Tuuletustauko

Aamun rataharjoitus oli mennyt aika vauhdikkaasti, Cai oli ollut koko vierailun ajan melko haastava, mutta mun mielestä se oli vain hyvä. Ei olisi mitään järkeä maksaa maltaita valmennusleiristä ja ratsastaa ongelmitta koko leirin ajan. Cai oli kaikkea muuta, kuin helppo ja antoi haastetta toivottavasti myös valmentajilleen, sillä orin kanssa ihan kaikki tavallisimmat jipot eivät tehonneet.

Milo sen sijaan oli ollut hyvinkin kurinalainen ja vaikka olin hivenen epäillyt sen mukana tuomista, olin ollut positiivisesti yllättynyt koiran käytöksestä. Puin päälleni tuulenpitävän takkini ja vaelluskengät, Milon panta ja nahkahihna roikkuivat ovenpielessä ja heti, kun nappasin ne käteeni, oli koira vierelläni.
"Mennäänkö lenkille?" kysyin koiralta hymyillen ja pujotin nahkapannan sen kaulaan.
Pääsimme ulos ja katsahdin ympärilleni. Lähdin kävelemään kartanolta poispäin, pysähtyen aina toisinaan, kun Milo halusi haistella jotain hajuja.

Jos mulla olisi supervoima, se olisi ilmaan haihtuminen. Olisi ihanaa vaan kadota välillä. Kadonneiden ei tarvinnut puhua kenellekään, koska kukaan seuranhaluinen ei löytänyt näkymättömiä ihmisiä.

Kotikotona oleminen oli aika väsyttävää, koska mä jännitin hirveän montaa asiaa ja olin huolissani vielä useammasta.

Maanantaina mun oli ihan pakko olla kokonaan pois kaikkien luota.

Niinpä mä katosin tallin maille. Sen taidon mä osasin. Hetken aikaa mä vaan olin yksin, niin kuin pienenä, piilossa Alexanderilta ja äidiltä ja ihan kaikilta kallalaisiltakin.

Paitsi koiralta, joka löysi mut. Ensin mä tuskastuin; kartanon mailla liikkui vain Henrikin Jaro eikä usein sekään. Mutta tämä ei ollut Jaro. Heidin koira se oli. Hyvä niin, koska tämän koiran omistajalta mun ei sitten tarvinnut piiloutua.

”Hei”, tervehdin Heidiä hiljaa.

Milo löysi Jusun ja koiran häntä heilahti iloisesti. Se tykkäsi naisesta, mutta ei jäänyt kerjäämään rapsutuksia, vaan jatkoi haistelumatkaansa.

"Moikka, mitä sulle kuuluu?" kysyin hymyilen.

Jusua ei ollut näkynyt paljoakaan leirin aikana ja mietin miten kovin naista painoi olla kotona ja vielä niin, että runsas osa Auburnlaisista oli täällä myös.
"Ollaan menossa Milon kanssa pienelle lenkille, haluatko tulla seuraksi?"

”Hyvää”, vastasin automaattisesti ja muotoilin hymyn kasvoillani kertomaan, että juujuu, hyvää kuuluu.

Ulkona oleminen ja liikkuminen tuntui juuri siltä, mitä mä nyt tarvitsin. Siispä nyökkäsin pienieleisesti ja lähdin seurailemaan Heidiä.

Olin pitkään vaiti, ja niin Heidikin. Kävelimme vain.

Sitten musta tuntui, että piti keskustella jostakin. Ei mulla mitään maailmojamullistavaa aihetta ollut mielessä, joten tartuin helpoimpaan:
”Ootko tykännyt? Olla täällä? Ja saanut jotakin irti treeneistä?”

Kulmani nousi tahattomasti Jusun vastaukselle, mutta annoin aiheen olla.
Ilahduin kuitenkin seurasta ja kävelimme tallialuetta kohden Milon asettautuessa oikealle puolelleni ja Jusun kävellessä vasemmalla.

