Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sivu 4 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4

Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 11.10.19 16:43

Valoa kohti
11. lokakuuta 2019

Perjantaina me haettiin mun loput tavarat. Niitä ei ollut kauhean paljon, olinhan mäkin asunut ensin minimaalisessa yksiössä ja sitten kimppakämpän yhdessä huoneessa, jonne mun vähäiset huonekalut sovitusti jäivät uuden asukkaan riesaksi/riemuksi. Haettavana ei siis ollut juurikaan muuta kuin pari huonekasvia ja pussukallinen mun ulkoilutakkeja ja sen sellaista, mitä Aliisa ei ollut osannut mun tavaroita Robertin tieltä siivotessaan laatikoihin sulloa. Silti hakureissu venähti yli tunnin mittaiseksi, sillä Aliisa ja mä puhuttiin asiat halki ja itkettiin puhdistavaa itkua ja Rasmus koki olonsa kiusaantuneeksi. Se oli aikaavievää puuhaa meille kaikille.

”Mä en halua huonoa ystävyyseroa”, niiskutti Aliisa, ja mä katsoin sitä suurin vettynein silmin ja henkäisin kauhuissani.
”Mutta eihän me ystävyydestä erota! Yhdessäasumisesta vain”, mä korjasin järkyttyneenä pelkästä ajatuksestakin, ettei Aliisa enää olisi mun ystävä.

Se oli heittänyt mut pois kodistani väärinkäsityksen vuoksi, mutta sellaiset asiat mä, Josefina Rosengård, annoin muille anteeksi. Mitäpä muutamasta rintakehää ja vatsanpohjaa kasaan rutistavasta kodittomasta kauhunhetkestä, kun vaakakupissa painoivat kaikki Aliisan monet hyvät puolet ja hänen kanssaan koetut hyvät muistot?

(Mä olisin ollut juuri sellainen ihminen, joka ei ikipäivänä pyristelisi eroon myrkyllisistä parisuhteista, jos siis sellaiseen joutumisesta olisi ollut akuuttia vaaraa. Onneksi ei ollut. Onneksi oli Rasmus ja onneksi se oli kuivakan kuorensa alla sellainen lempeäsieluinen nallekarhu kuin oli.)

”Voi ihanaa, mä niin toivoinkin että sä sanoisit noin”, Aliisa suorastaan ulvahti ja kapsahti varoittamatta halaamaan mua. Mä tunsin sen kyyneleisen posken kaulaani vasten. Ehkä siinä oli vähän räkääkin, mutta oli parempi ajatella vain kyyneleitä.

Silloin Rasmus rykäisi ja kysyi, lähtisikö se jo viemään tavaroita autolle. Me nyökkäiltiin Aliisan kanssa vain ja annettiin Rasmus Alsilan liueta tilanteesta tekemästä ja kokemasta sitä vaivaannuttavaksi. Meillä tytöillä oli tärkeä, olennaisesti itkua sisältävä erkaantumishali meneillään, ja sen taustamusiikiksi ei kaivattu painonvaihtelukahinaa ja tukahdutettuja tuhinoita, joita Rasmus olisi kuitenkin yrittänyt olla pitämättä ja pitänyt vähän silti.

Rasmus meni menojaan, ja me halattiin Aliisan kanssa varmaan muutama minuutti vielä sen jälkeenkin.

Silloin eteiseen tupsahti Robert Harrington, uusi minä Aliisan elämässä, ja se pysähtyi niille sijoilleen pälyilemään meitä levottomin silmin. Lakkasimme halaamasta toisiamme, pyyhimme kyyneleitä kuin yhdestä sopimuksesta ja naurahdimme alakuloisesti.

”No, nähdään”, sanoin vaisusti.
”Joo, nähdään.”
”Ja saat sä soitellakin”, lisäsin.
”Tokkopa sä ehdit mulle vastailla kun ihastelet kaiket päivät avokkisi ihanuutta.”
”Avokin?" En tiennyt, mikä se sellainen oli. Slangisana tietynlaiselle asunnolle?
”Rasmus varmaan jo odottaa kuumeisesti rakastajatartaan saapuvaksi. Ala painella siitä”, Aliisa kehoitti reipasta teeskennellen, vaikka oli vasta hetki sitten ulvonut mun olkaa vasten kuinka tämä oli aikakauden loppu – niin kuin Rachelin ja Monican yhteiselon päätös Frendeissä tai Lilyn ja Marshalin muutto omaan kotiin Tedin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen.

Tuntui omituiselta lähteä Pitkikseltä sillä tavalla virallisesti viimeistä kertaa. Nyökkäsin välttelevän tervehdyksen tai hyvästit Robert Harringtonille, joka oli saanut kengät jalastaan ja takin yltään, ja se nitkautti yhtä omituisesti omaa niskaansa. Mä en kuitenkaan jäänyt analysoimaan Robertin niskalihasten jähmeyttä, sillä välttelin nolona sen katsetta siinä pelossa, että se huomaisi miten mun ripsarit olivat varmasti levinneet. Astuin rappukäytävän puolueettomaan ilmatilaan ja jätin asunnon ja sen nykyiset asukkaat taakseni.

Pitkän miehen kuja seiska oli siihen mennessä ollut mun suosikkiasuntoni Kallassa.

Kun mä istahdin mun autoon, apukuskin paikalle jo odottamaan asettunut Rasmus puristi puolilohduttavasti ja puolikömpelösti mun kättä. Mä hymyilin sille eikä mun olo ollut enää kuin hitusen haikea. En tuntenut oloani petturiksi vilkaistessani vielä vanhaa kotitaloani ja ajatellessani, että sen suosikkikodin status kyllä vielä väistämättä hiipuisi. Hyvät muistot eivät katoisi, mutta musta tuntui, että niiden päälle kasattaisin vielä uusia ja kirkkaampia.

Kirkkaudesta puheenollen: kotona mä purin tavarani järjestelmällisesti ja jätin näennäisen epäjärjestelmällisesti tunnelmavalosarjani sängylle (jonka olin säntillisesti pedannut).

Rasmus se sitten osasi hämmästyttää. Ihmetystä herättävän nopeasti se otti näköyhteyden päiväpeitteellä (joka oli minun; lakanatkin olivat, sillä mun lakanat sattuivat olemaan esteettisesti miellyttävämpiä sekä materiaaliltaan pehmeämpiä) lojuviin valoihin. Sitten se söi vilkuillen välillä mietteliäänä valoja ja joskus harvakseltaan, kun se luuli etten mä huomannut, mua. Siitä näki, kuinka asiat yhdistyivät sen päässä kokonaisuudeksi — ei se sentään mikään turha hattuteline ollut.

”Haluaisitko sä että laitetaan jo sun jouluvalot jonnekin esille?” Rasmus kysyi melkein muina miehinä multa, kun se siivosi pöytää ja mä tiskasin astioita.

Mä naurahdin.

”Ei ne ole jouluvalot”, mä sanoin ja mietin, oliko mahdollista, ettei Rasmus oikeasti ollut mun luona vieraillessaan huomannut, että mulla oli ne ympäri vuoden esillä. ”Ne on tunnelmavalot.”
”Aivan”, Rasmus mölähti kiltisti niin kuin se olisi täysin järkeenkäypää, piti pienen tauon ja ojensi samalla rätin mulle.

Kun mä asettelin rättiä, jolla mun poikaystävä oli juuri pyyhkinyt pöydän, kuivumaan ja tunsin oloni maailman kotoisimmaksi, se nimenomainen poikaystävä vielä varmisti:
”Niin että — laitetaanko me ne tunnelmavalot sitten?”

Mulle tuli ujo olo siitä mielihyvästä. Rasmus ihan todella halusi, että sen koti oli munkin koti, mä ajattelin silloin. Tuskin se sentään oikeasti piti valoista niin paljon, että oli ottanut mut asuinkumppanikseen siinä toivossa, että olisin tuonut valot mukanani. Valot olivat mua varten, ja Rasmus antoi niille tilaa samoin kuin mullekin.

”Laitetaan”, mä hymähdin melkein arasti hymyillen. ”Miten ne susta sopisi?”
”Sä tiedät paremmin”, Rasmus kiirehti sanomaan ja kohotti kätensä. ”Mä en oikein osaa tommosia juttuja.”
”Mutta sano jos ne on jotenkin häiritsevästi.”
”Sanon.”
”Sun olisi kuulunut sanoa, etteivät ne voi olla häiritsevästi, koska mulla on niin hyvä maku”, opastin kuivatessani käsiä tiskaamisen jäljiltä. Rasmus nauraa tyrskähti vähän epäuskoisena.
”No, mä en ole hyvä noissakaan asioissa”, se sanoi sitten aika huolettomasti ja tarttui mua vyötäisiltä suudelman ajaksi (siinä puuhassa se sitten taas oli musta aika hyvä).

Kotvasen kuluttua mä vapauduin asettelemaan tunnelmavalosarjaani meidän asuntoon. Sillä välin Rasmus etsi meille katsottavaa elokuvaa. Välillä se ehdotti jotain, ja mä annoin puolivillaisen mielipiteen. Me molemmat tiedettiin ettei elokuvilla ollut mulle merkitystä; mä joko nukahtaisin tai tarttuisin kirjaan jossakin vaiheessa. Samalla tavalla mäkin tiesin vastavuoroisesti sisustusmielipiteitä kysyessäni, ettei Rasmukselle ollut kamalasti väliä miten valosarjani sijoittelin, mutta tuntui hyvältä kysyä.

”Näyttää kivalta”, tuumasi Rasmus, kun olin hetken kuluttua tyytyväinen kätteni jälkeen.

Mun ihana uusi kämppikseni nousi, venytteli ja asteli mun luokse. Mä kiedoin vuorostani käteni sen ympärille. Olisin halunnut sanoa, että se itse näytti kivalta, mutta en kehdannut. Toisaalta: aina sanoja ei kaivattu. Oli kaikenlaisia korulauseita mukavampaa loikoilla yhdessä sängyllä ja silitellä toisiamme tunnelmavalaistuksesta iloiten, ja sitten vähän myöhemmin käpertyä kainalokkain katselemaan elokuvaa ja kemian oppikirjaa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 17.10.19 6:37

A niin kuin
17. lokakuuta 2019

Hupsu onni. Siinä ei ole mitään järkeä: onnellisuudentunteessa, joka ujuttautuu hitaasti ja suloisesti tietoisuuteen, kun uni alkaa vaihtua valveeksi. Se on niin suurta ja lämmintä ja rauhoittavaa. Hengitän sisään ja ulos, kietoudun siihen oloon. Sitten kierähdän hitaasti toiselle kyljelleni ja kohtaan viereisen sängynpuoliskon.

Tyhjä.

Mutta se ei haittaa.

Nousen vailla kiirettä, hitaasti ja venytellen, haluttomana jättämään lakanoiden lämpöä ja halukkaana aloittamaan uuden päivän. Pehmeä ristiriita; sopiva ja suloinen.

Aamuisia kliseitä:

Paljaat varpaat ja
Lattia on viileä
Maitokahvia

Tunne on siinä taas ja voimistuu. Seisahdun keskelle keittiön tyhjää tilaa, joka ei ole lainkaan liian suuri eikä liian ahdas vaan juuri täsmälleen sopiva onnelliselle seisoskelulle. Nuohoamiselle. Hengailulle. Turhanpäiväiselle mutta ihanalle oleilulle.

Katselen miestä. Se lukee, uutisia ehkä tai lämpimikseen hevosmarkkinoita. Se on minun poikaystäväni. Sen käsi hapuilee hajamielisenä kahvikupinkorvaa, ja se huomaa vasta kupinreunan huulille kohottaessaan, että muki on tyhjä. Se on hirveän suloinen, sillä on pehmeät silmät ja terävä luusto, sen tukka on pörröinen ja sileä yhtä aikaa ja minä haluan kauheasti kertoa sille, miltä Tunne tuntuu, mutta en osaa. Täytän sen sijaan hänenkin kahvikuppinsa ja tiedän: vähän vähemmän maitoa kuin omaani.

Se istuu pöydän ääressä. Se asuu täällä. Minäkin asun täällä ja minäkin istun pöydän ääreen.

Viereen, ei vastapäätä.

Lähelle, ei kauas.

Saman pöydän ääreen, ei enää toisen.

Hyrisen hyvää tuulta. Tunne on sitä, kun ollaan yhteisessä kodissa ja kuherrellaan varhain aamulla kahvinjuonnin lomassa eikä tahdota koskaan lopettaa. Tunne on huumaavan ihanaa lämpöä ja turvaa.

Katoaako se?

Ehkä, jos siitä pitää oikealla tavalla kiinni, jos sitä vaalii sopivasti muttei holhoa hengiltä, tai jos se on meille oikeudeksi annettu, ehkä Tunne ei sitten jätä meitä koskaan ja ehkä se viipyy aina meidän pöydässä, sängyssä, nurkissa, seinissä, lattialla, ympärillä, meillä —

minä toivon.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.11.19 18:31

Piipahdus
27.11.-2.12.2019
#seikkailusaksassa #jusmus

Yksin 27.11.
Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.
Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.
Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

Fling 30.11.
Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Zilveradoeste
Josefina pomon tiukassa treenissä Pikin varsan isällä, Zilveradolla.

Linus 30.11.
Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.
Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

Manchild 1.12.
"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.
Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.
Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.
Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.12.19 16:19

Joulukattaus
#rosengårdit #jusmus

23. joulukuuta

Suhteen parhaat asiat ovat lopulta aika pieniä. Ennen reissuun lähtöä me halaillaan varastoon ja juodaan aamukahvit hitaammin kuin tavallisesti. Rasmus mainitsee, että säätiedotuksessa varoitettiin huonosta ajokelistä. Se tulee saattamaan mut autolle ja pyytää sitten, että laitan viestiä kun olen perillä ja varmistaa että muistin pakata hänen lahjan. Perillä isä kysyy ensiksi miten ajomatka meni ja kehottaa heti seuraavaksi lähettämään Rasmukselle terveisiä ja ojentaa minulle pienet paketit vietäväksi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Isä pitää Rasmuksesta.

Kun mä otan puhelimen esiin laittaakseni Rasmukselle lupaamani viestin, siellä odottaa häneltä:
”Sano vanhemmillesi hyvää joulua multa.”

Mun tulee sitä välittömästi valtava ikävä. Onkohan silläkin mua?

24. joulukuuta

Kartanolla on hulinaa. Siitä pitää huolen nuorin sukupolvi: Iris ja Felix ja heidän pikkuserkkunsa. Minusta on mukavaa, että meitä on niin paljon paikalla. On Vilhelmina perheineen, on Ulrika-täti ja Oskar-setä ja Oskarin mukana tämän vaimo ja lapset ja lapsenlapset. Mummokin on tullut kylään, vaikka vältteleekin nykyään usein reissaamista huonoon kuntoon vedoten.

Äidistä näkee, kuinka tärkeää on, että hänen oma äitinsä viettää joulun meidän kanssamme.

Ja sitten saapuu Alexander, joka on lennähtänyt pariksi päiväksi Suomeen.

”Pitää palata pian”, veli sanoo. ”Työt eivät odota. Eikä Elise.”

Se on kumma ja yllättävä uutinen. Alexanderilla on tyttöystävä. Vilhelmina alkaa välittömästi udella kaiken hienotunteisuuden unohtaen.

*

”Minusta Alexander ei vaikuta kovin rakastuneelta”, sanoo Vilhelmina mulle myöhemmin luottamukselliseen sävyyn.
”Niinkö”, mä sanon varovaisemmin. Utelu ei ole minusta sopivaa käytöstä, eikä toisten parisuhteisen arvostelu.
”Mm. Vaikka eihän se yleensäkään avoimesti osoita kiintymystään. Silti: joku myyjätyttönen. Olisin olettanut Alexanderin kaipaavan jotakin kunnianhimoisempaa.”

Välillä Vilhelmina on sellainen: vikkelä tuomitsemaan. Mun seurassani se ilmentää sitä estottomasti, vaikka muulloin onkin kovin korrekti. Mun tekisi mieli sanoa sille, että niinhän mäkin olen vain tallisiivooja, niin kartanoon syntynyt kuin olenkin. Ja mitä on Alexanderkaan? Ylioppilas, jolla on huikentelevainen harrastus.

Mitähän Vilhelmina miettii Rasmuksesta, mä ajattelen vähän surkeana, vaikka mun ei pitäisi välittää siitä vähääkään.

