Pelkkää pitsaa

Pizzeria Monaco
Keskiviikko 13.6.2018
Mukaan @Jusu R., suljettu
#jusmus #pizzeriamonaco

Mä olin pyytänyt Josefinan pitsalle. En tiedä miksi. Tai no, kyllä mä olin ajatellut pyytää sitä taas liikuttamaan Laraa, kun mä olisin heinäkuussa pari päivää työreissulla, mutta tarvittiinko siihen pitsaa? Varmaan. Tai sitten mä halusin vain hengailla sen kanssa. Pyysinkö mä sitä kuitenkin treffeille? Hmm.

Josefina oli suostunut. En tiedä miksi.

Niinpä me sitten keskiviikon kunniaksi lompsittiin kohti pitseriaa. Tai mä lompsin ja Josefina liikkui sulavasti. Taivaalla oli synkkiä pilviä, voisi olla että tänään sataisi pitkästä pitkästä aikaa. Maa oli jo tosi kuiva. Mun kurkkukin oli vähän kuiva.

”Ootko sä käynyt täällä ennen?” mä sain kuitenkin tiedustelua. Ei taatusti ollut, ei Josefina varmaankaan edes syönyt pitsaa. Se tilaisi jonkun salaatin.

Rasmus halusi tavata. Se oli vähän kummallista, siis se, että joku halusi tavata mut. Mä ryhdyin tietysti pohtimaan säikkynä Rasmuksen motiiveja. Mä olin varmastikin aiheuttanut jotakin peruuttamatonta vahinkoa Laralle. Se oli niin vakavaa, että piti tavata kasvokkain.

Rasmus aikoi mestata mut. Sille tulisi ehkä sitten nälkä ja se haluaisi syödä pitsaa haukuttuaan mut pystyyn.

Tai, ajattelin ja yritin rauhoittaa itseni. Ehkäpä Rasmus halusi, että mä ratsastaisin taas Laralla. Pitsa oli vähän mysteeri. Ehkä Rasmus vain piti pitsasta.

”Hmh? Monacossa? Kerran”, vastasin Rasmuksen kysymykseen. Olimme joskus käyneet yöpitsalla Kimmon kaveriporukan kanssa jonkun Kippis-illan jälkeen.

Monaco oli oikeastaan ihan miellytävä paikka. Ei erityisen suuri eikä varsinkaan moderni, mutta siisti. Sellainen, että shortsit eivät tuntuneet alipukeutumiselta. Ulkona oli aika hiostavaa pilvistä huolimatta.

”Ootko sä?” muistin heittää paluupallon siinä samalla, kun kurkotin kättäni kohti ovenkahvaa. Niin teki Rasmuskin. Multa karkasi pieni naurahdus.

”En”, mä vastasin. Enkä edes valehdellut, en oikeasti ollut testannut Monacoa koko tämän vuoden aikana mitä mä olin kylällä asunut. Aika outo juttu, kun sitä jäi pohtimaan. Se kuitenkin oli Kallan ainoa pitseria.

Me yritettiin Josefinan kanssa avata ovi yhtä aikaa. Tietenkin, kun oltiin molemmat niin sulokkaita sosiaalisia kanssakäyjiä. Tyttö naurahti vähän hassulla äänellä ja musta tuntui että jostain syystä punastuin. Perhana, miksei se vaan antanut mun avata sitä ovea, eikös se ollut miehen tehtävä.

No, kun me sitten lopulta päästiin sisälle, mä havaitsin että ravintolassa oli pari kaveriporukka ja pariskuntaa ruokineen eikä kassalla jonossa ketään. Hyvä, voisi olettaa että saataisiin ruoat pikaisestikin. Mulla oli nälkä ja vähän ahdisti ajatus istua pöydässä Josefinan kanssa. Hiljaa.

”Ottaiskohan kuitenkin kebabin”, mä pohdin puoliääneen kassan yläpuolella olevia menu-valotauluja tiiraillessani. ”Vai oliks täällä hyvät pitsat?”

Rasmus pohdiskeli kebab-asioita ja mä sitä, oliko kassapoika sama kuin viimeksi. Ei siitä niin pitkä aika ollut, ja Kimmo oli pidellyt mua pitsoja odotellessa kainalossa, ja vaikutinkohan mä koko kylän Jopolta? Tai mikä vielä pahempaa, joltakim vähemmän tyyriiltä poljettavalta?

”Mitä?” mä hämmennyin, kun ymmärsin Rasmuksen kysyneen multa jotakin. ”Ai! Ihan hyvät.”
Oksensin myöhemmin sinä yönä, mutta en mä tiedä, kannattiko sitä mainita. Tuskin se sitä paitsi oli pitsan syy, ei ruokamyrkytys yleensä niin nopeasti oirehtinut.

”Ainakin jos tykkää rapeista reunoista”, lisäsin, jotta en olisi vaikuttanut tuppisuulta.

Mistä mä tiesin, söikö Rasmus Alsila edes reunoja. Jotkut jättivät ne syömättä. Mä yleensä söin mieluiten vaikka pelkkiä reunoja, ne oli pitsan paras osa.

”Mä pidän reunoista”, mä vähän mutisin ja kohautin olkiani.

Kassapoika tervehti ja ikävästi minua ensin. Teki mieli piiloutua taas Rasmuksen selän taakse, mutta en kai voinut toistaa sitä temppua. Onneksi tilaaminen oli aika helppoa.

”Hei, mä ottaisin pitsan numero kuusi”, sanoin vielä kerran listaa vilkaisten. Olisin halunnut vaihtaa siitä yhden täytteen, mutten kehdannut.

”Reunoista?” multa pääsi puoliääneen. Jos mä olinkin ollut väärässä veikatessani, että Josefinan ei syönyt pitsaa ollenkaan, niin tätä mä en todellakaan ollut odottanut. Kuka muka tykkäsi reunoista? Ei kukaan. Kyllä mäkin ne söin, kun olin niistä maksanut, mutta pidinkö mä niistä? En todellakaan.

Ei tuollainen yksi kumma oikku kuitenkaan Josefinan pisteitä mun silmissä laskenut. Ihan mielenkiintoista vaan… tavallaan.

”Mä voisin ottaa ton kympin”, mä sanoin nopeasti kassatyypille. Kebabia ja sipulia ja jotain muita rehuja, varmaan ihan kohtuullinen valinta.

”Samasta vai erikseen?” kassapoika tiedusteli.

Mä panikoiduin. Siis tietenkinhän mun piti maksaa. Vai pitikö? Oliko se nykyään joku loukkaus naissukupuolta kohtaan? Oltiinko me treffeillä vai ei? Kaverereiden pitsoja mä en maksellut.

Mutta ei me kyllä kavereitakaan Josefinan kanssa oltu, varsinaisesti. Niinpä mä vilautin korttia pikaisesti: ”Mä maksan molemmat.”

Uhka vai mahdollisuus????

"Samasta vai erikseen?"

Se, mitä tuon kysymyksen jälkeen tapahtui, oli sekä kiehtovaa että kauhistuttavaa. Mä vilkaisin silmät suurina Rasmusta, joka tuijotti kuin halvaantuneena kassapoikaa. Mulle ei ollut tullut pieneen mieleenkään, että sellainen kysymys esitettäisiin. Mulla ei ollut vastausta valmiina. Avasin kuitenkin suuni sanoakseni, että erikseen, mutta Rasmus toipui hieman nopeammin ja sanoi maksavansa molemmat.

Mun "erikseen"-vastaus kuihtui vähän erikoiseksi "eh"-äännähdykseksi. Napsautin suuni kiinni ja punastuin vähän. Kengänkärjistä rohkeutta hakien mä pakotin itseni uskaltautumaan vilkaisemaan Rasmusta hämillisesti ja kiitollisena hymyillen. Koska mä olin mä, olin myös ehkä vähän kiusaantunut. Mä nyt vaan kiusaannuin. Asioista.

Esim. siitä, että mitäs jos Rasmus ei oikeasti ollutkaan halunnut maksaa, mutta oli vain ajautunut siihen vasten tahtoaan, koska mä olin hidas sekä ajattelemaan että toimimaan yllättävissä tilanteissa. Simpura.

"Kiitos", sain pihistyä, kun me käännyttiin kassalta. Mä kiinnitin katseeni kohti mukavasti tyhjänä ammottavaa kahden hengen nurkkapöytää. Siitä näkisi ulos, eikä ihan vieressä ollut ketään muita asiakkaita todistamassa meidän sosiaalisten lahjojen ilotulitusta.

"Ei sun tietenkään olisi tarvinnut", kiirehdin selittelemään, vaikka mun oli vaikea olla hymyilemättäkään. Rasmus oli kohtelias. Mä olin aika mielissäni siitä. "Mutta kiitos."

Montako kiitosta vielä? ajattelin vähän nolona. Parempi vaihtaa puheenaihetta. Sulavasti.

"Käykö tämä pöytä?"

Äh. Oliko urpompaa kysymystä? Ehkä Rasmus inhoaisi jostakin syystä syvästi juuri tätä pöytää, joka oli aivan samanlainen kuin ravintolan muut pöydät.

Mä käytin posket ainakin sisäisesti punaisena helottaen lähimaksua ja keräsin sitten luuni kassalta.

Josefina ohjasi meidät pöytään ja kiitteli mennessään. Koska mä en osannut päättää olisiko pitänyt heittää joku keventävä läppä vai sanoa että ei mitään, jätin vastaamatta kokonaan. Yritin taikoa naamalleni jonkun normaalin ilmeen.

”Vaikuttaa hyvältä”, mä nyökäytin päätäni Josefinan kommentille ja virnistinkin vähän. Yllättävän nopeasti se oli onnistunut valitsemaan sekä pitsan että pöydän, vaikka joskus se vaikutti siltä, että se antaisi seurassa mieluiten Jonkun Muun tehdä päätökset.

Vähän niin kuin mä.

”Oiskohan tähän kuulunut salaatti”, mä pohdin puoliääneen ja kuikuilin salaattipöydän perään. Sellainen löytyikin, mutta ei mun ehkä sittenkään tehnyt mieli. ”Hmm, ei ehkä jaksa.”

”Mitä kuuluu?” mä tiedustelin sen sijaan Josefinalta yrittäen kuulostaa mahdollisimman kasuaalilta.

Rasmus päätti, ettei jaksanut hakea salaattia. Niinpä mäkään en voinut, mutta ei se mua haitannut. Ensinnäkin, koska multa puuttui sellainen keittiössä käytettävä maalaisjärjen osa-alue, mä en ollut koskaan kotona saanut salaattikasvisten pilkkomista vastuullisempia ruoanlaittotehtäviä. Olin edelleenkin niin surkuteltava kokinkuvatus, että ehkä noin 60% ajasta söin salaattia fetakuutioilla, 20% lämpimiä voileipiä ja loput 20% kylmiä voileipiä. Olin melko varma, että saisin esim. salmonellan, jos yrittäisin syödä itse valmistamaani esim. kanaa.

Toisekseen mä tiesin kokemuksesta (olinhan syönyt pitsaa joskus ennenkin), että kokonaisen pitsan taltuttaminen olisi urakka ilman alkusalaattejakin.

"Itse asiassa aika jännittävää", vastasin Rasmuksen rentoon kuulumistenkyselyyn ilahtuneena siitä, että mulla kerrankin oli jotakin muuta vastattavaa kuin ihan hyvää = mun helmivillakkoni elää vielä ja palmuvehka pitää siirtää isompaan ruukkuun, siinä mun elämäni suurimmat jännityksenaiheet.

"Mä lähden kai Kanadaan", paljastin. "Mun hevosen emän omistaja soitti ja kysyi -"

Hätkähdin, kun muutoin hiljaisessa pitseriassa kajahti "NO MITÄ HELVETTIÄ". Vilkaisin silmät säikähdyksestä suurina nyt nauramaan ratkenneita teinipoikia. Sitten palautin katseeni takaisin omaan pitsaseuraani ja katsoin vahingossa silmiin asti, mitä en yleensä kovin intensiivisesti harrastellut.

Josefina yllätti mut taas ja alkoi selittää iloisesti jotain jännittävää uutistaan. Mä laskin kyynärpäät pöydän varaan ja nojasin vähän eteenpäin, taustahäly oli aika kova muutamasta teiniporukasta johtuen ja mun seuralaisellani oli hyvin pieni ja hentoinen ääni.

Pienen ja hentoisen äänen keskeyttikin yhden teinijäbän kirosanan ryydittämä puheenvuoro ja sitten niin äänekäs naurunremakka, että mua alkoi saman tien ärsyttää. Pitikö niiden välttämättä tulla pilaamaan nämä… treffit? Pitsansyöntimiitti? Mä en ainakaan ollut koskaan ollut noin kovaääninen nuori.

Enkä ollutkaan, sillä mä olin kuluttanut teinivuoteni hevosen selässä. Suunnilleen noidenkin poikien ikäisenä mä olin jo ratsastanut nuoria oreja Saksassa.

Josefina kuitenkin vaikeni ja kääntyi vilkaisemaan äänilähdettä. Sitten se kääntyi takaisin mun puoleen ja katsoi silmiin. Hitto että sillä olikin isot ja siniset silmät.

”Kanadaan?” mä kysyin, kun Josefina ei oma-aloitteisesti jatkanut juttuaan. ”Benkku on Kanadasta.”

Miksi mun ääni kuulosti jotenkin omituiselta? Tulisivatpa ne hiton pitsat äkkiä.

Mä räpytin pari kertaa silmiäni muistaakseni, mitä mä olin jo sanonut Kanadasta.

Ah, niin.

”Niin. Siellä on ne Power Jumpit, Kanadassa, ja mä kilpailen Tikrulla... kuka on Benkku?” kysyin koitettuani puhuessani kuumeisesti kaivella mielestäni muistikuvaa Benkusta. En tainnut tuntea sitä. Oltiinko me joskus puhuttu sellaisesta tyypistä? Me ei kyllä oltu puhuttu mitenkään kauhean paljon.

Mä en oikeastaan tiennyt Rasmus Alsilasta kauheasti muuta kuin että a) sillä oli oma hevonen, b) se ei ollut työtön ja c) sillä oli äiti, jolle se vei kukkia.

Ennen kuin Rasmus esti vastata, pitsapoika tupsahti kuin tyhjästä meidän viereen. Ensimmäinen pitsa kipattiin Rasmuksen eteen, ja sitten mulle laskettiin mun oma pitsa - paitsi että pikaisella vilkaisullakin mä näin, ettei se ollut sitä mitä mä tilasin. Siinä oli salamia. Mä en erityisemmin pitänyt salamista.

Teinkö asialle mitään? En. En kehdannut. Pysyin hiljaa ja toivoin, ettei Rasmus tajunnut, että olin saanut väärän pitsan enkä uskaltanut sanoa tarjoilijalle.

Salami saisi nyt kelvata. Kunhan pitsassa ei ollut pähkinöitä tai sellaisia siemeniä, joille mä olin allerginen, kaikki olisi ihan fine.

Pitsauuni oli kuullut mun toiveen ja lämmittänyt lätyn valmiiksi. Kassapoika kippasi yhden pitsan mun eteen ja toisen Josefinan puolelle pöytää. Josefinan pitsassa oli salamia. Aika outo valinta sekin? Mutta mikäs mä olin kebabpitsoineni sanomaan, joten kohautin henkisesti hartioitani ja aloin riipiä pitsasta paloja.

Voisinko mä syödä käsin, niin kuin aina normaalisti, vai pitikö käyttää aseita? Mä hidastin leikkaustahtiani ja päätin odottaa mitä Josefina tekisi. Mä en halunnut vaikuttaa ihan käytöstavattomalta mäntiltä sen enempää kuin nipoltakaan.

Sitten vasta mä muistin että Josefina oli tainnut kysyä multa kysymyksen.

”Aa, mä luinkin niistä kisoista”, mä vastasin innokkaasti. ”Mäkin mietin, pitäisikö lähteä! Benkku on mun hevonen, siis toinen. Just kanadanpuoliverinen, sieltä Orange Woodista hankittu. Olis siistiä.”

Mä aloin innostua ajatuksesta. Kisoihin Kanadaan, mikä mieletön mahdollisuus. Kisoihin Kanadaan Josefinan kanssa? Kuulosti älyttömältä.

Mutta ihan siistiltä.

Ahaa, Benkku oli hevonen! Kiinnostavaa. Ryhdyin leikkaamaan pitsaani tasaisiksi siivuiksi, vähän niin kuin olisin matikantehtävää tehnyt. Murtolukukakku. Paitsi että se oli pitsa. Jossa oli salamia... yäh.

"Onko se Benkku se ruunivoikko?" kysyin uteliaana ja katsoin Rasmusta pää vähän kallellaan. Kevätkarnevaaleilla iso ruunivoikko ori oli jäänyt mun mieleen.

Vaikutinkohan mä omituiselta, jos muistin sellaisia asioita?

Nappasin pitsapalasen käteeni. Olikohan se sopivaa? Voi ei. Miksi me oltiin tultu pitsalle? Miksei jollekin sellaiselle ruoalle, jonka syömiseen oli vain yksi käytännöllinen tapa? Mutta mä olin toiminut jo, joten olisi näyttänyt vielä typerämmältä nyt laskea pala takaisin lautasella ja ruveta pilkkomaan sitä.

"Kyllä se ainakin kuulostaa siistiltä", sanoin ja mun ääni oli ehkä vähän tavallista heiveröisempi, koska mä olin yhtäkkiä vähän hermostunut. "Se tapahtuma. Aika huimaa, että pääsen sinne, vaikka ei nyt ole omaa hevosta jolla mennä... siitä on aikaa, kun mä olen viimeksi kilpaillut isompaa, ja muualla kuin Suomessa, ja. Niin. Siistiä."

Purin nolostuneena huultani. Miksi mä olin ruvennut sillä tavalla hölpöttämään? Voi ei. Mun pitäisi ehkä etsiä joku opaskirja sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tankata se.

"Vähän jännääkin, kyllä. Ehkä jännittäisi vähemmän, jos olisi joku tuttu mukana", sanoin kuitenkin vielä, ja säestin sanojani hymyllä.

Josefina leikkasi pitsan ohuiksi sieviksi siivuiksi ja otti sitten yhden siivun käteen. Mä huokaisin sisäisesti helpotuksesta ja otin itsekin suunnilleen neljäsosapitsan kätösiini. En mä sitä ehkä ihan hirveän siististi onnistuisi syömään, mutta no. Ehkä Josefina ei järkyttyisi.

Hauskaa, että Josefina muisti Sasun. Se ei ollut kuitenkaan hypännyt mitenkään erikoisesti Kevätkarnevaaleilla eikä varmaan sen puolesta ollut jäänyt kenenkään mieleen. Vaikka olihan se ihan komea, se piti myöntää.

”Aa ei, se ruunivoikko on Sasu”, mä selitin ja koin sitten tarpeelliseksi tarkentaa: ”Se ei oo mun, kisaan vaan sillä välillä. Benkku on ollut nyt tauolla, mutta Matilda menee sillä seuraavissa Cup-kisoissa.”

Sen jälkeen mulla kesti hetki tajuta, mitä Josefina selitti. Olin automaattisesti ajatellut, että sen hevosen – Tigraine, sen mä muistin – kutsumanimi olisi Tikru. Ilmeisesti siis ei kuitenkaan, ja kävihän se nyt järkeen, ettei niin nuorta hevosta lähtenyt rahtaamaan Kanadaan saakka.

”Niin sä siis meet sillä sun hevosen emällä? Mitä luokkia?” mä varmistin.

Kisat alkoivat kuulostaa koko ajan houkuttelevammilta.

”Ei hitsi, mäkin taidan ilmoittautua”, pohdin ääneen. ”En mäkään ole nyt ihan hetkeen ulkomailla kisannut. Täytyy vaan järjestellä lennot ja kuljetukset ja majoitus…”

Salami oli kamalaa.

Räpsäytin ripsiäni, kun Rasmus mainitsi Matildan nimen. Matilda? En tuntenut montaakaan sellaista, mutta yhden ratsastavan Matildan tiesin. Se olikin ilmoittautunut Cupiin ennestään vieraalla hevosella.

”Ah! Kings Weebenger?” kysyin. Miksi muistin lähtölistat ulkoa? No, en kokonaan, kuitenkaan. ”Onko se sun? Mä en tiennytkään.”

Haukkasin pitsaa. Yh! Pala salamia livahti suuhuni. Huomasin toivovani, että olisin itse maksanut pitsani. Olisi ollut huomattavasti vähemmän noloa olla pitämättä siitä. Nyt kun se oli tarjotti, ei auttanut kuin kestää.

”Joo! Tikru on tosiaan Grannin emä. Se on nyt ollut kilpailematta, ja me kokeillaan metrikympin karsintaa. Jos se menee hyvin, finaalihan on metrikakskyt. Niin ymmärsin”, päätin kertomukseni. ”Siellähän on luokkia aina GP-korkeuksiin asti. Makeeta päästä näkemään.”

Nappasin aterinpurkkiin taitellun servetin ja taputtelin hieman suupieliäni ennen seuraavan palasen nappaamista. Vaikka salami aiheutti lisähaasteita, mulla oli niin kova nälkä, että pitsa maistui silti. Takana oli tallipäivä, ja sehän teki nälkäiseksi.

En tiedä miksi mä innostui, mutta innostuin kuitenkin, kun Rasmus alko suunnitella ilmoittautumista. Vai oliko mun innostus kuitenkaan mikään ihme?? Tässähän me istuttiin kuin kaksi ystävystä. Mulla ei ollut liikaa ystäviä täällä - no, ei ollut ollut Tammisaaressakaan ennen Kallaan muutta. Ystävät olivat kivoja!

”Voi, tule”, mä sanoin hartaasti ja tunsin suupielieni taas kohoavan hymyyn. ”Olisi niin mukavaa kilpailla yhdessä.”

Sitten mä kurtistin vähän kulmiani.

”Tai toisiamme vastaanhan me kilpailtaisiin viimeistään finaalissa.”

Ja vaikka mä en ottanut itseäni kovin vakavasti kilpailijana, ilmeisesti taivas otti. Ulkona jyrähti kumeasti. Vau - oliko alkamassa ukkosmyräkkä?

Jostain syystä Josefina tiesi Benkun nimen. Se oli vähän omituista ja mä rypistin ehkä pikaisesti kulmiani, mutta nyökyttelin sitten.

”Joo, se on ollut mulla nyt pari vuotta”, mä vahvistin.

Josefina ei näyttänyt erityisemmin nauttivan pitsastaan ja mä jo melkein hätäännyin, olisiko pitänyt viedä se syömään jotain muuta. Sushia tai kiinalaista? Pastaa? Hitto, joku valkoiset pöytäliinat -paikka olisi kyllä voinut olla parempi. Ehkä ensi kerralla… Jos sellaista tulisi. Tulisiko?

Josefina kuitenkin innostui, kun se palasi kisa-aiheeseen. Mun teki mieli ilmoittaa hevoseni mukaan sillä samalla sekunnilla, kun Josefina sanoi että olisi mukava kilpailla yhdessä. Niin olisi, todellakin. Mitenköhän kalliiksi reissu tulisi, olisikohan mulla varaa? Ja minkä hevosen mä ottaisin? Ehkä Sasun. Vai Laran? Ajatukset risteilivät mun päässä kuin muurahaiset.

”Täytyy olla yhteyksissä siitä”, mä nyökyttelin Josefinalle. Ehkä me voitaisiin mennä samalla lennolla tai jotain.

Ulkoa kuului ukkosen kuminaa ja samassa valot alkoivat räpsyä. Mä vilkaisin ulos: mustat pilvet olivat saavuttaneet Kallan ja kohta varmasti paitsi ukkostaisi, myös sataisi.

”Jäädäänköhän me tänne jumiin”, mä virnistin Josefinalle yllättävän vapautuneesti ollakseni mä, ”Vaihteeksi.”

Rasmus saattoi innostua Kanadan kilpailuista, tai sitten ei - hän oli aika vähäeleinen kaveri ja nyökytteli kyllä, mutta ei ryhtynyt hosumaan ja ilakoimaan. Se oli jotenkin rauhoittavaa. Isosti reagoivat ihmiset olivat musta vähän hurjia.

Pöydän yllä roikkuva lamppu (ja muutkin, tietysti) välkähti kerran, kaksi, kolme. Kumea ukkonen jyskäsi, ja seuraavaksi jyskytti mun sydän. Rasmus Alsila muistutti meidän ensikohtaamisesta ja virnisti kaupan päälle. Tykytyky, sanoi sydän kummallisesti.

Herran pieksut ja pöksyt.

Mä olisin ehkä toivonut, että valot olisivat voineet välkähtää sammuksiin. Olisi voinut tulla täysi säkkipimeys. Se olisi ollut armollista, sillä mä tunsin yhtäkkiä punastuvani vähäsen ja mun oli vaikea katsoa pöydän toiselle puolelle ja mä rypistin servettiä ja naurahdin hämilläni.

”Eh, niin... se oli kyllä”, mä aloitin, enkä osannut järjestellä sanojani. Menin ns. puihin. Soimasin itseäni rajusti, kun en osannut sanoa mitään hauskaa - en osannut sanoa mitään ylipäänsä. Tarkoitin, että yhteinen hissivankeus oli näin jälkeenpäin ajateltuna aika hupaisa ja jännä kokemus, ja ettei se ollut ollut lainkaan niin epämiellyttävää kuin olisi voinut luulla.

Sen sijaan mun aivoni pyöräyttivät aikaisempaa ”mitä tiedän R. Alsilasta” -listaa ja jumiutuivat kohtaan C. Niinpä mä möläytin hätääntyneenä ilmoille ehkä älyttömimmän puheenaiheen:

”Mitä sun äidille kuuluu??”

Ja mun ääni kuulosti kimakalta mun korvissa ja mä epäilin, että saattaisin kuolla siihen Monacon surullisenkuuluisan salamipitsan ääreen. Äidille????? MIKSI mä olisin ollut kiinnostunut Rasmuksen ÄIDISTÄ?? Miksen mä kysynyt, mitä Laralle kuuluu? TAI VAIKKA RASMUKSELLE ITSELLEEN.

sossossossos.

Pelkäsiköhän Josefina ukkosta? Se meni aika vaikeaksi kun lamput alkoivat räpsyä ja ukkosen jyrähtely kuului jo aika läheltä. Tai ehkä sille oli jäänyt traumat siitä hissikeikasta ja nyt se saisi jonkun kohtauksen, kun mä muistutin siitä. En mäkään ollut hirveästi hisseillä kuljeskellut sen jälkeen, vaikka en mä sanoisi että mulle oli mitään kammoa jäänyt sentään.

Poikaporukka alkoi tehdä lähtöä, mutta sisään tungeksi joku perhe kahden mekastavan lapsen kanssa. Sehän tästä vasta puuttuikin, hieno homma kaiken kaikkiaan. Varmaan ne pelkäsivät että kohta alkaisi sataa.

Jotain Josefinalle oli kyllä tapahtunut, sillä se keskeytti lapsiperheen mulkoiluni kysymällä mitä mun äidille kuuluu. Äidille??? Mistä se tiesi mun äidin??? Tunsiko se sen??? Mä menin hetkeksi täysin puihin ja vilkaisin Josefinaa ehkä vähän tarkennusta toivoen, mutta ei sitä tullut.

”Öö, ihan hyvää kai?” mä vastasin epävarmana. ”Tunnetteko te? Kun sunkin äiti hevospiireissä? Vai?”

Ei olisi ollenkaan mahdotonta että mun äiti oli joskus kasvattaja-aikoinaan tavannut tai ainakin tiennyt Rosengårdit, mutta en äkkiseltään keksinyt näppärää syytä sille miksi Josefina tuntisi sen niin hyvin että kysyisi sen kuulumisia. Multa?

Tai sitten se vaan muisteli sitä kukkakauppakeissiä, eikä ollut koskaan nähnytkään mun äitiä saati tiennyt että sillä oli joskus ollut hevosia, eli joo. Nyt se olisi varmaan yhtä hämmentynyt kuin mä olin äsken.

Päätin työntää suuhuni lisää pitsaa.

Rasmus pälyili ensin mekastavaa lapsiperhettä ja sitten mua, ja mä painuin vähän pienemmäksi penkilläni. Siinä mä mietin, olisiko tätä tilannetta nyt ylipäänsä mahdollista pelastaa enää mitenkään. Miksi mun piti hölöttää Rasmuksen äidistä? Ei se, että mä kerran olin auttanut valitsemaan sille kukan, nyt sentään tarkoittanut, että me oltiin mitään sydänystäviä - enhän mä simpura soikoon ollut ikinä tavannut koko naista.

"Öh", sanoin ja käytin kaiken kehonhallintai, etten olisi kiemurrellut. Tuijottelin pitsalautastani, joka olla möllötti eikä tarjonnut minkään sortin pelastusrengasta kiusallisuuden karikoille ajautuneeseen keskusteluun.

"... äh, ei? Tunneta?" vinkaisin ja pähkäilin kuumeisesti, olinko tiennyt, että Rasmuksen äiti oli hevosihmisiä - Rasmus tiesi, että mun äiti oli - miten - miksi - olinko mä puhunut mun äidistä sille joskus - oliko ne tavanneet - voiko mun äidiltä toisaalta välttyä, jos kävi estekilpailuissa edes joskus - oi voi oi voivoi oi oi voi!

"Mä vaan muistin sen kukan", sanoin onnettomana ja vilkaisin Rasmusta parkana alta kulmieni naama yhä vähän alaviistoon suunnattuna. Mä mahdoin näyttää typerältä, mutta niin mä olinkin, niin että ei tässä nyt suurta vahinkoa mun imagolle voitu enää tehdä. Se oli hurjilla lommoilla jo valmiiksi.

En tiennyt, mitä sitten sanoa. Pitäisikö alkaa selitellä, että mä en ollut kovin kaksinen keskustelija? Mutta ei, Rasmus takuulla tiesi sen seikan jo.

Voi, miksi mun piti olla niin typerä? Nyt me varmaan vaan istuttaisiin koko loppuaika surkeina hiljaa. Toisaalta musta tuntui yhtäkkiä, ettei loppuaika olisi kovin pitkä. Niin ripeään tahtiin Rasmus tunki pitsanloppujaan suuhun, että mä pelkäsin kovin kovasti sen haluavan päästä musta vaan mahdollisimman nopeasti eroon.

"Mites Lara?" kysyin vähän alistuneena. Paras tarjoilla pikaisesti se puheenaihe, jonka takia Rasmus oli mut varmaan tänne alunperin pyytänytkin - nyt se varmaan kertoisi, milloin se tarvitsisi mua seuraavan kerran, ja sitten se nousisi ja juoksisi ulos ukkosmyrskyn keskelle ja olisi vaan helpottunut, jos salama iskisi siihen ennen kuin mä saisin päähäni juosta sen perään.

Kyse siis todellakin oli kukkakauppaepisodista. Mä vähän puhalsin ilmaa. Mun äidissä ei sinällään ollut mitään vikaa, mutta toisaalta oli ihan hyvä ettei mun uusi… kaveri??treffikumppani??olivatko nämä treffit??? tuntenut sitä entuudestaan, se olisi jotenkin ollut outoa.

Sitä mä en epäillyt yhtään etteivätkö äiti Rosengård ja mun äiti olisi jonkun kiemuran kautta vanhoja tuttuja, mutta ehkä vielä tässä vaiheessa ei kannattanut alkaa kaivella menneitä.

Koko tilanne oli vähän nolo ja mä naurahdin jotenkin hermostuneesti.

”Ei siitä kukasta mitään iloa kyllä ollut”, mä kommentoin lyhyesti ja aloin sitten vasta miettiä, olinko mä kertonut tytöille miksi mä olin sen kasvin hankkinut. En varmaankaan. Nyt Josefina tietysti kuvitteli että mä olin joku helvetin pyrkyri.

Jos kuvittelikin, ei se sitä kyllä näyttänyt. Luojan kiitos.

”Ihan hyvin”, mä nyökäytin päätäni Josefinan kysymykselle, ”se on ollut aika kiva nyt pidemmän aikaa… Tasainen, jotenkin. Tavallaan ihan kiva mennä kisoihinkin.”

En maininnut heinäkuusta vielä mitään. Sen sijaan mä viimeistelin jäljelle jääneen pitsaslaissin ja pyyhin sormet paperiin.

”Entäs Tigraine?” mä tiedustelin. ”Miten se on mennyt eteenpäin?”

Valot välkkyivät taas.

Ajattelin, että olin varmaan suositellut ihan kamalan huonoa kukkaa, kun se ei kerta ollut tuottanut Rasmuksen äidille lainkaan iloa.

Sitten kuuntelin Laran kuulumisia ja nyökytin päätäni osoittaaksen, että kuuntelin ja ymmärsin. Säilytin myös katsekontaktin melko normaalin ihmisen tapaan. Nyt puhuttiin hevosasioista ja ne oli mulle luontevaa ja turvallista maastoa.

Mutta Rasmus teki yllättävän käännöksen keskusteluun. Ei se ehkä olisi ollut muille keskustelutaidoiltaan vahvemmille yllätys laisinkaan, mutta minä olin valmistautunut kuulemaan pyynnön Laran liikuttamisesta. Kun Rasmus kysyi Tigrainesta, mulla kesti sopeutua tilanteeseen. Hetken jopa mietin, kuka oli Tigraine.

Mutta sehän oli mun hevonen.

”Granni on edennyt ihan hyvin”, mä aloitin, mutta kurtistin sitten kulmiani ja kohautin olkiani. ”Oikeastaan se on vähän kummallinen. Mä en oo ikinä ratsastanut sellaista nuorta. Se on vähän kuin... robotti?”

Hörppäsin jäävettä ja ajattelin Grannia.

”Ja mä en aina tiedä, oonko se minä joka sitä ohjelmoi”, myönsin. ”Se on tosi omapäinen.”

Katsoin mietteliäänä Rasmusta.

”Mä ehkä mainostin sitä huonosti... mutta ehkä sä silti haluaisit joskus kokeilla sitä?” esitin asiani ja virnistin ujosti.

Miten mä en ollut aiemmin ajatellutkaan sitä? Ilahtuneena omasta neroudestani mä haukkasin pitsaa, vaikka aloin kyllä olla aika täynnä. Ehkä toisella ratsastajalla olisi Granniin erilainen lähestymistapa kuin mulla. Ehkä näkökulmanvaihdos auttaisi ratkaisemaan Grannin kummallisuuksia.

Tai ehkä Rasmusta ei rahtusenkaan vertaa kiinnostaisi mun kyljistään jähmeä ja vauhdikkaasti ryskäävä hevoseni.

Mä yllätyin kovasti kun Josefina kysyi, haluaisinko joskus testata Grannia. Olin ajatellut että se oli niitä ihmisiä, jotka olivat todella todella tarkkoja hevosistaan. Jopa vielä tarkempia kuin mä.

Vaan totta kai mä halusin. Mä edelleen ajattelin ratsastavani, tai ehkä kasvattavani, joskus ammatikseni ja sitä varten oli aina kiva testata uusia nuoria tuttavuuksia. Varsinkin niin huippusukuista kuin Tigraine.

Tosi outo lempinimi sillä kyllä oli.

”Hei mielelläni”, mä vastasin ja kuulostin jopa aidosti innostuneelta, niin kuin tietty olinkin. ”Olispa kiva.”

Jotenkin tuntui siinä kohdin väärältä enää pyytää liikutusapua Josefinalta, joten mä olin sitten hiljaa. Ehtisin mä myöhemminkin.

Mun pitsa oli loppu ja Josefinakin siirteli tähteitään sen näköisenä, ettei se varmaan jaksanut enempää. Valot välkähtelivät satunnaisesti edelleen ja ulkona puut heiluivat siihen malliin, että myrsky vain läheni lähenemistään.

”Ootko sä valmis, pitäiskö meidän mennä? Ehditään alta pois”, mä nyökäytin ovea kohden.

Huh helpotusta! Sydän tykytteli taas pikakiiturina, mutta rauhoittui nopeasti, kun Rasmus vaikutti oikeasti innostuvan Grannista. Voi miten hyvä. Olin jo ehtinyt pelätä, että se tuhahtaisi ja sanoisi, että pidä typerä kopukkasi.

Mä hämmennyin vähän, tai siis tosi paljon, kun Rasmus yhtäkkiä halusikin lähteä. Mä en aluksi tajunnut, mitä se tarkoitti alta pois ehtimiseltä. Kuka meidän päälle nyt istuisi? Sitten jyrähti taas, jossakin etäällä, ja mä ymmärsin Rasmuksen tarkoittavan myrskyä. Nyökyttelin, vaikka olin yhä vähän ulapalla. Miksi me oltiin käyty pitsalla? Rasmus ei ollut esittänyt mitään pyyntöä. Se oli vain kysellyt kuulumisia ja jutellut.

Mä en tajunnut. Mä en tosiaankaan tajunnut, että me oltiin tässä oltu vähän niin kuin treffeillä. Jos olisin sen hiffannut, en varmasti olisikaan jännitykseltäni heläyttänyt ihan yhtä luontevasti:
"Joo, mennään vaan! Kiitos pitsasta. Se on varmaan minun vuoro ensi kerralla tarjota."

Siinä vaiheessa me astuttiin peräkanaa ulos Monacosta. Tuuli tarttui oveen ja se heilahti vähän holtittomasti, mutta mä olin vain iloinen siitä, miten mukavasti meillä oli mennyt. Vähän kuin oikeilla ystävillä!

Mun vatsassa vähän hypähti, kun Josefina kommentoi että olisi sen vuoro tarjota seuraavaksi. Ensi kerralla! Toivottavasti se tulisi pian.

Hitto, näähän oli varsin hyvin menneet… treffit?? Pitsatapaaminen??

Oli miten oli. Mä olin viihtynyt eikä Josefinakaan vaikuttanut siltä että sillä olisi ollut kiire sännätä kotiinsa. Mä kysyin tarvitsisiko se kyytiä, mutta brunette pudisti päätään.

”Nähdään taas?” mä sitten sanoin. ”Mä lähden nyt ilmoittautumaan sinne Kanadan kisoihin.”

Mitäköhän siitä Kanadan reissustakin tulisi? Hyvää, varmasti. Pelkkää hyvää. Mä en melkein malttanut odottaa.