From Kalla with Love, Jonna

heipä hei, rakkahin mietemuistioni, itkeekö taivas ?

noh ? itkeekö ? mä ainaki. joku aika sitten meinas käydä hassusti Tommyn kans, onneks vaan meinas. sen sijaan todistin jotain vielä kauheempaa Kingissä reilu viikko (?) sitte.

just tää nainen, josta aikasemmin kerroin, Julia, oli erittäin läheisissä tunnelmissa Isabella Sokan (Jonnyn pomo) kanssa. hitto et teki mieli oksentaa ku pääsin ulos sieltä. ja mä idiootti luulin Julian olevan mun kans tosissaan ? luulin et se ihmine piti musta ja halus olla mun kans ?! niihä se ite sano mulle Krouvissa, mut arvelinki naisen huijaavan, nii naamat se sillo oli…

From Kalla in tears,
Jonna

Reilun puolikkaan viinapullon jälkeen mulla oli todella, todella humalainen olo. Mutta sehän oli tarkotus. En mä varmaan muuten sitä olis lähteny raakana juomaan?! Mutta miten mä tähän päädyin? Noh, Krouvin meno oli ollut lähempänä kuolemaa. Enkä nyt tarkota mitään hoitokotimeininkiä, vaan reilun metrisen syvystä hautaa. Vai miten syviä ne ikinä ovatkaan.

Mä halusin vaan saada mielen sumeeks, sekavaks ja kaikkea siihen liittyen. Niimpä mä olin tilannu itelleni eka shotin, kaksi, kolme ja sen jälkeen pyytänyt koko pulloa. No eihän ne ollu sitä antanut. Tietenkään. Niimpä sopivan tilaisuuden tullen, olin eka vetäny takin niskaani, kattonu et kaikki tavarat on mukana ja kurottanut sitten tiskin yli ottaen pari pulloa hyppysiini. Sitten vain juoksujalkaa ulos. Ja koska kyseessä on Krouvi, portsarista ei tarvitse huolehtia.

Kävelin Kallan kirkonkylän tuntumassa olevaan suurehkoon puistoon, jossa olin joskus aikaisemmin, monta kuukautta sitten, törmännyt Jonathanin eksään, Ellieen. Ah, sitä ämmää oli mukava härnätä. Harmi ettei kaksikon suhde kantanut pidemmälle. Ja siellä oli se sama penkki, jonka lähistöllä olin ympäristöäni tutkinut.

Laskin perseeni lumen peittämälle kyllästetylle puupenkille ja jätin kylmän tunteen takamuksessani omaan arvoonsa. En mä tässä kauaa olis. Mutta huomaamatta ne minuutit vaihtu ekaks ja tokaks tunniks. Sen sain selville puhelimen kellosta, enkä mistään helvetin tähdistä taivaalla. Sitä paitsi, ei niitä paskiaisia edes näkyny.

Huojuvan katseen turvin selasin Instagramia ja Facebookia. Jälkimmäisessä tuli vastaan Julian päivitys tämänpäiväisestä tallireissusta. Tekstin alla lepäsi kuva kirjavasta hevosesta.
"Valerie." Se kuiskaus pääs ihan vahingossa. Ja tajusin sanoneeni sen ääneen vasta, kun ohikulkeva juoppo kysy puhuinko sille. Näytin takasin keskaria. Eiköhän ne kansainväliset käsimerkit oo sille kaverille iha tuttuja.

Puhelin tuuttas useemman kerran. Julia tais olla jo nukkumassa. Tai sitten sen nätin naisen kanssa, joka sattu yhtä aikaa baariin ku törmäsin lähes kirjaimellisesti Juliaan. Seki reissu päätty pettymykseen. Ja siitä on aikaa, mut muistan sen edelleen ku eilisen. Kuitenkin blondin ääni herätti mut matkalta muistojen seassa.
"Haloo?"
"Julia...", sönkötän sen minkä humalalta ehdin. "Mulla on ikävä sua... Haluun takasin sun luo."
"Mitä?" Mä kuulin Julian hämmennyksen sen äänessä.
"Ei saatana. Mä tiiän, siitä on monta kuukautta ku erottiin", en yhtään tiiä miks sanoin sen ääneen. Julia ties sen faktan myös.
"Nii... Eiks tää nyt oo pikkusen myöhä jo tälle keskustelulle?" Selvä-minä ties järjen ton kaiken takana. Humala-minä ei.
"Mun tunteet ei oo muuttunu. Ei yhtään. Mä edelleen haluun sut. Mikset voi ymmärtää sitä?!" Kuulin oman äänen kohoovan korkeemmalle ja ensimmäiset kyyneleet poltteli silmien takana.

Kuulin Julian huokaavan toisessa päässä luuria. Otin suullisen viinapullosta ja sen polte nielussa vei kyyneleet mukanaan, toistaseks, ja samalla menetin mahdollisuuteni vastata väitteeseen, jonka mukaan mä olin humalassa.
"Jospa me juteltas sitkun oot selvittäny pääs." Blondin äänessä kuulu turhautumista ja jopa kyllästyneisyyttä. Enkä ihmettele.
"Ai, oot jonkun toisen kans ku et voi jutella. Okei. Mun olis pitäny arvaa." Otin uuden suullisen pullon suusta ja sama polte muistutti nesteen petollisuudesta.
"Voi Luoja, ei tähän nyt liity ketään toista...", ja sieltä tuli se rauhottelu. No ihan vitun varmasti liitty! Kuka se nainen sitte oli Krouvissa, tai kenes kanssa Julia imutteli Auburnin kartanon pihalla. "Tai vaikka liityiskin, se tuskin olis syy kieltäytyä jauhamasta taas tätä samaa keskellä yötä", tuohtumus oli se viimenen.

"HA! Eli kyse on jostai niistä kahesta, kolmesta vai neljästä hutsusta joiden kanssa sut oon bongannu, ainakin yks niistä lähes imi sun naamaa mun edessä ku oltiin vielä kimpassa!" Perkeleen perijätär.
"Miten sä vieläkin jaksat...", Julian huokaus oli yhtä selkee ku aikasemmatkin. "Entäs jos olikin? Sekö sua risoo? Että valihin ennemmin jonkun hutsun sun sijasta? Niinkö? Vai oliko kyse ainoastaan Isabellasta?" Nyt se iski viimestään mun (humalaiseen) tajuntaan. Julia ei arvostanu meijän suhdetta. Sitä, mitä mä arvostin Juliassa ja miten paljon tunsin tätä ihmistä kohtaan.

Sillon mun päässä napsahti. Uudemman kerran.
"Ai mikä mua risoo? Jumalauta nainen! Sä tiesit mitä mä tunsin sua kohtaan, edelleen tunnen, ja silti sä rikoit mun sydämen ihan ku jonku perkeleen piñatan!" Mä puhkuin ja puhisin viimesetki ilmat keuhkoista ja samalla mua alko ramasee niin helvetisti. Taistelin kuitenkin väsymystä vastaan ja pidin silmäni auki, yrittäen keskittää katseen vastapäiseen lampputolppaan.

Mut Julia päätti iskee takas yhteen mun heikoimmista kohista. Jonathan.
"Sori kun en oo täydellinen, muttet oo kyllä sinäkään. Halusitko vielä syyllistää mua vai alotanko sun Raynott-pakkomielteestä?" Jos oltais seisottu samassa tilassa blondin kanssa, mä olisin varmasti kuollu sen katseen alla. Vannon. Kuitenkin humalan avulla olin jääräpää entistä enemmän ja pelkäsin Julian provosoimisen sulkevan viimeisenkin oven meijän kahen välillä.
"Anna tulla. Et voi satuttaa mua enää yhtään enempää", ja niiden sanojen voimien avulla kallistin taas pulloa huuliani vasten.

Julian vastaus kuitenki yllätti mut.
"Emmä haluu."
"Mitä?" kysyin ja huomasin taistelevani entistä enemmän alas painuvia silmäluomia vastaan.
"Satuttaa sua enää yhtään enempää. Oot ihana, vahva nainen, mut oon vaan tosi pahoillani et asiat meni näin."

"Jonna?"