*

Joulupöytä on niin runsas, että musta tuntuu ironiselta kun mä oivallan, miten tiiviisti kohtuus kummittelee silti ruokailutilanteessa. Vilhelmina mun vieressäni syö kuin lintu: se ottaa pieniä maistiaisannoksia ja syö niitä hitaasti, sillä lapset vaativat sen huomiota ja se syventyy mielellään myös keskusteluihin aikuisten kanssa. Äiti pöydän toisella puolella vilkuilee meidän lautasia. Ylensyönti on syntiä, ja pöydät notkuvat silti.

Siitä mä olen iloinen, että Ulrika-täti on istahtanut mun toiselle puolelleni. Boheemi Ulrika on rentouden tuulahdus, ja meillä on puhuttavaa Pikistä. Alexander kyselee sen suvusta ja tulevasta varsasta.

”Zilverado. Väriori?” se tuhahtaa pilkallisesti. ”Aikookos Ulrika tehdä hyvät rahat ymmärtämättömien väriharrastajien kustannuksella?”

25. joulukuuta

Joulumaastoon mä saan kasvattimme Coralin. Alexander ottaa oman Naskinsa, jonka se aikoo ehkä ensi kesänä kuljettaa Ruotsiin jatkaakseen Henrikin ja uuden ratsuttajan, Hildan, aloittamaa koulutustyötä. Muistan Alexanderin eilisiltaiset puheet Pikille valitusta väriorista ja tuhahdan. Veljen oma hevonen on kirjava.

Coral on kiva hevonen. Sillä on vähän tyttömäinen nimi, mutta rakenteeltaan se on komea, voimakkaan näköinen jalostusori. Muistan, että sillä on emänsä tyylinen hyppy: molemmat kimot ponkaisevat ilmaan kuin vahvojen vietereiden heittäminä.

Henrik on ostanut isältä itselleen tamman, ranskalaisen Marbren, ja ratsastaa sillä ylpeän näköisenä. Äiti ratsastaa Dustylla, isä Karrolla. Isän ponihullutus on saanut Vilhelminankin innostumaan. Se kipuaa Prins-ponin satulaan.

*

Jossakin vaiheessa joulupäivää mä karkaan suuresta sukujoulusta hetkeksi omaan rauhaan soittamaan puheluita niille tärkeille ihmisille, jotka eivät ole paikalla. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä Hannaa, ja sille mä soitan nytkin ja me sovitaan näkevämme vielä ennen kuin me kumpikin lähdetään vanhempiemme luota takaisin omille kotipaikkakunnillemme.

Sitten mä soitan Aliisalle, ja seuraavaksi Heidille. Sofialle joululahjaksi hankittua multisensorista kirjaa mä vähän nolostelen.
”Se oli niin soma, mutta onhan vielä vähän aikaista ehkä sille. Mutta ehkä te voitte silitellä niitä pintoja ja katsella värejä, ehkä siitä on iloa –”
”Jusu, se on ihana. Ja minun lahja myös.”

Mun on uskottava.

Puhelukierros päättyy itseoikeutetusti Rasmukseen.

26. joulukuuta

”Jäisit vielä. Vuodenvaihteeksi sitten menisit kotiin.”

Ein sanomisen vaikeus. Nieleskelen vähän ja karaisen itseäni. Isä tietää jo, että kieltäydyn, ja jos hän olisi enemmän äidin kaltainen, hän painostaisi ja manipuloisi.

Mutta isä hyväksyy vastauksen ja halaa läksiäisiksi. Helpotusta tuntien ajan pois kartanon pihasta, ja jossakin lumettoman Tammisaaren keskustaa sivutessani helpotus vaihtuu sydäntä särkevään ikävään.

Ei voi tehdä ihmiselle hyvää olla niin umpiuppeluksiin saakka rakastunut. Piru! Minussa on suurempia tunteita kuin minuun mahtuu! Hätäännys ja kauhistus!

On paras rauhoittua. En sentään tahdo ikävissäni ajaa varomattomasti ja saada sakkoja tai aiheuttaa tapaturmaa.

Kotipihassa ikävä yltyy tujuimmilleen ja unohdan tyyneyden. Juoksen raput kotiovelle.

*

Tunnekuohu tasaantuu vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun mä olen astunut kotiovesta sisään. Jo se tuntuu huimalta: laittaa avain yhteisen kodin lukkoon, kääntää sitä ja astua sisään ovenraosta. Rasmus ei tule vastaan heti, mistä mä arvaan sen piilottelevan jotakin sotkuja.

Sitten kun se tulee, mä olen jo riisunut ulkovaatteeni ja hyppään suoraan poikaystäväni syliin ja halaan minkä pystyn. Rasmus rutistaa takaisin.

”Hirveä hirveä ikävä. Oliko sulla yhtään?”
”Arvaa.”
”Tuoksunko hyvältä? Sun suihkusaippuaa ja kuorinta-ainetta käytin.”

Rasmus nuuhkuttaa mun kaulaa ja suukottaakin. Mä hymyilen ja huokaisen syvään.

”Ihana olla kotona.”
”Mustakin.”
”Tehdäänkö nachovuokaa?”
Rasmus naurahtaa puheenaiheenvaihdoksen yllättämänä.
”Mulla on nälkä”, puolustaudun.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.01.20 18:39

Vaikuttavaa
1. tammikuuta 2020. Zenin Gaala solahtaa pieneen kallalaisyksiöön.

Hyvä aamu.

Aika tavallinen, vaikkakin vuoden ensimmäinen. Ei suuria mullistuksia eikä mitään kovin paljon tavallisesta poikkeavaa, paitsi ettei meillä kummallakaan ole kiire minnekään (eli tallille; meillä on yleensä aina kiire tallille).

Heidi on laittanut viestiä, että onnea Jusu!! ja minä en tiedä mistä minua onnitellaan, vaikka viestin kylkiäisenä on video. Video latautuu hitaasti, enkä juuri sillä hetkellä jaksa odottaa sitä. Ehkä tänä päivänä koko maailma latautuu hitaasti, yrittää päivittää itseään vuoteen 2020, hassuun numerosarjaan, uuteen vuosikymmeneen.

Sähköpostiapin hattuna on pieni punainen pallero merkkinä saapuneesta viestistä.

Onneksi olkoon!

Räpsyttelen silmiäni, ihmettelen ja luen rivejä.

Naurahdan enkä aivan usko.

"Hmm", äännähdän levottomana.
"Mitä?" Rasmus kysyy uteliaana ja uneliaana, en tiedä kumpaa enemmän.
"Mä olen Vuoden Somevaikuttaja."
"Vuoden... ohoo. Hienoa!"
"Niin kai mutta, mitä, miten? Ei, kyllä mun pitää varmaan viedä Sokille pullo samppanjaa, kai tämä on sen Sokka Lux -diilin ansiota. Pitää ehkä sullekin kun oot ottanut paljon niitä kuvia! Ja Kajakin otti kesällä."
"Sun saavutus se silti on, vaikka ootkin saanut apua", Rasmus sanoo opastavasti, ja siinä on varmasti puolivahingossa sellainen syvällinen elämänviisaus, että mä palaan kyllä miettimään asiaa myöhemmin vielä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

"Niin kai", mä sanon pienen mietteliään hiljaisuuden jälkeen taas ja alan tuntea asiasta hiljaista mielihyvää, vaikka ensimmäinen reaktio olikin omituinen paniikin, häpeän, ansaistsemattomuuden ja epäuskon sekoitus. Kaipa sen purkin kylkeen sopisi Huijarisyndrooma, ja mun tunnehyllykössäni se on kai aika tyrkyllä. Olisiko aika sysätä se taaemmas?

Mutta purkki on aika painava. Siinä se huojuu hyllynreunalla, kun palaan WhatsAppiin vastaamaan Heidille hämmentyneet kiitokseni sekä onnitteluista että videosta, joka osoittautuu klipiksi voittajan julkistamisesta. En pysty katsomaan videota loppuun vielä ihan hetkeen; ehkä parin viikon päästä sitten.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.01.20 19:21

#throwbacktammikuu
1. teema: vaihtuvat vuodet


Julkaisu Instagramissa


Julkaisu Instagramissa
(sis. koko kuva)



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 19.01.20 16:36, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 18.01.20 6:43

Ansalankoja
18. tammikuuta 2020
Kirjoitettu yhdessä @Märta M.:n kanssa


Josefina, ypöyksin asuntonäytöllä katsomassa vuokrakotia. Totta se on, mutta ei syytä hätäännykseen: Kallan todennäköisesti imelin pariskunta ei toistaiseksi ole viskellyt lusikoitaan erillisiin muuttolaatikoihin. Hanni Hevoskauppias vain on lähettänyt Rasmuksen kisoihin, eikä mihinkään isoihin, mutta niin mitättömät kuin ne ovatkin ja niin paljon kuin Rasmus huokailee, se menee kisoihin ja pyytää Josefinaa laittamaan sille kuvia asunnosta.

On aika vaarallista lähettää Josefinaa yksin tapaamaan herttaista, vanhempaa vuokranantajarouvaa, joka tahtoo korkeimman omakätisesti esitellä asuntoa. Eedit puhuu ummet ja lammet, kertoilee kuinka mielellään näkisi asunnon nuoren parin kotina, kuinka on jäänyt miesvainaansa jälkeen yksin kaiken kanssa ja tehnyt parhaansa huoneiston kunnon ylläpitämiseksi, vaikka ennen ne olivat Einon hommia. Josefinan sydän nyrjähtää ja hän on vähällä suostua vain siksi, ettei Eeditille tulisi paha mieli, mutta asunto ei ole sitä mitä he Rasmuksen kanssa etsivät.

Se tuntuu vetoisalta ja kostealta, eikä Josefina usko että hänen kasvinsa pitäisivät talon hämäryydestä, ja talo on oikeastaan aika kaukana kaikesta. Olohuoneen seinät ovat vihreät ja keittiön kaapinovet kuljettavat katselijan muille vuosikymmenille (eikä sellaisille hyville ja tyylikkäille). Josefina poistuu kohteliaasti kiitellen ja päättää hiljaa, että Rasmus saa kyllä ilmoittaa heidän päätöksestään Eeditille sillä hän ei siihen pysty. Rouvan tarjoaman pullan, josta Josefina ei myöskään ole kehdannut kieltäytyä, hän sulloo paremman idean puutteessa paperiin käärittynä taskuunsa; ehkä Rasmus ilahtuisi siitä. Josefina ei usein leivo pullaa tai mitään muutakaan sen puoleen.

Seutu on vierasta. Josefina katselee ympärilleen ja ajattelee, että voisi kai hän käydä kävelyllä ja tutkia tuntematonta ympäristöä niin kauan kuin valoa nyt kerran riittää. Ulkoilu tekee aina hyvää keholle ja mielelle.

No, tekee, ellei sitten satu eksymään paikkaan, missä häntä ei kaivata ja kohtaamaan ihmisen, joka ei tosiaankaan häntä kaipaa. Josefina astahtaa uteliaana kehnosti auratulle, sievän näköisen pienen satumetsän poikki kulkevalle polulle — ja huomaa tupsahtaneensa erään talon pihaan. Hätäännys on salamannopea ja sitä ruokkii huomatuksi tuleminen: joku on pihassa lykkimässä haluttomasti lumikolaa, ja jos Josefina toipuisi hämmennyksestään nopeammin ja ymmärtäisi poistua, häntä ei ehkä huomattaisi ensinkään. Omaksi epäonnekseen hän juuttuu aloilleen hitusen liian pitkäksi hetkeksi.

Lumi on peittänyt villa Fårskallen pihan. Se on raskasta, suojasäälunta, ja Märtan kaulahuivi kostuu puuskuttavasta hengityksestä. Kahdet renkaanjäljet kiertävät valkoisen peitteensä alta kurkistelevan enkelin, joka malttaa yhä seistä vanhan suihkulähteen korkeimmalla huipulla, yksisiipisenä, arpinaamaisena niistä kohdista kun kivi on lohkeamaisillaan.

Märta lykkii lumikolaa, koska kuka muukaan sen tekisi. Murronmaata ja Kallaa erottava maantie kohisee kauempana, ohi kiirehtivät autot loskaa lennättäen. Märta ei kuule sitä puuskutuksensa yli, ja sillä on kuuma, niin kovin kuuma talvitakissa ja villapipossa, jonka äiti oli joskus tehnyt Michaelille pienten enkelikutrien suojaksi. Nyt se on tässä, Märtan päässä, ja Märta huomaa toivonsa, että punainen pipo suojelisi häntä paremmin kuin veljeään.

Kola on raskas ja Märtan askel liukas. Kun jalka lipeää ja antaa periksi tytön alta, se kaatuu rähmälleen auraamalleen polulle, tarpeeksi kauas kolan reunasta ollakseen rikkomatta nenäänsä. Uhmakkaana sinihius katsoo mustaa kolaa, pyyhkäisee räkää nenästään ja kampeaa itsensä ylös. Ja tietenkin, koska on Murphyn laki, on myös Märtan laki: mitä ikinä ikävää Märta Merenheimolle sattuukaan, Josefina Rosengård on mitä varmimmin sitä todistamassa.

”Hei!” Märta rääkäisee niin voimalla, että on kaatua uudestaan. ”Tämä on yksityisaluetta!” Pari askelta myöhemmin, pari askelta lähempänä kartanonneitiä villan mailla, Märta huomaa uppoavansa hankeen ainakin nilkkojaan myöten. Siihen se jää, lapasenpeittämä käsi suihkulähteen reunaan nojaten, mutta Josefina Rosengård ei liiku. Ehkä se on kangistunut kauhusta: ainakin katse näyttää sellaiselta.

Puhisten Märta harppoo hangessa, niin vihaisena, että poskia kuumottaa. ”Etkö kuule vai etkö ymm—”, se ehtii sanoa ennen kuin humpsahtaa uudelleen nurin, tällä kertaa nelinkontin, sinisten farkkujen polvet hiljalleen kostuen.

Se typerä empaattinen katse, jota neiti Rosengård on vähitellen alkanut itsekin inhota (sillä aivan liian usein se kohdistuu ihmisiin jotka eivät myötätuntoa tippaakaan arvosta), puskee taas pintaan. Siinä sitä sitten ollaan: Josefina katsomassa Märtaa niin kuin Märta olisi joku parka joka tarvitsee apua. Tietenkin Josefina astahtaa lähemmäs ja ojentaa avuliaana kätensä, kuinkas muuten, koska se on niin vitun hieno ihminen eikä jätä ketään pulaan paitsi uhrautuvaisesti joskus itsensä.

”Anna minä autan, eihän sattunut, anteeksi kun tuppauduin — ei ollut tarkoitus — olin vain katsomassa asuntoa ja seutu on vierasta ja minä eksyin”, Josefina jutustelee hätäisesti tehdessään juuri niin kuin sanoo: se auttaa Märtan hangesta kysymättä olisiko toinen ehkä tahtonut jäädä sinne.

Ja sitten Josefinan katse pyyhkäisee villa Fårskallea ja se kehtaa sanoa vilpittömän kiinnostuneena:
”Asutko täällä? Hieno.”

Jos Josefina olisi muutakin kuin vilkaissut, nyt sitä hävettäisi. Se ei kuitenkaan ole katsonut tarpeeksi nähdäkseen talon kokoa ja vanhaa loiston varjoa taaemmas, eikä se ymmärrä miltä yksisanainen kehu Märtasta kuulostaa.

Onko se tosissaan? Märta seisoo siinä, silmät epäileväisen sirrillään ja Josefinan käsi yhä omalla käsivarrellaan. Hieno. Hieno!

”Asun, mitä sitten”, tytöistä lyhyempi äyskähtää ja riuhtaisee itsensä etäämmälle. Kuin ei yhtäkkiä muistaisi asumustaan, Märta vilkaisee olkansa yli kohoavaa villa Fårskallea. Talvi maalaa siitä siistimmän kuin se onkaan: lumi piilottaa pihalla rehottavat rikkaruohot ja rojut, ja tummaa taivasta vasten pehmeän persikkaisena loistavan talon rappeutuvia maaleja tuskin näki.

”Mitä helvettiä sä täällä teet”, Märta toteaa sitten, koska eihän Josefina tänne huvikseen eksyisi. Niin, eihän hän asu missään hienossa kartanossa toisin kuin huvilan pihaan ”eksynyt” Rosengård itse, tottahan tuollainen hienoneiti tahtoo hieroa sitä vasten Märtan vääristyneitä kasvoja. Sanojensa painoksi se tyrkkää toista — liike on äkillinen, Märtan kädet säikähtävän Josefinan rintakehällä — kauemmas.

Yhtäkkiä tyttöä hävettää. Hävettää ränsistynyt roskakatos pihatien varrella, villa forskol siihen mustalla spraylla  taiteiltuna. Hävettää laho portaikon kaide, hävettää terassilla isän keinutuolin säänsyömä viltti. Hävettää typerä suihkulähde ja typerä enkeli, hävettää koko typerä helvetin talo.

Märtan posket lehahtavat tuleen kun sen silmät löytävät Josefinan varovaisen katseen. Se on vihanen, jumalauta se on vihainen Josefina Rosengårdille, niin vihainen, että sen koko kroppa tärisee kuin heikkomielisellä hypotermiassa.

On vaikea sanoa, näyttääkö Josefina enemmän yllättyneeltä vai hätääntyneeltä. Oikeastaan sitä joutuu miettimään aika usein mokomaa prinsessasadusta tupsahtanutta hentoista neitosta katsellessaan, ja Märtaa kismittää yhtäkkiä se miten pelastettavalta Josefina Rosengård aina, silloinkin kun alakynnessä on ihan toinen osapuoli,  näyttää.

Ja kuulostaa.

”K-kävin asuntonäytöllä ja, ja, ajattelin tutkia seutua eikä minun ollut ollenkaan tarkoitus tunkeutua sinun – sinun kotiin”, se selittelee heiveröisellä äänellä ja alkaa rekisteröidä huvilan kuntoa.

Laiminlyönnin merkkejä ei tarkemmin katsoessa ole lainkaan vaikea huomata. Märta näkee kuinka Josefinan katse keräilee koko sarjan. Tietysti. Näe nyt sitten kaikki. Ihan kaikki mikä on pielessä Märta Merenheimon elämässä.

Ajatus on kuin manaus.

”Martta!”

Huuto kiertää autiota pihaa tovin kunnes rekisteröityy hangessa seisovien tyttöjen korviin.

”Martta, perkele, mitä sinä teet”, kuuluu perästä, ja Märta kääntyy katsomaan isää. Se seisoo puoliksi verrannalla, toinen käsi kävelykepillä ja toinen ovea auki pidellen, ja sen silmät ovat mustat. Märta katsoo niitä, mustia silmiä, ja yhtäkkiä se on kolmetoista ja sairaalassa katsomassa mustia läikkiä isän magneettikuvissa. Isä, silloin vielä nuori ja töissä kirjanpidossa, oli hymyillyt ja silittänyt Märtan käsivartta ja taputtanut Michaelin selkää. Michael näytti enemmän kukkakepiltä kuin pojalta, kuin täyteen mittaansa venytetty pastataikina, ja nyt Märta tuijottaa taas Josefinaa kuin toivoen, että se olisi vain kangastus.

Mutta ei Josefina ole, se on lihaa ja verta, sievä ja pitkänhuiskea kartanonneiti, kuin eksynyt hölmöjen huvilassa. Märta ei saa yhtäkkiä silmiään irti toisesta, ja helvetti, se anelee: jätä minut rauhaan, mene pois, jätä meidät tänne, ole kiltti.

”Kolaan lunta”, se huikkaa olkansa yli, ”pyysit.” Sinisilmän huulet mutristuvat isää katsoessa. Isä, joka ei enää pukeudu värikkäisiin kauluspaitoihin ja tummanharmaisiin neuleisiin. Isä, joka ei pese hampaitaan ellei Märta käskenyt, eikä aina edes silloin. Isä, joka aina iltaisin juttelee äidille ja muille kummituksille keittiössä. Isä, jonka kulmat ovat niin syvässä kurtussa, että ne eivät enää suoristuneet, aivan kuten ei selkänsäkään.

Yhtäkkiä Märta värähtää. Se kääntää katseensa takaisin Josefinaan, ja asetelma tuntuu pelottavalta: on kettu loukussa vailla pakotietä, ja siniverinen kartanonneiti metsästystakissaan valmiina soittamaan torveaan.

Tietenkään tosielämän Josefina ei toitota torvea, sillä sitä ei ole rakennettu sellaiseksi. Se ei tahdo huomiota osakseen ja juuri nyt se saa sitä tilaamattakin liikaa, sillä Josefinalle ennalta tuntematon mies on yhtäkkiä iskostanut luotisuoran katseen häneen. Yhtäkkiä näyttää, että kuviteltu metsästystakki on tiessään. On vähän kuin mikään ei suojaisi Josefinaa Merenheimojen tuijotuksilta, torjuvilta ja pois ajavilta.

”Minäpä tästä —”
”Kuka hän on. Martta, kuuletko, kuka.”
”– poistun, en häiritse –”
”Onko se sinun ystävä, Martta?”

Josefina on jo kompuroinut askeleen taikka kolme taaksepäin. Ystävä, siinä sana joka hänet pysäyttää, koska jostakin syystä sitä niin kovin usein hänen ja Märtan välilleen oikein hopeatarjottimella asetellaan. Josefina miettii minkä pakokauhultaan kykenee, ja sitten ei oikeastaan enää mieti vaan toimii. Kohtelias hymy on iskostettu kotikartanolla selkärankaan, ja virheettömän sellaisen Josefina esittää äkäiselle miehelle, joka on yhä verantansa suojissa ja vähän varjoihin kätkeytyneenä.

”Hmh, kyllä, Märtan tuttava talleilta”, Josefina, se typerys, katsoo korrektiksi esittäytyä. ”Josefina.”

Märtan isä näyttää mietteliäältä. Aika on seisahtanut, on tytöt hangessa hievahtamattakaan ja on herra Merenheimo verannalla kävelykeppinsä ja oven välissä. Vanhan miehen hengitys höyryää kirpeässä tammikuun ilmassa.

”Ystävä”, isä toistaa itsepintaisesti. Tuulenpuuska puhaltaa pihan yli. Villa natisee uhkaavasti. Se elää omaa elämäänsä, on aina elänyt — Märta huomaa vanhassa villassa samaa kuin talvisin jäätyvässä lammessa: se laulaa laulujaan, joka vuosi erilaisia, mutta aina se laulaa.

Märta puree hampaitaan yhteen. ”...Niin.” Isä ei kuule sanoja. Kivi ja kova paikka, oja ja allikko, puu ja kuori, kaksi tulta; niiden kaikkien välissä Märta on.

Josefina ei ole Märtan ystävä, Märta tahtoisi mieluummin kuolla kupsahtaa kuin myöntää jotain sellaista. Märtalla ei ole mitään intressejä pelastaa Josefinaa tukalasta tilanteesta. Mutta se on sille itselleenkin tukala: isä suuttuisi tunkeilijasta maillaan, oli aina suuttunut. Siitä kertoisi myös Josefinalle eteisen naulakossa roikkuva haulikko, josta Märta on ottanut panokset pois jo vuosia sitten. Isä ei muista tarkistaa niitä, ei ikinä.

”No tulkaapa sisälle, helvettiäkö siellä ulkona seisotte!”
”Mutta lumi—”
”Mitä sinä siellä ulkona seisot muutenka!”

Niine murahduksineen isä katoaa villan uumeniin. Märta potkaisee lumikolaa, sitten tuuppaa taas Josefinaa, tällä kertaa kevyemmin — tytöhän ovat nyt samassa veneessä — ja kohti pahamaineista villa Fårskallea.

”Vauhtia”, sinihiuksinen mumahtaa ja pistää siten liikettä Josefinaan, vaikkei kartanonneito kuollakseenkaan tahtoisi totella.

Kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, Josefina laputtaa ylös portaat ja läpi ovesta, jonka tuolle puolen on varjoissa lymynnyt mieskin kadonnut. No, olisihan hänellä ollut vaihtoehto, mutta sellaisten aika oli ja meni. Nyt ovi on painunut kiinni hänen ja Märtan perässä ja painava hiljaisuus laskeutunut heidän ympärilleen. Hieno – se kaikuu nyt Josefinan mielessä. Hän sanoi taloa hienoksi. Hieno talo vastaanottaa hänet petollisen tuntuisena, pakokauhu ei ole kaukana, pelottaa pääseekö täältä koskaan pois kun on kerran sisään joutunut.

”Tohon”, Märta komentaa naulakkoa osoittaen, ja Josefina tulkitsee sen käskyksi riisua takkinsa. Josefina ei tahtoisi riisua takkiaan. Se tuntuisi liiaksi jäämiseltä.

Hajamielisenä se kuitenkin tekee niin kuin käsketään ja pistää takkiaan ripustaessaan merkille, kuinka naulakko ei vain tunnu sopivan kuvaan. Se on uusi, Josefina tunnistaa sen design-huonekaluksi. Mikään muu ympärillä ei vaikuta uudelta vaan pikemminkin nuhjuiselta, tunkkaiseltakin, ja Josefina epäilee tupakanhajun tarttuvan villakangastakkiinsa kuin täiden koululaisiin. Sitten katse osuu haulikkoon, ja se tuntuu sopivan tilaan paremmin kuin naulakko ja sekös tekee puoliväkisin kutsutun vieraan olon säikyksi ja levottomaksi.

”Mä en varmaan”, Josefina aloittaa ja tuntee puhuvansa aivan liian kovaan ääneen vaikkei juuri ylitä kuiskausta. ”Varmaan voi jäädä ihan, hm, kamalan pitkään.”

Miksi siitä pitääkin aina tuntua, että on pakko kohteliaasti selitellä? Aivan kuin tilanne ei olisi kylliksi paha ilman että Josefina Rosengård kiristelee Märtan hampaita maalailemalla ruusuista arkeaan:
”Pitää ehtiä kauppaankin, ja Rasmus, se, hmm, se on kisoissa ja, että – että ehtisin laittaa ruokaa.” Josefinan ääni hiipuu loppua kohden entisestään ja on vähällä hävitä kamppailun kaappikellon roksutusta vastaan.

Märta naurahtaa. Ääni on ruma ja kalskea, se kolisee ja kaikuu tytön rintakehässä. Oliivinen iho värisee Märtan riisuessa takkinsa naulakkoon, Josefinan takin viereen, ja kaikki tuntuu niin epänormaalilta, että sinihiuksen tekisi mieli nipistää itseään. Ja sitten Josefinaa, silkaksi rangaistukseksi tänne eksymisestä.

”Äläs nyt”, tyttö hymyilee, ja sen suunpielet ovat jotenkin väärin Josefinan mielestä. ”Ole koko rahalla nyt sitten. Sinähän tänne tuppasit.”

Märta vaeltaa syvemmälle kotinsa uumeniin. Kaukana on modernien asuntojen korkeat huoneet ja kauniit ovenkarmit. Ei, täällä pitkänhuiskea Michael koskettaisi kattoa varvistamatta ja persikkaiset seinät hukkuisivat punaan Josefina Rosengårdin poskilla.

Isä istuu huoneen perimmäisessä nurkassa, paikassa, jossa yksinäinen sänky kohtaa yksinäisen nojatuolin ikkunan alla. Kävelykeppi lepää keittiötasoa vasten ja ikkuna on vähän raollaan, mutta isä ei polta, ei vielä.

”Laitatko ikkunan kiinni”, Märta käskee, ei pyydä. Josefinaa se ei kutsu peremmälle, mutta hontelo tyttö löytää silti tiensä ovensuuhun. Lattia narahtaa sen askeleen alla, ja Josefina hätkähtää.

Keuhkoja puristaa, Märta huomaa. Se seisoo keittiössä, selin kaikkeen ja tuijottaa teepaketin etikettiä kuin se piilottelisi kaikkia maailman salaisuuksia. ”Otatko jotain?” Kysymys on Josefinalle ja yksin Josefinalle, sillä isä tuijottaa ulos ikkunasta eikä se ole enää täällä.

Ottaako vaiko eikö ottaa, kas siinä vasta pulma. Kun tahtoo poistua mahdollisimman nopeasti mutta on kasvatettu kohteliaaksi, voi humpsahtaa päättämättömyyden ansaan. Olisi kai epäkohteliasta torpata tarjottu vieraanvaraisuus tyystin, Josefina arvelee lannistuneena.

”Voisin ottaa vettä, kiitos”, Josefina ratkaisee ensimmäisen ongelman ja tasapainoilee sitten seuraavan parissa: istuako johonkin alas vai jäädäkö hölmönä seisomaan? Kuljeskellako luontevasti ympäriinsä? Mutta eihän tässä ole mitään luontevaa, ei koko tilanteesaa eikä ainakaan Josefinassa itsessään.

Märta katsoo hetken Josefina Rosengårdia. Tilanne on absurdi: hento, pitkäsäärinen Josefina Rosengård on kuin peura ajovaloissa seisoessaan keskellä Merenheimojen taloa. Villa Fårskalle hengittää raskaasti ympärillä, ja vesihana kirskahtaa kun Märta vääntää sen kylmemmälle.

”Istu”, se kehottaa olkansa yli ja nyökkää keittiösaarekkeen varjossa seisovaa emännänjakkaraa. Sitten se keskittyy laskemaan vettä hanasta. Lavuaarin pohjalla on kaksi lautasta, lusikoita, haarukoita, ei veitsiä. Josefina saa vetensä vihertävään lasiin, jota koristaa McDonald’sin logo, ja Märta liu’uttaa sen keittiötason pintaa pitkin kartanonneidin eteen.

Tyttö vilkaisee isäänsä, jonka hengityksen avonainen ikkuna saa höyryämään. Olkoon, Märta päättää ja nojautuu kyynärpäihinsä, taittaen yläkroppansa niin pitkälle tasoa vasten, että on miltei nenäkkäin Josefina Rosengårdin kanssa.

”Mitä sä oikein haluat musta?”

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 19.01.20 16:29



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 31.01.20 20:50, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.01.20 18:47

Raha- ja muita huolia
22. tammikuuta 2020.
Vuoropuhelu luotu yhdessä @Rasmus A.:n kanssa.


Potentiaalisia tulevia koteja oli rutkasti mukavampi käydä katselemassa yhdessä kuin yksinään. Lauantaiseen kokemukseensa nähden Josefina oli kovin hyvällä tuulella, kun he lausuivat tämänkertaisen asunnon esittelijälle kohteliaat kiitoksensa ja poistuivat. Hänellä oli ollut korkeat odotukset asuntoa kohtaan, eikä hän joutunut pettymään. Valoisa ja avara kaksio oli juuri niin kaunis kuin etukäteen nähdyt kuvat olivat antaneet olettaa, eikä kunnossa ollut vähääkään napisemisen varaa. Lauantaina näkemänsä paritalonpuolikkaan jälkeen Josefina oli huojentunut: kaikki asunnot Kallassa eivät olleet hämäriä, vetoisia, kolkkoja ja lähellä Merenheimojen kotihuvilaa. Niinpä Josefinan ei ollut lainkaan vaikea vastata, kun Rasmus heidän poistuessaan näytöltä tiedusteli, mitä mieltä tyttöystävä asunnosta oli.

Tytön sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Se oli mieltälämmittävä ajatus: he kaksi asumassa pitkään, siis jopa vuosia, yhdessä ihanassa kodissa. Josefina tarttui poikaystäväänsä kädestä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi ja vielä hyvinkin luottavaisena. Totta kai Rasmus olisi yhtä innoissaan asunnosta kuin hän.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.”

Miehen ääni oli kumman ponneton, ja Josefina tunsi olonsa hämmentyneeksi. Epäröikö Rasmus? Rasmus epäröi. Hän loi poikaystäväänsä nopean mutta tutkivan katseen.

”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan. Hän oli haluton miettimään asiaa pidemmälle. Asunnossa ei ollut Josefinan mielestä ollut mitään sellaista vikaa, joka olisi selittänyt nuivan suhtautumisen.
“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja oli pienen hetken hiljaa. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefina harkitsi asiaa hetken ennen vastaamista.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti, “mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?”

Josefinan sydän sykähti vähäsen. Siinä oli aika monta epävarmuustekijää: edellistä hänen ehdottamaansa asuntoa Rasmus ei ollut ottanut kuuleviin korviinsa ja nyt tämä oli liian uusi, liian suuri ja liian keskustassa. Ne kuulostivat sellaisena rimpsuna yhtäkkiä Josefinan mielestä tekosyiltä. Oli vähän niin kuin Rasmus olisi luetellut kaikki keksimänsä syyt kieltäytyä asunnosta ylipäänsä, mutta eihän hänen tyttöystävänsä rohjennut tarttua aiheeseen aivan suoraan.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi, mutta jatkoi kuitenkin rehellisesti: “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Sanojensa päätteeksi Josefina naurahti kireästi ja katsahti Rasmusta tavalla, joka ei juurikaan kätkenyt hänen epävarmuuttaan.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus sanoi ja vaikutti yhtäkiä lähestulkoon pelästyneeltä. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän, kun hän prosessoi tilannetta mielessään. Hinnastako tässä tosiaan oli kyse eikä siitä halusiko Rasmus ylipäänsä asua hänen kanssaan? Katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin. Hän piti siitä profiilista niin kovin.

“Ai… okei. Mä en ajatellut – sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti, sillä rahasta puhuminen tuntui aina yhtä vaivaannuttavalta. Ehkä juuri siksi he eivät toden totta olleet missään vaiheessa oikeastaan keskustelleet budjetista, kunhan olivat suurpiirteisesti rajanneet mitä asunnoltaan toivoivat.

“Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, Rasmuskin myönsi ja sangen vaisusti sittenkin. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?”

Rasmus sysäsi pallon Josefinalle, jota alkoi yhtäkkiä hermostuttaa. Mitä hän saattoi vastata? Mikä oli normaali, odotettu vastaus 21-vuotiaalta, joka teki osa-aikaisesti hanttihommia työkseen ja omisti hevosen ja ratsasti toista? Totuus oli, ettei Josefina oikeastaan maksanut edes Grannin kuluja itse ja Pikin pitämisestä maksettiin hänelle. Palkkatuloihin teki lovea vain osuus Rasmuksen asunnon vuokrasta ja arkipäiväiset menot, ja sitten oli sekin seikka ettei hän alunperinkään ollut vain palkkansa varassa. Kartanon lellipennun rooli painoi hartiat kasaan ja usutti varovaiselle linjalle vastauksessa.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” Josefina kuuli itsensä selittelevän hätäännyksensä lomasta, ja sitten hän koki tarpeelliseksi huomauttaa: ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Välissä Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Ja sitten Rasmus kohotti ääntään niin että Josefina miltei hätkähti.
“Tietenkin me maksetaan puoliksi. En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla”, hänen poikaystävänsä ilmoitti ykskantaan, mistä Josefina arveli tehneensä virheen. Tarkoitus oli ollut hyvä, mutta johonkin arkaan kohtaan tässä oli sohaistu: ylpeyteenkö? Ihan syyttä!

”Enhän mä niin sanonutkaan”, hän korjasi nopeasti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mikä oli hirveän vaikeaa kun pelkäsi toisen suuttuneen. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni. Ei hän yrittänyt ryhtyä pankiksi Rasmukselle. Jos poikaystävä vain olisi suostunut kuuntelemaan hänen kantansa ja uskomaan, että hän toivoi vain heidän molempien parasta eikä yrittänyt millään tavalla loukata, Josefina toivoi. Toivomus jalostui pian viestin välittämisen vaikeudesta johtuvaksi turhautumiseksi, kun keskustelu eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi niin jyrkästi, että Josefina tunsi vastustamatonta halua puolustaa kantaansa heti paikalla, mutta poikaystävä myös jatkoi niin nopeasti ettei hän ehtinyt jäsennellä vastalausettaan. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, sillä Rasmus oli hänen mielestään ärsyttävän järkähtämätön ja ylpeä. Eikö se tajunnut, että tässä oli kyse yhteisen elämän jakamisesta? Yhteisestä elämästä ja siitä, millaista se olisi. Josefina tahtoi sen olevan heille molemmille mahdollisimman hyvää ilman, että se koitui kohtuuttoman kalliiksi kummallekaan, ja mitä sitten jos hänellä oli mahdollisuus kustantaa hieman enemmän?

Mutta ei Josefinasta ollut vänkäämään vastaan tällaisessa asiassa. Kulmiaan kurtistaen tyttö huokaisi syvään ja antoi turhautuneena periksi.

”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?” hän tiukkasi, sillä ajatus herttaisesta vanhasta rouvasta odottelemassa puhelua särki sydäntä. Voi jospa hän olisi hennonnut hoitaa asian itse! Mutta sitten he vain päätyisivät asumaan syrjäisessä paritalon puolikkaassa vastoin tahtoaan.

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen poikaystävänsä perässä, mikä oli vähän nöyryyttävää. Mitä iloa oli pitkistä jaloista, jos Rasmuksen olisi silti ollut ihan helppo karistaa hänet kannoiltaan? Vielä ärsyttävämpää oli, ettei Rasmus pitänyt tätäkään lupausta heti. Kuten tiskeistä, kuten pedin petaamisesta, kuten kaikista sellaisista pienistä asioista tästäkin piti muistuttaa, vaikka Rasmus oli luvannut.

”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, Josefina antoi Rasmuksen kuulla mielipiteensä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

Josefina oli vähällä pysähtyä niille sijoilleen. Eikö Rasmus lainkaan muistanut, kuinka alakuloisissa tunnelmissa hän oli näytöltä tullut? Ja jos muisti, ajatteliko se, että Josefina vain oppisi viihtymään paikassa, joka oli ensivierailulta jättänyt jälkeensä niin surkean mielialan? (Vaikka oli siinä Märtallakin osansa, mutta Josefinan mielessä tunnetilat sotkeutuivat yhdeksi mylläkäksi ja kiinnittyivät Eeditin vuokralle tarjoamaan paritalonpuolikkaaseen, johon tutustuminen oli ollut hänen päivänsä ensisijainen agenda.)

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.”

Siinä oli kuitenkin jo ollut hyvin paljon sisua hyvin sisuttomalle Josefinalle, jonka mieltä kalvoivat monenlaiset huolet. Pienen, epäröivän tauon jälkeen tyttö vielä jatkoikin surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen:
”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen. Kuinka monesti ajatus olikaan käynyt hänen mielessään kuluneiden puolentoista vuoden aikana. Koko seurustelun ajan Josefina oli pelännyt paljastuvansa Rasmuksen silmissä uusavuttomaksi hemmotelluksi tytönheitukaksi, jollainen hän usein pelkäsi olevansa. Tässä se nyt sitten varmasti kuultaisiin.

Sivusilmällä Josefina näki Rasmuksen vilkaisevan häntä samalla kun poikaystävä vastasi:
“Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Josefina katsahti vähän yllättyneenä poikaystäväänsä, joka oli vaiennut hetkeksi. Jotakin hirvittävän lohdullista niissä sanoissa oli. Rasmus oli valmis näkemään vaivaa sen eteen, että he tulevaisuudessa viihtyisivät yhteisessä kodissaan, olisi se sitten missä tahansa. Hartioihin kivunnut kireys hellitti vähä vähältä. Josefina katseli rakastettuaan luottavaisin silmin: Rasmushan pystyisi tietysti mihin tahansa, vaikka sitten tapetoimaan seiniä ja hiomaan lattioita ja kiinnittelemään lattialistoja, ja olisi kaiken lisäksi valmis tekemään sen kaiken, jotta hän viihtyisi paremmin siellä missä he nyt sitten ikinä tulevaisuudessa asuisivatkaan. Aika ihana ajatus.

“Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla”, Rasmus jatkoi vielä.

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän olkiaan karistaakseen lopunkin kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi jo hivenen leppyneenä avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka ja leppyi lisää.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Niine hyvineen, pudotettuaan jo toistamiseen samaan keskusteluun perhehaaveet ja Märta Merenheimon, Josefina jatkoi päiväänsä jälleen hieman varmempana siitä, että jokin sopiva koti kyllä vielä tulisi vastaan.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 31.01.20 20:49


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.02.20 21:17

22
3. helmikuuta 2020

Gaaa-ahh. Gruauuhhh. Voiiii perse. Laskuvirhe. Laskuvirhe! Miten voin tehdä laskuvirheen??? ITKU.

Se ei ole kaukana. Valahdan lojumaan vasten pienen pientä ruokapöytää, josta olen jo päättänyt hankkiutua eroon heti kun me muutamme Rasmuksen kanssa siihen typerään, inhottavaan, pimeään kotiin, jonka ainoa hyvä puoli on se, että siellä on tilaa kunnon huonekaluille. Niin, siis tietysti sen lisäksi, että koti on yhteinen, mutta niin on tämä lääväkin.

Opiskelujen sujumattomuus turhauttaa niin, että alan ajatella pahaa kaikesta. Tirautan pari epätoivon kyyneltä ja sitten jokin järki palaa minuun ja ymmärrän, että on paras pitää tauko. Ryömin huolella petaamaani sänkyyn ja vedän torkkupeiton ylleni. Suljen silmäni ja tunnen oloni ärtyneemmäksi kuin juuri koskaan.

Ja juuri silloin saapuu Rasmus, joka on miedosti hevosen- ja hienhajuinen ja lennähtää jostakin syystä suoraan sänkyyn saatuaan ulkovaatteensa riisuttua eteiseen.

”Hei mytty”, se sanoo ujuttautuessaan kanssani torkkupeiton alle.

Mä urahdan ja kiskaisen torkkupeiton itselleni. Vaistomaisesti käperryn vähän kerälle, ja sitten vielä enemmän, kun Rasmus vinkkiä ymmärtämättä silittelee mua ja tunkee kasvonsa lähelle mun poskea. Se pussaa mua ja sitten mä piiloudun täydellisesti vilttisuojukseni alle.

”Mitä sä haluat tehdä tänään?” Rasmuksen ääni rikkoo mun pimeää rauhaani.
”Mitä?”
”Varmaan me tehdään jotakin yhdessä tänään”, mun poikaystävä sanoo jostakin käsittämättömästä syystä ja mä rusennan silmäni taas tiiviimmin kiinni peittopiilossani – mitä, miksi se on noin sinnikäs?
”En mä ehdi”, puoliksi tuhahdan ja puoliksi parahdan.
”Miten niin et ehdi?” Rasmus kysyy ja kuulostaa niin aidosti hämmästyneeltä, että mä kuoriudun vähän vastahakoisesti esiin pehmeän torkkupeiton alta ja tarkennan katseeni poikaystäväni pöllämystyneisiin kasvoihin.
”No sori nyt vaan kun mun pitää opiskella”, sanon myrtyneenä. ”Pitää ottaa kaikki aika käyttöön nyt kun ei vielä tarvitse murehtia pakkaamisesta ja muuttamisesta ja sitten miettiä missä saatanan laatikossa mun kirjat on.”

Rasmus ei enää silittele mua. Oikeastaan se vaikuttaa vähän halvaantuneelta. Mä ehdin ärsyyntyä siitä nopeasta närkästymisen ilmeestä jonka kerkeän tunnistaa ennen kuin mun seurustelukumppanini alkaakin yhtäkkiä näyttää lähinnä… huolestuneelta?

”Stressaatkohan sä nyt siitä opiskelupaikasta vähän liikaa”, se sanoo ihan tosi varovasti.
”Mitä? Ei kun mä stressaan just sopivasti kun otta huomioon miten surkea mä viimeksi olin! Tajuatko, mun on pakko osata edes jotakin tämä vuonna ja mieluiten päästä vaikka sisään. Mun ylioppilasarvosanat ei varmaan riitä mihinkään, ja viimeksi mä menin ihan lukkoon siinä pääsykokeessa ja nyt mä en voi mennä lukkoon.”

Jossakin siinä epätoivon vimmastuttaman palopuheen keskellä mä olen alkanut taas ihan vähän itkeä. Rasmus näyttää pelästyneeltä ja se saa mut häpeämään omaa surkeuttani. Miten mä en hallitse elämääni ja itseäni tämän enempää?

”Josefina, ihan varmasti sä osaat jotakin, paljonkin! Ja sun arvosanathan on ihan hyviä, ja miksi – miksi sä oikeastaan edes haluat sinne noin paljon?” Rasmus tiedustelee ja menee taas varovaisen näköiseksi. ”Tai kun… sunhan ei olisi mikään pakko lukea lääkäriksi. Sä voisit vaikka vaan ratsastaa.”

Mä alan itkeä ihan valtoimenaan, mutta päästämättä pihaustakaan. Koska mä olen niin turhautunut siitä, etten mä osaa mitään. Koska Rasmus ei tajua, miksi se on niin tärkeää. Koska mä pelkään yli kaiken, ettei musta koskaan tule mitään muuta kuin mitä mun vanhemmat ovat musta tehneet.

”Mun on p-pakko saavuttaa vihdoin jotakin ihan itse!” mä puuskahdan ja tutisen vähäsen, ja silloin Rasmus vetää mut syleilyynsä ja rutistaa mua ihan tosi tiukasti.

Sun saavutus se silti on, vaikka ootkin saanut apua.

”Jos – jos mä en nyt pääse edes lähelle”, mä sanon ja niiskuttelen välissä. ”Niin sitten mä varmaan vaan ratsastelen loppuikäni. Sitten mä en kyllä jaksa enää yrittää näin kovasti.”
”Niin…?” Rasmus äännähtää neuvottoman oloisena.
”Mutta nyt mun on ihan pakko yrittää täysillä koska muuten mä jään loppuelämäkseni miettimään, voisinko mä ikinä olla mitään muuta kuin heppa-Jusu.”

Onneksi Rasmus ei intä, että mähän olen täydellinen sellaisena heppa-Jusuna. Silloin mä saisin hepulin ja kuolisin omaan epävarmuuteeni. Kelpaisinko mä ikinä Rasmukselle muuna kuin ratsastaja-Josefinana? Saako mulla olla muita unelmia? Mulla on pakko olla tai tukahdun.

”Mä vain ajattelin, kun tänään on sun synttäritkin.”

Kuuntelen Rasmusta ahdistuksen vallassa.

Häkellyn.

”Mulla?”
”... sulla.”
”Mä unohdin.”
”Unohdit oman syntymäpäiväsi?”
”Sä muistit.”
”Tietty muistin. Eikö sun äiti tai isä ole soittanut sulle tai mitään?”
”Joo mutta mä en vastannut. Mä opiskelin.”
”Opiskelit niin että unohdit… äh, ei sen väliä. Mitä sä tahdot tehdä?”

Katselen Rasmusta hämmentyneenä tästä käänteestä. Se on muistanut mun syntymäpäivän ihan itse ja tahtoo juhlistaa sitä jotenkin. Tässä mä olen, naama varmasti itkuisena ja voi miten rumasti mä olen Rasmusta kohdellut! Alkaisi taas itkettää, ellen pakottaisi itseäni keskittymään muuhun.

”No oikeastaan mä haluaisin käydä siellä Seppeleessä ratsastustunnilla”, paljastan suuren haaveeni.
”Ratsastustunnilla?” Rasmus pärskähtää.
”Ei tänään mutta joskus! Kun  Salma osti sinne Ismon, vaikka Piritta sanoo että sitä kutsutaan nyt  Kariksi, ja voitaisiin käydä moikkaamassa sitä. Ja siis kun mä en ole koskaan käynyt ratsastuskoululla. Tunnilla. Kisoissa joskus. Niin se on vähän ollut musta harmillista, koska tuntuu että kyllä pitäisi joskus saada käydä ratsastuskoululla ja jotenkin, en mä tiedä, kokea se.”
Rasmus kuuntelee mua suupielet nykien.
“Se on sitten sovittu. Mennään joskus ratsastustunnille”, se päättää. “Mutta entä tänään? Etkö sä tosissaan ehdi pitämään vähän taukoa?”

Mä kiikun kahden vaiheilla. Nyt varmasti pitäisi olla tunnollinen ja toimelias eikä antaa sellaisten pikkujuttujen kuin 22. syntymäpäivä vaikuttaa lukuaikatauluun. Kuinka mä mukaan koskaan saavuttaisin mitään ellen kasvattaisi vähän lujempaa selkärankaa? Mutta Rasmus katselee mua niin kauniisti ja silittelee taas mun käsivartta niin mukavasti ja näyttää todella toivovan, että mä vietän sen kanssa aikaa.

“Mä teen ton kappaleen harjoitustehtävät loppuun”, teen päätökseni. “Ja sitten me keksitään jotakin.”

Puoliksi härnätäkseni ja puoliksi toiveikkaana jatkan vielä:
“Ehkä sä voisit sillä välin tiskata ja laittaa pari tuikkua palamaan.”
“Joo”, Rasmus sanoo vaan muitta mutkitta. “Mutta ensin mä käyn suihkussa.”
“Käy. Mutta ennen kuin menet: voitko uskoa, että Penna heitti mut tänään pihalle Auburnista.”
“Voin, vaikken ymmärrä miksi.”
“Mä katselin varsoja liian pitkään.”
“No mitä hittoa.”
“Niin.”
"Kaikkeen silläkin on aikaa. Ja motivaatiota."
"... niin."

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1011

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 4 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa