50 shades of Jonathan

Jonathan vilkaisi korkealla katossa roikkuvaa oletettavasti lasista kattokruunua. Mies sipaisi sormillaan kaulassa roikkuvaa tummaa kravattia ja selvitti kurkkuaan. Edessään istuva mies katsoi brittiä lähinnä huvittuneena. Jonathan oli kaukana omasta elementistään. Hienot (ja kalliit) ravintolat valkoisine silkkiliinoineen ei olleet häntä varten, mutta nuorempi kaksikosta oli antanut toiselle vapaan valinnan illan ruokapaikan suhteen. McDonalds olisi kelvannut Jonathanille paremmin kuin hyvin, mutta tietenkin tyylitietoisempi Patrick oli valinnut paljon paremman lokaation. Tietämättä kuitenkaan koko suunnitelmaa, jonka Jonathan oli punonut viimeisten parin kuukauden ajan.

“Taisit tykätä?” Jonathan katsahti Patrickin edessä olevia aterimia kello viidessä, jotka mies oli asettanhut lautaselle ruokailun päättymisen merkiksi. Samppanjalasissa oli vielä hieman juomaa jäljellä ja oli lähellä, ettei Jonathan juonut sitä itse tyynnyttämään jännitystään.
"Ysi plussa", Patrick arvioi, mikään ei luultavasti tulisi voittamaan Melbournessa syötyä lohiateriaa, josta mies toisinaan haaveili vieläkin. Hän veisi Jonathanin ehdottomasti siihen ravintolaan, jos he joskus matkustaisivat Ausseihin.
"Seura onneksi sai täyden kiitettävän, näytät syötävän hyvältä", Patrick jatkoi ja kohotti toista kulmaansa aavistuksen tietyn katseen välähtäessä tämän silmistä. Hän tuskin koskaan kyllästyisi katselemaan ponipoikaansa hyvin istuvassa puvussa, jonka aussi oli luonnollisesti itse töidensä puolesta teetättänyt miesystävälleen.
“Sinähän sen tiedät”, Jonathan sanoi ja naurahti hieman. Patrickin itsevarmuus säteili myös britin suuntaan ja pahin jännitys antoi periksi. “Ja vaikka tiiät näyttäväs like a supermodel of the World, sanon sen silti; oot komee, kuten aina.”

Jonathan kurotti kädellään pöydän yli ja otti kiinni poikaystävänsä kädestä, puristaen sitä hellästi. Perhoset, joiden olemassaolon Jonathan oli unohtanut, pyörivät pitkästä aikaa miehen mahan pohjassa.
“Mulla on vielä yks pienen pieni idea tätä iltaa ajatellen, mut ennen sitä, sä saat päättää mitä tehään.” Jonathan katsoi miestään haastavasti. Britti tiesi Patrickilla olevan pokkaa vaikka ja mihin, mutta liian julkisista akteista voisi päätyä pahimmassa tapauksessa putkaan. Ja sinne Jonathan ei halunnut.
“Jotain kevyttä, kiitos. Tuntuu, et söin kokonaisen virtahevon.”
"Mä olen melko varma, ettei ne kyllä tarjoilleet sulle ihan koko virtahepoa", Patrick huomautti huvittuneena ja sai Jonathanin henkäisemään silmiään pyöritellen. Sitä sai mitä tilasi, latino ajatteli.

Vaimea kitinä ja satunnainen kilahtelu sekottui hiekan rahinaan. Patrick ei heittäytynyt keksimäänsä ajanvietteeseen aivan niin täysin rinnoin, mitä Jonathan, mutta seurasi kyllä virnistellen vierestä toisen potkiessa yhä lisää vauhtia keinuunsa.
"Mä en muista koska olisin viimeksi istunut keinussa. Eikä nyt mitään pervoja ajatuksia", Patrick totesi naurahtaen heiluttaen itseään rauhalliseen tahtiin edestakaisin. He olivat eksyneet tyhjälle leikkikentälle ja istuneet keinuihin aussin ehdotuksesta.

"Joko sä suostut kertomaan mitä ideoita sä olet kehitellyt söpössä pääkopassasi?" Patrick tiedusteli katsoen toista kysyvästi.
“Ugh, söpössä ja söpössä. Sä meistä oot se söpö”, Jonathan virnisti ja nousi ylös omasta keinustaan, asteli Patrickin taakse ja hellästi tuuppasi toiselle vauhtia. “Tuut olee mun ideasta yllättyny, jos et muuta”, britti paljasti hieman ja Patrickin keinahtaessa takaisin Jonathanin eteen, mies otti keinun ketjuista kiinni ja kumartui pussaamaan miehen niskaa. Kylmä rauta nyrkissä viilensi Jonathanin mieltä juuri tarpeeksi.
“Voisitko sä vihdoin ja viimein luopuu siitä sun backup plan kämpästä ja muuttaa kunnollakunnolla mun luo”, Jonathan kuiskasi miehen korvaan ja päästi ketjuista irti, vapauttaen Patrickin takaisin heiluriksi radalleen.
"Backup plan kämpästä? Meinaatko sä etten mä saa asua mun isoäidin alakerrassa lopun ikääni?" Patrick kysyi huvittuneena ja ihmetteli miten aihe ei saanut enää kylmiä väreitä juoksemaan niskavilloissaan. Ehkä he olivat asuneet yhdessä jo niin pitkään epävirallisesti, että hän oli kypsynyt ajatukselle.
"Teenkö muuttoilmoituksen heti?" mies tiedusteli ja kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen Jonathanin kasvot paremmin. Britti antoi pehmeän suukon Patrickin otsalle.
“Yes please.”

Illan ensimmäinen ehdotus oli mennyt kivuttomammin, kuin Jonathan oli ajatellut. Joko se oli ennustusta tulevasta tai sitten tämä hetki oli vienyt kaiken taian ja onnen loppuillalta. Musta samettirasia poltti Jonathanin housujen taskussa. Sarahin kanssa keskusteltuaan ajatuksesta, latina oli mennyt vähintäänkin solmuun, mutta sille saattoi olla täysin eri syyt, kuin se, että naisen mielestä idea oli huono tai hätiköity. Hätiköity varmasti, mutta Jonathan tiesi mitä halusi ja juuri se jokin istui hänen edessään lasten leikkipaikan keinussa. Kaikesta siitä tietämätön Patrick nousi ylös keinusta ja kietoi kätensä miesystävänsä ympärille. Suomen sääolosuhteet tuntuivat vihdoinkin suotuisilta jopa Ausseissa viihtyneelle vaaleaverikölle.

Viekas katse edelsi suudelmaa, johon Patrick antoi itsensä uppoutua säälimättä vastapuolta milliäkään. Jos he eivät olisi olleet keskellä Helsinkiä, tilannetta olisi voinut helposti jatkaa leikkimökin hämärään suojaan. Patrick kuitenkin malttoi mielensä ja irtautui suudelmasta, jättäen Jonathanin paidan alle hivuttautuneet kätensä paikalleen.
"Pommy", Patrick melkein henkäisi lempeästi, tuijottaen toisen ruskeita silmiä.
“Muistaks, ku sanoit mulle aika nopee sen jälkee ku tavattii, ettet usko sielunkumppaneihin jiiänee...?” Jonathanin ilme vakavoitui hieman ja mies yritti kaikkensa olla näyttämättä sitä. Patrickin ilme ja koko olemus muuttui ja mies nyökkäsi varoen. “Ja että jos tai kun löydän oman sielunkumppanini, sä voit tulla ottaa kuvan meistä?”
Patrick salasi taitavasti sen, kuinka hänen sisuskalunsa puristuivat kasaan ja hellittivät jälleen useamman kerran putkeen.
"Kuulostaa kyllä aika lailla joltain, mitä mä olen voinut sanoa. Mä olen kyllä aika kyyninen ihminen", Patrick huomioi ääneen, vaikka muisti tasan ajatuksensa sanojensa takana. Kun oli joutunut niin kovan elämänkokemuksen vietäväksi, harva ihminen selviäisi ilman arpia.
"Nytkö sä ryhdyt hempeilemään, lasten leikkikentällä?" Patrick lisäsi yrittäen parhaansa mukaan sivuuttaa varsin johdattelevalta vaikuttanutta keskustelunavausta syrjemmälle.

Jonathan tiesi mitä Patrick teki. He olivat pitäneet yhtä tarpeeksi kauan, jotta britti tunnistaisi tämän kaltaisen tilanteen. Jonathanilla ei kuitenkaan ollut mitään aikomusta kiusata Patrickia enempää aiheella. Ainakaan vielä.
“Hempeilemään ja hempeilemään...”, mies naurahti ja kurottautui antamaan uuden suudelman miehelleen. Patrickin ulosanti juuri tällä sekunnilla kuitenkin sai Jonathanin varuilleen ja aussin vetäessä Jonathanin vielä lähemmäs itseensä, britti saattoi vain kuvitella, kuinka selkeästi Patrick saattoi tuntea rasian.
“Let’s go.”
"Things were just getting interesting", Patrick virnisteli, mutta lähti astelemaan Jonathanin perässä varsin pahaa-aavistamattomana. Jonathanin luuloista ja siskon kanssa käydystä aiemmasta hämmentävästä keskustelusta huolimatta Patrick ei ollut lainkaan tietoinen Jonathanin suunnitelmista illan suhteen.

Kaupunki oli täynnä elämää lämpimän kesäillan johdosta, eikä se toisaalta haitannut Jonathania. Hän oli lähes ulkoa opetellut reitin yhdelle Helsingin kolmesta varmasti toimivasta valokuvauskopista, joiden luuli olevan 2020-luvulla muinaishistoriaa. Punainen verho istuinosan edessä oli kuitenkin uusittu vastikään ja se peittäisi sisällä istuvan henkilön yläkropan vaivatta. Jonathan veti verhon sivuun, vilkaisi Patrickia pilke silmäkulmassa ja pujahti kopin penkille istumaan.
"You're not scared, are you?" mies virnisti.
"Varaudu täyslaidalliseen malliposeerauksia, pommy", Patrick naurahti ottaen haasteen vastaan mieluusti. Hän oli käynyt samankaltaisessa kopissa Jenkeissä ollessaan kuvauksissa, joten laitteen perustoiminnot olivat kohtalaisen tuttuja. Patrick mietti mielessään kuinka Jonathan oli keksinyt haluta vanhanaikaiseen valokuvauskoppiin, mutta otti idean vastaan oikein mielellään, sillä kerrankin he olivat täysin hänen mukavuusalueellaan.

Kaksikko istui kylki kyljessä kopin pienellä penkillä ja Jonathan naputteli kosketusnäytöstä edessään kuvausohjelman käyntiin. Suuret numerot ympyrän keskellä kolmesta yhteen, kuin vanhassa elokuvassa, vilisivät ruudulla. Ensimmäisessä kuvassa molemmat hymyilivät leveästi ja Jonathanilta pääsi pieni naurahdus. Patrickilla ei ollut harmainta aavistusta mihin oli päätynyt. Toinen kuva räpsähti Jonathanin saatua rasian taskustaan. Kolmannessa rasia oli auki kohti Patrickia ja sen sisältö oli paljastettu. Neljäs kuva sen sijaan ikuisti Patrickin pakomatkan. Jonathan ei ollut ihan varma, mitä oli juuri tapahtunut.

Mies istui useamman minuutin penkillä sormusrasia kädessään. Toisaalta Patrickin reaktio ei yllättänyt, mutta Jonathan olisi mieluummin kuullut kieltävän vastauksen, kuin nähdä toisen kirjaimellisesti katoavan paikalta. Britin siirtäessä verhon sivuun ja astuessa kopin ulkopuolelle, Patrickia ei näkynyt missään. Katoamistemppu oli onnistunut. Mies työnsi rasian takaisin taskuunsa, vaikka harkitsi vakavasti sen antamista ensimmäiselle vastaantulijalle. Tilanteesta teki vielä kipeämmän Jonathanin huomatessa kameran ottamat kuvat kopin kyljessä olevassa laatikossa. Syvä huokaus karkasi miehen rinnasta tämän ottaessa nauhan käteensä nähdäkseen äskeisen tilanteen ikuistettuna valokuviin.

Mies kaivoi puhelimen taskustaan ja valitsi Sarahin numeron. Useamman tuuttauksen jälkeen nainen vastasi.
"Veljes yeettas. Saanko mitenkää kyydin…"

Se oli oikein sellainen ällöttävän vaaleanpunainen loppukesän ilta. Patrick tuijotti kahvilan ikkunasta ulos, katse taivaalle suunnattuna, mutta näkemättä juuri mitään muotoja ja värejä yksityiskohtaisempaa. Puoliksi juodun kahvikupin vierellä lautasella oli täytetty croissant, josta oli haukattu vain yksi puraisu ja sekin väkisin. Kalpeat kasvot olivat terävämmät, kuin aiemmin. Silmien aluset tummemmat ja hiukset sotkuisemmat mitä normaalisti. Sarah oli työntänyt hänet pakolla ulos asunnostaan ja käskenyt käymään edes kahvilla. Patrick oli hetken aikaa punninnut vaihtoehtojaan Krouvin ja Pionin väliltä, mutta päätynyt sitten siskonsa suosittelemaan liikkeeseen.

Aika kului hitaasti, ihan kuin se oli kulunut jo viikkojen ajan. Se oli raivostuttavaa, mutta Patrick oli liian väsynyt tunteakseen niin kuohuttavaa tunnetta. Myös sellainen tunteissa vellominen olisi normaalisti raivostuttanut, mutta mies ei jaksanut taistella sitä vastaan. Katumus piti otteensa tiukasti nykyään jokaisen hereillä olevan minuutin ajan. Se, jos jokin oli raivostuttavaa.

Katuvalot tuntuivat kesän jäljiltä tuovan syksyn yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun ulkona oli voinut kulkea iltaisin pelkässä t-paidassa, Patrick ajatteli ja työnsi kätensä takkinsa taskuihin. Sormet kietoutuvat melkein automaatilla viileiden avainten ympärille, saaden sydämen hypähtämään ihan luvatta. Patrick pysähtyi kesken kotimatkansa ja nosti avaimet kädessään eteensä. Jonathanin kotiavain ei erottunut mitenkään erityisesti abloy-avainten joukosta, mutta Patrick olisi erottanut sen silti vaikka tuhannen avaimen joukosta.

Mies sulki silmänsä ja hengitti syvään kerran, kahdesti ja kääntyi sitten ympäri.

Oli aika kohdata itsensä ja käyttäytyä vihdoin kuin aikuinen ihminen. Sarah olisi varmaan ylpeä hänestä.

Keksimättä parempaakaan tekemistä, Jonathan oli ottanut kaikki kisavaatteensa kaapista saappaita myöten. Mies oli levittänyt ne sängyn päälle ja arvioi asukokonaisuutta edessään, vaikkei se muuttunut mihinkään osareiden kulkiessa eteenpäin. Hieman turhautuneena britti vain myttäsi vaatteet viereiselle nojatuolille, otti sivupöydälle asettamansa nahkan puhdistusaineen ja istahti sängyn reunalle. Ainakin sen verran voisi käyttää aikaa hyödyksi.

Aikaisemmin Lyylin luona käyty lista mahdollisista pahvilaatikkoluovuttajista palasi miehen mieleen. Hiljaa saappaan varren hankaus pysähtyi ja Jonathan jäi tuijottamaan harmaata laminaattia edessään. Kenkien putsaaminen jäi sikseen, miehen noustessa ylös ja kävellessään vaatekaapin eteen. Jonathan liu’utti sen peilioven pois edestä ja vilkaisi pikkutakkia henkarissa. Sen taskusta löytyi tumma rasia, jossa oli edelleen Patrickille tarjoamansa sormus. Koskemattomana. Siinä ei ollut edes sormenjälkiä. Britti oli rasiaan asettamisen jälkeen pyyhkinyt sen vielä mikrokuituliinalla puhtaaksi, jotta se loistaisi kirkkaana Patrickin silmissä. Nyt tuntui olevan se ja sama, mitä sormukselle kävi.

Terävä koputus kuului ulko-ovelta ja sai Jonathanin hätkähtämään. Hän sulki rasian ja jätti sen sängyn kulmalle. Pyyhkien pikaisesti toista silmäkulmaansa, mies avasi eteisen välioven ja näki ulko-oven rakeisen ikkunan läpi vieraansa suttuisen hahmon. Jonathan tunnisti kyllä vierailijan. Mies avasi oven puolittain ja jäi katsomaan henkilöä edessään.
“Need help packing?” Jonathan tunsi sydämensä kiihdyttävän tahtia. Britti ei halunnut mitään muuta, kuin vetää Patrick kiinni itseensä ja kietoa käsivarret miehen ympäri. Mutta se, kuinka toinen oli jättänyt Jonathanin yksin valokuvauskoppiin keskellä Helsinkiä ja kadonnut sitten yli kuukaudeksi mitään ilmoittamatta, nostivat pintaan pettymystä ja surua, joka oli saanut vahvan otteen Jonathanista.

Patrickin jalat olisivat halunneet poistua paikalta juosten, mutta onneksi hän ei harrastanut juoksemista sen lisäksi, ettei hyytelöksi muuttuneet jäsenet olisi kestäneet juuri matelua vauhdikkaampaa liikehdintää.
"No en", Patrick puuskahti vältellen ensin tuttujen silmien katsetta ja kohtasi sitten katseen hieman arasti. Sillä tavalla hän ei ollut katsonut ketään sitten ala-asteen epävarmuusaikojen. Korvissa tuntui suhisevan ihan tarpeettoman kovaäänisesti.
“Feels like it, after you fucking disappeared for weeks”, Jonathanin ääni oli kylmempi kuin mitä oli itsekään odottanut. Enempää sanomatta britti jätti oven auki ja asteli takaisin peremmälle asuntoon.

Levottomuus valtasi miehen, eikä hän tiennyt miten päin olla. Jonathan kuuli oven lukon naksahtavan ja jähmettyi paikoilleen. Oliko Patrick painanut oven kiinni ja lähtenyt itse taas omille teilleen? Vasta kengän kannan kopsahtaessa laatoitukselle, Jonathan uskalsi hengittää. Patrick ei ollut karannut toistamiseen. Jonathan nojautui sohvan käsinojaa vasten ja odotti toisen ilmestymistä yhdistetyn keittiön ja olohuoneen puolelle. Nähdessään paremmassa valossa (kai nyt jo entisen) poikaystävänsä, Jonathan nielaisi kuuluvasti. Patrick oli vain haamu itsestään. Mielikuvat toisen miehen kainalossa nukkumisesta sekä mallikaverien luona punkkaamisesta hävisivät salamannopeasti. Oliko toinen asunut kenties junaradan sillan alla toisella puolen kaupunkia? Siltä Patrick juuri nyt näytti. Sympatiapisteitä ei kuitenkaan ääneen kerrottu.

“I really, really want to hate you.” Jonathan sanoi vakavana. “But I can’t.” Miehen sydän aloitti toisen rumpusoolonsa vartin sisälle. Tätä menoa joku saisi soittaa ambulanssin takykardian takia.
"Suppose that would make things much easier", Patrick mumisi hädin tuskin kuultavasti tietämättä täysin miten päin olla. Mies päätyi nojaamaan puoliksi seinää vasten, uskaltamatta mennä liian lähelle Jonathania. Katse vaelsi pakostakin asunnossa, miettien oliko toinen jatkanut elämäänsä jo.

Patrick oli surkea ihmissuhteissa - hän tiesi vain kuinka käyttäytyä ylimielisesti tai välinpitämättömästi. Kaikki sitä syvällisemmät tunneskaalat tuntuivat kuin ne olisi vain lainassa joltain muulta. Ei ihan oikeasti hänen omiaan. Sillä hetkellä rintakehää puristava ahdistus ja huoli olivat kuitenkin tehneet olonsa varsin kotoisaksi aussin mieleen.
"Mä olen pahoillani, jos sillä edes on enää mitään painoarvoa sulle", Patrick totesi siirtäen katseensa takaisin Jonathaniin. Sisuskalujen tilalla tuntui olevan vain lyijyä eikä mies saanut kunnolla edes hengitettyä sillä hetkellä.

Jonathan veti syvään henkeä. Sillä oli painoarvoa ja vaikka se olikin kauan kaivattu lause, oli yksi asia, joka vielä enemmän painoi britin mieltä.
“Why did you leave?” Jonathanin ääni oli pehmeämpi ja tämän katse ei enää ollut tappavalla asteikolla, vaan enemmän halvaannuttavan puolella. “Mä en tiennyt, olisko mun pitäny pakata sun tavarat täällä vai ei, pyytää lukkoseppää vaihtaa lukot, jos oot heittäny avaimen vaan roskiin tai ojaan. Mä luulin, että sä lähit takas Australiaan. Ilman selitystä.” Huomaamattaan itsekään, Jonathan oli hivuttautunut lähemmäs Patrickia ja solmut vatsassa tiukentuivat ja kyynelten polttelu kävi yhä vain sietämättömämmäksi.
“Why?”

Patrick nielaisi ja jälleen huomasi heräävänsä vähän enemmän henkiin Jonathanin hiipiessä lähemmäksi. Se oli pieni toivon kipinä, joka niin sinnikkäästi jatkoi yrittämistään hapettomassa ympäristössään.
"Koska mä olen pelkuri", mies kertoi vastauksensa kiertämättä totuutta milliäkään. Se oli Patrick Reyes kaikessa yksinkertaisuudessaan - mies ilman henkistä kanttia. Jonathan vaikutti siltä, että kaipasi hieman lisää sanoja häneltä ja aussi huokaisi syvään.
"Mitä ihmettä mulla on muka annettavana kenellekään? Miten mä muka ikinä tulisin riittämään sulle?" Patrick kysyi vakavana.
"Miks olisin kosinu, jos et riittäis?"

Jonathanin oli vaikeaa olla paikallaan. Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle koko ajan ja tunki kädet farkkujen taskuihin vain voidakseen hypistellä kangasta Patrickilta salaa. Ihmiseksi, joka teki mallin töitä, Patrick tuntui kadottaneen itsetuntonsa ja lievähkön kyrpämäisyyden, joka teki hänestä Patrickin.
"Mua pelotti ihan saatanasti sillon Helsingissä, kun oltii syömässä. Ennen mitää sormuksia. Ja mua edellee pelottaa, et livahat uudestaan mun luota." Mies veti henkeä ja keräsi hieman ajatuksiaan, kunnes jatkoi. "Jos parisuhde ei oo sun juttu, sun pitää kertoo se mulle, sillo kumpikaa ei haaskaa enempää toisen aikaa. Tai omaansa."

Jonathanin katse hivuttautui kohti makuuhuonetta ja sängyllä lepäävää rasiaa. Joutuisiko britti kuitenkin unohtamaan yhteisen elon Patrickin kanssa? Aussi tunsi olonsa epämukavaksi, tiedostaen varsin hyvin että tilanteesta poistuminen olisi lieventänyt olotilaansa. Helpotus jäisi kuitenkin hyvin lyhytaikaiseksi, sillä Patrick ei antaisi ikinä itselleen anteeksi jos lähtisi. Turhautuneisuus purkautui ilmavirtana raotettujen huulten välistä ja mies hieroi kasvojaan varovasti.

"En mä halua lähteä", Patrick totesi katsoen jälleen Jonathania.
"Mä en ole muuta tehnytkään koko elämässäni, kuin lähtenyt. Siitä on tullut mun selviytymismekanismi ja siksi mä lähdin, kun näin...sen", mies jatkoi saamatta sanaa sormus ulos suustaan. Kypsää ja ammattimaista, aussi ajatteli ja olisi naurahtanut, jos tilanne ei olisi ollut niin vaivaannuttava ja tulenarka.
"Mutta mä en halua lähteä enää. En sun luota", Patrick lopetti, uskaltamatta liikahtaa yhtään mihinkään. Peläten jälleen jalkojensa tekevän itsenäisen ratkaisunsa lihasmuistista, kuten silloin Helsingissä.

Patrickin sanat karistivat suurimman osan Jonathanin jännittyneisyydestä, mutta muistikuvat Helsingistä painoivat edelleen miehen mielessä. Patrickin suhtautuminen kosintaan oli ollut kaikkea muuta kuin positiivinen, eikä Jonathanilla ollut aikeita kokeilla toisen kykyä pysyä läsnä vähään aikaan uudestaan. Kai rasian voisi piilottaa johonkin ja kaivaa esille muutaman vuosisadan jälkeen.
“Ehkä on parempi, et jätetää se episodi omaan arvoonsa ja...” Ja mitä? Aloittaa puhtaalta pöydältä? Sellainen olisi lähes mahdotonta. Mies henkäisi syvään ja yritti taikoa puolikkaan hymyn kasvoilleen.
“Ei se kihlaus niin tärkee mulle oo. Jos sellasen asteen sitoutumine saa sun jalat alle, voin ihan hyvin elää ilman sitä.” Se oli vale. Vaikkei Jonathan mihinkään perinteiseen heteronormatiiviseen muottiin mennyt, avioliitto ja kihlaus merkitsi miehelle paljon. Se merkitsi miehelle vakautta. Ja sitä Jonathan kaipasi elämäänsä Auburnin ulkopuolella.

Vaikka jännittyneisyys oli väistänyt, apeus ja suru koputtivat hiljaa oveen. Jonathan halusi uskoa kumppaninsa sanoja, mutta mikä estäisi Patrickia lähtemästä uudestaan, jos fight or flight -tilanne sattuisi uudestaan eteen?
"Mä luulin, että me puhutaan vaan totta toisillemme?" Patrick huomautti aavistuksen pistävään äänensävyyn, saaden ripauksen itsetuntoaan takaisin. Hän oli kaikessa tunnevammaisuudessaan opetellut lukemaan poikaystäväänsä sen verran tehokkaasti, että tunnisti tämän valehtelevan, melko huonosti vielä. Jonathan kirosi mielessään. Totta kai Patrick näki tämän lävitse.

"Jos mä sanoisin kyllä, muistaisitko sä kenen kanssa sä haluat viettää lopun ikääsi? Että mä en ole mikään naapurinpoika, joka tietää aina mitä sanoa ja tehdä. Että mä jatkossakin saatan olla typerä ja tehdä jotain idioottimaista, vain koska mä olen mä? Enkä tarkoita mitään pettämistä, vaan ihan vaan arki-idiotismia. Kuten että juoksee karkuun, kun toinen kertoo rakastavansa?" Patrickin sanoja seurasi hädin tuskin tunnistettavissa ollut hymyn alku tämän suupielessä, ele ei edennyt sen pidemmälle torjumisen pelossa. "Vai joko sä luovutit mun suhteeni?"

Edes mahdollisuus Patrickin myöntävään vastaukseen sai Jonathanin ajatukset lukkoon. Muutamaksi sekunniksi, mutta silti. Ainoastaan kuva Patrickista alle kymmenvuotiaana pellavapäänä vei kaiken tilan Jonathanin mielessä. Hymy levisi hiljalleen miehen kasvoille ja tämä pudotti katseensa lattiaan. Britti sai idean päähänsä, eikä osannut päättää oliko se hyvä vai huono idea.

Jonathan jätti Patrickin olohuoneen puolelle ja paineli itse makuuhuoneeseen. Hän vilkaisi itseään nopeasti peilistä ja toivoi, ettei olisi näyttänyt niin haudasta nousseelta. Jonathan suoristi täydellisen ryppyistä paitaansa ja otti tumman rasian käteensä. Se tuntui painavalta, vaikkei todellisuudessa ollut juuri tupakka-askia painavampi. Kääntyessään ympäri, hän saattoi kuulla Patrickin ympärillä olevat kysymysmerkit ja ajatus jälleen kerran hämmentyneestä miehestä sai Jonathanin varuilleen.

Helsinki oli tullut yllätyksenä, tämä kerta ei niinkään. Silti pelko toisen pakoreaktiosta oli läsnä. Jonathan veti syvään henkeä ja otti ensimmäisen askeleensa kohti loppuelämäänsä. Hän pysähtyi Patrickin eteen, nosti rasian kaksikon väliin ja avasi sen.
“Mä en halua naapurinpoikaa.” Jännitys kuului miehen äänestä korttelien päähän. Jonathan piti huolen siitä, ettei laskisi katsettaan Patrickin silmistä. Aussi naurahti osittain hermostuneena, osittain hämillään.
"En mäkään", Patrick vastasi ja ojensi aavistuksen tärisevän vasemman kätensä Jonathanin ja itsensä väliin. "Mutta sut mä haluan."
Britti irroitti sormuksen rasiasta ja heitti samettisen esineen sohvalle, kääntyi takaisin Patrickin puoleen ja pujotti titaanisen renkaan miehen nimettömään. Hymy levisi Jonathanin kasvoille ja tämä veti nyt kihlattunsa tiukkaan haliin.
“Älä nyt juokse karkuun, mutta mä rakastan sua. Aina”, Jonathan kuiskasi toisen korvaan.