Kellonaika on nyt 24.11.20 12:08

5 osumaa on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Kirjepostia
Keskiviikko, 12. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste #sarahinhaaste

Kuori oli pulska ja postimerkki tyylikäs. Osoite oli kirjattu säntillisellä käsialalla, jonka tunnistin kyllä. Ei kukaan muu kirjoittanut samanaikaisesti sekä määrätietoisesti että runollisella otteella kuin mun oma äitini. Oli kuoressa tietysti myös Rosengårdin kartanon logo, joten eipä tässä tarvinnut arvailla lähettäjää.

Sisältöä kylläkin. Tunnustelin kuoren painoa käsissäni ja ihmettelin, mitä kummaa vanhempani minulle lähettäisivät. Kuoressa oli selvästi enemmän kuin yksi liuska. Mietteliäänä ryhdyin aukomaan kuorta, ja tein sen siististi, niin kuin mulle oli pienestä pitäen opetettu. Kirjepostia ei nykyään kyllä tullut erityisen usein, joten oli kahta kummallisempaa, miksi vanhempani lähestyivät tällä tavalla puhelun tai viestin sijaan. Ja hei, vastahan minä olin ollut siellä käymässä. Kun aloin pohdiskella, miksei asiaa oltu hoidettu kasvokkain, olo muuttui epäileväiseksi.

Kuoresta paljastui paksu nivaska papereita - esite? Kyllä, esitteeltä se vaikutti. Ihmeissäni toljotin kansilehteä.

Leiri Rosengårdissa?

Räpyttelin silmiäni. Mitä kummaa? Mikä omituinen päähänpisto! Miksi äiti ja isä kutsuisivat minut ratsastusleirille omaan lapsuudenkotiini? Oliko kutsuttuja enemmänkin? Jos oli, mikä sai heidät rikkomaan kartanon tilusten ylevää rauhaa? Miksi he tekisivät mitään tämänkaltaistakaan?

Selasin esitettä. Se oli perusteellinen ja kattava. Se kertoi kaiken olennaisen esteratsastajien treenileiristä, mutta vaikka kuinka lueskelin papereita, ne eivät suostuneet paljastamaan, keille kaikille kutsu oli lähetetty. Jätin esitteen pöydänkulmalle ja ryhdyin puuhastelemaan kaikkea muuta, mutta ajatukset livahtivat vähän väliä takaisin Rosengårdin kartanon esteleiriin. Eihän sellaista oltu järjestetty koskaan! Miksi nyt?

Olin juuri saanut viimeisenkin tiskaamani astian sujautettua kuivauskaappiin, kun mun puhelin soi. Kesti hetken paikantaa se, ja siinä ajassa se ehti lakata soimasta. Kun löysin puhelimen päiväpeiton alta, huomasin, että soittaja oli ollut Rasmus (tietysti, kuka muukaan mulle soittelisi, kun vanhemmatkin olivat näemmä siirtyneet postin asiakkaiksi?) ja että tämä oli jättänyt perään whatsapp-viestin, kun en ollut vastannut.
Sain postia sun vanhemmilta? se oli kirjoittanut.

Mä henkäisin syvään ja soitin sille välittömästi.
"Kutsuiko ne sutkin esteleirille?" kysyin vikkelästi ilman minkäänlaisia alkutervehdyksiä, kun Rasmus vastasi.
"Joo! Miksi? Tekeekö ne useinkin tällaista?" Rasmus tiedusteli kurttukulmaisella äänensävyllä.

Mä en oikein tiennyt mitä olisin vastannut. Jos olisin sanonut totuudenmukaisesti, etteivät mun vanhemmat tehneet tällaista ikinä, se olisi varmaan tehnyt koko hommasta vielä vähän epäilyttävämmän. Mieli askarteli yhä saman mysteerin parissa: miksi nyt?

"Hmm, no en voi sanoa, että usein", sanoin vähän varoen ja vaihdoin vikkelästi puheenaihetta: "Ootko jo kotona?"