"Ehdottomasti kyllä, Cai näyttää parasta itseään riehumalla ja pässeilemällä, mutta kaikki ovat kyllä hyvin päässeet sen pään sisälle. En tiedä onko teillä kamalasti niin haastavia hevosia, mutta hyvin kaikki ovat pärjänneet sen kanssa. Ja on ollut kiva nähdä sunkin lapsuudenkotia", vastasin ja silmäilin tarhoja, jotka avautuivat edessämme.

"Onko sulla ollut kivaa?" kysyin ja katsahdin Jusuun.

Ilahduin vähän, kun Heidi kiitteli valmennustiimiä. Jessiä pidin vähän pelottavana, mutta taitoa ja näkemystä sillä oli. Isän arvovalta oli suurtakin suurempi, ja sen tietotaitoon mä luotin aivan kaikessa. Pidin isää erehtymättömänä.

”Kaikenlaisia hevosia niiden käsien kautta on kulkenut vuosien myötä”, hymähdin ja siirsin kunnian niille joille se kuului: niille, ei meille. Mulla ei ollut osaa eikä arpaa Rosengårdin oppien rakentumisessa.

Oliko mulla ollut kivaa?

”Joo”, vastasin, mutta kurkkua kuristi vähän. ”... ja ei.” Emmin ihan kamalasti. ”Tai siis on, mutta en mä vaan oo osannut rentoutua. Jännittää. Niin moni juttu. Tavallaan.”

Puhe oli epäselvää, mutta niin oli mun ajatus- ja tunnemaailmakin.

Jusun vastaus kuului olevan juuri sellainen, mitä olin ajatellutkin. Ei kukaan tullut aikuisena kotiin aikuisiän kavereidensa kanssa ja ollut ylpeä kodistaan. Kaikkia nolotti edes vähän oma koti ja sen asukkaat, Jusun tapauksessa kodin asukkaat olivat vähän vielä kovasuisempia.
Edes mä en ollut säästynyt Jusun äidin sanoilta, vaikka melko pienellä olinkin vielä säilynyt. Alexander oli onneksi ollut ihan ihmisiksi, kun oli nähnyt Cain. Kai se oli vähän edes yllättynyt, että omistin sellaisen pedon.

"Uskon", vastasin Jusulle hymyillen. Toinen avautuisi kyllä, jos haluaisi.

Nieleskelin vähän. Ympäristöä katsellessani mä tunnustelin sitä hirvittävää ristiriitaa, joka tähän kaikkeen liittyi. Tämä oli mun koti, mutta nyt mulla oli toinenkin koti ja siellä eri elämä, eri ihmissuhteet, eri rooli tai ehkä jopa useampi. Mä olin täällä tytär, pikkusisko, nuorimmainen.

Kallassa mä olin hevosenomistaja, töissäkäyvä ihminen, siivooja, tallityöntekijä, vastuullinen, itsenäinen, joidenkin ystävä, jopa tyttöystävä (sillä kai se niin oli; en oikeastaan ollut aiemmin nimennyt mun ja Rasmuksen vuorovaikutusta seurustelusuhteeksi, mutta loppujen lopuksi se tuntui asiaankuuluvalta nimilapulta kaikelle, mitä me tehtiin ja miten me oltiin). #jusmus

”Tai jotenkin kun”, mä aloitin mietteliäänä ja epäröiden. ”No jo sekin, että kun pitää ratsastaa taas niin, että ne näkee. Että oonko kehittynyt. Ehkä ottanut takapakkia.”

”Ja että mitä mieltä ne on Grannista”, pamautin yhden suuren huolenaiheen ilmoille, enkä edes itse tiennyt, keitä ne lopulta olivat.

Jusun huolenaiheet nousivat pintaan ja mietin hetken, että miten olisi parasta lähestyä asiaa.

"Granni on hieno hevonen ja sä olet ratsastanut sitä todella hyvin. Sä olet jo meidän yhteisenä aikana kehittynyt todella paljon ja jos ne eivät täällä näe sitä, niin se on todella sääli. Mutta kannattaako sille, mitä ne ajattelee, laittaa ihan niin paljon painoarvoa? Eikö se ole kuitenkin tärkeintä, että mitä mieltä sinä itse olet omista taidoistasi? Jos sun mielestä sun täytyy kehittyä, niin sitten sä teet kaikkesi, jotta kehityt."

