Ympäri käydään (off)

Tiistai, 6. helmikuuta 2018. Auburn. Ei avoin. Mukaan @Rasmus A. #jusmus

Hirvitti. Äiti oli työntänyt lusikkansa mun soppaani (taas) ja kuvainnollisesti viskannut mut altaan syvään päähän (taas). Istuin taksin takapenkillä matkalla Auburnin kartanolle, koska rakas äitini oli kuullut joltakin hevospiireistä tutulta tai tutuntutulta, että joku Auburnin hevosenomistajista tulisi tarvitsemaan apua esteratsunsa liikuttamisessa. Reippaana naisena Susanne Rosengård oli välittänyt mun tietoni kisatuloksia ja ulkomailla vietettyjä aikoja myöten eteenpäin - tietenkin minulta mitään kyselemättä. Persvänkyrä. Tässä sitä sitten mentiin.

Mä pelkäsin kamalan montaa asiaa.
1) Odotukset mun taidoistani olisivat aivan liian suuret. Äiti oli epäilemättä myynyt mut pestiin rautaisena ammattilaisena.
2) Pettäisin odotukset. Hevonen olisi liian vaikea ja minä liian surkea.
3) Ratsun omistaja olisi ihan kamala.
4) Paikalla olisi muita ihan kamalia auburnlaisia.
5) Asuni ei olisi riittävän siisti.

Listani vitoskohtaan päästessäni nyppäsin näkymättömän pölyhiukkasen pois hillitynharmailta ratsastushousuiltani. Minulla oli ylläni Rosengårdin oxfordinsininen ratsastustakki, ja sen alla yhteneväisesti kirjailtu saman sävyn tikkiliivi ja harmaa pitkähihainen. Ehkä mä kelpaisin. Oli joka tapauksessa myöhäistä tehdä asioille mitään, sillä olimme perillä. Maksoin (henkisesti irvistäen) matkani ja saapastelin sitten mahdollisimman rohkeana kohti tallia.

En edes tiennyt, ketä etsin ja mistä hänet löytäisin. Äidin tekstiviestissä luki:
Ti 6.2. klo 16.30 Living Art, om. R. Alsila. Älä unohda!

R. Alsila. Kuka hän sitten ikinä olikin, hänen olisi paras löytyä helposti, tai pikemminkin löytää minut. Sydän paniikkisena tempoillen astuin Auburnin talliin.

Isä oli taas onnistunut sotkemaan mun suunnitelmat ja luvannut mut OULUUN työmatkalle jonkun huippuluokan uuden asiakkaan luo kahdeksi viikon pätkäksi helmi- ja maaliskuussa. Kysymättä multa tietenkään mitään. Ultimaattisesta vitutuksesta huolimatta mun ei auttanut muu kuin ryhtyä matkanjärjestelyihin, mikä taas tarkoitti lähinnä hevosten asioiden järjestelyä. Laraa nyt ei ainakaan voinut jättää kävelemään kokonaisen viikon ajaksi, jos mä halusin että Anna saisi sen edelleen tallista tarhaan ja takaisin.

Niinpä mä tarvitsisin sille liikuttajan. Olin laittanut sanan kiertämään lähialueen hevostuttujen kautta ja se olikin poikinut yhden innokkaan kokeilijan heti seuraavalle päivälle. Tyyppi oli ilmeisesti mun äidin vanhan tutun tyttö ja jos sukunimen perusteella uskalsi veikata, kyseessä luulisi olevan ihan kokenut ratsastaja, vaikka mä en sitä henkilökohtaisesti ollut tietääkseni koskaan tavannut.

Parasta olisi, jos homma nyt onnistuisi kerralla, sillä mihinkään koeratsastajarumbaan mulla ei todellakaan ollut aikaa eikä energiaa.

Mulle oltiin ilmoitettu että kuskiehdokas tulisi puoli viisi, joten mä karkasin töistä tallille joskus neljän maissa, hain Laran sisään, harjasin sen ja lykkäsin sille varusteet päälle. Tamma oli huonolla tuulella ja yritti näykkiä, joten mä koin parhaaksi että kokelas testaisi sen karsinakäsiteltävyyden halutessaan vasta ratsastettuaan Larasta pahimmat energiat pois.

Ja niinpä me sitten vain odoteltiin.

Jossain ponityttökirjoissa tallien ovet aukesivat natisten. Tarinan käänteistä lukuunottamatta se natina loi joko idyllisen kotoisan tai hiuksianostattavan karmaisevan tunnelman. Vaan Auburnissapa eivät ovet natisseet, eivät taatusti!

Pitkä käytävä aukesi edessä. Ketään ei näkynyt, joten jouduin rohkaisemaan itseni käymään omin nokkineni peremmälle. Hyh. Vaikka olin käytännössä kasvanut suuressa ja ylellisessä tallissa, tunsin silti oloni ihan vääräksi täällä. Olisiko vielä liian myöhäistä kääntyä pois ja ilmoittaa R. Alsilalle, että minuun oli iskenyt äkillinen vatsatauti. Tai siis flunssa, vatsatauti oli vähän turhan ällö syy tuntemattomalle esitettäväksi.

Ensimmäinen kohtaamani ihmishahmo oli selkä. Selkä suoristeli hyvin paljon Grannia muistuttavan hevosen otsatukkaa, ja Grannin aikuisempi näköispatsas huomasi mut ensin. Jos selkä ei olisi selkeästi kuulunut mieshenkilölle, olisin varmasti - ehkä - kuulostanut vähän varmemmalta sanoessani:
"A-anteeksi?"

Ehkä tämä miesselkä osaisi kertoa mulle, mistä mä löytäisin R. Alsilan.

Mitäköhän jos koeratsastaja ei tykkäisikään Larasta? Jos se olisi paljon mua taitavampi ja kokeneempi ja sanoisi, ettei Larasta ollut mihinkään eikä hullukaan ratsastaisi sitä omaksi huvikseen? Sitten se laittaisi sanan kiertämään ja kun mä joskus yrittäisin myydä Laraa, kukaan ei tulisi edes kokeilemaan sitä.

Voisi vaan perua koko jutun. Kyllä se nyt pari viikkoa selviäisi pelkällä tarhaamisella.

Tallissa oli hiljaista. Niin hiljaista, että oli hivenen outoa että mun taakse pääsi hiipimään ihminen mun huomaamatta. Mä käännyin vilkkaasti ympäri hivenen änkyttävän ihmisen puoleen ja vastasin: ”Niin?”

Mun takana seisova ihminen näytti epäilyttävästi tutulta. Brunette ja vaaleat silmät. Mä jäin tuijottamaan sitä epäkohteliaan pitkäksi hetkeksi, ennen kuin tajusin – Murronmaan ostarin hissi. Tallivaatteet hämäsivät, mutta naama oli kyllä ehdottomasti sama.

Mitä hissityttö teki Auburnissa?

Selkä kääntyi. Selästä tuli kasvot, jotka tuijottivat mua - ja mä tuijotin takaisin. Mulla ei ollut tapana tuijottaa ihmisiä silmiin, mutta nyt niin kävi, ja kesti pienen tovin, ennen kuin mä huomasin tekeväni niin.

”Öh”, äännähdin ja havahduin takaisin tähän hetkeen. Ravistin hieman päätäni karistaakseni viimeisetkin hämmennyksen rippeet pois, mutta en tietenkään aivan täysin onnistunut siinä.

Äkkiä muistin, että mies odotti jonkinlaista selitystä siihen, miksi olin kiinnittänyt hänen huomionsa itseeni.

”Mä etsin Living Artin omistajaa”, sanoin ja melkein hämmästyin siitä, miten rohkeasti sain sen pulautettua suustani. No, melkein rohkeasti.

Kävi ilmi että hissityyppi etsi Living Artin omistajaa. Nimi kuulosti ensin etäisesti tutulta. Sitten mä jotenkin kauhunsekaisin tuntein tajusin, että sehän oli mun hevonen. Nimenomainen tamma höristeli korviaan mun selän takana ja töni hienovaraisesti turvallaan mun olkaa. Se oli omasta mielestään odottanut jo ihan tarpeeksi kauan liikkeelle lähtöä. Mä tartuin Laraa ohjasta ja yritin pidellä sen hampaita kauempana mun ruumiista.

”Öö, se on mun hevonen”, sönkötin hissi-ihmiselle. ”Tai siis, se on tää tässä.”

”Mun nimi on Rasmus?” mä kerroin ja kysyin yhtä aikaa, ikään kuin varmistaakseni että hissityyppi todella etsi mua eikä ollut vain sekaantunut johonkin hämärään. ”Rasmus Alsila?”

”Öh”, ölähdin taas.

R. Alsila. Siinä minun edessäni. R=Rasmus. Mä olin jostain syystä keksinyt ja päättänyt varmaksi, että R = Raisa, tai Riikka, tai Reetta, tai Ruusa. Mutta R!=Raisa. Tai Riikka. Tai Reetta. Tai Ruusa.

”Rasmus Alsila? Mutta... sähän olet hissipoika.”

Sitten mä punastuin. Ihan kuin mä olisin kyseenalaistanut, tiesikö hissipoika nimensä. Ja ihan kuin mä olisin kauheasti ajatellut meidän hissiretkeä jälkeenpäin (niin mä olinkin, koska se oli yksi jännittävimmistä asioista mitä mulle oli tapahtunut).

Kuvio alkoi saada jotain oudon koomisia sävyjä, kun tyyppi paljasti tajunneensa missä me oltiin aiemmin tavattu ja kutsui mua hissipojaksi. Siinä me sitten oltiin, hissipoika ja hissityttö. Mä naurahdin puoliääneen järkyttyneen kuuloisena ja yritin kuumeisesti miettiä miten me oltiin tähän jouduttu.

Ei Kallakaan nyt ihan niiiin pieni paikka ollut. Vai oliko?

”Joo, tässä mä…” nyökkäsin ja kuulostin vähän pahoittelevalta. Brunette ei ollut selvästi odottanut tapaavansa mut, mutta en mäkään ollut odottanut sitä. Enkä vieläkään tiennyt mitä se teki Auburnissa.

”Niin, voinks mä auttaa jotenkin?”

Tässähän me. Mua alkoi hihityttää koko tilanne, mutta jotenkin se hihittely ei sopinut tähän ympäristöön. Siispä sanoin suupielet vähän nykien:
”Haa, no, oikeastaan... mun pitäisi kai auttaa sua.”

Ennen kuin R = Rasmus Alsila = hissipoika ehti vastata, lisäsin vielä varovaisena:
”Siis, jos mä kelpaan.”

Ja samalla mun käsi teki sellaisen mun omaan kehooni viittaavaan esittelevän eleen ihan vailla mun omaa komentoa. Punastuin lisää, tietysti, koska enhän mä nyt tässä ollut kaupittelemassa omaa kehoani vaan ratsastustaitoani, joka ei näkynyt päällepäin. MIKSI mä viittasin kädelläni itseeni sillä tavalla???

Mun aivoissa raksutti hitaasti. Jotenkin mä en tajunnut mistään mitään. Hissityyppi oli ilmestynyt Auburniin mua etsien ja kertoi nyt, että se oli tullut tänne auttaakseen mua. Auttaakseen missä?? Mitä äiti oli taas keksinyt?

Sitten Lara tökkäisi mua taas olkapäähän ja kun mä muistin hevosen olemassaolon, muistin miksi mäkään olin tallilla tänään tähän aikaan.

Oliko HISSITYYPPI tulossa kokeilemaan Laraa? Kaikista maailman ihmisistä. EI ollut enää todellista.

”Ootko sä.. se kokeilija?” ehdotin asioiden saamasta käänteestä varsin järkyttyneenä.

Hissipoika R. Alsilalla ei näyttänyt sytyttävän, ja mä aloin panikoitua. Mitä jos se ei edes tiennyt, että mun oli ollut tarkoitus tulla tänään? Entä jos tässä oli joku valtava erehdys? Mä en ollut kertaakaan puhunut tai viestitellyt hänen kanssaan suoraan, ja olin vain äidiltäni kuullut, että mun piti tulla tänne tähän aikaan. Ehkä äiti oli välittänyt mulle väärän ajan.

Ehkä äiti ei ollut edes kysynyt, tarvitsiko tämä Rasmus-henkilö hevoselleen liikuttajaa tai ottaisiko mut sitä kokeilemaan. Ehkä äiti oli vain päättänyt niin. Ehkiä oli monta, mutta yksi oli varmaa: tämä oli kertakaikkisen kamalaa ja tein kiduttavan hidasta kuolemaa törröttäessäni siinä tallin käytävällä odottamassa, että Rasmus Alsila muistaisi, että hänellä oli käyttöä mulle. Että meillä oli ihan sovittu tapaaminen - vai oliko?

Hän muisti.

Mä olin siinä kauhistellessani kadottanut tyystin puhekykyni. Siispä mä vain nyökkäsin kokeilija-kysymykselle, ja katsahdin poikaa ja hevosta ja erityisesti hevosta, koska enhän mä nyt uskaltanut sitä Rasmustakaan enää tuijottaa.

Se nyökkäsi. Lyhyesti ja ytimekkäästi, sanomatta mitään. Todennäköisesti se oli tästä erikoisesta sattumasta vähintään yhtä kauhistunut kuin mä. Mä yritin kuumeisesti alkaa käyttäytyä normaalisti.

”No siis tässä on Lara”, selitin ja huidon kohti tammaa niin että se kavahti kauemmas.

Mitä mun piti kertoa tai sanoa? Mitä hissityyppi oli kuullut äidiltään, oliko se kertonut mitään Larasta? Tiesikö se edes milloin mä tarvitsin liikutusapua? Miksi hissityyppi ei ollut kertonut vieläkään sen nimeä? Mä päätin, että ensi kerralla en todellakaan huolisi mitään välikäsiä, vaan hoitaisin sopimiset itse asianomaisen kanssa niin kuin aikuiset ihmiset. Vältyttäisiin tällaisilta ylläreiltä.

Ei sillä, että seuraavaa kertaa välttämättä tulisi.

”Pitäskö meidän sit vaan mennä maneesiin?” ehdotin laimeasti ja toivon että hissityyppi kysyisi, jos haluaisi tietää jotain.

Toimintakyky alkoi vähitellen palautua, kun pääsin yli siitä huolenaiheesta, olinko edes oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Living Artin lempinimeksi paljastui Lara, ja se kuulosti juuri siltä, miltä hevonen näytti: kauniilta mutta napakalta.

"Mennään vaan. Suoraan asiaan", nyökyttelin Rasmukselle ja vaikka jo vähän jännitti itse ratsastusosio, väläytin hymyn. "Lara on kaunis. Muistuttaa mun omaa hevosta paljon."

Hevosista puhuessani mä usein rentouduin. Niin kävi nytkin, ja mä muistin olennaisen seikan: en ollut esittäytynyt lainkaan!

"Ja hups! Mä olen siis Josefina", kiiruhdin sanomaan. Samalla otin kypärän ja hanskat repusta ja niiden myötä olin valmis lähtemään maneesiin, paitsi ettei reppua varmaan voinut jättää käytävälle. Kohotin siis sitä ja suuntasin ymmyrkäisen kysyvän katseen Rasmukseen.
"Onko joku paikka, missä säilyttää...?"

Josefina. Kuulosti tutulta. Ehkä me oltiin joskus vuosia sitten kisattu samoissa luokissa? Kuka tietää. Mä tarjosin Laran ohjasperiä brunetelle ja ojensin kättäni ottaakseni repun vaihdossa.

”Mä voin vaikka heittää sen tonne loungeen”, ehdotin. ”Menkää te vaikka jo maneesille, se on toi seuraava ovi vasemmalle.”

Mä lähdin edeltä odottaen että kaksikko seuraisi. Toivottavasti maneesissa ei olisi muita. Olisi noloa, jos Lara heittäisi Josefinan selästään ja koko hevonen saisi hullun maineen. Tai siis, entistä hullumman kuin sillä nyt jo oli.

”Millainen hevonen sulla on?” mä tiedustelin yrittäen viritellä jotain small talkia. Hissiepisodista päätellen me molemmat oltiin sen alan asiantuntijoita.

Sain Laran ohjat käteeni, ja niiden pitely tuntui kunniatehtävältä. Tämä oli Rasmuksen hevonen. Mä en tuntenut tyyppiä lainkaan, ja vielä vähemmän hänen hevostaan. Huh. Voi miten mä toivoinkin, että olisin ollut paatunut ammattilainen, joka osasi suhtautua jokaiseen hevoseen... hevosena. Eläimenä. Työvälineenä. Tai jotakin sellaista.

Laraa ei tarvinnut kiskaista tai edes maiskauttaa liikkeelle. Riitti, että lähdin itse liikkeelle. Sen ensimmäinen askel oli miltei loikkaava. Oli kuin se olisi sanonut, että VIHDOIN. Olisinpa mä ollut ihan yhtä innoissani tästä.

"Umm, no, se on... nuori. Kolme vasta. FWB, mutta siinä on paljon täyttä verta trakiemän kautta."

Ajauduinko mä lörpöttelemään? Ehkä se oli synnynnäistä, tai pikemminkin jotakin, mihin mä olin kasvanut: olla kiinnostunut hevosten suvuista. Meillä kotona sukulinjoista puhuminen oli jotain, mitä tehtiin kasuaalisti aamupalapöydässä ja saunailloissa.

"Ihan estehevonen se on. Tää on varmaan kanssa estesuvusta?" arvelin vilkuillen vierelläni kävelevää hevosta, joka vaikutti superpaljon suuremmalta kuin mun Granni. En uskonut, että niillä oli korkeudessa paljonkaan eroa, ja Granni kasvaisi vielä ehkä jokusen sentin, mutta Larasta oli jo häivyttynyt nuoren hevosen hontelous. Se oli hyvin pidetyn ja ratsastetun näköinen.

"Tää oli maneesiin?" varmistin lähestyessäni säntillisen siistiä ovea. Täällä eivät ovenlistatkaan keränneet pölyä.

Jos Josefinalla oli kolmevuotias hevonen, ei se ihan onneton ratsastaja voinut olla. Eihän? Ja vieläpä estehevonen. Hyvä tästä tulisi.

Mun olisi mieli tehnyt kysellä bruneten hevosesta lisääkin, mutta en mä jotenkin kehdannut. Ehkä se ei ollut niitä tyyppejä jotka tykkäsivät jauhaa omista asioistaan hamaan loppuun saakka.

”Joo, Lara on hannover ja ihan siis Saksasta tuotu”, mä vastasin Josefinan kysymykseen, ”estesukuinen joo, siinä on kans paljon täysiveristä ja se kyl näkyykin. Joo, se on maneesi. Mä käyn heittää tän repun.”

Mä huiskautin hissityypin reppua ilmassa ja livahdin loungeen. Hiljaista, thank god. Laskin repun sohvalle ja kiirehdin kohti maneesia toivoen, ettei Lara ollut tässä välissä ehtinyt esim. puraista Josefinalta sormea irti.

Hissipoika kertoi Laran olevan hannover ja minä nyökyttelin mietteliäänä. Vai näkyi siinä täysiverisen vaikutus. Avatessani maneesin ovea pohdiskelin, mitä se mahtoi tarkoittaa. Eri ihmisten puheissa se saattoi merkitä montakin asiaa aina keveämmästä rakenteesta täyteen viripäisyyteen.

Maneesi oli typötyhjä. Tuntui vähän orvolta taluttaa sinne ihan yksin täysin tuntematon hevonen. Tuskinpa Rasmuksella menisi kauan, mutta jo nyt ehdin tuntea oloni eksyneeksi ilman hänen suomaansa henkistä turvaa. You know, jos joku nyt hypähtäisi jostakin nurkasta tivaamaan multa, mitä mä tein Rasmuksen hevosella, mä varmaan kuolisin. Jos tyyppi itse olisi paikalla, kukaan tuskin luulisi mun salaratsastavan Laralla.

Tosin... vilkaisin vielä kerran ympärilleni. Maneesissa ei ollut kovin montaa paikkaa, minne piiloutua. Hymähdin, ehkä enemmän rauhoitellakseni itseä kuin siksi, että olisin oikeasti pitänyt tilannetta mitenkään hymähdyttävän hilpeänä.

Pysäytin Laran ja nostin ohjat sen kaulalle. Tamma mulkoili minua epäluuloisena.
"Vem är den här skumma gumman då", mutisin hyvin hiljaa, ja meitä lukuunottamatta typötyhjässä maneesissa sekin tuntui liian kovalta ääneltä... mutta tarpeelliselta, jotta hiljaisuus ei käynyt painostavaksi.

Tamma viskasi tyytymättömänä päätään ja näytti kiukkuiselta, kun kiristin satulavyötä. Se olisi saattanut mielellään näykkäistäkin, mutta siihen se ei saanut tilaisuutta.

"Sillä taitaa olla luonnetta", sanoin ääneen, kun kuulin maneesin oven taas käyvän.
Vasta sitten mieleeni juolahti se mahdollisuus, ettei tulija ehkä ollutkaan Rasmus, ja vilkaisin ovelle niin että niskani naksahti vähäsen. Auts.

Mä kipitin maneesiin ja huomasin senkin olevan meidän onneksi tyhjä, siis Josefinaa ja Laraa lukuun ottamatta. Oli vähän jännä katsella omaa hevostaan jonkun toisen kanssa, ja vielä jännempää varmasti olisi kun päästäisiin itse asiaan. Mä en edes muistanut oliko Laraa ratsastanut mun omistuksessa kukaan muu kuin mä ja Arttu, mun kaveri ja Laran entinen omistaja. Eipä varmaan. Mä olin Larasta aika tarkka.

”Joo, se on vähän kireä välillä”, mä vastasin Josefinan kommenttiin ja toin selkäännousupenkin bruneten ulottuville.

”Ja se on sit aika herkkä ratsastaa, ja reipas”, mä varoittelin kuin mikäkin huolestunut täti Moonika. Varmaan Josefina tietäisi, oli se varmasti ennenkin ratsastanut kisakireitä estehevosia. Ja Lara nyt kuitenkin ehdottomasti oli mun hevosista parhaiten naisen käteen sopiva.

”Ei kuitenkaan kannata jäädä vetämään ohjasta”, mun oli pakko lisätä vielä ennen kuin otin pari askelta taaksepäin.

"No, tammat voi olla! Grannikin on", naurahdin, kai vähän vakuutellakseni Rasmukselle, että kaikki oli ihan hyvin ja handlaisin homman kyllä.

Huh, olisinpa itse uskonut siihen handlaamiseen.

Ei muuta kuin likka jakkaralle, ohjat vasempaan käteen ja siitä sitten kyytiin. Satulan tuntu allani, hevonen pohkeiden välissä, ohjat kädessä - se kaikki tuntui niin tutulta, että mä jotenkin ikään kuin hengitin aidommin kuin kertaakaan tähän mennessä Auburnin tiluksilla. Valuin satulaan helpottuneena siitä, että nyt mä olin vihdoin sellaisessa paikassa, johon tunsin kuuluvani.

"Anna tulla vaan kaikki käyttöohjeet, mistä voi olla mulle apua", sanoin samalla kun säädin jalustimia oikean mittaisiksi (mahdollisimman vikkelästi, jotta kärsimätön Lara ei joutuisi seisomaan paikallaan liian kauan).

Oli helppo hymyillä rennosti, kun istui hevosen selässä. Oli myös helpompi ottaa katsekontakti Rasmukseen, kun katseet olivat eri tasolla. Jumpe, että satulaan kiipeäminen saattoikin tehdä paljon mun itseluottamukselle.

Mä tunsin oloni yllättävän huolestuneeksi, kun katselin Josefinan vikkelää jalustimien lyhennystä. Olisiko pitänyt pitää Larasta kiinni? Vai tuntuisiko se holhavalta? Helvetin Lara, toivottavasti se käyttäytyisi kunniallisesti eikä päättäisi esim. vauhkoontua alkukäynneissä.

Josefina näytti kuitenkin sen selässä yllättävän kotoisalta, eikä Larakaan nyt suoranaisesti vaikuttanut mitenkään siltä, että ne haluaisi nakata bruneten välittömästi alas. Mistäpä sitä koskaan tiesi.

”Öö no ei siinä mitään ihmeitä”, mä yritin miettiä kuumeisesti jotain neuvoja joista olisi hyötyä, ”ratsastaa vaan rennosti ja keksii sille paljon hommia. Se on vähän sellainen kyttäilijä.”

Mä olin hetken hiljaa ja tulin sitten miettineeksi, oliko Josefina edes saanut tietää milloin tarkalleen mä ratsastusapua kaipaisin. ”Mä oon siis pois viikot kasi ja ykstoista ja silloin olis tarvetta, miten nyt ehtisit mutta pari kertaa ainakin. Mut kokeile vaan ensin miltä se tuntuu, haluutko käydä ollenkaan…”

Mun ääni hiipui pois ja mä toivoin että en a) punastunut, b) kuulostanut epätoivoiselta.

Annoin Laran keinahtaa käyntiin samalla, kun Rasmus kertoi hevosestaan. Vai että kyttäilijä? Sitä Granni ei oikeastaan ollut. Se oli muuten vain kukkuu.

Viikot kahdeksan ja yksitoista. Tietysti mulla ei olisi mitään silloin, koska ei mulla milloinkaan ollut. Olin kyllä pohtinut yliopistoon hakemista, ja pari työhakemustakin olin sähköpostittanut.

Naurahdin, kun hissipoika epäili, haluaisinko minä ratsastaa Laralla, ja pulautin ajatuksen ilmoille ennen kuin oikeastaan ehdin lainkaan ajatella, miten sen muotoilisin:
"Tai katso sä ensin, haluatko mua!"
Hei, sijamuodot saattoivat joskus lipsahtaa hassuun muotoon, kun ei puhunut äidinkieltään, ja lauseet kuulostaa typeriltä, kun niitä tuotti typerä ihminen. Helahdin paloautonpunaiseksi, kun kuulin oman virkkeeni ääneen sanottuna.
"... ratsastamaan... Laralla... ikinä enää."

Onneksi mun allani oli hevonen, joka edellytti keskittymistä itseensä. Sen käynnissä tuntui muutos, joka kertoi sen voivan säikähtää vaikkapa maneesin hiekkaan ikkunoista lankeavaa valolänttiä. Väistätin tammaa hieman pohkeella, ja se hämmentyi. Hetkinen, eikös tässä kävelläkään mukavasti löyhällä tuntumalla ilman vaatimuksia?? Säikkymisen hetki oli särkynyt. Toistaiseksi.

Mä vähän naurahdin Jusun kommentille. En ollut ihan varma yrittikö se olla hauska vai oliko se muuten vaan tuollainen, ehkä vähän molempia.

Alkukäyntien perusteella tyyppi osasi kuitenkin ihan ratsastaa, tai ainakaan Lara ei ollut vielä saanut mitään kohtausta. Niitäkin päiviä oli kun se ei ottanut yhtään käyntiaskelta. Ehkä se sittenkin oli naisten hevonen? Pitäisikö se myydä?

Mä seisoin keskellä maneesia kädet puuskassa. Tuntui että pitäisi sanoa jotain. Vai halusiko Josefina keskittyä ratsastukseen? Mistä mä tiesin.

"Saa sen kanssa hypätäkin", mä katkaisin hiljaisuuden. "Tai maastoilla, tai mitä vaan. Se on ihan kiva maastossa yksinkin, aika vauhdikas vaan.. Mut joo, kokeile nyt ensin rauhassa."

Keräilin ohjia ja mietin, mitä Lara sanoisi, kun sen pitäisi oikeasti ruveta töihin vieraan ratsastajan kanssa. Tähän astihan kaikki oli ollut oikeastaan aika löysää leikittelyä vain, pieniä ristiaskeleita siellä täällä ja loivaa avoa tai sulkua, jos minusta tuntui, että hevonen keskittyi mörköjen etsimiseen.

"Katsotaan nyt, pärjäänkö mä tälle sileällä maneesin seinien suojissa", naurahdin Rasmuksen hyppy- ja maastoilutarjoukselle, ja siinä samassa siirsin Laran raviin.

Se oli ihan ok. Juoksemassa karkuun, kyllä, ja tosiaankin kiireinen, mutta jospa se siitä. Tulisikohan Grannista samankaltainen, kun se kasvaisi ja kehittyisi Oikeaksi Ratsuksi?

"Mitä te ootte hypänneet?" tiedustelin Rasmusta kohti ratsastaessani.

Lara säpsähti, kun avasin suuni, ja hetkeksi rytmi sekosi. Maiskautin ja hymähdin. Vai niin. Ihan kuin se olisi muka jo ehtinyt unohtaa, että sen selässä oli joku. Olikohan hevosessa hieman draamakuningattaren elkeitä?

"... ja miten kauan se on ollut sulla?" lisäsin vielä kysymysteni listaan.

Vaikutti siltä, että Josefina pystyi ratsastamaan ja puhumaan yhtä aikaa. Musta putkiaivosta ei ollut siihen, hyvä kun pystyin yhtä aikaa puhumaan ja katsomaan kun toinen ratsasti. Hyvältä meno kyllä näytti. Oli Lara varmaan joskus tasaisempikin ollut, mutta mä arvostin sitä miten tyynesti hissityttö sitä käsitteli pikku säpsähdyksistä huolimatta. Ja sillä oli hyvä istunta. Parempi kun mulla.

”Öö, se on nyt mennyt aika pientä viime aikoina kisoissa”, mä aloin välittömästi selitellä, ”metriä ja alle. Se oli aika pitkään varsalomalla, mut sitä ennen me mentiin kymppiä ja kahtakymppiä. Toivottavasti päästään taas vähän nostamaan tasoa tällä kaudella.”

Hitto että pitikin puhua paljon. Miksen voinut vaan antaa selvään kysymykseen selvää vastausta? ”Niin ja se on tullut mulle öö, 2014?”

Sitten mä taas hiljenin hetkeksi, ennen kuin jatkoin: ”Sehän kulkee ihan kivasti. Miltä se susta tuntuu?”

Tuntui pahasti vähän siltä, että Lara seilasi kuolaimelta milloin alle ja milloin päätään heitellen kohti kattoa. Vähitellen se tasaantui, vähän, eikä mun nyt aivan karmean paljon tarvinnut nolostella. Vähän kriiseilin kuitenkin. Mitähän Rasmus oli multa ja mun ratsastustaidoiltani odottanut ja toivonut? Olisikohan mun jo pitänyt saada Lara kulkemaan kellontarkasti ja tasaisesti?

Oli rauhoittavaa kuunnella hissipojan puhetta samalla kun ratsastin. Silloin en sortunut pahimmanlaatuiseen ylianalysointiin. Olemisesta tuli paljon helpompaa. Siispä kuuntelin vain, enkä puhunut ennen kuin kysyttiin.

Mitä multa kysyttiinkään? Olin juuri tehnyt käyntisiirtymän ja polkaissut Laran siitä takaisin raviin hieman liian suurella paineella. Ensimmäinen loikkaava raviaskel heitti mua vähän, ja kevennys kangerteli.

"Hups! Sori", pahoittelin ehkä enemmän hevoselle kuin sen omistajalle. "No siis, hevosessahan ei ole mitään vikaa! Mä vaan vielä experimentoin? Haparoin? Mutta kiva, kilpahevosmainen."

Milloin mä olin viimeksi saanut ratsastaa jollakin ihanan pomminvarmalla puksuttimella? Voi että sellainen olisi ihanaa. Pääsisiköhän jossakin lähistöllä issikkavaellukselle?

Vilkaisin vaivihkaa Rasmusta. Hän ei ehkä tietäisi issikoista.

"Te ootte kerenneet sitten tekemään paljon, varsoja ja kisoja ja kaikkea", sanoin ja pysäytin Laran vain siirtääkseni sen takaisin raviin, nyt vähän maltillisemmin. "Meillä on Grannin kanssa kaikki vielä edessä. Mun varsan. Tai nuoren. Millä orilla tästä on se varsa?"

Olipa se kömpelö lause, huomasin, mutten ehtinyt ruveta korjailemaan. Lara tarjoili tarpeeksi tekemistä.