Heti sen sanottuani tajusin, miten urpo kysymys se oli. Tietenkin Rasmus oli jo kotona, ellei sille sitten tullut postit jostain syystä työpaikalle. Onneksi Rasmus oli myös vähän hidas, eikä tainnut oivaltaa mun älyttömyyttäni.

"Joo, oon. Pitää mennä kohta tallille."

Okei, ei siis aikaa tavata mua. Eilenkin meillä oli menneet aikataulut ristiin, ja niin menisivät huomennakin, kun mä tein Auburnin iltatallit. Ehkä viettäisimme aikaa perjantaina, kun kerta olisimme samassa valmennuksessakin... ei, olin luvannut mennä illaksi Hannan kanssa jollekin keikalle. Ystävä oli antanut tulla täyslaidallisen noottipalautteen, kun en ollut tavannut häntä ollessani viikonlopun kotikotona. Piti keksiä jokin hyvä anteeksipyyntö sellaisesta pahanlaatuisesta unohduksesta, ja keikkaseuraksi lähteminen tuntui toimivalta alulta sellaiseen.

Anteeksipyyntöä ajankohtaisempi ongelma oli kuitenkin se, että mulla oli ikävä Rasmus Alsilaa.

"Auburniin?" tiedustelin ja jatkoin arasti peläten olevani liian takertuvainen: "Haittaisiko jos mä tulisin myös? Seuraksi."
Rasmus ei kai ollut niitä henkilöitä, jotka nyt erityisen paljon janosivat seuraa. Jännittyneenä odotin vastausta. Jos siitä kuultaisi ärtyneisyys, mä varmaan kuolisin enkä koskaan enää tarjoutuisi Rasmuksen talli- tai miksikään muuksikaan seuraksi. Antaisin sen olla ihan rauhassa. Olisin sen seuralainen vain silloin kun se itse ehdottaisi. Tämän kaiken mä ehdin luvata itselleni siinä pienessä ja ohikiitävässä sekunnissa, ennen kuin Rasmus vastasi:
"Ei haittaa."
Okei. Ei se nyt suorastaan riemukas vastaus ollut, mutta ei myöskään pitkin hampain lausuttu. Helpottuneena lupasin kävellä Rasmuksen luo sillä välin kun se söisi, niin sen ei tarvitsisi erikseen noukkia mua mistään kyytiinsä. Montakohan kyytiä mä olin Rasmus Alsilalta jo saanut, mietiskelin ja punastuin sitten syvästi. Olipa hyvä, etten esittänyt sitä ajatusta ääneen kenenkään kuullen.

Auburnissa oli melkoinen hulina päällä tallin rauhaisan ilmapiirin mittapuulla. Heti ovensuussa kohtasimme Matilda Tammilehdon, jonka näkeminen herätti mussa tarpeen siirtää omaa kävelylinjaani vähän kauemmas Rasmuksesta ihan vain koska muistin kaikki taannoiset kondomiaiheiset keskustelut. Nyt Matilda ei kuitenkaan esim. kysynyt, oltiinko tultu käymään Isabella Sokan varastolla (en täysin ymmärtänyt referenssiä, mutta tarpeeksi tajutakseni, ettei se ollut mikään pintelivarasto). Matildalla oli jotakin akuutimpaa mielensä päällä.

"En tiennyt, että sun vanhemmat järjestää ratsastusleirejä", se töksäytti suorasukaisesti viileän tervehdysnyökkäyksen jälkeen, ja mä hätkähdin.
"Saitko säkin kutsun?" kysyin ja olin vielä aiempaa enemmän ymmälläni vanhempieni suunnitelmista.
Yhtäkkiä keskusteluun liittyi kolmas ääni.
"Ai sille Rosengårdin teholeirille? Mä ymmärsin, että kaikki vähänkin estetreenauksesta kiinnostuneet Kallan ratsastajat on saaneet kutsun!"

Zelian naapurikarsinasta oli yhtäkkiä pilkahtanut puhuva sininen pää, tai siis, Minkaksi muistamani henkilön kasvot. Räpyttelin silmiäni yllättyneenä. Rasmus mun vieressäni liikehti vähän sen oloisena ettei se ollut suunnitellut jäävänsä jumiin heti tallin ovensuuhun johonkin sosiaaliseen tilanteeseen.

"Ihanko totta?" mä kysäisin Minkaa ja Matildaa silmäillen ja tunnustin tietämättömyyteni. "Mä en tiennyt näistä suunnitelmista yhtään mitään."
"No", Matilda aloitti ja vaikutti siltä, että mulle puhuminen vaati siltä aina vähän kärsivällisyyttä (pitiköhän se mua tyhmänä?). "Vaikuttaa siltä, että sun vanhempasi on esittäneet avoimen kutsun."
"Mmm. Loungeen oli tuotu esitteitä ja ilmoittautumiskaavakkeita", Minka myötäili.
"Ai!" äännähdin.

Tämäpäs merkillistä. Myöhemmin saisin tietää, että myös Purtsila oli saanut osansa esitteistä, ja sittenpähän homma vasta kummalliselta tuntuisikin. Suurelta.

"Ehkä me sitten nähdään siellä", sanoin hilliten vain vaivoin levottomuuttani ja vilkaisin sitten Rasmusta. "Meidän varmaan pitäisi käydä jo hommiin?"

Yritin olla piittaamatta Matildan tyrskähdyksestä ja keskittyä sen sijaan Rasmukseen, joka kohautti olkiaan hyväksyvään sävyyn. Kun me käveltiin kohti varustehuonetta, mulla oli yhä vähän kummallinen fiilis kaikesta Rosengårdiin ja mun vanhempiin liittyvästä. Olin jo ehtinyt luoda teorian siitä, että tämä juoni oli luotu puhtaasti uteliaisuudesta Rasmusta kohtaan - yrityksenä saada se houkuteltua omaehtoisesti äidin nuuskittavaksi. Ei ne nyt hyvänen aika sitä varten kutsuisi koko Kallaa luokseen. Ei edes harhautukseksi. Leirin järjestäminen ei voinut olla äidin mielestä mitään muuta kuin vastenmielistä, joten sen täytyi olla myös jollakin tapaa hyödyllistä. Hyvin hyödyllistä.

"Miksi sä luulet, että sun vanhemmat on saaneet tällaisen idean?" Rasmuskin yhtäkkiä kysyi, kuin paraskin salapoliisi.
"Varmaan, jotta sun olisi pakko tavata ne", multa lipsahti vitsi, joka oli ihan onnettoman huono, koska Rasmus ei tajunnut sitä vitsiksi alkuunkaan.
Se meinasi tukehtua omaan sylkeensä ja kompuroi vähän jalkoihinsa. Niin pahastiko se hätääntyi ajatuksesta? Mua olisi voinut naurattaa, mutta ei sitten kuitenkaan ihan naurattanut, koska tämä saattoi oikeasti olla turhan vakava asia hihiteltäväksi.
"Oikeastiko?" Rasmus älähti, mutten ehtinyt vastata, ennen kuin se jo pohdiskeli: "Siinä kyllä oli mulle henkilökohtaisesti lupaus että puoleen hintaan, mikä oli vähän erikoista, mutta olisiko ne näin suurieleisiä vaan mun takia?"

Okei. Alennuslupaus oli huolestuttava. Rasmus oli kuitenkin oikeassa siinä, että tuskin vanhempani nyt sentään pitivät häntä ihan näin tärkeänä. En kuitenkaan uskaltanut sanoa juuta enkä jaata aiheeseen, vaan päätin harhauttaa tapailukumppania/poikaystävääni/henkilöä, josta pidin vitsillä, jonka toivoin uppoavan paremmin maaliin kuin aikaisemman.

"Se alennus on vain korvaus kaikista sun menneistä ja tulevista palveluksista, joita sä niiden tyttärelle teet", sanoin hiljaa ja mulle ominainen viattomuus vain siloitelluksi pintakerrokseksi virkkeen ympärille kietaistuna. Ei sellainen vitsailu vielä sujunut multa aivan luontevasti, koska olin niin kaino, ja oli aika jännittävää odottaa reaktiota. Yritin kuitenkin.

Ei Rasmus tajunnut. Tai se ei kehdannut reagoida täällä, missä suitsikoukuillakin oli hörökorvat. Niin mä ehdin ajatella, mutta sitten se vilkaisi mua ilme vähän merkillisenä. Velmuna, peräti. Kutkuttavana.

"Erikoiset vanhemmat, jos ne sellaisesta maksaa korvauksia."
"Voi kuule, erikoisia ne kyllä on."
"Ilmankos sustakin on sitten tullut erikoinen."
"Kamala, haukutko sä mua?"
"Haukutko sä omia vanhempiasi?"
"Ha-ha. Sun kätesi ei muuten voi tehdä noin Rosengårdissa."
"Tylsä paikka sitten."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 12.09.18 9:17
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 106
Luettu: 6710

Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

Topics tagged under ellienhaaste on Foorumi | Auburn Estate EEXryhb
Kyllä se karaistuneenkin miehen vetää liikuttuneeksi, kun laskujen ja mainosten seasta löydät ihan oikean, käsinkirjoitetun kirjeen. Jo heti kuoresta tiesin, kenelle nuo harakanvarpaat kuuluivat. Olihan tuota käsialaa saanut joskus muinoin tuntilistoista tulkata useampaan otteeseen... Ja Paula kyllä tiesi, mitä mieltä minä rouvan käsialan luettavuudesta olin. Vamaan ihan vittuillakseen oli kirjeen lähettänyt. Olisihan se ollut liian monimutkaista esimerkiksi soittaa...

Kirjeen toisella puolella oli Paulan puhelinnumero. Hetken empimisen jälkeen soitin siihen.
"Paula!" kuului tuttu topakka ääni. Sieluni silmin näin tuon jo lähemmäs 50-vuotiaa naisen nojailevan karsinan seinään hörppien Kiroileva Siili-mukistaan kahvia.
"No se on Anton, moi! Ei sulla oo ainakaan tuo käsiala parantunut sitten viime näkemän."
"Hekoheko! Minä vielä panosti siihen, jotta sinä reppana saat siitä selvää."


#ellienhaaste
kirjoittaja Anton S.
lähetetty 01.09.18 13:24
 
Etsi: Spin off
Aihe: Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.
Vastaukset: 61
Luettu: 2384

Ankan päiväkirja


Maanantai, 27.8.2018

Yritin kiirehtiä toimistosta sosiaalisesti rauhallisempaan tammatalliin, mutten tietenkään välttynyt kohtaamasta ihmisiä. Hyvä etten törmännyt Gabriellaan, sillä ajatukseni olivat jossain aivan muualla kuin ympäristöni havainnoimisessa. Väärän värisessä varsassa ja tulevissa astutuksissa itse asiassa. Ja Rosengårdeissa, jotka eivät olleet ottaneet yhteyttä ostohalukkuutensa avoimesti ilmoittaneeseen perijättäreen.

”Oho, anteeksi!” puuskahdin.
”Ei se mitään”, Gabriella naurahti, muttei ollut aivan niin iloinen kuin yleensä.
”Kaikki okei?” kysyin varovaisesti ja irrottauduin kummalliseksi, tuttavalliseksi halailuksi muuttuneesta asennosta, johon olimme päätyneet.
Katsoin Gabriellaa läheltä silmiin ja tämä vain kohautti olkiaan surumielisesti.
”Onko Reiskalla kaikki hyvin?”
”Juu, on! Älä huolehdi. Mie olen ihan kunnossa”, tummatukkainen vakuutteli. Epäilin silti.
Lyylin syntymästä oli nyt viikko, ja niin oli teejuhlistakin.  
”Liittyykö tämä siihen komeaan deittiisi?” arvailin varovasti kysyen.
”Hmmhh.”
Gabriellan epämääräinen mutina ja olankohautus saattoi tarkoittaa halukkuutta olla kommentoimatta, mutta valitettavasti neiti Sokan uteliaisuus oli jo herännyt.
”Aaron jotakin, eikö? Täällä mökkeilevä tyyppi, harmi kun ei tullut heti esittäytyessä puheeksi. Mikä sen sukunimi olikaan?”