Lähestyimme tienhaaraa, josta pääsisimme joko tallialueelle, tai metsään.
"Kumpaan suuntaan lähdetään?"

Kuuntelin Heidiä jopa vähän säikyssä mielentilassa. Olin niin ylivirittynyt kaikenlaisista syistä, että etsin Heidin puheista kaiken mahdollisen, minkä saatoin tulkita kritiikiksi itseäni kohtaan.

”Mennään metsään”, päätin hämmästyttävän ripeästi ollakseni minä. ”Voidaan kiertää tallialueen ympäri menevä ratsastuspolku vaikka.”

Sitten palasin asiaan.

”Mä en tiedätkö tiiä haluanko ihan hirveästi ajatella sitä mitä mieltä mä itse olen taidoistani”, tunnustin ja naurahdin vähän. ”En yleensä hirveän hyvää mieltä, ja jos joskus olenkin, niin heti perään ajattelen että on virhe olla sitä mieltä. Tiedätkö tunteen?”

”Vaikka typeräähän se on. Itsensä mollaaminen”, lisäsin vielä, koska kyllähän mä tiesin ettei niin pitänyt tehdä. ”Tai kun ei sillä saavuta oikein mitään.”

Päästin Milon irti, kun Jusu päätti, että suuntaisimme metsään. Entinen Jusu olisi ähissyt, että minne itse halusin mennä, siellä olisi parempi, mutta nyt nainen päätti asian ilman kiemurtelua. Hymyilin vähän ylpeänä ystävästäni.

"Voi tiedän hyvinkin", vastasin naurahten ja annoin katseeni kiertää lähellä pysyttelevässä koirassa. Se vilkaisi minua säännöllisesti, kuin varmistaen, että missä menin.
"Ratsastus on valitettavasti sellainen laji, jossa ei koskaan ole tarpeeksi hyvä. Aina löytyy joku parempi, joku, joka tietää enemmän ja joku, joka opettaa sinulle uusia asioita. Mutta aina löytyy myös joku, joka on huonompi ja joka ei tiedä yhtä paljon, kuin sinä. Hyvät hevosihmiset eivät koskaan sano olevansa valmiita, sillä he valehtelevat sekä itselleen, että muille."

Tunsin sanojen sanoman myös omassa ihossani. Syylistyin hävettävän usein itseni vähättelyyn ja muiden ihailuun.
"Sitä vain pitää kai tyytyä osaansa ja pitää yllä oppimisen halua, sillä pääsee jo todella pitkälle", totesin vielä ja käännyin taas katsomaan Jusua.
"Säkin olet tullut pitkän tien siitä, millainen olit, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Susta on tullut paljon itsevarmempi niin hevosen selässä, kun poissa sieltä. Sun pitäisi olla ylpeä siitä, mitä sä olet, eikä surea sitä, millaiseksi muut susta haluaisi tulevan."

Ratsastus. Ihana, kamala, innostava ja turhauttava laji. Miten hyvältä tuntui keskustella siitä jonkun sellaisen kanssa, joka tiesi miltä se saattoi tuntua parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Olin tehnyt onnistuneesti päätöksen lenkkimme suunnasta, mutta kehuja en vieläkään osannut ottaa vastaan. En varsinkaan persoonaani kohdistuvia.

Menin siis hirveän vaikeaksi, kun Heidi kehotti mua olemaan ylpeä siitä millainen mä olin. Miten mä olin muuttunut. Tunsin valtavaa tarvetta selittää kehittynyttä itsevarmuutta itseni ulkopuolisilla tekijöillä:
”Niin no, tavallaan se on ollut jotenkin helppoa olla silleen itsevarmempi, kun on muita ihmisiä jotka jotenkin luottaa muhun. Tai hyväksyy.”

Punastuin vähän, koska kuulostin ihan urpolta.

”Ja se mua on hermostuttanut myös, kun...”

Ajatus meni solmuun, enkä mä tiennyt miten jatkaa ja oliko juuri sillä hetkellä mielessä oleva ajatus edes sanomisen arvoinen vai ihan tolkuttoman typerä.

”... siis kun on tämä kaikki”, viittilöin ympäröivien tilusten suuntaan. ”Aika moni muu olisi näillä resursseilla ja taustatuella paljon enemmän kuin mä olen.”

Rasmus olisi. Mun perheen tuella se olisi ihan huipulla. Alexander oli ollut, mutta sen persoona kai ajoi sen aina turhiin hankaluuksiin.

”Ja varmaan ihmiset tajuaa sen”, sanoin aika haavoittuvaisena ja pikkiriikkisenä. ”Että musta olisi pitänyt kaiken järjen mukaan tulla parempi jo.”

Jusua ihan selkeästi vaivasi asia enemmän, kuin nainen edes sanoillaan antoi ymmärtää. Mä en tietenkään tunnistanut ongelmaa, koska mun silmissä Jusu oli juuri niin taitava, kuin sen pitikin olla. Sillä oli oma nuori hevonen, jota se oli osannut kouluttaa juuri oikein ja nöyrä asenne, jonka vuoksi kehittyminen paremmaksi oli mahdollista.

"Mulla on vähän erilaisia kokemuksia sen kaltaisista ihmisistä, joista kuvittelen sun puhuvan. Iso osa niistä, joilla on hevostaustaa sukunsa puolesta, ei halua tehdä sitä enää aikuisena. Osa niistä, jotka haluaa, ovat röyhkeitä ja ylimielisiä, eivätkä osaa tunnustaa virheitään, eivätkä täten osaa myöskään kehittyä. Susta on tullut yllättävän nöyrä ja osaava ratsastaja näistä puitteista. Alexanderilla esimerkiksi se on noussut päähän ja siksi se on mun mielestä huonompi ratsastaja, kuin sinä. Se ei muista aina kuunnella hevosta ja antaa sille tilaa, jos se tuntee olonsa epävarmaksi. Niin voi ratsastaa hevosta, jonka pää kestää sen, mutta niin ei saa kilpahevosta sellaisesta, joka ei sitä jatkuvaa painetta kestä."

Virnistin vähän.

"Sä olet Jusu musta todella hyvä ja herkkä ratsastaja, joka lukee hevosta, kuin hevosta tarkkaan ja miettii mitä juuri se yksilönä tarvitsee."

”Miettimisestä on vielä aika pitkä matka toteuttamiseen”, mutisin, en mielestäni mitenkään vähätellen vaan realistisesti. En ihan oikeasti aina tietenkään tiennyt, mitä joku hevonen tarvitsi, ja vaikka olisin tiennyt, en aina osannut tehdä niin. Joskus mulla ei ollut rehellisesti sanottuna aavistustakaan, mitä ja miten tehdä.

Me oltiin saavuttu rantaan. Merivesi näytti hyiseltä ja kalsalta. Se liikehti vähän. Avomeren myrskyämiset eivät täällä saakka näkyneet, mutta olin aina tykännyt niistä pienistä tyrskynpoikasista, jotka tänne saakka kulkeutuivat. Ne rauhoitti.

”En mä kyllä ehkä halua vatvoa kamalasti enempää”, tuumasin.

Vilkaisin Heidiä vähän aiempaa valoisampi ilme kasvoillani.

”Puhutaan jostakin mukavasta”, ehdotin, ja nappasin kauniinvärisen lehden käsissä pyöriteltäväksi.

Rannassa oli kaunista ja annoin katseeni levätä veden liikkeessä. Milo kävi kastamassa jalkansa veteen ja hipsi sitten johokin puskaan haistelemaan.

"Mä ilmoitin mut ja Cain selviytymiskurssille", läväytin pöytään kutkuttava tunne mahanpohjassani. En ollut jutellut asiasta kenellekkään vielä, pian olisi järjestettävä tallin hoito siksi ajaksi ja kaikennäköistä muutakin. Lennot olin sentään jo maksanut itseni ja hevosen osalta.
"Se järjestetään marraskuussa Vecno Studissa Siperiassa. Meinasin ottaa Milonkin mukaan."

Mua alkoi vähän hymyilyttää ajatus Caista Siperiassa.

”Sehän kuulostaa leppoisalta”, kommentoin ja mietin itseäni moisella kurssilla. Tirskahdin. ”Mä kuolisin todennäköisesti kolmessa tunnissa. Jollakin typerällä tavalla. Tuskin mua mikään karhu söisi, se olisi liian dramaattista.”

Vilkaisin Heidiä kiinnostuneena.
”Mitä toivot, että Siperia opettaa?”

Nauroin Jusun sanoille ääneen.
"Kyllä mä näen jo, miten karhu tallustaa sun luokse ja päättää, että nyt on tuon neidin aika kuolla", vastasin nauraen ja tuppasin naista lempeästi olkapäähän.

"Mä en oikein tiedä. Jotenkin mä haluan vain haastaa itseni uudella ympäristöllä ja nähdä samalla miten Cai pärjää siellä. Se on kamalan suuriegoinen ja toivoisin, että se saisi jonkun ahaa-elämyksen ja toteaisi, että ihmiset ovatkin oikeastaan aika kivoja. Voi toki olla, että saan etsiä sitä Siperian erämailta seuraavat kuusi kuukautta ja toivon, että näkisin edes pilkahduksen sen tummasta takapuolesta jostain kuusen takaa", kerroin ja virnistin.

"Mutta ennen kaikkea siis haluaisin vahvistaa mun ja Cain suhdetta. Se on niin energinen ja raju, ettei se päästä mua suojakuoren läpi. Jospa täysi energiantyhjennysreissu auttaisi edes vähän raottamaan sitä kuorta, koska mä tiedän, että sen kaiken mulkoilun takana on oikeasti todella hyvä hevonen."

”Toivotaan, etten mä kohtaa niin päättäväistä karhua ihan heti”, sanoin pää vähän kallellani ja mietin, että ei mulla ollut kyllä valtavaa hinkua tavata enemmän itsenikaltaistakaan karhua.

”Kuulostaa aika hienoilta tavoitteilta”, arvioin. ”Äkkiseltään vähän hassua viedä estehevonen umpimetsään, mutta noin sanottuna aika ymmärrettävää.”

Mietin vielä Heidiä ja Caita äärettömässä korvessa.

”Älä jooko eksy sinne kuudeksi vuodeksi”, esitin toiveen. ”Tulisi aika yksinäistä sitten. Mitä oikein tekisin, puhuisin vaan seinille?”

Hymähdin.

Vaikka enhän mä ihan yksin jäisi. Silti mä asetin paljon painoa toiveelleni.

Hymyilin tahattomasti Jusun sanoille. Ne lämmitti paljon mun sisintäni.

"Yritän parhaani. Sun pitää kertoa tuo myös Caille", vastasin edelleen hymyillen ja rapsutin Miloa, joka tuli viereeni.
"Kyllä Milo meidät kotiin tuo, eikö?" totesin koiralle ja kyykistyin sen tasolle. Milo nuolaisi leukaani ja käänsi kylkensä minua kohden, nojaten minuun kevyesti.

"Mun pitäisi sen jälkeen myös päättää pidänkö mä Milon vai en. Sen kasvattaja on löytänyt sille potentiaalisen kodin, mutta en tiedä osaisinko enää elää ilman koiraa", pohdin ääneen.

”Mä epäilen, ettei Caita paljon kiinnosta mun puhumiset”, arvelin.

Aloimme jo lähestyä rantahuvilaa. Oli hyvä pysähtyä pieneksi hetkeksi.

”Miten sä raaskisit luopua siitä?” kysyin ja katselin Miloa. ”Se vaikuttaa jo aika kiintyneeltä suhun.”

Se oli melko hämmästyttävää, sillä eihän koira ollut ollut Heidillä vielä kovinkaan kauan. Toimivatkohan koirat sillä tavalla? Kiintyvästi? Vai oliko se kuitenkin jokin Heidin ominaisuus, että asioilla oli tapana järjestyä sillä tavalla? Kallistua Heidiin päin, tavallaan.

Mietin ohikiitävän hetken, että osoittaisikohan Grannikin jo jotakin kiintymisen merkkejä, jos se olisi Heidin hevonen.

Ehkä ei. Grannilla ei välttämättä ollut kiintymykseen pystyvää solua kehossaan.

"Ei sitä voi tietää", vastasin toiselle naurahtaen.

"En mä oikeen raaskisikaan. Siitä on jotenkin tullut niin toimiva osa mun arkea ja se osaa käyttäytyä joka tilanteessa niin hienosti. En mä oikeastaan keksi mitään pätevää syytä, että miksi en pitäisi sitä. Paitsi sitten jos jollain muulla olisi antaa sille vielä parempi koti. Enkä mä silloinkaan osaisi varmasti olla epäitsekäs", analysoin ääneen. Helpotti saada sanoa asiat jollekkin toiselle, eikä vain pyöritellä niitä päässään.

"Jännittääkö sua kisaharjoitukset? Musta tuntuu, että Cai porheltaa esteiden läpi aika vauhdilla", vaihdoin puheenaihetta.

Kuuntelin Heidin mietteitä Milosta.
”Jos teillä sujuu hyvin, te pidätte toisistanne eikä sulta lopu tunnit vuorokaudesta kesken”, aloitin pohdiskellen, ”tietysti sä pidät sen.”

Jouduin miettimään tovin vastausta, kun Heidi kysyi, jännittikö mua tulevat kisaharjoitukset.

”No tavallaan joo, tai siis tietysti, mutta isoimmat ratsastukselliset jännityksenaiheet on jo takana. Ensivaikutelma musta ja Grannista on jo annettu”, aprikoin.

”Sun ei sentään tarvitse jännittää”, huomautin luottavaisena. ”Vaikka se menisi kovaa, niin olethan sä sentään yksi paikan taitavimmista ratsastajista.”

Naurahdin vähän, sillä mun mieleen oli juolahtanut kumma oivallus.

”Oikeastaan mä jännitän melkein enemmän Rasmuksen rataa kuin omaani”, kerroin, ja koin tarpeelliseksi selventää, etten siksi että olisin uskonut Rasmuksen epäonnistuvan. ”Kun mä toivon niin kovasti, että sillä menee hyvin.”

Punastuin ehkä vähän. Olo oli kuitenkin kepeä. Teki hyvää muistaa, että tällä leiritapahtumalla oli omat hyvätkin hetkensä tarjottavanaan.

"Musta välillä tuntuu, että Cain kanssa ei sekään riitä, että on taitoa", sivuutin taitavasti Jusun kehun, sillä en halunnut vähätellä itseäni naisen edessä, kun juuri olin parjannut miten hyvä toinen oli.

"Rasmus ratsastaa tosi hyvin, jos se muistaa keskittyä, niin sillä on kyllä hyvät mahdollisuudet voittoon. Muistat vaan kertoa sille kuinka ylpeä olet, niin se varmasti ratsastaa parhaansa mukaan", vastasin hymyillen.

"Milo, tänne", kutsuin koiran luokseni ja se tuli häntäänsä heiluttaen. Kaivoin taskustani namipalan ja annoin sen Milolle samalla, kun napsautin hihnan kiinni.
"Kiitos, että jaksoit tulla seuraksi", kiitin hymyillen Jusua.

”Voi, se on kyllä taitava. Ehkä taitavampi kuin mitä se tajuaa”, mun on helppo kehua Rasmusta, koska mun silmissä se on hirmu hyvä suunnilleen kaikessa.

Niin kuin kyllä Heidikin, ajattelin mieli jo paljon kevyempänä kuin lenkin alkaessa. Miten se osasikin piristää niin hyvin, ihmettelin.

Olin oikeastaan aika luottavainen, että loppuleiri sujuisi vähän vähemmällä murehtimisella. Ihan niin kuin itsekin olin sanonut: isoimmat huolenaiheet oli jo koettu, ja niistä oli selvitty. Selvittäisiin kaikesta muustakin.