Pelkkää minigolfia

03.08.2018 -- Murronmaa -- Mukana @Rasmus A. -- #jusmus #murronmaa
Alexander oli vihdoin ymmärtänyt lähteä ja mä olin jäänyt yksin pieneen asuntooni, ja vaikka se ensin oli ollut huojentavaa, sitten oli alkanut tuntua vähän tylsältä. Töitä, lomaileva Granni, tyhjä asunto, Kanadan jälkeinen alakulo. Tiedättekö, sellainen hauskuusdarra. Tai jännitysdarra.

Joten ei muuta kuin uutta jännitystä elämään. Laitoin Rasmukselle viestiä, pilasin yöuneni pariksi yöksi ja lähdin sitten perjantaina töiden, suihkun ja kevyen, väsymyksen jälkiä siloittelevan ehostuksen jälkeen ajamaan Murronmaahan. Siellä me tavattiin, sillä Rasmus oli siellä töissä ja siellä oli tarjolla muutakin kuin monacolaista salamipitsaa. Pidin lupaukseni, vaikkakaan en pitsan muodossa, mutta tarjosin kuitenkin tämänkertaisen ruokailun.

Meillä oli aika mukavaa. Mä en ollut niin paniikissa kuin olisin kuvitellut. Kun me poistuttiin ravintolasta, me kuljeksittiin vähän tavallista hitaammin, kai koska kumpikaan ei oikeastaan halunnut mennä vielä kotiin. Ehkä siitä samasta syystä mä kiinnitin huomioni puiston vieressä minigolffaaviin ihmisiin.
"Näyttää kivalta", arvelin katsellessani hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä.
"Pitäiskö kokeilla", Rasmus tuumasi, vähän sillä tavalla puolivillaisesti, että ihan kuin sillä ei olisi niin väliä, mutta tavallaan vähän oli kuitenkin. Se näyttikin pintapuolisesti huolettomalta, mutta vähän odottavainen takavire siinä kaikessa kuitenkin oli.
"No mennään!" rohkenin tarttua tarjoukseen ja naurahdin. "Toivottavasti sä olet sitten hyvä voittaja. Mä olen pelannut minigolfia kerran elämässäni, ja olin ehkä kymmenen."

Tein itsestäni kirjurin ja kirjasin pienellä käsialallani Rasmuksen nimen ensimmäiseen pelaajasarakkeeseen. Enpähän joutuisi olemaan eka, ajattelin ja totesin, että Jusu oli paljon mukavampi sulloa kapeaan nimisarakkeeseen kuin Josefina.

Nyt me oltiin sitten Josefinan kanssa Ihan Oikeilla Treffeillä.

Kai nämä nyt viimeinkin oli ne? Mä olin vielä vähän jetlaginen Kanadasta ja reissun takia kertyneestä jättimäisestä työtaakasta, mutta kyllä ne treffeiltä tuntui.

Me syötiin ravintolassa jotain muuta kuin pitsaa. Mua vähän hävetti antaa Josefinan maksaa, mutta sitä olisi varmaan hävettänyt vielä enemmän jos en olisi suostunut, joten näillä mentiin. Mä yritin olla katsomatta näyttikö tarjoilija oudolta ottaessaan Josefinan kortin vastaan.

Sitten me mentiin minigolffaamaan. Mä en ollut tehnyt sitä pitkään aikaan mutta olin joskus nuorempana ihan tykännytkin siitä lajista. Ilta oli lämmin ja mulla oli työpäivän jälkeen vielä kauluspaita päällä, ja mua vähän pelotti että saisin aikaan järkyttävät hikiläikät huhkiessani, joten mä päätin ottaa varovaisesti.

Ensimmäinen rata oli helppo mutta mulla oli vähän liikaa voimaa, joten mä lykin pallon kolmella lyönnillä reikään ja käännyin sitten katsomaan Josefinaa.

”Hups”, mä naurahdin ja yritin kuulostaa välinpitämättömältä. ”Näytä sä mallia.”

Jostain syystä mua alkoi vähän jännittää koko tämä juttu, kun oivalsin, että tässä sitä nyt todella oltaisiin, jumissa toistemme seurassa koko pelin ajan. Ei kai me voitaisi todeta kesken kierroksen, että nyt loppui juteltava ja homma kävi liian kiusalliseksi ja heippa. Oi, uskokaa pois, se oli ihan kohtalaisen todennäköinen skenaario, kun toinen osapuolista olin minä! ... ja, no, toinen oli Rasmus.

"Et sitten odota liikoja", naurahdin, enkä halunnut analysoida, kuulostinko hermostuneelta.

Asetuin suoran aloitusradan alkuun. Se oli vähän niin kuin kilparadan ensimmäinen este, sellainen tervetulohyppy, ei yleensä liian monimutkainen. Eipä silti - aika monen ratsukon matka oli historian myötä tyssännyt ekalle esteelle.

Mutta ilmeisesti ei tällä kertaa minun. Vähän puolihuolimattomasti huitaisin pallon liikkeelle, ja ihailtavan suoraviivaisesti (suorempaan kuin Granni ikinä) se eteni.
"Taisi olla liian hiljainen", ehdin arvioida ääneen, kun pallon matka hidastui ja miltei pysähtyi.

Vaan kaltevaksi painunut rata sitten kävikin minun edukseni. Aidon hämmästyneenä kuuntelin, kuinka pallo kopsahti kuoppaan.

"Oho? Jännää", sanoin rauhallisesti ja merkitsin radan pisteet taulukkoon. "Ehkä meidän pitäisikin lyödä lopputuloksesta vetoa, hah!"

Mä lupasin Josefinalle kiltisti olla odottamatta liikoja ja siirryin askeleen sivummalle, että se sai keskityttyä Tärkeään Lyöntiin.

Tärkeä Lyönti meni heti reikään.

Jahas??? Ehkä Josefina oikeasti harrastikin minigolfia ja oli vain juksannut mut paikalle nolaamaan itseni. Voi helvetti. Varmaan se oli videoinut mun räpellyksen ja lähettänyt sen kaikille hienostosukulaisilleen ja -kavereilleen nauruhymiöiden kera.

”Oho”, multa pääsikin. ”Käytsä täällä useinkin?”

Sitten pakottauduin kuitenkin naurahtamaan, vaikka mua alkoi ehdottomasti ahdistaa tuleva kierros. Mitä jos mä vaan mokailisin ja Josefina löisi hole-in-oneja oikealta ja vasemmalta. MIKSI me oltiin tultu tänne treffeille?

”Lyön vetoa että mä häviän”, vastasin ja yritin kuulostaa kepeältä samalla, kun siirryin seuraavan radan alkuun ja tökkäsin palloa mailalla.

Naurahdin Rasmuksen kysymykselle ja tuumasin kepeästi:
”Ehkä mun pitäisi. Vaihtaa vaikka ratsastus tähän.”

Menestyspaineet ainakin olisivat pienemmät. En mä uskonut, että äitiä kovasti kiinnostaisi mun minigolf-ura.

Rasmuksen seuraava tulos oli kuitenkin parempi kuin mun, koska mä arvioin kulman vähän väärin. Tämä hommahan oli oikeastaan silkkaa matematiikkaa, ja yleensä mä olin siinä hyvä - mutta nyt pelissä oli lisähaasteita.

”Voi, älä ole noin varma”, sanoin Rasmukselle, kun siirryimme kohti seuraavaa rataa. ”Sulla on mun keskittymistä alentava vaikutus.”

Olisin halunnut hymyillä sen jälkeen valloittavasti ja katsoa Rasmusta silmiin, mutta enhän mä uskaltanut! Ei, mä en tosiaankaan ollut mikään pelinainen. Ujona mä purin huultani, jotten hymyilisi ihan holtittomasti, ja asetuin odottamaan, että meidän edellä kulkevan seurueen viimeinenkin lyöjä olisi valmis ja rata vapaa meille.

”Ratsastus on kivaa”, mä naurahdin ja naurahdin sitten uudestaan vielä sille, että mä olin sanonut niin tyhmän lauseen ääneen.

Kaikeksi onneksi mä onnistuin seuraavalla reiällä ja Josefina ei niinkään, joten ehkä se ei sittenkään ollut mikään Tiger Woods suomalaisen tytön valeasussa. Me siirryttiin odottamaan seuraavan radan vapautumista ja mä vaihdoin vähän hermostuneena painoa toiselle jalalle.

”Sulla on mun keskittymistä alentava vaikutus.”

JA SITTEN JOSEFINA SANOI NIIN. Mä vaihdoin painon äkkiä ERITTÄIN hermostuneena sille toiselle jalalle, lehahdin varmaan kirkkaanpunaiseksi enkä uskaltanut heti sanoa mitään, koska olin varma että jos mä olisin avannut suuni olisin alkanut änkyttää.

Flirttailiko se?? Vai kiusasiko se?? Josefina seurasi toisia pelaajia äkkiä yllättävän kiinnostuneena, joten mä en voinut tulkita sen ilmettäkään, vaikka olisin osannutkin.

”Samat sanat”, mä vastasin vähän laimeasti ja naurahdin taas.

Ja sitten mä en tiennyt enää mitä sanoa, joten hätäännyin ja vaihdoin aihetta: ”Harrastatko sä muuta kuin ratsastusta? Ja minigolfia ilmeisesti?”

Jännittävää. Kaikki oli niin kovin jännittävää. Elämä. Tämä hassu laji. Rasmuksen kanssa juttelu. Treffeillä oleminen. Kyllä musta tuntui, että sellaisilla me oltiin. Tunnelma oli jotenkin sellainen, en tiedä, latautunut? Vai oliko se kiusaantuneisuutta, jonka mä tulkitsin väärin? Mutta kyllä mä tunsin kiusallisuuden aivan läpikotaisin. Kyllä se oli läsnä, mutta oli tässä jokin vieras sivumaku.

"En oikeastaan", sanoin mietiskellen harrastushistoriaani. "Pienenä ei ollut oikein aikaa, ja en mä nyt kehtaa mitään aloittaa, kun olisin varmaan ihan toivoton."

Me päästiin radalle, ja ystävällisesti meitä edeltävä isompi porukka ehdotti että me mentäisiin seuraavalla radalla niiden ohitse, kun me kierrettäisiin radat kuitenkin niiden seuruetta nopeammin. Se oli kiva tarjous, mutta sittenhän ne jäi toljottomaan meidän peliä.

Siinä oli kaksi huonoa puolta: me ei kehdattu puhua mitään ja mä halusin perua ajatukseni minigolfin vähäisistä menestyspaineista. Oli pakko onnistua, kun vieraat ihmiset toljotti. Niin mä huitaisin yhden hole-in-onen lisää ja teeskentelin, ettei mun kädet vapisseet, kun me siirryttiin eteenpäin. Että mä olin ihan cool.

"Ai niin! Isabella Sokka halusi jutella mun kanssa tänään. Aamulla. Kun mä olin siivoamassa", rupesin höpöttämään mietittyäni kuumeisesti uutta puheenaihetta valehtelematta varmaan minuutin. "Se haluaa ostaa mun vanhemmilta hevosen." Ups. Sainko mä kertoa sellaista? "Ja se haluaa, että mä teen tallivuoroja Auburnissa."

Mua rupesi välittömästi ahdistamaan, kun isompi porukka päästi meidät edelle ja jäi tsekkailemaan meidän onnistumista. Tiesiköhän ne että me oltiin treffeillä, näkyikö se jotenkin päällepäin? Vai luulikohan ne että me oltiin TYTTÖYSTÄVÄ ja POIKAYSTÄVÄ viettämässä vaan rentoa päivää yhdessä? Miltä me näytettiin ulkopuolisen silmin? Mä en uskaltanut sanoa Josefinalle oikein mitään, vaan sähelsin pallon kolmella haparoivalla lyönnillä reikään.

Josefina teki taas hole-in-onen.

”Sä kyllä huijaat”, mun oli pakko todeta vähän epäuskoisena ja lannistuneena yhtä aikaa, ”kyllä sä olet harrastanut tätä aiemminkin.”

No, sitten me siirryttiin kuitenkin seuraavalle radalle, ja Josefina alkoi puhua hevosista. Hyvä, niistä mäkin sentään tiesin jotain, toisin kuin tästä hemmetin pelistä (mulla meni taas huonosti ja olin tuhrannut rataan jo neljä lyöntiä vailla mainittavaa menestystä).

”Ai jaa”, mä vastasin kiinnostuneena ja käännyin Josefinaan päin unohtaen hetkeksi mailan ja pallon kanssa äheltämisen. ”Millaisen hevosen?”

Sitten mun silmät ehkä vähän kirkastuivat.

”Mutta sehän on kiva! Me varmaan sitten nähdään välillä Auburnissa. Jos aikataulut osuu yksiin. Vai miten paljon vuoroja sulla tulee olemaan? Aamuako?”

Mä taisin vaikuttaa liian kiinnostuneelta, joten otin vielä yhden lyönnin. Mä olin ehkä ilahtunut niin paljon siitä, että saatettaisiin nähdä Josefinan kanssa nyt useammin, että onnistuin lopultakin lyömään pallon reikään. Kävin hakemassa sen ja asettelemassa alkuun Josefinaa varten. Toivottavasti se ei taas onnistuisi yhdellä lyönnillä, mä huomasin vähän toivovani.

Katsahdin Rasmusta vinkeästi hymyillen.
”Mä en huijaa koskaan”, vannoin. ”Mulla ei ole tarpeeksi näyttelijänlahjoja ja omatunto soimaisi liikaa.”

Mä en tiennyt, miten yksityiskohtaisesti sain hölistä Isabella Sokan hevosostosajatuksista.
”Jonkun nuoren kai. Mä olen välikäsi, en ihan oikea hevoskauppias kuitenkaan”, naurahdin. ”Sitäkään mä en osaa. Myymistä.”

Ilahduin, kun Rasmus ilahtui. Ilmaisin tyytyväisyyttäni kainolla hymyllä ja asetuin lyöntivalmiuteen.
”Mä luulen, että enempi iltaa ja viikonloppua. Mulla on vielä se toinen osa-aikatyö, joten vähän siihen sovittaen”, sanoin mallaillen samalla sopivaa lyöntitapaa. ”Että eiköhän me nähdä välillä, ainakin tallilla.”

Se sisälsi aran toiveen siitä, että ehkä Rasmus ilmaisisi halua tavata muuallakin. Jännityksen väristys sai mut huitaisemaan palloa vähän miten sattuu, ja mä tokaisin iloisesti ”hups!” ja jatkoin pelaamista.

Vasta tuuppaistuani pallon perille saakka uskalsin taas antaa Rasmuksen läsnäolon valua mun tietoisuuteen. Kun me siirryttiin seuraavalle radalle, vilkaisin sitä ujona alta ripsien ja kaikki rohkeuteni rajat ylittäen hipaisin ihan vähän sen kättä - vähän niin kuin Kanadassa, mutta toista kertaa se ei kai enää voinut olla tulkittavissa puhtaaksi vahingoksi.

”Ehkä muuallakin, jos sä haluat”, jatkoin aiemmin keskeneräiseksi jäänyttä keskustelunkujaa näennäisen kepeästi, mutta oikeasti niin huolissani, että se melkein sattui mahaan. Pelko siitä, ettei Rasmus halunnut.

”Mielenkiintoista”, mä kommentoin hevosasiaan. ”Aina kiva kun talliin tulee uusia hevosia. Estehevosia varsinkin.”

Epäilin kyllä että Josefina huijasi taas, varmasti se saisi hevosia kaupaksi. Ehkä se antaisi niiden mennä vähän halvalla jos ostaja lupailisi tosi hyvää kotia, mutta eivät ne sille käsiin jäisi. Ehkä me voitaisiin perustaa vaikka myyntitalli. Ratsastettaisiin nuoria ja raakoja hevosia vähän paremmaksi ja myytäisiin ne voitolla. Tai sitten ei raaskittaisi luopua yhdestäkään ja pidettäisiin ne kaikki… Mutta ehkä mä nyt vähän menin asioiden edelle.

”Varmaan ainakin viikonloppuisin”, mä nyökyttelin. ”Ja kyllä mä nyt melkein joka ilta oon arkenakin… Ellen käy jo aamusta. No, katsotaan.”

Ja sitten SE TAPAHTUI TAAS. Josefina koski mua, ihan kevyesti ja vähän kuin vahingossa, mutta kuitenkin täysin tahallaan. Meni outoja kylmiä väreitä ja mä varmaan punastuin taas. Hitto, mitä tämä oli??

”Joo, tietenkin”, mä vastasin ja yritin kuulostaa kasuaalilta, kun hymyilin arasti Josefinalle, mutta varmaan innostus kuului mun äänestä kuitenkin. ”Mennään vaikka kahville… Tai tuu käymään joskus.”

Pitäisi kyllä siivota. Pitäisi siivota ihan älyttömästi eikä sekään varmaan riittäisi.

Mä päätin vaihtaa aihetta ja lompsin seuraavan radan aloituspaikalle. ”Tää taitaa olla viimeinen? Kumpi on johdolla?” Josefina oli, mä tiesin jo, mutta jos se ei ollut laskenut niin sehän tarkoitti tasapeliä.

Multa karkasi huojentunut pieni henkäisy, niin aidon helpottunut mä olin. Rasmus halusi tavata mus uudestaan muuallakin kuin tallilla. Se pyysi kahville. Se kutsui luokseen.

Ja mä ajattelin, että mä menisin ihan minne tahansa se pyytäisi, ja hymyilin onnellisena.

”Öö”, äännähdin vähän yllättyneenä, kun Rasmus yhtäkkiä kysyi pelitilannetta. Mä olin pitänyt kirjaa niin kuin kirjurin kuului, mutta ei se tulos tuntunut kovinkaan tärkeältä.

”No”, mä aloitin huolettomasti. ”Mä tietysti voitan, ellet sä tee nyt holaria ja mä maksimitulosta.”

Katselin Rasmusta pää kallellaan. Toivoin, että häviöstä huolimatta sillä oli ollut mukavaa.

”Mutta ei se ole mulle tärkeää. Pääasia, että...” että. Miten asettaa sanat oikein? Hätäännyin vähän. Olin ihan vieraassa tilanteessa. En mä osannut olla nokkela ja hurmaava ja ihana.

Hymyilin Rasmukselle vähän pahoittelevasti, kun en osannut lopettaa omaa lausettani. Sitten sanoin olkiani miedosti kohauttaen ja vilpittömän ilmen säestämänä:
”Tai siis. Musta on mukavaa olla sun kanssa.”