Kukka kruunaa päivän (off, avoin)

Kallan Kukka & Ruukku, tiistai-iltapäivänä 6.3. Avoin. #kukkaruukku

Kepein askelin kuljin kohti kukkakauppaa. Mun asiat olivat järjestyneet ihanasti! Mä olin saanut töitä. Tietysti olisi koeaika, jonka mittaan ehtisin taatusti mokailla itseni työttömäksi, mutta päättäväisesti mun mieli loikki ohi siitä seikasta. Ihan totta, kyllähän mä nyt kerrankin sain iloita jostakin asiasta ilman, että murehdin ja keksin kaikki tavat, joilla se ilonaihe saattaisi kadota mun elämästä. Nyt mä riemuitsisin siitä, että olin saanut töitä.

Siispä kukkia. Rahantuhlausta, toisin sanoen. Mut oli kasvatettu aika tarkaksi taloudenpitäjäksi, enkä mä nyt omilleni muuttaessani ollut oikeastaan uskaltanut käyttää rahaa mihinkään muuhun kuin välttämättömiksi katsomiini asioihin (kuten Matildan vihan välttämiseen suostumalla hänen mukaansa Krouviin viime perjantaina).

Mutta nyt nippu ihania leikkokukkia oli takuulla enemmän kuin ansaittu. Astahdin Kallan Kukka & Ruukkuun. Hopeinen kello helisi merkiksi siitä, että olin astunut ihmeiden maailman. Sitä kasvit mun mielestäni olivat. Niitä oli niin monenlaisia ja musta oli käsittämättömän hauskaa, että ihmiset osasivat kasvattaa niitä ruukuissaan ja iloitsivat niistä. Ehkä mä sittenkin rupeaisin vielä joskus floristiksi.

"Pieni hetki, olen lounastauolla!" huikkasi takahuoneesta kurkistava työntekijä.
"Voi, ei mitään kiirettä! Ihastelen mieluusti hetken itsekseni", vakuutin.

Jäin omaan harvinaisen rikkumattomaan ja hyväntuuliseen rauhaani katselemaan Kallan Kukka & Ruukun valikoimaa. Teki mieli hipeltää kaikkia kauniita kasveja.

Mua otti päähän oikein kunnolla. Porukat halusivat järjestää viikonloppuna jotkut juhlat kaikenmaailman tutuilleen. Yllätysyllätys he eivät järjestäneet niitä itse, vaan tällä kertaa mut oli pistetty hoitamaan käytännön järjestelyt. Perusteluina tälle oli muunmuassa se, kuinka nyt täysi-ikäisenä mun pitäisi oppia itse järjestämään hienoja juhlia. Ja kun meinasin haistattaa jotkut porukoille, nämä uhkasivat katkaista rahahanat mun harrastukseen. Joten mä olin suostunut hiljaa maristen ja ajanut pienellä vihreällä kotterollani kukkakaupalle lyhyehkön koulupäivän jälkeen.

Mulle oli kyllä annettu lista mitä pitäisi hoitaa, mutta se oli niin ympäripyöreä kuin vain voi olla. Joten mulla ei ollut hajuakaan, mitä mä tarvitsisin kukkakaupasta. Mä en edes tiennyt kuinka paljon ja minkä tyylisiä kukkia meidän juhliin tarvitsisi. Toivottavasti kukkakaupan tädistä olisi jotain apua, koska sitä mä tarvitsisin. Jos sattuisi olemaan tosi hyvä tuuri, samalta myyjältä olisi tilattu ennenkin meidän juhliin kukkia.

Syvään huokaisten mä astuin kellon saattelemana kukkakaupan ovesta sisään. Ihana kukkien tuoksu täytti mun ajatukseni hetkeksi, ehkä tämä ei olisikaan niin paha juttu. Ja jos mä mokaisin tän, niin ainakaan mun ei tarvitsisi toiste järjestää porukoiden juhlia. Mä vilkuilin ympärilleni ja väriloisto oli aivan ihana. Kiinnitin huomiota tuttuun brunetteen. Olipas sattuma, että törmäsin perjantaiseen seuraani näin nopeasti. Nainen vaikutti olevan sen verran omissa maailmoissaan, etten tohtinut häiritä tätä. Sen sijaan ihastelin ihania kukkia, jotka olivat nyt jo parantaneet mun päivääni.

Havahduin kovin hitaasti huomaamaan, että liikkeeseen oli tullut joku muukin asiakas. Takahuoneesta kuului puhelimen pirinää ja asiallinen "Kallan Kukka & Ruukku, Lilja puhelimessa". Siitä päätellen myyjä ei ollut aivan vielä palaamassa kaitsemaan meitä - siis minua, ja... hei. Mähän tunnistin toisen asiakkaan.

"Hei, Nita!" tervehdin itselleni epätyypillisesti aloitteellisena osapuolena.

Vähän levottomana käännyin puoliksi Nitan suuntaan ja jäin vielä puoliksi roikkumaan erilaisten valmiiden kukka-asetelmien suuntaan. Siltä varalta, että Nita ilmaisisi, ettei halunnut olla tekemisissä kanssani. Sitten voisin kuitata lyhyen ja epäonnistuneen vuorovaikutushetken nyökkäyksellä ja palata takaisin kukkakimppujen pariin.

Torstaina oli kuulemma naistenpäivä. Koska mä olin päättänyt olla hyvä poika ja koska olin menossa illalla käymään porukoilla, mä olin päättänyt viedä äidille jonkun kukkapuskan. Mä olin ajatellut puhua sille yhden huippukivan siitostamman ostamisesta meille puoliksi ja kelasin, että oli hyvä pehmittää kaikin mahdollisin keinoin. Lähiässässä ei ollut yhden yhtä kämäistä tulppaanikimppua, joten olin heittänyt Googleen kysymyksen kukkakaupasta ja saanut tietää, että Kallassa oli oikea kukkakauppa. Kallan Kukka & Ruukku. Mä olin nauranut nimelle hetken aikaa kuin heikkopäinen ja lähtenyt sitten ostoksille.

Astuin sisään ja bongasin saman tien Josefinan. Mä olin kääntyä saman tien kannoillani takaisin sinne mistä tulinkin, mutta en kuitenkaan kehdannut (ja sitä paitsi mä todellakin halusin niitä kukkia, koska mä todellakin halusin sen hevosen) ja käännyin siksi lähimmän hyllyn puoleen. Se oli täynnä mitä erikoisimpia kaktuksia, joita mä jäin tökkimään kuin mikäkin vajaa. Hitto. Toisella hyllyllä oli pääsiäisasetelmia.

Missä tulppaanit? Miksei Josefina tehnyt ostoksiaan ja lähtenyt menemään? Miksi mä en vain voinut tervehtiä sitä niin kuin normaalit ihmiset?

Takahuoneessa joku kuului vastaavan puhelimeen, joten paikalla oli myyjä. Tosin tämä ei selkeästi päässyt juuri nyt auttamaan kukkien kanssa.
"Hei", hymyilin brunetelle. Ehkä mä saisin Josefinasta seuraa siksi aikaa, että myyjä saisi puhelunsa hoidettua.

Nainen seisoi jotenkin hassusti kääntyneenä, joten mä otin muutaman askeleen Josefinaa kohti.
"Mikäs sut on saanu kukkaostoksille lähtemään?" kysäisin. Olemuksesta päätellen ei ainakaan hautajaisia varten, joten kehtasin asiasta kysyä. Tiesiköhän Josefina mitään juhlien järjestämisestä ja niihin tarvittavista kukista?

Huomasin jonkun miehen tulevan sisään ja seuraavaksi tekeytyvän hyvin pieneksi kaktuksien luona. Mua ehkä hieman huvitti, samalla kun yritin miettiä miksi tämäkin oli niin tutun näköinen. Hetken pohdittuani ja kelattuani ajassa taaksepäin, totesin miehen olevan se jonka kanssa juttelin hetken Auburnin jatkoilla. Olin mä tämän nähnyt varmaan tallillakin sen jälkeen. Olisiko ollut Rasmus?

Helpotuin. Nita ei vaikuttanut siltä, että sitä otti yli kaiken päähän mun läsnäoloni. Puhkesin hymyyn ja vedin vähän henkeä, ennen kuin vastasin:
"Voi, mä sain töitä. Ajattelin juhlia sitä. Vähän kukkia kotiin, ainakin."

Siirsin hieman rönsyävää preeriaeustoman oksaa nähdäkseni käsin kirjatun hintalapun. Pidin neilikoista, mutta halusin tänään jotakin erityistä. Eipä valkea preeriauestoma siitä erityisen villisti poikennut, mutta olisi kuitenkin jotakin muuta. Jos sen seuraksi löytäisi jotakin mukavaa leikkovihreää, vaikka pistaasiaa...

Hapuilin katseellani tilaa löytääkseni vihreää. Samalla kysyin Nitalta:
"Entäs sinä? Onko jokin erityinenkin -"

Kysymys jäi kesken, kun huomasin kaktuksia, öö, melko tieteellisen näköisesti pyörittelevän... Rasmuksen. Apua. Yhteen käydään. Usein ja erilaisissa tilanteissa.

Yhtäkkiä tajusin jääneeni tuijottamaan Rasmusta. Hätkähdin aavistuksenomaisesti, niksautin katseeni takaisin Nitaan ja yritin tavoittaa, mitä olinkaan ollut kysymässä häneltä ennen huomioni hairahdusta. Aukaisin suuni rakoselleen jatkaakseni kysymystä, joka mulla oli ollut kesken, mutta suljin sen sitten typeränä. Oliko mulla tosiaan jäänyt joku lause roikkumaan vai kuvittelinko mä vain? Räpsyttelin ripsiäni ja tunsin oloni urpoksi.

Mä liikuin selkä Josefinaan päin ja yritin etsiä jotain järjellistä kukkakimppua. Ei löytynyt. Mistä mä tiesin mitä tarkoitusta varten mikäkin kukka oli? Mitä jos mä ostaisin vahingossa jotain hää- tai hautajaiskukkia? Mä olisin tarvinnut myyjän apua, mutta sellaista ei tietenkään näkynyt enkä mä ehkä olisi kehdannut kysyä, vaikka olisikin.

Mä kuulin Josefinan puhuvan, kauppa oli niin pieni että ääni kantoi ihan hyvin mun luo. Se oli saanut töitä? Mistäköhän? Ratsutusta vai öö, luonnontieteitä?

Sitten mä vasta havaitsin, että koska Josefina puhui, sillä oli varmaan joku keskustelukumppanikin. Käännyin vaivihkaa vilkaisemaan ja tunnistin toisenkin tytön. Se oli Auburnista ja me oltiin joskus juteltu jatkoilla jotain, joskin muistaakseni keskustelu ei ollut kovin hedelmällinen.

Mikä juttu tämä nyt oli, miksi kaikki Kallan hevosihmiset olivat kukkakaupassa juuri sen kerran kun mä olin eksynyt sinne? Pitäisi äkkiä päästä pois.

"Oi, onnea! Millasta töitä sait?" kysyin mielenkiinnosta. Mulla ei ollut hajuakaan mitä Josefina edes tekisi työkseen, saati millasia mahdollisuuksia Kallassa oli työllistyä. Kai sitä pitäisi itsekin ruveta jotain alaa miettimään. Mä olin pyöritellyt aihetta päässäni eilisestä johtuen ja mulla alkoi olla jotain ideoita, joita voisi opiskella.

Brunette aloitti lauseen, joka jäi kuitenkin kesken. Nainen oli myös huomannut kaktusmiehen ja jäi tuijottamaan tätä. Tunsikohan ne toisensa jostain? Kallassa tuntui vähän jokainen tuntevan toisensa jotain kautta, vaikka mä olinkin viime päivinä tutustunut hämmästyttävän moneen ihmiseen.

Josefinan kääntäessä katseensa taas muhun, oli tämä taas jatkamassa lausettaan. Kun mitään ei kuulunut, päättelin tämän unohtaneen kokonaan mitä oli sanomassa. Ajattelin kerrankin pelastaa tilanteen, sillä kysymys oli kuitenkin tullut selville.
"Porukat järjestää jotkut hienot juhlat tutuilleen viikonloppuna ja mun pitäis hoitaa käytännön järjestelyt ensimmäistä kertaa. Oon lievästi sanottuna hukassa mitä kaikkee tarviin sinne", huokaisin.

Nita pongautti mut takaisin keskustelun tasalle. Unohdin kyllä vastata työkysymykseen, joten se asia jäi mysteerin peittoon, mutta porukoiden järjestämistä hienoista juhlista mä tiesin paljon ja annoin sen seikan karata ilmoille:
"Ahaa! Ehkä sä tarvitset jotain pöytäkoristetta sitten? Jos sä hankit illallispöytään kukkia, niin kannattaa varmaan olla matalia asetelmia, ettei tule mitään näköesteitä keskustelijoiden väliin. Mä oon nähnyt monia vihreään perustuvia kivoja pöytäkoristeluja, vaikka Unelmaa ryppäinä ja hillittyä valkeaa tai vanhaa roosaa sekaan..."

Punastuin vähän. Mä taisin kuulostaa siltä, että mä olin täällä töissä. Ei mun ollut tarkoitus sillä tavoin innostua, mutta kun oli virkistävää, kun mä kerrankin tiesin jostakin jotain.

"Sori. Ei mun ollut tarkoitus luennoida tai mitään", pahoittelin ja huomasin vähän kyyristyneeni. Äiti aina kielsi lysyttämästä. Keräsin itseni täyteen pituuteen, vaikka häpeä tekikin hartioista painavat. Mä olin kiusallisen tietoinen siitä, miten paljon olin puhua pulputtanut Nitalle. Sitä paitsi Rasmuskin oli yhä kaupassa.

Josefina oli selittänyt Nitalle jo hetken kukista, kun mä tajusin salakuuntelevani nitä käsi jähmettyneenä yhden oudon kukkakimpun ympärille. Siis oliko Josefina täällä kukkakaupassa töissä? Se selittäisi sen, miksei se ollut vieläkään tehnyt ostoksiaan. Ja siinä tapauksessahan mä voisin kysyä siltä neuvoa sopivan äitinlahjontakimpun, eikun naistenpäiväkimpun, valintaan.

Oli miten oli, mä olin aika varma että naisväki oli jo huomannut mut ja hyvin todennäköisesti tunnistanutkin (Josefina ainakin vaikutti tarkkanäköiseltä), joten mä käännyin lannistuneena ympäri ja otin muutaman askeleen lähemmäs. Oli varmaan aika turha leikkiä enää yllättynyttä.

”Moi”, mä siis tervehdin laimeasti ja huiskautin kättäni. ”Mitäs te?”

Mä katsoin suu auki Josefinan selittäessä kukista, joita mä voisin tarvita. Okei, okei, mä olin löytänyt ehkä parhaan mahdollisen ihmisen avukseni, ainakin niistä jotka mä tunsin.
"Ettet olis tänne päässy töihin", virnistin brunetelle. Muhun menisi ainakin täydestä ja kuuli, että nainen jotain tietää juhlien koristelusta kukilla.
"Luennoi ihan rauhassa, vielä parempi jos pystyt auttamaan mua tilaamaan sopivat kukat. Mä en nimittäin ymmärtänyt yhtään mitään", nauroin hyväntahtoisesti.

Hämmästyin ehkä pikkiriikkisesti, kun Rasmus tuli tervehtimään. Mä olin aivan varma, että mies oli kuullut meidän keskustelun esittämästään kysymyksestä huolimatta. Kukkakauppa oli aika pieni kuitenkin. Tervehdyksen tyylistä oletin, että mies tiesi meidät molemmat, joten avasin suuni ensimmäisenä.
"Josefina tässä auttaa mua valitsemaan kukkia mun porukoiden juhliin, kun toi myyjä on ilmeisesti jumahtanut puhelimeen", hymyilin nyökäten kohti takahuonetta.

Mulla oli mielikuva, ettei Josefina eikä Rasmus ollut puheliainta sorttia. En myöskään mä, mutta nyt mä olin ylittänyt itsenikin puhumalla jotenkin niin. Normaalisti. Reippaasti. Enkä mä voinut sanoa tuntevani kumpaakaan mitenkään hyvin.

Mua ilahdutti ajatella, että voisin olla Nitalle avuksi. Pohdiskelin kukkia. Inkaliljoja, lähinnä, koska näin kauniita sellaisia. Kun Rasmus tuli tervehtimään, mä katselin yhtäkkiä ihan hirveän ujona niitä liljoja.

Nita hoiti puhumisen, mistä mä olin kiitollinen. Mulla ei yhtäkkiä tuntunut olevan sanoja ulottuvillani. Käänsin katseeni liljoista Rasmuksen kenkiin. Oh well.

Nita hymyili ja selitti miksi oli kukkakaupassa.

Josefina ei sanonut mitään. (Sillä oli muuten ulkotakki päällä, mä huomasin, eli se ei ollut täällä töissä.)

Se oli sentään ratsastanut mun hevosta useammin kuin kerran, eli melkein sama asia kuin se olisi nukkunut mun sängyssä, eikä se edes kehdannut tervehtiä? Niinkö paljon mun naama ärsytti sitä? Tunsin oloni vähän lannistuneeksi, ennen kuin muistin että itse olin piilotellut ties miten pitkään kaktushyllyn luona kuin mikäkin idiootti.

”Ai jaa?” mä sanoin ja vilkaisin Josefinaa, joka vilkuili jalkojaan. ”Voisittekohan te auttaa mua valitsemaan mun äidille jotain? Jotain… kevätkukkia.”

Jooh. Että äidille kukkia. Olisi pitänyt valehdella että tyttöystävälle, tai jotain vähän katu-uskottavampaa. Kuka 21-vuotias muka osteli kukkia ÄIDILLEEN?

Mä vilkaisin seuralaisiani vuorotellen. Toinen oli piilotellut kaktuksien luona, Rasmus olisi mulle varmaan jatkossa kaktusmies, ja toinen tuijotteli jalkoja tai lattiaa. Ei sen niin väliä. Mä huusin pääni sisällä jotain siitä, kuinka niiden pitäisi puhua toisilleen. Jopa minä välillä niin sokea ihminen huomasin niiden välillä olevan, noh... jotain.

"Oih, sun äitis varmaan tykkää. Mä en ymmärrä kukista hölkäsen pöläystä, mutta Josefina varmasti osaa auttaa sua mua paremmin", hymyilin kummallekin. Mun aivoni pyörittelivät mielikuvaa siitä, mitä tapahtuisi jos törkkäisin ne toistensa syliin. Lopputulema oli, että Josefina ja Rasmus juoksisivat kiljuen pakoon toisiaan. Näin niinkun kärjistetysti. Joten mä tyydyin seisomaan siinä missä olin.

"Sä jouduit vähän tälläi meiän kukka-asiantuntijaks", virnistin muka pahoittelevasti. Mulla alkoi olemaan jopa hauskaa, mitä en uskonut silloin kun suuntasin kukkakauppaan. Mä aloin myös päästä vauhtiin, jos ei muuta niin ajatuksieni kanssa.

Mun suupielet alkoivat nykiä iloisesti, kun Rasmus kertoi olevansa aikeissa ostaa kukkia äidilleen. SÖPÖÄ. Sitä paitsi mä olin törmännyt quoteen, että jos halusi tietää miehestä kaiken, piti tarkkailla, miten se kohteli äitiään. (Oi, jos olisin tiennyt, että Rasmus aikoi lahjoa ja siten siis manipuloida eikä puhtaasti vain ilahduttaa äitiään. Ehkä oli hyvä, etten tiennyt.)

Nita tyrkkäsi mut asiantuntijan rooliin. Se oli hassua. Mistä minä, Josefina Rosengård, muka tiesin niin paljon, että saatoin olla asiantuntija. Se oli vähän hengästyttävää, mutta myös aika hulvatonta. Naurahdin kevyesti.

”Mä en tiedä kukista kaikkea, mutta mä voin tehdä valistuneita arvauksia”, sanoin silmät tuikkien. ”Rasmuksen, esimerkiksi, kannattaa tässä kohti välttää intohimoisia keltaisia tai tulipunaisia ruusuja. Ei ehkä sitä, mitä äidille haluaa antaa. Ai niin, eikä ehkä seitsemää kukkaa, ellet aio kosia.”

Siskoni Vilhelmina oli saanut seitsemän kukkaa kosinnan yhteydessä, jokainen huolella valittuja. Hänen miehensä nyt olikin vähän irti arkimaailmasta.

Kukka-asianuntija Josefina. Kuulosti hyvältä. Hissityypistähän paljastui ihan uusia puolia joka tapaamisella.

”Okei”, mä vastasin kulmat rypyssä kuunneltuani Josefinan selityksen loppuun. Ei siis ruusuja? Ei ollenkaan ruusuja vai ei tietynvärisiä ruusuja? Miksi ei seitsemää kukkaa? Ei kun sen Josefina olikin jo paljastanut, se kuulemma viittasi kosimiseen.

”En aio kosia”, mä koin velvollisuudekseni tarkentaa. ”Oisko tää hyvä?”

Tökkäsin sormeni kohti lähimpää valkoista kukkanippua. En tuntenut lajiketta, mutta näytti ihan kivalta. Kyllä mä osasin kuvitella ne mun porukoiden ikkunalaudalla.

"Ah, ne on preeriaeustomia", höläytin, kun Rasmus tökiskeli samoja kukkia, joita olin itsekin katsonut vain hetki sitten. "Aika kivoja ja kestäviä. Auringonvaloa ja tasaista kosteutta."

Uskalsin katsahtaa Rasmusta pähkinäisiin silmiin. Olin aikeissa kääntyä Nitan puoleen, kun Lilja-niminen (kas vaan, oliko nimi enne?) myyjä pörähti vihdoin takahuoneesta tiskin taakse ja tokaisi reippaasti:
"Sullehan meillä voisi olla täällä käyttöä! Anteeksi, että mulla kesti, mummeli teki hautajaistilausta. Pitää ottaa vakavasti ja antaa aikaansa."

Mä säikähdin ihan kamalasti, tarrasin sekä Nitaa että Rasmusta käsistä ja tyrkkäsin ne eteeni näköesteeksi.
"He haluaisivat kukkia äidilleen ja juhliin!" vinkaisin kahden, ilmeisesti vahingossa sisaruksiksi väittämieni tuttavien takaa. Sydän takoi. Mä olin jo saanut yhden työpaikan, ja se oli kylliksi jännittävä asia yhdelle päivälle.

Musta oli hauska seurata Josefinan innokasta höpötystä kukista ja Rasmuksen mahdollista pientä paniikkia siitä, kuinka kukkien ostaminen olikin muuttunut niin hankalaksi. Mäkin opin uutta, mulla ei ollut hajuakaan kukkien eri merkityksistä. Tosin nekin olivat kuulemma ainakin jossain määrin valistuneita arvauksia. Multa ei kyllä semmoisetkaan onnistuisi, ei kukkien kohdalla.

Yhtäkkiä kesken kukkakimpun valitsemisen myyjä saapui pahoitellen ja mä huomasin seisovani Rasmuksen vieressä, Josefinan piiloutuessa meidän taakse. Mikähän sille tuli? Josefina selitti meidän kukkatarpeemme, kuin me oltaisiin Rasmuksen kanssa yhdessä ostoksilla. Kai mun pitäisi selventää asiaa omalta osaltani.
"Mun vanhemmat tosiaan järjestää juhlat viikonloppuna ja mut nakitettiin hoitamaan kukat. Mä sainkin tossa vähän apuja, mutta silti oon vielä aika hukassa", selitin painottaen hienoisesti, että kyseessä oli vain minä ja erityisesti mun vanhemmat.

"Eiköhän me saada hyvät juhlakukat kasaan", myyjä, rinnassa olevan laatan mukaan Lilja, hymyili iloisesti ja käänsi sitten katseensa vieressäni seisovaan mieheen hämääntymättä meidän kaikkien outoudesta.

Preeriamitähelvettiä? Toisaalta kestävä kuulosti hyvältä, mun äiti ei ollut sekään mikään viherpeukalo. Ei sillä ollut aikaa huolehtia kukista tai kasvimaasta tai ylipäätänsä mistään vihreästä.

Myyjä pelmahti paikalle ja Josefina heitti mut ja Nitan suoraan suden suuhun. Onneksi jälkimmäinen vaikutti olevan tilanteen tasalla – oikeastaan musta tuntui, että sitä vähän huvitti. Se selitti myyjälle tulevista juhlista ja vieritti sitten pallon mulle.

”Mä tosiaan… aattelin viedä äidille kukkia.” Montako kertaa mä olin jo sanonut sen ääneen? Joka kerta nolotti vähän enemmän. Osoittelin jälleen niitä valkoisia kukkia. ”Oisko tää hyvä sunkin mielestä?”

Josefina selvästi osasi asiansa, sillä myyjäkin nyökytteli ja toisti sen preeriasanan josta mä en vieläkään saanut selvää.

”Jooh, no mä taidan mennä sitten sillä”, mä päätin ja nappasin kukat käteen. Eihän siinä mennytkään kuin puoli ikuisuutta.

Huh. Kyllä kannattikin piiloutua muiden selkien taakse. Sydän sai aikaa rauhoittua ja sain ilmeenikin järjesteltyä joksikin muuksi kuin kuolen-kauhusta-toljotukseksi. Mua hymyilytti taas Rasmus, joka halusi viedä äidilleen kukkia. Voi miten mukavaa. Alexander ei kyllä meidän äidille kukkia tuonut. Joskus nuoria, hyväsukuisia tammoja kyllä - mutta nekin vähän niin kuin tilaustoimeksiantoina.

Myyjä vahvisti mun tietoni preeriaeustomista, ja mä mietin, vaikuttaisinko omituiselta, jos nyt valitsisin samoja kukkia itselleni. Äh. Tuskin voisin kovin paljon omituisemmalta hissipojan silmissä enää vaikuttaa, ja silti se oli antanut hevosensa mun ratsastettavaksi, joten eiköhän asiat olleet aika hyvin.

"Mä otan näitä samoja, ja nipun pistaasiaa", kiirehdin sanomaan myyjä-Liljalle (miten se olikin päätynyt töihin Kallan Kukka & Ruukkuun tuonnimisenä), jotta hän pääsisi pakkaamaan kasveja samalla vaivalla.

Hän oli ilmeisen näppärä pakkaaja, mutta tilaan ehti silti syntyä vähän vaivaantunut hiljaisuus. Yleensä mä en kokenut omaksi tehtäväkseni rikkoa hiljaisuuksia, koska mä tein sen kuitenkin väärin, mutta nyt mä tiesin ainakin yhden asian, josta saatoin puhua.

"Öö, mitä Laralle kuuluu?" kysyin Rasmukselta ja huomasin Nitan vilkaisevan meitä sen näköisenä, että Laran nimi herätti hänen kiinnostuksensa.

Olivatko nämä kaksi tallituttuja? Eivät he olleet keskenään esittäytyneetkään, joten kai he jostakin tunsivat toisensa. Vai tunsivatko kaikki Kallassa aina toisensa, pohdin uuskallalaisena.

"... ja siis, tunnetteko te kanssa toisenne?" rohkenin sitten kysyäkin itsekseni pähkäilyn sijaan.

Toisten kiemurtelua oli hauska seurata, yleensä kun tuppasin itse olemaan se kiemurtelija. Rasmus sai valkoisille kukilleen myyjänkin hyväksynnän ja Josefina päätyi ottamaan samoja kukkia. Niiden lisäksi brunette otti jotain muutakin, joka kuulosti mun korviini kuin nainen olisi puhunut pistaaseista. Enkä mä jaksanut uskoa, että jollain kukalla olisi sama nimi kuin pähkinöillä.

Myyjä keskittyi pakkaamaan kaksikon kukkia, joka oli ihan hyvä. Mun juttujen kanssa menisi kuitenkin tovi jos toinenkin. Josefinan kysyessä Larasta Rasmukselta, mä palasin takaisin kukkakauppaan. Oliko Josefinakin hevosihmisiä?

"Joo, mä käyn vuokraamassa samalla tallilla missä Larakin on", selitin. Mä jätin tietoisesti mainitsematta Auburnin jatkoista, joilla me oltiin oikeasti tavattu. Mä en ollut hirveän ylpeä siitä, vaikka ihan sivistyneesti ja fiksusti olinkin käyttäytynyt.

”Joo, Auburnissa käydään molemmat”, mä nyökkäsin vilkaistuani Nitaa. Suoraan sanottuna mä en osunut kovin usein tytön kanssa yhtä aikaa tallille, mutta samakos tuo. Nita ei selvästikään halunnut mainita jatkoja ja olin siihen päätökseen enemmän kuin tyytyväinen, ei Josefinankaan tarvinnut kaikkea tietää.

”Hyvin meillä”, mä vastasin Josefinalle. ”Ilmoitin sen kisoihinkin, liikkunut aika kivasti viime aikoina. Pääsethän sä edelleen ensi viikolla?”

Mun toinen työmatka oli edessä ja koska edellinen viikon pätkä oli mennyt ilmeisen hyvin, Josefina oli lupautunut ratsastamaan Laraa tälläkin kertaa. Toivottavasti homma sujuisi yhtä ongelmitta. Kisat tulisivat aika äkkiä sen reissun jälkeen, joten oli kiva että tamma ei jäänyt seisomaan.

”Ja mites teidän treenit?” mä esitin kysymyksen vilkuillen sekä Nitaa että Josefinaa.

"Ahaa! Onkohan tällä kylällä muita kuin hevosihmisiä lainkaan?" naurahdin aika rentona, sillä puheenaihe oli kotoisa. Hevosista puhuessa taisin unohtaa pahimman ujouteni.

"Pääsen, totta kai", lupasin Rasmukselle. "Onnea kisoihin. Pääsisinpä pian itsekin. Muuten mua alkaa kyllä jännittää liikaa, kun hiipuu kaikki rutiini."

Muistin, ettei Nita tiennyt mun hevoskuvioistani oikeastaan mitään. Selitin siis pikaisesti ja vastasin siinä sivussa Rasmuksen treenikysymykseen:
"Mulla on nelivuotiaaksi kääntyvä tamma. Se on nyt treenivapaalla, sulattelee oppejaan ja kasvaa. Keväämmällä sitten aloitetaan hypyt. Säkin siis ratsastat?"
Kysymys oli osoitettu Nitalle. Lilja-myyjä oli saanut pakkaustyönsä valmiiksi ja odotteli selvästi maksajia. Ramuksen maksuvuoron aikana oli luontevaa jutustella Nitan kanssa.

Rasmus myönteli mun vastaustani, josta mä olin aika tyytyväinen. Ilmeisesti miehelläkään ei ollut tarvetta jakaa jatkoista mitään. Kuuntelin kaksikon puheita ja tein taas omia johtopäätöksiäni, ilmeisesti Josefina liikutti Laraa välillä. Ainakin toivoin "pääsethän sä ensi viikolla" kysymyksen tarkoittavan hevosen liikutusta, eikä mitään muuta.

Josefina selitti kuvionsa mulle samalla, kun vastasi Rasmuksen treenikyselyyn. Taitavaa etten sanoisi. Varsinkin henkilön suusta, joka vaikutti melko ujolta.
"Mä vuokraan yhtä koulutammaa Auburnissa. Tilanne on pitkälti, että hevonen osaa mutta mä en. Panostetaan kouluun, mutta yhtiä kisoja varten otetaan nyt ainakin esteetkin ohjelmistoon", selitin innostuneena, mutta esteistä puhuessani saatoin irvistää hieman.

"Saa nähä tuleeko ruumitaa kun meidät päästetään hyppäämään, pakko kyllä saada joku aina kattomaan vähän mun perään", virnistin pienesti.

”Jes, kiitos paljon”, mä hymyilin Josefinalle. Oli kiva jättää Lara sellaisen ihmisen käsiin, joka tunsi tamman jo jotenkuten ja pärjäisi varmasti. Muuten mä olisin taatusti murehtinut itseni hengiltä reissussa ollessani.

”Ja kiitos”, mä jatkoin vielä onnentoivotuksiin. ”Katsotaan miten kausi alkaa.”

Mä siirryin kassalle ja kaivoin kortin esiin. Mistä lähtien kukat olivat olleet niin kalliita? No, vain parasta äidille, varsinkin silloin kun mä halusin jotain. Otin kukkapaketin ja käännyin takaisin tyttöjen puoleen. Niillä oli keskustelu meneillään enkä mä oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä – jäädä odottelemaan niitä ja poistua yhtä matkaa vai vaan kadota paikalta? Olisiko se epäkohteliasta?