Kellonaika on nyt 06.12.21 14:16

1 osuma on löytynyt haulle 0

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Tutkimattomat polut
Kolme vaihtoehtoista tulevaisuutta -- #innanhaaste5

Røllum, Tanska, 2028
Syystuuli riepoo tallipihaa. Seison tyynenä vanhan jalavan juuressa. Se kasvaa keskellä pihaa, kasvoi jo ennen kuin koko tilaa ruvettiin rakentamaan, eikä sitä koskaan kaadettu pois. Kun me ensimmäistä kertaa tultiin katsomaan tilaa, puu oli lehdetön. Se näytti luurangolta, ehkä vähän aavemaiseltakin, mutta mä pidin siitä. Pidin tilasta. Pidin siitä, että me tultaisiin tänne yhdessä ja aloitettaisiin uusi elämä. Me molemmat tehtiin hiljaa päätös tilan ostosta sinä karuna ja harmaana alkutalven päivänä, juuri sen vierailun aikana, kysymättä toisen mielipidettä välittäjän kuulevien korvien alla. Se oli rahanahne välittäjä, tai ehkä sen asiakas oli, ja se olisi painostanut meistä irti hirvittävän tarjouksen, jos olisimme olleet liian innokkaita. Vasta vähän matkaa takaisin kaupunkiin ajettuamme myönsimme toisillemme, että olimme löytäneet sen mitä etsimme.

Meidän tarjous oli lopulta joka tapauksessa maksukyvyn ylärajoilla. Onneksi se riitti. Enempään emme olisi pystyneet, ja taas yksi unelma olisi luiskahtanut saavuttamattomiin.

Kymmenen kuukautta meidän hevoset on eläneet sen jalavan alla, ja se on ollut hyvää aikaa. Työntäyteistä, rankkaa, vaativaa, mutta kaiken sen arvoista. Tanska on kohdellut meitä hyvin. Hevosten kanssa on ollut onnea.

Niin kuin nyt taas, ajattelen, ja hymyilen, kun rekka kaartaa pihaan. Näen jo kaukaa apukuskin aurinkolippaan kiinnitetyn suuren ja värikkään ruusukkeen. Tiedän, että niitä on lisää. Kahden viikon kilpailumatkalla hevoset ovat napsineet sijoituksia ja tehneet nollaratoja, pikku-Granolakin, Grannin esikoinen. Toki mukaan on mahtunut epäonnistumisiakin, mutta kuka niihin tahtoo keskittyä?

"Josie! Good to see you. We brought you something", kuskin paikalta loikannut Joachim virnuilee ja heiluttelee kahta kirkasta ruusuketta.
Hymyilen miehelle, joka on ihan samanlainen kuin aina ennenkin. Hiusraja vain on päässyt vähän karkaamaan, mutta sitä ei pidä mainitseman, sillä Joe ei halua tulla muistutetuksi omasta kuolevaisuudestaan. Ryöpsähdän halaamaan bisneskumppania. Tilalla on ollut kamalan hiljaista ja tyhjää, kun miehet ja kahdeksan hevosta on puuttunut, ja mä olen ehtinyt ikävöidä -

"Better not to make that guy jealous", Joachim virnistää, muiskauttaa keskieurooppalaisen poskisuukon ilmaan mun poskipääni viereen ja nyökäyttää päällään takavasemmalle, ennen kuin luikahtaa auttamaan hevosenhoitajia rekan purkamisessa.

Rasmuksen takki tuoksuu heinältä ja hevosilta ja satulasaippualta, kun mä ripustaudun miehen kaulaan siinä meidän oman tanskalaisen hevostilan tallipihalla vanhan jalavan varjossa.


Hotelli jossain päin maailmaa, 2028
Tuijotan raidallista seinää. Tai ei, ei seinä ole raidallinen, valo vain tekee temppujaan. Sulkisin sälekaihtimet kokonaan, mutten jaksa nousta, eikä sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. En saisi unta kuitenkaan, vaikka saisinkin katuvalon kellertävän kajon suljettua pois omasta todellisuudestani.

Olen kolmekymmentävuotias. Näytän huomattavasti vanhemmalta, sillä elän kahvilla ja riisikakuilla ja olen unohtanut miten nukutaan. En mä edes muista, milloin se tapahtui, unen katoaminen. Vaiheittain kai, joskus neljän viimeisen vuoden aikana, tai ehkä jo pidemmänkin aikavälin sisällä. En varsinaisesti kaipaa niitä tiedottomana ja toimettomana vietettyjä tunteja, sillä ne ovat pois kaikesta muusta, mutta joskus toivoisin pystyväni häivyttämään varjoja silmieni alta. Sitä varten mun täytyisi nukkua.

Olen mä yrittänyt. Olen tehnyt ja ollut tekemättä rasittavaa hikiliikuntaa ennen nukkumista, syönyt ja jättänyt syömättä ennen nukkumista, tuhlannut lyhyt- ja pitkävaikutteisiin melatoniinivalmisteisiin, vaihtanut tyynyn, tuulettanut lakanat, säätänyt makuuhuoneen lämpötilaa.

Ruutuaikaa pitäisi vähentää, niin kaikki sanovat. Miten helvetissä se tapahtuu, kun työ on päätelaitteilla tehtävää, ja kun koko elämä on työtä? Firma tarvitsee täyden työpanoksen. Mun täytyy antaa se, täytyy ansaita kannukset, osoittaa, että lisääntymisikäinen nainen pystyy samaan ja enempään kuin kuka tahansa. On oltava paras. Kilpailuhenkisyys ja voitontahtoisuus, joita en vielä kymmenen vuotta sitten tiennyt omistavani, ovat virinneet ja johdattaneet mut suurten tulojen ja vielä suuremman vastuun äärelle.

Kaikki muu siinä sivussa onkin sitten menetetty.

Ei haittaa, ei kiinnosta, ei sureta. Mä olen pystyvä ja aikaansaava nainen tätä nykyä, ja sitähän mä aina toivoin. Että pystyisin. Huomaisin osaavani asioita. Saisin aikaiseksi jotakin merkittävää.

Viimeisin unettomuudenhoitokokeiluni liikahtaa mun vieressäni. Mua inhottaa, kun se kietoo kätensä mun mahani ympärille ja mumisee jotakin selittämätöntä. Se näyttää niin tyytyväiseltä, nuori koiranpentu siinä, kuolaa poskellaan, trendikäs tukka sekaisin. Mä en kestä sitä, miten se yrittää kietoutua muhun. Se ei edes onnistunut siinä, mitä varten mä sen hotellihuoneeseeni päästin: ei se saanut mua tainnoksiin. Mä en nuku vieläkään. Ja mikä pahinta... se on ihan väärä ihminen. Luojan kiitos mä en joudu enää koskaan kohtaamaan sitä, kun palaan kotiin tältä turhauttavalta työmatkalta.

Mäkin olin joskus väärä ihminen. Olen pohtinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että ehkä musta tuli sellainen joskus niihin aikoihin, kun otin vastaan opiskelupaikan. Kun musta tuli tietojenkäsittelytieteilijä, käpistelijä, ja kun mä huomasin olevani siinä hirveän hyvä. Aloin tehdä kaikkeni sen eteen, että muutkin tiedostaisi mun osaamiseni ja ammattitaitoni. Päätin, että musta tulisi vihdoin jotakin.

Mutta kuka noita asioita halusi muistella. Vuosien takaisia vanhoja juttuja ja tuttuja. Ei menneisyydessä ole mitään, mitä mä haluaisin ajatella.

Mä tietysti valehtelen itselleni, mutta teen sen yhtä rutiininomaisesti kuin valvomisen.


Titisee-Neustadt, Saksa, 2028
Alexander on sietämätön pomo, erityisesti mulle, koska mä olen sen kanssa samaa lihaa ja verta. Rasmuksen kanssa niillä on jonkin sortin hyvävelikerho, mikä ärsyttää mua välillä aivan suunnattomasti, koska musta tuntuu, että ne jakaa hevosia keskenään kermat päältä -periaatteella ja jättää mulle jämät. Ei kai ne sentään oikeasti niin tee, ja on mullakin hirveän hyviä hevosia ollut. Pitäisi olla tyytyväinen, kun ne tulee niin hyvin toimeen keskenään. Meillä on oikeastaan ihan hyvä tiimi; me lietsotaan toisiamme aina vaan parempaan ja parempaan, ja jos menee päin persettä, vertaistukea on aina saatavilla.

Jokainen meistä on kokenut ne ajat uralla, kun mikään ei ole sujunut. Kun on tehty virhe virheen perään, kun puhdas huono tuuri on läiminyt vasten poskia ja silmäkulmia, kun on oltu taloudellisesti hirveän tiukalla ja jouduttu myymään alta pois ne kaikkein arvokkaimmat hevoset. Juuri ne hevoset, joilla oltaisiin ehkä voitu menestyä.

Iso menestys on harvinainen kokemus.

Meistä mä olen se, joka ei ole koskaan saavuttanut mitään  oikeasti mainittavaa. Joskus, kun me ollaan eri mieltä asioista ja riidellään, joskus Alexander vetää sen kortin esiin. Silloin mä inhoan sitä, että mä työskentelen isoveljelleni. Mun isoveli ei riitele reilusti. Se on piinkova, vaativa ja oikukas. Se ei siis ole muuttunut vuosikymmenten varrella lainkaan. Ihan samanlainen kiusankappale se on kuin silloin, kun mä olin hyväuskoinen päiväkotilainen ja se sai mut uskomaan, ettei eskariryhmään pääse, jos ei osaa lukea ja kirjoittaa.

No, seurasi siitä jotakin hyvääkin, vaikka tietysti mä itkin epätoivoisena ja kauhuissani ensialkuun. Pelkäsin äidin ja isän vihaa, jonka kohtaisin, jos kävisi ilmi etten osaa lukea ja kirjoittaa enkä pääse eskariin, enkä varmaan sitten koskaan kouluunkaan. Ilman sitä pelkoa en varmasti olisi ruvennut tuijottamaan kaikkia kirjoitettuja sanahahmoja niin vimmaisella epätoivolla. Kuka tietää, ehkä opin lukemaan edes vähän aikaisemmin vain siksi, että Alexander oli niin kamala.

Alexander on piiskannut mua eteenpäin monessa muussakin asiassa, eikä kaikkein vähiten kilpakentillä. Jos ei oteta lukuun sitä aikaa, kun olin joitakin kuukausia kokonaan pois satulasta, mä olen välttynyt isoilta takapakeilta pitkälti siksi, ettei Alexander ole antanut mun luovuttaa. Se on haastanut mut kilpailemaan itsensä kanssa, ja sitten se on tarjonnut mulle tämän työn, ja Rasmukselle myös, ja vaikka se on ollut paskapäinen itsensä, en mä työskentelisi kenellekään kasvottomalle isolle tallipomolle yhtään mieluummin kuin omalle veljelleni. Myönnän auliisti, etten mä olisi ehkä koskaan palannutkaan satulaan elämän prioriteetit mullistaneen taukoni jäljiltä, ellei Alexander olisi houkutellut meitä palkkalistoilleen.

"Älä laita elämääsi pauselle vahingon takia", muistan Alexanderin sanoneen silloin.

Vahingon. Se oli mun veljen sanavalinta - sitä termiä se käytti omasta sisarenpojastaan. Ei se kyllä ollut ihan täysin väärässäkään.

Poika on kuusivuotias. Se yllätti ja säikäytti, ja "säikäyttäminen" on vähättelyä, sillä tietysti mä valahdin pahimmanlaatuiseen paniikkiin, kun mä tajusin, että mulla olisi vain muutamia kuukausia aikaa kasvaa joksikin, mitä mä en ollut ajatellut olevani vielä moneen, moneen vuoteen. Jälkeenpäin kyllä tajusin, että ei mun siinä synnytystä edeltävässä ajassa ollut tarkoituskaan kasvaa loppuun asti; mä teen sitä yhä, kasvamista.

Parhaillaan me istutaan taas yhdessä keskinäisessä palaverissamme, minä, Alexander ja Rasmus, joka pitelee kättään mun tuolin käsinojalla. Mun ajatukset harhailee siinä ajassa, kun me oltiin ihan hirveän nuoria ja ihan hirveän hukassa, ja meidän piti päättää, mitä me tehtäisiin elämillämme, vaikkei me edes tiedetty, missä maassa me seuraavana kesänä asuttaisiin ja olisiko vastaus edes sama molemmille. Yksi valinta oli tehty meidän puolesta, mutta oli muutakin ratkaistavaa. Miten hirveän paljon päätöksiä sitä joutuukaan tekemään, kun tietää tulevansa vanhemmaksi! Ja jokainen päätös tehtiin huolestuneena ja pelokkaana ja vähän poissa tolaltaan.

Miten toisin asiat onkaan nyt, mietin ja lakkaan kuuntelemasta Alexanderin puhetta. Tartun Rasmuksen käteen ja vilkaisen miestä, mun poikani isää.

"Alexander", keskeytän.
"Kakista ulos, Fifi", isoveli kaivaa iankaikkisuuden takaa lempinimen, jolla oli joskus tapana saada mut tuntemaan itseni tosi pieneksi ja avuttomaksi.

Enää mä en tunne itseäni tosi pieneksi enkä lainkaan avuttomaksi. Elämä on opettanut, että kyllä se kantaa. Silloinkin, kun...

"Tulee vähän muutoksia. Mun kisakalenteriin", sanon vakaasti ja näen Alexanderin ilmeestä, että se ei edes ylläty. Se kuitenkin katsoo meitä molempia vuoronperään. Niin Alexanderin tapaista, mietin. Sen on saatava meidät sanomaan asia ääneen, vaikka se tietää jo.

Ihan kiusallani mä en suostu tekemään niin. Mä katselen veljeäni takaisin ihan muina naisina, ja lopulta se kohauttaa kulmiaan ja virnistää sitten.

"Onneksi olkoon", Alexander sanoo, mutta pyörittelee sitten virne naamallaan silmiään Rasmukselle. "Alsila, sä sitten teet mun elämästä hankalaa. Pitäisit näppisi ja lanteesi kurissa, niin mun ei tarvitsisi miettiä, miten korvata mun paisuva pikkusisko."
kirjoittaja Jusu R.
lähetetty 30.09.18 17:05
 
Etsi: Spin off
Aihe: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.
Vastaukset: 140
Luettu: 10002

Takaisin alkuun

Siirry: