite mua vastapäätä. Kaadoin maitoa kahvin sekaan, otin kupin käteeni ja nojasin selkänojaan tutkien Matildaa.

“Tiiäthän olevas helvetin kaunis nainen” se ei ollu kysymys, vaan haudanvakava toteamus. Mikään ei ärsyttäny mua enempää kuin naiset, jotka vähättelivät itteään sen minkä ehti, varsinkin heistä kiinnostuneiden miesten edessä.

“Sano jos oon väärässä, mut ihan ku olisit säpsähtäny sillee huonol taval, ku sanoin itteeni sun poikaystäväks ?” Jep. Mä huomasin sen jo aikasemmin, mut en halunnu maastossa ottaa sitä puheeks.

Tuhahdin Jonathanin voileipäkommentille - kehtasikin. Mun teki taas mieli näyttää kieltä, mutta sen sijaan vain pyöräytin suureleisesti silmiäni.

Tunsin oloni taas vähän alastomaksi Jonathanin tarkkaavaisen katseen edessä.
“Tiedän”, hymähdin kepeämmin kuin olin ajatellut. Mä olin sujut ulkonäköni kanssa ja se kumpusi nuoruudesta. Jos mä olin onnistunut säilyttämään jotain menneisyydestäni, se oli itsevarmuus. Paitsi Jonathanin seurassa, ainakin joissain tilanteissa.

“Se yllätti”, myönsin vähän vastahakoisesti. Sipaisin kasvoille karanneet hiukset sivuun ja hörppäsin kahvia selvitelläkseni ajatuksiani. Mitä mä siinä sanassa kammosin?
“Mun edellisestä suhteesta.. No, siitä on pitkä aika”, mumisin katse kahvikupissa. Mun teki mieli jatkaa, ettei se silti tarkoittanut, etten mä olisi kykeneväinen siihen nyt. Mä saatoin epäillä sitä yön pikkutunteina tuijottaessani kattoa ylhäisessä yksinäisyydessäni, mutta en Jonathanin seurassa.

“Jotenki tulee pakosta sellane olo, ettet haluu puhuu siitä ?” katoin Matildaa mahollisimman hyväntahtoisesti silmiin. Ei mun ollu missään välissä tarkotus ajaa naista nurkkaan tai pakottaa kertoo jotain, mikä sattu tai oli ahdistavaa puhua. “Mut jos sul on sellane fiilis, et haluut jakaa mulle enemmä menneisyyttäs, totta kai mä kuuntelen.” Nojauduin eteenpäin pöydän ylle ja asetin käteni naisen käden päälle.

Ihan varmasti Matulla oli omat luurankonsa kaapissa ja demonit sängyn alla, olihan mullakin. Vaikka mä olin lähes ok oman historiani kanssa, edelleen tietyt tilanteet sai mut tekee jotain, mitä en normaaliolosuhteissa tekis.
“Mä oon valmis avaa omaa päätäni ja muistoja, jos ikinä sul tulee mielee mitää mitä haluisit tietää” mä en halunnu samanlaista kuvitelmaa naisesta kuin mitä Elliestä sain oman pääni sisällä, koska yksinkertasesti en tienny naisesta lähes mitään.

Jonathan teki sen taas: otti puheeksi sen ainoan aiheen, jota mä en sillä hetkellä olisi välittänyt edes ajatella. Hetken mä vain tuijotin miehen kättä omani päällä, koska ajatus siitä, että mä edes harkitsin avautumista oli niin absurdi.
“Ei tänään”, huokaisin pienesti hymyillen.

Hörpin kahvia ajatusten ajautuessa muutaman päivän takaiseen hetkeen siinä samassa tilassa. Kuinka mä olin ensin kerännyt kaiken rohkeuteni ja lähennellyt ärräpoikaa keskellä loungea, ja kuinka Inna Paakkanen oli pamahtanut paikalle vittuilemaan siitä. Mä olin kuitenkin hillinnyt raivoni ja pitänyt suuni kiinni, koska en ollut halunnut ajaa Jonathania kiusalliseen asemaan.
Vau. Mä olin siis asettanut sen piikittelyn edelle.

Nousin hitaasti ylös, huuhdoin tyhjän kahvikupin hanan alla ja pyörähdin katsomaan Jonathania. Mun silmät siristyivät automaattisesti ja vaikka mä tiedostin sen, en kyennyt estämään sitä. Se oli luontainen reaktio, kun yritin hakea oikeita sanoa tai vaihtoehtoisesti en halunnut sanoa mitään.
“Mennäänkö? Mä en aio aiheuttaa toista kiusallista tilaisuutta täällä”, virnuilin.

“En mä olettanu tai edes ajatellu, et avaisit heti mitään solmuja, ihan sun tahtiin. Okay ?” katsoin naista silmiin niin lempeästi kuin osasin. “Mä toivon et voit olla mulle rehelline ja kertoo asiat niiku ne on” mä en odottanu naiselta mitään vastausta, sillä en mä itekkä olis tollaseen kommenttiin mitää osannu sanoo.

Matilda tais vaipuu omiin ajatuksiinsa ja samassa lilapää nous ylös ja suuntas tiskipöydälle huuhtelemaan kupin. Nainen kääns katseensa muhun ja katto muhun siristäen silmiään. En edelleenkää tienny mitä se tarkotti, mut nyt ei olis aika kysyy siitä. Mennäänkö? Hetkinen, oliko nainen just kutsunu mut messiin, johonkin? Nousin ylös ja heitin oman mukini kraanan kautta altaan reunalle. Vedin naisen kiinni itseeni ja tutkailin tummia silmiä.
“Meinaatko et haluisit jo pois täältä hevosen löyhkästä” virnuilin ja painoin nopean ja kevyen suudelman naisen otsalle.

“Multa varmaan löytyy avaamaton viinipullo asunnolta, if you’re interested” vinkkasin silmää ja jätin naisen miettimään vaihtoehtojaan poistuen itse tallin puolelle. Ehkä Matu osais ite päättää, mitä haluis; mun seura viinin kera tai sitten se ehkä-jopa-miellyttävämpi-ratkasu; oma seura, paras seura.

Auburn ja löyhkä eivät sopineet missään maailmassa samaan lauseeseen. Jonathanin virnuilu sai mut kuitenkin jättämään asiasta huomauttamisen sikseen ja keskittymään sen sijaan miehestä huokuvaan lämpöön, jonka mä tunsin parina pinnallisena hengenvetona.

Jonathan jätti mut hetkeksi yksin. Viiniä? Onneksi mulla oli huomenna iltavuoro. Annoin oven tarkoituksella sulkeutua miehen perässä ja jumitin hetken sen takana antaen Jonathanin arvailla, mihin tulokseen olin tullut.

Punapää seisoi käytävällä kädet taskuihin sullottuina ja mun oli vaikea pitää pientä virnettä pois kasvoilta. Hivuttauduin miehen viereen, kuullen kolinaa kauempaa siistiltä käytävältä.
“Saattaisin olla kiinnostunut”, hymähdin hiljaa, sipaisten miehen käsivartta kuin vahingossa. “Jos sulta löytyy myös yöpaikka.”

// end