Kesäisenä lauantaina

Lauantai, 16. kesäkuuta 2018. Laitumella. Mukaan @Heidi N.

Mitäpä sitä muuta olisi ihminen kesäisenä lauantaina tehnyt, kuin marssinut tallikaverinsa vanavedessä laitumelle ottamaan aurinkoa? Niin me oltiin Heidin kanssa päätetty tehdä, vaikka jotkut muut olisivat ehkä keksineet jotakin muuta tekemistä. Meillä oli mukana viltti ja eväät.

Granni oli ollut laitumella koko yön. Olin utelias näkemään, millä tuulella se olisi.

"Tuolla ne on", sanoin ilahtuneena, kun näin laitumen ja hevoset häämöttämässä edessäpäin.

Valitsimme hyvän paikan piknikillemme ja asetuimme siihen. Hevoset olivat jo huomanneet meidät, mutta eivät ainakaan vielä jaksaneet lähteä lähemmäs ihmettelemään puuhiamme, kun levittelimme vilttiä ja aloimme kaivella eväitä korista.

"Ei huonompi tapa viettää kesäpäivää", tuumasin Heidille, ja toivoin, että hän oli samaa mieltä.

Piknik Jusun kanssa tammojen laitumella? Mä olin ollut mukana juonessa samantien. Asetuimme istumaan viltin päälle ja katselimme hetken hevosia, jotka laidunsivat kauempana.

"Ei lainkaan", vastasin Jusulle hymyillen iloisesti.
"Kunhan tammat eivät koeta jossain vaiheessa liittyä liian ahnaasti seuraan", jatkoin nauraen.

Potkin kengät jaloistani ja asetuin mukavasti.
"Oliko meillä kuohuvaa?" kysyin virnistäen, en ollut ihan täysin perillä eväskorimme sisällöstä.

"Grannia tuskin jaksaa kiinnostaa", kuittasin Heidin huolen. "Toivotaan, että muut seuraa sen välinpitämätöntä esimerkkiä."

Heidi tiedusteli kuoharitilannetta, ja mä virnistin vähän.
"Itse asiassa on."
Vilhelmina oli Kallassa käydessään tuonut jonkun pullon mulle tupaantuliaislahjaksi. Se oli jäänyt meiltä juomatta, ja jostain syystä se oli säästynyt myös Kimmolta.

"Mä en tiedä, millaista se on, mutta se on mun siskon valitsemaa. Oletan, että ihan kohtalaista. Vähintään." Vilhelminalla oli hyvä maku monen asian suhteen.

Sain yllättyä positiivisesti kuoharin suhteen ja päästyäni näkemään eväskorin sisällön, virnistin leveästi.
"Ihanaa, sä olet oikein kunnolla varautunut! Täällähän on vaikka mitä", totesin ja kaivoin esille kaksi kuoharilasia.
Nappasin pullon ja avasin sen näppäränä, se poksahti ja hevoset käänsivät katseensa meihin.

"Sori", pahoittelin niille nauraen.

"Mitähän Vernerikin sanoisi, jos se näkisi meidät juopottelemassa laitumella?" virnistin taas, toivottavasti Jusu ei kauhistunut maininnasta.
"Kippis sille", jatkoin ja ojensin lähes täyden lasin Jusulle.

"Sen kerran kun piknikille lähdetään niin pitää olla hyvät eväät", valistin Heidiä hymyssä suin.

Katselin hevosia, joiden kiinnostus oli edes vähäsen herännyt poksahduksen myötä. Tai no, Granni lähinnä vilkaisi meitä paheksuvasti, nyrpisti korviaan vähän luimumpaan ja lähti kävelemään kauemmas. Mikä pieni päivänpaiste se olikaan.

Säikähdin vähän, kun Heidi pohdiskeli Vernerin reaktiota. Otin lasin vastaan mietteliäänä ja pureskelin huultani.

"Luuletko sä, että se suuttuu?" huolestuin. "Tietysti me siivotaan kaikki jäljet ja... mutta voiko se silti pahastua?"
Suuntasin kysyvän katseeni Heidiin, joka kaiketi tunsi Vernerin kovin paljon paremmin kuin minä. Mulle Verneri oli vain tallinomistaja ja valmentaja, jota kunnioitin pelkoon asti.

Kyllähän Jusu siitä huolestui. Hymyilin naisen sanoille lempeästi.
"Älä huoli, ei sitä haittaa, kyllä se tietää, että me ollaan vastuullisia. Sitä paitsi, pitäähän meidän nyt valvoa laidunta petojen varalta", myhäilin ja siemaisin kuohuvaa. Se maistui taivaalliselta kuuman kesäauringon alla.

Jusu oli pakannut erilaisia hedelmiä ja marjoja mukaan ja napsin niitä onnellisena.
"Mua jännittää ihan simona miten me pärjätään seuraavassa cupin osakilpailussa. Kuulin, että Vernerillä on jonkinlainen epävirallinen kisailu Sokan siskosten kanssa, että kumman tallilaiset pärjää parhaiten. Meilä ei taidakaan olla menossa Purtsin sisarusten lisäksi muuta, kun me kaksi. Olisihan se nyt aika hauskaa päihittää Auburnlaiset pikkutallina", mietin ääneen ja käännyin sitten katsomaan Jusua.

Heidi rauhoitteli mua, niin kuin sillä oli tapana. Välillä musta tuntui, että mä olin vähän kuin preerialta pyydystetty arka mustangi, jota Heidi hellästi totutti ihmisten läsnäoloon.

"No jos sen muotoilee noin. Meillä oli kuoharipullo vain, jotta voitaisiin ampua korkilla karhua otsaan", ehdotin peitetarinaa ja heittäydyin viltille selälleni. Mitä tässä murehtimaan.

"Oho", sanoin Heidille - minä en ollut tiennyt mistään tallien kaksinkamppailusta mitään. Olin vain ilmoittanut vauvahevoseni mukaan räpiköimään ja leikkimään radanratsastusta, jotta se joskus osaisi toimia kilpailuissa ihan oikeastikin.

"Tietysti voittaminen on aina kivaa, mutta onkohan meistä tosiaan vastusta? Meitä ei ole kovin montaa, eikä mua ja Grannia ainakaan pidä ottaa turhan tosissaan. Vielä."

Tuijottelin paria haituvaista pilvenhattaraa, enkä erottanut niissä mitään mainitsemisen arvoisia figuureja. Sitten mä vilkaisin Heidiä suupielet nykien.

"Jos me voitetaan, Vernerin on paras palkita meidät ruhtinaalisesti. Onhan Purtsin nostaminen maailmankartalle melkoinen uroteko."

Jatkoin:
"Maailmankartasta tuli mieleen - Kanada! Onpa jännittävää. Joko sä päätit, mitä teet sen Cain kanssa?"

"Nimenomaan ja tottakai meistä on!" naurahdin ja kellahdin itsekin Jusun esimerkkiä noudattaen selälleni viltille. Aurinko antoi energiaa ihan ihmeen reilusti, jotenkin jaksoi tehdä paljon iloisempana kaikki arjen askareet.

"Jos me voitetaan, niin Vernerin olisi aika pistää tallin vessa remonttiin, mulle riittäisi sekin oikein mainiosti", totesin ja nauroin ääneen.

"Oi, siitä mun pitikin puhua sun kanssasi. Mä ilmotin itseni sinne, sekä Cariadin, että Cain, mutta jos sä tosissasi haluat auttaa mua ja tulla Carleella, niin mä olisin tosi onnellinen. Saat itse ilmoittaa itsesi, niin voit valita luokan vapaasti oman halusi mukaan. Carlee hyppää edelleen helposti 160 esteet, eli sen suhteen ei tarvitse miettiä mitä se pääsee."

Voihan vessa. Heidin vessaremonttihaaveet palauttivat elävästi mun mieleen kaikki epämiellyttävät kohtaamiset kylmänkohmeisen kopperon kanssa. En mä pitänyt itseäni taikka takamustani mitenkään erityisen hienona, mutta... noh. Niin. Toivottavasti Verneri totisesti ryhtyisikin wc-keijuksi ja taikoisi mokoman loukon siedettävämmäksi.

Itsepähän herätin taannoiselta Krouvi-reissulta tutun keskustelun henkiin - ja tunsin oloni sähköistyvän, kun Heidi jälleen tarjosi Carleeta.

Mä olin miettinyt asiaa tosi paljon. Mietin sitä nytkin, mutta vain pienen hetken verran.

"Tiedätkö mitä", mä aloitin. "Mä voisin ihan hyvin vaikka kilpaillakin sillä. Se menisi aika sopivasti, koska mä olen itse asiassa lähdössä sinne Kanadaan jo muutenkin."

"Aa, ihan super mahtavaa, kiitos Jusu!" mä melkein ryntäsin halaamaan naista, mutta en sittenkään jaksanut nousta ylös, niin tyydyin vain hymyilemään onnellisena.

"Ja kerro toki lisää, sustahan kuoriutuu oikea oman elämäsi laaturatsuttaja. Tosin sun ratsastustaidoilla en ihmettele yhtään", lisäsin vielä ja odotin Jusun lisätietoja malttamattomana. Kenenköhän kanssa nainen oli lähdössä Kanadaan?

"Älä vielä kiittele", toppuuttelin Heidiä ja naurahdin vähäsen. "Odota siihen saakka, että näet miten me suoriudutaan. Carleeta en epäile, mutta itseäni ehkä vähän."

Nappasin suuhuni kirsikan. Se maistui makealta ja... kirsikalta. Miltä sellaiset nyt yleensä maistuivat.

"Hmm. Grannin emän omistaja soitti tässä yhtenä päivänä ja kysyi, ratsastaisinko mä Tikrulla siellä. Pirre on ollut selkäleikkauksessa", selitin vähän diilin taustatekijöitä. "Se kuitenkin haluaisi, että Tikru pääsee kisaradoille tällä kaudella. Mikäs sen mielenkiintoisempaa - päästä ratsastamaan Grannin emällä."

Kaadoin vähän täytettä meidän molempien lasiin ja tuumasin:
"Ja ihan kiva muutenkin päästä vähän kaukomatkailemaan. Eikö sustakin?"

Naukkasin kuplivaa juomaa lasista, huokaisin pienesti ja tuijottelin Grannia, joka pysytteli itsepintaisesti mahdollisimman kaukana meistä.

"Kuulostaa kyllä kivalta, vaikka toki sen Pirren selkäleikkaus varmasti onkin ikävä juttu. Ja kyllä mä oldn nähnyt sun ratsastusta sen verran, että ihan varmasti pärjäät Carleella. Ehkä sen nuoruusvuosilla olisin voinut olla vähän epäilrväisempi, se oli silloin ihan mahdottoman herkkis ja reaktiivinen, mutta nyt se on jo paljolti rauhoittunut siitä", selitin hymyssäsuin.

"Sun varmaan silti kannattaisi ratsastaa sillä pari kertaa ennen reissua, että löydät oikeat pelinappulat. Voin tuoda sen tänne tai voidaan mennä Orijoelle, ihan kunmin sulle käy parhaiten", lisäsin vielä.

"Js on kyllä, varsinkin, kun pääsee lähtemään isossa porukassa."

"Joo. En mä varmaan uskaltaisi sillä lähteä radalle niin, että verkassa vasta olisin ekaa kertaa selässä", totesin Heidille. "Niin raudanluja ammattilainen mä en ole, että sellainen houkuttaisi. Saattaisi mennä vähän pupu pöksyyn."

Milloinpa mulla ei mennyt. Se taisi olla mulle vähän sellainen perustila. Oli parempi olla koko ajan varuillaan ja peloissaan, jottei mikään katastrofi päässyt yllättämään. Ei sillä tavalla niitä katastrofeja välttänyt, mutta ainakin oli jo etukäteen valmistautunut sellaisiin.

"Jännä nähdä, ketä kaikkia sinne lopulta lähtee", sanoin, ja salaa itsekseni toivoin, että ainakin Purtsin kauhukaksikko jäisi kotiin. Jännitin niiden tyttöjen seuraa enemmän kuin olisin halunnut kenellekään myöntää.

Siirsin ajatukset toisaalle, koska Avan ja Jannan ajattelu ei ainakaan piristänyt mun oloa. Kesäisen kepeälle laidunpiknikille en heitä halunnut mukaan edes ajatuksen tasolla.

"No", aloitin ihan toisesta, mutta samalta päivältä alkunsa saaneesta, aiheesta. "Onko siitä... Iirosta? Iivosta? kuulunut mitään?"

Meinasin lisätä, että se häiskä oli varmasti toivonut Heidin jakavan taksinsa jonkun muun kuin mun kanssa, mutta sellainen suorapuheisuus ei ollut mun tapaista. Tuskin olisin saanut sellaista virkettä kakistettua ilmoille.

Hymähdin Jusun vastaukselle, olihan niitäkin hurjapäitä jonkin verran tullut eteen kilpauran aikana.
"Luulisim, että ainakin Verkku lähtee, jos se kiireiltään ehtii. Jannasta en osaa sanoa, mutta ei meiltä ainakaan sitä useampi luultavasti lähde. Auburnista sitten sitäkin enemmän, luulisin."

Jusu kysyi Iivosta ja mä jopa vähän hämmennyin naisen yhtäkkistä suorasukaisuutta. Oli outoa kuulla sellaista Jusun suusta, vaikka ei se mikään kummallinen kysymys ollutkaan.
"Ollaan me Iivon kanssa viestitelty. Kamalasti se on koittanut houkutella mua treffeille, mutta en mä oikein tiedä olisiko mulla aikaa mihinkään tapailuun. Hevoset vie niin ison osan ajasta ja pitäisi vielä töitäkin tehdä siinä välissä", vastasin lopulta mietteliäänä.
"Mitenkäs sun miesrintamalla?" esitin jatkokysymyksen virnistäen.

"Kai sille deittailulle löytäisi aikaa, jos tyyppi oikein kunnolla kolahtaisi", arvelin vastaukseksi Heidin kiirepohdintaan. "Ehkä Iivo ei vaan ole riittävästi sun tyyppiä?"

Kuulostinpa asiantuntevalta, panin merkille. Kuinka ironista. En kyllä totisesti tuntenut lainkaan tätä elämänkenttää, jos nyt ylipäänsä tunsin mitään. No, Heidin kysymykseen vastaaminen kyllä vesittäisi kaikki mielikuvat Jusu Rosengårdista jonakin ihmissuhdeasiantuntijana.

Jouduin miettimään jonkun aikaa, mitä vastaisin.

"En mä tiedä, voidaanko edes sanoa, että mulla on mitään miesrintamaa", huokaisin sitten ja yritin naurahtaa lausuntoa keventääkseni. Nypin vilttiä reunustavaa nurmikkoa ja pähkäilin, mitä kertoa vai kertoako mitään.

"Sanotaanko vaikka, että mulla on aika huono maku ja olemattomat vaistot. Tää viimeisin oli kyllä kaiken huippu..."

Jostakin syystä mua alkoi naurattaa, kun myönsin sen ääneen.

"Onko sulle esimerkiksi koskaan tuotu pikkupajapäissään naapurin verkkokellarista nyysittyä mattoa lahjaksi?" tiedustelin ja tirskahdin. Oli siinäkin romantiikan keisari.

"Niimpä kai", vastasin Jusulle, ehkäpä Iivo ei myöskään ollut saanut ihan kunnollista tilaisuutta, mietin mielessäni.
"Ehkä sen kanssa voisi yhdet treffit sopia, niin olisi ainakin kokeiltu, eikä tarvitsisi pohtia sen pidemmälle", tuumisin ääneen.

Huomasin Jusun miettivän pitkään avautuisiko vaiko ei ja olin hyvin otettu, että nainen uskalsi lopulta kertoa mieskuvioistaan minulle.
Kuuntelin ja pohdin vastaustani tovin, sillä en halunnut Jusun pettyvän päätökseensä avautua minulle.

"Kuulostaa kyllä kieltämättä erikoiselta, mutta sitä toista tyyppiä tuntematta en osaa kyllä sanoa. Voihan se olla, että se ei uskalla kertoa sulle tunteistaan ja sitten juotuaan ilmaisee asian vähän hassulla tavalla. Oletko sä jutellut sen kanssa teidän tilanteesta?"
Kyllä mä aavistin jo vastauksen, mutta halusin myös herätellä Jusua siihen, että myös miehet - mikäli Jusulla oli siis mies, eikä nainen, mistäpä sitä tiesi - saattoivat ujostella kovin.

Huokaisin syvään.

"En mä totta puhuen tiedä, kannattaako enää jutella", sanoin ja jatkoin varovasti: "Vähän liian monta juttua, mistä jutella. Jospa mä hautaan tämän deittikirveen."

Tuijottelin taivasta ja pohdiskelin. Vähän poissaolevana mä vuodatin kuivaan sävyyn ajatuksenvirtaa:
"Niin kuin mä sanoin, niin eiköhän sitä aikaa löytyisi puolin ja toisin, jos riittävästi kolahtaisi. Muulloinkin kun silloin, kun sattuu huvittamaan. Ja se kaveri on vähän sekaisin ehkä. Niin kai me kaikki joskus, mutta en mä tiedä."
Jälleen kerran mä huomasin miettiväni, olinko paha ihminen, jos säikähdin niin vähästä ja jätin Kimmon kiertämään omaa kehäänsä ihan yksinään. Viimeistään Rasmuksen kanssa Monacossa ollessani mä olin kuitenkin muistanut, ettei kaikkien ihmisten - miestenkään - seurassa tarvinnut jännittää niin paljon sitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. En mä tiennyt jaksaisinko mä jännittää koko elämääni.

Musta tuntui, kuin mä olisin jutellut Hannan kanssa. Ilahduin ymmärtäessäni, että mä taisin pitää Heidiä ystävänä. Miten se olikin niin helppoa? Vilkaisin Heidiä ja mietin, ymmärsikö tämä itsekään, miten aseistariisuva persoona oli.

"Niin, ehkä se kannattaa, varsinkin, jos itsellä ihan selkeästi on sellainen olo. Mutta kyllä sä jonkun ihanan hurmaavan herrasmiehen, tai -naisen rinnallesi löydät, kun aika on oikea, usko pois", lohdutin ja kosketin ystäväni olkapäätä hymyillen rohkaisevasti.

Mä suljin silmäni ja nautin hetkestä, havahtuen hetken päästä kavioiden kuminaan. Cariad oli irtautunut laumasta ja asettui shömään ruohoa mun vierelle.
"Hei kaunotar", tervehdin lempeästi ihastellen kaunista hevostani.

Pohdiskelin minkä kerkesin. Oliko mulla sellainen olo? Kimmo oli hurmaava ja herrasmies - silloin kun ei ollut jotakin muuta. Pudistin mietteliäänä päätäni. Koko kuviosta taisi kuitenkin aiheutua enemmän harmia kuin hupia, vai tuntuiko musta vaan siltä?

Heidin tervehdys havahdutti mut taas tähän päivään.
"Cariad on kyllä nätti", myöntelin ja todella tarkoitin sitä. "Niin tasapainoinen, ja onhan toi väri aika makea myös."

Palasin vielä aiheessa vähän taaksepäin, koska mä halusin jotenkin osoittaa Heidille pienen kiitoksen kuuntelusta. Koska en uskaltanut sanoa sitä suoraan, muotoilin asian toisin:
"Eikä mulla ole kiire minkään tollaisten säätösotkujen kanssa. Pääasia on, että mä olen saanut täältä ehkä edes pari uutta ystävää... mukaanlukien sut."

"Kiitos, mä olen ihan rakastunut siihen, sekä luonteen, että ulkonäön puolesta. Ja sitten vielä tietää, että se on oma kasvatti, niin mä en ymmärrä miten voin joskus luopua siitä, kun aika tulee. Onneksi siihen on toivottavasti vielä todella pitkä aika", selitin ääneen ja ihastelin tammaa. Se tunki päänsä mun syliin ja jäi siihen rapsuteltavaksi.

"Niin, kyllä sen aika tulee, kun on tullakseen. Ja kyllä olet saanut, mä olen ainakin tosi onnellinen, että meistä on tullut ystäviä. Sä olet tosi ihana ihminen, pidät hyvää huolta hevosestasi ja olet tunnollinen, mitä muuta ystävältä voi pyytää?" hymyilin katsoessani Jusua.

Saatoin vain arvailla, millainen suhde kehittyi omaan kasvattiin. Kasvatettiinhan meillä kotonakin, mutta varsoja oli aika paljon ja ne olivat isän ja äidin liiketoimintaa. Ehkä vähän imagokysymyskin, sillä eihän pelkästään rahan takia kannattanut kasvattaa hevosia. Eivät ne olleet järin tuottava sijoitus, vaikka miten hienoja varsoja oltaisiinkin saatu aikaiseksi.

Mutta Rosengårdissa oli kasvatettu ratsuhevosia vuosikymmenten ajan, ja sitä perinnettä piti jatkaa. Ellei Alexander palaisi kotimaahan jatkamaan sitä työtä, kun aika koittaisi, kai minun täytyisi. Hirvittävää.

"Eiköhän siihen ole. Sehän on hevonen vasta parhaassa iässään, jos edes sitäkään", totesin Heidille. "Ellet sä nyt sitten aio saada päähäsi myyntiasioita?" Kohotin vähän toista kulmaani. Niinköhän Heidi raaskisi edes kuvitella myyvänsä Cariadin?

Sitten Heidi laittoi mut todella tukalaan tilanteeseen. Voi ei - se vuodatti mulle kehuja! Mä tunsin, kuinka puna kohosi mun kasvoille ja keho jähmettyi silkasta epätietoisuudesta. Miten tuollaiseen kuului vastata? Miten siihen edes voi vastata kuulostamatta typerältä, ylimieliseltä tai lapselliselta?

Ryystin kiireesti kuoharinjämät lasistani ja meinasin tukehtua siihen. Yskittyäni hetken virnistin arasti ja ehdotin:
"Kai voisi pyytää, että ystävä osaisi edes nielaista juomansa tukehtumatta. Tai ehkä ihmisillä on erilaisia toiveita ystäviensä varalle."

"En, en", toinen sana tuli hyvinkin jämäkästi, Cariad olisi viimeinen hevonen, joka multa lähtisi, "mutta ei voi koskaan tietää jos se vaikka loukkaantuu tai jotain muuta tapahtuu."

Mä katsoin, kun Jusu meinasi tukehtua omaan skumppaansa vähän otsa rypyssä, mutta kuitenkin huvittunut katse kasvoillani.
"Kaipa jokaisen kohdalla pitää vähän kummallisiakin piirteitä hyväksyä", vastasin virnistäen.

Cariad rupesi syömään ruohoa vierestäni ja annoin itseni kellahtaa takaisin selälleni viltille.
"Tämmöisen piknikin voisin hyvin pitää vaikka päivittäin. Ihana hetkeksi vain pysähtyä ja nauttia hyvästä seurasta", tuumin ääneen.

Olisin sanonut Heidin pahaenteiseen loukkaantumispovailuun, että ei pitänyt manata onnettomuutta, mutta se jäi tukehtumisriskin takia sanomatta. Silmät vähän vetistäen yskänpuuskan jäljiltä sanoin:
”Toisten kohdalla kai vähän enemmän kuin toisten.”

Olo oli rento, päivä kaunis ja eväät runsaat. Oli helppo yhtyä Heidin ilmaisemaan mielipiteeseen.
”Älä muuta sano. Kippis sille”, sanoin ja kohotin tyhjentynyttä lasiani vähän laiskasti kilistelytyrkylle.

Se oli kesää parhaimmillaan.