Gabriella katsoi minua hieman epäröiden, mahdollisesti ihan syystä. Vakuutin kuitenkin hymylläni, etten aikoisi tehdä tiedolla mitään pahaa. Kunhan utelin.
”Meidän välit on ihan selvät”, Gabriella sanoi, paljon vahvemmin nyt. Tunsin pientä surua naisen puolesta, sillä jokin sanoissa ja olemuksessa kertoi, että kaikki oli samalla myös ohi. Mitä heidän välillään sitten oli ollutkaan. Nyökkäsin myötätuntoisesti ja Gabriella tuntui ihan selkeästi kokoavan itseään.
”Aaron Kaarniemi. Se on sen kokonimi.”
”Aa, ai –” Kaarnimemi? Hyvänen aika!

Punastuin läpikotaisin ja yritin vaistomaisesti änkyttää Gabriellalle jotain. Pudotin puhelimeni tallikäytävälle ja tietenkin tumman naisen taakse ilmestyi toinen tumma kaunotar, Sarah. Sarah katsoi läpitunkevasti ferrarinpunaisiin kasvoihini ja onnettoman haparoivaan yritykseeni noukkia pudonnut puhelin.
”Isbe hei, mikä siulle tuli? Tunnetko sen?”
”Ei, en tunne. En ollenkaan. Huomasithan silloin teejuhlissakin, etten tunne Aaronia. Ei tämä siihen liity. Anteeksi, mutta nyt mun tarvitsee mennä”, selittelin itseni nopeasti kasaten. Purjehdin vikkelästi ensin hämmentyneen Gabriellan, sitten arvoituksellisen Sarahin ohitse. Kehonhallinta palasi onneksi pian, joten olin taas liikkeissäni sulava. Mitä hittoa Sarahkin teki yksityistallissa juuri nyt? Kävi loungessa tietenkin, päättelin, ja yritin karistaa punastumisesta seurannutta häpeää yltäni.

Harjasin ja varustin Ankan tomerasti ja kummempia ajattelematta, mutta jo muutaman alkukäyntikierroksen jälkeen ajatukset palasivat Kaarniemeen. Miten en ollut reagoinut sukunimeen juhlissa lainkaan? Tarkemmin ajateltuna tiesin kyllä miksi: en ollut voinut kuvitellakaan, että Aaronilla olisi mitään yhteyttä Kallaan. Olin olettanut, että sitten olisin tietänyt miehen jo.

Kevyt tuulenvire liikutteli puiden oksia ja satula alkoi natista kodikkaasti, kun pyysin Ankalta ravia. Keventelin ja taivuttelin tammaa, yrittäen saada sen notkeaksi. Tein siirtymisiä ja loivia käynti- ja raviväistöjä, kokeilin vähän lisätä ja kootakin. Vaihtelin tehtävää usein, mutten sisällyttänyt verryttelyyn mitään haastavaa. Anna ja Epi tulivat jossakin vaiheessa kentälle ja huiskautin serkulle hajamieleisen tervehdyksen.

Nostin laukan Annan kävellessä Epillä kohteliaasti hieman uran sisäpuolella. Ankan laukka pyöri hyvin ja vaivattomasti, joten unohduin taas haaveilemaan. Artturi Kaarniemi. Punastuin aivan varmasti taas, ja kääntelin katsettani kuin tarkastaakseni, näkikö joku. Katsomon penkeille oli istahtanut Anton. Punastuin syvemmin, mutta Antonin tai Annan katseessa ei näkynyt muutosta. Kaipa ne luulivat minun hikoilevan, vaikka todellisuudessa matkustelin Ankan automaattisessa laukassa.

Vaihdoin laukkaa lävistäjällä ja yritin saada itseäni keskittymään. Ajattelin tehdä temponvaihteluita ja kiemurauraa, mutta Ankan pirulainen tuntui tänään kokoavankin pelkän ajatuksen voimasta. Niinpä ajattelin taas Artturia. Sulavakäytöksistä ja ulkoisesti uskomattoman komeasti ikääntynyttä miestä, jossa oli kieltämättä jälkikäteen ajateltuna paljon samaa poikansa kanssa. Olin nolannut itseni täysin tyrkyttämällä itseäni tuolle hämmästyttävän karismaattiselle miehelle aivan yliopistourani alussa. Muistin yhä, miten ruokalassa tuijottelin muka-huomaamattomasti oikeustieteilijöihin päin ja haaveilin menestyvältä, mutta lempeältä näyttäneen Artturin käsivarsista. Juhlissa olin valitettavasti ollut suorasukaisempi.

Vaan Artturia ei ollut koskaan kiinnostanut. Mies oli naimisissa niin vaimon kuin työnsä kanssa, eikä yhdellä nuorella geologilla ollut sellaisessa yhtälössä mitään sijaa. Ainoa onneni oli, että Artturi ei ollut todennäköisesti koskaan tiedostanut iskuyritysteni määrää ja moninaisuutta, olinhan sentään ymmärtänyt pitää ne hienovaraisina. Tarkemmin ajateltuna oli täysin mahdollista, että Artturi ei ollut huomannut säälittäviä yrityksiäni ensinkään.

Työkaverini sen sijaan olivat huomanneet, ja koin edelleen häpeää tästä ainoasta epäonnistuneesta valloitusyrityksestäni. Jo pelkkä Artturin ajatteleminen sai itseluottamukseni hiipumaan pelkkiin rippeisiin. Muistin edelleen sen tunteen, kun tasapainottelin luovuttamisen ja liian sinnikkään yrittämisen välillä: kumpi oli lopulta nolompaa? Ja silti olin jatkanut liian pitkään, sillä jokin miehen karismassa oli vetänyt minua puoleensa kuin magneetti kompassineulaa. Alkuun en ollut tiennyt miehen olevan naimisissa, sitten en enää lumouksen vallassa välittänyt. Vasta työkavereiden naljailun ja epäonnistumiseni jälkeen olin luvannut itselleni pysytellä hyvin kaukana varatuista miehistä.

Siirsin Ankan käyntiin ja käänsin kimon kentän keskelle.
”Voisin hypätä jotain pientä, haittaako?”
”Ei ollenkaan, mekin voitaisiin”, Anna vastasi.
Anton tuli sukkelasti kentän puolelle auttamaan, mutta ehdin jo hypätä Ankan selästä alas.

”Ei hätää, saan yhden pystyn aikaiseksi itsekin”, hymyilin miehelle, mutta otin kantoavun silti ihan kiitollisena vastaan. Anton kantoi tolpat, minä pari puomia Ankan ohjat samalla käsissäni. Olin juuri aikeissa rupatella Antonin kanssa ja tutustua uuteen hoitajaani vähän paremmin, kun näin sivusilmällä Gabriellan saapuvan kentän laidalle ja heiluttelevan kädessään paperilappua.
   
”Isbeee! Unohdin antaa siulle tän! Siis et ikinä arvaa, mutta se Kanadan valmentaja oli aamulla täällä ja jätti siulle viestin”, Gabriella kailotti. Naisen ilme oli kuin rakkauskirjeen lähettiläällä, mikä yhdessä melko korkean äänenvoimakkuuden kanssa sai minut punastelemaan ties monennenko kerran. En tohtinut vilkaista vierelläni seisovaan Antoniin, tai oikeammin yhtään mihinkään. Ehkä juuri siksi tapahtui täysin käsittämätön liikesarja, jossa jalkani jäi ensin Ankan ohjien lenkkiin, mitä seurasi kompastuminen puomeihin (tai tiedättekö sellainen sarja pelastuksia ennen kaatumista, joita seuraa silti lopullinen kaatuminen). Kierähdin hiekkaan jonnekin esteen taakse ja kolauttelin matkalla ainakin toisen säären ja vähän lonkkaa.

Tunsin tulevat mustelmat ja sen kuuluisan värin, joka tällä kertaa poskille hiipimisen sijaan räjähti maalaamaan koko kasvoni. Kukaan ei kysynyt, sattuiko minuun. Todennäköisesti kompurointini ei siis ollut näyttänyt erityisen vaaralliselta, vaan ennemminkin huvittavalta. Nousin rauhallisesti ja pyyhin hiekkaa vaatteistani. Annoin Ankan jäädä ohjia pitelevälle Antonille, joka toivottavasti ymmärtäisi hoitaa sen asianmukaisesti talliin, ja lähestyin sitten nauruaan pidättelevää Gabriellaa.
”Eiköhän minun puomiharjoitteluni ollut tässä”, totesin mahdollisimman arvokkaasti, ja nappasin kirjeen haltuuni hykertelevän tummahiuksisen käsistä.


Topics tagged under ellienhaaste on Foorumi | Auburn Estate Kirje_nicholas
kirjoittaja Isabella S.
lähetetty 29.08.18 20:15
 
Etsi: Päiväkirjat
Aihe: Ankan päiväkirja
Vastaukset: 33
Luettu: 1886

More than meets the eye | Sarah R.

19.08.2018

Siivous rauhoitti hermojani, tosin sille olisi voinut keksiä jonkun muun ajankohdan, kuin viiden aikaan aamuyöstä. Onneksi abuela asui ylä- eikä alakerrassa, niin äänet eivät kantautuneet hänen asuntoonsa niin hyvin. Imuroinnin ja lattioiden pesun jälkeen olin päättänyt järjestellä vaatekaappini kuntoon. Käteeni osui vanha olkalaukku, se oli mustaa nahkaa ja siinä oli kultainen kanttaus ja olkaketju. Sehän sopisi hyvin huomisiin teekutsuihin.
Nappasin laukun käteeni ja katsoin sen sisälle. Vanha, kulunut paperinpala oli taiteltuna pohjalle ja sydämeni hypähti. Nostin paperin varovasti käteeni ja avasin sen, tuntien kyynelten nousevan silmiin.
Muistin vieläkin, kuinka poliisi oli luovuttanut minulle kirjeen, joka oli löytynyt äidin käsilaukusta onnettomuuden jälkeen.

Topics tagged under ellienhaaste on Foorumi | Auburn Estate 9n7HGu

kirjoittaja Sarah R.
lähetetty 19.08.18 12:29
 
Etsi: Spin off
Aihe: More than meets the eye | Sarah R.
Vastaukset: 95
Luettu: 3420

50 shades of Jonathan

Months after moving to Kalla I remembered couple of boxes, that I had shoved out of my sight to the storage room in the building cellar. And now I was staring one of them.

Old pictures of me and Thomas, crafts from school and two or three poorly made drawings. All these made me smile, but they were nothing compared to a piece of paper, that was folded one too many times and without any sense. It was just a wrinkeled mess.

I tried to fold it open without splitting it into two pieces or more. When I got it straightened I set it on to the kitchen table and took a picture of it. I had to sent a reminder of it to Thomas. This was priceless! I hope he shows this to Sarah.

I was reading the note over and over again, smiling and remembering good old days, the really easy days, when we were inseparable. And now, we both were adults, or something like that, with our own lives and jobs and hobbies.

But I was happy for him. He looked so happy with Sarah and I couldn't help to wonder, what actually went down between Isabella and him. They also looked cute together. All Thomas said to me was something about him wanting more and Isabella wanting enough distance.

Then my phone woke me up from my thoughts. Thomas.
"Fuck you."

Topics tagged under ellienhaaste on Foorumi | Auburn Estate 25sv3gy

kirjoittaja Jonathan R.
lähetetty 17.08.18 22:36
 
Etsi: Spin off
Aihe: 50 shades of Jonathan
Vastaukset: 74
Luettu: 3038

Takaisin alkuun

Siirry: