Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 3 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.03.19 9:53

Kättelystä kaikki alkoi
15. maaliskuuta 2019. Tobias Juslinin osuudet kirjoittanut @Amanda S.. #routinetrophy

Katseet. Ne herättivät arassa ja liikkeidensä kömpelyydestä kiusallisen tietoisessa Josefina Rosengårdissa suurta levottomuutta aina, mutta erityisen voimakkaasti Ruotsin Markarydissä. Siellä häneen liimautui kaksi erityisen jännittävää silmäparia. Ensimmäinen kuului Karla Falkencreutzille, joka oli jo varhaisessa vaiheessa ilmaissut sangen suoraan aikovansa tarkkailla Jusu-ressun ratsastusta. Niin hän oli tehnytkin. Jusu oli tiedostanut Falkencreutzin arvioivan tuijotuksen ratsastaessaan ratoja - hyviä ja huonoja - Grannilla ja Trinalla. Se ei ollut lievittänyt jännitystä, mutta vielä pahemmalta tuntui, kun Karla Falkencreutz lakkasi tyystin katselemasta hänen ratojaan sen päivän jälkeen, kun Trinan kanssa sujui erityisen huonosti.

“Slätstruken”, Alexander kertoi auliisti myöhemmin pomonsa kommentoineen. “Hon tyckte att du är slätstruken.”

Mitäänsanomaton keskinkertaisuus.

Sellainen tuomio sai Josefinan - joka ei tiennyt Karla Falkencreutzin pitävän kutakuinkin ketä tahansa mitäänsanomattomana keskinkertaisuutena - näkemään painajaisia. Eräänäkin yönä hän koki saman kohtalon Saksassa ja koitui Rasmuksen pomon pitämälle listalle, jonka otsikko kuului: “Surkeat mitättömyydet, ei asiaa hevosten(i) satulaan”. Kauhukuvat vilisivät mielessä toisiaan villiten, kun Jusu pohti, oliko Karla Falkencreutzin mielipide hänestä yleinen ja ehdoton totuus.

Hän ei kuitenkaan uponnut niin syviin ajatuspyörteisiin, etteikö hän olisi kiinnittänyt huomiota seuraavaan tuijottajaan. Mies oli täydellisen tuntematon ja tutkimaton. Pitkänä ja mietteliäänä hänellä oli tapana ilmestyä näkökentän laitamille, kun Jusu ratsasti. Niin tänäänkin. Jusu, joka oli siihen saakka keskittynyt tiiviisti Trinaan, häkeltyi huomatessaan, kuinka lähelle mies oli ehtinyt. Hetken aikaa tyttö näytti säikähtäneeltä, mutta rauhoitti sitten itseään vakuuttelemalla, että kyse oli sattumasta. Eihän tuolla miehellä nyt sentään hänelle asiaa ollut, tietenkin hän käveli kohti vain koska… hänen reittinsä sattui kulkemaan juuri siitä. Tietenkin.

“Vilken fin häst”, Tobias Juslin laski kädet kermanvaaleiden chinojen taskuihin ja pysähtyi nuoren ratsastajan eteen. “Rosengårds Trinket, eller hur?”
Miehen kasvoilla lepäsi tuttavallinen hymy, ikään kuin Josefina Rosengård olisi ollut läheisempikin ystävä, eikä vain nimi muiden lähtijöiden joukossa. Jusu, joka ei ollut tottunut sellaiseen itselleen suunnattuun hymyyn täysin tuntemattoman ihmisen kasvoilla, räpsäytti hämmästyneenä ripsiään. Puhuiko tämä tyyppi totisesti hänelle? Täytyi kai asian olla niin, Josefina oivalsi, sillä olihan mies juuri käyttänyt Trinan nimeä - ja hänen omaa sukunimeään sen mukana.
“Mm-hm”, tyttö päästi myöntyväisen äännähdyksen ja nyökytti hieman päätään. Levottomat silmät tarkastelivat tuntematonta puhujaa.
“Onko se sinun?”
“Trina on mulla vain ratsastettavana”, Josefina vastasi selvästi hieman varuillaan.
“Ah, vad bra”, mies ojensi määrätietoisesti kätensä. “Tobias Juslin. Hauska tavata, Josefina.”

Se tiesi hänen nimensä. Josefinan kulmat kohosivat ja hyvin kasvatettuna nuorena naisena hän tunsi käsivartensa lihasten jännittyvän. Mies oli ojentanut kätensä käteltäväksi; lihasmuisti tiesi, miten sellaiseen eleeseen reagoitiin, vaikkei Jusu itse ollut vielä toipunut hämmennyksestään.

“Josefina Rosengård”, suu sanoi, vaikka mieli tunsikin itsensä heti typeräksi. Mies tiesi nimen jo. Niinhän hän oli juuri ajatellut. “Hmm, vaikka taisit tietääkin jo.”

Se oli puolivillainen, varovainen kysymys. Jusu rapsutti vierellään lauhkeana seisovaa Trinaa.

“Tiesin”, Tobias vastasi lempeän suorasukaisesti, yhtään kiertelemättä. “Hyvien ratsastajien nimet jäävät helposti mieleen.”
Jusu oli suunnilleen yhtä taitava vastaanottamaan kehuja kuin keskiverto ekaluokkalainen pitämään huolta koulutarvikkeistaan.
“Ei kai?” tyttöparka ynähti, ja oli vaikea tulkita, oliko hän enemmän epäuskoinen vai -luuloinen. Kohteliaisuus edellytti jatkamaan: “Kiitos.”
Mies hymähti tytön vaatimattomuudelle: se vain vahvisti päätöstä siitä, että Tobias aikoi tarjota Josefina Rosengårdille töitä. Lahjakas ja nöyrä, juuri sellainen kuin menestyvän ratsastajan kuuluikin olla.
“Onko sinulla tällä hetkellä muita ratsastettavia?”

Jusu kurtisti hieman kulmiaan. Tyttöä oli helppo lukea, sillä tämä ei vielä siihen ikään mennessä ollut oppinut suitsimaan kasvojenilmeitään niin hyvin kuin Rosengårdin olisi kuulunut.

“Vain mun oma hevonen, Tigraine”, nuori ratsastaja kertoi, “ja tämä Trina vielä kevään loppuun saakka.”
“Kuinka sopivaa”, Tobias asteli taputtamaan voikkoa tammaa kaulalle. Se katsoi miestä virkeästi käännellen muutaman kerran korviaan eteen ja taakse, mutta pysyi tyytyväisenä paikoillaan. “Sattuuko sinulla olemaan kokemusta nuorten ja hieman, hmmmh, puskaantuneiden hevosten ratsutuksesta?”
“Nuorista kyllä”, Jusu vastasi empivästi, mutta kallisti sitten epätietoisena päätään. “Puskaantunut? Mitä sinä sillä tarkoitat? Pellossa seissyttä?”
“Laitumelle lempattua ja sinne unohdettua”, Tobias irvisti. Mies sai edelleen kylmiä väreitä muistellessaan, miten asiantuntemattomasti muuan ruotsalainen kasvattaja oli kohdellut rautiaanpäistärikköä tammaa.”Puhun nyt hiomattomasta timantista, josta tiedän tulevan vielä estekenttien tähti. Minulla vain —”

Tobias huokaisi syvään ja vakavoitui hetkeksi.

“— no, tiedäthän, elämä.” Mies katsoi kengänkärkiinsä, keräsi itsensä ja puki hymyn takaisin kasvoilleen. “Tarvitsen Kertulle ratsastajan. Hyvän sellaisen. Niin kuin sinä.”

Jusu kuunteli Tobiasta hiljaa ja vakavan näköisenä. Tuntui omituiselta ajatellakaan, että jokin hevonen olisi vain unohtunut laitumelle. Rosengårdin kartanotallissa niin ei kerta kaikkiaan käynyt — heidän hevosiaan ei unohdeltu minnekään.

“Minä?” Nyt Josefina naurahti, ja epäuskoisuus teki säröjä asialliseen vakavuuteen.
“Huolehtisin itse tietenkin kaikista Kertun ylläpitokustannuksista, mihin ikinä sen majoittaisitkaan”, Tobias kiirehti sanomaan, ennen kuin Josefina kieltäytyisi. “Ja maksaisin sinulle reilun palkan, koko ratsutuksen ajalta.”
Kerttu. Ratsutus. Palkka. Tobias Kuka Lienee — sukunimenkin Jusu oli jo unohtanut. Eihän tallaista tapahtunut; eihän kukaan koskaan vain marssinut hänen luokseen, kun hän lopetteli hevosensa arkistakin arkisempaa ratsastusta syrjäisellä verryttelykentällä.

Vaan tapahtuipa kuitenkin. Mitä äiti ja Alexanderkin sanoisivat! Ja isä.

Mutta…

“Mä olen lähdössä kesäksi ulkomaille”, Josefina päätyi paljastamaan. Ehkä mies sitten vetäisi itse tarjouksensa pois eikä hänen tarvitsisi kertoa tälle, ettei varmasti oikeasti osannut tarpeeksi.

Tobias nyökkäsi ymmärtäväisesti.
“Koko kesäksikö?”
“Niin - niin kai”, Jusu vahvisti arkaillen, sillä mistä hän tiesi, jos Rasmuksen pomo potkaisisikin hänet vauhdilla kotimatkalle heti ensimmäisen viikon jälkeen. “Jos kaikki menee niin kuin on suunniteltu… toukokuun lopusta elokuun puoliväliin.”
“Aivan”, Tobias haroi tummanruskeita hiuksiaan ja huokaisi kevyesti. “Harmi.”

Ehkä se oli Jusun miellyttämisenhaluisen ytimen tekosia, ehkä häkeltynyttä ja adrenaliininsekaista intoa siitä, että tällainen tilanne edes osui kohdalle. Pettymyksen tuottaminen tälle miehelle, tälle pitkälle ja tuttavallisesti hymyilevälle Tobiakselle, tuntui yhtäkkiä kammottavalta. Mahdottomalta.

“Mutta onhan tässä aikaa ennen sitä”, Jusu kuuli itsensä sanovan, vaikkei hänellä oikeastaan ollut aikaa mikäli hän mieli päästä lääkisopiskelijaksi. “Ja - ja jälkeen on koko elämä. Suunnilleen.”
“Totta, totta.” Tobias nappasi pikkutakkinsa taskusta iPhonen, näpytti sitä hetken ja avasi kuvan Kertusta näyttäen sitä Josefinalle. “Kauniin erikoinen väritys, eikö?”

Miehen hymy syveni.
“Uskotko kun kerron, että Kertulla on erityislaatuisin ja puhtain hyppytekniikka, johon olen koskaan törmännyt? Se on eräänlainen perfektionisti.” Tobias vaihtoi kuvaa. Se oli siltä taianomaiselta päivältä, kun Kerttu saapui Ruotsista Suomeen ja mies sai tituleerata itseään hevosenomistajaksi ensimmäistä kertaa elämässään. “Sääli, että sellainen suorittaminen kuluttaa radalla aikaa. Oikeanlaisella ratsutuksella Kertusta voisi saada rohkeamman.”

Jusun mielestä Kerttu, josta puhuessaan tämä Tobias näytti yhtäkkiä lähes isällisen ylpeältä, kuulosti tutulta. Se toi tytölle mieleen Trinan, ja jollakin muulla olisi saattanut käydä mielessä, että Kertun kuvaus – eräänlainen varovainen perfektionisti – kuulosti… no, Jusulta.

Vieno, hiuksenhieno hymy huulillaan Rosengårdien kuopus kommentoi:
”Sievä. Ja taitaa muistuttaa vähän Trinaa.”

Jonkinlainen yhteys oli virinnyt kahden hevosihmisen välille. Jusu tarkasteli Tobiasta, joka ei vaikuttanut lainkaan uhkaavalta esitellessään Kerttunsa kuvaa tai kuvaillessaan sen hyppytekniikkaa. Tilanne oli absurdi, mutta oliko se kuitenkaan niin kovin pelottava?

Oli se, hitto vieköön. Jusu naurahti ajatukselleen, ja hymyili sitten Tobiakselle hieman pidättyväisesti mutta ehdottoman aidosti.

”Anteeksi mutta tällaista ei tosiaan tapahdu mulle usein”, hän tunnusti ja lisäsi ujous orastavaksi hätääntyneisyydeksi naamioituen: ”Niin että mä en ihan tiedä uskonko mä että tämä on totta.”
“Nipistänkö?” mies virkkoi (ja sai ehdotuksen kenties turhan tosissaan ottavan Jusu-ressun kulmat kurtistumaan hieman) ja laski puhelimen takaisin taskuunsa. “Ei vaan, ymmärrän että tätä tarjousta on ehkä vaikea sulattaa näin nopeasti. Ja onhan sinulla se reissukin.”

Tobias käänsi pikkutakkinsa reunaa, otti povitaskusta käyntikortin ja ojensi sen Josefinalle. Tyttö tarttui korttiin ja oletti vähän hupsusti, että sitten kun mies katoaisi näköpiiristä, korttikin haihtuisi kenties aineettomana ilmaan.

“Olen täällä työmatkalla sunnuntaihin asti”, Tobias tarkkaili Jusun kasvoja, joilta oli ollut koko tapaamisen ajan helppo lukea tytön läpikäymiä tunneskaaloja. Ehkä kiinnostus oli epäröinnistä huolimatta herännyt? “Eihän tuo huippuviikkojen palkintoauto tänne itsestään tule, hah. Joka tapauksessa, siinä on numeroni, mikäli kaikesta huolimatta kiinnostut tarjouksestani. Se on voimassa - sanotaan vaikka - siihen asti kun löydän toisen kaltaisesi ratsastajan.”

Tobias ojensi kätensä jo toistamiseen ja soi Josefinalle hevosineen vielä hurmaavan hymyn.

“Vaikka eihän se ole mahdollista. Oli mukava tavata, Josefina.”

Jusu tarttui käteen jälleen enemmän rutiinin kuin minkään muun ohjaamana. Rutiini ei kuitenkaan tuonut sanoja suuhun. Tyttö huolestuneine silmineen pysyi vaiti, nyökkäsi vain, ja seisoi aloillaan vielä silloin, kun Tobias Juslin jo asteli omiin menoihinsa.

Soittaisiko Josefina ikinä? Sitä he kaksi mietiskelivät yhtä epätietoisina. Toinen oli toista luottavaisempi.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 743

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 3 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.03.19 14:34

Kilauta Kaajapurolle
15. maaliskuuta 2019. @Verneri K.:n ajatuksia täydentänyt hän itse. #routinetrophy

@Jusu R. kirjoitti:
Soittaisiko Josefina ikinä? Sitä he kaksi mietiskelivät yhtä epätietoisina. Toinen oli toista luottavaisempi.

Josefina soitti kyllä, ja pian soittikin, muttei sentään Tobias Juslinille. Kerrottuaan verryttelykentän omituisesta kohtaamisesta poikaystävälleen Jusu oli saanut Rasmuksen mittapuulla varsin painokkaan kehotuksen ottaa edes selvää, mikä tämä rahaa ja ratsuja tarjoava tyyppi oikein oli miehiään.
”Tajuatsä – tollaista ei kuitenkaan tapahdu ihan joka päivä”, Rasmus alleviivasi, ja Jusu nyökytteli kiireisenä ja ajatteli, että ehkä se siksi hirvittikin niin paljon. Jokapäiväiset asiat eivät pelottaneet lainkaan niin paljon kuin ainutkertaiset mahdollisuudet… jotka saattoi hukata, ja vain kerran.

Verneri Kaajapurolle soittaminen oli niitä melkein arkisia asioita, jotka jännittivät joka kerta yhtä paljon. Valmentaja oli kuitenkin ainoa vaihtoehto, vaikka isä ja äitikin voisivat osata antaa vastauksia. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut tietää tobiasjuslineista yhtikäs mitään näin varhaisessa vaiheessa – jos koskaan.

”Hej - tai siis, hei, öö, soitanko pahaan aikaan?” Josefina henkäisi kiireisen kuuloisena, kun Verneri vastasi tämän puheluun.

Tytön äänensävy valpastutti Vernerin ohikiitäväksi hetkeksi. Sitten mies muisti puhuvansa Josefina Rosengårdin kanssa. Hädissään oleminen kuului mitä suuremmissa määrin tytön luontoon, eikä Jusulla todennäköisesti ollut mitään suurta syytä huoleen. Varmuuden vuoksi Verneri kuitenkin vastasi:

”Ihan hyvä aika, Jusu. Ootko kunnossa? Hienoja tuloksia taas keskiviikkona.”

Verneri jätti lisäämättä, että vähän epätasaisia. Niin Jusu ainakin arveli tämän tekevän. Tytön omasta mielestä lisäys riippui ilmiselvästi onnittelujen perässä, vaikkakin sitten äänettömänä.

”Niin, kiitos, kaikki on ihan hyvin kyllä”, Jusu pyrki asiallisimpaan sävyynsä, jota jännittynyt vire sotki minkä kerkesi. ”Hmm. Mä halusin vain kysyä – tiedätkö mitään tyypistä nimeltä Tobias Juslin?”
”Juslin? Kyllä mä sen nimeltä tiedän, ja ollaan me vaihdettu pari sanaakin joskus. Hevosmiehiä. Miksi kysyt?”
”Se tarjosi mulle hevosta ratsastettavaksi.”

Ohikiitävän hetken ajan Verneri oli hiljaa. Nuoria hevosia sisäänratsastava ja niillä ikäluokkakilpailuissa starttaava Juslin tuskin tarjoaisi Jusulle hevosta alle, jos vain suinkin pystyisi ratsastamaan itse. Viime kuuleman mukaan Juslinilla ei edes ollut omaa hevosta, joten mistään ylijäämäkaakin lemppaamisesta Rosengårdien kuopukselle tässä ei ollut kyse.

”Ja… palkkaa”, Jusu yhtäkkiä lisäsi, niin kuin se olisi vasta muistunut tämän mieleen ja alkanut kovastikin ihmetyttää tyttöä.
”Niin”, Verneri sanoi rauhallisesti. ”Usein on tapana maksaa toiselle korvaus, jos se tekee töitä korvaajan nimissä. Tuskin Tobias Juslin sulle mitään talutusratsastelujakaan ehdotti vapaa-ajanviettotavaksi.”
”Hmm”, Jusu ynähti taas. ”Niin, ei, eipä kyllä. Se haluaisi mun ratsuttavan sen tammaa. Mutta en mä tiedä – apua – mikä tyyppi se oikein on ja miksi se multa kysyi ja oliko se nyt ihan järkevää ja, niin.”

Verneri kuunteli valmennettavaansa miedon huvittuneena. Jusulla oli paljon opittavaa, ja vielä enemmän muissa asioissa kuin ratsastamisessa itsessään. Sellaiset opit (kuten itsetunto) nyt vain iskostuivat usein aika hitaasti kenenkään päähän, elleivät ne olleet siellä jo valmiiksi. Jusulla ei taatusti ollut.

”No olethan sä ennenkin hevosia ratsastanut ja kouluttanut. Kuule, se Juslin on ihan rehti äijä. Ikinä en oo siitä pahaa kuullut. Jos se tarjoaa sulle hevosta – ja palkkaa, hah – niin tietenkin suostut.”
”Niin mutta - hui.”
”Kai sulla on sen yhteystiedot? Soitat sille.”
”Niin mutta mihin mä sen sitten laitan ja apua.”
”Sen? Hevosen? Meiltä löytyy paikka. Kaikki järjestyy kyllä.”
”Apua. Okei. Joo, öö, apua, joo. Niin.”
”Ei kun ei nyt mitään apua-apua, Jusu, kun tää on hyvä juttu.”
”Niin. Niin.”

Valmentajan ja valmennettavan välinen juttutuokio jatkui tovin. Jusu oli melko vähäsanainen, niin kuin niin usein miettiessään jotakin oikein ankarasti. Verneri muistutti suojattiaan oman työnsä hinnoittelusta, ja siihen tyttö havahtui protestoimaan ponnettomasti:
“Millä meriiteillä mä muka itseni hinnoittelen?”
“Mietitäänpäs”, huokaisi valmentaja pitkäpinnaiseen sävyyn ja luetteli sitten: “Esimerkiksi: ratsastanut koko ikänsä tavoitteellisesti tasokkaassa valmennuksessa. Voittanut Power Jumpin vieraalla hevosella. Voittanut Kalla CUP:in itse alusta asti kouluttamallaan hevosella. Kelpaa kesätöihin aika hiton isolle nimelle. Anna itsellesi joskus vähän kredittiä, Jusu.”

Keskustelun jälkeen Josefina Rosengård keräsi rohkeuttaan Siihen Toiseen Puheluun. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt itsestään sinä iltana, eikä ollut varma löytäisikö koskaan. Ehkä olikin onnekas kohtalon oikku, ettei Jusun lopulta tarvinnut soittaa Tobias Juslinille.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 743

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 3 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 16.03.19 22:49

Kättä päälle
16. maaliskuuta 2019. Tobias Juslinin osuuksia kirjaillut @Amanda S. #routinetrophy

@Jusu R. kirjoitti:
Keskustelun jälkeen Josefina Rosengård keräsi rohkeuttaan Siihen Toiseen Puheluun. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt itsestään sinä iltana, eikä ollut varma löytäisikö koskaan. Ehkä olikin onnekas kohtalon oikku, ettei Jusun lopulta tarvinnut soittaa Tobias Juslinille.

Tobias tammoineen ja tarjouksineen oli pyörinyt Jusun mielessä niin tiuhaan, että hän oli vähällä luulla kuvitelleensa tutut piirteet näkökentän laitamilla. He olivat juuri poistumassa Rasmuksen kanssa Alexanderin, Aliisan, Adelinan ja Jessin seurasta omaan keskinäiseen rauhaansa, kun Jusu vilkaisi vielä kerran aulabaarin nurkkapöydässä istuvaa miestä. Seuraava askel oli hidas ja haparoiva, ja huomaamattaan Jusu jäi jälkeen Rasmuksesta. Katse Tobiaksessa Josefina Rosengård pysähtyi.

“Odota, Rasmus”, tyttö pyysi ja haparoi kädellään ilmaa aikeenaan tarttua Rasmusta kädestä, jotta tämä pysähtyisi.

Poikaystävä oli kuitenkin ehtinyt jo muutaman askeleen päähän, eivätkä Jusun sormet kohdanneet tämän hihaa vaan tyhjän tilan heidän välillään. Rasmus kääntyi katsomaan Josefinaansa, joka näytti yhtäkkiä virittyneeltä, vähän kireältäkin kai.

“Tuolla on se Tobias Juslin. Se, joka tarjosi mulle hevostaan”, Jusu selitti ja vaihteli levottomana painoa jalalta toiselle.
Rasmus katseli aulabaarin kansoittavaa väkijoukkoa eikä ollut aivan varma, ketä hänen piti katsoa. Ei sen oikeastaan ollut väliäkään; mitä Rasmus Alsila olisi piitannut tyypin ulkoisista ominaisuuksista? Verneri Kaajapuro oli vakuuttanut kaverin olevan reilu ja rehellinen, ja tarjottu diili oli kiinnostava, joten mitä sitä sen enempiä miettimään.
“Mene juttelemaan sen kanssa”, Rasmus rohkaisi.
“En mä uskalla!”
“Uskallathan. Vai puhutko sä sen kanssa ennemmin puhelimessa kuin kasvotuksin?”

Hätääntyneen näköisenä Jusu puntaroi kahta vaihtoehtoaan - sillä tottahan ne olivat hänen ainoat vaihtoehtonsa. Asian unohtaminen ei käynyt päinsä. Sitten hän olisi ollut pettymys Tobiakselle, Vernerille ja varmaan Rasmuksellekin, ja ennen kaikkea vähän itselleen.

“Odotathan sä mua?” Josefina sitten vinkaisi.
“Odotan mä”, Rasmus lupasi kiltisti, vaikka saattaisikin sitten näyttää omituiselta seistessään yksinään majatalon asuinkerroksiin johdattavien rappusten juuressa.

Jusu astella nakutti tilan poikki. Pulssi koholla ja kaikki aistit terävöityen hän otti suunnakseen pöydän, jossa Tobias Juslin istui - tietenkin aivan huoneen toisessa päässä. Siinä oli monta metriä aikaa kääntyä pois. Kuin ihmeen kaupalla Josefina kuitenkin löysi itsensä määränpäästään, ja ennen kuin päättäväisyys ehti liiaksi horjua, tyttö liu’utti hentoisen olemuksensa miehen vastapäiselle penkille.

“Hej.” Tervehdys oli jännityksen terävöittämä ja silmät valppaat. “Häiritsenkö?”
“Josefina!” iloisesti yllättyen saamastaan seurasta Tobias lopetti Twitterin selauksen, laittoi puhelimen taskuun ja risti kätensä pöydälle. “Et, et ollenkaan. Mitä sinulle kuuluu?”
Tunnelma oli jälleen soveltuva kahden vanhan ystävyksen tapaamiseen, paitsi että Jusu oli kuin karkuun lähtöä harkitseva rusakko.
“Hyvää? Entä itsellesi?” tyttö lateli käytöstapojensa ohjailemana, mutta lipsahti sitten hätäisyytensä vietäväksi: “Mulla olisi sun hevoselle karsinapaikka.”

Ups. Ihan niin Jusu ei ollut ajatellut tätä tilannetta hoitaa. Oli kuitenkin myöhäistä niellä sanoja takaisin enää, kun ne oli jo kertaalleen lausuttu. Nuori ja alhaisesta itsevarmuustasostaan kärsivä ratsastaja tuskaili mielessään, vaikuttiko hän nyt aivan liian kiinnostuneelta ja turhan vähän kauhistuneelta totuuteen nähden.

Tobiaksen hymyyn kaartuneiden huulien välistä karkasi huvittunut naurahdus.
“Hyvää, kiitos.” Mies katsoi lempeästi koko kropallaan jännittävää Josefinaa ja mietti, miten tyttö pystyikin muuntautumaan tilanteen niin vaatiessa korviin asti nousseen hartialinjan kankeasta vangista elastiseksi ammattiratsastajaksi. “Niinkö? Sinäkö siis olet sittenkin kiinnostunut auttamaan minua Kertun kanssa?”

Kiinnostunut. Kauhuissaan. Kiinnostunut… Kauhuissaan.

“Niin kai”, Jusu ynähti, ja tajusi sitten, ettei se ollut mikään hyvä vastaus. “Tai siis, totta kai, vaikka suoraan sanottuna löytäisithän sä takuulla pätevämpiäkin tyyppejä kuin jonkun Jusun Kallan pusikoista.”

Kuullessaan omat sanansa tytön täytyi purra huulta, jottei olisi joko parkaissut tai naurahtanut ääneen - hän ei ollut varma, mikä ääni ilmoille olisi lopulta karannut. Sitten tulikin jo kiire puolustella Purtsilaa. Pusikkoa tai ei, se oli silti Jusun mielestä oiva talli.

“Enkä mä vähättele mun kotitallia. Siellä on hoito viimeisen päälle, ja siellä on mun valmentaja, ja se on hirveän hyvä ja aina valmis auttamaan mua, niin että niiltä osin olisin sinuna luottavaisin mielin.” Ketä Jusu vakuuttelikaan? Ehkä sittenkin itseään.

”Eikä sinun tarvitse vähätellä itseäsikään”, tytön panikoinnissa oli jotain suloista ja aitoa. Tobias oli pitänyt nähdessään Josefinan ratsailla, mutta vielä enemmän mies piti siitä, miten nuorella tytöllä olivat jalat maassa. Saisi vain oppia arvostamaan itseään enemmän. ”Minä todella luotan sinuun, toivottavasti uskot sen.”
“Uskon”, Jusu sanoi, eikä se oikeastaan ollut valehtelua ensinkään. Miksi tämä mies olisi tarjonnut hänelle hevostaan ratsastettavaksi ja vielä tarjoutunut maksamaan siitä palkkaa, jos olisi ollut varma, että hevonen palaisi pilalle ratsastettuna? Ei kukaan tekisi niin - kaikkein vähiten tyyppi, jonka kasvoille kohosi ylpeä hymy tämän esitellessä hevosensa kuvaa tuikituntemattomalle ihmiselle.
“No - tallipaikka on siis sovittuna”, Tobias teki tulkintansa, ja vaikka Jusun tekikin mieli vielä siinä vaiheessa perääntyä koko diilistä ja pöydästä ja juosta Rasmuksen kainaloon vapisemaan, tilaa sellaiselle tempaukselle ei enää jäänyt, kun Tobias Juslin esitti suoran kysymyksen: “Milloin voin tuoda hevoseni sulle?”

Ja Jusu alistui kohtaloonsa. Kai se hevonen sitten vain tuotaisiin hänelle - eikä hän oikeastaan ollut siitä edes pahoillaan. Tietenkin Kerttu voisi vielä osoittautua kamalaksi virheeksi. Jos se olisikin kauhea luuska tai jos Jusu tosissaan mokaisi jotakin, niin kuin oletti tekevänsä.

“Me lähdetään sunnuntaina kotimatkalle ja ollaan maanantaina perillä”, Jusu kertoi ja kohautti olkiaan. “Ei kai mulle sen jälkeen ole niin väliä, koska sen tuot.”
Tobias Juslin hymyili tyytyväisenä. Ah, järjestelyhän oli syntynyt mukavan kivuttomasti. Kun Kerttu olisi hyvissä käsissä, hän voisi rauhassa keskittyä… elämään. Kaikkeen muuhun. Tobias esitti muutamia tärkeitä kysymyksiä - kuten osoitteen - hevosensa tulevasta asuinpaikasta, ja vaikutti Josefinan arvion mukaan varsin tyytyväiseltä kuullessaan tarkempia speksejä Kaajapurojen tallista.
“Tuon sen ensi viikonloppuna”, mies ilmoitti ja naurahti ystävällisesti Josefinalle, joka näytti siltä, että nopea aikataulu oli tälle tosissaan nopea. “Ehdit sitten ratsastaa sitä useamman viikon ennen reissuasi.”
“Kiva”, Jusu hymähti hermohduksen vaimentaman innostuksen merkiksi.

Pää pyörällään tyttö asteli tovin myöhemmin kohti portaikkoa. Lähitulevaisuutta muokkaava keskustelu oli saanut hänet hajamieliseksi, ja niinpä Josefina hätkähti kuullessaan tutun äänen takavasemmalta:
“Heeei venaa!”
Ups. Jusu oli täysin unohtanut jättäneensä poikaystävänsä passiin portaidenjuurelle ja kävellyt jo tämän ohi. Häkeltyneenä tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan Rasmusta, joka kiri nopeasti rinnalle ja tuijotti odottavaisena takaisin.
“No?” poikaystävä tiedusteli malttamattomana.
“Se tuo hevosensa mulle - viikon päästä. Hirveän pian.”
“Oho! Joo. Mutta siitä tulee hirveän hyvä juttu”, Rasmus vakuutteli ja puristi tyttöystävänsä kättä, kun he kaksi lähtivät nousemaan majatalon puisia portaita pitkin kohti ylempiä kerroksia.
“Mä todella toivon että tulee”, Jusu likimain parkaisi. “Voihan se hevonen olla myös ihan kamala muuli! Tai mä voin olla kamalan huono! Tai -”
“Se ei ainakaan pidä paikkaansa”, Rasmus keskeytti päättäväisenä. “Sä et mitenkään voi olla kamalan huono.”
“Vain vähän huono?”
“Ei, et sitäkään. Sä pystyt mihin vaan. Ihan varmasti.”

Ne olivat suloisia, vakuuttelevia sanoja - ja silloin, Ruotsin Markarydissä, Josefina päätti ottaa ne sanat sydämeensä ja pitää niitä siellä, niin kuin ne olisivat totta. Mutta kun en mä voi ei enää kelpaisi kaikenkattavaksi selitykseksi asioille, joita Josefina Rosengård ei tehnyt. Siitä hetkestä eteenpäin Josefina Rosengård aikoi uskaltaa.

Oli pakko uskaltaa, sillä nyt hän oli luvannut niin Tobias Juslinille, Verneri Kaajapurolle, Rasmus Alsilalle, pomolle ja, niin, itselleen.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 743

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 3 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.03.19 15:58

Sä, mä, Märta ja vauva
23. maaliskuuta 2019. Vuoropuhelu luotu @Rasmus A.:n kanssa.

Josefina oli jumissa. Ei fyysisesti kiinni juuttuneena mihinkään, paitsi ehkä tavallaan siihen pöydän ääreen, sillä tyttö ei kerta kaikkiaan voinut poistua ennen kuin oli saanut opiskeltua tavoiteaikatauluunsa kirjatut sivut. Hän ei kuitenkaan edennyt mihinkään, sillä yksi tehtävä onnistui kampittamaan tyttöressun ja sysäämään tämän umpikujaan. Josefina, jonka sinnikkyys oli heiveröistä ja taipumus lannistua voimakasta, istui tehtävänsä äärellä ja vuodatti turhautumisenkyyneleen tai kaksikin. Hän oli juuri ehtinyt tulla siihen tulokseen, ettei koskaan ikinä milloinkaan osaisi ratkaista tehtävää eikä tietenkään pääsisi kuuna päivänä minnekään opiskelemaan yhtikäs mitään, kun ovikellonsoitto keskeytti surkuttelut.

Tyttö pyyhkäisi varmimmaksi vakuudeksi silmänalusiaan ja pyyhälsi eteiseen. Hän avasi oven vähän uupuneena ja stressaantuneena, mutta suli hymyyn nähdessään Rasmuksen ja hymisi tervehdyksensä:
“Hei.”
Tyttö kapsahti poikaystävänsä kaulaan jo ennen kuin tämä pääsi kynnyksen yli eteiseen, eikä puhunut enää muuta - halasi vain hetkisen ja peruutti sitten pois tieltä, jotta Rasmus pääsisi peremmälle.

“Hei”, Rasmus vastasi nopeaan halaukseen, sulki sitten oven perässään ja kumartui riisumaan kenkiään. “Miten menee?”
”Hmm”, Jusu äännähti mietteliäänä. Ohikiitävän hetken ajan hän pohti, pitäisikö vastata iloisesti hymyillen hyvin, mutta kohautti sitten olkiaan. Turhaan hän Rasmukselle valehtelisi. Omat huolet saattaisivat keventyä jaettuna, ja poikaystävä saattaisi joka tapauksessa huomata hartioiden kireyden ja hänen säpsähtelevän mielentilansa. Niinpä Josefina myönsi:
”Stressaa vähän. Mutta nyt paremmin kun tulit. Kaipasin jo.”

Jusu väläytti nopean, pienen hymyn. Rasmus tuskin oivalsikaan, kuinka jo tämän läsnäolo lievitti tyttöystävän hermostuneisuutta. Josefina katseli, kuinka poikaystävä kohottautui kengänavauskyykystään koko pituuteensa, ja oli vähällä uikahtaa huomatessaan, miten kovasti Rasmuksen ulkonäkö häntä miellytti.
“Ai lukeminen?” Rasmus varmisti suoristautuessaan, ja sai sitten Josefinan sydämen hypähtämään iloisesti sanomalla: “Mäkin oon kaivannut sua.”
”Niin”, Jusu myönsi sivuuttaen kainona ne monet muut sanat, jotka hänen kielelleen pyrkivät - ja jotka hän olisi saattanut sanoa ääneenkin, ellei olisi ollut niin… Jusu. Niiden kaikkien ikävöintiä, ihastusta ja ihastelua ilmaisevien sanankäänteiden sijaan hän kuvasikin hermostuneisuutensa lähdettä:
”En ehtinyt niin pitkälle kuin aioin. Jäin jumiin typerään tehtävään, jota en saanut ratkaistua.” Sanoja seurasi syvä huokaus.
“Hmm, mä en varmaan osaa auttaa”, Rasmus naurahti vähän. “Kyllä se vielä ratkeaa.”

Lämmin ailahdus sai Jusun hymyilemään huomaamattomasti. Ajatella, että hänellä oli elämässään joku, joka olisi valmis auttamaan häntä kaikissa sellaisissa ongelmissa, joihin ylipäätään tuntisi ratkaisun! Puristava tunne keskivartalossa hellitti otettaan, ja Rasmuksen tyttöystävän silmissä välkähti nopea, hellä pilkahdus.

”Sekin auttaa, kun saan tauon. Mä en kyllä aio vilkaistakaan noiden suuntaan”, Josefina uhosi jo hieman sisuuntuneena, mutta vilkaisi silti kirjojaan ja vihkoaan kulkiessaan pöydän ohi sohvalle, jonka kulmaan käpertyi odottavaisen näköisenä. Opiskeluvälineet huutelivat keittiönpöydältä, mutta päättäväisesti Jusu vaiensi niiden äänet. Nyt hän keskittyisi Rasmus Alsilaan. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen päivään, ja oikeastaan Josefina oli ollut tikahtua ikäväänsä ja meinannut soittaa pojalle moneen kertaan. Itsekuri (ja ennen kaikkea nakertavat itsesyytökset) oli kuitenkin pitänyt hänet tunnollisesti oppikirjojen ja pääsykokeen harjoitustehtävien parissa.

Rasmus seurasi Josefinan perässä ja istuutui tämän viereen sohvalle. Jusu tunsi hölmön hymyn tekevän tuloaan, mutta kätki sen.

“Mun äiti osti hevosen”, Rasmus yhtäkkiä ilmoitti. “Innan kanssa. Se on Verneri Kaajapuron kasvatti.”
Josefina katsoi Rasmusta yllättyneenä. Jaana Alsila osti Verneri Kaajapurolta hevosen ja omisti sen puoliksi Inna Paakkasen kanssa? Josefina nosti jalat sohvalle ja sotkeutui mielessään kimpoileviin kysymyksiin. Jotakin kautta kai Jaanan täytyi tuntea Inna, sillä kuka nyt tuntemattoman ihmisen kanssa hevosia puoliksi omistaisi? Nehän olivat hirveän arvokkaita, ja entä jos mielipide-erot olisivat suuret, ja Rasmusko Innan oli äitinsä tuttavapiiriin tuupannut? Mutta ei omaa tyttöystäväänsä.

”Ai jonkun tamman? Miksi Innan? Tunteeko ne?” ääneen lausutuksi saakka valikoituneet kysymykset sitten seurasivat vikkelinä toisiaan ja saivat Rasmuksen kohauttamaan olkiaan.
“Se oli pitkä juttu… Mutta ei ne tunne, tai siis eivät ainakaan ennen tunteneet. Joo, tammavarsan. Ihan hauskaa, mutta outoa.”

Niin. Vähän ehkä omituista, Josefinakin myönsi hiljaa itsekseen. Hän ei kuitenkaan halunnut ehdoin tahdoin tehdä tästä asiasta seuraavaa äiti-aiheista kalabaliikkia. Se edellinen oli päättynyt hyvin, mutta aiheuttanut sydämentykytyksiä, joita Jusu ei juuri nyt kaivannut.
”No, siinähän tutustuvat kun on yhteinen varsa kasvamassa, ja viimeistään sitten kun sitä koulutetaankin”, hän arvelikin harkiten tarkkaan jo seuraavia sanojaan. Yhtäkkiä tyttö jatkoi aihetta vaihtaakseen: ”Se Tobias Juslin toi mulle hevosensa tänään. Hirveän nätti tamma.”

Rasmus ei - tietenkään - takertunut äitiaiheeseen. Tämä toinen uusi hevonen lähipiirissä herätti kai hänen kiinnostuksensa.

“Ai niin, mä jo unohdin!” Rasmus sanoi ja kuulosti innostuneelta. “Miltä se vaikutti?”
Jusu pohdiskeli hetken. Mitä sitä nyt Kertusta kertoisi?
”Ujolta. Lihasköyhältä. Ihanalta”, hän kuvaili, mutta kurtisti kuitenkin vähän kulmiaan. ”Ja mun nyt pitäisi palauttaa se parempana kuin tullessaan.”

Se oli vähän huolestuttavaa. Josefina ei pelännyt hevosta itseään eikä sillä ratsastamista, mutta itseensä kohdistuvia odotuksia kylläkin. Mistä lähtien hänen elämäänsä oli alkanut tupsahdella isabellasokkia ja pomoja ja tobiasjuslineja, jotka tuntuivat pitävän häntä ihan varteenotettavana, oikeana ratsastajana, jonka alle rohkenivat tyrkätä hevosiaan? Isabellan tarjouksesta Josefina oli vielä kieltäytynyt, mutta kun tilaisuuksia alkoi sadella, alkoi tuntua yhä hupsummalta kieltäytyä.

Ja sitten oli Rasmus, joka niin ikään taisi uskoa häneen.

“Tietysti sä siihen pystyt”, Rasmus sanoi luottavaisesti. “Mä haluaisin tulla katsomaan sitä joku päivä, jos käy! Ja se äidin ja Innan varsahan muuttaa myös jossain vaiheessa Purtseille. Pihattoon. Niin sitten me varmaan nähdään sielläkin.”

Josefinan suupieliä vavahdutti jälleen. Hän salli kiitollisen hymyn kivuta kasvoilleen merkiksi siitä lämpimästä olosta, jonka Rasmuksen vankkumaton luottamus hänessä herätti. Hieman tyttöä kuitenkin hirvitti se seikka, kuinka monen ihmisen odotukset hän saattaisi pettää, eivätkä iloiset ajatukset yhdessä Purtseilla vietetystä ajasta aivan riittäneet häivyttämään sitä huolta. Niinpä Josefina koukisti polvet turvaksi eteensä ja kietoi käsivarret niiden ympärille.

“Kivaa - enempi aikaa yhdessä sitten”, tyttö hymähti ja yritti olla ajattelematta kaikkea huolestuttavaa.
“Niinpä”, Rasmus nyökkäsi ja hiljeni hetkeksi, empi ennen kuin jatkoi. “Mä näin Märtaa eilen tallilla. Se sanoi että olitte törmänneet.”

Aiheenvaihdos tuli hänen tyttöystävälleen yllätyksenä, mutta nyt Josefina ei jäätynyt.

“Ai”, hän sanoi hyvin vikkelästi. “Joo, niin. Tosiaan. Tallilla, kun olin töissä.”
“Mitäs se?” Rasmus uteli muina miehinä, vähän niin kuin juttutuokio Jusun ja Märtan välillä ei olisi ollut jännittävä - ja mistäpä Rasmus olisi voinut tietää, että se oli ollut sitä, Jusu ymmärsi miettiä.
”Hmm. No, se kyseli”, Jusu sanoi varovaisena. Märta Merenheimo aiheutti hänessä epävarmuutta, halusi hän myöntää sitä itselleen tai ei. ”Alexanderista… ja… niin. Silläkin on veli.”

Sitten Jusu oli pienen hetken hiljaa.

”Vaikka sähän sen paremmin tunnet, niin tiesitkin varmaan”, hän jatkoi sitten sävyttömästi, ja yhtä mitäänsanomattomalla äänensävyllään ja kättään huolettomuuden painoksi huiskauttaen Rasmus vastasi:
“Joo, no siitä on kauan.”

Niin, Josefina ajatteli, olihan siitä jo joitakin vuosia. Milloin Rasmus olikaan kirjoittanut ylioppilaaksi? Ei - ei siitä sitten kuitenkaan ollut hirvittävän kauan.

“Niin se sanoikin, että olitte puhuneet Alexanderista”, Rasmuksen lausahdus katkaisi Josefinan ajatusketjun.

Josefina vilkaisi kulmat kevyessä kurtussa poikaystäväänsä ja halasi yhä polviaan. Rasmus katseli häntä tiiviisti, mikä sai Jusun tuntemaan olonsa vähän levottomaksi. Mitään hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, sillä merkillisenmittaisen hiljaisuuden jälkeen Rasmus jatkoi:
“Haluathan sä oikeasti lähteä Saksaan?”

Se vasta saikin kulmat rypistymään. Kysymys oli yllättävä ja vähän säikähdyttäväkin. Tiesikö Rasmus, kuinka pahasti hän jännitti? Sekoittiko poika jännityksen katumukseen siitä, että Josefina oli päättänyt lähteä?

”Joo? Haluan?” Josefina virkkoi aprikoivasti ja vähän epäileväisenäkin - entäs jos Rasmus ei sittenkään halunnut hänen lähtevän?

Mutta Rasmus hymyili Josefinalle.

“No hyvä. Mä vaan… Tai siis, Märtan puheista ymmärsin, että et ollut ihan varma. Mutta hyvä jos olin väärässä”, Rasmus kiirehti selittämään.
”Ai”, Josefina äännähti. Hän oli hetken vaiti ja muisteli Märtan kanssa käymäänsä keskustelua. Oliko Märta saanut sen käsityksen, ettei Josefina tosiaan halunnut lähteä poikaystävänsä kanssa kesäksi ulkomaille? Ehkä se oli mahdollista.

”Ai. Hmm. Käsittiköhän se sen siitä kun… hmm”, Josefina haki mielessään sellaista keskustelun kohtaa, joka olisi antanut viitteitä hänen lähtöhaluttomuudestaan.
“Mistä?” Rasmus kysyi kevyesti, ja Josefinalle tuli kiire selittää.
”No se kysyi miksen oo jo ulkomailla niin kuin Alexander”, Jusu lausui vastahakoisen oloisena ja vaikeni hetkeksi. ”Mä taisin sanoa, hmm, etten halua ihan samaa kuin Alexander. Enkä haluakaan.”

Jälleen kerran Josefina unohtui ajattelemaan isoveljeään ja tämän hyvin yksinäiseltä vaikuttavaa elämää. Kestäisikö hän itse sellaista? Että hän vain matkaisi maailmalla vailla muuta kotia, johon palata, kuin suurena ja itseensäsitovana heidän elämässään kohoava kartano? Pelottavinta Josefinasta Alexanderin elämässä oli ehkä kuitenkin se, ettei tällä varsinaisesti ollut ketään, kenen kanssa jakaa niitä seikkailuja pitkin maita.

“Niin”, Rasmus nyökäytti päätään ja kuulosti vähän epävarmalta. “Mutta kerro, jos tulet katumapäälle. Kyllä mä ymmärrän.”
”En tule”, Jusu ilmoitti kovin, kovin painokkaasti. ”Mä haluan sinne nyt kun se on mahdollista.”

Ajatus opiskelupaikasta ja siihen sitoutumisesta naputteli itsepintaisesti takaraivossa, vaikka joutuikin painimaan enhän mä ikinä siinä onnistu -varmuuden kanssa.

“Hyvä sitten”, Rasmus toisti. “Mä en malta odottaa.”

Sitten poika vaihtoi aihetta.

“Märta muuten puhui myös… raskaana olemisesta. Kuulemma yksi jos toinenkin auburnilainen on... raskaana”, hän sanoi, ja Josefinan päässä kimpoili kysymysmerkkiparvi.

”Nii-in”, Jusu sanoi hitaasti. ”No, Heidi ainakin, ja…” Ääni hiipui vähitellen ja Josefina tuijotti Rasmusta, joka katsoi tyttöystäväänsä kummasti takaisin.

“Ja?” hän kannusti Josefinaa jatkamaan.
”Ja…?” Jusu näytti yhtäkkiä niin ikään levottomalta. ”... kuka muu?” hän kysyi ja toljotti Rasmusta silmät vähän selällään. ”Märtako?”

Miksi Rasmus kertoi Josefinalle Märtan puhuneen raskaana olemisesta????? Kauhistuttavat vaihtoehdot kilpailivat toistensa kanssa - tai oikeastaan vain yksi hieman erilaisine variaatioineen ja lopputulemineen.

“Häh?” Rasmus kurtisti kulmiaan. “Ei kai nyt Märta… Se vaan sanoi että yksi jos toinenkin. Että ehkä säkin… Mä kyllä sanoin että ei, mutta niin.”

Josefina meinasi tukehtua omaan sylkeensä. Jos ajatus Märtasta raskaana ja Rasmuksesta kertomassa siitä Josefinalle olikin kauhistuttava - tämä oli käsittämätöntä. Hänkö raskaana? Miksi ihmiset (no, ainakin Heidi) tuntuivat vähän väliä ajattelevan niin? Ajatteliko Rasmus niin vai miksi se näytti nyt niin levottoman odottavaiselta kieltävistä sanoistaan huolimatta? Märta ajatteli Jusun olevan raskaana!

”Mä - mitä - miksi - miten ihmeessä - miksi mä?” Jusu änkytti ja kaivautui syvemmälle sohvaan. Eteensä koukistettujen polvien yli tyttö pälyili poikaystäväänsä ja kohtasi tarkkaan takaisin tutkailevat silmät.

“Niin se sanoi”, Rasmus sitten sanoi, kohautti hartioitaan ja varmisti: “Mutta siis… et?”
”Ei - en”, Josefina kiirehti sanomaan ja mietti ankarasti. ”En missään nimessä kertonut sille olevani… raskaana. En varmasti. Enkä ole! Tietääkseni? En?” Jusu piti mietteliään tauon. ”Enhän mä sanonut muuta kuin ohimennen että haluan perheen – miten se sen niin tulkitsi – ja sä? Luulitko sä??”
“Äh, Märta ymmärsi kai väärin”, Rasmus sanoi ja kuulosti niin helpottuneelta, ettei Josefinalle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tulkita tämän kuitenkin epäilleen tai pelänneen tyttöystävänsä raskautta. Saattoiko Rasmus Alsilaa syyttää pelosta? Sehän oli mitä ymmärrettävin reaktio, Josefina myönsi.

“Hyvä niin. Tai siis, hyvä että sä haluat perheen! Mäkin. Kai. Mutta ei… ei vielä”, Rasmus jatkoi vielä vähän vaikeana, ja Josefinan vatsanpohjassa humpsahti vähäsen. Poikaystävään suunnattu katse oli hellä, mutta tuskin Rasmus huomasi sitä, niin kiire hänellä oli tutkailla omia varpaitaan.

Kun Josefina naurahti, hän yritti vielä karistella äkillistä kauhistuksentunnetta pois ja nojautua tuoreempaan tuntemukseen: helpotukseen. Hän ei ollut raskaana; hän oli tullut tilanteen usuttamana pukahtamaan (kaukaisista!!!) perhehaaveistaan; Rasmus ei ollut ylitulkinnut niitä ja marssinut ulos. He olivat vain melko aikuismaisesti tulleet todenneeksi toisilleen, että odottivat (kaukaiselta!!!!) tulevaisuudeltaan jotakuinkin samansuuntaisia asioita. Josefinan mielestä tilanne oli siis sujunut oikeastaan aika mallikkaasti, vaikka siinä olikin ollut katastrofin ainekset.

”Juu ei, ei vielä”, tyttö ynähti ja kaivautui Rasmuksen kainaloon. ”Ja usko pois, kyllä sä olet ensimmäinen joka tietää – tai siis, et sä Märtalta kuule jos mä ikinä olen… raskaana – siis jos se nyt joskus on, hmm, ajankohtainen asia.”
“Hyvä”, Rasmus vastasi ja halasi Josefinaa tiukasti. “En mä niin arvellutkaan, mutta Märta sai mut epäilemään, se on vähän… sellainen. Mutta hyvä.”

Rasmuksen halauksessa oli niin hyvä olla, että Josefina hymyili hiljaa siitä huolimatta, että Märta Merenheimon etäinen läsnäolo haahuili vielä kaikuna tilassa. Tovin he vain olivat, ja se oli hirveän mukavaa. Lopulta Josefina tiedusteli pehmeällä äänellään:
“No - nyt kun vauva-asiat on käsitelty pois päiväjärjestyksestä: mitä sä haluat tehdä?”

Tuntui miellyttävältä siirtyä potentiaalisista raskausskenaarioista takaisin tavalliseen, arkiseen elämään.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 743

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 3 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 11.04.19 19:37

Kolme palaa arjesta
Huhtikuu 2019. #jusmus

Joogaa
Mä sain olla Rasmuksen luona vähän niin kuin kotonani. Tietysti mä olin siellä vielä oikeaa kotianikin huolellisempi siitä, etten vahingossakaan jättänyt mitään jälkiä itsestäni lojumaan ympäriinsä, jottei Rasmuksen vain tarvitsisi siivoilla mun sotkujani (ei sillä; se ei välttämättä olisi hermostunut sellaisesta lainkaan). Joka tapauksessa meidän yhdessäolo oli jo riittävän luontevaa, että me saatettiin puuhailla kumpikin ihan omiamme melko rennosti riippumatta siitä, kumman luona me oltiin.

Siispä, kun suoraan tallilta tullut Rasmus katosi suihkuun, mun ei ollut mikään pakko vain istuskella hievahtamatta odottamassa sitä sängynkulmalla. Joskus mä olin tehnyt niin, koska en ollut muutakaan uskaltanut. Nytpä uskalsin.

Ryhdyin reippaasti harjoittamaan joogaa Rasmuksen asunnon lattialla. Kun mun poikaystävä tuli suihkusta, mä olin juuri soturiykkösenä siinä. Rasmus pysähtyi katselemaan, kun mä siirryin lankkuun.

“Mitä sä teet”, se kysyi, ei mitenkään ilkeän ihmettelevästi vaan kiinnostuneen kuuloisena.
“Joogaan. Kokeile säkin”, innostuin.
“En kai mä”, se sanoi.

Mä jatkoin sarjaani. Rasmus istahti sängynkulmalle, ja mä huomasin sivusilmällä sen seuraavan mun tekemisiä katseellaan.

“Senkin tirkistelijä”, syytin sitä kepeästi.

Sitten ei mennyt kauan, ennen kuin Rasmus tupsahti mun viereen seisoskelemaan. Mä vilkaisin sitä uteliaana.

“No opeta”, se sanoi.
“Ai jotten mä pitäisi sua tirkistelijänä?” tiedustelin kiusallani.
“Hmph. No ei, kun ajattelin vaan. Että ei näytä mahdottoman vaikealta ja kai se olisi hyvä, kehonhallintaa ja sellaista, että jos ratsastuksen kannalta.”
“Tietysti mä opetan”, lupasin somasti hymyillen ja suikkasin suukonkin ilahtuneena siitä, että Rasmus oli sellainen heittäytyjä.

Se se vasta olikin jotakin. En mä mikään joogaguru ollut itsekään, mutta rehdisti sanottuna vähäsen sulavampi kuitenkin kuin Rasmus. Se myös turhautui lajiin melko äkkiä. Mä olin opastamassa sitä kädestä pitäen lankutustekniikassa — ei se sillä fysiikasta kiinni jäänyt, mutta kunhan olisin viilannut vähän — kun se murahti jotakin, tiputtautui maahan ja kierähti vikkelästi selälleen kiskaisten mut pakan päällimmäiseksi.

“Tämä ei kyllä ole astangajoogaa”, sanoin suupielet keveinä.
“No, mä en olekaan mikään joogi”, Rasmus ilmoitti muina miehinä, ja nauraen mä hyväksyin tilanteen.

Luku-urakkaa

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 3 Lukemisia


Someviestintää
Sitä oli jatkunut jo jonkin aikaa. Ensimmäisen viestin luettuani olin ollut hieman järkyttynyt. Kulmani olivat kohonneet ja hetkeksi mä olin vähän säikähtänyt ja tuntenut oloni omituisella tavalla likaiseksi ja syylliseksi. Olin jättänyt reagoimatta — käyttäytynyt valheellisesti niin kuin en olisi lainkaan noteerannut koko merkkirivistöä, joka oli saanut mut tuntemaan oloni niin kovin kummalliseksi.

Sitten se oli toistunut. Jälleen kerran mun sydän oli naputellut vähän tiheämmin ja alahuuli etsiytynyt hampaiden väliin. Mitään mä en taaskaan asialle tehnyt, sillä mitä mä olisin voinut? En mä tiennyt, mitä sellaisiin piti vastata. Tuntui epäkohteliaalta olla vaiti, mutta olisi tuntunut vielä ilkeämmältä sanoa, etten mä pitänyt sellaisista viesteistä.

Seuraavaksi ne jutut levisivät direstä mun instakuvieni kommentteihin.

*  terosapiens kyllä katselisi mieluummin ku verhoja
* terosapiens seuraavana hali jonossa
* terosapiens et taida pelätä kovaa menoa tyttö makuuni

Se kävi tykkäilemässä ikivanhoista kuvista. Mä vaihdoin tilini yksityiseksi, mutta eihän se sitä poistanut mun seuraajista ja viestittelykin jatkui niin kommenteissa kuin direnkin puolella, onneksi harvakseltaan. Olin niin kuin en olisikaan, mutta kyllä mua vähäsen kuvotti enkä mä halunnut enää lisätä itsestäni kuvia minnekään.

Lopulta homma meni överiksi. Silloin mä ryömin ahdistuneena Rasmuksen kainaloon. Ensiksi se rutisti mua ilahtuneena, mutta mä ynähdin. Mun poikaystäväni kulmat menivät hitaasti kurttuun. Mä selitin surkeana huoleni:
“... ja katso näitä viestejä, ja se kommentoi mun kuviinkin, ja mä olen yrittänyt olla niin kuin en huomaisikaan.”

Rasmuksen ilme kävi ensiksi epäuskoiseksi ja sitten yhä tuimemmaksi.

“Mitä älytöntä läähätystä”, se tuomitsi. “Eikö sen voi laittaa jollekin estolistalle?”
“Mä en tiedä”, mä vaan vinkaisin, sillä enhän mä tiennyt. Sellainen ei ollut käynyt mun mielessänikään. Ehkä sinne ei vaan mahtunut mitään niin torjuvaa toimintaa, sillä mun ytimeni vaati mua olemaan helposti lähestyttävä, kiva, kiltti, kohtelias, ystävällinen, myöntyväinen…

“Mutta laita jos osaat”, mä yhtäkkiä sisuunnuin.

Rasmus tutki sovellusta hetken ja sitten se osasi. Mulle tuli hirveän onnellinen olo. Rasmus Alsila oli juuri tehnyt mun maailmasta taas vähän turvallisemman tavalla, johon mä en ollut itse kyennyt, vaikka ehkä olisi pitänytkin.

_________________
Tigraine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 21
Viestien lukumäärä : 743

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 3 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 3 / 3 Edellinen  1, 2, 3

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa