Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sivu 4 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4

Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 11.10.19 16:43

Valoa kohti
11. lokakuuta 2019

Perjantaina me haettiin mun loput tavarat. Niitä ei ollut kauhean paljon, olinhan mäkin asunut ensin minimaalisessa yksiössä ja sitten kimppakämpän yhdessä huoneessa, jonne mun vähäiset huonekalut sovitusti jäivät uuden asukkaan riesaksi/riemuksi. Haettavana ei siis ollut juurikaan muuta kuin pari huonekasvia ja pussukallinen mun ulkoilutakkeja ja sen sellaista, mitä Aliisa ei ollut osannut mun tavaroita Robertin tieltä siivotessaan laatikoihin sulloa. Silti hakureissu venähti yli tunnin mittaiseksi, sillä Aliisa ja mä puhuttiin asiat halki ja itkettiin puhdistavaa itkua ja Rasmus koki olonsa kiusaantuneeksi. Se oli aikaavievää puuhaa meille kaikille.

”Mä en halua huonoa ystävyyseroa”, niiskutti Aliisa, ja mä katsoin sitä suurin vettynein silmin ja henkäisin kauhuissani.
”Mutta eihän me ystävyydestä erota! Yhdessäasumisesta vain”, mä korjasin järkyttyneenä pelkästä ajatuksestakin, ettei Aliisa enää olisi mun ystävä.

Se oli heittänyt mut pois kodistani väärinkäsityksen vuoksi, mutta sellaiset asiat mä, Josefina Rosengård, annoin muille anteeksi. Mitäpä muutamasta rintakehää ja vatsanpohjaa kasaan rutistavasta kodittomasta kauhunhetkestä, kun vaakakupissa painoivat kaikki Aliisan monet hyvät puolet ja hänen kanssaan koetut hyvät muistot?

(Mä olisin ollut juuri sellainen ihminen, joka ei ikipäivänä pyristelisi eroon myrkyllisistä parisuhteista, jos siis sellaiseen joutumisesta olisi ollut akuuttia vaaraa. Onneksi ei ollut. Onneksi oli Rasmus ja onneksi se oli kuivakan kuorensa alla sellainen lempeäsieluinen nallekarhu kuin oli.)

”Voi ihanaa, mä niin toivoinkin että sä sanoisit noin”, Aliisa suorastaan ulvahti ja kapsahti varoittamatta halaamaan mua. Mä tunsin sen kyyneleisen posken kaulaani vasten. Ehkä siinä oli vähän räkääkin, mutta oli parempi ajatella vain kyyneleitä.

Silloin Rasmus rykäisi ja kysyi, lähtisikö se jo viemään tavaroita autolle. Me nyökkäiltiin Aliisan kanssa vain ja annettiin Rasmus Alsilan liueta tilanteesta tekemästä ja kokemasta sitä vaivaannuttavaksi. Meillä tytöillä oli tärkeä, olennaisesti itkua sisältävä erkaantumishali meneillään, ja sen taustamusiikiksi ei kaivattu painonvaihtelukahinaa ja tukahdutettuja tuhinoita, joita Rasmus olisi kuitenkin yrittänyt olla pitämättä ja pitänyt vähän silti.

Rasmus meni menojaan, ja me halattiin Aliisan kanssa varmaan muutama minuutti vielä sen jälkeenkin.

Silloin eteiseen tupsahti Robert Harrington, uusi minä Aliisan elämässä, ja se pysähtyi niille sijoilleen pälyilemään meitä levottomin silmin. Lakkasimme halaamasta toisiamme, pyyhimme kyyneleitä kuin yhdestä sopimuksesta ja naurahdimme alakuloisesti.

”No, nähdään”, sanoin vaisusti.
”Joo, nähdään.”
”Ja saat sä soitellakin”, lisäsin.
”Tokkopa sä ehdit mulle vastailla kun ihastelet kaiket päivät avokkisi ihanuutta.”
”Avokin?" En tiennyt, mikä se sellainen oli. Slangisana tietynlaiselle asunnolle?
”Rasmus varmaan jo odottaa kuumeisesti rakastajatartaan saapuvaksi. Ala painella siitä”, Aliisa kehoitti reipasta teeskennellen, vaikka oli vasta hetki sitten ulvonut mun olkaa vasten kuinka tämä oli aikakauden loppu – niin kuin Rachelin ja Monican yhteiselon päätös Frendeissä tai Lilyn ja Marshalin muutto omaan kotiin Tedin kanssa vietettyjen vuosien jälkeen.

Tuntui omituiselta lähteä Pitkikseltä sillä tavalla virallisesti viimeistä kertaa. Nyökkäsin välttelevän tervehdyksen tai hyvästit Robert Harringtonille, joka oli saanut kengät jalastaan ja takin yltään, ja se nitkautti yhtä omituisesti omaa niskaansa. Mä en kuitenkaan jäänyt analysoimaan Robertin niskalihasten jähmeyttä, sillä välttelin nolona sen katsetta siinä pelossa, että se huomaisi miten mun ripsarit olivat varmasti levinneet. Astuin rappukäytävän puolueettomaan ilmatilaan ja jätin asunnon ja sen nykyiset asukkaat taakseni.

Pitkän miehen kuja seiska oli siihen mennessä ollut mun suosikkiasuntoni Kallassa.

Kun mä istahdin mun autoon, apukuskin paikalle jo odottamaan asettunut Rasmus puristi puolilohduttavasti ja puolikömpelösti mun kättä. Mä hymyilin sille eikä mun olo ollut enää kuin hitusen haikea. En tuntenut oloani petturiksi vilkaistessani vielä vanhaa kotitaloani ja ajatellessani, että sen suosikkikodin status kyllä vielä väistämättä hiipuisi. Hyvät muistot eivät katoisi, mutta musta tuntui, että niiden päälle kasattaisin vielä uusia ja kirkkaampia.

Kirkkaudesta puheenollen: kotona mä purin tavarani järjestelmällisesti ja jätin näennäisen epäjärjestelmällisesti tunnelmavalosarjani sängylle (jonka olin säntillisesti pedannut).

Rasmus se sitten osasi hämmästyttää. Ihmetystä herättävän nopeasti se otti näköyhteyden päiväpeitteellä (joka oli minun; lakanatkin olivat, sillä mun lakanat sattuivat olemaan esteettisesti miellyttävämpiä sekä materiaaliltaan pehmeämpiä) lojuviin valoihin. Sitten se söi vilkuillen välillä mietteliäänä valoja ja joskus harvakseltaan, kun se luuli etten mä huomannut, mua. Siitä näki, kuinka asiat yhdistyivät sen päässä kokonaisuudeksi — ei se sentään mikään turha hattuteline ollut.

”Haluaisitko sä että laitetaan jo sun jouluvalot jonnekin esille?” Rasmus kysyi melkein muina miehinä multa, kun se siivosi pöytää ja mä tiskasin astioita.

Mä naurahdin.

”Ei ne ole jouluvalot”, mä sanoin ja mietin, oliko mahdollista, ettei Rasmus oikeasti ollut mun luona vieraillessaan huomannut, että mulla oli ne ympäri vuoden esillä. ”Ne on tunnelmavalot.”
”Aivan”, Rasmus mölähti kiltisti niin kuin se olisi täysin järkeenkäypää, piti pienen tauon ja ojensi samalla rätin mulle.

Kun mä asettelin rättiä, jolla mun poikaystävä oli juuri pyyhkinyt pöydän, kuivumaan ja tunsin oloni maailman kotoisimmaksi, se nimenomainen poikaystävä vielä varmisti:
”Niin että — laitetaanko me ne tunnelmavalot sitten?”

Mulle tuli ujo olo siitä mielihyvästä. Rasmus ihan todella halusi, että sen koti oli munkin koti, mä ajattelin silloin. Tuskin se sentään oikeasti piti valoista niin paljon, että oli ottanut mut asuinkumppanikseen siinä toivossa, että olisin tuonut valot mukanani. Valot olivat mua varten, ja Rasmus antoi niille tilaa samoin kuin mullekin.

”Laitetaan”, mä hymähdin melkein arasti hymyillen. ”Miten ne susta sopisi?”
”Sä tiedät paremmin”, Rasmus kiirehti sanomaan ja kohotti kätensä. ”Mä en oikein osaa tommosia juttuja.”
”Mutta sano jos ne on jotenkin häiritsevästi.”
”Sanon.”
”Sun olisi kuulunut sanoa, etteivät ne voi olla häiritsevästi, koska mulla on niin hyvä maku”, opastin kuivatessani käsiä tiskaamisen jäljiltä. Rasmus nauraa tyrskähti vähän epäuskoisena.
”No, mä en ole hyvä noissakaan asioissa”, se sanoi sitten aika huolettomasti ja tarttui mua vyötäisiltä suudelman ajaksi (siinä puuhassa se sitten taas oli musta aika hyvä).

Kotvasen kuluttua mä vapauduin asettelemaan tunnelmavalosarjaani meidän asuntoon. Sillä välin Rasmus etsi meille katsottavaa elokuvaa. Välillä se ehdotti jotain, ja mä annoin puolivillaisen mielipiteen. Me molemmat tiedettiin ettei elokuvilla ollut mulle merkitystä; mä joko nukahtaisin tai tarttuisin kirjaan jossakin vaiheessa. Samalla tavalla mäkin tiesin vastavuoroisesti sisustusmielipiteitä kysyessäni, ettei Rasmukselle ollut kamalasti väliä miten valosarjani sijoittelin, mutta tuntui hyvältä kysyä.

”Näyttää kivalta”, tuumasi Rasmus, kun olin hetken kuluttua tyytyväinen kätteni jälkeen.

Mun ihana uusi kämppikseni nousi, venytteli ja asteli mun luokse. Mä kiedoin vuorostani käteni sen ympärille. Olisin halunnut sanoa, että se itse näytti kivalta, mutta en kehdannut. Toisaalta: aina sanoja ei kaivattu. Oli kaikenlaisia korulauseita mukavampaa loikoilla yhdessä sängyllä ja silitellä toisiamme tunnelmavalaistuksesta iloiten, ja sitten vähän myöhemmin käpertyä kainalokkain katselemaan elokuvaa ja kemian oppikirjaa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 17.10.19 6:37

A niin kuin
17. lokakuuta 2019

Hupsu onni. Siinä ei ole mitään järkeä: onnellisuudentunteessa, joka ujuttautuu hitaasti ja suloisesti tietoisuuteen, kun uni alkaa vaihtua valveeksi. Se on niin suurta ja lämmintä ja rauhoittavaa. Hengitän sisään ja ulos, kietoudun siihen oloon. Sitten kierähdän hitaasti toiselle kyljelleni ja kohtaan viereisen sängynpuoliskon.

Tyhjä.

Mutta se ei haittaa.

Nousen vailla kiirettä, hitaasti ja venytellen, haluttomana jättämään lakanoiden lämpöä ja halukkaana aloittamaan uuden päivän. Pehmeä ristiriita; sopiva ja suloinen.

Aamuisia kliseitä:

Paljaat varpaat ja
Lattia on viileä
Maitokahvia

Tunne on siinä taas ja voimistuu. Seisahdun keskelle keittiön tyhjää tilaa, joka ei ole lainkaan liian suuri eikä liian ahdas vaan juuri täsmälleen sopiva onnelliselle seisoskelulle. Nuohoamiselle. Hengailulle. Turhanpäiväiselle mutta ihanalle oleilulle.

Katselen miestä. Se lukee, uutisia ehkä tai lämpimikseen hevosmarkkinoita. Se on minun poikaystäväni. Sen käsi hapuilee hajamielisenä kahvikupinkorvaa, ja se huomaa vasta kupinreunan huulille kohottaessaan, että muki on tyhjä. Se on hirveän suloinen, sillä on pehmeät silmät ja terävä luusto, sen tukka on pörröinen ja sileä yhtä aikaa ja minä haluan kauheasti kertoa sille, miltä Tunne tuntuu, mutta en osaa. Täytän sen sijaan hänenkin kahvikuppinsa ja tiedän: vähän vähemmän maitoa kuin omaani.

Se istuu pöydän ääressä. Se asuu täällä. Minäkin asun täällä ja minäkin istun pöydän ääreen.

Viereen, ei vastapäätä.

Lähelle, ei kauas.

Saman pöydän ääreen, ei enää toisen.

Hyrisen hyvää tuulta. Tunne on sitä, kun ollaan yhteisessä kodissa ja kuherrellaan varhain aamulla kahvinjuonnin lomassa eikä tahdota koskaan lopettaa. Tunne on huumaavan ihanaa lämpöä ja turvaa.

Katoaako se?

Ehkä, jos siitä pitää oikealla tavalla kiinni, jos sitä vaalii sopivasti muttei holhoa hengiltä, tai jos se on meille oikeudeksi annettu, ehkä Tunne ei sitten jätä meitä koskaan ja ehkä se viipyy aina meidän pöydässä, sängyssä, nurkissa, seinissä, lattialla, ympärillä, meillä —

minä toivon.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 30.11.19 18:31

Piipahdus
27.11.-2.12.2019
#seikkailusaksassa #jusmus

Yksin 27.11.
Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.
Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.
Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

Fling 30.11.
Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Zilveradoeste
Josefina pomon tiukassa treenissä Pikin varsan isällä, Zilveradolla.

Linus 30.11.
Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.
Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

Manchild 1.12.
"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.
Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.
Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.
Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 25.12.19 16:19

Joulukattaus
#rosengårdit #jusmus

23. joulukuuta

Suhteen parhaat asiat ovat lopulta aika pieniä. Ennen reissuun lähtöä me halaillaan varastoon ja juodaan aamukahvit hitaammin kuin tavallisesti. Rasmus mainitsee, että säätiedotuksessa varoitettiin huonosta ajokelistä. Se tulee saattamaan mut autolle ja pyytää sitten, että laitan viestiä kun olen perillä ja varmistaa että muistin pakata hänen lahjan. Perillä isä kysyy ensiksi miten ajomatka meni ja kehottaa heti seuraavaksi lähettämään Rasmukselle terveisiä ja ojentaa minulle pienet paketit vietäväksi hänelle ja hänen vanhemmilleen. Isä pitää Rasmuksesta.

Kun mä otan puhelimen esiin laittaakseni Rasmukselle lupaamani viestin, siellä odottaa häneltä:
”Sano vanhemmillesi hyvää joulua multa.”

Mun tulee sitä välittömästi valtava ikävä. Onkohan silläkin mua?

24. joulukuuta

Kartanolla on hulinaa. Siitä pitää huolen nuorin sukupolvi: Iris ja Felix ja heidän pikkuserkkunsa. Minusta on mukavaa, että meitä on niin paljon paikalla. On Vilhelmina perheineen, on Ulrika-täti ja Oskar-setä ja Oskarin mukana tämän vaimo ja lapset ja lapsenlapset. Mummokin on tullut kylään, vaikka vältteleekin nykyään usein reissaamista huonoon kuntoon vedoten.

Äidistä näkee, kuinka tärkeää on, että hänen oma äitinsä viettää joulun meidän kanssamme.

Ja sitten saapuu Alexander, joka on lennähtänyt pariksi päiväksi Suomeen.

”Pitää palata pian”, veli sanoo. ”Työt eivät odota. Eikä Elise.”

Se on kumma ja yllättävä uutinen. Alexanderilla on tyttöystävä. Vilhelmina alkaa välittömästi udella kaiken hienotunteisuuden unohtaen.

*

”Minusta Alexander ei vaikuta kovin rakastuneelta”, sanoo Vilhelmina mulle myöhemmin luottamukselliseen sävyyn.
”Niinkö”, mä sanon varovaisemmin. Utelu ei ole minusta sopivaa käytöstä, eikä toisten parisuhteisen arvostelu.
”Mm. Vaikka eihän se yleensäkään avoimesti osoita kiintymystään. Silti: joku myyjätyttönen. Olisin olettanut Alexanderin kaipaavan jotakin kunnianhimoisempaa.”

Välillä Vilhelmina on sellainen: vikkelä tuomitsemaan. Mun seurassani se ilmentää sitä estottomasti, vaikka muulloin onkin kovin korrekti. Mun tekisi mieli sanoa sille, että niinhän mäkin olen vain tallisiivooja, niin kartanoon syntynyt kuin olenkin. Ja mitä on Alexanderkaan? Ylioppilas, jolla on huikentelevainen harrastus.

Mitähän Vilhelmina miettii Rasmuksesta, mä ajattelen vähän surkeana, vaikka mun ei pitäisi välittää siitä vähääkään.

*

Joulupöytä on niin runsas, että musta tuntuu ironiselta kun mä oivallan, miten tiiviisti kohtuus kummittelee silti ruokailutilanteessa. Vilhelmina mun vieressäni syö kuin lintu: se ottaa pieniä maistiaisannoksia ja syö niitä hitaasti, sillä lapset vaativat sen huomiota ja se syventyy mielellään myös keskusteluihin aikuisten kanssa. Äiti pöydän toisella puolella vilkuilee meidän lautasia. Ylensyönti on syntiä, ja pöydät notkuvat silti.

Siitä mä olen iloinen, että Ulrika-täti on istahtanut mun toiselle puolelleni. Boheemi Ulrika on rentouden tuulahdus, ja meillä on puhuttavaa Pikistä. Alexander kyselee sen suvusta ja tulevasta varsasta.

”Zilverado. Väriori?” se tuhahtaa pilkallisesti. ”Aikookos Ulrika tehdä hyvät rahat ymmärtämättömien väriharrastajien kustannuksella?”

25. joulukuuta

Joulumaastoon mä saan kasvattimme Coralin. Alexander ottaa oman Naskinsa, jonka se aikoo ehkä ensi kesänä kuljettaa Ruotsiin jatkaakseen Henrikin ja uuden ratsuttajan, Hildan, aloittamaa koulutustyötä. Muistan Alexanderin eilisiltaiset puheet Pikille valitusta väriorista ja tuhahdan. Veljen oma hevonen on kirjava.

Coral on kiva hevonen. Sillä on vähän tyttömäinen nimi, mutta rakenteeltaan se on komea, voimakkaan näköinen jalostusori. Muistan, että sillä on emänsä tyylinen hyppy: molemmat kimot ponkaisevat ilmaan kuin vahvojen vietereiden heittäminä.

Henrik on ostanut isältä itselleen tamman, ranskalaisen Marbren, ja ratsastaa sillä ylpeän näköisenä. Äiti ratsastaa Dustylla, isä Karrolla. Isän ponihullutus on saanut Vilhelminankin innostumaan. Se kipuaa Prins-ponin satulaan.

*

Jossakin vaiheessa joulupäivää mä karkaan suuresta sukujoulusta hetkeksi omaan rauhaan soittamaan puheluita niille tärkeille ihmisille, jotka eivät ole paikalla. Yleensä se on tarkoittanut lähinnä Hannaa, ja sille mä soitan nytkin ja me sovitaan näkevämme vielä ennen kuin me kumpikin lähdetään vanhempiemme luota takaisin omille kotipaikkakunnillemme.

Sitten mä soitan Aliisalle, ja seuraavaksi Heidille. Sofialle joululahjaksi hankittua multisensorista kirjaa mä vähän nolostelen.
”Se oli niin soma, mutta onhan vielä vähän aikaista ehkä sille. Mutta ehkä te voitte silitellä niitä pintoja ja katsella värejä, ehkä siitä on iloa –”
”Jusu, se on ihana. Ja minun lahja myös.”

Mun on uskottava.

Puhelukierros päättyy itseoikeutetusti Rasmukseen.

26. joulukuuta

”Jäisit vielä. Vuodenvaihteeksi sitten menisit kotiin.”

Ein sanomisen vaikeus. Nieleskelen vähän ja karaisen itseäni. Isä tietää jo, että kieltäydyn, ja jos hän olisi enemmän äidin kaltainen, hän painostaisi ja manipuloisi.

Mutta isä hyväksyy vastauksen ja halaa läksiäisiksi. Helpotusta tuntien ajan pois kartanon pihasta, ja jossakin lumettoman Tammisaaren keskustaa sivutessani helpotus vaihtuu sydäntä särkevään ikävään.

Ei voi tehdä ihmiselle hyvää olla niin umpiuppeluksiin saakka rakastunut. Piru! Minussa on suurempia tunteita kuin minuun mahtuu! Hätäännys ja kauhistus!

On paras rauhoittua. En sentään tahdo ikävissäni ajaa varomattomasti ja saada sakkoja tai aiheuttaa tapaturmaa.

Kotipihassa ikävä yltyy tujuimmilleen ja unohdan tyyneyden. Juoksen raput kotiovelle.

*

Tunnekuohu tasaantuu vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun mä olen astunut kotiovesta sisään. Jo se tuntuu huimalta: laittaa avain yhteisen kodin lukkoon, kääntää sitä ja astua sisään ovenraosta. Rasmus ei tule vastaan heti, mistä mä arvaan sen piilottelevan jotakin sotkuja.

Sitten kun se tulee, mä olen jo riisunut ulkovaatteeni ja hyppään suoraan poikaystäväni syliin ja halaan minkä pystyn. Rasmus rutistaa takaisin.

”Hirveä hirveä ikävä. Oliko sulla yhtään?”
”Arvaa.”
”Tuoksunko hyvältä? Sun suihkusaippuaa ja kuorinta-ainetta käytin.”

Rasmus nuuhkuttaa mun kaulaa ja suukottaakin. Mä hymyilen ja huokaisen syvään.

”Ihana olla kotona.”
”Mustakin.”
”Tehdäänkö nachovuokaa?”
Rasmus naurahtaa puheenaiheenvaihdoksen yllättämänä.
”Mulla on nälkä”, puolustaudun.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.01.20 18:39

Vaikuttavaa
1. tammikuuta 2020. Zenin Gaala solahtaa pieneen kallalaisyksiöön.

Hyvä aamu.

Aika tavallinen, vaikkakin vuoden ensimmäinen. Ei suuria mullistuksia eikä mitään kovin paljon tavallisesta poikkeavaa, paitsi ettei meillä kummallakaan ole kiire minnekään (eli tallille; meillä on yleensä aina kiire tallille).

Heidi on laittanut viestiä, että onnea Jusu!! ja minä en tiedä mistä minua onnitellaan, vaikka viestin kylkiäisenä on video. Video latautuu hitaasti, enkä juuri sillä hetkellä jaksa odottaa sitä. Ehkä tänä päivänä koko maailma latautuu hitaasti, yrittää päivittää itseään vuoteen 2020, hassuun numerosarjaan, uuteen vuosikymmeneen.

Sähköpostiapin hattuna on pieni punainen pallero merkkinä saapuneesta viestistä.

Onneksi olkoon!

Räpsyttelen silmiäni, ihmettelen ja luen rivejä.

Naurahdan enkä aivan usko.

"Hmm", äännähdän levottomana.
"Mitä?" Rasmus kysyy uteliaana ja uneliaana, en tiedä kumpaa enemmän.
"Mä olen Vuoden Somevaikuttaja."
"Vuoden... ohoo. Hienoa!"
"Niin kai mutta, mitä, miten? Ei, kyllä mun pitää varmaan viedä Sokille pullo samppanjaa, kai tämä on sen Sokka Lux -diilin ansiota. Pitää ehkä sullekin kun oot ottanut paljon niitä kuvia! Ja Kajakin otti kesällä."
"Sun saavutus se silti on, vaikka ootkin saanut apua", Rasmus sanoo opastavasti, ja siinä on varmasti puolivahingossa sellainen syvällinen elämänviisaus, että mä palaan kyllä miettimään asiaa myöhemmin vielä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

"Niin kai", mä sanon pienen mietteliään hiljaisuuden jälkeen taas ja alan tuntea asiasta hiljaista mielihyvää, vaikka ensimmäinen reaktio olikin omituinen paniikin, häpeän, ansaistsemattomuuden ja epäuskon sekoitus. Kaipa sen purkin kylkeen sopisi Huijarisyndrooma, ja mun tunnehyllykössäni se on kai aika tyrkyllä. Olisiko aika sysätä se taaemmas?

Mutta purkki on aika painava. Siinä se huojuu hyllynreunalla, kun palaan WhatsAppiin vastaamaan Heidille hämmentyneet kiitokseni sekä onnitteluista että videosta, joka osoittautuu klipiksi voittajan julkistamisesta. En pysty katsomaan videota loppuun vielä ihan hetkeen; ehkä parin viikon päästä sitten.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.01.20 19:21

#throwbacktammikuu
1. teema: vaihtuvat vuodet


Julkaisu Instagramissa


Julkaisu Instagramissa
(sis. koko kuva)



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 19.01.20 16:36, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 18.01.20 6:43

Ansalankoja
18. tammikuuta 2020
Kirjoitettu yhdessä @Märta M.:n kanssa


Josefina, ypöyksin asuntonäytöllä katsomassa vuokrakotia. Totta se on, mutta ei syytä hätäännykseen: Kallan todennäköisesti imelin pariskunta ei toistaiseksi ole viskellyt lusikoitaan erillisiin muuttolaatikoihin. Hanni Hevoskauppias vain on lähettänyt Rasmuksen kisoihin, eikä mihinkään isoihin, mutta niin mitättömät kuin ne ovatkin ja niin paljon kuin Rasmus huokailee, se menee kisoihin ja pyytää Josefinaa laittamaan sille kuvia asunnosta.

On aika vaarallista lähettää Josefinaa yksin tapaamaan herttaista, vanhempaa vuokranantajarouvaa, joka tahtoo korkeimman omakätisesti esitellä asuntoa. Eedit puhuu ummet ja lammet, kertoilee kuinka mielellään näkisi asunnon nuoren parin kotina, kuinka on jäänyt miesvainaansa jälkeen yksin kaiken kanssa ja tehnyt parhaansa huoneiston kunnon ylläpitämiseksi, vaikka ennen ne olivat Einon hommia. Josefinan sydän nyrjähtää ja hän on vähällä suostua vain siksi, ettei Eeditille tulisi paha mieli, mutta asunto ei ole sitä mitä he Rasmuksen kanssa etsivät.

Se tuntuu vetoisalta ja kostealta, eikä Josefina usko että hänen kasvinsa pitäisivät talon hämäryydestä, ja talo on oikeastaan aika kaukana kaikesta. Olohuoneen seinät ovat vihreät ja keittiön kaapinovet kuljettavat katselijan muille vuosikymmenille (eikä sellaisille hyville ja tyylikkäille). Josefina poistuu kohteliaasti kiitellen ja päättää hiljaa, että Rasmus saa kyllä ilmoittaa heidän päätöksestään Eeditille sillä hän ei siihen pysty. Rouvan tarjoaman pullan, josta Josefina ei myöskään ole kehdannut kieltäytyä, hän sulloo paremman idean puutteessa paperiin käärittynä taskuunsa; ehkä Rasmus ilahtuisi siitä. Josefina ei usein leivo pullaa tai mitään muutakaan sen puoleen.

Seutu on vierasta. Josefina katselee ympärilleen ja ajattelee, että voisi kai hän käydä kävelyllä ja tutkia tuntematonta ympäristöä niin kauan kuin valoa nyt kerran riittää. Ulkoilu tekee aina hyvää keholle ja mielelle.

No, tekee, ellei sitten satu eksymään paikkaan, missä häntä ei kaivata ja kohtaamaan ihmisen, joka ei tosiaankaan häntä kaipaa. Josefina astahtaa uteliaana kehnosti auratulle, sievän näköisen pienen satumetsän poikki kulkevalle polulle — ja huomaa tupsahtaneensa erään talon pihaan. Hätäännys on salamannopea ja sitä ruokkii huomatuksi tuleminen: joku on pihassa lykkimässä haluttomasti lumikolaa, ja jos Josefina toipuisi hämmennyksestään nopeammin ja ymmärtäisi poistua, häntä ei ehkä huomattaisi ensinkään. Omaksi epäonnekseen hän juuttuu aloilleen hitusen liian pitkäksi hetkeksi.

Lumi on peittänyt villa Fårskallen pihan. Se on raskasta, suojasäälunta, ja Märtan kaulahuivi kostuu puuskuttavasta hengityksestä. Kahdet renkaanjäljet kiertävät valkoisen peitteensä alta kurkistelevan enkelin, joka malttaa yhä seistä vanhan suihkulähteen korkeimmalla huipulla, yksisiipisenä, arpinaamaisena niistä kohdista kun kivi on lohkeamaisillaan.

Märta lykkii lumikolaa, koska kuka muukaan sen tekisi. Murronmaata ja Kallaa erottava maantie kohisee kauempana, ohi kiirehtivät autot loskaa lennättäen. Märta ei kuule sitä puuskutuksensa yli, ja sillä on kuuma, niin kovin kuuma talvitakissa ja villapipossa, jonka äiti oli joskus tehnyt Michaelille pienten enkelikutrien suojaksi. Nyt se on tässä, Märtan päässä, ja Märta huomaa toivonsa, että punainen pipo suojelisi häntä paremmin kuin veljeään.

Kola on raskas ja Märtan askel liukas. Kun jalka lipeää ja antaa periksi tytön alta, se kaatuu rähmälleen auraamalleen polulle, tarpeeksi kauas kolan reunasta ollakseen rikkomatta nenäänsä. Uhmakkaana sinihius katsoo mustaa kolaa, pyyhkäisee räkää nenästään ja kampeaa itsensä ylös. Ja tietenkin, koska on Murphyn laki, on myös Märtan laki: mitä ikinä ikävää Märta Merenheimolle sattuukaan, Josefina Rosengård on mitä varmimmin sitä todistamassa.

”Hei!” Märta rääkäisee niin voimalla, että on kaatua uudestaan. ”Tämä on yksityisaluetta!” Pari askelta myöhemmin, pari askelta lähempänä kartanonneitiä villan mailla, Märta huomaa uppoavansa hankeen ainakin nilkkojaan myöten. Siihen se jää, lapasenpeittämä käsi suihkulähteen reunaan nojaten, mutta Josefina Rosengård ei liiku. Ehkä se on kangistunut kauhusta: ainakin katse näyttää sellaiselta.

Puhisten Märta harppoo hangessa, niin vihaisena, että poskia kuumottaa. ”Etkö kuule vai etkö ymm—”, se ehtii sanoa ennen kuin humpsahtaa uudelleen nurin, tällä kertaa nelinkontin, sinisten farkkujen polvet hiljalleen kostuen.

Se typerä empaattinen katse, jota neiti Rosengård on vähitellen alkanut itsekin inhota (sillä aivan liian usein se kohdistuu ihmisiin jotka eivät myötätuntoa tippaakaan arvosta), puskee taas pintaan. Siinä sitä sitten ollaan: Josefina katsomassa Märtaa niin kuin Märta olisi joku parka joka tarvitsee apua. Tietenkin Josefina astahtaa lähemmäs ja ojentaa avuliaana kätensä, kuinkas muuten, koska se on niin vitun hieno ihminen eikä jätä ketään pulaan paitsi uhrautuvaisesti joskus itsensä.

”Anna minä autan, eihän sattunut, anteeksi kun tuppauduin — ei ollut tarkoitus — olin vain katsomassa asuntoa ja seutu on vierasta ja minä eksyin”, Josefina jutustelee hätäisesti tehdessään juuri niin kuin sanoo: se auttaa Märtan hangesta kysymättä olisiko toinen ehkä tahtonut jäädä sinne.

Ja sitten Josefinan katse pyyhkäisee villa Fårskallea ja se kehtaa sanoa vilpittömän kiinnostuneena:
”Asutko täällä? Hieno.”

Jos Josefina olisi muutakin kuin vilkaissut, nyt sitä hävettäisi. Se ei kuitenkaan ole katsonut tarpeeksi nähdäkseen talon kokoa ja vanhaa loiston varjoa taaemmas, eikä se ymmärrä miltä yksisanainen kehu Märtasta kuulostaa.

Onko se tosissaan? Märta seisoo siinä, silmät epäileväisen sirrillään ja Josefinan käsi yhä omalla käsivarrellaan. Hieno. Hieno!

”Asun, mitä sitten”, tytöistä lyhyempi äyskähtää ja riuhtaisee itsensä etäämmälle. Kuin ei yhtäkkiä muistaisi asumustaan, Märta vilkaisee olkansa yli kohoavaa villa Fårskallea. Talvi maalaa siitä siistimmän kuin se onkaan: lumi piilottaa pihalla rehottavat rikkaruohot ja rojut, ja tummaa taivasta vasten pehmeän persikkaisena loistavan talon rappeutuvia maaleja tuskin näki.

”Mitä helvettiä sä täällä teet”, Märta toteaa sitten, koska eihän Josefina tänne huvikseen eksyisi. Niin, eihän hän asu missään hienossa kartanossa toisin kuin huvilan pihaan ”eksynyt” Rosengård itse, tottahan tuollainen hienoneiti tahtoo hieroa sitä vasten Märtan vääristyneitä kasvoja. Sanojensa painoksi se tyrkkää toista — liike on äkillinen, Märtan kädet säikähtävän Josefinan rintakehällä — kauemmas.

Yhtäkkiä tyttöä hävettää. Hävettää ränsistynyt roskakatos pihatien varrella, villa forskol siihen mustalla spraylla  taiteiltuna. Hävettää laho portaikon kaide, hävettää terassilla isän keinutuolin säänsyömä viltti. Hävettää typerä suihkulähde ja typerä enkeli, hävettää koko typerä helvetin talo.

Märtan posket lehahtavat tuleen kun sen silmät löytävät Josefinan varovaisen katseen. Se on vihanen, jumalauta se on vihainen Josefina Rosengårdille, niin vihainen, että sen koko kroppa tärisee kuin heikkomielisellä hypotermiassa.

On vaikea sanoa, näyttääkö Josefina enemmän yllättyneeltä vai hätääntyneeltä. Oikeastaan sitä joutuu miettimään aika usein mokomaa prinsessasadusta tupsahtanutta hentoista neitosta katsellessaan, ja Märtaa kismittää yhtäkkiä se miten pelastettavalta Josefina Rosengård aina, silloinkin kun alakynnessä on ihan toinen osapuoli,  näyttää.

Ja kuulostaa.

”K-kävin asuntonäytöllä ja, ja, ajattelin tutkia seutua eikä minun ollut ollenkaan tarkoitus tunkeutua sinun – sinun kotiin”, se selittelee heiveröisellä äänellä ja alkaa rekisteröidä huvilan kuntoa.

Laiminlyönnin merkkejä ei tarkemmin katsoessa ole lainkaan vaikea huomata. Märta näkee kuinka Josefinan katse keräilee koko sarjan. Tietysti. Näe nyt sitten kaikki. Ihan kaikki mikä on pielessä Märta Merenheimon elämässä.

Ajatus on kuin manaus.

”Martta!”

Huuto kiertää autiota pihaa tovin kunnes rekisteröityy hangessa seisovien tyttöjen korviin.

”Martta, perkele, mitä sinä teet”, kuuluu perästä, ja Märta kääntyy katsomaan isää. Se seisoo puoliksi verrannalla, toinen käsi kävelykepillä ja toinen ovea auki pidellen, ja sen silmät ovat mustat. Märta katsoo niitä, mustia silmiä, ja yhtäkkiä se on kolmetoista ja sairaalassa katsomassa mustia läikkiä isän magneettikuvissa. Isä, silloin vielä nuori ja töissä kirjanpidossa, oli hymyillyt ja silittänyt Märtan käsivartta ja taputtanut Michaelin selkää. Michael näytti enemmän kukkakepiltä kuin pojalta, kuin täyteen mittaansa venytetty pastataikina, ja nyt Märta tuijottaa taas Josefinaa kuin toivoen, että se olisi vain kangastus.

Mutta ei Josefina ole, se on lihaa ja verta, sievä ja pitkänhuiskea kartanonneiti, kuin eksynyt hölmöjen huvilassa. Märta ei saa yhtäkkiä silmiään irti toisesta, ja helvetti, se anelee: jätä minut rauhaan, mene pois, jätä meidät tänne, ole kiltti.

”Kolaan lunta”, se huikkaa olkansa yli, ”pyysit.” Sinisilmän huulet mutristuvat isää katsoessa. Isä, joka ei enää pukeudu värikkäisiin kauluspaitoihin ja tummanharmaisiin neuleisiin. Isä, joka ei pese hampaitaan ellei Märta käskenyt, eikä aina edes silloin. Isä, joka aina iltaisin juttelee äidille ja muille kummituksille keittiössä. Isä, jonka kulmat ovat niin syvässä kurtussa, että ne eivät enää suoristuneet, aivan kuten ei selkänsäkään.

Yhtäkkiä Märta värähtää. Se kääntää katseensa takaisin Josefinaan, ja asetelma tuntuu pelottavalta: on kettu loukussa vailla pakotietä, ja siniverinen kartanonneiti metsästystakissaan valmiina soittamaan torveaan.

Tietenkään tosielämän Josefina ei toitota torvea, sillä sitä ei ole rakennettu sellaiseksi. Se ei tahdo huomiota osakseen ja juuri nyt se saa sitä tilaamattakin liikaa, sillä Josefinalle ennalta tuntematon mies on yhtäkkiä iskostanut luotisuoran katseen häneen. Yhtäkkiä näyttää, että kuviteltu metsästystakki on tiessään. On vähän kuin mikään ei suojaisi Josefinaa Merenheimojen tuijotuksilta, torjuvilta ja pois ajavilta.

”Minäpä tästä —”
”Kuka hän on. Martta, kuuletko, kuka.”
”– poistun, en häiritse –”
”Onko se sinun ystävä, Martta?”

Josefina on jo kompuroinut askeleen taikka kolme taaksepäin. Ystävä, siinä sana joka hänet pysäyttää, koska jostakin syystä sitä niin kovin usein hänen ja Märtan välilleen oikein hopeatarjottimella asetellaan. Josefina miettii minkä pakokauhultaan kykenee, ja sitten ei oikeastaan enää mieti vaan toimii. Kohtelias hymy on iskostettu kotikartanolla selkärankaan, ja virheettömän sellaisen Josefina esittää äkäiselle miehelle, joka on yhä verantansa suojissa ja vähän varjoihin kätkeytyneenä.

”Hmh, kyllä, Märtan tuttava talleilta”, Josefina, se typerys, katsoo korrektiksi esittäytyä. ”Josefina.”

Märtan isä näyttää mietteliäältä. Aika on seisahtanut, on tytöt hangessa hievahtamattakaan ja on herra Merenheimo verannalla kävelykeppinsä ja oven välissä. Vanhan miehen hengitys höyryää kirpeässä tammikuun ilmassa.

”Ystävä”, isä toistaa itsepintaisesti. Tuulenpuuska puhaltaa pihan yli. Villa natisee uhkaavasti. Se elää omaa elämäänsä, on aina elänyt — Märta huomaa vanhassa villassa samaa kuin talvisin jäätyvässä lammessa: se laulaa laulujaan, joka vuosi erilaisia, mutta aina se laulaa.

Märta puree hampaitaan yhteen. ”...Niin.” Isä ei kuule sanoja. Kivi ja kova paikka, oja ja allikko, puu ja kuori, kaksi tulta; niiden kaikkien välissä Märta on.

Josefina ei ole Märtan ystävä, Märta tahtoisi mieluummin kuolla kupsahtaa kuin myöntää jotain sellaista. Märtalla ei ole mitään intressejä pelastaa Josefinaa tukalasta tilanteesta. Mutta se on sille itselleenkin tukala: isä suuttuisi tunkeilijasta maillaan, oli aina suuttunut. Siitä kertoisi myös Josefinalle eteisen naulakossa roikkuva haulikko, josta Märta on ottanut panokset pois jo vuosia sitten. Isä ei muista tarkistaa niitä, ei ikinä.

”No tulkaapa sisälle, helvettiäkö siellä ulkona seisotte!”
”Mutta lumi—”
”Mitä sinä siellä ulkona seisot muutenka!”

Niine murahduksineen isä katoaa villan uumeniin. Märta potkaisee lumikolaa, sitten tuuppaa taas Josefinaa, tällä kertaa kevyemmin — tytöhän ovat nyt samassa veneessä — ja kohti pahamaineista villa Fårskallea.

”Vauhtia”, sinihiuksinen mumahtaa ja pistää siten liikettä Josefinaan, vaikkei kartanonneito kuollakseenkaan tahtoisi totella.

Kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa, Josefina laputtaa ylös portaat ja läpi ovesta, jonka tuolle puolen on varjoissa lymynnyt mieskin kadonnut. No, olisihan hänellä ollut vaihtoehto, mutta sellaisten aika oli ja meni. Nyt ovi on painunut kiinni hänen ja Märtan perässä ja painava hiljaisuus laskeutunut heidän ympärilleen. Hieno – se kaikuu nyt Josefinan mielessä. Hän sanoi taloa hienoksi. Hieno talo vastaanottaa hänet petollisen tuntuisena, pakokauhu ei ole kaukana, pelottaa pääseekö täältä koskaan pois kun on kerran sisään joutunut.

”Tohon”, Märta komentaa naulakkoa osoittaen, ja Josefina tulkitsee sen käskyksi riisua takkinsa. Josefina ei tahtoisi riisua takkiaan. Se tuntuisi liiaksi jäämiseltä.

Hajamielisenä se kuitenkin tekee niin kuin käsketään ja pistää takkiaan ripustaessaan merkille, kuinka naulakko ei vain tunnu sopivan kuvaan. Se on uusi, Josefina tunnistaa sen design-huonekaluksi. Mikään muu ympärillä ei vaikuta uudelta vaan pikemminkin nuhjuiselta, tunkkaiseltakin, ja Josefina epäilee tupakanhajun tarttuvan villakangastakkiinsa kuin täiden koululaisiin. Sitten katse osuu haulikkoon, ja se tuntuu sopivan tilaan paremmin kuin naulakko ja sekös tekee puoliväkisin kutsutun vieraan olon säikyksi ja levottomaksi.

”Mä en varmaan”, Josefina aloittaa ja tuntee puhuvansa aivan liian kovaan ääneen vaikkei juuri ylitä kuiskausta. ”Varmaan voi jäädä ihan, hm, kamalan pitkään.”

Miksi siitä pitääkin aina tuntua, että on pakko kohteliaasti selitellä? Aivan kuin tilanne ei olisi kylliksi paha ilman että Josefina Rosengård kiristelee Märtan hampaita maalailemalla ruusuista arkeaan:
”Pitää ehtiä kauppaankin, ja Rasmus, se, hmm, se on kisoissa ja, että – että ehtisin laittaa ruokaa.” Josefinan ääni hiipuu loppua kohden entisestään ja on vähällä hävitä kamppailun kaappikellon roksutusta vastaan.

Märta naurahtaa. Ääni on ruma ja kalskea, se kolisee ja kaikuu tytön rintakehässä. Oliivinen iho värisee Märtan riisuessa takkinsa naulakkoon, Josefinan takin viereen, ja kaikki tuntuu niin epänormaalilta, että sinihiuksen tekisi mieli nipistää itseään. Ja sitten Josefinaa, silkaksi rangaistukseksi tänne eksymisestä.

”Äläs nyt”, tyttö hymyilee, ja sen suunpielet ovat jotenkin väärin Josefinan mielestä. ”Ole koko rahalla nyt sitten. Sinähän tänne tuppasit.”

Märta vaeltaa syvemmälle kotinsa uumeniin. Kaukana on modernien asuntojen korkeat huoneet ja kauniit ovenkarmit. Ei, täällä pitkänhuiskea Michael koskettaisi kattoa varvistamatta ja persikkaiset seinät hukkuisivat punaan Josefina Rosengårdin poskilla.

Isä istuu huoneen perimmäisessä nurkassa, paikassa, jossa yksinäinen sänky kohtaa yksinäisen nojatuolin ikkunan alla. Kävelykeppi lepää keittiötasoa vasten ja ikkuna on vähän raollaan, mutta isä ei polta, ei vielä.

”Laitatko ikkunan kiinni”, Märta käskee, ei pyydä. Josefinaa se ei kutsu peremmälle, mutta hontelo tyttö löytää silti tiensä ovensuuhun. Lattia narahtaa sen askeleen alla, ja Josefina hätkähtää.

Keuhkoja puristaa, Märta huomaa. Se seisoo keittiössä, selin kaikkeen ja tuijottaa teepaketin etikettiä kuin se piilottelisi kaikkia maailman salaisuuksia. ”Otatko jotain?” Kysymys on Josefinalle ja yksin Josefinalle, sillä isä tuijottaa ulos ikkunasta eikä se ole enää täällä.

Ottaako vaiko eikö ottaa, kas siinä vasta pulma. Kun tahtoo poistua mahdollisimman nopeasti mutta on kasvatettu kohteliaaksi, voi humpsahtaa päättämättömyyden ansaan. Olisi kai epäkohteliasta torpata tarjottu vieraanvaraisuus tyystin, Josefina arvelee lannistuneena.

”Voisin ottaa vettä, kiitos”, Josefina ratkaisee ensimmäisen ongelman ja tasapainoilee sitten seuraavan parissa: istuako johonkin alas vai jäädäkö hölmönä seisomaan? Kuljeskellako luontevasti ympäriinsä? Mutta eihän tässä ole mitään luontevaa, ei koko tilanteesaa eikä ainakaan Josefinassa itsessään.

Märta katsoo hetken Josefina Rosengårdia. Tilanne on absurdi: hento, pitkäsäärinen Josefina Rosengård on kuin peura ajovaloissa seisoessaan keskellä Merenheimojen taloa. Villa Fårskalle hengittää raskaasti ympärillä, ja vesihana kirskahtaa kun Märta vääntää sen kylmemmälle.

”Istu”, se kehottaa olkansa yli ja nyökkää keittiösaarekkeen varjossa seisovaa emännänjakkaraa. Sitten se keskittyy laskemaan vettä hanasta. Lavuaarin pohjalla on kaksi lautasta, lusikoita, haarukoita, ei veitsiä. Josefina saa vetensä vihertävään lasiin, jota koristaa McDonald’sin logo, ja Märta liu’uttaa sen keittiötason pintaa pitkin kartanonneidin eteen.

Tyttö vilkaisee isäänsä, jonka hengityksen avonainen ikkuna saa höyryämään. Olkoon, Märta päättää ja nojautuu kyynärpäihinsä, taittaen yläkroppansa niin pitkälle tasoa vasten, että on miltei nenäkkäin Josefina Rosengårdin kanssa.

”Mitä sä oikein haluat musta?”



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.02.20 8:41, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 19.01.20 16:29



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 31.01.20 20:50, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 22.01.20 18:47

Raha- ja muita huolia
22. tammikuuta 2020.
Vuoropuhelu luotu yhdessä @Rasmus A.:n kanssa.


Potentiaalisia tulevia koteja oli rutkasti mukavampi käydä katselemassa yhdessä kuin yksinään. Lauantaiseen kokemukseensa nähden Josefina oli kovin hyvällä tuulella, kun he lausuivat tämänkertaisen asunnon esittelijälle kohteliaat kiitoksensa ja poistuivat. Hänellä oli ollut korkeat odotukset asuntoa kohtaan, eikä hän joutunut pettymään. Valoisa ja avara kaksio oli juuri niin kaunis kuin etukäteen nähdyt kuvat olivat antaneet olettaa, eikä kunnossa ollut vähääkään napisemisen varaa. Lauantaina näkemänsä paritalonpuolikkaan jälkeen Josefina oli huojentunut: kaikki asunnot Kallassa eivät olleet hämäriä, vetoisia, kolkkoja ja lähellä Merenheimojen kotihuvilaa. Niinpä Josefinan ei ollut lainkaan vaikea vastata, kun Rasmus heidän poistuessaan näytöltä tiedusteli, mitä mieltä tyttöystävä asunnosta oli.

Tytön sanat vahvistivat vain sen, minkä hymy jo kertoi ennen niitä: “Tykkäsin. Siinä voisi viihtyä, vaikka pitkäänkin.”

Se oli mieltälämmittävä ajatus: he kaksi asumassa pitkään, siis jopa vuosia, yhdessä ihanassa kodissa. Josefina tarttui poikaystäväänsä kädestä.
“Musta paras tähänastisista. Vai… mitä mieltä sä olet?” tyttö tiedusteli kepeästi ja vielä hyvinkin luottavaisena. Totta kai Rasmus olisi yhtä innoissaan asunnosta kuin hän.

“Joo”, Rasmus vastasi hitaasti. “Olihan se kyllä kiva ja siistissä kunnossa.”

Miehen ääni oli kumman ponneton, ja Josefina tunsi olonsa hämmentyneeksi. Epäröikö Rasmus? Rasmus epäröi. Hän loi poikaystäväänsä nopean mutta tutkivan katseen.

”Mutta…?” tyttö arvasi vastauksen jatkuvan. Hän oli haluton miettimään asiaa pidemmälle. Asunnossa ei ollut Josefinan mielestä ollut mitään sellaista vikaa, joka olisi selittänyt nuivan suhtautumisen.
“En mä tiedä”, Rasmus jatkoi ja oli pienen hetken hiljaa. “Eikö se ole sun mielestä vähän kallis kuitenkin?”

Josefina harkitsi asiaa hetken ennen vastaamista.

”Hmm. Niin, ei se huokeimmasta päästä ole, mutta mä juuri ajattelin, että sijaintiin ja kuntoonsa nähdenhän se ei ollut pahan hintainen”, hän hyödynsi järkiperusteita astellessaan suojatien yli.

“Niin”, Rasmus myönsi vähän vastahakoisesti, “mutta en toisaalta tiedä tarvitaanko me noin uutta kämppää, ja on se aika isokin… Pitäisikö katsella jostain vähän syrjemmästä?”

Josefinan sydän sykähti vähäsen. Siinä oli aika monta epävarmuustekijää: edellistä hänen ehdottamaansa asuntoa Rasmus ei ollut ottanut kuuleviin korviinsa ja nyt tämä oli liian uusi, liian suuri ja liian keskustassa. Ne kuulostivat sellaisena rimpsuna yhtäkkiä Josefinan mielestä tekosyiltä. Oli vähän niin kuin Rasmus olisi luetellut kaikki keksimänsä syyt kieltäytyä asunnosta ylipäänsä, mutta eihän hänen tyttöystävänsä rohjennut tarttua aiheeseen aivan suoraan.

“Niin, ei kai me välttämättä tarvita ja voidaan me, kunhan kaikki aika ei sitten mene kulkemiseen”, Josefina antoi vähän haluttomasti periksi, mutta jatkoi kuitenkin rehellisesti: “Mä näen sua nytkin aika vähän, ellei olla samaan aikaan samalla tallilla. Vaikka ehkä se ei vaivaa sua sitten.” Sanojensa päätteeksi Josefina naurahti kireästi ja katsahti Rasmusta tavalla, joka ei juurikaan kätkenyt hänen epävarmuuttaan.

“Ei, siis joo, tietenkin vaivaa”, Rasmus sanoi ja vaikutti yhtäkiä lähestulkoon pelästyneeltä. “Ei sillä. Mutta en mä tiedä, mun mielestä olisi hyvä, jos me vielä katseltaisiin… Kun tää oli tosiaan niin kallis kuitenkin.”

Josefinan askel hidastui vähän, kun hän prosessoi tilannetta mielessään. Hinnastako tässä tosiaan oli kyse eikä siitä halusiko Rasmus ylipäänsä asua hänen kanssaan? Katse tarkentui Rasmuksen kasvojen sivuprofiiliin. Hän piti siitä profiilista niin kovin.

“Ai… okei. Mä en ajatellut – sä et tainnut koskaan sanoa mikä on sun hintaraja”, tyttö lausui yhtäkkiä hapuilevasti, sillä rahasta puhuminen tuntui aina yhtä vaivaannuttavalta. Ehkä juuri siksi he eivät toden totta olleet missään vaiheessa oikeastaan keskustelleet budjetista, kunhan olivat suurpiirteisesti rajanneet mitä asunnoltaan toivoivat.

“Niin, eihän me siitä niin puhuttu”, Rasmuskin myönsi ja sangen vaisusti sittenkin. “Ei mulla nyt mitään tarkkaa, mutta jos nyt ei ihan koko kylän kalleinta kuitenkaan… Mikä on sun hintaraja?”

Rasmus sysäsi pallon Josefinalle, jota alkoi yhtäkkiä hermostuttaa. Mitä hän saattoi vastata? Mikä oli normaali, odotettu vastaus 21-vuotiaalta, joka teki osa-aikaisesti hanttihommia työkseen ja omisti hevosen ja ratsasti toista? Totuus oli, ettei Josefina oikeastaan maksanut edes Grannin kuluja itse ja Pikin pitämisestä maksettiin hänelle. Palkkatuloihin teki lovea vain osuus Rasmuksen asunnon vuokrasta ja arkipäiväiset menot, ja sitten oli sekin seikka ettei hän alunperinkään ollut vain palkkansa varassa. Kartanon lellipennun rooli painoi hartiat kasaan ja usutti varovaiselle linjalle vastauksessa.

”Ei mulla oikeastaan ole, tai siis, että tietenkään en tahdo maksaa ylihintaa tai neliöistä ja huoneista mitä ei tarvita mutta, niin, tavallaan…” Josefina kuuli itsensä selittelevän hätäännyksensä lomasta, ja sitten hän koki tarpeelliseksi huomauttaa: ”Ja siis, niin, mua ei myös haittaa jos, tiedätkö, jos – jos me ei makseta ihan puoliksi.”

Välissä Josefina puraisi näkyvästi huulta ja jatkoi pienellä äänellä:
”... jos se helpottaa sua.”

Ja sitten Rasmus kohotti ääntään niin että Josefina miltei hätkähti.
“Tietenkin me maksetaan puoliksi. En mä suostu elämään kenenkään muun rahoilla”, hänen poikaystävänsä ilmoitti ykskantaan, mistä Josefina arveli tehneensä virheen. Tarkoitus oli ollut hyvä, mutta johonkin arkaan kohtaan tässä oli sohaistu: ylpeyteenkö? Ihan syyttä!

”Enhän mä niin sanonutkaan”, hän korjasi nopeasti ja yritti kuulostaa sinnikkäältä, mikä oli hirveän vaikeaa kun pelkäsi toisen suuttuneen. ”Mä vaan tarkoitin että kun me kuitenkin ollaan ja asutaan yhdessä niin tietysti mä autan…”

Josefinan ääni hiipui ja tyttö vaikutti sitä vaivaantuneemmalta mitä pidemmälle puheenvuoro eteni. Ei hän yrittänyt ryhtyä pankiksi Rasmukselle. Jos poikaystävä vain olisi suostunut kuuntelemaan hänen kantansa ja uskomaan, että hän toivoi vain heidän molempien parasta eikä yrittänyt millään tavalla loukata, Josefina toivoi. Toivomus jalostui pian viestin välittämisen vaikeudesta johtuvaksi turhautumiseksi, kun keskustelu eteni.

“Sitähän se tarkoittaa, jos sä maksat enemmän”, Rasmus sanoi niin jyrkästi, että Josefina tunsi vastustamatonta halua puolustaa kantaansa heti paikalla, mutta poikaystävä myös jatkoi niin nopeasti ettei hän ehtinyt jäsennellä vastalausettaan. “Haittaako sua, jos me katsotaan halvempaa? Vaikka pitäisikin sitten muuttaa vähän kauemmas keskustasta?”

”Eihän siinä ole”, Josefina aloitti melko närkästyneen oloisena, sillä Rasmus oli hänen mielestään ärsyttävän järkähtämätön ja ylpeä. Eikö se tajunnut, että tässä oli kyse yhteisen elämän jakamisesta? Yhteisestä elämästä ja siitä, millaista se olisi. Josefina tahtoi sen olevan heille molemmille mahdollisimman hyvää ilman, että se koitui kohtuuttoman kalliiksi kummallekaan, ja mitä sitten jos hänellä oli mahdollisuus kustantaa hieman enemmän?

Mutta ei Josefinasta ollut vänkäämään vastaan tällaisessa asiassa. Kulmiaan kurtistaen tyttö huokaisi syvään ja antoi turhautuneena periksi.

”Ei mua haittaa. Ei muuteta keskustaan ja katsotaan vaan. Mutta sinne mä en halua mitä kävin lauantaina katsomassa. Sä lupasit ilmoittaa siitä sille Eeditille… oletko?” hän tiukkasi, sillä ajatus herttaisesta vanhasta rouvasta odottelemassa puhelua särki sydäntä. Voi jospa hän olisi hennonnut hoitaa asian itse! Mutta sitten he vain päätyisivät asumaan syrjäisessä paritalon puolikkaassa vastoin tahtoaan.

“Ei sitten”, Rasmus vastasi ja harppoi eteenpäin katse tiessä. “En ole. Täytyy soittaa. Mä yritän hoitaa pian.”

Josefina joutui kipittämään pysyäkseen poikaystävänsä perässä, mikä oli vähän nöyryyttävää. Mitä iloa oli pitkistä jaloista, jos Rasmuksen olisi silti ollut ihan helppo karistaa hänet kannoiltaan? Vielä ärsyttävämpää oli, ettei Rasmus pitänyt tätäkään lupausta heti. Kuten tiskeistä, kuten pedin petaamisesta, kuten kaikista sellaisista pienistä asioista tästäkin piti muistuttaa, vaikka Rasmus oli luvannut.

”Ehkä se kannattaisi tehdä mahdollisimman pian”, Josefina antoi Rasmuksen kuulla mielipiteensä. ”Ettei se turhaan odota. Se oli niin innoissaan ajatuksesta. Mutta soitat tietty sitten kun kerkeät.”

“Joo, kyllä mä hoidan. Pian”, Rasmus toisti. “Sä olet siis varma ettei se ollut hyvä? Mietin vaan, kun on aika hiljaista tässä nyt ollut markkinoilla. Mutta toki jos se ei sun mielestä ollut sopiva, niin sitten ei.”

Josefina oli vähällä pysähtyä niille sijoilleen. Eikö Rasmus lainkaan muistanut, kuinka alakuloisissa tunnelmissa hän oli näytöltä tullut? Ja jos muisti, ajatteliko se, että Josefina vain oppisi viihtymään paikassa, joka oli ensivierailulta jättänyt jälkeensä niin surkean mielialan? (Vaikka oli siinä Märtallakin osansa, mutta Josefinan mielessä tunnetilat sotkeutuivat yhdeksi mylläkäksi ja kiinnittyivät Eeditin vuokralle tarjoamaan paritalonpuolikkaaseen, johon tutustuminen oli ollut hänen päivänsä ensisijainen agenda.)

”Kyllähän sä näit ne kuvat”, Josefina napautti. ”Eihän se nyt kamalan hyvässä kunnossa ollut, ja se oli oikeasti vähän kaukana jo.”

Siinä oli kuitenkin jo ollut hyvin paljon sisua hyvin sisuttomalle Josefinalle, jonka mieltä kalvoivat monenlaiset huolet. Pienen, epäröivän tauon jälkeen tyttö vielä jatkoikin surkean ja ärtyneen välimaastossa liikuskellen:
”Vai olenko mä susta tässä liian hienohelma?”

Kotirapun ovi häämötti edessäpäin ja Josefina iskosti katseensa siihen. Kuinka monesti ajatus olikaan käynyt hänen mielessään kuluneiden puolentoista vuoden aikana. Koko seurustelun ajan Josefina oli pelännyt paljastuvansa Rasmuksen silmissä uusavuttomaksi hemmotelluksi tytönheitukaksi, jollainen hän usein pelkäsi olevansa. Tässä se nyt sitten varmasti kuultaisiin.

Sivusilmällä Josefina näki Rasmuksen vilkaisevan häntä samalla kun poikaystävä vastasi:
“Et tietenkään. Mutta yritetään tehdä jotain kompromisseja. Ehkä mä voin opetella vaikka vähän remppaamaankin…”

Josefina katsahti vähän yllättyneenä poikaystäväänsä, joka oli vaiennut hetkeksi. Jotakin hirvittävän lohdullista niissä sanoissa oli. Rasmus oli valmis näkemään vaivaa sen eteen, että he tulevaisuudessa viihtyisivät yhteisessä kodissaan, olisi se sitten missä tahansa. Hartioihin kivunnut kireys hellitti vähä vähältä. Josefina katseli rakastettuaan luottavaisin silmin: Rasmushan pystyisi tietysti mihin tahansa, vaikka sitten tapetoimaan seiniä ja hiomaan lattioita ja kiinnittelemään lattialistoja, ja olisi kaiken lisäksi valmis tekemään sen kaiken, jotta hän viihtyisi paremmin siellä missä he nyt sitten ikinä tulevaisuudessa asuisivatkaan. Aika ihana ajatus.

“Ja kaikkeenhan tottuu. Kunhan vain ei tarvitsisi tuossa luukussa enää pitkään olla”, Rasmus jatkoi vielä.

Josefina naurahti vähän ja vavahdutti vähän olkiaan karistaakseen lopunkin kireyden pois.

”Ei täällä mitenkään hirveää ole ollut”, hän sanoi jo hivenen leppyneenä avatessaan alaovea, ja tuuppasi kevyesti Rasmusta kylkeen ennen rappujen kiipeämistä. Sitten Josefina oli hiljaa aina kotiovelle saakka ja leppyi lisää.

”Mutta jotenkin mä kai vaan toivoisin, että seuraava asunto olisi sellainen, missä me voitaisiin viihtyä kunnes – no, niin, pitkään. Jos joskus on pakko muuttaa isompaan”, Josefina mumisi lopun vähän nolostuneena ja kiirehti muuhun asiaan ennen kuin kiusaantui hengiltä. ”Mutta sille Eeditille pitää kyllä soittaa. Se asunto on kyllä ihan liian lähellä Märtaa.”

Niine hyvineen, pudotettuaan jo toistamiseen samaan keskusteluun perhehaaveet ja Märta Merenheimon, Josefina jatkoi päiväänsä jälleen hieman varmempana siitä, että jokin sopiva koti kyllä vielä tulisi vastaan.



Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 28.02.20 8:40, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 31.01.20 20:49


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 02.02.20 21:17

22
3. helmikuuta 2020

Gaaa-ahh. Gruauuhhh. Voiiii perse. Laskuvirhe. Laskuvirhe! Miten voin tehdä laskuvirheen??? ITKU.

Se ei ole kaukana. Valahdan lojumaan vasten pienen pientä ruokapöytää, josta olen jo päättänyt hankkiutua eroon heti kun me muutamme Rasmuksen kanssa siihen typerään, inhottavaan, pimeään kotiin, jonka ainoa hyvä puoli on se, että siellä on tilaa kunnon huonekaluille. Niin, siis tietysti sen lisäksi, että koti on yhteinen, mutta niin on tämä lääväkin.

Opiskelujen sujumattomuus turhauttaa niin, että alan ajatella pahaa kaikesta. Tirautan pari epätoivon kyyneltä ja sitten jokin järki palaa minuun ja ymmärrän, että on paras pitää tauko. Ryömin huolella petaamaani sänkyyn ja vedän torkkupeiton ylleni. Suljen silmäni ja tunnen oloni ärtyneemmäksi kuin juuri koskaan.

Ja juuri silloin saapuu Rasmus, joka on miedosti hevosen- ja hienhajuinen ja lennähtää jostakin syystä suoraan sänkyyn saatuaan ulkovaatteensa riisuttua eteiseen.

”Hei mytty”, se sanoo ujuttautuessaan kanssani torkkupeiton alle.

Mä urahdan ja kiskaisen torkkupeiton itselleni. Vaistomaisesti käperryn vähän kerälle, ja sitten vielä enemmän, kun Rasmus vinkkiä ymmärtämättä silittelee mua ja tunkee kasvonsa lähelle mun poskea. Se pussaa mua ja sitten mä piiloudun täydellisesti vilttisuojukseni alle.

”Mitä sä haluat tehdä tänään?” Rasmuksen ääni rikkoo mun pimeää rauhaani.
”Mitä?”
”Varmaan me tehdään jotakin yhdessä tänään”, mun poikaystävä sanoo jostakin käsittämättömästä syystä ja mä rusennan silmäni taas tiiviimmin kiinni peittopiilossani – mitä, miksi se on noin sinnikäs?
”En mä ehdi”, puoliksi tuhahdan ja puoliksi parahdan.
”Miten niin et ehdi?” Rasmus kysyy ja kuulostaa niin aidosti hämmästyneeltä, että mä kuoriudun vähän vastahakoisesti esiin pehmeän torkkupeiton alta ja tarkennan katseeni poikaystäväni pöllämystyneisiin kasvoihin.
”No sori nyt vaan kun mun pitää opiskella”, sanon myrtyneenä. ”Pitää ottaa kaikki aika käyttöön nyt kun ei vielä tarvitse murehtia pakkaamisesta ja muuttamisesta ja sitten miettiä missä saatanan laatikossa mun kirjat on.”

Rasmus ei enää silittele mua. Oikeastaan se vaikuttaa vähän halvaantuneelta. Mä ehdin ärsyyntyä siitä nopeasta närkästymisen ilmeestä jonka kerkeän tunnistaa ennen kuin mun seurustelukumppanini alkaakin yhtäkkiä näyttää lähinnä… huolestuneelta?

”Stressaatkohan sä nyt siitä opiskelupaikasta vähän liikaa”, se sanoo ihan tosi varovasti.
”Mitä? Ei kun mä stressaan just sopivasti kun otta huomioon miten surkea mä viimeksi olin! Tajuatko, mun on pakko osata edes jotakin tämä vuonna ja mieluiten päästä vaikka sisään. Mun ylioppilasarvosanat ei varmaan riitä mihinkään, ja viimeksi mä menin ihan lukkoon siinä pääsykokeessa ja nyt mä en voi mennä lukkoon.”

Jossakin siinä epätoivon vimmastuttaman palopuheen keskellä mä olen alkanut taas ihan vähän itkeä. Rasmus näyttää pelästyneeltä ja se saa mut häpeämään omaa surkeuttani. Miten mä en hallitse elämääni ja itseäni tämän enempää?

”Josefina, ihan varmasti sä osaat jotakin, paljonkin! Ja sun arvosanathan on ihan hyviä, ja miksi – miksi sä oikeastaan edes haluat sinne noin paljon?” Rasmus tiedustelee ja menee taas varovaisen näköiseksi. ”Tai kun… sunhan ei olisi mikään pakko lukea lääkäriksi. Sä voisit vaikka vaan ratsastaa.”

Mä alan itkeä ihan valtoimenaan, mutta päästämättä pihaustakaan. Koska mä olen niin turhautunut siitä, etten mä osaa mitään. Koska Rasmus ei tajua, miksi se on niin tärkeää. Koska mä pelkään yli kaiken, ettei musta koskaan tule mitään muuta kuin mitä mun vanhemmat ovat musta tehneet.

”Mun on p-pakko saavuttaa vihdoin jotakin ihan itse!” mä puuskahdan ja tutisen vähäsen, ja silloin Rasmus vetää mut syleilyynsä ja rutistaa mua ihan tosi tiukasti.

Sun saavutus se silti on, vaikka ootkin saanut apua.

”Jos – jos mä en nyt pääse edes lähelle”, mä sanon ja niiskuttelen välissä. ”Niin sitten mä varmaan vaan ratsastelen loppuikäni. Sitten mä en kyllä jaksa enää yrittää näin kovasti.”
”Niin…?” Rasmus äännähtää neuvottoman oloisena.
”Mutta nyt mun on ihan pakko yrittää täysillä koska muuten mä jään loppuelämäkseni miettimään, voisinko mä ikinä olla mitään muuta kuin heppa-Jusu.”

Onneksi Rasmus ei intä, että mähän olen täydellinen sellaisena heppa-Jusuna. Silloin mä saisin hepulin ja kuolisin omaan epävarmuuteeni. Kelpaisinko mä ikinä Rasmukselle muuna kuin ratsastaja-Josefinana? Saako mulla olla muita unelmia? Mulla on pakko olla tai tukahdun.

”Mä vain ajattelin, kun tänään on sun synttäritkin.”

Kuuntelen Rasmusta ahdistuksen vallassa.

Häkellyn.

”Mulla?”
”... sulla.”
”Mä unohdin.”
”Unohdit oman syntymäpäiväsi?”
”Sä muistit.”
”Tietty muistin. Eikö sun äiti tai isä ole soittanut sulle tai mitään?”
”Joo mutta mä en vastannut. Mä opiskelin.”
”Opiskelit niin että unohdit… äh, ei sen väliä. Mitä sä tahdot tehdä?”

Katselen Rasmusta hämmentyneenä tästä käänteestä. Se on muistanut mun syntymäpäivän ihan itse ja tahtoo juhlistaa sitä jotenkin. Tässä mä olen, naama varmasti itkuisena ja voi miten rumasti mä olen Rasmusta kohdellut! Alkaisi taas itkettää, ellen pakottaisi itseäni keskittymään muuhun.

”No oikeastaan mä haluaisin käydä siellä Seppeleessä ratsastustunnilla”, paljastan suuren haaveeni.
”Ratsastustunnilla?” Rasmus pärskähtää.
”Ei tänään mutta joskus! Kun  Salma osti sinne Ismon, vaikka Piritta sanoo että sitä kutsutaan nyt  Kariksi, ja voitaisiin käydä moikkaamassa sitä. Ja siis kun mä en ole koskaan käynyt ratsastuskoululla. Tunnilla. Kisoissa joskus. Niin se on vähän ollut musta harmillista, koska tuntuu että kyllä pitäisi joskus saada käydä ratsastuskoululla ja jotenkin, en mä tiedä, kokea se.”
Rasmus kuuntelee mua suupielet nykien.
“Se on sitten sovittu. Mennään joskus ratsastustunnille”, se päättää. “Mutta entä tänään? Etkö sä tosissaan ehdi pitämään vähän taukoa?”

Mä kiikun kahden vaiheilla. Nyt varmasti pitäisi olla tunnollinen ja toimelias eikä antaa sellaisten pikkujuttujen kuin 22. syntymäpäivä vaikuttaa lukuaikatauluun. Kuinka mä mukaan koskaan saavuttaisin mitään ellen kasvattaisi vähän lujempaa selkärankaa? Mutta Rasmus katselee mua niin kauniisti ja silittelee taas mun käsivartta niin mukavasti ja näyttää todella toivovan, että mä vietän sen kanssa aikaa.

“Mä teen ton kappaleen harjoitustehtävät loppuun”, teen päätökseni. “Ja sitten me keksitään jotakin.”

Puoliksi härnätäkseni ja puoliksi toiveikkaana jatkan vielä:
“Ehkä sä voisit sillä välin tiskata ja laittaa pari tuikkua palamaan.”
“Joo”, Rasmus sanoo vaan muitta mutkitta. “Mutta ensin mä käyn suihkussa.”
“Käy. Mutta ennen kuin menet: voitko uskoa, että Penna heitti mut tänään pihalle Auburnista.”
“Voin, vaikken ymmärrä miksi.”
“Mä katselin varsoja liian pitkään.”
“No mitä hittoa.”
“Niin.”
"Kaikkeen silläkin on aikaa. Ja motivaatiota."
"... niin."

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.02.20 15:57

Seppele, Vappuhattu ja Ismo nimeltä Kari
4. helmikuuta 2020: ratsastustunnilla Seppeleessä

Asioita, joita mä en ole koskaan tehnyt:
1) Käynyt ratsastuskoulun tunnilla. Me ollaan vaan ratsasteltu kotona. Rasmuksen lupauksen siitä, että mun synttäreiden kunniaksi me mennään moikkaamaan ratsastuskoulu Seppeleeseen muuttamutta Ismoa eli nykyistä Karia, mä otan haltioissani vastaan. On kiva päästä kokemaan jotakin niin tavallista hevosharrastukseen kuuluvaa. Meitä on maneesissa kuusi ratsukkoa, eikä se nyt kisaverryttelyjen jälkeen kovin ahtaalta tunnu, mutta kaikki hevoset liikkuvat hyvin omassa tahdissaan. Muut ratsastajat taitavat olla aika kokeneita ja jotenkin hevosten erilaisuuden sitten vain unohtaa tunnin aikana, kun opitaan luovimaan ja väistelemään toisiamme sopivalla tavalla.

2) Tullut yhtä pahasti yllätetyksi Hannele Appelgrenin toimesta. Ensinnäkin se yllättää minut tehtäviensä moninaisuudella ja sillä, miten tehokkaasti se ohjaa liikennettä jotta me kaikki ehditään tehdä kaikkia harjoituksia. Mä en ole ikinä valmentautunut näin suuressa ryhmässä. Joka tapauksessa Hannele säästää seuraavan yllätyksen tunnin loppuun, kun se ihan yhtäkkiä käyttäydyttään koko tunnin niin kuin ei muistaisi mua, kysyy:
”No, Jusu, mitä sille isällesi kuuluu? Vieläkö sillä on se sen kenttähevoshupsutus, vanhalla miehellä.”

3) Ratsastanut suomenhevosella, paitsi Sepolla, ja mä olen sentään päättänyt etten anna yhden yksilön pilata koko rodun mainetta. Mun tuntiratsuni Vappuhattu, jonka nimi on musta yhtä sympaattinen kuin hevonen itse, on mahdottoman innokas ja vähän höntti. Mulle tulee vähäsen mieleen Piki, mutta vain luonteen puolesta, sillä kaikki muu hevosessa onkin ihan erilaista: sen laukka on lyhyttä, kipittävää ja ajoittain huojahtelevaista; se tarvitsee kääntyäkseen ihan valtavasti ulkoapujen tukea; sen pörröinen harja kuohuaa joka suuntaan ja välillä mietin, voivatko ohjat kadota jouhien sekaan ikuisiksi ajoiksi. Iloinen pieni hevonen se on yhtä kaikki, ja totisesti pieni, vain ponikorkuinen, vaikka tukevarunkoisena tuntuukin ihan minulle sopivalta. Naureskellen sanonkin Rasmukselle, että ehkä Purtseilla voisi olla tilaa yhdelle heräteostokselle, mutta naureskelu loppuu lyhyeen kun alan miettiä onko mun sopivaa edes vitsailla pienenkään hevosen kokoisista heräteostoksista.

4) Tullut pienten tyttöjen väijyttämäksi. Niitä norkoili siellä täällä jo ennen tunnin alkua, ja tunnin aikana niitä oli aimo lauma katsomossa kännykkäkameroidensa kanssa, ja jollakin oli järjestelmäkamerakin. Tunnin jälkeen, kun olen luovuttanut Vapun seuraavalle ratsastajalleen kuten ratsastuskouluissa tehdään ja astunut sitten maneesin ovista ulos, ne tytöt piirittävät minut pihalla. Käsittämätöntä kyllä, ne tahtovat yhteiskuvia. Hämmennyn. En osaa kieltäytyä, vaikken ymmärrä miksi kukaan tahtoisi kuvan ratsastuskypäräpäisen ja kevyesti hikisen Josefina Rosengårdin, eli siis minun, kanssa.

Salma selittää pelastettuaan minut ohikulkiessaan:
”Ah, tervetuloa ratsastuskouluun. Tytöt seuraa tietty aktiivisesti somea, vaikka onko kaikilla edes ikää tunnusten luomiseen, ja osa fanittaa sua kovasti ja osa menee lauman mukana. Varmasti on storyt täynnä sitä kuinka jusurosen kävi ratsastuskoululla tänään, ja Vappu tulee olemaan suosittu ratsu jonkun aikaa.”

Häm-men-tä-vää. Muistan olevani vuoden somevaikuttaja, vaikken yritä vaikuttaa keneenkään enkä miltään paitsi ehkä vähän vähemmän epävarmalta kuin olenkaan. Mitä se vaikuttaminen oikein onkaan?

Me tupsahdetaan talliin, missä Rasmus on jo ehtinyt riisua Karin (niin, Karin: se on nyt Kari eikä Ismo). Salma alkaa iloisesti kysellä miltä vanha tuttu Ismo-Kari oikein tuntui, ja Rasmus vastailee kohteliaasti ja minusta tuntuu ettei se ole kovinkaan hyvin painanut mieleen Salmaa, joka on kilpaillut varmasti paljon samoissa luokissa meidän molempien kanssa ihanalla kimolla ponillaan (ja salaa ja epävarmuuttani olen vain tyytyväinen kun mun poikaystäväni ei muista kaikkia terhakoita valkopöksyisiä kanssakilparatsastajattaria).

”Oletteko olleet siihen tyytyväisiä”, kysyn minä jossakin kohti Salmalta, jolle olen itse isoa mustaa Karia suositellut naisen soittaessa ja kysyessä siitä mielipiteitä ennen hevosen ostoa. Ennen Seppeleeseen muuttoahan musta hannover asui pomon luona. Mun instagramissa Salma oli hevosen ensimmäistä kertaa nähnyt, ja sittemmin tunnistanut vastaan tulleen myynti-ilmoituksen hepan siksi samaksi suurikokoiseksi mustaksi esteratsuksi jolla mäkin olin kesän aikana kilpaillut. Enhän mä ollut mitenkään voinut sanoa Ismosta, siis Karista, mitään pahaa, kun Salma oli kysynyt sen luonteesta, ja nyt Ismo-kilpaorista on tullut Kari-tuntiruuna.

”Voi, joo, tosi! Hirmuisen kiva hevonen, tosi yritteliäs", Salma kehuu Karia.

Se on oikein helpottavaa, sillä mä en myöskään ole koskaan
5) suositellut hevosta ratsastuskouluun sillä en tiedä ratsastuskouluista mitään. Siitähän olisi voinut tulla ihan katastrofi. Ismosta, eli siis Karista, tuntihevosena. Onneksi ei tullut.


_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 29.02.20 12:55

Muuttoviikonloppu
29.2.-1.3.2020
#jusmus #eedit

On karkauspäivä, ja se on minusta aika hyvä päivä kääntää uusi lehti elämässä. Nyt kun me ollaan muuttamassa tavaroitamme uuteen kotiin, mä mietin vähäsen väkinäisen toiveikkaana, että ei se ehkä niin paha paikka olekaan. Onhan se vähän kaukana kaikesta, mutta umpirakastuneena voin ajatella että mistä minä muka olen kaukana silloin kun Rasmus on lähellä, en mistään. Onhan se vähän vetoisa, mutta meillä on takka ja isä on luvannut tuoda pari heiltä liikenevää lämpöpatteria, ja onpahan syy ostaa mukavia vilttejä ja torkkupeittoja. Onhan se vähän hämärä sisältä, mutta kun asiaa oikein ajattelen, sehän johtuukin oikeastaan pihamaan puista. Kuusikko on päässyt hiipimään varsin lähelle taloa, kun Eino on ikäänynyt ja Eedit jäänyt lopulta yksin. Ei heistä ole ollut huolehtimaan tontista; talosta kyllä, tunnollisesti ja niin hyvin kuin he ovat osanneet, ja siihen on energia mennyt.

Minä unohdun katselemaan pihaa ja ajattelen, kuinka kaunis se voisi olla. Talohan on oikeastaan aika viehättävä. Se ei vain pääse oikeuksiinsa, kun piha ympärillä on pääsyt villiintymään ja vallitsemaan.

Rasmus ei unohdu toljottamaan. Rasmus kantaa Antonin kanssa sohvaa taloon. Se oli oikea löytö: hyväkuntoista sohvaa kaupitteli netissä joku, joka ei ymmärtänyt huonekalun todellista arvoa. Hinnan lisäksi olen lapsenomaisen iloinen siitä, että meillä nyt ylipäänsä on sohva sijoitettavaksi meidän olohuoneeseen.

Antonin on paikalle komentanut Aliisa ja tullut itsekin ja käskyttänyt jopa Robert Harringtonin paikalle valmennuspäivänsä päätteeksi, vaikka ei meillä oikeasti ole yhtään niin paljon tavaraa että sellaista seuruetta tarvittaisiin. Aina joku meistä siis tuntee olonsa hyödyttömäksi muiden tohistessa, ja useimmiten Robert, joka nyt sattui saapumaan viimeisenä kun meillä muilla oli jo hyvä systeemi meneillään. Mutta koska minä olen liian nöyrä ja hiljainen komentelemaan muuttoseuruetta, Aliisa on ottanut tirehtöörin paikan, ja neiti Hurulla on tapana mennä vähän yli laidan kaikissa järjestelyissään. Eeditkin pyörii epävarmana mukana, tahtoo olla avuksi muttei tiellä.

”En minä tunkeilla tahdo”, hän sanoi meidän tullessa, ja me kilpaa vakuuttelimme että meidän muuttohulinathan tässä enemmän tiellä hetken ovat mutta varmasti löydämme tavat elellä talossa siten ettemme ole toisillemme häiriöksi. Eedit hymyili, ensin vähän varovasti ja sitten lämpimästi, ja minä näin hänessä itseni.

No, kunnes hän muistutti meidän olevan aika erilaisia:
”Minä se tein lihakeittoa teille, koko seurueelle, ja sittenpä minä vasta muistinnii että eihän ne taida nykynuoret kovasti lihaa syödäkään, mutta kun en se minä kovin hyvin tunne niitä kaikenlaisia uusia vekaanistisia juttuja, mutta sosekeittoa tein, juureksista, sepä se varmaan passaa kun nälkähän teille kantaessa tulee, ja sämpylöitä leivoin ja pullaa, ja jos sopii niin tulette syömään kunhan joudatte mutta eihän teidän mikään pakko ole.”

Se oli yksi pitkä ja polveileva virkekokonaisuus, jota minun oli hieman vaikea seurata, sillä Eedit puhuu hienoisella murteella jota minä en osaa. Ydinviesti oli kuitenkin selvä: meillä on naapurissamme pullantuoksuinen emäntä, jossa elää ja virtaa sukupolvien ruoanlaiton taito, vaisto jo oikeastaan. Minusta se on tyystin kadonnut, jos meidän suvussa on sellaista koskaan kuohunnutkaan. Ei välttämättä ole, sillä suvun on ollut tärkeä taata työtä ja palkkaa niille, jotka jotakin osaavat, etenkin niinä kaukaisina aikoina kun oli vielä kaupunkitalo erikseen ja maalaiskartano tunnettiin Vittsandin kartanona. Mitähän se mahtoi olla, venäläisten valta-aikaa varmaan, kun kaupunkitalosta luovuttiin. Silloin oli ruotsinmielisellä ja länsinaapurin turvin mukavan virkamiesasemansa pitäneellä isoiso?iso..iso...?isällä ja hänen perheellään vähäsen kovat ajat ja suvun omaisuudessa tapahtui niukistumaa. Sittemmin rahaa tuli ja meni ja tuli taas, mutta merenläheinen maalaiskartano pysyi Rosengårdien perheen tukikohtana eikä uutta suurta kaupunkitaloa kuunaan hankittu.

Mutta se melko muinaisesta sukuhistoriasta. Me kiittelimme Eeditiä kovasti ja lupasimme, että kunhan ehdimme, tartumme kyllä tarjoukseen.

Aliisa on vanhasta rouvasta aivan ihastuksissaan, supattaa minulle että kaikilla pitäisi olla oma naapurinmummeli, ja minusta ei ole oikein kohteliasta nimitellä Eeditiä mummeliksi, mutta ei hän kaikeksi onneksi sitä kuullut. Minusta mummeli kuulostaa höpsähtäneeltä. Eedit ehkä hössöttää, mutta on turhan terävä höppänäksi.

Nyt Eedit seisoskelee oman kotinsa portailla ja katselee minua, kun Rasmus ja Anton ovat kadonneet sohvan kanssa toista portaikkoa pitkin meidän puolellemme. Hätkähdän. Tunnen oloni vähän noloksi, sillä olen pysähtynyt pihamaalle tuijottamaan Eeditin ja Einon laiminlyöntejä: talon nurkille pimentäväksi muuriksi levinnyttä kuusikkoa ja villiintynyttä vesakkoa ja puoliksi umpeen kasvanutta tilaa, josta myöhemmin keväällä paljastuu entinen perennapenkki. Sen palauttamisesta entiseen loistoonsa tulee vielä Eeditin ja minun yhteinen harrastus, jossa yhdistyy Eeditin kokemustieto ja minun nuorten ja näppärien käsieni taito. Vielä tiedän kuitenkin tulevaisuudesta yhtä vähän kuin uuden vuokranantajamme elämäntarinasta, mutta aikanaan ne molemmat tulevat minulle kyllä pala palalta tutuksi.

Minä hymyilen Eeditille anteeksipyytävästi. Vanha nainen viittilöi. Menen hänen luokseen.

”Mahtaa olla jano pojilla, kun ahkerasti kantavat. Emmeköhän jouda laittamaan heille juomaa, eivätkö jo jouda pitämään pikkuisen taukoa.”

Melkein ehkä ihan pikkuhippusen verran rakastan jo Eeditiä ja rouvan rauhoittavan hyväntahtoista läsnäoloa. Hymyilen, enkä tällä kertaa lainkaan pahoitellen, vaan vilpittömän kiitollisena kaikesta lämminsydämisestä huolehtimisesta. Astelen Eeditin perässä sisään hänen huoneistoonsa, jossa vanhat äänekkäät kellot tikittävät ja kuulostavat rauhallisilta ollakseen aikarautoja. Eivät kellot kiirettä luo, ajattelen silloin. Jostakin muusta se syntyy.

Esille on jo nostettu hopeatarjotin. Se on kaunis esine, ihastelen itsekseni, ja sitten ääneen Eeditillekin.
”Niinkö”, rouva sanoo silminnähden mielissään, ääni on pehmeä ja pehmenee entisestään kun sormet sivelevät sileää pintaa ja sanat raottavat historiaa. ”Häälahja. Arvokas lahja oli, melkein emme kehdanneet ottaa vastaan, vaan hyvin se on palvellut ja kovasti on siitä iloittu. Enää en siitä raaskisi luopua — vaikka tuleehan se aika kun kaikki maallinen jää taa.”

Eino elää talossa yhä, vaikka makaakin jo metrejä multaa yllään. Näin jo eteisessä ensimmäiset valokuvat miehestä, ja sitten on joku toinenkin, sellainen, jonka nuoruuskuvat ovat tuoreempia. Einon ja Eeditin poika, arvelen, mutten utele. Kai minä hänet tapaan, jos olen tavatakseni, ja kai Eedit hänestä kertoo jos niin haluaa.

Aliisa näkee meidän tulevan Eeditin rapuille, huomaa juomatarjottimen minun käsissäni ja Eeditin käsissä keksikipon, joka ei enää mehukannun, kahvitermoksen, sämpylälautasen ja juomalasien ohella mahtunut sievälle ja tunnearvon entisestään kaunistamalle hopeatarjottimelle.

”Pooojaaat, tauon paikka! Voi Eedit, miten oletkin laittanut niin ihanasti meille asiat, kyllä meidän kelpaa”, Aliisa tohottaa, ja Eedit on taas mielissään. Mieslauma (no nii-in, onhan niitä nyt sentään kolme!) kerääntyy keittiöön ja erityisesti Robert näyttää helpottuneelta. Minä ymmärrän miksi – vihdoin sillekin on jokin selkeä tehtävä. Kuten jo todettua: kantamisessa ei ihan oikeasti tarvita meitä kaikkia. Syömään sen sijaan on kaikki kutsuttu ja tarjottavaa riittää.

”Oltaisiinhan me voitu minunkin tykönä”, Eedit lausuu, mutta hymyilee sitten. ”Vaan onhan tänne jo tullut kotoisuuden tuntua.”
”Kyllä kaikki on vielä aika”, sanon minä ja hapuilen suomenkielistä ilmaisua sille kaaokselle, joka ympärillä muuttolaatikoiden ja paikkaansa löytämättömien huonekalujen muodossa levittäytyy. Tyrskyn myrskyn, muulin mallin, sikin sokin?
”No eipä ole kauan”, Aliisa naurahtaa leppoisasti. ”Se on tuo Josefina semmoinen, että iltaan mennessä täällä on siistiä kuin sisustuslehdessä. Kaunishan tämä rakennus on jo itsessään, eikä Jusun ympärillä mikään pysy pitkään epäjärjestyksessä paitsi minä. Minun järkeistämiseen ei mikään pieni noituuskaan riittäisi.”

Eedit hykertelee, Anton näyttää pohdiskelevan millainen maailmojen mullistus tarvittaisiin Aliisa Hurun normalisointiin, ja minä katson Rasmusta ja saan hänet kiinni katselemasta rasmusmaisen hellästi takaisin. Se on merkillistä: kuinka se saattaa näyttää niin totiselta ja kuitenkin jotenkin rakkaudelliselta yhtä aikaa. Mistä se tunne oikein tuleekaan? Kuvittelenko minä sen vain? Mutta minäpäs päätän luottaa omaan aavistukseeni.

Hymyilemme toisillemme hämillämme ja äkillisen ujoina. Tässä on meidän keittiömme, sotkuineen päivineen, ja me istumassa muuttolaatikoilla kun tilaan jo kannetut tuolit on annettu vieraiden käyttöön. Poskeni punehtuvat hieman, kun huomaan Robert Harringtonin kuikuilevan meitä vaivihkaa. Näkikö se meidän toisiimme suunnatut katseet, huh sentään.

* * * * *

Muuttopäivän iltana jäljellä on vielä kaaoksen rippeitä muttei enää vieraita, ja minä makaan Rasmuksen vierellä aivan liki painautuneena ja rakastan niin paljon häntä ja kotia että se ihan hämmästyttää minua.

”Tiedätkö”, aloitan Rasmuksen silitellessä käsivarttani hitain liikkein, silmät jo piteneviä hetkiä ummessa. ”Mä ajattelin, että mua vaivaisi tänne muuttaminen enemmän. Kun eihän tämä ollut ihan… suunniteltua.”

Rasmus katsahtaa minua vikkelästi ja näyttää taas nolostuneelta. Hänen tehtävähän se oli: sanoa Eeditille ettemme muuttaisi. Naurattaa, ja vähän hihitänkin.

”Minusta tuntuu että tästä tulee hyvä koti kuitenkin”, sanon ja kohottaudun voidakseni taas suudella poikaystävääni, joka hymyilee huuliani vasten ja liu’uttaa kätensä vyötäisilleni, kun mä kipuan sen syliin. Siitä on hyvä katsella Rasmuksen kauniita silmiä, niitä lämpimiä ja helliä ja joskus äkämystyneitä mutta enimmäkseen kilttejä.

”Tuntuuko susta?” mä kysyn.
”Mikä? Miltä?”
”Tämä koti. Hyvältä. Ja elämä.”
”Joo.”
“No hyvä sitten.”


* * * * *

Sunnuntaiaamuna mä herään mielestäni varhain, mutta opin pian että kello onkin jo lähes kymmenen. Jätän Rasmuksen nukkumaan ja hiivin keittiöön. Laitan kahvin tippumaan ja täytän kaksi Eeditin leipomaa sämpylää. Tekisi mieli keittää puuroakin, mutten jaksa, ja pohjaanhan se palaisi varmaan kuitenkin. Kasaan aamupalan tarjottimelle (se on minun omani ja vähemmän kaunis kuin Eeditin, puinen vain) ja vien makuuhuoneeseen. Herätän Rasmuksen uuteen elämään niin miellyttävästi kuin osaan ja hyrisen hyvää tuulta, vaikken alunperin voinut kuvitellakaan viihtyväni täällä.

Siivoilen ja järjestelen vähän, lähden tallille, en pidä matkaa mahdottoman pitkänä sittenkään. Palatessani kohtaan sauvakävelemästä saapuvan Eeditin kotipihassa ja nolostelen hevoselta haisevaa tyylitöntä talliasuani.

”Kauheaa, tänne karistelen vaatteistani heinänkorsia”, naurahdan vähän hädissäni huomattuani, että toppatakin helmaan on totisesti takertunut heinänkorsi, joka juuri Eeditin nähden tipahtaa maahan.
”Höpsistä! Älähän sinä tuosta huoli. Pidänhän minäkin hevosista, oli niitä meilläkin. Tuolla ne ovat tallinkin rippeet, tuolla metikön takana missä Einon kotitila seisoo, tai mitä niistä rakennuksista nyt lienee jäljellä. Kivijalka vielä seisonee kustakin töllistä, mutta eiköhän ole vuodet ja hankien paino jo tehnyt lopusta selvän”, Eedit kertoilee hieman surumielisen oloisena.
”Täälläkö oli talli”, kysyn kiinnostuneena, kun talsimme Eeditin tahdissa taloa kohden.
”Oli, ja navetta, ja hyviä aittoja. Vaan niin se aika ajaa ohi rakennuksista ja ihmisistä.”

Erkanemme kohteliain sanoin rappujemme alla. En tahdo jäädä vahtaamaan, mutta varmuuden vuoksi ja toivoakseni huomaamatta varmistan kuitenkin, että Eedit pääsee kotiinsa. Huoli on turha: iäkäs rouva kulkee raput ketterästi, jos kohta meitä nuorempia verkkaisemmin.

Illallista syödessä muistan kertoa keskustelusta omalta tallireissultaan minua myöhemmin palanneelle Rasmuksellekin. Mun poikaystäväni innostuu samalla tavalla kuin minäkin.

”Talli! Olisipa sellainen vieläkin.”
Nauran Rasmukselle.
”No niin mäkin ajattelin! Sittenhän meillä ei koskaan olisi tästä kiire minnekään kun olisi tilaa koko perheelle”, sanon ja Rasmus katsoo mua suurin silmin, mikä saa minut tarkentamaan: ”Hevosillekin. Onhan ne vähän kuin perhettä.”
”Niin… niin. Niin ne on.”
”Rakennetaanko joskus talli vanhan tilalle”, kiirehdin ehdottamaan. ”Hankitaan sinne Eeditille joku mukava vetohevonen jonka reessä ja kärryillä se voi ajella, ja meidän omat tietysti, ja pistetään vaikka talliyritys pyörimään.”

Se on toimiva puheenaihe. Uppoudumme utopiaan ja suunnittelemme naureskellen höperöitä tulevaisuudenkuvia, sellaista hattaranhöttöistä haavemaailmaa, ja jossakin vaiheessa me ollaan jo remontoitu kellariin asunto Joachimille ja majoitettu Aliisa idylliseen aittarakennukseen riittävän kauas ettei sen ääni kantaudu jatkuvasti meidän kotiimme, ja haalittu laumallinen hirveän hyviä hevosia ja pari somaa ponia ja kaksi mukavaa koiraa ja minulle kissa, ja arvovaltaisimpina tilusten toimien valvojina toimivat naapurin Eedit ja eläkepäiviä omaan aittamökkiinsä viettämään muuttanut pomo.

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Ohk

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 05.03.20 22:23

Kuuset
5. maaliskuuta 2020
#jusmus #eedit

Aika usein minä jään katselemaan kuusikkoa, joka imee meidän kodista valon ja on jo saanut herkimmät ja valonjanoisimmat kasvini voimaan huonosti. Joskus näen siitä uniakin. Kuuset nielevät unissa koko talon ja meidät ja meidän unelmat siinä samassa, ja kerran minä herään itkien ja Rasmusta kädestä riuhtoen koska unessa hän on häviämässä kuusten voimakkaiden juurien puristukseen. Rasmus pelästyy, ensin repimistä ja sitten siihen herättyään sitä, että minä itken. Minun painajainen valvottaa sinä yönä meitä molempia. Alan oppia, ettei vain unelmia jaeta.

Jonakin päivänä hiekotan pihaa. Lumia ei ole tarvinnut hetkeen luoda, on ollut sateetonta aikaa, mutta kun kevätaurinko paistaa päivät ja talvipakkaset rellestävät öisin, pihasta tulee liukas ja alan pelätä Eeditin vanhentuneiden luiden puolesta. Hän itse ei tunnu pelkäävän. Ihan aluksi, kunnes opimme hänen päivärytminsä ja opimme ryntäämään lumikolan varteen ensimmäisinä, vanha rouva liukasteli pihalla lumitöitä tehdessään. Kun olin kerran töistä saapuessani auttanut hänet ylös lumisesta maasta, tuli siitä välittömästi minulle kunnia-asia, että minä tai Rasmus huolehdimme pihan lumettomaksi ja hyvin hiekotetuksi. Eedit jupisi miedosti, puheli työssäkäyvistä kiireisistä ihmisistä ja jonninjoutavasta eläkeläisestä, mutta minä en kuunnellut ja lopulta rouvakin kiitteli vain tyytyväisenä.

”Kyllä minä ilahduin kun kuulin, että taas saadaan nuoria taloon”, Eedit joskus sanoi ja jatkoi: ”Vaan enpäs silloin edes aavistellut, kuinka hyviä nuoria tulee. Niin paljon on teistä ollut minulle hyvää mieltä että ette uskokaan. Sinusta, Josefina, ja sinun Rasmuksestasi. Kaikkea hyvää ja varjelusta teille.”

Minä vaivaannuin vuolaista kehuista.

Eedit ei suinkaan ole mikään jonninjoutava eläkeläinen, sanokoon mitä sanoo. Kerran viikossa hän käy vapaaehtoisena vanhainkodilla pitämässä seuraa vanhemmille tai muuten huononuntoisille vanhuksille, kerran viikossa vesijumpassa, vähintään kerran kuussa hoitaa luokkamummon tärkeää tointa läheisessä kyläkoulussa jonka lakkauttamisesta on puhuttu iät kaiket vaan ei ole saatu aikaiseksi, niin äänekkäästi on asiaa vastustettu. Eeditkin on kirjoittanut asiasta lehteen ja kaupunginvaltuustoon tai mihin lie, tärkeille ihmisille joka tapauksessa. Kerran viikossa Eedit myös leipoo leipää ja vie sitä Einon yksin jääneelle vanhalle työtoverille. Meillekin Eeditiltä liikenee tuoreita sämpylöitä, ja Rasmus tekee hyväntahtoisesti pilkkaa siitä kun minä liikutun eleestä ensimmäisen kerran niin että melkein itken (ja kyllä, joskus vielä sopivassa hormoniepätasapainossa vähän itkenkin).

Sopu ja tasapaino on kuitenkin löytynyt vaivattomasti: Eedit ei koskaan tunkeile, enkä minä pidä lainkaan raskaana velvollisuutena hänen luonaan käymistä aina silloin tällöin. Viihdyn hänen seurassaan ja autan siinä sivussa ilolla pienissä asioissa, ja vähitellen Eedit alkaa rohjeta esittää avunpyyntöjään avoimemmin. Hän on hyvin pystyvä ja kykenevä ikäihminen, pää on terävä kuin veitsi, mutta ikänäkö tekee jotkin pikkutarkat tehtävät hankaliksi ja raskaita asioita nostellessa on joskus Rasmuksenkin apu paikallaan.

Menen taas käymään Eeditin luona yhtenä kevätauringon kirkastamana päivän ja saan heti kehotuksen käydä pöytään. Perunamuusia ja poronkäristystä, ja puhetta niistä kuusista, jotka ovat toistaiseksi oikeastaan ainoa onneani varjostava asia.

”Kuule Eedit, minä olen ajatellut tuota metsää”, sanon.
”Voi, vaan niinpä se olen minäkin”, sanoo vanhempi nainen skarppina ja tarmokkaana. ”Kun me ei olla sitä oikein Einon kanssa jaksettu harventaa ja pitää aisoissa. Olen minä ajatellut, että pitäisi soittaa pojat sitä harventamaan.”

Hetken minä luulen, että Eedit tarkoittaa omaa poikaansa, sitä jonka kuvia olen ohimennen katsellut, ja ehkä tämän ystäviä.

Mutta ei. Pojan nimeäkään en vielä tiedä, eikä se selviä nytkään.

”Vaan kun en minä oikein tiiä kenelle soittaa ja kuka sen tekisi, ja ettei nyt vaan tulisi hinnassa huijatuksi. Ei se tuo Rasmus sitä tekisi?”

Minulta kestää hetki, ennen kuin ymmärrän mitä Eedit oikein ehdottaa. Sitten minua alkaa naurattaa hysteerisesti. Rasmus, metsien mies ja metsureiden metsuri.

”Rasmusko? Kaataisi puita? En usko että hän”, hekotan. ”Minun isä ehkä, tai hänen. Rasmuksen siis. Voin minä soittaa isälle tai etsiä netistä että kuka tällä alueella tekisi.”
”Siitäpä olisi iso apu”, Eedit hymyilee onnellisena. ”Otahan lisää. Niin paljon kuin sinäkin liikut, pitäähän siinä sitten syödäkin. Ettei ala päivä paistaa läpi, niin kuin minun täti tapasi sanoa.”

Enhän mä jaksa syödä enää yhtään enempää, mutta kiittelen vuolaasti tarjotusta ateriasta ja lupaan vielä ottaa selvää puuston harventamisesta. Joku sen tekee – ei takuulla Rasmus – ja sitten minun ei enää tarvitse nähdä painajaisia kaiken nielevistä puista.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.03.20 11:51

Pommi putoaa
Rosengårdin kartanolla 6. maaliskuuta 2020.
#rosengårdit


”Jag vill bli kär igen.”

Lause raastoi rikki tyttären ja vävykokelaan lähdön jälkeen vallinneen hiiskumattoman hiljaisuuden. Jos ääni olisi ollut terävämpi, Arne olisi kutsunut sitä susannemaiseksi silpomiseksi, mutta lause oli niin loputtoman ontto ja röpelöinen, että ei se riittänyt halkaisemaan tunnelmaa tyystin. Pariskunta asteli tavan ja tottumuksen ohjaamana salonkiin. Keskustelu jatkui vasta, kun kumpikin oli istunut alas, eivätkä he tokikaan asettuneet samalle sohvalle.

“Minä ajattelin että milloin viimeksi olen rakastanut, enkä muistanut.”

Rouva ei aivan katsonut miestään niin sanoessaan. Arne ei vastannut mitään. Hän antoi hiljaisuuden venyä. Ei hän oikeastaan uskonut sen saavan kasvaa kovinkaan pitkäksi, sillä takuulla Susanne kävisi keskustelun loppuun kun oli sen aloittanutkin. Nainen yllätti kuitenkin olemalla häkellyttävän pitkään hämmästyttävän levollinen ja vaiti. Se oli Arnesta jokseenkin levottomuutta herättävää, kuten sen oli varmasti tarkoitettukin, ja hieman huvittavaa, kuten sen ehdottomasti ei oltu tarkoitettu. Susanne ja hänen iänikuinen henkinen sodankäyntinsä.

”Minusta on epäoikeudenmukaista, että sinä olet saanut rakastaa niin paljon enemmän”, Susanne lausui lopulta, katse nyt iskostettuna miehensä silmiin niin kuin aina silloin, kun rouva pyrki osumaan sanoillaan vyön alle. Rosoinen herkkyys hiljaisuuden katkoneessa lauseessa oli pelkkä muisto vain ja tilalla teräspintaa; viileää, sileää ja kolhiintumatonta. Ilme uppiniskaisena Susanne katsoi suoraan häneen. Ah, tämän Arne tunnisti, sillä se oli rouvan haavoittuvaisuuden yleisin ilmentymä: täydellinen peittely-yritys.

”Ja sitten minä olen pitänyt kaikkea tätä pystyssä silloin kun sinä olet piehtaroinut sydänsuruissasi”, Susanne Rosengård sanoi yhtäkkiä varsin viiltävästi. Arne ihasteli naisen kykyä liukua sävystä toiseen niin saumattomasti. Minkä maailmanluokan diivan teatteriala tässä naisessa menetti. ”Se on minusta suuri vääryys.”

Arne otti aikansa, ennen kuin vastasi. Hän tunsi luissaan, että luvassa oli väistämätön yhteenotto, mutta aivan vielä hän ei tuntenut halua syöksyä suoraan taistoon. Se ei ollut konfliktin välttelemistä, sillä sellaisella hän ei olisi saavuttanut muuta kuin korkeintaan viivästyksen; se oli härnäämistä. Jos Susannea miehessään jokin raivostutti, se oli tämän itsepintainen kyky vastaanottaa kaikki kohti heitetyt syytökset, tunteet ja emotionaaliset teräaseet kuin ne uppoaisivat muodottomaan, aineettomaan massaan jälkeäkään jättämättä. Muussa elämässään Arne saattoi käyttää supervoimaansa hyvään – rauhallinen järkiperäisyys oli erinomainen tapa konfliktien tyynnyttämiseen ja sitä kautta parempiin ratkaisuasemiin pääsemiseen – mutta vaimonsa kanssa hän ei useinkaan pelannut täysin reilua peliä.

Hän taltutti Susannen myrskyt tukahduttamalla ne, milloin suinkin pystyi.

”Saisithan sinä kaikin mokomin rakastaa”, Arne antoi suopean myönnytyksensä ja näytti kiltiltä katsoessaan vaimoaan, joka oli vähällä ryöpsähtää hänen silmilleen.

”Sinuako?” Se oli pelkkä sihahdus. Katsomattakin mies tiesi, miten Susannen suupielet olivat kiristyneet ja miten kolea oli häneen suunnattu katse.

Arne ei vastannut.

”Vai jotakuta toista?” kartanonemäntä tiedusteli kursien kasaan kaiken pilkallisuuden jonka suinkin kykeni, eikä se ollut laisinkaan vähäistä. ”Etkö vain hankkiutuisikin minusta välittömästi eroon, jos minä toimisin samoin kuin sinä.”

Siihen kiteytyi suhteessa vuosikymmenet vellonut epätasa-arvo. Arnella oli kaikki valta riistää Susannelta kaikki, mitä hän piti elämässään tärkeänä. Susanne ei voinut viedä Arnelta mitään, mistä tämä välitti. Koko elämä oli miehen kämmenellä ja voi kuinka se salpasi Susannen hengitystä lähes joka ilta ja yö ja joskus aamupäivisinkin.

”En, ellen saisi tietää uskottomuudesta”, Arne totesi niin kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia. ”Enkä minä sinua sitä paitsi puille paljaille jättäisi.”

Susanne kirahti. Raastoi ajatellakaan, että mies suhtautui asiaan niin yliolkaisesti. Ja tietysti hän saattoi, sillä Arnen näkökulmasta tilannetta oli niin helvetin paljon helpompi tarkastella. Arnen ei tarvinnut pitää kaikesta kiinni kynsin ja hampain. Susanne sen sijaan joutui tekemään juuri niin, ja kyllä hän oli hampaitaan terotellutkin.

Sitten Arne vihdoin hyökkäsi. Välinpitämättömän näköisenä kartanonisäntä, mahtimies, käänsi katseensa vaimoonsa ja esitti ensimmäisen kysymyksensä:
“Mitä se sinua toisaalta haittaisi? Minusta kuulostaa siltä, ettet viihdy täällä.”

Susannella oli niin paljon sanottavaa ja niin vähän halua lausua mitään siitä kaikesta ääneen. Kuinka pirullisia myönnytyksiä ne olisivat olleet. Haluttomana myöntämään ääneen itselleen ja aviomiehelleen omaa tilannettaan, omia todellisia syitään jäädä, Susanne vaikeni. Toisaalta… kyllähän he molemmat tiesivät sanomattakin, mikä teki puhumattomuudesta typerää pelkuruutta. Oli kenties sittenkin paras vain ryhtyä suorapuheiseksi, ainakin tiettyyn rajapintaan asti.

“Rahaahan sinä varmasti jalomielisesti minulle antaisit, mutta piruako minä sillä. Kaiken muun saisit sinä.”
“Kartano on minun sukuni.”
“Kartano ja kartano. Vähät minä katosta, seinistä ja lattioista välitän.”
“Mistä sitten?” Arne kysyi keskustelevaan sävyyn.

Tässä sitä oltiin, Susanne puuskahti mielessään: käymässä vuosikausia viivytettyä keskustelua avioerosta, joka sysäisi hänet elämään, joka ei olisi elämisen arvoista.  Mitä Arnelle tapahtuisi? Ei mitään. Häntä ei kukaan paheksuisi, ja se olisi osittain Susannen syytä. Itsehän hän oli peitellyt miehensä vikoja koko maailmalta. Sen palveluksen turvin hän kai oli saanut näin kauan pysytellä lähellä kaikkea rakastamaansa.

“Mistä sitten?” Susanne toisti ja puhkui kiukkuaan: aivan kuin mies ei olisi jo tiennyt! “Sinun mukanasi menisivät kotini, nimeni ja kaikki sosiaaliset verkostoni. Vuosikymmenten työ hevosten parissa. Eivät ne ole vain sinun intohimosi etkä sinä jukoliste vieköön ole rakentanut tätä menestystä yksin. Ja lapset – luuletko tosiaan etteivät he ottaisi empimättä sinun puoltasi tässäkin asiassa, ja etkö sinäkin usko, että se on minun ansiotani. Arne, oman itseni kustannuksella minä olen heille rakentanut sinusta miellyttävän kuvan ja peittänyt kaiken pienuutesi, pikkumaisuutesi, uskottomuutesi ja kaikki muut virheesi niin hyvin kuin olen osannut, koska sinun perujasi on heidän perintönsä ja minä tiedän, että sinun pieni sielusi tarvitsee jumalointia ja riippuvaisuutta. Uskotko tosiaan, että lapsesi ajattelisivat sinusta yhtä kauniita ajatuksia, ellen minä olisi siloitellut kaikkea sinun tekemääsi? Luuletko niin?”

He tuijottivat toisiaan silmiin. Arne tunsi omituista, etäistä kiukkua. Siitä hän ei pitänyt, sillä tällä elämänkokemuksella ja sen myötä karttuneen itsetuntemuksen turvin hän tiesi jo, että se oli oikeastaan syyllisyydensekaista ärtymystä, jotakin sellaista mitä hän ei aivan tahtonut kohdata ja sysäsi siksi kauas itsestään. Syyllisyys ei miellyttänyt miestä lainkaan. Oli siinä myös epäreiluudenkokemusta: miehenä, joka oli valmis antamaan syvästi rakastamilleen lapsille kaikkensa, Arnea ärsytti, että Susanne yritti ottaa heidän hyvistä väleistään kunnian.

“Paljonpa sinun lapsesi sinua kunnioittaisivat, jos tietäisivät toden siitä, kuinka selkärangaton kaksinaismoralisti sinä olet”, Susanne purki patoumiaan rintakehä kiivaasti kohoillen.

Ja sitten vaimon sävy jälleen muuttui.

“Mikset sinä tahdo avioeroa?” hän kysyi koruttomasti. Arne ehti kuvitella, että Susanne oli menettänyt puhtinsa, mutta pilkkakirvestä ei sittenkään oltu käännetty viimeistä kertaa. “Mikset ole jo ottanut sitä? Saisit sen hortonominaikkosesi tänne häärimään. Ai mutta senhän kanssa taisi jo mennä poikki, muistanhan minä nyt kuinka viskiä kului ja sikareita paloi. Surisitko minun perääni niin kuin hänen? Etpä varmaan, joten miksi minä olen vielä täällä?”

Arnen leukapielet kiristyivät. Hortonominaikkonen. Oli tietysti ymmärrettävää, että hänen vaimonsa käytti pisteliäitä sanankäänteitä hänen elämänsä rakkaudesta, mutta hiljattain – ja, niin, jälleen kerran – päättyneen suhteen lopun paiskaaminen päin kasvoja tuntui keljulta. Ja kysymys… kysymys oli vaikea, eikä Arnella ollut hyvää vastausta siihen.

“Sinä olet minun puolisoni. Minä valitsin sinut”, mies sanoi, kun ei muutakaan osannut.
Käyttäytyisit sitten niin”, kirkaisi Susanne.

Se oli hätkähdyttävää. Nainen, joka ei koskaan kirkunut, korottamassa ääntään sellaiseksi tuskaiseksi rääkäisyksi. Susanne saattoi kihistä vihasta tuon tuostakin, mutta eihän hän koskaan tehnyt mitään sillä tavalla odottamatonta. Susanne saattoi näyttää siltä kuin olisi valmis työntämään veitsen kahvoineen päivineen hänen kylkiluidensa väliin, mutta koskaan nainen ei ollut konkreettisesti tehnyt mitään sen suuntaistakaan. Kerran Arne muisti kaatuneensa portaissa kesken riidan, mutta se taisi kuitenkin mennä tukevan humalatilan piikkiin. Ei Susanne ollut häntä tönäissyt. Se nainen ei kerta kaikkiaan tarvinnut kehollista väkivaltaa, sillä rouvan vahvuuksiin lukeutui ehdottomasti henkinen kuritus. Eikä nainen juuri koskaan myöskään näyttänyt mielipahaansa niin avoimesti kuin nyt.

“Minä tahdon, että tässä suhteessa on edes joskus vielä rahtunen rakkautta!” Susanne vaati tietämättä itsekään, kykenisikö enää koskaan sellaiseen lämpimään tunteeseen. “Vähintäänkin minä tahdon, ettei minun tarvitsisi näytellä surevaa leskeä kun sinä kuolet.”

Se sai Arnen nauraa hörähtämään yllätettynä, ja Susannen falski naurahdus seurasi hänen omaansa. Virkahdus kun oli, omituista kyllä, herttaisinta mitä nainen oli pitkiin aikoihin aviomiehelleen sanonut.

“Oletatko niin käyvän piankin?” kartanonisäntä kysyi kepeästi.
“Etpä ole enää nuori”, tokaisi hänen vaimonsa.
Arne hörähti uudemman kerran.
“Ei, enpä kai. Etkö usko, että olen jo liian vanha muuttamaan tapojani?”
“Varmasti olet, mutta kun olet ollut niin kyvykäs valehtelemaan koko ikäsi, jos siis olet ylipäänsä välittänyt peitellä jälkiäsi rakkaudellisissa seikkailuissasi, ehkä sinä kykenet siihen vielä kerran.”
“Mitä tarkoitat”, Arne kysyi uteliaana.
“Etkö muka osaa uskotella vielä yhdelle naiselle, että rakastat häntä?” Susanne tivasi. “Onhan sinulla kokemusta aihepiiristä.”
“Hmh.”

He vaikenivat. Arne sulatteli Susannen tunteenpurkausta, ja naisen itsensä ajatukset olivat tutkimattomat ja olotila kaikista pienistä eleistä ja liikahduksista päätellen hermostunut. Arne seurasi, kuinka naisen sormet hypistelivät ylellisen neuleen hihaa, nutturalta karkaavia hiussuortuvia, hameen kangasta ja sohvan käsinojaa. Hemmetti, Susanne pureskeli huultaankin. Se oli harvinaista avoimuutta.

“Mikä on saanut sinut uskomaan, että lasteni täytyy ajatella minusta hyvää saadakseen täyden tukeni?” Arne palasi hetken hiljaisuuden jälkeen itseään askarruttavan asian pariin.
“Äsch”, puuskahti Susanne, eikä suostunut avaamaan sanaista arkkuaan.

Susanne ei kyennyt. Kurkkua kuristi, leuat jännittyivät ja kieli pysyi hyödyttömänä niillä sijoillaan. Hänessä ei ollut naista myöntämään, miksi hänelle oli niin karmivan tärkeää, ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi hänen olevan kaltoinkohtelevan miehen uhri. Susanne Rosengård saattoi olla montaa asiaa, saattoi olla uhrikin, mutta sellaiselta vaikuttaminen oli suurempi paha kuin syiden ottaminen omalle kontolle.

Ja kun riittävän kauan kantoi miehensä vikoja ominaan, siitä alkoi tulla luonnerooli. Susanne oli ollut pahalla mielellä pitkään eikä ollut enää aikoihin tunnistanut omaa peilikuvaansa täysin omaksi itsekseen: kireys ja kitkeryys olivat tulleet jäädäkseen. Kai hän oli ollut niille otollista maaperää alunperinkin, mutta Arnen teot olivat kyllä muokanneet hänen mieltään entisestään.

“Ajaha, hmm”, äännähti Arne kuin antaakseen vaimolleen luvan vaieta.

“Lapset ovat itsenäisempiä kuin usein kuvittelemmekaan”, Susanne sanoi yhtäkkiä. “Eivät he sinua mihinkään tarvitse. Ei ehkä enää sinisilmäisin pieni Josefinakaan. Ehkä elämä siellä Kallassa on opettanut hänelle sinnikkyyttä… ja kenties Alsila.”
“Ah, Alsila”, hymähti Arne.
“Uskoakseni tyttäresi ovat olleet minua viisaampia kumppaneidensa valinnassa”, Susanne pisti vielä, sillä tietenkään vuosikymmenten kitkeryyttä ei aivan vähällä haudattu, kun sen arkun kantta oli kerran raotettu.

Arne hymyili hieman.

“Se lienee toivottavaa”, hän myönsi ja kuuli myöntymystä myös vaimonsa tuhahduksessa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 15.03.20 14:02

Onko kummempaa kuultu
16. maaliskuuta 2020

▶ Kuuntele tämä tarina

Lue tämä tarina:
Ai olenko pelännyt henkeni edestä? Kyllä olen, kiitos kysymästä. Ihan erityisesti silloin, kun minua on osoiteltu haulikolla.

Se ei muuten ole mitenkään miellyttävä tunne, eikä siihen totu. Edes minä, joka olen niin kovin pelokas persoona, en ole oppinut sinuiksi kuolemanpelon kanssa, koski kuoleman uhka sitten minua itseäni tai jotakuta läheistä tai vaikka vähäsen kaukaisempaakin. Ai hitto että se on hirveää. Ajatella, että nyt jäi kyllä niin paljon sanomatta niin monelle ihmiselle! Tekemättömiä töitäkin! Ja heppojen puurot on tekemättä! Ihan karseaa, kuinka muut tästä nyt sitten selviävät kun minä heitän veivini, niin minä aina silloin ajattelen kun luulen että nyt tulee lähtö.

Edellisen kerran uskoin vetäväni viimeisen hengenvedon, kun minua topakasti ja pyssynpiippu tanassa kehotettiin poistumaan Merenheimoin mailta. En minä edes tiennyt eksyneeni niille taas. Hitsi kun ne maat jotenkin alkoivat aina niin salakavalasti, ensin en ollut Merenheimojen mailla ja sitten taas olin, ja koskaan siitä ei seurannut mitään hyvää.

Huuto oli kuin jättimäisen variksen raakuntaa, mutta kymmenen kertaa karmivampaa.
“Millä asialla täällä olet, et millään, menetkös siitä! Hus!”
Niin huusi haulikkoaan heilutteleva tilusten isäntä, ja jotenkin minulle ei tullut silloin mieleen pysähtyä hetkeksikään miettimään, miten todennäköisesti se kävelykeppiinsä nojaileva kahjo muka minut oikeasti ampuisi.

Niin että minä nyt sitten menin ja ihan kamalaa vauhtia meninkin. Siinä sitä oltiin. Yhtenä hetkenä ihan vaan tutkailemassa uusia asuinseutuja leppoisalla kävelylenkillä, ja sitten juoksemassa pakoon henkensä edestä.

Rasmus puolestaan nauroi henkensä edestä, kun väitin sille, että Märta Merenheimon isä uhkasi ampua minut.

Minusta oli vähän epäkohteliasta nauraa sellaiselle asialle, olinhan sentään hänen tyttöystävänsä. Ei tyttöystävien hengenvaaroille sopinut nauraa, ei minusta ainakaan. Mutta Rasmus ei ehkä ottanutkaan ihan tosissaan sitä, miten kuukahtanut oli herra Merenheimon järjentola näinä päivinä.

Joka tapauksessa kohtaaminen oli kyllä minustakin niin absurdi, että parin päivän sisään olin jo melkein unohtanut sen. Sen verran se pyöri mielessä, että olin ajatellut selvittää, löytäisinkö jostakin kartan, josta ilmenisi missä kaikkialla Merenheimojen tilukset oikein kiemurtelivat ja häilyivät. En enää kuuna päivänä tahtonut vahingossa eksyä niiden rajojen sisään.

Mutta ennen kuin minä löysin kartan, löysi herra Merenheimo minut.

Kotioveltani, jota menin avaamaan, kun hän siihen koputti.

Hyvät hyssykät ja tutisevat talitintit! Parkaiskoon vereni ja MISSÄ ON RASMUS KUN HENKEÄNI UHATAAN.

Ei taaskaan kotona, tietenkään! Kotona oltiin vain minä ja herra Merenheimo, tänään ilman haulikkoa, ja jostakin aivan pöljästä syystä minä vielä otin ja kutsuin sen peremmälle.
“Otatteko kahvia”, sanoin kintut väpättäen ja niin mahdottoman kohteliaana kuin nyt kartanon kasvattamana osasin.
“Jaa. Voisihan sitä kupillisen.”
Pahus.

Herra Merenheimon olan yli minä näin itselleni tuntemattoman auton meidän pihassa. Sillä herra oli varmaankin tullut, päättelin terävänä. Mutta olikos siellä joku kuskin paikalla…? Herran tyttärellä nyt ei ainakaan ollut ajokorttia.

“Poikani toi minut. Oletkos tavannut? On naimaton.”
HäH, mölähdin. Onneksi mielessäni enkä ääneen, sillä se olisi ollut kaiketi vähäsen nolo reaktio.
“Öh, olen minä varmaan, kerran ehkä”, änkytin ja toivoin kovasti, että se kerran suurten kilpailuiden suurilla jatkoilla kohtaamani nuorehkontyyppinen mies, joka oli paljastunut Märtan veljeksi, olisi nyt tullut paikalle. En minä naintitoiveita elätellyt, vaan tahdoin vain turvaa herra Merenheimo vanhemmalta.

Mutta ei. Herra Merenheimo vanhempi huiskautti käskevästi kättään meidän kotiovelta ja herra Merenheimo nuorempi ajoi pois, ja minun teki ensimmäistä kertaa aikoihin mieli itkeä miehen perään. Michael Merenheimon auto oli hiljainen, virtaviivainen ja puhdas, varmasti jokin hybridikin vielä, ja taatusti sillä pääsisi kovaa mutta ei kyllä meidän kotitiellä tähän vuodenaikaan, jos ei ollut vähän hullu.

“Hyvinkö muistat sen? Komea poika.”
“Öhöm. Niin, niinpä kai. Muistan minä”, mutisin välttäen visusti sanomasta suoraan, että Michael Merenheimo saattoi hyvin ollakin ns. kuumaa kamaa. Eihän se olisi ollut sopivaa! Minähän seurustelin. Mitä Rasmuskin olisi sanonut, jos sille olisi valjennut, että minusta maailmassa oli muitakin komeita miehiä kuin se? Ei tietystikään yhtä komeita, mutta kuitenkin.

Komeita miehiä kuumempi aihe asialistallani oli kuitenkin selvä: mitä teki Märtan isä meidän luonamme? Ei kai vain tullut pitämään huolen siitä, etten enää koskaan jalallakaan astuisi hänen mailleen – todennäköisesti koska minulla ei enää olisi jalkoja tai ainakin ne olisivat eri paikassa kuin muu ruumiini. Mitä enemmän ehdin kuvitella tapoja, joilla herra Merenheimo voisi laskea minusta hengen pihalle kuin ylimääräisen paineilman konsanaan, sitä tuohtuneemmaksi oikeastaan tulin. Vaatia nyt minua keittämään kahvia ennen kuin tappaisi minut! Ja minä suostuin!

“Kaadoitte kuusia”, vanha mies kähähti yhtäkkiä, ja minä säikähdin niin kuin olisin yllättynyt siitä, että hän oli yhä paikalla. En tietenkään yllättynyt: en tosiaankaan kyennyt unohtamaan hänen läsnäoloaan. Ongelma vain oli siinä, etten myöskään tottunut siihen.
“Niin”, sanoin hyvin lyhyesti ja mittasin kahvinpuruja suodatinpussiin. Pian napsautin keittimen päälle, ja samalla herra Merenheimo kysyi:
“Itsekö kaadoitte?”
“Ei, emme itse.”
“Kenelle maksoitte.”

Se oli ihan hirveän omituista. Oliko herran Merenheimo toden totta tullut tänne asti poikansa kuljettamana kyselemään, kuka meidän tontiltamme kuusia kumosi? Ilmeisesti niin. Häkellyttävän lauhkeana, lähes kohteliaana, mies katseli minua. Oli sen suupielissä tietynlaista tiukkuutta, sellaista pysyvää jännitystä joka kertoi, ettei se ainakaan hymyillyt usein eikä varmasti hymyilisi nytkään. Jotakin samaa siinä oli kuin tyttäressään, vaikka Märta tietysti olisi repinyt minulta lainaamansa kollarihousut, jos olisin sanonut sille niin.

Me sitten kävimme melko harvasanaisen mutta ehdottoman asiallisen keskustelun kahvikupposen äärellä, herra Merenheimo ja minä. Loppua kohden minusta alkoi kuitenkin tuntua erikoisella tavalla siltä, ettei keskustelukumppanini oikein tahtonut pysytellä läsnä tilanteessa. Sen katse harhaili, ja minua kummastutti, kun hiljaisuudet venyivät yhä pidemmiksi.

“Haluatteko lähteä kotiin?” tiedustelin varovaisena.

Herra Merenheimo nyökkäsi. Minä saatoin hänet ovelle ja sitten jäin seuraamaan hänen elekielensä muutosta, kun hän tuimana skannasi pihamaat katseellaan.

”Missä se poika on”, iäkäs herra puuskaisi äksynä.
”Te lähetitte hänet tiehensä”, muistutin, ja se saattoi kyllä olla virhe, sillä hetken aikaa herra Merenheimo aukoi suutaan kuin vihaansa tukehtuva. Pelästyin reaktiota ja ryhdyin välittömästi hyvittelemään: ”Jos tahdotte, voin viedä teidät kotiin.”

Ensin näytti siltä, ettei herra Merenheimo tahtonut. Sitten tunnelma lauhtui hieman. Mies katseli yhä pihaa ja jotenkin painui hitusen kasaan, niin kuin joskus käy kun muistaa jotakin lannistavaa.

”Sinulla on auto?”
”On — on minulla auto.”
”Ja. Mennään sitten.”

Ja niin me sitten menimme. Herra Merenheimon ja minun saapuessa rapistuneen huvilan pihaan portailla odotti vihaansa pihisevä sinitukkainen tyttö, joka katsoi minua niin pahasti, ettei toista sen veroista katsetta oltu ehkä koskaan nähty. Minulle tuli pahanlaatuinen aavistus. Aivan varmasti saisin tästä vielä tuta, riippumatta siitä olinko itse kutsunut herra Merenheimoa luokseni vaiko vain olosuhteiden ja tuon hullun perheen uhri.

Niin että onhan tuota ollut, kuolemanpelkoa.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.03.20 16:53

Katsastettu
24. maaliskuuta 2020

Mulla oli meneillään hyvä katsastusputki. Ensin Belisa meni läpi Janna Luhdan estevalmennusringin esikatsastuksesta ja me tultiin valituksi mukaan kuukausittaisiin valmennuksiin, mikä oli tietysti mukava juttu. Sitten mun autokin läpäisi oman katsastuksensa. Sekin oli mukavaa.

Jotenkin oli muutenkin melko hyvä draivi päällä elämässä. Granni oli alkanut palautua omaksi itsekseen hetkellisen omituisuuden jälkeen ja mä odotin jo mielenkiinnolla Cup-kauden starttaamista. Belisaa mä suurinpiirtein jumaloin edelleen, niin kuin olin tehnyt siitä asti kun se oli ollut maailman herttaisin pikkuvarsa, ja Ronyan kanssa elo oli aina vaan yhtä kivaa, helppoa ja mukavaa. Aikataulutkin alkoivat tuntua jotenkin kevyemmiltä, kun ne muodostuivat rutiiniksi, vaikka yhä mä jouduin välillä harmikseni pyytämään Heidiltä erityisjärjestelyjä Runiacin turvajärjestelmän kanssa, sillä en ihan joka kerta kerta kaikkiaan ehtinyt sinne niin ajoissa, että olisin kerennyt poistumaankin aukioloaikojen puitteissa. Tein kaikkeni välttääkseni sitä, että jouduin pyytämään Heidiltä poikkeusjärjestelyitä, sillä en tahtonut olla vaivaksi ja toisaalta en myöskään olisi suonut että Heidi alkaisi ihmetellä mun menojeni myöhäisiä ajankohtia sen kummemmin. Ei siinä mitään hämärää tietysti ollut taustalla, mutta kunhan mietin, miltä elämänhallintani oikein vaikuttaisi jos olisin toistuvasti tallilla suurin piirtein puoleen yöhön saakka.

"Jusu!"

Olin kaupassa Vernerin valmennuksen jälkeen, kunkuulin nimeäni kutsuttavan. En hyppinyt riemusta kahdesta syystä. Ensinnäkin olin tallivaatteissani ja hikinen ja varmaan vähän rapainenkin, sillä sileänvalmennus oli pidetty kotikentällä, eikä sellainen ollut suotavin mahdollinen olemus tuttavien tapaamiseen. Toisekseen tunnistin varsin hyvin sen huikkaisun Vivienne Blankleyn ääneksi.

Koska en ilmeisesti ollut kykeneväinen oppimaan yhdestä kerrasta, koetin jo toistamiseen olla niin kuin en olisi kuullutkaan Viivin ääntä. Katosin vain toiseen hyllyvälikköön niin kuin olisin koko ajan ollutkin menossa sinne. Auburnissahan olinkin jo kokeillut samaa temppua ryntäämällä turvaan Branin karsinalle, mutta koska Viivi pelasi aina pelejä likaisilla säännöillä, se ei kunnioittanut turvapaikkaa vaan seurasi silloin perässä rupattelemaan Sarahin ja Antonin yhteisistä, öh, edesottamuksista.

"Josefiiiina."

Olisi pitänyt arvata.

"Ai hei, Viivi", tervehdin lannistuneena.
"Mitä sä olet ostamassa?" Viivi, tuo supliikki small-talkaaja, kysyi.
"Ruokaa."
"Ja näköjään vessapaperia."
"... niin, sitäkin."
"Kiva juttu", Viivi heläytti, enkä ymmärtänyt miksi, mutta enpä välittänyt kysyäkään. "Ja olipa hyvä että kohdattiin! Halusinkin kysyä mielipidettäsi siitä Luhdan Jannasta."
"Jannasta? Ammattitaitoinen", summasin, enkä näköjään ollut vielä oppinut sitäkään, ettei Viivistä päässyt eroon yksisanaisilla vastauksillakaan.
"Niinkö tosiaan", Viivi rohkeni epäillä ääneen.
"Mitä tarkoitat?"
"No että olikos ne sen valinnat sinun mielestäsi oikein perustellut kaikin puolin?" Viivi tivasi ilme tuimistuen.
"Kyllä minä uskon että oli, vaikka enpä kyllä tunne kaikkia valittuja ratsukoita kovin hyvin", pohdiskelin autuaan tietämättömänä siitä, mistä tuuli.

Myrsky ja mylväys välähtivät Viivin kasvoilla.

"Ai niin. Sähän tulit itse valituksi niin tietysti valinnat oli susta hyviä."

Ah. Aivan niin. Olikos Viivi itsekin pyrkinyt rinkiin? Muistinko hänen nimeään katsastuksen osallistujalistoilta? Olinko nähnyt häntä kenties paikan päällä? Yhtäkiä en ollut ihan varma.

"Mä luulen, että se on ikärasisti", Viivi ilmoitti.

Mä en oikein keksinyt siihen mitään vastausta. En uskaltanut sanoa, että ei kai nyt sentään, koska pelkäsin Viivin ikuista vihaa. Ties vaikka se manaisi mut italiaksi. Mä en pystyisi tekemään mitään manauksen seurauksia välttääkseni tai lievittääkseni, sillä en ymmärtäisi millaisia seurauksia mun oikein pitäisi varoa. Mun suureksi onnekseni me oltiin jo lähestymässä kassoja kuitenkin, joten mä saatoin heittäytyä tosi keskittyneeseen vuorovaikutukseen kassan kanssa ja ignoorata kaiken muun, mitä Viivi mulle jutteli.

Vähäsen käytöstavattomasti mä myös sinkaisin vauhdilla ulos kaupasta jäämättä odottelemaan ystävääni. Vastikään katsastettu ja luotettavaksi todettu menopelini näytti ihanalta odotellessaan pääsyä pakoautokseni. Sulloin ostokset takakonttiin ja muistin sitten siinä kohti unohtaneeni Rasmuksen toivoman kesäkurpitsan, mutta päätin että se saisi jäädä, sillä Viiville en enää itseäni altistaisi. Oli vähän harmillista jättää poikaystäväni harras toive täyttämättä, erityisesti nyt, kun se oli itse ollut niin tavattoman huomaavainen että oli pohdiskellut ääneen pitäisikö hankkia joku hevosenhoitaja. Kun se oli sanonut niin, mun oli tehnyt mieli pussata sitä, koska se otti niin tosissaan mun huoleni meidän vähäisestä yhteisestä ajasta. Sitten se tietysti oli jatkanut, että idea oli oikeastaan tullut sille mieleen kun se oli tavannut vanhan tuttunsa, jota se kehui omalla mittapuullaan oikein vuolaasti: Cella oli kuulemma ihan mukava ja taitava hevosten kanssa.

Mä olin tosi iloinen siitä, että Rasmus saattaisi hankkia hevosenhoitajan. Mä olin tosi iloinen myös siitä, että se tyyppi olisi vielä taitava hevosten kanssa eli järjestely toimisi mitä luultavimmin hyvin. Sitä mä vaan epävarmuuspäissäni toivoin, ettei ihan mukava entinen tuttu kuitenkaan olisi ihan tosi mukava eikä ainakaan kaiken muun lisäksi nätti, koska muuten mä varmaan ahdistuisin asiasta. Jotenkin mä arvelin, että jos kysyisin Rasmukselta oliko se sen vanha tuttava nätti, mun maailman kuuliaisin mutta vähän sosiaalisiin käytänteisiin kompuroiva poikaystäväni varmaan änkyttäisi että olin sen mielestä nätti, niin kuin se sulkisi pois sen mahdollisuuden että joku muukin voisi olla. Niinpä mun pitäisi odottaa ja nähdä asia itse.

Vaikka, mä ajattelin melko huolettomasti ollakseni minä, eihän sillä olisi mitään merkitystä. Meillä oli asiat hyvin, ja parempaan päin menisi, kun aikataulut helpottaisivat. Olin nimittäin päättänyt että niin kävisi. Pääsykokeet lähestyivät taas, ja sitten mun ei tarvitsisi enää lohkoa aikaani opiskeluunkin kaiken muun lisäksi, ja sitä paitsi me varmaan lähdettäisiin pian taas Saksaan ja se olisi taas hyvää aikaa.

Hyviä aikoja ei koskaa ollut kyllä liikaa, mutta onneksi sentään tarpeeksi, linjasin juhlavasti ja napsautin vilkun päälle kääntyäkseni Kallanraitille.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. Tänään kello 12:11

Dressage Day & White Party: A (Quick) Review
Se, jossa yritin kirjoittaa suunnilleen sataa hahmoani samaan tarinaan
#whiteparty

Josefinan päivä kului koulukilpailuissa sihteerinhommissa. Peter Lastrong oli mitä hankalin tuomari Josefinan kannalta, sillä mies puhui suomenkielisiä arvioitaan ratsukoista taukoamatta ja mumisevaan sävyyn. Sydän sykkyrällä säntillinen sihteeri kirjasi minkä kerkesi ja pelkäsi, että jälkikäteen tulisi kyllä sapiskaa omituisista kommenteista. Niin kauan kuin numerot ovat oikein, Josefina yritti lohdutella itseään, niin kauan kukaan ei voisi olla loputtoman vihainen, ja olivat koulutuomarit varmasti sanelleet omitusempiakin papereita. Oliko se hänen vikansa, jos herra P. Lastrong todella käytti sellaisia ilmaisuja kuin:
Poni pyöreä kulmassa, vanuu suoralla (eikä Josefina tiennyt mitä vanuminen tarkoitti)
Tie kuin paatuneen poliitikon puhe (Josefinakin näki ratsukon kiemurtelevan)
Olisi voinut olla ok mutta epäonnistui (Josefina jätti kirjoittamatta loppuun “karmealla tavalla”)
Lässähti, alku kuohkea (Josefinan ajatukset harhailivat ollan kuohuviinitarjoiluihin)
Ratsastaja kiireinen, hevonen nukuksissa (Josefina kuuli ensin “juovuksissa”)
Kaunista rats. mukava katsella (Josefina ei ollut varma oliko hra Lastrong sanonut “ratsastusta” vai “ratsastajaa”, joten hän päätyi lyhentämään varmuuden vuoksi ja jättämään tulkinnan lukijalle)

Pitkän sihteeripäivän (startteja oli yli sata!) päätteeksi Josefina matkasi nopeasti Purtsilaan, juoksutti Grannin, paijasi Pikiä ja kiisi sitten kotiin. Vaikka Auburnin kilpailut olivat totuttuun tapaan sujuneet puolisotilaallisessa järjestyksessä eikä suuria viivytyksiä ollut suurista starttimääristä huolimatta tullut, hän oli jo myöhässä aikataulustaan.

Niinpä, kun Aliisa soitti ja ilmoitti olevansa matkalla hakemaan häntä, Josefina oli vasta kuivaamassa hiuksiaan suihkun jäljiltä. Asuna oli kylpytakki ja naaman ehostus olematon, joten tilanne oli melko kaukana toivotusta. Väliin jä niin ruokailu kuin syvälliset jäähyväiset Rasmukselle, joka ei tahtonut tulla mukaan.

Aliisa ei tiennyt, ettei Rasmus tahtonut tulla mukaan, joten auto seisoskeli aika pitkään paikallaan paritalon pihassa, ennen kuin Josefina rohkaistui kysymään, että eikö me sitten mennäkään.
"Ai! Eikö Rasmus tule! Miksi, oi ei, onko teillä ollut riitaa!"
"Eikun se ei vain tule."
"Ihme isoisä. Aina pitää juhlia kuin voi. Mutta selvä, selvä, mennään sitten."

Ja he menivät. Aliisan luona ehdittiin viettää maailman pikaisimmat etkot, joiden päättymisen yhteydessä Josefina viimeistään teki ensimmäisen virheensä: kun Aliisa alkoi komentaa heitä liikekannalle, Josefina oli vasta hetki sitten korkannut juomansa ja päätyi hätäpäissään juomaan sen mahdollisimman nopeasti ennen lähtöä. Mikä siinäkin oli, ettei voinut vaan antaa juoman mennä hukkaan? Olisiko se ollut suurikin menetys?

Kingissä asioita tapahtui: valokuvaus, juomanosto, jutustelua erinäisten ihmisten kanssa, sen muistelua kuka tuo vieraampi kasvo olikaan ja olikos sen ratsu se hauskaläsinen ruunikko vai korkeajalkainen vilkas tähtipää, ja minne Aliisa katosi ja sitten minne Robert katosi.

Robert oli kadonnut niin lähelle Liekkijärveä kuin oli mahdollista päästä: samaan pöytään Alviinan, Kaspianin ja Salman kanssa. Siinä oli outo seurue. Alviina ei pitänyt kenestäkään pöydässään istuvasta, sillä Kaspian oli hemmoteltu lellipentu jolle oli ostettu Alviinan hoitohevonen, Salma oli kadehdittava tallinomistajatar jolla oli kaksi kilparatsua ja Robert oli ärsyttävä. Silti Alviina oli pakottanut Robertin seurakseen, ja Alviinalla oli taito pakottaa porukkaan muitakin.

“Onko tuo se jusuroosen”, Alviina tivasi Robertilta. “Tuo eksyneen uivelon näköinen tuolla. Kutsu se tänne.”

Josefina, joka oli hukannut Aliisan ja äskeisen juttuseuransa ja yritti lisäksi vältellä Märta Merenheimoa, oli sangen kiitollinen, kun Robert viittilöi häntä pöytäänsä. Siellä oli Salmakin: siellä olisi varmasti ihan mukavaa. Mutta vähänpä Josefina tiesi Alviina Herralasta, joka oli oikeastaan paikalla vain etsimässä juoruja jokaisesta vähänkään kotitalliaan kauempana tunnetusta kilpailijasta. Alviina oli jo tullut maailman onnellisimmaksi, kun itse Isabella Sokka oli aiemmin illan tuoksinnassa tullut tönäisseeksi hieman Alviinaa niin, että tämän kädessä olleesta lasista oli läikkynyt hieman juomaa kädelle. Aika törkeää. Vähän kun lisäisi värikynää niin sehän olisi jo melkein baaritappelu. Vielä kun näkisi vilauksen esim. Tijs Schepperistä tai muusta oikeasta kansainvälisestä kilparatsastajasta (Alviinan kirjoissa sellaiseksi ei voinut määritellä kotimaisia ratsastelijoita, jotka ehkä joskus olivat käyneet jossain kansainvälisessä kilpailussa) ja mieluiten tekemässä jotakin, minkä voisi tulkita juoruilun arvoiseksi, ilta olisi aika täydellinen.

Alviinan pettymykseksi tämä Josefina oli harmillisen tylsä tyyppi, josta oli vaikea kiskoa irti mitään skandaalia. Alviina kuitenkin yritti: olihan hänellä konsteja, kuten mielistely, tiukkojen kysymysten viskely, juomien tarjoaminen päihdyttämistarkoituksessa ja pienellä nössö-paineella juoduksi tulemisen varmistaminen.

Niinpä ei ollut mikään ihme, että Josefina, joka ei kuluttanut alkoholia usein eikä myöskään ollut syönyt päivän mittaan paljonkaan, koki olonsa pian humalaiseksi. Lisäksi omituisen vieraan ihmisen seura tuntui kuormittavalta. Josefina pakeni tilannetta juuri ennen kuin liekkijärveläisten kansoittamassa pöydässä alkoi tapahtua.

Alviina ei ollut alunperinkään ollut ilahtunut Kaspianin läsnäolosta, ja siksi hänelle oli jotakuinkin lottovoittoon rinnastettava asia, kun poikapolon vanhempi sisarpuoli Anmari Franssi saapui paikalle äkäisen näköisenä. Robertin mukaan Anmari oli vähän tiukkiksen oloinen aina, mutta nyt Alviina sai suurta hupia siitä, että neiti Franssi raahasi alaikäisen pojankoltiaisen oikein paidankauluksesta pidellen mukaansa.

Anmari Franssi läksyttää säksätti veljelleen:
"Hel-vetin noloa, että keplottelet tiesi K-18-jatkoille! Ja sitten sun lasissa ei edes ole rommikolaa vaan tavallista cokista! Mitä varten sä edes vaivauduit tulemaan?!"

Aliisa Hurulla oli, tyypilliseen tapaan, oikein hauskaa. Hän sosialisoi ja liihotteli ympäriinsä, tanssikin riemukkaasti, ja pilaili tietysti ihmisten kustannuksella. Yksi pila vain napsahti vahingossa hänen hyvän ystävänsä Jusun humalan herkistämään mielentilaan liian kovasti. He sattuivat kohtaamaan ulkona, minne Josefina oli tullut rauhoittumaan ja Aliisa tupakoimaan, kuten hänellä juhliessaan oli tapana.

"No, joko olet miettinyt mitä sanot?" Aliisa tiedusteli Josefinalta virnistellen.
"Sanon? Kenelle? Mitä?"
"Puheessasi. Aivan taatusti viime kauden voittajilta edellytetään puhetta, eikös Amanda Sokka niin sanonut?"

Aliisa oli ajatellut, että olisi hauska katsella kuinka Josefina kalpenisi ja sitten paljastaa sille, että oli keksinyt kaiken omasta päästään. Todellisuus ei kuitenkaan ollut yhtään niin hulvaton kuin neiti Huru oli luullut: ystävätär hänen edessään alkoi oikeasti vapista ja, herramunjee, purskahti itkuun, niin paniikkiin ajatus julkisen puheen pitämisestä hänet heivasi.

"APUA! Jusu, se oli vitsi - kai sä tajusit että se oli vitsi! Herranpieksut, kuinka päissäsi sä oikein olet?"
"Liian! En tajunnut! En tahdo olla täällä", soperteli hätääntynyt Jusu.
"Apua. Kuules muikki, nyt me tehdään niin, että mä vien sut meille. Voit rauhoittua siellä, syödä jotakin, ja jos tahdot niin jäät yöksi, tai tilaat taksin kotiin sitten kun sulla on kaikki hyvin. ANTON! Mä käyn viemässä Jusun meille, mutta palaan pian! Pidä bileet pystyssä!"

Aliisa pisti hösseliksi.

Pian Josefina Rosengård oli peiteltynä vanhaan makuuhuoneeseensa Robert Harringtonin omistamaan sänkyyn, sillä ei Aliisa hennonnut passittaa tyttöä kotimatkallekaan siinä kunnossa eikä myöskään jaksanut (/ehtinyt, sillä bileet odottivat) petailla sohvaa. Siihen päättyi Josefinan ilta, ja Aliisa toivoi, että hänen Rasmukselle lähettämänsä "Aliisa kutsuikin mut yökylään niin olen täällä, nähdään huomenna, puspus rakas" -viesti vaikuttaisi aidosti tytön itsensä kirjoittamalta eikä jonkun hämäräperäisen kidnapparin. Eihän nyt sentään olisi suotavaa, että herra Alsilan tarvitsisi olla tyttiksestään tipan tippaa huolissaan. Jusullahan oli asiat tosi ihanasti! Se oli tutussa ympäristössä ja jo sikiunessa, kun Aliisa viimeisen kerran ystävän hiuksia silitettyään poistui paikalta.

_________________
Tigraine
Ugh Fine
Jusu R.
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 22
Viestien lukumäärä : 1035

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R. - Sivu 4 Empty Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 4 / 4 Edellinen  1, 2, 3, 4

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa