Kukka kruunaa päivän (off, avoin)

”Sehän on paras tilanne, kun voi oppia hevoselta”, sanoin Nitalle ystävällisesti ja jatkoin täydestä sydämestä: ”Ne on joka tapauksessa parhaita opettajia. Hyvä valmentaja on apu, mutta lopulta tärkein oppi tulee aina hevosilta.”

Mua hymyilytti mielikuva kouluhevosesta hyppäämässä. Osa niistä oli kyllä ihan taunoja sen asian suhteen.
”Kouluhevosella hyppääminen onkin jotain, mitä mä en ole kai koskaan kokeillut. Nähnyt vaan hauskoja videoita.”
Toivoin, etten kuulostanut siltä, että oletin Nitan ja hänen ratsunsa epäonnistuvan kisoissa.
”Mutta hyvin teillä menee.”

Maksoin omat ostokseni Rasmuksen jäljessä ja astahdin sitten sivuun hänen vierelleen, jotta Lilja pääsi pujahtamaan palvelemaan Nitaa. Pitelin tyytyväisenä kukkiani ja katsahdin Rasmusta vaivihkaa.
”Lara on varmaan elementissään, kun pääsee kisoihin.”

"Mulla onneks osu tosi hyvä hevonen opettajaks", hymyilin ehkä aidointa hymyä koko päivänä. Ja se oli ihan totta, Armi oli kyllä niin hyvä opetusmestari. Tammalla riitti kärsivällisyys mun kanssa. Mä sain aika vapaat kädet tamman kanssa, joten vielä kun uskaltaisin rohkeammin kokeilla erilaisia tehtäviä niin kehittyminen voisi lähteä vielä paremmin käyntiin.

Mua rupesi Josefinan tavoin hymyilyttämään tämän mainitessa kouluhevoset ja niistä kuvatut videot hyppäämässä. Mäkin olin nähnyt niitä videoita.
"Mun käsityksen mukaan Armi hyppää ihan hyvin kouluhevoseks. Joten mä toivon sen hoitavan homman kotiin", virnistin.

Rasmus ja Josefina saivat maksettua kukkansa, joten oli mun vuoro päästä palveltavaksi.
"Tosiaan, porukat järjestää vähän hienommat juhlat lauantaina. Sain jo vähän vinkkiä, että ruokapöytään vois olla jotain matalia asetelmia. Ja varmaan tarvis jotain muualle taloon tasoille", selitin myyjälle muistellen edes osaa siitä, mitä Josefina oli mulle sanonut. Lilja tajusi nopeasti saavansa todellakin vapaat kädet, mä lähinnä nyökkäilin hyväksyvästi naisen ehdotuksille.

Se oli yllättävän nopeasti ja kivuttomasti ohi. Kiittelin myyjää ja sanoin jonkun Merisalon tulevan hakemaan kukat lauantaina aamusta. Hämmästyin kun Josefina ja Rasmus seisoivat vielä kukkakaupassa. Odottivatko he minua? Kehtaisikohan sitä kohta vain livahtaa karkuun?

Mä päätin odottaa tyttöjä. Siirryin sivummalle ja hypistelin kukkiani sen aikaa, kun Josefina maksoi ja liittyi sitten mun seuraan, Nitan painuessa tiskille suunnittelemaan juhlia Liljan kanssa. Kaikesta päätellen tiedossa oli astetta hienommat pirskeet. Meilläkin oli niitä joskus pidetty, mutta onneksi mua ei ollut enää muutamaan vuoteen kutsuttu. Mä olin lähinnä ollut paikalla kiemurtelemassa ja näyttämässä ahdistuneelta. Joskus äiti oli pakottanut mut esittelemään vieraille hevosia, mikä oli aina vähän hasardia touhua kaikkien osapuolten (paitsi hevosten) ollessa pienessä humalassa. Kerran mä olin melkein karkuuttanut yhden äidin silmäterävarsoista. Onneksi me oltiin muutettu ja saatu hevoset pois pihasta, joten sellaista riskiä ei enää ollut.

Mä hymyilin Josefinalle.

”Joo, se kyllä tykkää kisata. Vähän jännittää kyllä miten me pärjätään reissussa, kun saatetaan olla yön ylikin jossain… Pitää varmaan ettiä jostain kisahoitaja”, naurahdin vaikka tarkoitin joka sanaa. Miten mä koskaan selviäisin mistään kauempaa olevista kisoista yksin? Nyt mukana olisi muita auburnilaisia, mutta mä vähän epäilin että niistä ei olisi hirveästi apua, kun jokaisella oli omakin ratsu huolehdittavana.

Nyökkäsin ja mietin omia kisakokemuksia. Isä ja äiti olivat melkein aina olleet mukana patsastelemassa ja keräämässä nimellistä mainetta ja kunniaa, kun me lapset kisattiin heidän toisenlaisilla lapsillaan - kasvattivarsoilla. Tietysti ne ei siinä vaiheessa olleet enää varsoja. Joka tapauksessa: kun meiltä Gullösta asti lähdettiin kilpailemaan, mentiin isolla porukalla, jotta ylipäänsä kannatti mennä. Enpä muistanut koskaan olleeni yksin kisoissa.

”Siinä on kyllä varmaan hommaa jos yksin joutuu”, arvelin ja hypistelin kukkiani. ”Kyllä varmasti joku apulainen löytyy.”

Vilkaisin Nitaa, joka kaikesta päätellen oli saanut haluamansa tilauksen tehtyä ja lähestyi meitä.

Sitten käännyin katsomaan Rasmusta jo kai toistamiseen silmiin, pieni hymy huulille unohtuneena.
”Ja voit sä mullekin soittaa, jos tulee tarve.”

Olisi ihan hyvä päästä kisaturistiksi taas muistelemaan ja tunnustelemaan kisapaikan tunnelmaa, ennen kuin pitäisi itse hulahtaa Grannin kanssa tositoimiin.

”Tuliko valmista?” kysäisin sitten edellisen ideani sähköistämänä Nitalta. Olin valmis poistumaan tästä pienestä tilasta kadun väljään rauhaan, missä ilma olisi raikkaampaa ja ajatukset vähemmän herkkiä menemään solmuun.

Kuulosti siltä, että kaksikko jutteli kisaamisesta mun liittyessä taas seuraan. Mä toivoin etten keskeyttäisi mitään, sillä Rasmuksella ja Josefinalla näytti juttu luistavan. Ainakin kun verrattiin alkutilanteeseen, kaktusmiehen piiloutuessa ja bruneten katsoessa kaikkea muuta kuin Rasmusta.
"Joo, toivottavasti tää olis eka ja vika kerta kun joudun näin huonoilla ohjeilla kukkaostoksille", naurahdin vastaukseksi Josefinan kysymykseen.

Kaivoin puhelimen takkini taskusta ja vilkaisin siitä kelloa. Ynähdin kuin olisin tajunnut olevani myöhässä jostain tai ainakin niin, että mun pitäisi olla jo menossa seuraavaan paikkaan. Toisaalta se oli ihan totta. Mä halusin keretä kotiin ja soittaa tarjoiluista, siitä vastaa kivaa tulisikin.
"Mun pitääkin tästä juosta jo seuraavaan kohteeseen", hymyilin sekä Josefinalle että Rasmukselle samalla kun jo liikahdin ovelle päin.

"Oli kiva jutella, toivottavasti nähdään joskus", huikkasin kaksikolle ennen kuin livahdin omasta mielestäni kovin taktisesti kukkakaupan ovesta ulos.

Mä kieltämättä järkytyin Josefinan kommentista. Siis ilahduin tietysti, mutta myös vähän järkytyin. Oliko se tosissaan, lähtisikö se mun avuksi kisoihin? Ilmeisesti se oikeasti ihan viihtyi Laran seurassa, ei kai se muuten olisi heittänyt edes vitsillä. Uskaltaisinko mä koskaan soittaa sille? Jestas sentään.

”Kiitos, pidetään mielessä”, mä kuitenkin vastasin yrittäen kuulostaa neutraalilta ja hymyilin Josefinalle pienesti. Se kääntyi saman tien meidän luo palaavan Nitan puoleen ja asia jäi sikseen.

Nitalle tuli kuitenkin kiire, hyvä kun ehdin huiskauttaa sille kättäni hyvästiksi ennen kuin se pinkaisi jo ovesta ulos ja kulman taakse. Mä törötin hetken paikoillani, mutta otin sitten myös askeleen ovea kohden.

”Joo, mäkin taidan lähteä sinne porukoille”, mä nyökkäsin.”Palataan?”

Nita oli kadonnut yhtä äkkiä kuin kaikki järkevät ajatukset yleensä mun päästä, kun piti jutella jonkun kanssa. Siihen mä jäin, kahdestaan Rasmuksen kanssa. Tai oli siellä Liljakin - myyjätär, joka nojaili tiskiin ja katseli meitä. Miksi se katseli meitä? Miksi se hymyili vähän? Miksi se kohotti kulmaansa huomatessaan, että mä katsoin takaisin? Miksei se vaan keksinyt itselleen jotakin töihinsä liittyvää tekemistä ja ennen kaikkea lakannut töllöttämästä niin kuin me oltaisiin oltu joku etäisesti kiinnostava tv-reality?

Olo Liljan tuijotuksen epämukavoittamana mä ilahduin, kun Rasmus liikahti lähteäkseen. Se pisti muhunkin vauhtia. Rasmus avasi oven, ja kellon taas helistessä me astuttiin peräkanaa ulos. Kirkas ulkoilma iski vasten silmiä ja keuhkoja, ja silmät vähän sirrillään mä vielä hymyilin Rasmukselle.

”Joo, palataan. Toivottavasti sun äitisi pitää kukista.”

Kevyin mielin ja askelin matkasin kohti asuntoa, joka olisi pian kukka-asetelman verran kotoisampi.