Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Siirry alas

Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.02.18 17:39

Kiltin tytön päiväkirja
Toivottoman ihastujan tarinat.

Jusun esittely | Pinterest
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 01.02.18 20:28

Pyykkipoika
Torstai, 1. helmikuuta 2018

Oli monia asioita, jotka valvottivat mua öisin mun uudessa asunnossani. Juuri nyt niistä häiritsevin oli mun tätini monilla näyttelyarvonimillä palkittu pieni terrieriuros, joka oli dumpattu mun luo hoitoon. Niin muotovalio kuin pikku-Naski olikin, käyttäytyä se ei osannut. Kerrostaloelämä oli suuren ja syrjäisen omakotitalon jälkeen sille kai vain aivan liikaa (no, kuka mä olin sitä moittimaan). Se säpsähteli öisin jokaista rappukäytävässä liikkuvaa ja ryhtyi pitämään niin kovaäänistä mekkalaa, että mä heräsin siihen joka kerta. Naskin läsnäolo koetteli mun hermojani, sillä mä pelkäsin, että naapurit alkaisivat valittaa.

Toisaalta mun naapurit eivät vaikuttaneet siltä, että ne juuri valittaisivat. Mun alapuolellani asui Kaarlo, joka oli ehkä noin 108-vuotias ja telkkarinsa volyymista päätellen täydellisen kuuro. Seinänaapureikseni mä olin saanut Padakit, joiden asunnosta kiemurteli mausteisen ruoan ja jonkin tupakansukuisen yhteen limittyneitä tuoksuja. He saattoivat myös harrastaa jotakin sisätilaurheilua, johon liittyi kai raivaussaha ja pari moukaria. Mun toinen seinänaapurini oli rymisevä hissikuilu ja porrastasanteen toisella laidalla sen sijaan asuivat Korhoset. Heidän etunimensä taisivat olla Saatanan Runkkari ja Ole Sinä Ämmä Hiljaa. Välillä kuulin vauvan itkua, mutta toivoin, että se sentään kantautui jostain muusta asunnosta.

Yläkerran naapuri oli omituinen hänkin. Herra Markkula taisi olla työtön, mutta toimeton hän ei ollut. Herra Markkula imuroi aina, ja milloin hän ei imuroinut, hänen pesukoneensa hyrskysi ja myrskysi niin, että koko minun pieni kylpyhuoneeni tuntui tärisevän suoraan yläpuolella mylläävän masiinan voimasta.

Mulla ei ollut pesukonetta. Periaatteessa sellainen olisi voinut mahtua mun kylpyhuoneeseeni, mutta sitten hölmösti sisäänpäin aukeava ovi ei mahtuisi kokonaan kiinni. Sitä omituista suunnittelukömmähdystä lukuunottamatta mun asuntoni oli oikeastaan aika näppärä. Olihan se vielä aika karu kaikessa paljaudessaan, mutta joskus mä vielä laittaisin sen ihan kotoisaksi. Multa puuttui oikeastaan kaikki muu paitsi sänky ja kahvinkeitin. Mä en ollut saanut aikaiseksi etsiä vielä sopivaa ruokapöytää, joten mä söin jakkaralla istuen tiskipöydän äärellä. Jos söin. Ruoanlaitto ei ollut vielä mun suurin vahvuus. Näkkäriä saattoi syödä missä vaan, paitsi sängyssä, sillä sinne en halunnut murusia.

Pesukoneen puutos vaivasi mua kuitenkin enemmän kuin ruokapöydän. Se tarkoitti nimittäin sitä, että mun piti käyttää kellarin pesutupaa, ja vaikka mä olin jo pari kertaa käynyt siellä, se pelotti mua yhä. Olin ihan varma, että aiheuttaisin jonkun karmaisevan vesivahingon, tai löytäisin joku kerta jonkun omituisen naapurini nuuhkimasta pikkupöksyjäni, tai ottaisin vahingossa matkaani jonkun miehen kalsarit ja äitini löytäisi ne ja joutuisin selittelemään asiaa, tai joku kerta mun vaatteet olisi varastettu koneesta, tai joskus kuivausrummusta löytyisi kuollut rotta, tai jäisin joskus lukkojen taakse pesutupaan ja voin kertoa teille heti kättelyssä, että siellä ei olisi hälytysnappia niin kuin Murronmaan ostoskeskuksen hississä, eikä takuulla mitään söpöä hissipoikaa seurana.

Pelotti tai ei, tänään oli taas mentävä pesutupaan. Mä olin omin värisevin kätösin kirjannut asuntoni numeron tuvan ovensuuhun tökättyyn taulukkoon. Vaikka kynää pitelevä käsi olikin tärissyt, numero oli säntillisen selkeä. Kukaan ei voinut erehtyä luulemaan, että oli jonkun muun vuoro kuin minun. Sitä ajatellen keräsin pyykkini ja marssin pontevasti alas. No, en oikeasti marssinut. Voitteko muka kuvitella mua marssimassa pontevasti? En mäkään.

Hiihtelin riittävän lähelle tarttuakseni pyykkituvan ovenkahvasta, kiskaisin ja olin pudottaa pyykkini, kun siellä olikin joku siirtelemässä pyykkejään pesukoneesta kuivausrumpuun. Se joku katsahti ovelle ja tokaisi:
"Sori, mä ajattelin että ehdin just pistää nää kuivumaan ennenkö sä tuut."

Humahdus vatsanpohjassa. Se humahdus oli puolet säikähdystä ja puolet sitä tosiseikkaa, että kundi oli aika komea. Ei sellaisella veistosmaisen asiallisella tavalla, ei, vaan pikemminkin veikeän mutta särmikkään poikamaisella. Se muistutti oikeastaan aika paljon Elieliä, joka oli ollut isosena mun rippileirillä. 80 prosenttia tytöistä oli ollut pihkassa Elieliin, joka näppäili aina kitaraa iltaohjelmassa, ja sata prosenttia siihen ihastuneista tytöistä oli ollut täysin musertuneita, kun oli käynyt ilmi, että Eliel puolestaan oli ihastunut Ronnyyn, leirin yövalvojaan. Voi pojat, ne ne vasta olikin valvoneet öitä! Hyssykät sentään, muistin elävästi kuinka Elvira mun huoneessa itki, kun Elielin ujo parisuhteentynkä kävi ilmi.

Joka tapauksessa mun edessä seisoi miltei ilmetty Eliel, mutta vaan monta vuotta vanhempana versiona ja siten miehisempänä ja kuumottavampana. Mä tiesin hymyileväni ja tunsin oloni yhtäkkiä kamalan araksi.

"No niin. Kone on all yours", se sanoi, paiskasi kuivausrummun luukun kiinni ja paineli jotakin nappuloita.

Pian kuivausrumpu alkoi hyristä. Se oli merkki, joka herätti mut takaisin todellisuuteen. Astahdin pyykinpesukoneen äärelle. Eliel Senior käännähti mun puoleen, hymyili vähän vinosti ja ojensi kättään.

"Mä oon Kimmo, by the way. Kolmekasi."

38? Ehdin ajatella, että Kimmo oli häkellyttävän hyvin säilynyt 38-vuotias, kunnes ymmärsin hänen varmaan tarkoittavan asuntonsa numeroa. Punastuin, mutta toivoin, ettei Kimmo huomannut sitä. Tartuin ojennettuun käteen ja hymyilin arkaa hymyäni.

"Josefina kakskutosesta", kerroin vastavuoroisesti, ja muistin sitten, etten mä enää mikään Josefina ollut. "Mutta Jusuksi kaikki kutsuu."

Ketkä kaikki, mietin kuivasti, mutta annoin asian mennä. Pian kaikki mun uudet tuttavani tuntisivat mut Jusuna kuitenkin. Josefina mä olin äidille ja joskus Vilhelmina-siskolle, kun se oli oikein innoissaan tai tuohtunut jostain. Ja Alexanderille, joka kai vaan nautti mun kiusaamisesta isoveljen tapaan.

"Jusu on nasta nimi", Kimmo kehaisi, kallisti vähän päätään ja jatkoi sitten: "Sä et varmaan oo asunut täällä vielä kauan."

Se oli toteamus, ei kysymys. Silti mä onnistuin keittämään kasaan vastauksen.

"En oo, en, mutta mistä sitä tietää, miten kauan mä vielä tulen asumaan täällä."
"Eli ehkä me tavataan vielä toistekin", Kimmo tuumasi ja nojaili rentona kuivausrumpuun.
"Ehkä", sanoin ja ryhdyin sullomaan pyykkejäni koneeseen toivoen, etten tipauttaisi lattialle juuri nyt mitään hikisiä talliurheilurintsikoita.
"Kiva saada vähän nuorempaa possee tähän taloon", Kimmo iloitsi vielä ja suoristautui sitten lähteäkseen. "Nähään."
"Mm."

Pyykkituvan poika meni menojaan ja pyykkärimuija jäi omaan seuraansa. Se oli ihan hyvä, sillä juuri noin lyhyen kohtaamisen aikana mä en ehtinyt tehdä itsestäni urpoa. Kai mä olin suoriutunut ihan hyvin. Olinhan? Kai? Huh. Että pitikin jännittää kaikkea ja kaikkia, satunnaista naapuriakin. Minkäs tein. Sellainen mä olin.

Naputtelin pesukoneen pyörimään sopivalla ohjelmalla. Jäin hyväksi aikaa pyykkitupaan kuuntelemaan koneen hurinaa. Sitten vilkaisin kelloa ja laskeskelin, moneltako pesuohjelma olisi valmis. Oli paras mennä tarkistamaan, ettei Naski ollut keksinyt mitään typeryyksiä sillä välin, kun mä olin hengaillut kellarissa.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 09.03.18 15:19, muokattu 1 kertaa
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 04.03.18 17:47

Bile-Jusu
Lauantai, 3. maaliskuuta 2018

Jännitti aivan kamalasti. Tuijotin omaa peilikuvaani ja etsin virheitä. Mä olin käyttänyt koko päivän valmistautumiseen. Youtuben tutoriaalien ja Vilhelmina-siskolle suunnattujen kriisipuheluiden avulla mä olin meikannut ja vähän kesyttänyt tukkaani. Vilhelmina oli niissä asioissa hirveän hyvä, ja sillä oli pettämätön tyylitaju. Yleensä mä annoin sen stailata mut, jos olin menossa jonnekin, missä tarvittiin huoliteltua lookia. Vanhojentansseihin mä olin antanut Vilhelminan valita mulle kolme pukuvaihtoehtoa, joista me oltiin sitten yhdessä valittu se, joka istui mulle parhaiten ja sopi väreihin. Sitten Vilhelmina oli meikannut mut, laittanut tukkaan lisäpituutta ja suoristanut ja kihartanut ja häärännyt ja suihkuttanut neljä pullollista lakkaa mun päähäni.

Hämmästyttävää kyllä, mä olin silloin ollut kaunis. Siis musta tuntui siltä, ja sitä ei tapahtunut usein. Mä olin melkein itkenyt kauhusta, kun kaksi opettajaa oli ottanut asiakseen kehua mun tyyliäni, ja Hanna vannoi, että musta oli puhuttu yllättyneeseen sävyyn myös opiskelijoiden keskuudessa. Siitä huolimatta, että kehu oli vähän kaksiteräinen, se oli yksi mun elämäni onnellisimpia muistoja. Olla kaunis ja ihailtu, vaikka sitten yllättyneeseen sävyyn. Yleensä musta ei puhuttu lainkaan sellaiseen sävyyn. Yleensä mä olin vaan hiirulaismainen hikari. Se oli totta ja mä hyväksyin sen kohtalokseni, mutta nautin silti pienestä hetkestäni ihailevien katseiden alla (vaikka se oli myös kamalaa).

Nyt mä en näyttänyt yhtä juhlavalta kuin silloin, mutta ehkä vähän vähemmän maalaishiireltä kuin tavallisesti. Olin hämmästynyt siitä, miten hyvin mun silmämeikkini oli onnistunut. Tukka ei näyttänyt puoliksikaan yhtä hyvältä kuin Vilhelminan laittamana, mutta ehkä se ei kuitenkaan ollut katastrofaalisen ruma.

"Hihi, minun pikku-Jusuni menee treffeille!" Vilhelmina kihersi puhelimessa, ja mä punastuin.
"No ei ne ole sellaiset!"
"Höh. Mutta hyvä alku kuitenkin. Sä olet vallan villiintynyt siellä Kallassa. Ensin rymyät pubissa ja sitten menet pojan synttäreille."

"Pojalla" isosiskoni tarkoitti naapurin Kimmoa. Joo! Me oltiin taas kohdattu rapun alaovella, kun mä olin lähdössä ulos ja se tulossa sisään. Se oli kertonut, että sille tulisi illemmalla kavereita istumaan iltaa, kun oli sen synttärit, ja sitten jotain uskomatonta oli tapahtunut. Se oli sanonut, että MÄ olin myös tervetullut. Mä, Josefina Rosengård. Sen kotibileisiin, jonne tuli sen ystäviä ja kaikkea. (Tosin, olisi ollut vielä uskomattomampaa, jos se olisi kutsunut mut sen kotiin ilman että sinne olisi tullut muitakin.)

"Oho", mun suustani karkasi silloin hämmentynyt äännähdys. "Voisin mä vaikka tullakin!"
Mä olin sanonut sen ihan kasuaalisti, niin kuin olisi ollut ihan tavallista, että mua kutsuttiin pippaloihin. Sitten mä olin hymyillyt Kimmolle. Se oli nyökäyttänyt päätään ja sanonut:
"Nähään sitten. Ja mä kiellän tuomasta mitään lahjoja, niin että siitä ei tarvitse stressata."
Se iski silmää ja meni menojaan.

Juhlat oli kai alkaneet aika aikaisin, koska rappukäytävässä oli kuulunut mieto musiikinjumputus jo kun mä tulin kotiin kuntosalilta ja kaupasta. Mä en kuitenkaan kehdannut mennä kovin aikaisin. Olisi ollut hirveän pelottavaa olla ensimmäisten vieraiden joukossa. Mä halusin päästä sulautumaan isoon väkijoukkoon, jossa olisi helppo olla huomaamaton.

Varttia vaille seitsemän mä kuitenkin astelin sydän pamppailen portaita ylös kohti asuntoa numero 38. Musiikin jyske voimistui ja sisältä kuului puhetta ja naurua. En ainakaan ollut väärässä paikassa. Kukaan ei noteerannut ovikelloa, joten mä koputin, eikä kukaan avannut sittenkään.

Olin vähällä jänistää. Sen sijaan kokeilin, olisiko ovi auki. Se oli. Tuntui todella väärältä sillä tavalla livahtaa ennalta oikeastaan täysin tuntemattoman ihmisen asuntoon ensimmäistä kertaa sillä tavalla, kuin varkain. Kun mä riisuin kenkiä, joku mimmi vilkaisi mua. Se ei sanonut mitään.

"Moi!" mä sitten tervehdin ja tunsin pulssin kimpoilevan villinä. "Mä oon Jusu tosta alakerrasta! Kimmo kutsui..."
"Aa okei", se sanoi.
Sillä oli kiiltävän musta tukka ja täydelliset silmänrajaukset. Sen huulipuna oli aika tummaa ja paikoitellen kulunut suttuiseksi. Sen revittyjen farkkujen alla mä näin verkkosukkahousut, niin kuin oli ainakin yhdessä vaiheessa ollut aika tavallista. Sen musta paita oli jokseenkin korsettimainen, ja musta tuntui, että se tykkäsi kuunnella raskasta musiikkia ja tupakoida.

"Mä en oo ennen ollut täällä. Onko joku paikka, mihin mä voin...?" näytin kuohuviinipulloa siinä toivossa, että tyttö, jonka nimeä mä en vieläkään tiennyt, johdattaisi mut keittiöön jotta voisin laittaa pulloni jääkaappiin.
"Oho, ai sä toit skumppaa? Kiva juttu", se ilahtui, tarttui mun pulloon ja hymyili ekaa kertaa. "Ottaa aina päähän kun jengi tulee tyhjin käsin. Tai niinku, tiiätsä, ois kohteliasta tuoda isännälle ees jotain? Mä oon muuten Alina."

Mä en kehdannut sanoa Alinalle, että oikeastaan olin ostanut pullon itselleni, koska en ollut tiennyt mitä muutakaan olisin voinut juoda. Olin ollut kuohariosastolla, kun joku virkaintoinen myyjä oli lähestynyt mua ja mun oli täytynyt paniikissa tarttua mihin tahansa pulloon ja kimittää, että mä löysinkin jo haluamani. Vain siten mä vältin kiusallisen ja mun tietämättömyyden paljastavan kanssakäymisen myyjän kanssa.

"Boys! Kuka ottaa skumppaa?" Alina kiekaisi ja käveli ilmeisesti olohuoneeseen heiluttelemaan pulloa.

Kun mä selvisin sinne saakka, pullo oli jo lähtenyt kiertämään. Lannistuneena mä ajattelin, että sinne meni mun juomat. Pullo kuitenkin kiersi takaisin mun luo jonkun kaapinkokoisen karpaasin käsistä. Tarrasin siihen ja heilautin sitä vain todetakseni, että siellä oli enää pohjat jäljellä. Tosi hyvä. Alistuneena kohtalooni mä katselin muuta väkeä.

Ne ei oikeastaan osoittaneet eleelläkään huomanneensa, että mä olin tupsahtanut niiden keskuuteen. Käynnissä oli jokin videopeli, jota pelasivat mölinästä (ja käsissä olevista ohjaimista) päätellen kaksi ihan samannäköistä jätkää. Niiden täytyi olla kaksoset, mä tulkitsin ja annoin sitten katseen siirtyä eteenpäin. Toista kaksospojista kannusti niskaa pusutellen lyhyttukkainen nainen, jolla oli hätkähdyttävän kauniit kasvot ja lävistys nenänpielessä. Sängyllä huoneen nurkassa rötkötti kännykkäänsä selaileva skeittarin näköinen jannu, joka välillä kohotti katseensa puhelimesta ja huuteli jotakin kai peliin liittyvää. Sitten paikalla oli keskenään korttia lätkivä mieskolmikko, joiden peliin taisi kuulua jokin juomasääntö.

Kaapinkokoinen mies, jolta olin saanut melkein tyhjän pulloni takaisin, lähti liikekannalle. Sen menoa seuratessani huomasin parvekkeen oven. Siirryin vaivihkaa sinne hymyillin varovasti jokaiselle, jonka kanssa katse kohtasi matkan varrella.

Parvekkeella mut otti vastaan jännittävältä tuoksuva savupilvi. Sen lomasta mä löysin kolme miestä lisää. Ne vitsaili keskenään, mutta kääntyivät sitten katsomaan mua.

"Jusu!" Kimmo tervehti ilahtuneena. "Sä tulit."
Nyökkäsin ja heilautin miltei tyhjää skumppapulloa.
"Mä kai toin tän sulle mutta ne joi sen jo", sanoin ja kohautin sitten olkiani. "Tai on täällä vielä pohjat."
"Mä kielsin sua tuomasta mitään", Kimmo sanoi silmät tuikkien ja kurotti ottamaan huikan mun pullosta kuitenkin. "Thanks. Aika hyvää kamaa."
"Joo..."
Hyvä kuulla, että se oli hyvää. Mulle siitä ei sitten jäänytkään.

"No, mitä mimmi? Ai niin, nää dudet tässä on Karri ja Julius", Kimmo esitteli ja kiskaisi mut peremmälle parvekkeelle, jotta mä olin osa porukkaa.
"Moi, Jusu, naapuri."
Huomasin kätteleväni Karria ja Juliusta, joista jälkimmäinen oli luvattoman söpö. Voi apua, mihin mä oikein olin tullut? Kauniita ja rajuja naisia, joilla oli kuusikymmentäkertainen itsevarmuus muhun nähden ja namupaloja pojiksi. Mä olin aiiivan väärässä paikassa.

Julius ei puhunut paljon, mutta Karri ja Kimmo senkin edestä. Mä havahduin jossain kohti huomaamaan, että mulla oli a) kylmä ja b) oikeastaan niin hauskaa, etten viitsinyt siirtyä sisälle ennen muita. Siinä vaiheessa, kun pojat lopetti polttelunsa, mä hytisin jo vähän. Oli helpotus päästä sisälle.

"Eikö sulla oo mitään juotavaa?" lyhyttukkainen nainen kysäisi multa jossain kohti.
Se oli tullut mun viereen istumaan sängynlaidalle. Siinä mä olin saanut jo hyvän tovin kököttää yksinäni, kun mulle seuraa pitänyt Karri oli siirtynyt vuorostaan pelaamaan.
"Äh, öö, en mä ehtinyt oikein hakea mitään", selittelin, koska en halunnut myöntää, että mun juomat oli jo juotu kaikkien muiden paitsi mun toimesta.
"No hei, oisit sanonut, kyllä me sulle löydetään jotakin! Mä olen Meeri, muuten."

Meeri kiskoi mut keittiöön ja ryhtyi surutta aukomaan Kimmon juomakaappia. Mä olin vähän huolissani. Oliko tämä sopivaa? Haittaisikohan Kimmoa, että sen viinoja sillä tavalla rosvottiin? Mutta teknisesti ottaenhan mä en itse tehnyt mitään kiellettyä. Meeri sen teki, tummanpuhuvan drinkin, jonka se tyrkkäsi mun käteeni ja kehoitti virnistäen maistamaan. Mä tein niin kuin käskettiin ja onnistuin vain vaivoin olemaan yskimättä. Olipa se vahvaa, ajattelin silmät vetistäen, mutta virnistin vain kiitokseksi ja näytin vähän peukkua. Sitten Meeri veti mut takaisin olohuoneeseen ja istutti lattialle pelaamaan korttia sen itsensä, sen poikaystävän ja kaapinkokoisen miehen kanssa.

Jossakin vaiheessa Meeri ja sen poikaystävä keskittyivät enemmän imutteluun kuin pelaamiseen. Mulle se salli huojentavia taukoja pelistä, joka oli pakottanut mut juomaan tosi paljon nopeammin kuin olisi pitänyt. Kun kaapinkokoinen mieskin lähti vessaan, mä vilkaisin kieliään solmivan pariskunnan suuntaan ja päätin liueta paikalta. Ulkoilma tekisi varmaan ihan hyvää. Nappasin lasini, jota Meeri oli käynyt jossain kohti täyttämässäkin, ja menin parvekkeelle.

Tällä kertaa seurassani olivat Karri, Alina ja toinen kaksospojista. Mä en varsinaisesti liittynyt niiden keskusteluun, koska mun päässä heitti jo vähän ja mä pelkäsin, etten saisi sanottua mitään järkevää tai edes ymmärrettävää.

"On tässä tilaa istuakin", Karri huomautti jossain kohti.
Istahdin sitten, koska en keksinyt miksi olisin kieltäytynyt. Siinä oli vähän lämpimämpikin, kylki kyljessä istuen. Alina ja kaksospoika syventyivät väittelyyn ja Karri yritti aikansa kommentoida tuloksetta väliin. Sitten se kääntyi mun puoleen.
"No, Jusu, mikä sä olet naisiasi?" se kysyi ystävällisesti.
Mitä siihen piti vastata?
"Mä oon tämmönen Jusu vaan", sanoin ujona ja Karri hörähti, mutta kiltin kuuloisesti.
"Mitä sä niin kuin teet? Vapaa-ajalla tai muuten?" se avitti vähän.
"Aa. Öö, no, mä en oikeastaan nyt tee paljon", sanoin ja ymmärsin, miten tylsältä se kuulosti. "Lähinnä mä ratsastan. Mun porukat toivoo, että mä rupean kilpailemaan. Mitä sä sitten teet?"
"Mä oon varastolla hommissa. Ja sitten meillä on vähän musajuttuja", Karri vastasi ja heilautti kättään, mistä mä päättelin, että "me" oli paikalla näissä bileissä - keitä ne muut sitten olivat, sitä mä en tiennyt.

Jotenkin ilta vain hujahti. Välillä mä olin pitkiä aikoja yksin jossakin ja mietin, että oli tämäkin nyt sitten juhlimista. Mutta en mä valittanut. Näissä bileissä mä olin paikalla. Se oli jotain se.

Loppuillasta, tai yötä se jo oli, 3 Doors Down pauhasi ja tunnelma oli tahmaisen verkkainen. Mua väsytti, eikä mulla oikeastaan ollut enää hauskaa. Oli vähän paha olo, ja karmaisevan kova nälkä. Mä sanoin Juliukselle joutuvani lähtemään. Kimmoa en silloin nähnyt. Sen täytyi olla parvekkeella, enkä mä jaksanut mennä sinne asti ilmoittamaan lähdöstäni. Tuskin sitä olisi kiinnostanutkaan, sillä se ei ollut illan mittaan viettänyt montaakaan hetkeä mun seurassani.

Kiskoin kenkiä jalkaan, kun illan isäntä kuitenkin ilmestyi eteiseen nojailemaan seinään naulakon vieressä. Se katseli mua kädet taskuissa, ja sen huulille oli unohtunut valjun hymyn rippeet.

"Onko Jusu lähdössä?" se kysyi multa.
"Joo, mun täytyy..." täytyy mitä? "... saada ruokaa."
"Ah, ymmärrettävää. Itekin kelasin, oisko tilannut pitsan, mutta ei ne toimita enää", Kimmo sanoi huolettomasti ja kohautti olkiaan.
Solmin kengännauhani loppuun ja suoristauduin. Hetken seisoin siinä epätietoisena. Pitikö mun nyt toivottaa hyvää yötä? Heilauttaa vaan kättä? Kätellä? Halata? Lähteä vaan?

"No, mä menen nyt", sanoin ja haparoin kädelläni ovenkahvaa.
"Ilman halia? Synttärihali."
"No... voidaan me halata."

Niin me sitten halattiin siinä oven suussa hyvästiksi. Kimmon pusakka haisi samalta savulta kuin parveke, ja sen iholta aistin jotakin muuta tuoksua. Oliko se sitten sitä partavettä, jota naiset aina kirjoissa nuuhkuttelivat? Ehkä. Pusakan kangas oli pehmeänkarkeaa posken alla ja miehen hönkäys siveli mun päälakea juuri ennen kuin me erkaannuttiin toisistamme.

"Nähään taas, Jusu."
"Joo... nähään."
"Moikka."
"Moi."

Rappukäytävän ilma tuntui raikkaalta pienen ja täyden asunnon jälkeen. Oma koti tuntui hiljaiselta ja siistiltä. Mun pieni sydän tuntui tekevän jumppaharjoituksia ja varsamaisia hypähdyksiä.

Mä olin ollut Kimmon synttäribileissä. Mä olin ollut sen synttärihalauksessa.

Voi jukra. Mä taisin olla vähän ihastunut. Vai olinko? Ja jos olin, oliko se hyvä juttu vai paha? Mä en tiennyt. Mitään.

Mutta mulla oli kaapissa näkkäriä ja muistissa Kimmon hartia, jota vasten olin pieneksi hetkeksi painanut poskeni. Mä olin mun omassa kodissa ja mun yläkerrassa asui poika, joka halusi nähdä mut taas. Mulla oli asiat aika hyvin täällä.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 09.03.18 15:23, muokattu 1 kertaa
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 06.03.18 12:33

Uranainen
Tiistai, 6. maaliskuuta 2018

Toinen oli herttainen, toinen napakka senkin edestä. Musta tuntui kamalalta istua siinä niitä vastapäätä, kädet sylissä tutisten ja kasvot kalpeina. Oli uskomatonta, että mä olin edes päässyt tähän pisteeseen. Mä olin nimittäin työhaastattelussa, ja kaksi naista, jotka tuijottivat mua enemmän tai vähemmän tiukasti, päättäisivät, saisinko mä työn vai en. Vanha rouva oli rakentanut yrityksensä, ja tiukkailmeinen ja terävä-ääninen tytär aikoi ilmiselvästi varmistaa, että firma jatkaisi menestystään.

"Työ on fyysisesti jokseenkin vaativaa, ja se tulee monelle yllätyksenä", tiukkis-tytär Reetta tokaisi ja katseli mua arvostelevasti.
Mä tiesin kyllä, etten mä näyttänyt kovinkaan vahvalta. Mä olin aika rimpulan näköinen.
"Mutta Josefinahan on tehnyt hevostöitä koko ikänsä, etkö olekin?" Kaarina Kiili puuttui puheeseen.
Nyökkäsin.
"Niin, mä olen kyllä tottunut -"
Reetta ei antanut mun puhua loppuun.
"Toki tämä kohde, jota me ollaan sulle mietitty, ei ole siinä mielessä haastavimmasta päästä. Se vaatii kuitenkin ehdotonta tarkkuutta."

Siinä ei ollut kysymystä. Pitikö mun vastata johonkin? Reetta tuijotti minua tiukasti. Nielaisin (toivottavasti huomaamattomasti) ja nyökkäsin. Sen piti viestiä, että a) ymmärsin kyllä ja b) olin tarkka.

"Edellinen tyttö ei oikein pärjännyt siellä", Reetta vielä huomautti.
Mä näytin kai kovin hätääntyneeltä, sillä Kaarina kiirehti äkkiä ääneen. Kiirehti, tosiaan. Reetan kanssa oli kai pakko aukaista suunsa oikein nopeasti, jos aikoi aukaista sen ollenkaan.
"Mutta me tietenkin perehdytetään huolellisesti", Kaarina sanoi rauhallisesti. "Minä olen itse tätä kohdetta siivonnut alusta asti ja tunnen sen hyvin. Mulla vaan tämä nivelreuma... Niin. Ja kun Reettakin on jo noin iso."

Reetta vilkaisi äitiään kiukkuisena. Miksi, mietin minä vähän levottomana. Eihän Reetan raskaus mitenkään voinut olla mikään arkaluontoinen salaisuus, jota ei saanut paljastaa kenellekään. Raskaus oli jo siinä pisteessä, että paljasti kyllä itse itsensä. Miksi Reetta oli niin äkeä? Olisikohan hän sietämätön esimies? Toisaalta mä olin kyllä karaistunut karmaiseviin esimiehiin työskennellessäni oman äitini alaisuudessa. Se oli meitä lapsiaan kohtaan kahta vaativampi, olihan meillä hänen supergeeninsä.

"Ymmärrät varmaan, että meillä on kiire saada kohteeseen uusi tekijä", Kaarina kuulosti nyt jämäkämmältä kuin koko haastattelutilanteen aikana. "Edellinen tyttö lopetti niin yllättäen, että jäimme vähän tyhjän päälle. Tätä kohdetta emme halua menettää. Uskon, että se sopisi sinulle erinomasesti, kun olet hevosihmisiäkin. Ehkä riittää ymmärrystä... Niin. Haluamme aloittaa perehdytyksen torstaina näyttämällä aineet ja välineet. Niiden käytössä täytyy olla tarkka. Perjantaina menet kohteeseen joko minun tai Reetan kanssa, niin saat kohdekohtaisen perehdytyksen."

Mä tuijotin Kaarinaa hölmistyneenä. Oliko se noin vain tiedottanut, että mut oli valittu tehtävään? Vilkaisin Reettaa ja olin yhä enemmän ihmeissäni. Eikö hän aikonut puuttua kipakasti puheeseen ja kieltää äitiään lupaamasta minulle paikkaa, johon en mitenkään voinut kelvata? Mutta Reetta istui hiljaa ja tuijotteli mua mietteliäänä. Ehkä ne olivat sopineet, että Kaarina valitsi itse työntekijät. Ehkä Reetta vain joutui tyytymään äitinsä päätöksiin. Niin sen täytyi olla, sillä tuskinpa Reetta olisi minua tehtävään valinnut.

Multa vaati harvinaisen paljon keskittymiskykyä sisäistää koko informatiivinen paketti, jonka Reetta sitten äitinsä päätöksen jälkeen tykitti. Koeaika, työtunnit, työasu, avaimet, välineet, apua. Nyökyttelin ja toivoin, etten unohtaisi mitään tärkeää.

Pää yhä pahan kerran pyörällään mä astuin kadun vilinään. HAH! Siellä mitään vilinää ollut, oltiin kuitenkin Kallassa. Mutta mun ohitseni käveli kuitenkin kaksi pientä koululaista, joille mä hymyilin, koska musta tuntui siltä, että onni ja iloinen hämmästys pyrki pintaan aivan väkisin. Mä olin juuri saanut työpaikan. Ehkä joillekin muille 20-vuotiaille se ei ollut juttu eikä mikään, mutta mulle se oli. Mä en ollut oikeastaan koskaan tehnyt muuta kuin talli- ja ratsastushommia, ja kerran yhden kahden viikon pätkän päiväkodissa (se oli ollut kamalaa). Nyt mulla oli oikea työ, jonka mä olin ihan itse hankkinut, ja mä olin siitä aivan hurjan iloinen.

Viis siitä, että joutuisin ilmeisesti heräämään aamuyön tunteina ehtiäkseni siivoamaan ennen kohteen avautumista. Olin ymmärtänyt, että mun virkani oli olla vähän kuin kotitonttu, jonka jäljiltä kaikki oli järjestyksessä, mutta jota kukaan ei koskaan nähnyt. Sehän sopi minulle. Mä olin syntynyt olemaan huomaamaton.

Riemastuneena poikkesin kotimatkalla kukkakaupassa. Kauniit leikkokukat toisivat heti mukavaa piristystä mun aika paljaaseen pikku asuntooni. Niitä katsellessani voisin aina iloita Suuresta Saavutuksestani, joka lisäksi poikisi mulle ihan omaa rahaa, jonka käytöstä en olisi tilivelvollinen kenellekään (siis äidille ja isälle).

Rappukäytävän ovea lähestyessäni sydän sykähti taas iloisesti. Pyrähdin parin askeleen ajaksi juoksuun, kun tunnistin ovea avaavan hahmon Kimmoksi. Sitten ajattelin, etteivät aikuiset uranaiset juoksennelleet edes miesten perässä. Ihmeellisellä rohkeudella mä sitten huikkasin:
"Hei Kimmo, oota!"
Sillä oli toisessa kädessä Alkon kassi, joka kilisi hieman, kun se kääntyi katsomaan mua. Sen suupieli nytkähti hauskaan hymyyn, kun se jäi siihen odottamaan mua.
"Sähän nyt hehkut iloa ja aurinkoa", se sanoi kutkuttavasti. "Ohhoh, kukkia ja kaikkea. Treffeiltäkö sä tulet?"
"Voi, en, vaan työhaastattelusta! Mä sain paikan", tieto vain ryöpsähti mun suusta nauravaisen äänensävyn säestämänä.
"Uu, congrats!" Kimmo kuulosti ilahtuneelta.

Siksikö, että sain työn, vai siksi, etten sittenkään tullut treffeiltä? Ajatus pulpahti päähän tilaamatta. Heleä puna kohosi mun poskille, kun kiipesimme rappuja ylös rinnakkain. Kimmo tuskin huomasi asiaa, ajattelin helpottuneena.

"Tuu nyt sit juhlistamaan huimaa urakehitystäsi meidän kanssa", Kimmo sanoi sitten. "Pidän tänään bileet."
"Oho, vieläkö jaksat juhlia syntymäpäivää?" naurahdin, kun pysähdyimme hetkeksi mun asunnon eteen.
"Noh, kerrankos sitä täyttää 25", Kimmo virnisti valloittavasti ja vinkkasi silmää. "Tuu koska vaan, jos yhtään kiinnostaa."
"Ehkä tulenkin", hymyilin, survaisin avaimen lukkoon ja käänsin.

Voi pojat, mietiskelin perhosparvi vatsanpohjassa lepatellen. Mikä mahtava tiistai.
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 10.03.18 19:35

Hanna
Lauantai, 10. maaliskuuta 2018

Mun pieni koti ei ollut vielä koskaan tuntunut yhtä kotoisalta kuin silloin kun mun paras ja ihanin ystäväni Hanna oli siellä kylässä. Hanna oli huristanut bussilla Murronmaahan, minne mä olin mennyt sitä vastaan. Me käytiin syömässä ostarilla, eikä jääty mihinkään hissiin jumiin. Sitten me tehtiin ruokaostokset ja ehdittiin juuri sopivasti Kallan bussiin. Mua jännitti vähän esitellä asuntoni Hannalle, mutta se oli sikäli mukava vieras, ettei se haukkunut mun minikotiani lyttyyn. Sen sijaan se oli aika haltioituneen näköinen.

"Mysigt!" oli Hannan kommentti. "Miltä tuntuu, kun on ihan oma koti?"
"Ensin se oli aika kamalaa. Mun naapurit on aika hirveitä", sanoin, ja omatunto oli välittömästi poliisina mielenperukoilla. Enhän mä nyt noin saanut puhua muista ihmisistä! "Ne siis mekkaloi kamalasti, ja jostain tulee kummia hajuja, ja mä kuulin yksien mummeleiden päivittelevän jotakin narkkarinaapuriakin."
"Narkkaria? Oikeasti?"
"Joo, mutta en mä ole sellaista nähnyt."

Me oltiin ostettu ihanaa, täydellisen tuoretta leipää. Se maistui tautisen hyvältä sen ainoan ruoan kanssa, jota mä olin oppinut jo aika hyvin tekemään ilman ohjetta: linssikeitosta oli tullut mun bravuuri, koska se oli maailman helpointa. Ei tarvinnut edes osata paistaa mitään lihaa ja olla huolissaan siitä, oliko se kypsää vai ei. Joo. Mä olin alkanut ymmärtää olevani uusavuton tampio.

Mutta ei se mitään! Mulla oli koko elämä aikaa oppia pois uusavuttomuudesta. Eihän tilanne edes ollut mitenkään toivoton, koska oli asioita, jotka mä myös osasin tosi hyvin. Mä olin taitava budjetoimaan, esimerkiksi, ja mä pidin kodin siistinä aika rutiininomaisesti. Oli sekin jotain. Kun mun ja Hannan yläasteaikainen kaveri muutti omilleen amiksensa asuntolaan, me käytiin kerran siellä kyläilemässä. Toista kertaa me ei menty, koska elämä tapahtui ja me etäännyttiin Karlasta, mutta osasyy oli myös hänen huoneensa saastaisuus. Ei siellä viihtynyt. Mun luonani saattoi jopa viihtyä.

Meillä oli aivan hirveän ihana koti-ilta. Me katseltiin läppäriltä Skamia ja päivitettiin tietomme ajantasalle. Sitten jossain vaiheessa me päätettiin lähteä Krouviin. Siellä me törmättiin Kimmoon ja sen kavereihin, jotka mainostivat bändinsä tulevaa keikkaa. Hannan ilme oli melkoinen, kun se tajusi, että mä olin "unohtanut" kertoa naapurin Kimmosta.

"Onko sulla joku juttu ja sä et kertonut siitä?" Hanna kiusasi, kun me oltiin matkalla kotiin. "Se Kimmo."
"Se on mun naapuri."
"Ja sä tykkäät siitä."
"Enpäs."
"Joopas, senkin valehtelija."
"Ei se ole mitään!"
"Se kutsui sut keikalleenkin."
"No totta kai ne haluaa mainostaa sitä ja saada mahdollisimman paljon yleisöä paikalle."
"Aiotko sä mennä?" Hanna tiukkasi maireana.
"... en mä tiedä? Ehkä? Usko tai älä, mulla ei ole täällä ihan hirveästi tekemistä silloin kun mä en ole töissä tai tallilla. Eikä se työkään ole mikään kokopäivähomma."
"Käytätkö sä todella tylsyyttä tekosyynä siihen, että sä hengailet sen Kimmon kanssa?" Hannaa nauratti.
"Miten niin tekosyynä?" väitin vastaan ja tiesin olevani umpikujassa.

Hanna oli sillä tavalla mahdoton. Kun se keksi jonkun jutun, se ei kerta kaikkiaan luovuttanut, ennen kuin sa mut myöntämään, että se oli oikeassa. Niin kävi nytkin. Se jaksoi palata bumerangina takaisin Kimmo-asian kimppuun, kunnes sai musta tiristettyä irti kenties suurimman tunnustuksen, jonka olisin voinut kuvitella lausuvani:

"Okej! Han är nog ganska söt. Du vann."

Ja minun rakas ystäväni myhäili ja näytti niin tyytyväiseltä itseensä, että mun teki mieli viskata sitä lumipallolla.
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 19.03.18 19:38

Hoitsutyttö haaveilee
Sunnuntai, 18. maaliskuuta 2018

Alaovi tuntui poikkeuksellisen raskaalta. Kiskoin sen auki ja puhalsin tuskastuneena kasvoiltani omaa elämäänsä elävän hiussuortuvan. Miten mä olinkin näin poikki? Takana oli kisaviikonloppu hevosenhoitajana. Niin. Vähän pitkä tarina, mutta jotenkin todella omituisesti mä olin päätynyt ottamaan osaa Tie tähtiin -kilpailuihin Nitan hevosenhoitajana. Tai se Juliahan mua ensin pyysi, ja niin mä siis lähdin sen pyynnöstä. Kaksi hevosta hoidettavana kisapaikalla, kyllähän se nyt tietysti hyvin menisi, ajattelin siihen pyyntöön suostuessani.

Saaristoon matkaaminen tuntui ihmeellisen voimakkaasti siltä, kuin olisin ollut menossa kotiin. Suuret, hevosten kasvattamiseen soveltuvat tilat ja meren välitön läheisyys riittivät luomaan mielleyhtymän Rosengårdiin. Kaikki oli kuitenkin hyvin erilaista kuin meillä kotona: kotona tarhoissa eivät seisseet suomenhevoset ja sekalainen setti opetuskäytössä olevia hevosia ja poneja. Mikä tärkeintä, Rosengårdin rauhaisassa ympäristössä ei parveillut jännittyneinä täpiseviä ratsastajia hevostensa kanssa.

Kilpailupäivänä sain vielä kolmannenkin hevosen kaitsettavakseni.
"Hei, Jusuhan sä olit?" vihreäsilmäinen brunette tiedusteli aivan ystävällisesti, mutta niin reippaasti, että se oli minusta melkein jännittävää.
"Joo..."
"Kuule, ehtisitköhän sä avittaa vähän myös Banskun kanssa?"
Olin vähällä kysyä, eikö nainen tosiaan saanut banaania kuorittua itse, mutta onneksi en ehtinyt. Hän nimittäin jatkoi:
"Me ollaan vasta viimeisessä luokassa, joten ehkä sä ehtisit, vaikka autat myös Juliaa ja Nitaa?"

Eihän mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nyökätä. Mulla oli vähän sellainen tunne, että mun olisi pitänyt siinä vaiheessa jo kysyä tyypin nimeä, koska en kuollaksenikaan muistanut sitä. Tiesinkö edes? Hän tiesi mun nimeni, joten ehkä me oltiin jo tavattu? Tai, mieleeni juolahti hetkeä myöhemmin, ehkä hän oli kuullut nimeni Julialta tai Nitalta.

Kilttinä tyttönä mä huolehdin kaikista kolmesta hevosesta niin hyvin kuin pystyin. Välillä autoin muitakin kisaajia, eli värikästä Minkaa ja Elleniä, joka aiheutti mussa kahta karmeampaa ujoutta. Nuorinta kisaajaa en juuri joutunut avustamaan, sillä Isabella Sokka hääräsi tehokkaasti hänen ympärillään. Tytär?? Ei ehkä kuitenkaan. Kai mä olisin tiennyt, jos Sokan suvun perijättärellä olisi ollut suunnilleen teini-iässä saatu avioton lapsi. Mun äiti ei todellakaan olisi kyennyt olemaan paheksumatta sitä (ja uskokaa pois, hän olisi myös nautiskellut siitä ylhäisestä paheksumisestaan).

Ehkä ei ollut ihme, että väsytti, kun kisapäivä oli pulkassa ja kotimatka takana. Ei mua niinkään väsyttänyt se kaikki jaloillaan toikkarointi ja asioiden kanniskelu ja hevosten taluttelu, vaan ihmisten seura. Kisapäivän hulina saattoi olla aika uuvuttavaa silloin, kun ei itse saanut uppoutua kilpaurheilijan keskittymiseen ja sulkea kaikkea muuta tietoisuutensa taka-alalle. Niin joo, ja mä saatoin olla vähän introvertti, jos nyt piti luokitella.

Sosiaaliset kohtaamiset eivät olleet siltä pävältä vielä ohi. Rappukäytävässä vastaan loikki Kimmo.

Mua alkoi välittömäsi harmittaa ja ahdistaa se, miltä mä näytin. Eihän kukaan ollut erityisen fresh vietettyään koko päivän hevosten parissa. Oli sitä paitsi jo myöhä, ja päivä oli alkanut varhain. Olin niin väsynyt, että pystyin vain vaivoin olemaan haukottelematta jatkuvalla syötöllä.

"Moi."
"Kato moi! Ootko sä ollut... heppahommissa?"
Ai niin. Mä olin sanonut jossain kohti, että mulla oli hevonen.
"Joo. Meni koko päivä kisoissa", sanoin ja naurahdin vähän kiusaantuneena. "Mä oon vähän reissussa rähjääntynyt."
"Miten meni?" Kimmo tiedusteli.
"... mä en siis itse kisannut. Mä olin hoitsuna mukana. Hevosenhoitajana", korjasin ja punastuin hieman.
"No voittiko se hevonen, jota sä hoidit?" Kimmo virnisteli.
"Ei, mutta yksi niistä sijoittui kolmanneksi", kerroin väsyneesti hymyillen. "Hei, oli muuten kivaa keskiviikkona."

Olin viimeksi nähnyt Kimmoa keskiviikkona. Hänen, Karrin ja kaksospoikien bändi oli esiintynyt Kippiksessä. Mä en ollut oikein tiennyt mitä odottaa; en baarin enkä bändin osalta. Baari oli osoittautunut aika pieneksi ja tahmaiseksi pubiksi, jota olisi voinut kutsua räkäläksikin, jos olisi ollut teräväsanaisempi kuin mä olin. Kun mä olin nähnyt Kaljakipon eli Kippiksen nuhjuisen ulkoasun, mua oli alkanut kaduttaa se, että mä olin laittanut WhatsApp-viestin kaikille tuntemilleni kallalaisille, joiden numero mulla oli (se tarkoitti sillä hetkellä Nitaa, Juliaa ja Matildaa - Rasmus oli silloin vielä matkoilla, enkä olisi häntä uskaltanutkaan kutsua). Viestin sisältö oli ollut vähän toteava, koska en uskaltanut suoraan esittää kutsuakaan:
Moikka, Kippiksessä on keskiviikkona mun naapurin bändin keikka, lupasin levittää sanaa.

En tiennyt, toivoinko oikeastaan kenenkään saapuvan. Tavallaan toivoin, koska olisi ollut aika inhaa istua yksin ja suojattomana Kippiksen, öh, melko ikääntyneen ja rapistuneen kantaväestön ja keikan paikalle vetämien nuorten-mutta-minua-vanhempien porukoiden keskellä.

Pahin skenaario keskiviikon varalle olikin ollut joku seuraavista:
a) Olisin yksin ja näyttäisin typerältä, kun pojat soittaisivat lavalla.
b) Seuraani lyöttäytyisi limaisia setämiehiä, joita en kehtaisi ajaa pois.
c) Paikalle ilmestyisi (tavallaan) kutsumiani auburnilaisia, jotka katselisivat ympärilleen nenät rypyssä. Ekstrakamaluuspisteitä skenaario olisi saanut, jos Kimmon bändi olisi ollut vielä aivan järjettömän huono. Se olisi ollut tosi kiusallista.

Ehdin mä vähän a-kohtaa toteuttaakin. Tovin aikaa olin Kippiksessä ihan yksin. Sitten seuraani lyöttäytyi Kimmon synttärikemuista tuttu kaapinkokoinen mies, jonka nimenkin tiesin nyt. Se oli Henkka. Henkka kutsui mut niiden porukkaan, joka koostui Alinasta, Meeristä ja muutamasta pojasta.

Jos auburnilaisia tulikin Kippoon katsomaan Ravioli Joulen (täysin typerä nimi, jonka oli pitänyt olla väliaikainen nimi, kunnes joku keksisi paremman, mutta se oli jumahtanut käyttön) keikkaa, mä en ehtinyt huomata niitä. Kumma kyllä, se johtui siitä, että mulla oli oikeastaan aika hauskaa.

Ravioli Joule soitti riittävän hyvin, ettei niitä tarvinnut hävetä. Se oli aika helpottavaa. Pojilla taisi olla aika monipuolinen repertuaari, ja ehkä he vielä vähän etsivät omaa tyyliään, mutta ainakaan heidän musiikkinsa oli musiikkia eikä korvia särkevän riitasointuista hapuilua. Aika usein huomasin Kimmon katsovan suoraan meidän pöytään, ja ainakin kerran se vinkkasi silmää. Mulleko? Vai kavereilleen? Vai meille kaikille? Olinko mäkin Kimmon kaveri? Voi, se olisi ihanaa, ajattelin silloin ilahtuneena, koska kaveriksi pääseminenhän oli suuri ilon aihe munkaltaiselle hissukalle seinäruusulle.

Ja kun Ravioli Joule lopetti soittamisen, koko bändi pärähti meidän pöytään. Mä olin sillä hetkellä lähimpänä cooliutta kuin olin kai koskaan ollut. Kimmo istahti kahden tuopin kanssa mun viereen ja tyrkkäsi toisen juomista mulle. Se oli hionnut kevyesti. Ei niin paljon, että se olisi ollut iljettävää, mutta riittävästi hohkatakseen lämpöä siinä mun vieressä. Mulle tuli lämmin olo muutenkin - siis hyvä ja kepeä mieli.

Koska me oltiin naapureita, oli kai aika luontevaa, että me poistuttiin samaa matkaa. Se aiheutti perhosparven lepattelua mun vatsanpohjassa. Me kaksi kävelemässä pitkin pimeitä talviyön katuja kohti kotia. Jos olisin uskaltanut, olisin tarttunut Kimmoa vaivihkaa kädestä. En kuitenkaan tehnyt niin, eikä hänkään, mutta mun kotiovella me kuitenkin halattiin taas.

Pikakelauksen jälkeen takaisin sunnuntaihin ja siihen hetkeen, kun seisoimme jälleen rappukäytävässä. Mä haisin hevosilta ja heinältä ja Kimmo oli kymmenenkertaa siistimpi kuin mä. Siistimpi ja coolimpi. Mutta se oli silti siinä, juttelemassa mun kanssa.

"Mullakin oli kivaa! Oli kyllä jäätävä ramppikuume ennen kun alotettiin, mutta sitten se oli siisteintä ikinä", Kimmo kolmekasista selitti juuri.
"Ei susta huomannut, että sua jännitti", sanoin kiltisti ja totuudenmukaisesti.
"Ihme, jos ei. Hyvä etten kussut housuun."
"Sehän olisi ollut spektaakkeli", tirskahdin.
"En kauheasti välitä sellaisista spektaakkeleista", Kimmo irvisti ja suli sitten siihen veijarimaiseen hymyyn, jonka olin oppinut jo yhdistämään kaikkiin mielikuviini hänestä. "Oli kiva että tulit, ja vielä kivempi, jos sulla ei ollut ihan paska ilta."

Voi, ei mulla ollut ollut ollenkaan paska ilta, ajattelin. Ääneen sanoin kuitenkin vain:
"No, aamulla töissä vähän väsytti."

Sen sanoessani tajusin, että huomenna alkaisi jälleen uusi työviikko. Mä olin yhä vähän kauhuissani siitä, että mä siivosin juuri Auburnin kartanon tallin loungea Isabella ja Amanda Sokan sievien, jalomuotoisten nenien alla. Toistaiseksi mulle ei oltu valitettu mistään, mutta pelkäsin, että se olisi vain ajan kysymys. En todellakaan uskonut, että olin ottanut siivoustehtäväni haltuun näin nopeasti niin hyvin, ettei siitä seuraisi tiukkasanaista kritiikkiä.

"Kuule, mun pitää nyt mennä. Pakko ehtiä suihkuun... ja aikaiset työt..." selkeys mun äänessä rapistui, kun Kimmo katseli mua jotenkin merkillisesti.
"Oli kiva nähdä, edes tälleen lyhyesti. Tuutko nyt keskiviikkona pelaamaan lautapelejä? Porukan kanssa."
"... joo?" nyökyttelin vähän pöllämystyneenä äkillisestiä kutsusta.

Yllätyin yhä joka kerta, kun Kimmo tiputteli kasuaalisti kutsuja luokseen. Olisipa uusiin ihmisiin tutustuminen voinut olla munkin mielestä yhtä helppoa ja kivaa. Kutsua kuitenkin pehmensi se, että me hengattaisiin taas isolla porukalla.

Mä taisin tosiaan olla Kimmon kaveri. Ehkä, jos se todella olisi katsonut mua kuin potentiaalista tyttöystävää tai jotakin muuta kuin peruskaveria, se olisi joskus kutsunut mut viettämään aikaa sen kanssa ihan vain kahdestaan.

Kotiin päästyäni mieli palasi vielä tapaamiseen rappukäytävässä.

Jokin osa musta oli päättänyt itsepintaisesti toivoa, että joku mies oli oikeasti kiinnostunut musta. Joku typerä, naiivi ja liikaa romanttisia komedioita katsellut osa musta oli tuhannella tulivoimalla ihastunut Kimmoon. Ei haitannut, vaikka mä en oikeastaan tuntenut sitä ollenkaan. Se oli aina ollut mulle mukava, ja se oli musta imartelevaa. Pessimistinen puoleni huomautteli pisteliäästi, ettei se mitään tarkoittanut, mutta siitä huolimatta painuin nukkumaan vaaleanpunaiset ajatukset päässä pörräten.
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 05.04.18 12:02

Kimmoisaa
Torstai, 5. huhtikuuta 2018

Ai että mitäkö kuului Kimmolle? Mun söpölle naapurille, joka oli 25-vuotias ja asui asunnossa numero 38. Sille Kimmolle, joka kutsui mut suloisen sulavasti mukaan joka kerta, kun sen luona oli bileet, peli-ilta tai muuten vaan illanistujaiset, ja niitähän oli usein. No se Kimmo oli kutsunut mut nyt myös kerran niiden bändin keikalle, ja me oltiin poistuttu sieltä yhdessä, joskin menty kumpikin omiin asuntoihimme. Sitten mä olin saanut kutsun myös kaapinkokoisen Henkan synttäreille, vähän niin kuin Kimmon plus ykkösenä, vaikka ei me oltu mitenkään romanttisesti lähennytty silloin.

Henkka oli täyttänyt 34 vuotta. Se oli ollut musta vähän yllättävää. Sitten mä olin vain todennut, että no, Kimmon kaveripiirillä nyt vaan on laaja ikähaitari. Eihän se nyt näin aikuisille ollut niin justiinsa, oliko joku kaksi- vai kolmikymppinen.

Juhlat eivät olleet kyllä aivan sellaiset, millaisiksi olisin kuvitellut tukevasti kolmekymppisen aikuisen miehen juhlat. Sain jälleen kai huomata, kuinka ahdasmielinen olin. Mikä vitsi se oli, että kaikki aikuiset ihmiset juhlisivat syntymäpäiviään kuivasti hienon viinipullon ja juustolajitelman kanssa? Kyllä kolmekymppisenäkin saattoi vielä vallan hyvin bilettää.

Tai örveltää.

Koska vähän örvellystä se oli ollut, ainakin Henkan itsensä osalta, ja aika hyvässä tuiskeessa olivat olleet muutkin. Mä en kehdannut juoda paljon, koska en kestänyt kovin suuria määriä viinaksia enkä myöskään halunnut tehdä itsestäni idioottia uuden kaveriporukkani keskellä.

Joka tapauksessa tunnelma Henkan pienessä olohuoneessa oli ollut aika tunkkainen, kun sinne oli sulloutunut suuri määrä juopunutta väkeä. Olin karannut keittiöön aikeissa vilvoittua hieman väljemmässä tilassa ja juoda ison lasin kylmää vettä. Pelkäsin, että kasvoni punoittivat ja vaikutin hikiseltä, niin kuuma olohuoneessa oli.

Valutin vettä muovituoppiin, jonka kylkeä koristi mun nimi ja erinäisiä kuvioita, joita siihen oli illan mittaan tuherreltu. Joku oli piirtänyt siihen ponin, tai ainakin oletin, että sellaista omituinen olento esitti. Hymyilytti. Ehkä se oli ollut Kimmo, joka muisti, että mä pidin hevosista.

Ja kuin ajatuksen kutsumana mies olikin jo paikalla. Sydän tykytti lujaa, kun kuulin miehen askelten pehmeät tömähdykset ja hiljaisen hengityksen. En tiennyt, halusinko paeta paikalta vai jäädä juuri siihen, kun Kimmo pysähtyi mun selkäni taakse ja empi. Mua jännitti. Tuntui sähköiseltä.
"Jusu", mies mutisi ja laski kätensä kevyesti mun lantiolle.
Okei, en mä halunnut paeta. Me seistiin siinä molemmat hetki ihan kuin tunnustellen ja odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Vesi valui jo yli mun lasin reunasta, ennen kuin ymmärsin sulkea hanan.

Henkeäni pidätellen mä käännyin siinä tiskipöydän ja miehen välissä. Ei meidän kehot olleet mitenkään painautuneina toisiaan vasten, mutta mä tunsin Kimmosta hohkavan lämmön. Silläkin oli ollut olohuoneessa kuuma, ja kun mä laskin vesilasini selkäni taakse tiskipöydälle ja asetin vapautuneet käteni epävarmana miehen kyynärtaipeille, Kimmon käsivarret värähtivät hieman. Mun kädet olivat kovin viileät sen lämmintä ihoa vasten. Kosketuksen rohkaisemana Kimmo kuitenkin painoi mun huulille suukon, aivan keveän ja pehmeän, miltei suupieleen, ja se suupieli nytkähti ilahtuneeseen hymyyn.

Mä olin hyvin tietoinen siitä, mitä tapahtui. Painoin mieleeni jokaisen yksityiskohdan.

Ensimmäistä pientä pusua seurasi toinen, nyt jo hieman rohkeampi. Neljännen suudelman kohdalla mä lakkasin miettimästä, olinkohan mä kauhean huono ja osasinko mitään. Ei se ollut vaikeaa. Se oli erilaista kuin mun aiemmat kokemukset, ei yhtään vähemmän jännittävää mutta paljon mukavampaa.

Huomasin ajattelevani Freddiä, mun hiljaista ja vakavamielistä vanhojentanssiparia, ja sen kanssa vaihdettuja hätäisiä pusuja koulun takana ja ensimmäisillä ja ainoilla jatkoilla, joihin mä olin lukioaikana päässyt osallistumaan. Karistin asian kiireesti mielestäni, sillä nyt en ollut prinsessamekkoon puettu teinityttö vaihtamassa ensisuudelmia pojan kanssa, jonka yllä frakki oli auttamatta liian miehisen näköinen vaate. Nyt mä olin Jusu Rosengård, omassa asunnossaan asuva nainen, joka kävi bileissä ja jota naapurin Kimmo Malkamaa suuteli keittiössä.

"Pitäisiköhän lähteä kotiin", Kimmo kysyi yhtäkkiä, ja mä kohautin olkiani ja nyökkäsin sitten.
Jos Kimmoa väsytti ja hän halusi kotiin, kyllä minä lähtisin samalla kertaa. Eihän mun ollut järkeä jäädä Henkan bileisiin ilman Kimmoakaan, koska niin hyviä kavereita mä en muun porukan kanssa ollut, että olisin siellä yksinäni hengailusta erityisemmin nauttinut.

Niin me lähdettiin kotiin jo toistamiseen yhtä matkaa. Tällä kertaa Kimmo tarttui mua välillä kädestä ja pysäytti pussailemaan. Se oli ihan mukavaa, mutta mun kengät alkoivat kastua läpi loskaisilla kaduilla kävellessä ja siitä seurasi vilu. Oikeastaan mä en malttanut odottaa pääsyä kotiin, sillä siellä saisin ottaa märät kengät ja sukat pois jaloistani ja kaivautua lämpimään peiton alle. Ajatella, että sitä saattoikin miettiä tuollaisia asioita samalla kun suuteli miestä romanttisesti katulampun lämpimän valokiilan alla.

Mun kotioven kohdalla mä yhtäkkiä panikoin.

Mitä jos Kimmo halusi, että me vietettäisiin yö yhdessä?

Olinhan mä sellaisesta joskus haaveillut. Olisi ollut valehtelemista väittää, ettei se ollut koskaan käynyt mun mielessä. Mutta yhtäkkiä, kun se olisi ollut potentiaalinen jatko illalle, mä jänistin. Enhän mä edes tuntenut Kimmoa, ja mitä jos se ei oikeastaan edes pitänyt musta, ja jos se tulisi mun luokse vain velvollisuudentunnosta, ja jos mä olisinkin vielä isompi pettymys kuin mitä se oli varmasti jo etukäteen ajatellut, ja mitä sitten tapahtuisi, miten me jatkossa toisiamme rappukäytävässä oikein tervehdittäisiin??

Kimmolla oli jo oman kämppänsä avaimet kädessä, vaikka hän asui pari kerrosta ylempänä. Mä kaivoin äkkiä esiin omani ja rapistelin lukkoni auki. Pujahdin ovenrakoon ja käännyin jo puoliksi hämärään eteiseeni ehdittyäni sanomaan:
"Hyvää yötä! Nähdään. Oli kivaa."

Sulkeutuvan oven raosta mä ehdin nähdä, kuinka Kimmon kulmakarvat liikahtivat. Mun sydän jyskytti vielä aika pitkään sen jälkeen, kun ovi oli jo sulkeutunut. Seisoin eteisessä ja pidin itseäni typeränä. Enkö mä muka olisi halunnut Kimmon viereen nukkumaan? Nyt se olisi ollut mahdollista. Aivan varmasti olisi.

Ja mä pilasin kaiken.

Kimmosta ei muutamaan päivään kuulunutkaan mitään. Me nähtiin ohimennen rapussa, mutta äiti oli silloin käymässä ja mä uskalsin vain nyökätä hätäisesti tervehdykseksi. Mä en kestänyt ajatusta siitä, että äiti alkaisi tivata, kuka Kimmo oli. Oli parasta, että se oli vain kuin kuka tahansa naapuri, jolle nyökättiin ohikulkiessa, muttei ruvettu sen kummemmin juttusille.

Sitä seuraavana päivänä Kimmo laittoi whatsappissa viestiä.
onko äitis vielä maisemissa?

Huh. Mies halusi vielä pitää muhun yhteyttä. Sitä oivallusta seurasi käsittämätön onnentunne. Ehkä se tosissaan piti musta! Mä ainakin taisin olla pahan kerran lätkässä. Muutaman päivän kestänyt hiljaisuus oli tehnyt mut levottomaksi ja vähän ärtyneeksi, mutta nyt asiat olivat jälleen hyvin tässä maailmassa. Vastasin mahdollisimman nopeasti, jotta Kimmo ei ehtisi kuvitella, etten halunnut puhua hänelle.

Ei, lähti eilen, naputtelin, ja sitten ryhdyin uskaliaaksi. Haluisitko tulla mun luo tänään?
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.04.18 18:43

Harmaavarpunen
Torstai, 26. huhtikuuta 2018 | Kevätkarnevaalien jatkot

Vilhelmina naksautti kieltään niin kuin hän usein teki pähkäillessään jotakin valintaa. Tämä vai tuo, Milano vai Verona, punainen vai vain niin vähän erisävyinen punainen, että mä hädin tuskin näin siinä mitään eroa. Olin oppinut olemaan hiljaa silloin, kun Vilhelmina teki päätöksiä. Jos hän kysyi silloin jotain, mä tiesin, ettei sillä, mitä mä vastasin, ollut minkään valtakunnan väliä. Vilhelmina teki päätöksiä yhtä luontevasti kuin mä välttelin niitä.

"Den här."
Vilhelminan ääni oli päättäväinen.
"Ai."
"Ja mä tiedän tarkalleen, minkälainen meikki sulle tehdään."
"Okej. Va bra."
"Sä olet maailman onnekkain, kun sulla on munkaltainen sisko", Vilhelmina sanoi tyytyväisenä. "Mitä siitäkin tulisi, jos sun pitäisi itse laittaa itsesi valmiiksi."

Huokaisin. Kyllä me molemmat tiedettiin, että ei siitä tulisi mitään. Tai tulisi, mutta ei mitään sellaista, mitä voisi hyvällä tahdollakaan verrata Vilhelminan työnjälkeen ja kehua hyväksi. En mä tiedä mikä siinä oli, että Vilhelminan käsissä jopa mun hiukset taipuivat ihan millaisiksi se halusi ja pysyivätkin siinä, tai että sen tekeminä silmämeikit olivat aina symmetrisemmät kuin mun. Oliko kyse vain harjoittelusta vai saattoivatko toiset todella yksinkertaisesti syntyä vähän parempina kuin toiset?

Välillä mä epäilin, että Vilhelminan koko olemassaolo jotenkin taivutti sen ympärillä olevaa todellisuutta sen haluamaan suuntaan. Hiukset eivät nimittäin olleet ainoa asia, jotka taipuivat siskon tahdon mukaan. Ihmiset tekivät niin usein myös, vaikka Vilhelmina ei koskaan suoraan vaatinut tai vängännyt. Olikohan se manipulaation mestari? Sen kaksi lastakin oli vaivattomimpia koskaan tapaamiani pikkuihmisiä.

Sisko oli tullut kylään Kevätkarnevaalien jatkojen takia. Niin hän sanoi: hän tuli vain auttamaan mua valmistautumissa. Hah! Vilhelmina oli takuulla utelias näkemään mun uuden elämäni, pienen ja vaatimattoman ja tapahtumaköyhän. Se oli jo ehtinyt tentata läpi aivan kaiken, kuullut tallin väestä ja Kimmosta, mun työstä, Grannistakin, vaikka ei sitä hevosenkoulutusasiat enää niin kiinnostaneetkaan. Niin. Vilhelmina oli pohjimmiltaan utelias ihminen, ja usein hän oli todellinen tietopankki kaikesta ja kaikista. Ei sillä, että Vilhelmina olisi utelemalla udellut - siihen sisko oli liian hienovarainen. Kummallisesti se kuitenkin sai tietoonsa kaiken, mikä sitä kiinnosti. Sillä oli tarkkanäköisyyttä ja ihmistenlukutaitoa munkin edestä.

Kimmo kiinnosti siskoa tietysti aivan erityisesti. Olin antanut hänelle vastentahtoisesti ne tietomuruset, jotka itsekään naapuristani tiesin, ja vannottanut, ettei Vilhelmina puhuisi äidille mitään miehestä. Luotin siihen, että Vilhelmina noudattaisi pyyntöäni.

"Sä et vaikuta niin riemukkaalta kuin luulisi, jos sä olet tosi pihkassa johonkin", Vilhelmina huomautti tuputtaessaan meikkivoidetta mun jo kosteutettuun ja jollain toisellakin mömmöllä peitettyyn naamaani.
"Äsch", äännähdin ja toivoin, ettei mun tarvitsisi vastata.
Siskon hailakat silmät kuitenkin tapittivat vastaansanomattomina suoraan syvälle mun sieluun.
"Mä en oikein ole varma, mitä tämä on ja mitä tästä tulee", tunnustin.
"Miten niin?"
"Välillä se on tosi kiinnostunut, ja sitten taas... no. Välillä ei ehkä niinkään."

Vilhelminan ilme pysyi tutkimattomana. Mä kiemurtelin henkisesti penkissäni ja harmittelin monimutkaista tilannetta mun ihastukseni kanssa. Sen jälkeen, kun se oli pussaillut mua niissä yksissä synttäribileissä, me oltiin tavattu muutamia kertoja. Oltiin me lähennytty pussailua intiimimmälle tasollekin, mikä oli vähän omituista. Vähän kuin mua ei olisi tarvittu siinä oikeastaan ollenkaan. No, ajattelin, että kai se oli välillä vähän sellaista.

Nyt Kimmosta ei ollut kuulunut mitään viikkoon. Viestejä ei tullut. En ollut nähnyt häntä rapussakaan. Ihmeellistä. Kai hänellä oli kiireitä.

Vilhelmina pakkeloi mua taitavin ottein. Musta oli kummallista seurata mun peilikuvani muutosta. Ihan kuin se en olisi ollut ollenkaan minä, joka peilistä katsoi takaisin. Vilhelminan siveltimet tekivät musta jotenkin terävämmän ja rohkeamman näköisen. Kai. Vilkaisin sängyllä toistaiseksi odottelevaa harmaata iltapukua. Ehkä mä en tänään olisi täysin pliisu harmaavarpunen.

"Musta tuntuu kuin mä olisin pukeutunut verhoon", jupisin myöhemmin kerätessäni helmoja pois tieltä, jotta sain sujautettua jalkani siroihin pieniin kenkiin. Jos olisin jaksanut, olisin ihmetellyt, mistä sisko oli löytänyt mun pikkiriikkisiin jalkoihini sopivat korkokengät. Nyt keskityin lähinnä kauhistelemaan, miten ikinä suoriutuisin koko illasta korkojen kera. Luojan kiitos ne olivat matalat ja ensivaikutelmaltaan harvinaisen mukavat.
"Jos mä koskaan löydän verhon, jonka edes sun pitkä kehosi saa näyttämään noin hyvältä, mä ostan tusina pakkaa sitä kangasta ja pidän ne verhot ikkunoissani loppuelämäni ajan", Vilhelmina töräytti ja hoputti mua ulos ovesta. Jos Vilhelmina ikinä oli ollut mulle mistään kateellinen, niin mun pituudestani.
"Ei meillä ole vielä edes kiire", nurisin.
"On meillä."
"Miksi?"
"Noo... me ei mennä ihan suoraan kartanolle."

Mua alkoi hirvittää. Vilhelmina nautti salaisuudestaan eikä suostunut paljastamaan mitään etukäteen.

Ja kamalaa se olikin. Typerä sisko oli sopinut jonkun valokuvaajan kanssa, että mua kidutettaisiin. Jos mä jossain en viihtynyt, niin kameran edessä. Itketti, kun tatuoitu nuori mies tuijotti pistävän vihrein silmin vuoroin kameran takaa ja vuoroin ilman esineen antamaa petollista suojaa. Piti kuulemma olla ihan luontevasti vain.

Teki mieli kertoa sille, ettei luonteva kuulunut mun olemisrepertuaariin. Kaikkea muuta. En kuitenkaan kertonut, koska kai se nyt huomasi sen ihan itse. Ei ollut mitään tarvetta alleviivata itsestäänselvyyttä.

Mutta vaikka tilanne itsessään oli mitä karmaisevin kokemus, joskus myöhemmin mä olin siitä salaa kiitollinen Vilhelminalle. Ikimaailmassa en kiitoksen sanaa kuitenkaan siskolle livauttaisi, ettei se vain saisi päähänsä toistaa tämänkaltaisia hullutuksia.


Kiitollisuus kohotti ujona päätään silloin, kun mä katsoin musta otettuja kuvia enkä inhonnut niitä. Silloin, kun mä arkaillen vaihdoin yhden niistä mun profiilikuvaksi Facebookissa. Edellinen profiilikuva oli kolme vuotta vanha, ja siinä mä hengailin varsojen keskellä. Mun kasvoista näkyi vain sivuprofiili. Uusi kuva keräsi tykkäyksiäkin, ja jopa joitakin kommentteja, joihin mä en tietenkään osannut vastata.

Kuvan vaihtamisen jälkeen myös Kimmo kaivautui ilmeisesti esiin jostakin syvältä maan uumenista. Viestin välityksellä hän lähestyi mua niin kuin mitään taukoa ei oltaisikaan. "Hengaillaanko?" se kysyi, ja mä emmin. Emmin tovin ja jatkoin sitten vielä empimistä, mutta pohjimmiltaan sydän läpätti. Se halusi vieläkin hengailla mun kanssa. Vaikka mä olin vakuutellut itselleni, että mä en enää halunnut, mä huomasin ajattelevani, että kai me sitten hengailtaisiin.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 21.08.18 7:49, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 18.06.18 13:51

Kiittämätön
Maanantai, 18. kesäkuuta 2018

Olin ajanut talla pohjassa töiden jälkeen. Oli ehdittävä kotiin, siis siihen kotikotiin, sinne, missä mä olin kasvanut ja joka häilyi aina tajunnan laidalla, kun mietin tulevaisuutta. Oli sangen todennäköistä, että mä olisin aina jossain määrin sidoksissa Gullön maaperään. Mä olin sukutilusten vanki, ja vaikka se oli hulppea vankila, vastuu oli musta ihmeellisen painava.

Länsiväylällä ei juuri liikennettä ollut. Mä tunsin tien kuin omat taskuni, ja hyvä niin. Nopeuskameravalvonta oli reitillä tiuhaa, ja vanhasta tottumuksesta mä osasin olla välkyttelemättä niitä. Horsbäckin kamera oli koitunut kaikkien meidän kohtaloksi joskus, se tuli niin yllättäen kesken kaarteen heti 60:n alueen rajan jälkeen.

Hölläsin vasta Dragsvikin kohdalla. Vanha kunnon Tammisaari oli entisensä, kuinkas muuten. Kesä oli herättänyt kaupungin jälleen henkiin, mutta ei siellä muuttunut mikään muu kuin turistien kasvot. En kuitenkaan malttanut ajaa lenkkiä torille, vaan suuntasin suorinta tietä Baggöntielle ja siitä kohti Jomalvikiä. Nyt alettiin olla lähellä.

Oli vaikea arvata, mitä pienen saaristotien päästä löytyi. Rosengårdin kartano otti minut vastaan ylhäisenä saaren toisessa päässä. Mä olin tullut kotiin, ja koti näytti samalta kuin aina ennenkin. Itse kartanoa enemmän mä kaipasin kuitenkin vehreitä laitumia, säntillisiä tarhoja ja kaunista vanhaa tallia. Ne joutuisivat kuitenkin odottamaan, sillä mun oli tietysti ensiksi käytävä sisällä.

"Susta kyllä huomaa, että rahasta ei ole ollut pulaa", Kimmon toteamus kuulosti vähän tympääntyneeltä, mutta mies jatkoi kuitenkin nopeasti: "Eikä se tietenkään sun vika ole. Minkä sä sille mahdat, että olet syntynyt johonkin ylhäiseen eliittiperheeseen."
Mä mietin levottomana, mistä Kimmo oli saanut sellaista päähänsä. Olikohan se hakenut mun sukunimeä netistä? Vai oliko mun käytöksessä ja olemisessa jotakin sellaista, mikä ilmiantoi mun perhetaustan? Olinko mä ylimielinen ja nirppanokkainen? Ja miksi Kimmo kuulosti yhtäkkiä niin tyytymättömältä, vihamieliseltäkin?
"Tälleen yhteiskunta toimii. Toiset on etuoikeutetumpia kuin toiset", se sanoi, ja mä en tiennyt, oliko mulla lupa kommentoida sellaista asiaa.

Olihan se selvää, että mä kuuluin niihin etuoikeutettuihin.


"Kas, Josefina! Sinä olet ajanut lujaa", isä tuumasi, kun löysin hänet kirjoituspöydän takaa. Oli ihanaa nähdä hänet, ja isäkin hymyili, vaikka olikin selvästi ollut täydessä työn touhussa mun tullessani. Mitä hän sitten ikinä tekikään, oli selvää, ettei keskeytys juuri nyt häirinnyt häntä. Isä kyllä teki selväksi, milloin ei kaivannut häiriöitä. Tämä ei ollut niitä hetkiä.
"Halusin ehtiä hyvissä ajoin", sanoin ja istahdin hetkeksi isää vastapäätä. "Mun on etsittävä takki ja sovitettava sitä. Missä äiti on?"
"Jaah, missähän lie. Sanoikohan se menevänsä talliin? Vai olisiko kuitenkin asioilla?" isä pohdiskeli hajamielisenä.

Suuressa kartanossa sitä saattoikin hukata toisensa tunneiksi. Isä ja äiti olivat aina menneet omia menojaan, vaikka pitivätkin yhtä monessa asiassa.

"Ethän sä varmaan edes tajua, miten hyvin sulla on asiat."

Mä olin kuullut samansuuntaisia lausahduksia ennenkin. Kimmon suusta se kuulosti niin faktalta, etten edes yrittänyt väittää vastaan. Ja miksi mä olisin niin tehnytkään? Kyllähän Kimmo tiesi mistä se puhui, se tiesi elämän varjopuolista niin paljon enemmän kuin minä. Ei mun elämästä ollut koskaan puuttunut mitään. Oli vaurautta, oli ehjä ja erikoisella tavalla tiiviskin perhe, vaikka me oltiin hajaannuttu pitkin maata ja ulkomaillekin asti. Hevosia, kielikursseja, vaihtoja, matkoja, suhteiden verkosto, mahdollisuus opiskella mitä me sitten ikinä tahdottiin - periaatteessa - ja vaikka olla opiskelematta.

Mun elämäni suurin puute olin mä itse. Mun heiveröinen persoonani.


Me juttelimme hetken, ennen kuin lähdin ylös. Kuten niin usein ennenkin, muistin portaita kävellessäni kaikki ne kerrat, kun olimme Alexanderin ja Vilhelminan kanssa kurkistelleet uteliaasti portaikosta meille saapuvia vieraita tai kuunnelleet salaa isän ja äidin keskusteluja. Mä en olisi koskaan uskaltanut, vaikka mua kiinnostikin, mutta koska vanhemmat sisarukset tekivät niin, munkin täytyi.

Jossakin mun harmaan kisatakkini täytyi olla. Mä olin päättänyt etsiä sen ja sovittaa sitä. Se oli jäänyt jälkeen, kun mä olin muuttanut Kallaan, sillä jossain vaiheessa se ei ollut enää istunut kuin valettu. Mua oli hävettänyt hirveästi, kun kaunis kisatakki oli alkanut hieman kiristää. Se saattoi yhä tehdä niin, mutta mä toivoin kamalasti, että se solahtaisi mun päälleni niin kuin se oli vielä Ranskassa tehnyt. Silloin, kun mä olin lukioikäinen ja koti-ikäväinen vaihto-opiskelija. Se takki oli mun lempiostokseni ikinä. Mikään muu ei ollut vetänyt vertoja sille, ja mä toivoin, että voisin pukea sen ja häilyvän mutta tunnistettavan itsevarmuuden ylleni Kanadassa.

Kai isä oli kertonut äidille, että olin tullut. Äidin sulavan hiljaiset askeleet eivät vielä riittäneet herättämään mun huomiotani, niin uppoutunut olin omaan peilikuvaani ja harvinaiseen iloon sen näkemisestä. Takki istui jälleen. Uusavuttoman keittiötumpelon köyhä ruokavalio oli tehnyt tehtävänsä.

"Josefina. Sä olet antanut tukkasi kasvaa."

Se säikäytti. Äidin yhtäkkinen ilmestyminen ja se, että se oli ehtinyt mun huomaamatta seistä siinä tarpeeksi kauan tehdäkseen havaintoja mun ulkonäön muutoksista.

"Ja olet hoikistunutkin."

Mä en tiennyt, oliko se kehu. Tavallaan se saattoi olla, mutta yhtä hyvin se voi sisältää kätketyn huomautuksen: tiesinhän minä, ettet osaa edes ruokkia itseäsi. Tai ehkä jotakin vielä ilkeämielisempää. Ehkä äiti halusi sanoa, että olin ollut ennen kotoa muuttoani hänen mielestään pyylevä. En mä ollut koskaan ollut pyylevä. Vai olinko sittenkin?

"Hyvä nähdä sinua täällä", äiti kuitenkin sanoi sitten.

Hymyilin varoen takaisin. Sehän kuulosti miltei siltä, että Susannella oli ollut mua ikävä.

"Et olekaan paljon malttanut vierailla", äiti sanoi.

Siihen romuttui varovainen ilonlepatus. Yhtäkkiä ahdisti. Tunsin syyllisyyttä. Tietysti minun olisi pitänyt vierailla useammin! Millainen tytär minä oikein olin, kun en käynyt tapaamassa omia vanhempiani tämän useammin?

"Joistakin tulee niin saamarin kiittämättömiä, kun ne saa kaiken valmiina."

Kimmon taannoiset sanat kolkuttivat ikävästi takaraivossa. Ne palautuivat sinnikkäästi mun mieleen, vaikka niiden lausumisesta oli kulunut viikkoja. Silloin kaikki oli ollut vielä aika hyvin, ja mä olin istunut Kimmon parvekkeella kuuntelemassa, kuinka se piti joitakuita kiittämättömänä. Sitäkö mäkin olin? Siksikö mun oli niin helppo unohtaa Rosengård, koti, perhe?

Aloin uskoa, että niin se oli. Jos mä olisin osannut olla kiitollinen, mä olisin kyllä halunnut osoittaa vanhemmilleni kaipaavani niitä, niiden seuraa ja kaikkea sitä hyvää, mitä ne oli mulle mun elämäni aikana antaneet ja mahdollistaneet. Mutta mä olin pysytellyt poissa, ollut muka liian kiireinen tullakseni käymään silloinkin, kun oli kutsuttu. Mikä kiire mulla muka oli, osa-aikaisella siivoojalla ja yhden hevosen omistajalla, jolla oli sangen vähäinen sosiaalinen elämä? Miksen mä halunnut tulla kotiin, kun mun kotini oli kaunein paikka maailmassa? Miten pienestä kerrostaloloukusta oli tullut mulle niin nopeasti enemmän koti?

Seisoin värjyvä hymy kasvoillani äitini edessä ja mun kehonkieli yritti kertoa, miten pahoillani mä olin. Siitä, miten itsestäänselvyytenä mä pidin kaikkea hyvää mun elämässä. Siitä, etten ilmaissut riittävän usein tiedostavani, ettei mulla olisi ollut mitään ilman mun vanhempia. Siitä, etten mä arvostanut riittävästi kaikkea sitä, mitä ne hyvää hyvyyttään mun eteeni tekivät. Siitä, miten riittämätön ja kiittämätön ihminen mä olinkaan.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 21.08.18 7:48, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 04.07.18 21:58

Alexander
Keskiviikko, 4. heinäkuuta 2018

Hyvin yhtäkkiä Alexander oli sekä työtön että palannut Suomeen. En mä sitä nopeaa paluuta oikeastaan ihmetellyt, sillä veli oli aina ollut nopea käänteissään. Se mua sitten kyllä kummastuttikin, että se soitti mulle tiistai-iltana kysyäkseen, voisiko se tulla käymään. Ei Alexander kysellyt, Alexander ilmoitti. Yleensä. Kenties seeprankin raidat saattoivat haalistua.

Alexander kertoi saaneensa jo kyllikseen äidistä, ja mä ymmärsin kyllä. Näin sieluni silmin, kuinka pistäviksi ja vaativiksi Susannen silmät saattoivatkaan tällä hetkellä käydä Alexanderiin osuessaan. Pikaiset lähtöpassit sveitsiläisestä kilpatallista vaativat selitystä, eikä mun isoveli välttämättä ollut aikeissa antaa äidille sellaista vastausta, jonka äiti hyväksyisi. Kieltämättä olin itsekin utelias, mutta veli viettäisi sata kertaa mieluummin aikaa mun kuin äidin kanssa juuri nyt, sillä se tiesi, etten mä kuitenkaan uskaltaisi vaatia sitä tilille viimeisimmistä toilailuistaan. Jotakinhan Alexander oli söhlännyt, tuskin hän muuten olisi lennähtänyt kengän kuva takamuksessaan aina synnyinmaahan saakka nuolemaan haavojaan. Ei ainakaan nyt, kun hänen hevosensa olivat tehneet hyviä tuloksia ja sijoitus ranking-listalla oli noussut niin että kohina kävi.

“Ja mä haluan nähdä sen sun hevosen”, Alexander ilmoitti ja kuulosti ilmiselvästä kepeyden tavoittelustaan huolimatta kirkkaan katkeralta jatkaessaan: ”Nyt kun mulla ei ole yhtään ratsastettavaa, sulla on täysin oma. Kuka olisi uskonut.”
“Ei Granni sua kiinnostaisi”, kiirehdin sanomaan. “Se menee vaan metrikolkyt, korkeintaan neljäänkymppiin sitten joskus. Ei siitä ole sulle hevoseksi.”
”Ihan kuin mä ryöstäisin sun hevosen?” veli tuhahti, ja mä kiristelin vähän hampaitani. Eipä olisi ensimmäinen kerta, kun se havittelisi jotakin, mitä mulla oli ja sillä ei. Ei myöskään olisi eka kerta, kun se saisi haluamansa.

Alexander saapui keskiviikkona hyvin pian mun päästyä töistä kotiin. Ensi työkseen se kutsui mun asuntoa pieneksi komeroksi. Sitten se esitti hyvän kysymyksen:
“Miten me nukutaan?”

Mulla ei ollut sohvaa. Asunnon neliöt eivät antaneet myötä sellaiselle ylellisyydelle. Mä olin lainannut mun ilmapatjan Kimmolle.

“Me ei mahduta tuohon”, Alexander huomautti ja osoitti peukalollaan mun 120-senttistä sänkyä.

Mä irvistin. Mä muistin kyllä, millaista oli kun joutui jakamaan Alexanderin kanssa sängyn. Joskus muksuina se oli ollut reissatessa meidän kohtalo, koska Vilhelmina oli väittänyt, ettei saanut nukuttua lainkaan, jos mä olin sen vieressä. Prinsessa Vilhelmina tarvitsi oman sängyn. Alexander oli kuitenkin pahin sängynjakaja, koska se levittäytyi päättäväisesti koko sängyn mitalle ja mätki ja potki. Kamalinta oli, että se nauroi unissaan. (Joskus myöhemmin, kun mä olin Hannan luona yökylässä, kävi ilmi, että mäkin tein niin.) Jos Alexander olikin ahdistanut mut aina nurkkaan jo pikkumuksuna, niin nyt sillä oli varmaan triplasti lisää raajanmittaa, jolla moukaroida mut mustelmille. Sitä paitsi, eiväthän aikuiset ihmiset nukkuneet siskonpedissä.

“Mulla on kyllä ilmapatja”, myönsin vastahakoisesti.
Alexanderin ilme kirkastui.
“Hyvä! Laitetaan se jo valmiiksi.”
“Joo, mutta… se ei ole mulla.”
“Voi Josefina. Sä höpötät kyllä kummia.”
“Se on… naapurilla lainassa”, lausuin pitkin hampain.
“Hae se takaisin sitten?” Alexander huokaisi.
“... en.”
“No miksi et nyt? Eikö lilla-Jusu uskalla?”
“... en.”

En lopulta tiedä, teinkö viisaasti sanoessani, etten uskaltaisi itse mennä. Alexander pyöräytti silmiään ja lähti syvään huokaisten eteiseen. Mä vinkaisin sen perään, että asunnon numero oli “kolmekasi”. Voi Kimmo Kolmekasi ja Alexander Isoveli. Vähän (eli todella paljon) huolissani hipsin Alexanderin perässä rappukäytävään. Mun oli pakko kuulla, mitä tapahtuisi. Pahimmassa tapauksessa Kimmo möläyttäisi jotakin tyhmää, tai ehkä Alexander. Kauheaa. Kauheaakauheaakauheaa. En pitänyt tilanteesta ollenkaan, mutta oli liian myöhäistä juosta estämään Alexanderia.

En kuullut aivan kaikkea, sillä en uskaltanut mennä niin lähelle, että olisin vahingossakaan voinut tulla nähdyksi.
“... Josefinan patjan”, oli ensimäiset sanat, jotka mä kuulin, ja se oli selkeästi Alexander. Sen puheessa oli paljon voimakkaampi ruotsinsävel kuin mun, mikä varmaan johtui siitä, ettei se käyttänyt suomea lainkaan niin paljon kuin mä (ja se saattoi olla ylpeämpi ruotsin kielestä joka tapauksessa).
“Aa. Olinkin unohtanut, että lainasin sen siltä. Venaas. Tossa se on nurkissa pyörinyt.”

Puhuiko Kimmo musta vai patjasta? En mä nyt hetkeen ollut sen nurkissa pyöriskellyt? Miksi se noin sanoi? Kyllä sen täytyi puhua patjasta.

Hetken aikaa oli ihan hiljaista. Höristin korviani ja meinasin siinä kuuntelemiseen keskittyessäni horjahtaa, kun nojauduin niin paljon eteenpäin portaikossa. Olisipa ollut noloa, rymistä täällä alhaalla ja jäädä kiinni tilanteen vakoilemisesta.

“Kiitos”, kuului yhtäkkiä Alexanderin ääni, ja sitten mulle tuli kauhea kiire.

Sydän ja keuhkot myttynä kurkussa mä juoksin takaisin asuntooni niin nopeasti ja äänettömästi kuin pystyin. Pian mun perässäni tuli Alexander, joka kantoi kainalossaan puolitäyttä ilmapatjaa. Lymyilin pienen ruokapöytäni vieressä sen näköisenä kuin olisin ollut pyyhkimässä sitä rätillä - joka oli tiskipöydällä. Hupsista. No, ehkä olinkin pyyhkäisemässä leivänmuruja kädellä. Se vaan ei käynyt järkeen, että mua hengästytti. Ei pieni siivoilu hengästyttänyt.

“On varmaan vähän vaikeaa seukkailla poikkiksensa kanssa, jos ei uskalla puhua sille”, Alexander lausui inhottavan myötätuntoista teeskennellen.
“Poikkiksen! Eikä”, kirahdin ja katsoin Alexanderia kauhuissani. “Mitä sä oikein puhut! Ei se ole mikään mun poikkis!”
“No ei varmaan, kun piilottelet ennemmin rapussa kun menet itse hakemaan patjasi”, veli tuumasi, tiputti patjan lattialle ja heittäytyi muina miehinä mun sängylle pitkäkseen.

Niinpä tietysti. Alexander nukkuisi tietenkin sängyllä. Katselin ilmapatjaa, joka oli asunut jo niin kauan Kimmon luona, että olisi ihan yhtä hyvin jo voinut muuttua joksikin sen lemmikkieläimeksi. Olikohan mulla pumppua, jolla saisin patjaa edes hieman kiinteämmäksi? Se lerpatti niin surullisen ja laiminlyödyn näköisenä. Vähän niin kuin mä itse silloin, kun olin olettanut Kimmon pitelevän mua kuin kukkaa kämmenellä ja huomaamattani tullut kerta toisensa jälkeen unohdetuksi nurkkaan.

“Miksi sä sait potkut?” mä kysyin vähän myöhemmin Alexanderilta, joka vilkaisi mua ylhäisesti sängyltä.
“En mä kerro, ennen kuin sä kerrot ton kolmekasikeissin.”
“En kerro.”
“Sitten meillä on pattitilanne”, Alexander huomautti leppeästi ja rupesi katselemaan ympärilleen. “Eikö sulla ole telkkaria?”

Ei mulla ollut. Niinpä me viriteltiin läppäri esille ja ryhdyttiin katsomaan esteratsastustallenteita FEI:n Youtube-kanavalta. Silloin tällöin mä irrotin katseeni ruudusta ja hyppelevistä ratsukoista ja vilkaisin mun veljeä. Se tuijotti esteratsastusta ilmeettömänä, paitsi silloin, kun sen suupieli kiristyi aivan hienoisesti jonkun oikein tutun ratsukon nähdessään.

Voi Alexander, mä ajattelin, mitä sä olet mennyt nyt tekemään? Mutta tänään ei ollut oikea aika lausua sitä kysymystä ääneen.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 21.08.18 7:48, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 05.07.18 11:56

Lisää Alexanderia
torstai, 5. heinäkuuta 2018

Ensimmäinen hevonen, jonka Alexander mun luona vieraillessaan näki, ei sitten ollutkaan Granni. Kun Alexander kuuli, että mä olin lähdössä naapuripitäjään ratsastamaan Inna Paakkasen hevosta, sen kulmat heilahtivat miedon uteliaasti.

“Vai ratsastat sä vieraiden hevosia”, veli kiinnostui. “Sen mä haluan nähdä omin silmin.”
“No tule sitten”, mä huokaisin ja toivoin, ettei Inna pahastuisi vierailijasta pihamaallaan. Ratsastusdiilin oli tarkoitus helpottaa kolmelle tallille ja usealle hevoselle aikansa jakavan Innan elämää, ei rikkoa hänen kotirauhaansa.

Kun me hetkeä myöhemmin suunnattiin parkkipaikalle, Alexander ilahtui silminnähden tunnistaessaan mun auton. Heiluttelin avaimia odottaen, milloin veli pyytäisi, saisiko ajaa. Se oli väistämätön skenaario.

“Ai sulla on vielä mun pökötti”, Alexander hymähtikin ja taputti auton takakulmaa. “Surkea pikku kottero. Anna mä ajan.”
Virnistin ja viskasin avaimet ilmaan. Alexander nappasi ne varmasti ja hyppäsi kuskin paikalle.
“Muistatko kun mä voitin tän -”
“- Lausannesta? Muistan”, täydensin isoveljen kysymyksen.
“Missäs sun voittoautot on?” mokoma lurjus tiedusteli kääntäessään auton mun ohjeistuksen mukaan lyhyeltä pihatieltä oikealle.
Tuhahdin.

Pian me oltiin isolla tiellä. Alexander innostui kiihdyttelemään. Se ajoi vastuuttomasti, mutta ei mua hirvittänyt. Vauhti saattoi olla meillä verissä, vaikka mä en ikinä ollutkaan ollut sellainen riskinottaja kuin Alexander… tai äiti. Äiti auton ratissa oli jotakin muuta kuin sen hillitystä ja hallitusta olemuksesta saattoi muuten kuvitella. Varmaotteinen kyllä, niin kuin poikansakin, mutta kärsimätön ja vauhdinnälkäinen.

“Se oli siisti roadtrip takaisin kotiin tän auton kanssa”, Alexander innostuu muistelemaan. “Good times. Olin ihan persaukinen silloin. Mä nukuinkin täällä muutaman yön.”
Aavistin, mikä lisäys teki tuloaan, ja mun ilme jäykistyi vähän jo ennen kuin Alexander sanoi:
“Enkä aina yksin.”
“Alexander! En mä halua tietää millaisia valloituksia sä olet täällä… nukuttanut! Tämä on mun auto nykyään”, parkaisin.
“Älä huoli”, Alexander rauhoitteli ja virnuili päälle. “En mä sulle mitään yksityiskohtia jakaisikaan. Sä olet mun viaton pikkusisko. Sitä paitsi herrasmies ei lavertele. Liikoja.”

Mä tasailin tovin verran punastumistani. Alexander oli hävytön. Aihepiiri kuitenkin kutitteli mun uteliaisuuttani toiselta kantilta.
“Keneen sä tällä kertaa sekaannuit?” tiedustelin yhtäkkiä niin muina naisina kuin osasin.
Alexander tuhahti.
“En mä aina sössi työsuhteitani saman kaavan mukaan, jos sä sitä tarkoitat.”
“Et siis tällä kertaa pelehtinyt työnantajasi tytärten kanssa?”
“Jos sun täytyy tietää, niin en.”
Mitä sä sitten oikein teit?”

Alexander oli jonkun aikaa hiljaa. Mä aloin jo tyytyä siihen, ettei se suostuisi kertomaan mitään. Sitten isoveli kuitenkin yllätti mut jakamalla pienen informaationkimpaleen:
“Mulla oli erimielisyyksiä uuden pomon kanssa.”
Kohotin kulmiani.
“Oliko sillä kenties tytär?” härnäsin Alexanderia, mutta vitsissä oli puolet totista huolta.
“Ei.”
“Tyttöystävä?”
“Ei.”
“Vaimo?”
“Ei.”
“Äiti?”
“Mitä? Ei!”
Alexanderin suupieli nyki vähän, mistä mä tiesin, ettei se ollut ottanut mun vitsailua itseensä. Muhun kuitenkin kolahti vähän, kun se sanoi:
“Luoja, Josefina, sä alat kuulostaa äidiltä.”

Se oli kamala loukkaus, ja siitä hyvästä mä murjotin hiljaa aina siihen asti, kunnes me ohitettiin Orijoen kyltti. Sitten mun oli pakko alkaa antaa ajo-ohjeita.

Inna ei ollut kotona. Sillä oli työpäivä, mutta me oltiin sovittu, että saisin käydä itsekseni antamassa Ransulle liikuntaa. Se oli tänään helpotus, sillä mä en välttämättä halunnut antaa Alexanderille tilaisuutta kohdata ketään mun tuttavia. Siihen mulla oli riittävän monta riittävän hyvää syytä. Jokuhan olisi voinut ajatella, että mediassa ajoittain noteerattu kansainvälinen kilparatsastaja isoveljenä ei voinut olla suuri häpeän aihe, mutta Alexander oli omaa luokkaansa. Se tiesi mistä naruista vedellä, jotta mulle tulisi mahdollisimman kiusaantunut olo.

Sillä välin kun mä laitoin Ransun valmiiksi, Alexander kiersi omatoimisesti ja tippaakaan arastelematta Innan tallialueen ja katseli hevosia. Huokaus. Mä en olisi ikinä kehdannut työntää nenääni samalla tavalla nuuskutellen joka puolelle.

Tavallaan tuntui kuitenkin kotoisalta kiivetä hevosen selkään, kun Alexander asettui kentän laidalle nojailemaan aitaan. Siinä se katseli meitä aurinkolasiensa takaa, kun mä ratsastin hevosta sileällä. Osasin arvata, että jos olisin hypännyt, veljellä olisi ollut painavia mielipiteitä ääneen lausuttavaksi asti. Nyt se oli kuitenkin enimmäkseen vaiti, ellei nyt sitten rupatellut ihan niitä näitä kai aikansa kuluksi.

Kevennellessäni Ransun ravin tahdissa mä mietin, että kyllä Alexander avaisi myös hevosiin liittyvän sanaisen arkkunsa, kunhan me hurautettaisiin tästä Purtsille katsomaan Grannia. Mun hevosesta se laukoisi mielipiteensä paljon estottomammin kuin Ransun kaltaisesta valmiista, hyvännäköisestä kilpahevosesta. Kyllä sillä Ransustakin oli jotain sanottavaa, mutta enimmäkseen aika siivoa, mistä mä olin ihan iloinen.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.08.18 9:01

Rasmus
Maanantai, 20. elokuuta 2018 - Tiistai, 21. elokuuta 2018

Elämä oli merkillistä, ajattelin siinä taksin takapenkillä istuessani. Yhdessä hetkessä sitä oltiin jumissa samassa hississä, ja seuraavassa... en tiedä. Mentiin Monacoon, lähdettiin Kanadaan, päädyttiin teekutsuille, näpistettiin viiniä ja jaettiin taksi. Hyvänen aika, mehän oltiinkin kai aika syvällä tässä hommassa. Me istuttiin takapenkillä mitään puhumatta, eikä kuskin uteliaiden vilkaisuiden vuoksi uskallettu hipaistakaan toisiamme, ja matka oli riittävän pitkä, että mua ehti alkaa jännittää aivan kamalasti. Katselin ikkunan takana yhdestä toiseksi ja kolmanneksi liukuvaa maisemaa saadakseni jotakin ajattelemisen aihetta, mutta mitä ajatuksia mitäänsanomattoman näköinen Kalla saattoi ihmisessä herättää?

Taksimatka oli särkenyt intensiteetin.

Rasmuksen kotipihassa mä en enää ollut juhlava ja rohkea nainen. Typerä ja kutittava ja raapiva hattu ei tuonut muhun rahtustakaan mystiikkaa. Tunsin itseni maailman tavallisimmaksi ujopiimä-Josefinaksi, kun seisoin siinä hytisemässä ja odottamassa, että Rasmus maksaisi taksin, niin kuin oli vaatinut saada tehdä.

Tuulenviri siveli mun paljaita käsivarsia kylmillä sormillaan ja tarttui sitten siihen parjattuun hattuun. Ellei Rasmus olisi juuri parahiksi pelmahtanut mun viereeni ja napannut päähinettä, se olisi päätynyt maahan ja vienyt mun viimeisetkin rohkeudenhituset mennessään.

Mutta Rasmus Alsila pelasti hatun ja seisoi ihan mun vieressäni ja kysyi:
"Onko sulla kylmä?"
Ujostutti, vähän pelottikin. Mutta hymyilytti myös, ja kun mä nyökkäsin, tunsin aavistuksen Rasmuksen kehosta hohkavaa lämpöä - tai ehkä vain kuvittelin.
"Mennään sitten", mua kehotettiin, ja mä seurasin ilomielin Rasmusta sisätiloihin.

Me oltiin aivan Kallan keskustan tuntumassa. Jossakin muussa keskustassa, sellaisessa isommassa ja vilkkaammassa ja tapahtumarikkaammassa, sitä olisi voinut tuntea vielä asunnossakin ympärillä tulevien ja menevien ihmisten tunnun. Mutta täällä oltiin vain me kaksi, eikä ulkoa kantautunut keskusteluja, naurua, musiikinjumputusta, ei oikeastaan yhtään mitään. Naapuritkin olivat hiljaa, pistin merkille. Olivatko mun naapurini poikkeuksellisen meluisia, pohdin puolivillaisesti, ja yritin muistella, oliko mun kotona koskaan tällaista. Hiljaista.

Rasmus Alsila oli riisunut puvun takkinsa ja irroitteli solmiota kaulastaan. Mä unohduin katselemaan sitä. Ne palasivat. Perhoset. Niitä oli paljon.

Jos olisin ollut rohkeampi, olisin silloin sanonut, että Rasmus näytti kamalan hyvältä (vaikka mä pidin siitä oikeastaan kaikkein eniten silloin, kun sillä oli ihan tavalliset vaatteet; kun se oli ihan tavallinen Rasmus Alsila). Olisin ollut suoraviivaisempi ja aloitteellisempi.

"Mitäs sitten?" Rasmus kysyi.
Mietin ohikiitävän hetken ajan.
"No", aloitin ja hymyilin kokeilevasti. "Meillä on sitä viiniä..."
"Sponsored by Isabella Sokka", Rasmus hymähti, ja mua nauratti, ja se oli hyvä, koska sellainen pyyhkii tehokkaasti jännitystä pois. "Mä etsin jotakin laseja. Kaksi lasia."
"Kaksi riittää", vahvistin ja jatkoin sitten: "Ja nyt kun touhuat keittiössä, mulla on oikeastaan vähän nälkä."

Hissipojasta tuli keittiömies. Se etsi lupaamansa viinilasit, ja sitten, kun mä istuin keittiön pöydän ääressä huljuttelemassa viiniä lasissani ja katselemassa sitä, se penkoi jääkaappia. Musta oli aika mukavaa seurata, kuinka se kaivoi esiin tarvikkeita ja valmisti ruokaa, jonka yksinkertaisuutta se pahoitteli ja selitti sillä, että oli oikeastaan aikonut käydä huomenna kaupassa. Ettei ollut oikein raaka-aineita. Mua ei haitannut lainkaan, vakuutin, eikä haitannutkaan. Mä olisin onnistunut Rasmuksen asemassa taikomaan esille vain paahtoleipää, ja varmaan polttanut nekin. Mutta Rasmus Alsila oli taitavampi, ja se asetti mun eteeni lautasellisen...

Munakasta.

Mua alkoi naurattaa ihan holtittomasti, kun mun päähäni lipui onneton ajatus: että tässä sitä nyt tarjoiltiin Rosengårdin likalle munaa keittiössä.

Ajatus oli liian vaivaannuttavasti sanoitettu, jotta olisin voinut kertoa Rasmukselle, mille oikein nauroin. Eikä sitä voinut sanoittaa mitenkään muutenkaan, koska eihän munakkaassa oikeastaan ollut mitään hupaisaa. Rasmus katseli mua kulmat koholla ja omatkin suupielet nykien, kun mä yritin rauhoittua ja selittää, ettei munakkaassa ollut mitään vikaa ja etten olisi itse osannut valmistaa edes sitä.

"Et osaa tehdä munakasta?" Rasmus varmisti, ehkä vähän epäuskoisena, tai koska se ei ollut saanut mun hihittelyn lomassa lausutuista sanoista kunnolla selvää.
"Niin", sanoin ja onnistuin vaivoin vakavoitumaan. "Usko pois, mä en osaa käsitellä -"
- munaa. Haahahahaha. Romahdin taas. Rasmus nauroi, vaikkei se tiennyt mille, ja mä hengittelin syvään, siemaisin vähän viiniä ja tunsin olevani taas tilanteen tasalla.
"- oikein mitään ruoka-aineita", täydensin nyt täydellisen asialliseen sävyyn. "Kokkina mä olen katastrofi."

Rasmus pudisteli vähän päätään, mutta sellaisella hyvällä tavalla, ja se katseli mua ja yhtäkkiä mua ei naurattanut ollenkaan. Mä melkein pidätin hengitystä. Hetki oli omituisella tavalla pysähtynyt, ja mä pistin jälleen merkille hiljaisuuden, joka tuntui nyt tihenevän.

"Sä olet kyllä ihmeellinen", Rasmus Alsila sanoi mulle vilpittömämmin kuin kukaan oli ikinä sanonut yhtään mitään, ja sen sanat ja hiljaisuus kohisivat vähän mun korvissa.

Mä vastasin autuaalla hymyllä. Mun mielestäni se oli ehdottomasti kaunein ja merkityksellisin kehu, jonka mä olin koskaan saanut.

Koska kehu se oli, siitä ei ollut epäilystäkään. Rasmus katsoi mua kiinteästi, ja sen äänensävy oli niin pehmeä, ettei siinä oikeastaan ollut enää mitään kilttiä. Sen toinen suupieli liukui valloittavaan aavistuksenomaiseen virneeseen, ja mä tunsin, miten mun sydän takoi ja silmät suureni ja huulet loksahtivat vähän raolleen. Melkein säpsähdin, kun hissipojan, R. Alsilan, Living Artin omistajan, pitsaseuralaisen, kanadalaisen keinujan, teekutsujen avecin, (jätin pois munakasmiehen, jotten alkaisi taas nauraa), Rasmuksen  sormet koskettivat kokeilevasti mun poskipäätä ja liukuivat korvan lähelle ja alas kohti kaulaa ja leuan kaarta seuraten takaisin kohti Rasmusta itseään.

Vaikkeivät sormet vetäneet, mun leukani seurasi niiden kevyintäkin kosketusta. Rasmus kumartui vastaan, ja puolitiessä huulet hipoivat toisiaan.

Intensiteetti oli jälleen ehjä. Jollakin tapaa mä kietouduin siihen ja säilytin sitä itselläni vielä silloinkin, kun Rasmus aamulla herätti mut ja oli kamalan pahoillaan, kun joutui lähtemään töihin niin aikaisin.

"Mutta saat sä jäädä", se sanoi, ja jos mulla olisi ollut vaihtovaatteita ja hammasharja, ehkä mä olisinkin tehnyt niin.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 15.09.18 16:31, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.08.18 14:48

Telefonsamtal
22. elokuuta 2018 -- #raynottinhaaste #ellienhaaste2

Disclaimer:
Kuinka KAMALAN jännittävää. Miten HIRVEÄN pitkä aika siitä on, kun oon tuottanut mitään tekstiä rakkaalla ruotsilla. ANTEEKSI kaikki kömmähdykset. En kuitenkaan halunnut liikaa ruveta oikolukemaan, ettei teksti jää ikuisiksi ajoiksi tiedostoon. Olkoon ne kaikki nyt sitten mokat siellä kaikessa komeudessaan.

J = Josefina
A = Arne Rosengård, Josefinas pappa


J: ”Hej, pappa! Jag är så glad att du ringde.”
A: “Min finaste Josefina, vad härligt att höra din röst. Jag har verkligen saknat dig.”
J: “Jag saknar er också. Och hästar, givetvis.”
A: “Jag hoppas du har ändå trivts där i Kalla. Sussi och Vilhelmina påstår att du har även skaffat en pojkvän.”
J: ”Äh, men pappa! Du vet bättre än att förtro deras förmodan!”

A: “Å, javisst, javisst, men var det inte någon Rasmus Alsila som du hade med dig på Isabella Sokkas tea party? Eller så har jag åtminstone hört. Men det är ju helt möjligt att de var bara rykten som jag tolkade fel…”

J: “Äh. Visst deltog vi tillsammans men –“
A: “Mamma är ganska besviken över att han introducerades först till Isabella Sokkas vänner och inte familjen. Vi borde nog ha träffats denna Alsila-killen innan du drog honom till sociala tillställningar.”
J: “Och mamma yrkade att du klandrar mig –“
A: “Jag klandrar inte. Det ända jag vill påminna är att –“

J: ”Jag vet, pappa. Jag vet att jag borde ha valt annorlunda. Men är det på riktigt riktigt riktigt så hemskt farligt att ha rolig med en trevlig kille –“
A: “Du känner nog till hur prat –“
J: “Prat om vad då, pappa? Att en 20-åring har sällskap? Oj vilken löpsedel. Och har ni haft samma diskussioner med Alexander varje gång han gått ut med non av sina luder?”

A: “Josefina!”
J: “Ups. Förlåt mig.”
A: “Hmh.”
J: “… det var lite… jag menade inte…”

A: ”Du vet att mamma är, hmm, man kan nog nästan säga att hon är ganska förbittrad. Och himla nyfiken. Om du vill umgås med den här Alsila-killen, och om ni vill få vara i fred, tror jag att det vore bäst att du introducerade honom till oss också. Inbjuda honom till kräftkalas, till exempel.”
J: ”Ja, du har rätt, kanske, men jag vet inte om han äter kräftor eller om han nu vill ha något att göra med min familj. Jag vill inte skrämma honom. Och jag vet inte om jag vill att han träffar er.”
A: ”Ah, att vara ung och kär igen.”
J: ”Pappa!”

A: ”Ja, men tänk på det. En kväll med oss och Sussi sku redan bli på bättre humör.”
J: ”... jag tänker.”
A: ”Och fråga honom.”
J: ”Måste jag?”
A: ”Du kan också vänta på att din mamma skickar er någonslags inbjudan eller åker dit själv och tar reda på den här stackars killen.”
J: ”Varför måste hon alltid veta allt om precis allt?”
A: ”Ja-a.”
J: ”Jag måste gå nu. Saknar dig. Vi hörs!"
A: "Hörs. Och ses."
J: "No jaa."
A: "Hej nu, Jusu."
J: "Hej."


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 15.09.18 16:32, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.08.18 22:58

Ai niin, Kimmo
Sunnuntai, 26. elokuuta 2018 -- #sarahinhaaste3

Päivä oli ollut aika uuvuttava. Mä olin jännittänyt hirveän montaa asiaa ja tullut taas Purtsin kauhuteinien riivaamaksi. Janna ja Ava olivat kai havainneet, että mä olin helposti riepoteltava lapanen, joka ei takuulla sanoisi vastaan. Niinpä ne ei aikoneet ihan heti ryhtyä aselepoon mun kanssa, koska ei niiden tarvinnut. Ne sai pommittaa mua ihan miten lystäsivät ilman seurauksia. Sota oli kuitenkin saanut tänään yllättävän käänteen, kun mun armeija oli saanut uuden komentajan. Rasmus oli sanonut kauhukaksikolle vastaan mun puolesta. Se hykerrytti, punastutti ja kauhistutti. Kyllähän se, että mun mukana oli veikeän komea hevosmies, pisti hetkeksi jauhoja Erinomaisten TeiniTärkeyksien pupellettavaksi, mutta se, että mä tarvitsin jonkun muun puolustamaan mua... sehän voisi vain lisätä vettä myllyyn. Rasmus ei varmaankaan olisi mun mukana tallilla ensi kerralla, kun mun tiet risteäisivät Avan ja Jannan kanssa.

Olin kuitenkin liian puhki pohdiskellakseni sitä nyt. Mä olin saanut Rasmukselta kyydin kotipihaan tallireissun jälkeen, ja sitten suunnilleen heti kun olin sulkenut miehen auton oven perässäni, kaatosadekuuro oli yllättänyt mut. Kastuin hetkessä läpimäräksi ja mietin, että tästäkö se nyt alkoi, syksy, oikein kertarysäyksellä. Kesä oli ollut kuiva ja kuuma, ja nyt varmaan juostaisiin synkimpään syksyyn niin kovaa haipakkaa, että unohdettaisiin ruskakin välistä.

Ei se mua haittaisi. Mä odotin talvea. Kaikessa pehmeässä hiljaisuudessaan se oli mun mielivuodenaikani. Sitä odotellessani voisin tänä syksynä käpertyä mukavasti kynttilöiden valossa sohvannurkkaan Kimmon kainaloon.

Kimmon.

Kimmon?

Pysähdyin häkeltyneenä tuijottamaan Kimmoa, joka istui meidän rapun edessä kuin märkä koira, ja oli siitä sulavasti livahtanut mun ajatuksiini Rasmuksen nimen tilalle. Apua. Tästä tuntisin syyllisyyttä seuraavat neljä kuukautta, vähintään.

Kimmo kohotti katseensa muhun ja syystä tai toisesta se hymähti.

Sillä ei ollut mennyt kovin hyvin viime aikoina. Mä tiesin, koska se kertoi mulle monissa toisiaan seuraavissa WhatsApp-viesteissä. Parin sanan sarjatulitusta surkeista käänteistä, työn menettämisestä, onnettomasta ihastumisesta. Joo, se avautui mulle siitä, kuinka se ekaa kertaa pariin vuoteen oikeasti tykkäsi jostakin tytöstä. Kuinka se oli muutakin kuin hauskaa ajanvietettä ja kassientyhjentelyä. Sitä oli tietysti oikein miellyttävä lukea, kun muisti meidän kahden ei-niin-kovin-kaukaisen historian.

Välillä lyhyiden viestien sekaan eksyi harvinaisia hahmoja, kuin yksisarvisia shetlanninponien keskelle. Minuuttien mittaisten ääniviestien aikana Kimmo oli enimmäkseen hiljaa ja sanoi sitten jotain sen tapaista kuin ”vittu” tai ”paskaaks tässä” tai ”onneks on se mimmi tai vois vaan vetää odet tulille”. Mä googlailin pitkään, mitä ode tarkoitti. En ollut ihan varma, mutta OD, overdose, kuulosti todennäköiseltä. Mä olin alkanut oivaltaa, ettei Kimmo ollut useinkaan ihan selvä, eikä se aina ollut sekaisin alkoholista.

Mutta nyt se katsoi mua ekaa kertaa vähään aikaan sen näköisenä kuin sen systeemeissä ei olisi virrannut... mitään.
”Mitä sä siinä sateessa istut?” kysyin ja tunsin ihan kamalan voimakasta myötätuntoa Kimmoa kohtaan.
”No vittu”, se aloitti, niin kuin sillä oli tapana. ”Unohdin avaimet himaan. Broidilla on vara-avain ja se tulee jeesiin, mut sil on viel duunii.”
”Oisithan sä voinut soittaa isännöitsijälle? Tossa on toi ovenavausnunero”, nyökkäain oveen lätkäistyä tarraa kohti.
”Se maksaa 42 euroa, prinsessa”, Kimmo sanoi, ja mua kylmäsi se, miten sen prinsessoittelusta puuttui täysin terä. Oikeastaan koko Kimmosta taisi puuttua terä.
”Mutta mulla on avain. Tuu edes pois sateesta odottelemaan sitä sun broidia.”

En mä välttämättä ollut tarkoittanut, että Kimmon pitäisi tulla mun asuntooni odottelemaan. Olin ehkä ajatellut, että sen olisi mukavampi istuskella rapussa kuin sen ulkopuolella. Se kuitenkin marssi kotoisasti mun perässä asuntoon asti, riisuutui bokserisilleen ja heittäytyi mun sänkyyn selälleen. Siellä se pamautti kädet silmilleen ja ähisi vittuuuhh.

Niin, se mimmi, se eka tyttö josta Kimmo piti pariin vuoteen, oli tietysti jättänyt sen. Siitä ei ollut edes kovin kauan, sillä mä muistan olleeni Rasmuksen luona, kun Kimmo kilisi mun puhelimessa miljoonana parin sanan viestinä ja yhtenä oikein sikapitkänä, joka ei ollut riittävän koherentti, että sitä olisi kyennyt lukemaan loppuun hämmentymättä pahan kerran.

”Mulla menee niin päin persettä”, Kimmo sanoi sävyttömästi samalla kun mä nostin sen märkiä vaatteita tuolin selkämykselle kuivumaan ja mietin, että tämä oli kyllä vähän omituista.

”Mä kusen kaiken hyvän mun elämässä”, mun kutsumaton vieras (vai kutsuinko mä sen vahingossa kuitenkin?)  tiedotti. ”Kaiken! Duuni oli välillä kuraa, mutta ihan jees kuitenkin ku oli joku homma! Bändin kaa tuli, no emmätiiä, jotain sanaharkkaa, niin ei ne haluu mua sinnekään. Sit Tia halus ennemmin sen Ken-barbijäbän. Etkä säkään varmaan ikinä tykänny musta tarpeeks.”

Miten kamalan levoton olo mulla oli. Katselin mun sängyllä lojuvaa miestä, joka oli ihan pohjalla elämässään ja sai asiat kuulostamaan siltä kuin se olisi jotenkin ollut mun syy. Ainakin osittain. Mun teki mieli kertoa sille, miten järjettömän paljon mä olin siitä tykännyt. Miten mä olin ollut korviani myöten pihkassa ja odottanut sen viestejä silloin, kun se oli ollut juhlimassa milloin missäkin porukassa tai kun se oli juhlien jälkeen kadonnut kuin maan nielemänä moneksi päiväksi. Miten mä olin halunnut että se pitäisi musta edes puoliksi yhtä paljon kuin mä...

... pidin siitä ajatuksesta, että musta pidettäisiin.

Oivallus oli kuin huuto mun pään sisällä.

En mä ollut Kimmosta pitänyt niin paljon ettei siinä ollut järkeä. Mä olin pitänyt siitä, mitä se oli vähän väliä lupaillut mulle ja sitten aina vetänyt lupauksensa pois neuvottelupöydästä jollakin älyttömällä toiminnolla, niin kuin kerran mun unohtamisella sen kaverin kotibileisiin kun sille tuli jotakin kiinnostavampaa tekemistä jonkun kiinnostavamman porukan kanssa. Ei mulla ollut koskaan ollut sellainen olo, että mä ihailin Kimmoa jotenkin niin erityisesti ihmisenä, että sen seurassa oleminen tuntui etuoikeudelta.

Oikeastaan mä olin aina pitänyt Kimmoa vähän omituisena. Tuntui absurdilta katsella sitä nyt, kun mä olin viimein ymmärtänyt, ettei se ollutkaan ollut mun elämässä niitä tarinoita, joita mä haluaisin kertoa lapsenlapsille.

Kimmon veljen puhelu oli valtava helpotus.

Mun oivalluksen piti olla sitä myös. Mutta kun ovi sulkeutui veljeään vastaan lähteneen Kimmon perässä, mun huojentava valaistuminen kääntyi itseään vastaan. Mä olin luullut pitäväni Kimmosta. Mä tiesin pitäväni Rasmus Alsilasta. Mitä jos Rasmus oivaltaisi, että oikeastaan se piti mua vähän omituisena eikä oikeastaan pitänytkään musta niin paljon kuin oli jossakin ohimenevässä mielenhäiriössä kuvitellut? Koska olihan se erikoista ja järjenvastaista. Että Rasmus piti musta. Se oli söpö, tasapainoinen, sillä oli hienolta vaikuttava työ jossa se ansaitsi itse omat rahansa, sillä oli pari kivaa hevosta ja se oli niin huomaavainen, että se vei sen äidille kukkia.

Tuijotin itseäni turtana peilistä. Ehkä Janna Kaajapuro oli oikeassa. Ehkä mun pitäisi kehittää itseäni. Treenata timmimpi pylly. Kyllä kai mun vyötärössä olisi kaventumisen varaa, reisissä oli ainakin. Käsivarret voisivat varmaan näyttää linjakkaammilta, vahvemmilta, kauniimmilta. Ehkä mä voisin näyttää kauniimmalta. Ehkä Rasmus sitten pitäisi musta enemmän. Tarpeeksi. Jos mä olisin tarpeeksi.

Sinä sunnuntai-iltana mä googlailin Kallan kuntosali- ja personal trainer -palveluita niin myöhään, että mä tiesin olevani seuraavana päivänä väsynyt. Mutta mä osaisin kyllä siivota väsyneenäkin, koska ei mun työ ollut niin haastavaa, että siinä olisi pitänyt pystyä ajattelemaan. Personal trainerin avulla kiinteytyminenkin kävisi varmaan aika helposti. Kun tekisi vaan mitä käsketään. Sen mä osasin kyllä.

Eniten mua huoletti se, että miten mä oppisin olemaan niin kiva, fiksu ja rakastettava, ettei Rasmus joutuisi kiinnittämään huomiotaan siihen, että mä olin ihan omituinen ja uusavuton ja laimea. Sitä ei kai kukaan personal trainer osaisi mulle opettaa.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 31.08.18 7:12

Kehitys kehittyy
Perjantai, 31. elokuuta 2018

Olin aloittanut määrätietoisen itseni kehittämisen sen jälkeen, kun Janna Kaajapuro oli saanut mut epäilemään, että mulla oli liian pieni pylly. Olin tehnyt listan asioista, joissa mä olin huono (niitä sain kirjoittaa käsi vääränä). Sitten olin luetteloinut mun vahvuuteni (se listaus olikin sitten paljon lyhyempi). Miten käyttää mun vahvuuksia (= hyvä noudattamaan ohjeita, luonnontieteet, epävarmuudesta kumpuava motivaatio olla parempi) heikkouksien kompensoimiseen?

Yksinkertaista. Piti vain etsiä ohjeet kaikkeen, mitä mun tarvitsi oppia, ja seurata niitä. Se epävarmuus-motivaatio-vahvuus huolehtisi sitten lopusta, ja luonnontieteellisellä osaamisellani en tehnyt yhtikäs mitään.

Etsin YouTubesta itselleni uuden ihonhoitorutiinin, jota aioin noudattaa orjallisesti. Ehkä ihostani tulisi tasaisempi ja öö, hehkuvampi. En kyllä halunnut kiiltää kuin tulikärpänen, mutta oli ilmeisesti tavoiteltavaa olla edes vähän loistava. Jos ei muuten, niin tyyppinä. Olisikohan loistavan persoonankin kehittämiseen jokin How To -video? Pitäisi muistaa tarkistaa asia.

Kauneustubettajien ja -influencereiden runsaus hämmästytti mua. Meinasin valehtelematta myöhästyä työvuorosta kai ensimmäistä kertaa elämässäni, kun klikkailin itseäni meikkivideosta toiseen. Vaikutuin ehkä kaikkein eniten Lisa Eldridgestä, jonka monia muita neutraalimmat lookit tuntuivat äkkiseltään paljon enemmän multa kuin monet tujummat maalikerrokset. Heti seuraavan sopivan tilaisuuden tullen uskaltauduin Murronmaan ostarin kosmetiikkaliikkeeseen etsimään uusia tuotteita, ja videoita tiiviisti tuijottaen aloin opetella meikkaamista niin kuin en olisi sitä koskaan elämässäni tehnytkään.

Oli ihmeellistä, miten se alkoi sujua. Kai. Luulin ainakin niin, eikä kukaan tuijottanut mua ihmisten ilmoilla liikkuessa sen näköisenä, että olisin saanut syitä epäillä toisinkaan. Vau. Olin aina luullut, että toiset, niin kuin Vilhelmina, vaan osasivat ehostamisen luonnostaan paremmin kuin sellaiset toiset kuin minä itse. Sitten olin löytänyt Internetin loputtomat tietokansiot ja meikkigurut. Ehkä mä voisin sittenkin oppia.

Ehkä mun nerokkain keksintöni oli kuitenkin siihen mun suurimpaan uusavuttomuuteeni, ruoanlaittoon, liittyvä. Löysin kymmenittäin ruokablogeja ja jopa videoita, joissa esiteltiin satoja ja taas satoja reseptejä. En ehkä tiennyt, mitä tarkoitti sipulin kuullottaminen, mutta siihenkin löytyi ohjeet. Olin myös tarkka mittaaja, ja osasin seurata tarkasti selitettyjä työvaiheita ihailtavan orjallisesti.

Niinpä ehdotin jännittyneenä Rasmukselle, että perjantaina me söisimme minun luonani.

Rasmus vastasi, ehkä yhtä jännittyneenä mutta kilttinä ja kuuliaisena, että miksipäs ei. Vaikka olin kertonut sille, etten osannut tehdä edes munakasta. Se ei muistuttanut mua siitä, mutta varmasti se ajatteli sitä ja pelkäsi saavansa ruokamyrkytyksen ja oli varmaan tallentanut kolmen eri noutoruokapaikan numerot pikanäppäimelle puhelimeensa.

Mutta mä aioin onnistua.

Mulla oli muutama tunti aikaa oman työvuoroni jälkeen, ennen kuin Rasmus pääsisi töistä Murronmaalta ja ehtisi mun luokseni. Käytin sen hämmästyttävän tehokkaasti ollakseni minä. Juoksin pikaisen Purtsi-piipahduksen kautta töistä kauppaan, missä ravasin tarkan kauppalistani kanssa hyllyltä toiselle kuin päämäärätietoinen ihminen konsanaan. Kassalla olin kuitenkin oma ujo ja hämmentyvä itseni, kun tajusin osuneeni Oskar Vandalen kassalle. Onnistuin mumisemaan jonkinlaisen tervehdyksen. Se oli todella onnistuminen. Milloin musta olikin tullut tällainen onnistuja?

Kiidin suihkuun, laittauduin uusien oppieni mukaisesti ja ryhdyin kuumeisesti valmistelemaan ruokaa. Se oli oikeastaan päivän jännittävin osa. Olisi hirveän noloa tarjota Rasmukselle kurjaa kuraa. (Olin varmuuden vuoksi ostanut jääkaappiin salaattitarvikkeet ja tortelloneja, jotka tarvitsi vain keittää.)

Tuntia myöhemmin me istuttiin pöydän ääressä ja mä odotin hermostuneena tuomiota. Jännittyneenä sitä kiinnitti huomiota omituisiin asioihin, niin kuin siihen, että mun pöytä oli niin pieni, että meidän polvet ja sääret hipoi koko ajan toisiaan pöydän alla. Huu.

"Sä sanoit olevasi katastrofi keittiössä", Rasmus sanoi lopulta ja mua nauratti sen ilme. "Mutta tätähän voi syödä? Niin kuin ihan hyvin voi."
"Oletitko sä, että ei voisi?" kysyin, enkä pystynyt pitämään tyytyväistä virnettä pois kasvoiltani.
Rasmus näytti siltä, että olin ajanut sen aika vaikeaan paikkaan. Ei se halunnut sanoa suoraan, että kyllä, ajattelin että tarjoat hiilikekäleitä ja palaneen keittiön. Mä naurahdin.
"Kävi ilmi, että mä olen hirveän hyvä seuraamaan tarkkoja ohjeita", paljastin, ja siirsin kaiken kunnian eräälle ruokabloggaajalle, jonka reseptiä olin noudattanut pilkuntarkasti.

Myöhemmin me lojuttiin tyynyjen tukemina sängyllä katselemassa läppärin näytöllä pyörivää sarjaa. Sohva olisi ollut mukava lisä asuntoon, mutta kun ei mahtunut niin sitten ei mahtunut. Oli yllättävän vaikeaa löytää sopivaa asentoa ilman tukevaa selkänojaa. Siinä muistuikin mieleen yksi uusi ilmiö mun uudenlaisessa, kehittyneessä elämässäni: lihassärky.

Kun Rasmus, johon mä nojailin, korjasi asentoaan niin että mäkin liikahdin, mun kaikenlaiset vatsalihakset (tiedättehän, syvät ja suorat ja vinot ja varmaan myös solmussa olevat; siltä musta ainakin tuntui) yltyivät kolottamaan. Ynähdin vähän.
"Sori! Kolautinko mä sua?" Rasmus säikähti.
"Millä?" mä ihmettelin.
"Kyynerpäällä vaikka?"
"Ei, kun mä - mä olen alkanut käydä salilla. Nyt muhun sattuu koko ajan, koska ilmeisesti mä olen ollut aivan rapakunnossa. Mä todella toivon, että tähän tottuu, koska tyyliin hengittäminenkin sattuu. Kylkilihaksiin. Tai mitä ne nyt sitten onkaan."
"Ai?" Rasmus äännähti ja vajosi sitten syvään, mietteliääseen hiljaisuuteen.

Sarja kuljetti hahmojaan ja tarinaansa eteenpäin, ja mä mietin mun uutta personal traineria. Se oli tosi rauhallisen oloinen ihminen, ja musta oli käsittämätöntä, miten sellainen hillitty ja hallittu tyyppi sai mut piestyä niin pahasti. Mäkin olin hillitty ja rauhallinen, jopa pehmeä, enkä todellakaan olisi pystynyt saattelemaan ketään niin jyrän alle jääneeseen olotilaan.

Rasmus katkaisi mun pohdiskelut lausumalla omansa ääneen.

"Pitäisiköhän munkin alkaa käydä salilla?" se kysyi, ja mä olisin kääntynyt tuijottamaan sitä todella epäuskoisen näköisenä, ellei se olisi ollut niin vaivalloista mun lopeensa uuvutetuille lihaksilleni.
"Miksi? Haluatko sä, että suhun sattuu?" kysyinkin sitten vain ja annoin tyrmistykseni kuultaa äänestäni.
"No", Rasmus aloitti ja mietti hetken. "En varsinaisesti."

Niin. Mä olin aloittanut uuden ihonhoitorutiinin, hankkinut uusia kosmetiikkatuotteita ja harjoitellut meikkaamista, perehtynyt ruoanlaittoon ja ryhtynyt käymään kuntosalilla. Siinä oli monta muutosta, ja enimmäkseen mä olin niihin aivan tyytyväinen, mutta kyllä mua vielä ihmetytti, mitä siitä kaikesta oikein seuraisi. Toistaiseksi personal trainerin ohjaamia treenejä seurasi halvaantunut olo, ja vaikka kaikkialla toitotettiin toista, mä mietin, oliko se kuitenkaan ihan terveellistä.

Rasmus ei sitten jatkanut aiheesta. Se muisti jotakin muuta.

"Ai niin. Mä oon ens viikonloppuna menossa yhen mun Artun luo. Siis kaverin", se kertoili.

Mun koko kehoon valui valtava helpotus. Illan mittaan mä olin nimittäin pohdiskellut ja kriiseillyt ja yrittänyt päättää, pitikö mun kutsua Rasmus mun mukaani Rosengårdin rapujuhlille ensi viikonlopuksi. Nyt mun ei tarvinnut.

Olin niin huojentunut, että multa meinasi jäädä huomaamatta Rasmuksen jatko Arttu-siis-kaveri-aiheen tiimoilta:
"... olisitko sä halunnut? Tulla kanssa?"

Siinä mä vaan mietin, etten halunnut saatella Rasmus-parkaa mun äitini hallitsevan katseen ulottuville ihan vielä, tai koskaan. Samalla se itse kysyi, halusinko mä tavata Artun, siis sen kaverin. Ajatuksissani olin niin visusti suojaamassa nykyisessä muodossaan kovin tuoretta ihmissuhdettani, että multa meinasi mennä täysin ohi Rasmuksen varovaisen kutsun herttaisuus.

Lisäksi mä olin ajatellut niin kauan, että Rasmus oli varmaan ehtinyt jo ajatella, että mä sanoisin seuraavaksi jotakin todella hirveää. HUPS.

"Ai! En!" mä pulautin hirveällä kiireellä, ja jouduin sitten pehmentelemään viestiäni ihan yhtä vikkelästi. "Tai siis, mun pitää mennä käymään kotona. Niin mä en pääse. Kun mä olen siis mun vanhempieni luona käymässä silloin. Ensi viikonloppuna. Muutenhan se olisi hirveän kivaa, siis tavata sun kavereita."

Mulla oli sellainen tunne, että Rasmusta nauratti.

"Vaikka varmaan mä olisin vähän paniikissakin", tunnustin pienen hiljaisuuden jälkeen.
"Onkohan sulla tapana olla useinkin vähän paniikissa", Rasmus puoliksi kysyi ja puoliksi totesi, ja nyt se jo hykerteli vähän.
Tuhahdin, mutta ei siinä tuhahduksessa oikein ollut terää, koska mä sain samalla suukon poskelle ja mua alkoi hymyilyttää ihan hirveästi.

Mun elämässäni oli siis vielä yksi merkittävä parannus entiseen nähden.

Joku, joka piti mun epävarmaa, säikähtänyttä hölpöttelyäni kai jopa vähän viehättävänä. Se oli aika virkistävää vaihtelua äitiin, jota mun paniikkihöpinä ärsytti, ja siskoon, joka toivoi hellyydenkyllästämästi, että oppisin siitä eroon, ja veljeen, joka lisäsi omaksi huvikseen aina vaan vettä myllyyn ja saattoi mut aina vain pahemmin pois tolaltani.


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 15.09.18 16:34, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 08.09.18 0:48

Rosengårdissa jälleen
Lauantai, 8. syyskuuta 2018 -- #isbenhaaste3

Äiti oli joskus linjannut, etteivät kirkkaat värit sopineet mun juhlapukeutumiseeni. Se johtui siitä, että olin luonteeltani seinäruusu, joka olisi sitten jäänyt omien vaatteidensa varjoon, äiti oli selittänyt silkkiseen sävyyn. Sen piti varmaan kuulostaa äidilliseltä. Lopputulos oli kuitenkin pikemminkin hallitseva, niin kuin äidillä niin usein, kun se puhui mulle. Hyödylliseksi ohjeeksi tarkoitettu lausahdus oli painunut syvälle mun mieleen ja vääntynyt uusiin, epämiellyttävimpiin muotoihin.

Jos on pliisu, ei pidä koreilla vaatteillaan.

Jos on hengetön, on sopivaa pysyä huomaamattomana.

Jos on kotitontun persoonallisuus, kannattaa tyytyä tyynyliinoihin ja juuttisäkkeihin.

Katselin levottomana peilikuvaani ja huokaisin hermostuneena syvään. Oliko viininpunainen ohut neulepaita liian värikäs? Hukkuisinko siihen? Näyttäisinkö pöydän ääressä pönöttävältä mallinukelta? Kun kävelisin alakertaan, katsoisiko äiti mua sillä ilmeellä, jota se käytti tietämättään silloin, kun se pohdiskeli, selviäisikö joku vähän muita heiveröisempi varsa aikuisikään saakka?

Mä tiesin kyllä olevani meidän perheen heiveröinen varsa. Vilhelminasta ja Alexanderista tiesi aina, että ne pärjäisivät kyllä.

Kuin kutsuttuna mun isosisko koputti mun oveen ja avasi sen kuultuaan mun myöntyvän ynähdyksen.
"Oi, mikä sattuma!" Vilhelmina nauroi. "Meillä on sama värimaailma."
"Onko se ihan hyvä?" varmistelin, ja isosisko kuittasi epävarmuuteni huolettomalla kädenhuiskauksella.
"Hirveän hyvä", Vilhelmina vakuutteli ja kallisti päätään. "Harmi, että sinun poikaystävälläsi oli menoa. Olisin niin mielelläni tavannut hänet!"

Katsahdin häntä hermostuneena. En ollut tottunut siihen, että Rasmusta nimitettiin poikaystäväksi. Vilhelmina teki sitä systemaattisesti, ehkä saadakseen mut vahvistamaan tilanteen. Alexander teki niin myös. Ihan kiusallaan, siitä mä olin varma. Alexanderia hykerrytti nähdä mut hämilläni ja jännittyneenä. Äiti sen sijaan ei suvainnut käyttää sellaista nimitystä henkilöstä, jota ei ollut koskaan tavannut, ja isä vältteli aihetta diplomaattisesti.

Menimme yhdessä alakertaan. Vilhelmina höpötteli tyttärensä Iriksen muskariharrastuksesta ja siitä, kuinka vastuuntuntoinen isosisko tytöstä oli tullut. Hymähtelin jotakin sopivaa.

Äiti kattoi pöytää mainitun Iriksen kanssa. Avuliaan nelivuotiaan toimissa oli riittävästi valvottavaa, ettei hänen muminsa, niin kuin Iris isoäitiään kutsui, ehtinyt aivan heti suunnata katsettaan meihin.

Kun Susanne sitten lopulta teki niin, tunsin sähköisen hermostuksen virtaavan mun läpi.

Mutta äiti nyökkäsi, tuskin havaittavasti, mutta nyökkäsi kuitenkin. Viininpunainen oli hyväksytty mun väriskaalaani.

Vilhelmina oli valmistanut jälkiruoan ja halusi vielä koristella kauniin juustokakkunsa ennen alkupaloille ryhtymistä. Mulla oli hyvin vähän virkaa keittiössä, koska mulle ei edelleenkään luotettu vastuullisia tehtäviä. Ojentelin Vilhelminalle hänen pyytämiään asioita ollakseni edes jotakuinkin hyödyksi (ja pysyäkseni poissa lapsenlapsiaan kaitsevan Susannen näkökentästä).

Pian isä, Alexander ja Vilhelminan kiltti ja hajamielisen komea aviomies Johannes pölähtivät eteiseen ulkoilutakeissaan. Mun mieleeni muistui eräs yläasteaikainen ystävä, joka oli yllättynyt käydessään meillä ensimmäistä kertaa. Elin oli olettanut, että me kuljettiin kartanossamme jossakin viktoriaanisissa puvuissa, ja sitten mun rakas isäni oli marssinut tallilta kotiin rapaisissa kumisaappaissaan, kuluneissa farkuissaan ja sateen- ja tuulenpitävässä isokokoisessa tallitakissaan ja romuttanut Elinin viimeisetkin hupsut kuvitelmat. Jos isän ei ollut pakko, se ei taatusti kaivanut juhlavia tamineita kaapin perältä. Arne Rosengård oli ulkoilmaihminen ja toimelias mies, jota ei huolettanut tallihommissa resuuntuminen.

Ruokapöytään isänkään ei kuitenkaan käynyt saapuminen ennen siistiytymistä. Hän ja nuoremmat miehet saapuivat ruokasaliin vasta tovin kuluttua, ja sillä välin Vilhelmina täydellisenä emäntänä oli ehtinyt kaataa alkumaljat, letittää Iriksen tukan ja lisätä itselleen huulipunaa rutinoitunein ottein. Mä olin elänyt sen kanssa pitkään, enkä ollut koskaan oppinut ymmärtämään, miten se teki kaiken. Se ei ikinä vaikuttanut siltä, kuin se olisi tehnyt paljon, mutta se silti sai aivan kamalasti aikaan.

Ilta oli oikeastaan aika miellyttävä. Pelkän kotiväen kesken keskustelu soljui mukavasti, enkä edes mä jännittänyt itseäni suolapatsaaksi.

Oli tiettyjä aiheita, joihin ei syvennytty sen ruokailun aikana lainkaan. Alexanderin työtilanne sivuutettiin hyvin nopeasti. Rasmus Alsilaa ei mainittu kenenkään toimesta sanallakaan. Kun Vilhelminan ja Johanneksen nuorimmainen, hymynaamainen Felix, huitaisi isänsä, jonka sylissä hän silloin istui, punaviinilasin nurin, siitä ei tehty numeroa. Lapset saivat sotkea pöytäliinaa. Se kuului elämään.

Yksi aihe kuitenkin poiki pitkän keskustelun. Tai ehkä se oli enemmänkin kuulustelu. Vilhelmina uteli Kallan hevoselämästä, isää kiinnosti Auburnin kartanon hevoskasvatustoiminta ja äiti penäsi tietoja ihmisistä. Ketä Kallassa asui, millaisia hevosia heillä oli, mitä he hevosharrastuksen saralla tavoittelivat. Mitä tiesin Isabella Sokasta ja olinko kuullut mitään kiintoisaa hänen viimeisimmistä edesottamuksistaan (enkä minä tiennyt, mitä äiti sillä tarkoitti).

"Hän taisikin kysellä meidän kasvattien perään", Susanne sanoi harkiten, kuin olisi vasta nyt muistanut koko asian. "Hmm. Olen tainnut hukata hänen yhteystietonsa. Vieläkö sinulla on ne, Josefina?"

Kyllä mulla oli, olihan Isabella Sokka tätä nykyä mun työnantajani. Kummallista kyllä en ollut vielä saanut potkuja Matilda Tammilehdon vauhdittamien näpistysepäilysten vuoksi. Vähän arkaillen annoin Isabellan yhteystiedot äidilleni, joka katsahti isää.

"Meidän täytyneekin olla yhteydessä häneen, Arne", Susanne sanoi aviomiehelleen, ja ymmärsin, että aihe oli sillä hetkellä loppuunkäsitelty siltä erää.

Muutkin tiesivät sen. Johannes ryhtyi keskustelemaan isän kanssa oman työhuoneensa remontista. Vilhelmina vastaili kattavasti äidin kysymyksiin Iriksen päiväkodista ja siirtyi sitten sulavasti kuvailemaan vaikeuksiaan löytää sopivaa toimitilaa suunnittelemalleen yritystoiminnalle.

Alexander kääntyi mun puoleeni ja katsoi mua melkein ystävällisesti.
"Mitäs sanot, ehditkö huomenna kokeilemaan mun uutta hevostani?" se kysyi.
Vedin yllättyneenä henkeä ja vastasin hämilläni:
"Kyllä mä ehdin. Mistä sellainen päähänpisto?"

Olimme tänään ratsastaneet yhdessä, vähän niin kuin vanhoina aikoina (hyvinä ja huonompina). Olin seurannut Alexanderin uutta nuorta oria, Plein de Charme E:tä, ja ajatellut, että sen olemuksessa oli jotakin suuren maailman tyyliä. Sellainen tietenkin sopi Alexanderille, joka oli suuren maailman kilpaurheilija.

Alexander kohautti olkiaan.
"Olisi mielenkiintoista nähdä, mitä aika Kallassa on sulle tehnyt. Että oletko sä oikeasti itsevarmempi, vai vaikutatko vain."

Se oli yllättävä kehu, jollaisia en muistanut koskaan ennen Alexanderin suusta saaneeni. Kaikkea sitä koki, kun riittävän vanhaksi eli. Sellainen kummallinen kokemus häivytti mun mielestä sinne hiipineen epäilyksen siitä, että äiti ja isä suunnittelivat jotakin erikoista kysellessään Isabella Sokan yhteystietoja.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 08.09.18 22:38

Historian hörinää
Sunnuntai, 9. elokuuta 2018 -- #rassenhaaste2

Oli häkellyttävää istua Alexanderin vastikään ostaman orin satulassa. Olin aina pitänyt ääneenlausumattomana sääntönä, etten minä ratsastanut isoveljeni hevosia. En ollut aivan varma, mikä oli muuttunut. Alexander sanoi, että mä vaikutin itsevarmemmalta kuin ennen, ja siksi se saattoi päästää mut hevosensa ohjaksiin. Mä en tuntenut itseäni yhtään sen varmemmaksi kuin koskaan ennenkään, mutta jos Alexander jostakin syystä kuvitteli niin ja se oikeutti mut kokeilemaan hänen hevostaan, voisin jatkossakin olla... no, samanlainen kuin nyt.

Me oltiin ratsastettu yhdessä aika usein ennenkin, mutta ehkä ensimmäistä kertaa ikinä musta tuntui nyt siltä kuin me oltaisiin tehty niin tasavertaisina treenikumppaneina. Alexander ratsasti parhaillaan meidän oripäiville valmisteltavaa kasvattia, Rosengårds Coralia, ja neuvoi mua vain silloin, kun se käveli nuoren kimon kanssa välikäyntejä. Muulloin Alexander antoi mun ihan itse keskittyä Peksiin. Oli kummallista, miten rauhallinen olo mulla oli ruunikon selässä siitä huolimatta, että mun veli pyöri samalla kentällä.


* * * * *

2017
En voinut välttyä siltä tiedolta, että Alexander oli tullut käymään kotona lomallaan. Yhtäkkiä tuntui siltä, että isoveli oli kaikkialla läsnä. Kun harjasin hevosta, Alexander ilmestyi paikalle kyselemään sen suitsituksesta. Miksi nämä kuolaimet, eikö toisenlainen niskahihna sopisi sille paremmin, painoivatko poskiremmit hevosta? Kun talutin hevosen maneesiin, Alexander kysyi, miksei kenttä kelvannut. Pelkäsinkö hevosen säikähtävän tuulenpuuskaa? Kun nousin ratsaille, Alexander huomautti, että hevonen liikahti samalla. Miksen vaatinut siltä aloillaan oloa? Kun aloitin verryttelyn kevyessä ravissa, laukka pitkässä muodossa olisi sopinut tälle hevoselle paremmin.

Kun ratsastin niin kuin ratsastin, olin liian pehmeä ja annoin hevosen haahuilla. Mulla ei ollut tarpeeksi ajatusta mukana tekemisessä enkä mä keskittynyt. Mä olisin halunnut pysäyttää hevoseni ja kysyä, miten mä muka olisin ehtinytkään keskittyä, kun Alexander häiritsi koko ajan.

Mutta se olisi ollut tekosyy. Todellinen syy haahuilevalle hevoselle oli mun olematon motivaatio koko touhuun. Sen jälkeen, kun mä olin lakannut olemasta juniori, mä olin ajautunut tuuliajolle. Olin yhä nuori ratsastaja, mutta mun odotettiin kilpailevan senioreiden sarjassa ja olevan parempi kuin mitä mä oikeasti olin. Mä en enää myöskään kilpaillut Santoksella, jonka mä tunsin niin kamalan hyvin, koska äiti sanoi, että mä olin urautunut yhden hevosen ratsastajaksi.

* * * * *

2015
Valkea ruuna oli paras hevonen, jolla mä olin koskaan ratsastanut. Mulla ei ollut minkään hevosen satulassa yhtä kotoisa olo kuin Santoksen. Pari vuotta sitten se oli haettu Hollannista, missä olin huokaissut helpotuksesta, kun isä oli kanssani samaa mieltä siitä, että kaikista kokeilemistani hevosista se sopi minulle parhaiten. Tai no, ehkä olisin valinnut sen yhden rauhallisemman ruunan, mutta isä sanoi, että ostaisi sen vain siinä tapauksessa, että hän höpsähtäisi ja rupeaisi pitämään ratsastuskoulua. Kilpahevoseksi siitä ei kuulemma ollut.

Mutta Santoksesta oli, ja siitä tuli mun ensimmäinen oma ratsu. Aiemmin mut oli istutettu niiden hevosten satulaan, joilla Vilhelmina tai Alexander tai jopa molemmat olivat jo kilpailleet.

Nurmikenttä meidän ympärillä oli maailman ainoa paikka, jolla oli mitään merkitystä mulle, kun me saatiin lähtömerkki. Santoksen kanssa mä uskalsin ratsastaa sijoituksista. Se oli niin ketterä ja nopea, että sekuntipeli sujui kuin luonnostaan. Se oli myös varma hyppääjä, ja niinpä mä tunsin sen kanssa aina pienen hetken ajan kerrallaan olevani hyvä ratsastaja.

* * * * *

2010
"Miksi Josefina ratsastaa Rubya?" Alexander kysyi tiukasti.
"Josefina alkaa pian kuitenkin kilpailla sillä", kuului isän ehdoton vastaus.
"Se on mulla vielä tämän kauden", Alexander huomautti kärkevään sävyyn.
"Se, että Josefina tutustuu siihen jo nyt, ei ponia sinulta pilaa", isä sanoi ankarasti. "Satuloi itsellesi Shamanti. On korkea aika sinunkin alkaa ratsastaa sillä, jos nyt meinaat siitä itsellesi kilpahevosta. Ensi kausi alkaa pikemminkin kuin arvaatkaan."

Synkkäilmeinen Alexander suuntasi talliin, ja minun keskittymiseni herpaantui, kun katselin huolestuneena hänen peräänsä. En minä ollut itse vaatimalla vaatinut pääsyä Alexanderin ponin selkään. Äiti oli niin käskenyt, ja isä oli vahvistanut asian ja valvoi nyt minun ratsastustani.

"Se on hieno ja osaava poni, mutta sinun pitää kertoa sille, mitä haluat", isä huomautti ja kuulosti ystävälliseltä. "Yritä uudestaan."

Ja minä yritin. Ruby oli suurempi ja herkempi kuin mihin olin tottunut - ja hienompi.

* * * * *

2008
Olin kymmenenvuotias ja sydänjuuriani myöten rakastunut rautiaaseen welshponiristeytykseen, joka oli opettanut jo Vilhelminan ja Alexanderinkin ratsastamaan. En tiennyt mitään parempaa kuin Basti. Poni oli hieman jukuripäinen, mutta vuodet olivat jo tasanneet sen jekkuja ja kujeita. Saattoi toki myös olla, että me kaikki olimme vain oppineet ennakoimaan metkuja. Minä ainakin, koska vietin ponin kanssa enemmän aikaa kuin todennäköisesti yhdenkään perheenjäseneni.

"On vain ajan kysymys, milloin se tyttö pyytää lounaaksi heinää ja alkaa puhua hevosta", olin kuullut äidin sanovan. Isä oli naurahtanut lempeästi ja tuumannut, että niin saattoi olla. Sitten he olivat miettineet, mahtaisiko Basti jaksaa kilpailla vielä minunkin kanssani, kunnes siirtyisin isompaan poniin. Minä olin ristinyt sormeni ja toivonut visusti, että Basti jaksaisi. Se oli maailman paras poni.

Onneksi Basti ei osoittanut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä. Se oli ikinuori. Kun me lähdimme koko perheen voimin sänkipellolle, Basti oli se, joka ryntäsi possumaisesti täyteen laukkaan ihan pyytämättä ja esitteli kevätjuhlaliikkeitään. Kyllä mä siltä usein tipuinkin, mutta ei se koskaan sattunut. Muksahdin alas matalalta ja laskeskelin mielessäni putoamisia odottaen sitä päivää, kun sata sellaista tekisi musta hyvän ratsastajan.

* * * * *

2006
"... ja Josefinan kotona on poneja ja hevosia ja varsoja, ja mä olen rapsuttanut niitä kaikkia", Maj, mun ensimmäinen ystäväni koulussa, kertoi tomerana niille kahdelle tytölle, joiden kavereita me haluttiin olla.
"Aha", tytöt sanoivat.
"Te varmaan osaatte sitten leikkiä tallia?" toinen niistä arveli.
Me luvattiin, että kyllä me osattiin. Tytöt hymyilivät meille ja ottivat meidät mukaan leikkiinsä. Kohta me kaikki laukattiin koulun pihalla ja haaveiltiin hurjan suurista esteistä, söpöistä poneista ja suuresta ratsastuskoulusta, jollainen me päätettiin yhdessä perustaa sitten isona. Maj supatti mulle:
"Tiesinhän mä, että ne suostuu olemaan meidän ystäviä."

Niin ne suostui. Toinen tytöistä oli Hanna, jonka kanssa musta tuli erottamaton, kun Maj joskus kyllästyi siihen, ettei meillä käydessään aina saanutkaan ratsastaa ja roikkua talleilla. Hannaa sellainen ei haitannut, koska Hanna tuli meille kylään mun vuokseni.

* * * * *

2002
Ensimmäinen kerta, jolloin mä todella muistin pelästyneeni, tapahtui tammalaitumella. Olin isän mukana tarkistamassa erästä tammaa, jonka äiti ja isä arvelivat varsovan lähipäivinä. Tamma oli yksi meidän parhaista, Kerona, ja sillä oli jo ikää. Minähän en vielä hevosten päälle ymmärtänyt. Mulle Kerona oli kuin mikä tahansa muu hevonen, ruskea ja iso. Pelkäsin sitä vähän. Jäin kunnioittavan etäisyyden päähän. Jos olin jotain oppinut kasvaessani talleilla, niin sen, että mun ei kuulunut mennä hevosten jalkoihin pyörimään.

Isä tutkiskeli Keronaa ja mä seistä tönötin kauempana.
"Eiköhän me viedä tämä rouva sisälle yöksi", isä tuumasi sitten, ja mä tiesin, että se oli merkki siitä, että me lähdettäisiin kulkemaan porttia kohti. Käännyin ja menin edeltä pienine lapsenaskelineni, kun isä puki Keronalle riimun ja lähti sitten vasta seuraamaan.

Pari muuta tammaa lähti myös kohti porttia. Ehkä ne ajattelivat toiveikkaana pääsevänsä talliin syömään. En minä enää muista, mitä hevosia siinä oli, mutta niitä taisi olla kolme. Kaksi niistä intoutui kisailemaan, ja seuraavaksi kuulin selkäni takaa kavioiden töminää ja isän äänen:
"Josefina! Se upp!

En ollut koskaan kuullut isää niin pelästyneenä. Luulen, että se minutkin säikäytti. Ei niinkään läheltä ohi rynnistävät hevoset, sillä en minä välttämättä olisi tunnistanut sitä vaaratilanteeksi. Kun isä huusi ja vaikutti hätääntyneeltä, mitä en olisi koskaan uskonut maailman rohkeimman ja urheimman isäni olevan, minä menin pelosta veteläksi ja olin varma, että tallaantuisin hevosten alle ja kuolisin.

Meni aika kauan, ennen kuin minä suostuin seuraavan kerran menemään hevosten lähelle.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 12.09.18 9:17

Kirjepostia
Keskiviikko, 12. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste #sarahinhaaste

Kuori oli pulska ja postimerkki tyylikäs. Osoite oli kirjattu säntillisellä käsialalla, jonka tunnistin kyllä. Ei kukaan muu kirjoittanut samanaikaisesti sekä määrätietoisesti että runollisella otteella kuin mun oma äitini. Oli kuoressa tietysti myös Rosengårdin kartanon logo, joten eipä tässä tarvinnut arvailla lähettäjää.

Sisältöä kylläkin. Tunnustelin kuoren painoa käsissäni ja ihmettelin, mitä kummaa vanhempani minulle lähettäisivät. Kuoressa oli selvästi enemmän kuin yksi liuska. Mietteliäänä ryhdyin aukomaan kuorta, ja tein sen siististi, niin kuin mulle oli pienestä pitäen opetettu. Kirjepostia ei nykyään kyllä tullut erityisen usein, joten oli kahta kummallisempaa, miksi vanhempani lähestyivät tällä tavalla puhelun tai viestin sijaan. Ja hei, vastahan minä olin ollut siellä käymässä. Kun aloin pohdiskella, miksei asiaa oltu hoidettu kasvokkain, olo muuttui epäileväiseksi.

Kuoresta paljastui paksu nivaska papereita - esite? Kyllä, esitteeltä se vaikutti. Ihmeissäni toljotin kansilehteä.

Leiri Rosengårdissa?

Räpyttelin silmiäni. Mitä kummaa? Mikä omituinen päähänpisto! Miksi äiti ja isä kutsuisivat minut ratsastusleirille omaan lapsuudenkotiini? Oliko kutsuttuja enemmänkin? Jos oli, mikä sai heidät rikkomaan kartanon tilusten ylevää rauhaa? Miksi he tekisivät mitään tämänkaltaistakaan?

Selasin esitettä. Se oli perusteellinen ja kattava. Se kertoi kaiken olennaisen esteratsastajien treenileiristä, mutta vaikka kuinka lueskelin papereita, ne eivät suostuneet paljastamaan, keille kaikille kutsu oli lähetetty. Jätin esitteen pöydänkulmalle ja ryhdyin puuhastelemaan kaikkea muuta, mutta ajatukset livahtivat vähän väliä takaisin Rosengårdin kartanon esteleiriin. Eihän sellaista oltu järjestetty koskaan! Miksi nyt?

Olin juuri saanut viimeisenkin tiskaamani astian sujautettua kuivauskaappiin, kun mun puhelin soi. Kesti hetken paikantaa se, ja siinä ajassa se ehti lakata soimasta. Kun löysin puhelimen päiväpeiton alta, huomasin, että soittaja oli ollut Rasmus (tietysti, kuka muukaan mulle soittelisi, kun vanhemmatkin olivat näemmä siirtyneet postin asiakkaiksi?) ja että tämä oli jättänyt perään whatsapp-viestin, kun en ollut vastannut.
Sain postia sun vanhemmilta? se oli kirjoittanut.

Mä henkäisin syvään ja soitin sille välittömästi.
"Kutsuiko ne sutkin esteleirille?" kysyin vikkelästi ilman minkäänlaisia alkutervehdyksiä, kun Rasmus vastasi.
"Joo! Miksi? Tekeekö ne useinkin tällaista?" Rasmus tiedusteli kurttukulmaisella äänensävyllä.

Mä en oikein tiennyt mitä olisin vastannut. Jos olisin sanonut totuudenmukaisesti, etteivät mun vanhemmat tehneet tällaista ikinä, se olisi varmaan tehnyt koko hommasta vielä vähän epäilyttävämmän. Mieli askarteli yhä saman mysteerin parissa: miksi nyt?

"Hmm, no en voi sanoa, että usein", sanoin vähän varoen ja vaihdoin vikkelästi puheenaihetta: "Ootko jo kotona?"

Heti sen sanottuani tajusin, miten urpo kysymys se oli. Tietenkin Rasmus oli jo kotona, ellei sille sitten tullut postit jostain syystä työpaikalle. Onneksi Rasmus oli myös vähän hidas, eikä tainnut oivaltaa mun älyttömyyttäni.

"Joo, oon. Pitää mennä kohta tallille."

Okei, ei siis aikaa tavata mua. Eilenkin meillä oli menneet aikataulut ristiin, ja niin menisivät huomennakin, kun mä tein Auburnin iltatallit. Ehkä viettäisimme aikaa perjantaina, kun kerta olisimme samassa valmennuksessakin... ei, olin luvannut mennä illaksi Hannan kanssa jollekin keikalle. Ystävä oli antanut tulla täyslaidallisen noottipalautteen, kun en ollut tavannut häntä ollessani viikonlopun kotikotona. Piti keksiä jokin hyvä anteeksipyyntö sellaisesta pahanlaatuisesta unohduksesta, ja keikkaseuraksi lähteminen tuntui toimivalta alulta sellaiseen.

Anteeksipyyntöä ajankohtaisempi ongelma oli kuitenkin se, että mulla oli ikävä Rasmus Alsilaa.

"Auburniin?" tiedustelin ja jatkoin arasti peläten olevani liian takertuvainen: "Haittaisiko jos mä tulisin myös? Seuraksi."
Rasmus ei kai ollut niitä henkilöitä, jotka nyt erityisen paljon janosivat seuraa. Jännittyneenä odotin vastausta. Jos siitä kuultaisi ärtyneisyys, mä varmaan kuolisin enkä koskaan enää tarjoutuisi Rasmuksen talli- tai miksikään muuksikaan seuraksi. Antaisin sen olla ihan rauhassa. Olisin sen seuralainen vain silloin kun se itse ehdottaisi. Tämän kaiken mä ehdin luvata itselleni siinä pienessä ja ohikiitävässä sekunnissa, ennen kuin Rasmus vastasi:
"Ei haittaa."
Okei. Ei se nyt suorastaan riemukas vastaus ollut, mutta ei myöskään pitkin hampain lausuttu. Helpottuneena lupasin kävellä Rasmuksen luo sillä välin kun se söisi, niin sen ei tarvitsisi erikseen noukkia mua mistään kyytiinsä. Montakohan kyytiä mä olin Rasmus Alsilalta jo saanut, mietiskelin ja punastuin sitten syvästi. Olipa hyvä, etten esittänyt sitä ajatusta ääneen kenenkään kuullen.

Auburnissa oli melkoinen hulina päällä tallin rauhaisan ilmapiirin mittapuulla. Heti ovensuussa kohtasimme Matilda Tammilehdon, jonka näkeminen herätti mussa tarpeen siirtää omaa kävelylinjaani vähän kauemmas Rasmuksesta ihan vain koska muistin kaikki taannoiset kondomiaiheiset keskustelut. Nyt Matilda ei kuitenkaan esim. kysynyt, oltiinko tultu käymään Isabella Sokan varastolla (en täysin ymmärtänyt referenssiä, mutta tarpeeksi tajutakseni, ettei se ollut mikään pintelivarasto). Matildalla oli jotakin akuutimpaa mielensä päällä.

"En tiennyt, että sun vanhemmat järjestää ratsastusleirejä", se töksäytti suorasukaisesti viileän tervehdysnyökkäyksen jälkeen, ja mä hätkähdin.
"Saitko säkin kutsun?" kysyin ja olin vielä aiempaa enemmän ymmälläni vanhempieni suunnitelmista.
Yhtäkkiä keskusteluun liittyi kolmas ääni.
"Ai sille Rosengårdin teholeirille? Mä ymmärsin, että kaikki vähänkin estetreenauksesta kiinnostuneet Kallan ratsastajat on saaneet kutsun!"

Zelian naapurikarsinasta oli yhtäkkiä pilkahtanut puhuva sininen pää, tai siis, Minkaksi muistamani henkilön kasvot. Räpyttelin silmiäni yllättyneenä. Rasmus mun vieressäni liikehti vähän sen oloisena ettei se ollut suunnitellut jäävänsä jumiin heti tallin ovensuuhun johonkin sosiaaliseen tilanteeseen.

"Ihanko totta?" mä kysäisin Minkaa ja Matildaa silmäillen ja tunnustin tietämättömyyteni. "Mä en tiennyt näistä suunnitelmista yhtään mitään."
"No", Matilda aloitti ja vaikutti siltä, että mulle puhuminen vaati siltä aina vähän kärsivällisyyttä (pitiköhän se mua tyhmänä?). "Vaikuttaa siltä, että sun vanhempasi on esittäneet avoimen kutsun."
"Mmm. Loungeen oli tuotu esitteitä ja ilmoittautumiskaavakkeita", Minka myötäili.
"Ai!" äännähdin.

Tämäpäs merkillistä. Myöhemmin saisin tietää, että myös Purtsila oli saanut osansa esitteistä, ja sittenpähän homma vasta kummalliselta tuntuisikin. Suurelta.

"Ehkä me sitten nähdään siellä", sanoin hilliten vain vaivoin levottomuuttani ja vilkaisin sitten Rasmusta. "Meidän varmaan pitäisi käydä jo hommiin?"

Yritin olla piittaamatta Matildan tyrskähdyksestä ja keskittyä sen sijaan Rasmukseen, joka kohautti olkiaan hyväksyvään sävyyn. Kun me käveltiin kohti varustehuonetta, mulla oli yhä vähän kummallinen fiilis kaikesta Rosengårdiin ja mun vanhempiin liittyvästä. Olin jo ehtinyt luoda teorian siitä, että tämä juoni oli luotu puhtaasti uteliaisuudesta Rasmusta kohtaan - yrityksenä saada se houkuteltua omaehtoisesti äidin nuuskittavaksi. Ei ne nyt hyvänen aika sitä varten kutsuisi koko Kallaa luokseen. Ei edes harhautukseksi. Leirin järjestäminen ei voinut olla äidin mielestä mitään muuta kuin vastenmielistä, joten sen täytyi olla myös jollakin tapaa hyödyllistä. Hyvin hyödyllistä.

"Miksi sä luulet, että sun vanhemmat on saaneet tällaisen idean?" Rasmuskin yhtäkkiä kysyi, kuin paraskin salapoliisi.
"Varmaan, jotta sun olisi pakko tavata ne", multa lipsahti vitsi, joka oli ihan onnettoman huono, koska Rasmus ei tajunnut sitä vitsiksi alkuunkaan.
Se meinasi tukehtua omaan sylkeensä ja kompuroi vähän jalkoihinsa. Niin pahastiko se hätääntyi ajatuksesta? Mua olisi voinut naurattaa, mutta ei sitten kuitenkaan ihan naurattanut, koska tämä saattoi oikeasti olla turhan vakava asia hihiteltäväksi.
"Oikeastiko?" Rasmus älähti, mutten ehtinyt vastata, ennen kuin se jo pohdiskeli: "Siinä kyllä oli mulle henkilökohtaisesti lupaus että puoleen hintaan, mikä oli vähän erikoista, mutta olisiko ne näin suurieleisiä vaan mun takia?"

Okei. Alennuslupaus oli huolestuttava. Rasmus oli kuitenkin oikeassa siinä, että tuskin vanhempani nyt sentään pitivät häntä ihan näin tärkeänä. En kuitenkaan uskaltanut sanoa juuta enkä jaata aiheeseen, vaan päätin harhauttaa tapailukumppania/poikaystävääni/henkilöä, josta pidin vitsillä, jonka toivoin uppoavan paremmin maaliin kuin aikaisemman.

"Se alennus on vain korvaus kaikista sun menneistä ja tulevista palveluksista, joita sä niiden tyttärelle teet", sanoin hiljaa ja mulle ominainen viattomuus vain siloitelluksi pintakerrokseksi virkkeen ympärille kietaistuna. Ei sellainen vitsailu vielä sujunut multa aivan luontevasti, koska olin niin kaino, ja oli aika jännittävää odottaa reaktiota. Yritin kuitenkin.

Ei Rasmus tajunnut. Tai se ei kehdannut reagoida täällä, missä suitsikoukuillakin oli hörökorvat. Niin mä ehdin ajatella, mutta sitten se vilkaisi mua ilme vähän merkillisenä. Velmuna, peräti. Kutkuttavana.

"Erikoiset vanhemmat, jos ne sellaisesta maksaa korvauksia."
"Voi kuule, erikoisia ne kyllä on."
"Ilmankos sustakin on sitten tullut erikoinen."
"Kamala, haukutko sä mua?"
"Haukutko sä omia vanhempiasi?"
"Ha-ha. Sun kätesi ei muuten voi tehdä noin Rosengårdissa."
"Tylsä paikka sitten."


Viimeinen muokkaaja, Jusu R. pvm 15.09.18 16:35, muokattu 1 kertaa

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 14.09.18 23:59

Keräilyerät
Lauantai, 15. syyskuuta 2018 -- #innanhaaste2 #jusunhaaste5

Hanna, rakas ystäväni, joka nyt nukut sängyssäni. Ilman sua moni asia olisi toisin. Kun lataan varoen kahvinkeitintä ja vilkaisen sua olkani yli, mun mielessä häilähtävät sadat ja tuhannet menneet hetket, jotka ovat johtaneet meidät tähän hetkeen. On turha aloittaa kertausta aivan alusta saakka. Alun tuntevat jo kaikki: sen, kuinka Maj ja mä päästiin ekaluokkalaisina mukaan sun ja sun ystäviesi leikkiin, koska mun kotonani oli hevosia. Koska me tiedettiin, miten leikkiä tallia. Koska mä tiesin, miten olla tallia.

Se, miten me oltiin erottamattomia ala- ja yläkoulussa, ei kiinnosta yhtään ketään. Sitä paitsi se on valetta, koska kyllä me yläasteen myrskyisinä vuosina erkaannuttiin aika kauas toisistamme. Myrskyjä - hah, haa. Pieniä vesilasin heilahduksia ne olivat, mutta murrosiän myllerryksissä kaikki tuntui suuremmalta.

Ehkä joskus ysiluokkalaisina me koettiin valaistuminen. Kun koulun suositummat hahmot kerääntyivät viikonloppubileisiinsä eikä meitä kumpaakaan koskaan kutsuttu, me lähennyttiin. Istuttiin illat pitkät kahdestaan ja vitsailtiin, että tässä me oltiin, koska ei kelvattu muille. Ystävämyynnin alelaarissa. Ei kovin kiinnostavia, ei virikkeellisiä, ei markkinoiden kuumimpia hittiystäviä. Ei meillä ollut mitään valtavan hienoa tarjottavaa kenellekään.

Silti me löydettiin itsellemme maailman parhaat ystävät.

Toisemme.

Mulla oli aina vähän ystäviä, mutta mä onnistuin aina keräämään ne parhaat ja arvokkaimmat.

Kun mä ajattelen ystäviä, mietin Majta, Eliniä, Heidiä. Rasmusta, josta sitten tuli jotakin muuta kuin ystävä. Matildaa, joka voisi olla ystävä, ellen pelkäisi häntä niin paljon. Ellietä, joka osoitti ystävällisyyttä silloin, kun mä odotin tulevani piestyksi vähintään verbaalisesti ja henkisesti aivan maanrakoon saakka. Innaa, joka luotti oman hevosensa mun ratsastettavaksi. Ehkä arasti Isabellaa, jonka luulin välillä pitävän musta henkilönä, vaikka järki sanoi, että mun olisi pitänyt aistia tässä jokin hyötyaspekti. Kimmoakin, vaikka se oli omituinen, häilyvä ja epäluotettava. Sillä oli ollut tärkeä tehtävä silloin, kun mun oli pitänyt sopeutua uuteen, itsenäiseen elämään vieraalla paikkakunnalla ja ensimmäistä kertaa aikuisena aikuisten joukossa.

Kaikkein tärkein ystävä on kuitenkin juuri se Hanna, joka nyt kohottaa päätään mun sänkyäni pehmittävien petivaatteiden seasta ja urahtaa. Hannalla tulee olemaan kova krapula, mutta juuri nyt se on vain uninen ja vielä vähän humaltunut. Mun suupieliä nykii, kun mä muistelen, miten me edellisiltana ja -yönä tanssittiin, juotiin ja naurettiin itsemme kipeiksi.

No, ainakin Hannan pää kipeäksi.

Mulla on ihan hyvä olo. Odotan, että kahvi tippuu, ja odotan, että Hanna kähisee aamun ensimmäiset sanansa.

"Var är jag...?" se törisee pian.
"Dumbom. Hos mig, förstås", sanon rakkaudentäyteisesti.
"Va..... men..."
"Oroa dig inte. Dina rumskamrater vet var du är."

Hanna jupisee jotakin. Se oli niin päättäväinen pahimman humalansa hetkelläkin. Se halusi mennä kotiin, koska se oli sanonut kämppiksilleen tekevänsä niin. Mä en uskonut, että se pääsisi yksin niin kauas, ja niinpä mä (jälleen kerran) keräsin rakkaan ystäväni mukaani taksin takapenkille. Taksikuski oli epäileväinen. Oksentaisiko Hanna? Ei, ei se oksenna, mä lupasin, ja sitten mä nipistelin Hannaa vähän väliä matkan varrella pitääkseni huolen, että se pysyi skarppina.

Portaiden könyäminen ylös melko velton Hannan kanssa oli pieni haaste, mutta me selvittiin. Hannan laittaminen nukkumaan oli seuraava pulma, sillä se ei halunnut rauhoittua, vaan se halusi kuunnella musiikkia. Me ei kuunneltu musiikkia.

Olen melko varma, että Hanna kiittää mua siitä nyt.

"Äää har du sakset? Mä haluan tämän pois", Hanna kitisee ja repii rannettaan kiertävää paperinauhaa.

En anna sen repiä ranneketta, vaan leikkaan sen itse siististi pois ja talletan muistoalbumiini.

Siinä on toinen asia, mitä mä keräilen hyvien ystävien lisäksi. Se on ihan tavallinen valokuvakansio, mutta sen kansien sisällä on kaikki arvokas, mitä mä olen elämäni aikana kokenut. No, suunnilleen. Lentolippuja, huvipuistorannekkeita, valokuvia, lempiponien jouhinippuja, kaikenlaista supertärkeää. Oikeastaan kaikki mitä kansiossa on, on sangen arkipäiväistä. Silti mä en oikeastaan koskaan näytä sitä kenellekään, koska se on niin henkilökohtainen. Keräilyerät mun elämästä, niin kuin Hanna sanoo.

Hanna on yksi harvoista, jotka on kansiota selailleet, ja Hanna on ollut mukana valtaosassa niistä muistoista. Mun rakas ystäväni Hanna.

Kannatti poimia se sieltä ystävien alelaarista.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 19.09.18 22:26

Jekkuilija
Keskiviikko, 19. syyskuuta 2018 —  #innanhaaste3

Hykertelin tyytyväisenä. Ai miten hirvittävän hyvä suunnitelma! Kuinka nerokasta mun keksimäkseni. Kylläpä Isabella Sokka nyt yllättyisi. Hän ei mitenkään voi osata aavistaa tällaista, ajattelin tyytyväisenä. Asetun itsekseni virnistellen odottamaan sellaiseen paikkaan, mistä mä näkisin Isabellan reaktion, mutta sen ei pitäisi voida havaita mua.

Oli Isabellan aamutallivuoro, ja tiesin, että pian hän saapuisi valmiina aloittamaan aamun työt.

Vaan nepä olikin jo tehty, hih hih!

Niin! Sellaisen jekun olin Isabellalle järjestänyt. Kylläpä se äimistyisi! Sieltä se saapuisi tallille vain nähdäkseen, että joku oli ehtinyt ensin. Minä olin!

Jekku oli kamalan hyvä. Paitsi että se meni sitten pieleen heti kun Isabella saapui. Perijätär ravasi ympäri tallia ja repi tukkaa päästään. Hän oli hiilenä, ja minä lymyilin piilossani pienenä pelokkaana hiirenä. Kuinka työntekijät saattoivat olla niin typeriä, etteivät osanneet lukea työvuorolistaa! Saati kelloa — johan tässä herkimmät hevoset olivat kuolleet ähkyyn, kun ruokinta oli näin etuaikaistunut.

*

Säpsähdin hereille aidosti peloissani. Isabellan raivo ja kuolleet hevoset siivittivät mut valppaaseen valvetilaan, paitsi että pää tuntui ihmeellisen pöhnäiseltä ja tahmaiselta. Kehon hälytysjärjestelmä oli täydessä toiminnassa, mutta järki luisti takkuisemmin.

Mua siliteltiin puolivillaisesti. Se oli ensimmäinen järkevä havainto unimaailman ulkopuolelta. Hitaasti mä oivalsin olevani omassa  sängyssäni. Rasmus istui vieressäni läppäri sylissään ja naputteli jotakin keskittyneenä sillä kädellä, joka ei liikahdellut silittelevästi mun hiuksillani.

”Kamalaa”, raakuin ja käperryin ahdistuneeksi keräksi Rasmuksen viereen.
”Hmh?” Mumahdus oli hajamielinen, ja niin oli sitä seuraava katsekin.
”Mä tapoin Auburnin hevosia ähkyyn. Unessa. Se oli kamalaa.”

Hiljaisuus oli jotenkin napsuva ja naksuva, tai sitten ne oli mun tärykalvot jotka rummutteli omia aikojaan, tai ehkä kyse kuitenkin oli siitä, ettei Rasmus ollut keskeyttänyt työasian kirjoittamista, vaikka se toljotti mua todella omituisesti.

”Se oli vain unta. Älä tee niin toiste, ainakaan valveilla”, Rasmus ehdotti ja kurtisti kulmiaan. ”Pitäisikö sun mitata taas kuume?”
”Vastahan mä mittasin... vai mitä kello on?”
”Kohta kahdeksan.”

Mä olisin halunnut kysyä, että illalla vai aamulla, mutta se olisi varmaan saanut mut vaikuttamaan aika sekavalta. Olin siis hiljaa. Kohta Rasmus paikautti läppärinsä kannen kiinni.

”Mun pitää varmaan alkaa mennä kotiin.”
”Okei.”
”Et sitten tapa enempää hevosia.”
”Toivottavasti en.”
”Älä ainakaan Laraa.”
”Yritän muistaa säästää sen.”

Rasmus kai jotenkin hymähti vähäsen, ja sitten se pussasi mun otsaa, ja sitten se jo menikin omaan kotiinsa nukkumaan, ja mä laitoin käden otsalleni. Pidin sitä siinä aika kauan, kauemmin kuin mun oikeastaan  tarvitsi jotta saatoin todeta olevani yhä kuumeinen.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 21.09.18 19:48

Jos olisin rakastanut
Perjantai, 21. syyskuuta 2018 -- #ellienhaaste4 #jusunhaaste7

Ping.

Hannalla oli asiaa.

Ping ping ping.

Ei kun se olikin meidän vanhan kaveriporukan ryhmächatti. Se oli niitä viestiketjuja, jotka ihan yhtäkkiä aktivoituivat kahdeksankymmenen viestin ajaksi ja oli sitten taas kaksi kuukautta hiljaa. Nyt meillä selvästi oli jokin elämää suurempi puheenaihe. Mietoa uteliaisuutta tuntien avasin keskustelun.

Har ni kollat fb?

Ei, mä en ollut vilkaissut facebookia hetkeen. Mä aina unohdin sen olemassaolon, sillä se ei enää ollut erityisen kiinnostava saati aktiivinen sosiaalinen media. Sen suurin anti oli satunnaiset vanhojen tuttujen etäisesti kiinnostavat kuulumiset, joita porukka kuitenkin päivitti sinne enää harvoin.

Freddi har förlovat sig

Sen täytyi olla totta, mä arvelin, mutta menin silti tarkistamaan asian itse. Siellähän se odotteli: Fredrik Lundgren oli kihloissa käyttäjän Maria Suutarila kanssa. Mä huomasin pyöräyttäväni silmiäni. Kuka muka meni tämän ikäisenä kihloihin? Niin kuin että hei, 20-vuotiaasta ikuisuuteen, eiköhän sovita tämä tässä ja nyt? Suloinen ajatus, mutta...

Tänk om det vore du, Josefina

Freddi tietysti meni. Vakava poika, hontelo ja pelkkää pitkää raajaa koko tyyppi. Hirveän suloinen omalla hassulla ja kömpelöllä tavallaan. Luokkakuvissa sillä oli jostakin syystä aina silmät puoliksi kiinni ja se näytti ihan sammuvalta juopolta. Me yritettiin joskus opettaa sitä pitämään silmiä auki kuvissa, tai rohkeammat opetti ja mä hymyilin kannustavasti vähän syrjemmässä.

Hah hah

Ja se vakava poika oli yhtäkkiä osa meidän pientä porukkaa, koska sen paras kaveri sattui seurustelemaan pari vuotta meidän porukan keskushenkilön, Hetan, kanssa. Heta oli aina vähän liian valovoimainen viettääkseen aikaa meidän muiden kanssa, koska me oltiin nössöjä, mutta se teki niin silti eikä koskaan haikaillut laadukkaampaa seuraa. Heta oli ystävällinen ihan kaikille, Freddillekin, mutta ehkä mä olin vielä ystävällisempi, koska sitten Freddi uskaltautui myöntämään ihan viime hetkellä haaveilleensa vanhojen tanssimisesta mun kanssa. Silloin mä olin jo ollut monta viikkoa epätoivoisen varma siitä, että jäisin ilman paria. Olin tavallaan jo päättänyt, ettei se edes haitannut.

Men Josefina har någon annan nu

Ja me tanssittiin, eikä edes niin kömpelösti kuin olisi voinut luulla. No, pussaaminen oli todella kiusallista ja sen olisimme ehkä voineet jättää tekemättäkin, mutta muilta osin itse päivästä jäi mukavat muistot. Freddi ei kyllä vaikuttanut katuvan. Se oli kuin pieni koiranpentu - vielä miellyttämisenhaluisempi kuin mä, ja se kiintyi voimakkaasti tyyppeihin, jotka oli sille ystävällisiä.

Hanna!

Niin kuin muhun. Koko se kevät me hengailtiin vähän puolivillaisesti. Istuttiin kirjastossa opiskelemassa, käytiin ostamassa berliininmunkit lukutauolla, joskus pyöräiltiin yhdessä ja jotenkin kummallisesti ajauduttiin aina samoille kursseille. Tytöt kiusoittelivat. Mua ahdisti vähän, ja tavallaan mä halusin olla iloinen, mutta en sitten kuitenkaan ollut.

Men Jusu! Vem då? När? Hur?

Kesällä meidän porukkaan tuli uusi tyttö. Kuin varkain mä huomasin olevani kolmas pyörä. Sitten mä unohduin kuviosta kokonaan. Freddi oli ihan Mariansa pauloissa, ja salaa mä olin siitä tosi helpottunut. Kukaan muu kuin Hanna ei tiennyt, etten mä ollut koskaan osannut ihastua Freddiin, vaikka olin yrittänyt, koska olin ajatellut sen olevan sille tärkeää. Kesän loputtua mä lähdin vaihtoon, ja sen lukuvuoden aikana Freddi kirjoitti pitkästä matikasta täydet pisteet ja pääsi suoraan opiskelemaan haluamaansa alaa. Tietysti se pääsi. Mariakin sai opiskelupaikan, ja ne muutti yhdessä uudelle paikkakunnalle.

Ups, sori Jusu, lipsahti

En mä ajatellut asiaa enää muuten, mutta sitten kun kuuli sellaisia uutisia, niin kyllä sitä palasi ajatuksissaan ajassa taaksepäin. Esitti itselleen kysymyksen: mitä jos? Aika montakin sellaista. Mitä jos mä olisin osannut rakastua Freddiin? Olisikohan sen kiitollinen kiintymys kantanut pidemmän päälle? Olisiko se kuitenkin ihastunut Mariaan? Olisiko se odottanut mun vaihdon ajan?

Oot mahdoton Hanna

Olisiko Freddi kosinut muakin 20-vuotiaana ja julkaissut ison pinon valokuvia, joissa se olisi näyttänyt hirveän onnelliselta ja rakastuneelta? Olisinkohan mäkin näyttänyt sellaiselta?

Vi behöver mera info

Voi luoja. Mä en todellakaan olisi halunnut olla mikään tuleva rouva Lundgren. Mutta niin siinä olisi varmaan käynyt, jos Freddi ei olisi tykästynyt Mariaansa. Mä olisin ollut liian kiltti sanoakseni sille, etten mä halunnut seurustella sen kanssa, puhumattakaan siitä jos se olisi kysynyt haluanko mä sen kanssa naimisiin. Koska Freddi oli vielä kiltimpi ja pehmeämpi kuin mä, ja se ei olisi edes särkynyt palasiksi kieltävän vastauksen saadessaan, vaan kutistunut olemattomiin ja näyttänyt surulliselta niin tehdessään.

Äh, vi får se om ni kanske träffar honom nån gång

Meidänhän ei olisi tarvinnut edes hankkia kultaista noutajaa, koska Freddi olisi hoitanut sen viran ihan hyvin itsekin. Oltaisiin vaan ostettu talo, farmariauto ja kaksi lasta. Tai siis, tietenkään me ei oltaisi ostettu lapsia, mutta muuten. Sitten me oltaisiin eletty siinä meidän talossa ja puhuttu vain siitä, kumpi hakisi lapset tarhasta, ja Freddi olisi ollut hirveän onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, koska ei se vaatinut enempääkään. Mä olisin ehkä miettinyt, oliko tämä nyt sitten sitä rakkautta. En olisi koskaan uskaltanut oikeasti ottaa selvää, mutta olisin varmaan miettinyt.

Uu!

Mä olin ihan kamala ihminen. Mulla ei ollut mitään oikeutta ajatella niin ilkeästi Freddistä, joka oli maailman kultaisin (hups) ja kiltein ja hyväntahtoisin ja vilpittömin ihminen. Mä sain kyllä olla helpottunut siitä, että asiat olivat menneet niin kuin olivat, mutta ilkeilylle ei ollut sijaa.

Han heter Rasmus

Ja oikeastaan oli ihan turhaa jossitella. Asiat oli niin kuin olivat. Hyvin.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 23.09.18 20:00

Pieni ja yksin
Joskus vuonna 2015 —  #isbenhaaste4 #jusunhaaste8

https://www.youtube.com/watch?v=pFjryf8zH_M

Mama, come here, approach, appear
Daddy, I'm alone
'cause this house don't feel like home


Mä en ollut koskaan tuntenut itseäni niin pieneksi kuin silloin, kun äiti sanoi, että mun piti kiirehtiä. Lentokenttä loi kliiniset puitteet meidän kahden kliinisille väleille; mä olin lähdössä pois koko kesäksi, eikä äiti ollut huolissaan mistään muusta kuin siitä, ehtisinkö mä koneeseen. Niin käytännöllistä. En mä oikeastaan edes tiennyt, mitä mä muka olin odottanut. Kosteita silmiä ja pitkää halausta?

En mä sitä ollut tietenkään odottanut, mutta toivonut?

Tavallaan?

Äiti ei varmaan ikävöisi mua lainkaan.

If you love me, don't let go
If you love me, don't let go


Se ei halannut mua. Se kääntyi ja poistui paikalta, kun mä siirryin lippuineni ja käsimatkatavaroineni kohti turvatarkastusta, ja mä näin, ettei se edes katsonut taakseen. Sitä mä en nähnyt, että senkin suu oli kiristynyt tiukaksi ja päättäväiseksi, kun se kamppaili harvinaista hirviötä vastaan. Tunteita. Emootioita.

Huolestuneet pakettimatkalaiset olivat mun suurin lohtu lentokentällä. Niihin verrattuna mä tunsin itseni maailmankansalaiseksi, vaikka olinkin ihan ensimmäistä kertaa matkalla ulkomaille aivan ypöyksin. Mä kuitenkin osasin tarkistaa oman lähtöporttini ja etsiytyä sen luokse ajoissa ilman, että mun tarvitsi ruveta tiuskimaan kenellekään matkaseuralaiselle, että varmistetaan nyt vielä.

Ei mulla kyllä ollut ketään, kelle tiuskiakaan.

Hold, hold on, hold onto me
'cause I'm a little unsteady


Mua vastassa oli suomalainen Emma, joka oli hirveän reipas, mutta jonka ajotaidossa ei ollut kehumista. Me päästiin silti perille. Emma oli ehtinyt höpöttää jo maat, mannut ja maanomistajat, enkä mä ollut sanonut paljon mitään. Mun keskittyminen oli mennyt itkun pidättelyyn, vaikka mä kyllä hymähtelin Emmalle valoisuutta tavoitellen. En halunnut vaikuttaa kamalalta ihmiseltä. Emma oli niin ystävällinen. Jos mä saisin siitä itselleni kaverin, kesä varmaan sujuisi paljon kivuttomammin kuin muussa tapauksessa.

Valtavan suuri tallialue sai mut tuntemaan oloni hirvittävän pieneksi, ja kun Emma ilmoitti lähtevänsä kavereidensa kanssa ulos näytettyään mulle ensin, missä mä asuisin, yksinäisyyskin iski. Kun mä kökötin pienessä ja koruttomassa huoneessani ja purin matkatavaroitani kapiseen lipastoon, mä itkin ja mietin, että olisinpa ollut enemmän niin kuin Emma. Se oli ollut töissä jo ties ja missä. Se oli rohkea ja mä en ollut.

Tein niin kuin usein tein silloin, kun mun oloni oli hirveän järkkynyt ja pikkiriikkinen. Laitoin viestiä Hannalle.

Se soitti heti takaisin. Me juteltiin pitkälle iltaan, ja mulla oli vähän parempi olo sen jälkeen.

https://www.youtube.com/watch?v=l_t1VOe0IhE

Quarter past four and I'm feeling alright
I'd love to close my eyes, but I can never rest my mind
Thinkin' where I'm going to and where I've been
While a thousand other worries are floating in the wind


Uni ei tullut. Hanna oli saanut ulkomaille kesän ajaksi muuttamisen kuulostamaan kutkuttavan jännittävältä seikkailulta, jonka aikana mä kasvaisin ihan hirveästi ihmisenä. Kyllä sille kasvulle olisi hirveästi tarvettakin, koska musta tuntui, että mä olin ihan olematon hippunen ihmiseksi.

Kun mä en enää kuullut Hannan ääntä, mun piti ihan itse ajatella niitä sanoja, joita se pystyi mulle sanomaan paljon vakuuttavammin kuin mä itse. Se oli niin tehotonta. Hokea mielessään, että kaikki menisi ihan hyvin; että mä olin tullut tänne oppimaan niin kuin mun nimikkeestäkin, working student, kuului; että tämä oli hirveän hieno mahdollisuus, jota moni ei saanut koskaan. Että olisi pitänyt olla kiitollinen mun vanhemmille siitä, että ne järjesti koko asian. Että kunhan mä kotiutuisin, mä en ikinä haluaisikaan palata.

And I can't keep them all away
But it turns out fine
It turns out fine


Kotiutuminen veisi vain vähän aikaa, ei siinä sen kummempaa. Nyt sai tuntua kamalalta, muttei auttanut jäädä siihen tunteeseen vellomaan.

https://www.youtube.com/watch?v=_-OSPi629Ms

Turn your face towards the sun
Let the shadows fall behind you
Tell a prayer, just carry on
And the shadows will never find you


Aamun tullen tuntui vähän helpommalta, vaikka mä olin nukkunut tuskin lainkaan ja koti-ikävä vaivasi. Oli helpompi nähdä hyvää ympärillään, kun ei ollut pilkkopimeää. Mulla oli ensimmäinen perehdytyspäivä, ja kun me käveltiin mun uuden valmentajan kanssa kohti tallia kesäaamun auringonpaisteessa, mä näin tallialueen ihan uudessa valossa.

Se oli yhä suuri ja sai mut tuntemaan itseni pieneksi, mutta se oli paljon muutakin.

Kaunis.

Käytännöllinen.

Vaikuttava.

Mun koti tämän kesän ajan, enkä mä voinut antaa kodin pelottaa mua.

https://www.youtube.com/watch?v=AiW-GyxwvNI

And I can't help but ask myself how much I'll let the fear take the wheel and steer
Whatever tomorrow brings, I'll be there
With open arms and open eyes, yeah
Whatever tomorrow brings, I'll be there, I'll be there


Hengitin syvään ja yritin ajatella niin kuin Hanna oli käskenyt. Mä olin täällä jo, ja vaikka mä olin pelokas ja arka nyhverö, en mä kuitenkaan suostuisi luovuttamaan kokeilematta ensin. Pari ensimmäistä viikkoa olisivat varmaan pahimpia, ja sitten mä alkaisin tottua siihen, etten mä ollut enää kotinurkissa norkoilemassa. Pitäisi vain mennä päivä kerrallaan ja yrittää jokaisen päivän päätteeksi ajatella, missä mä olin onnistunut.

Tai missä mä en ollut epäonnistunut pahasti.

Tai jotakin sellaista. Positiivista ajattelua. Sitä Hanna peräänkuulutti, ja mä aioin kovasti yrittää, koska muuten tästä kesästä tulisi sietämätön. Tarhaan talutettavien hevosten kavioiden kopina sai mut ajattelemaan, että vaikka se positiivinen ajattelu muuten olisikin vaikeaa, niin oli täällä ainakin jotakin tuttua ja mukavaa.

Kyllä se tästä. Kesä ratsastusta treenaten ja kilpatallin arkea eläen, eihän se kuulostanut kovin kamalalta. Kyllähän mä sentään siitä selviäisin.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 24.09.18 21:52

Hartaita toiveita
Tiistai, 25. syyskuuta 2018#sarahinhaaste9 #matildanhaaste2

Huone mun ympärillä oli hiljainen. Se oli aivan tuttu; se oli mun oman yksiöni sydän. Tunnelma oli kuitenkin vieras. Häkeltynyt. Yllättynyt. Epäuskoinen.

Musta tuntui kuin seinät olisivat tuijottaneet mua henkeään pidätellen ja odottaneet mun reaktiota. Ihan kuin kellon viisarit olisivat takoneet samaa tahtia mun hämmästyneen sydämeni kanssa. Kuin ilmastoinnin humina olisi ollut kaikua kohinalle, joka oli mun kyvyttömyyttä muodostaa järkeviä, sanallisia ajatuksia.

Seitsemän oikein. Kuinka sopiva ajoitus, mietin ja itkin helpotuksesta. Miljoonapotti toteuttaisi mun hartaimman toiveeni; kaksikin. Rahalla mä saisin terveen Laran, ja terve Lara tekisi Rasmuksen onnelliseksi. Sitä mä halusin.

Mutta kun uni alkoi haihtua, mun ensimmäinen oivallus oli se, ettei rahalla voinut ostaa terveyttä. Ei edes monella miljoonalla. Uuden hevosen voisin Rasmukselle ostaa, mutta se ei olisi sama. Se ei olisi Lara. Mutta ehkä, jos löytäisin oikein hyvän hevosen, ja ehkä jos meillä olisi rajaton budjetti Laran hoitamiseen... Rasmus voisi kilpailla hyvällä hevosellaan sillä välin, kun joku taitava eläinlääketieteen edelläkävijä ilmestyisi rahan houkuttelemana kertomaan, että hän tiesi miten mistä tahansa hevosesta tehtäisiin ehjä.

Pidin silmiäni yhä suljettuna, sillä halusin pitää unenrippeistä kiinni. Halusin uskoa, että mulla oli ratkaisun avain Rasmuksen ja Laran jalkaongelmiin. Kuponki. Ratkaisun lottokuponki.

Mutta ei mulla ollut.

Valvemaailmassa mä en ollut miljonääri.

Jos olisin ollut, ajattelin räväyttäessäni silmät auki, moni asia olisi ollut toisin, mutta taikavoimia mulla ei sittenkään olisi ollut. Mietin, kulkivatkohan Rasmuksenkin unet samoja polkuja kuin mun. Oli klinikkapäivä, ja jos mua hermostutti, Rasmuksesta kaiken täytyi tuntua vielä kamalammalta.

Mulla oli niin levoton olo, etten mä saanut enää unta, vaikka olisin voinut vielä nukkua. Mulla oli aikaa.

Nousin kuitenkin istumaan ja annoin katseeni kiertää asunnossani. Ei siinä ollut paljon kierrettävää, sillä se oli hirveän pieni ja tylsä. Pohdiskelin hajamielisenä, olisinko viihtynyt kotona paremmin, jos olisin ottanut asiakseni sisustaa sitä kivemmin. En ollut koskaan raaskinut. Se vaati rahaa ja päätöksentekoa.

Rahaa. Sisustamista. Loin itselleni ajatusleikin, jotta mulla olisi jotakin mihin keskittyä. Siinä sängylläni istuskellen pohdiskelin, mitä muuttaisin asunnossani, jos todella olisin käsittämättömän rikas.

Suunnilleen kaiken, oli mun ensimmäinen ajatus.

Asunto oli tuntunut aluksi jännittävältä uudelta alulta, ja siksi mä olin pitänyt siitä. Olin ollut peloissanikin, mutta jossakin siellä jännityksen alla oli kytenyt miellyttävä uutuudentuntu. Asunto itsessään oli vanha ja pinnat olivat kuluneita. Rappukäytävän värimaailma oli jumahtanut varmaan jonnekin 70-luvulle ja siellä leijui ikääntyneen kerrostalon haju. Sitä oli vaikea kuvailla, mutta se oli selkeästi tunnistettavissa. Uutuudenviehätys kohdistui siis pikemminkin siihen aivan entisestä poikkeavaan elämään ja vapauteen, jota asunto mulle edusti, kuin itse ympäristöön.

Jos asunnolla ei olisi ollut sitä mielleyhtymää vapauteen ja itsenäisyyteen, olisin varmasti inhonnut sitä. Nousin sängystä ja tunsin muovimaton jalkapohjieni alla. Sen ainakin vaihtaisin.

Seitsemän askelta, ja mä olin ohittanut pienen pöytäryhmäni ja seisoin keittiönurkkauksessani. Niin pieni mun asunto oli. Se oli harmillista silloin, kun oli oikein levoton olo. Sellaisina aikoina - niin kuin tänään Laran tuomiota odotellessani - mulla oli tapana haahuilla ympäriinsä. Tässä yksiön irvikuvassa oli äkkiä seinät vastassa joka suunnassa. Ehkä mun asunto yritti kannustaa mua aloittamaan juoksuharrastuksen. Lenkkipoluilla olisi enemmän tilaa purkaa levottomuutta. Loputtomasti enemmän.

Keittiölle mä tekisin paljon, mietin laittaessani itselleni aamupalaa. Jostakin käsittämättömästä syystä sen rajallisia säilytystiloja oli hukattu pölyäkeräileviksi avohyllyiksi. Se ei toiminut lainkaan näin pikkiriikkisessä tilassa. Ruman liesituulettimenrotiskon olisin vaihtanut empimättä. Ruokapöydän pitäisin, sillä sen ympärille sijoittui monia hyviä muistoja.

Se, kun me pelattiin sen ääressä Hannan kanssa korttia pienessä hiprakassa. Se, kun Kimmo istui pöydän toisella puolella ja selitti politiikkaa, josta sillä oli aika vähän tietoa mutta paljon voimakkaita mielipiteitä. Se, kun me istuttiin Rasmuksen kanssa vastakkain ja juotiin aamukahvia ja hymyiltiin molemmat mukeihimme, koska ei kehdattu virnuilla toisillemmekaan.

Kahvinkeitin kurlutteli ja mä mittasin kaurahiutaleita lautaselleni ja ajattelin, että vaikka tämä ympäristö nyt olikin koruton, elämä sen sisällä ei ollut ollut sitä.

Elämä rumassa pienessä yksiössä oli ollut aika hyvää, ja se oli jotakin, mitä ei lottokupongilla kykenisi koskaan lunastamaan.

Se ajatus toi ripauksen hellyyttä ja arvostusta mun hypoteettisiin remonttisuunnitelmiin.

Ei kuitenkaan riittävästi. Kun mun visioiva mieli oli kulkenut läpi jokaisen nurkan ja seinänvierustan, mä ajattelin silti, että jos mä voittaisin lotossa, mä saattaisin ehkä kuitenkin vuokrata tai jopa ostaa jonkun toisen asunnon - niillä rahoilla, joilla en kuitenkaan pystyisi ostamaan terveyttä sitä tarvitseville, huomasin ajattelevani murheellisena. Sysäsin sen ajatuskulun toistaiseksi syrjään. Turha murehtia ennen kuin tietää mitä murehtii, tolkutin itselleni, ja pakotin itseni palaamaan ajatusleikin pariin.

Mä voisin luoda uusia hyviä muistoja jossakin muuallakin kuin tässä pienessä kopperossa.

En mä silti unohtaisi tätä asuntoa. Se oli mun ensimmäinen varsinainen oma koti. En ollut täällä tyttärenä, en vieraana enkä työsuhteen vuoksi.

Ajatusleikki oli tyynnyttänyt mun mieltä, ja se oli hyvä. Mä en halunnut olla tänään hermoraunio, vaan vakaa ja tyyni.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 26.09.18 7:43

Uivelo
Keskiviikko, 26. syyskuuta 2018#jusunhaaste9

PIP.

PIP.

PIP.

Havahduin hämmästyttävän hitaasti ymmärtämään sen tosiseikan, että se korvia raastava ja stressitasot pilviin räjäyttävä äkäinen piippaus kuului mun asunnostani. Sydän loikkasi kurkkuun ja hengitys kävi siinä samassa katkonaiseksi ja pinnalliseksi. Paloiko mun asunnossa? Ravasin ympäri kahtakymmentäkuutta ja puolta neliömetriäni ja yritin paikantaa palonlähdettä, mutta ei sellaista ollut.

Jokin muistikuva häilähti mielessä. Tavoittelin sitä ankarasti ja lopulta sainkin siitä otteen: palovaroittimet ja paristot. Oliko tämä nyt se hetki, kun mun palovaroitin ilmoitti mulle vaativasti, että siihen piti vaihtaa paristot?

Mistä sen tiesi?

Googlasin. Päädyin Pelastustoimen verkkosivuille. Sisäministeriö... pelastusosasto... jep, täytyi olla validia tietoa. No niin. Palovaroitin ilmoittaa itse pariston tehon loppumisesta toistuvalla, lyhyellä äänimerkillä pip…pip… pip. Viimeistään tällöin on paristo heti vaihdettava.

Selvä juttu. Nyt tiesin, mitä piti tehdä. Ainoa ongelma oli, etten tiennyt miten se tehtäisiin. Tuijotin stressaantuneena palovaroitintani ja mietin, valittaisivatkohan naapurit, ellen saisi sitä hiljennettyä mahdollisimman nopeasti? Tällaisissa tilanteissa kaipasin aina isän läsnäolon, tai äidin, tai Vilhelminan. (Alexanderilta en kehtaisi kuitenkaan pyytää apua, koska seurauksena kuulisin kuittailua seuraavien kolmen vuoden ajan). Kukaan niistä ei kuitenkaan ollut paikalla, eikä Rasmuskaan.

Lähin apu oli ilmiselvä. Kiipesin yläkertaan Kimmon oven taakse.

Kimmo osoittautui näppäräksi tyypiksi, mitä tuli palovaroittimien vaientamiseen. Se kiipesi mun ruokapöydälle seisomaan ja teki jotain, muttei vaivautunut selittämään mulle, mitä. Sitten se taputteli käsiään tehdyn työn merkiksi, laskeutui pöydältä ja tipautti sen kulmalle pariston, joka selvästi oli uupunut ja luopunut tehtävästään.

"Onko sulla vaihtopattereita?" Kimmo kysyi.
"Ei? Kai?" ynähdin epävarmana.
"Aa, no ei mullakaan salee. Koita olla sytyttämättä tulipaloja ennen kuin saat uudet", Kimmo ehdotti, taputti mua olkapäälle ja meni menojaan.

Mä vilkaisin vielä palovaroitinta, joka nyt pönötti mykkänä paikallaan.

Sitten laitoin Rasmukselle viestiä:
Hävettää tää päivä niin paljon.

Se vastasi välittömästi:
mitä sä nyt teit

Olin aikaisemmin päivällä vuodattanut epäonnisen kohtaamiseni Jonnyn kanssa Rasmukselle whatsappissa polveilevana ja kriisinmakuisena ääniviestinä, johon se oli vastannut omalla mittapuullaan aika pitkällä nauruemojien rivistöllä (niitä oli kaksi vierekkäin, mikä oli muistaakseni ennenkuulumatonta). Olin kuulemma suloinen ja vähän outo.

Mä jouduin just pyytämään mun naapuria ottamaan pariston pois mun huutavasta palovaroittimesta, koska mä en itse osannut, tunnustin, ja hetken mietittyäni jatkoin: Voitko joskus opettaa?

Rasmus vastasi:
Very Happy voin

Mua hymyilytti ajatus siitä, että ehkä se oli hetkeksi huvittunut ja vähän hymähtänytkin mun avuttomuudelleni. Jos mun typeryyteni pystyi edes miedosti ilahduttamaan sitä tässä Laran kolmijalkaisuuden aiheuttaman huolen keskellä, mä saatoin ihan yhtä hyvin olla vielä vähän rehellisempi. Siispä kirjoitin:
Mä en myöskään osaa vaihtaa pölypussia imuriin.

Ihan totta. En ollut koskaan tehnyt sitä. Se oli ehkä vähän omituista ottaen huomioon, että mä kuitenkin siivosin työkseni. Ennemmin tai myöhemmin mun olisi pakko oppia sellainenkin temppu.

Näytölle ilmestyi tieto siitä, että Rasmus kirjoitti vastausta. Odotin sitä malttamattomana, niin kuin aina, vaikka tavallaan pelkäsinkin, että nyt se viimeistään oli tajunnut miten älytön ja lapsellinen mä olin ja ilmoittaisi, että aikoi etsiä itselleen älykkäämpää seuraa. Mutta ei Rasmus tehnyt niin, vaan laittoi suunnilleen parhaan viestin, jonka olisin voinut toivoa saavani:
Voinko tulla sinne nyt?

Hymyilin onnellisena. Jos Rasmus tulisi mun luokse näin myöhään, se varmaan myös jäisi yöksi. Se oli aina mukavaa. Tietysti, kirjoitin,  ja pistin perään vielä kuvan mun palovaroittimen paristosta niillä saatesanoilla, että jos sillä nyt sattui lojumaan sellaisia jossakin, sellaisen tuominen voisi olla paloturvallista.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Jusu R. lähetetty 28.09.18 10:15

Kesällä kerran
#RGesteleiri #sarahinhaaste10 #rassenhaaste5
Vuorosanojen ulkopuolella:
→ Ei yhtäkään konjunktiolla alkavaa virkettä tai kappaletta
→ Ei eksymistä pitkiin lauseketjuihin
→ Ei vajaita virkkeitä


Veden pinta heijasteli aurinkoa. Me oltiin tultu Hannan, Hetan ja Caron kanssa aina Ramsholmeniin saakka rauhallisen uimarannan perässä. Kesä oli kuuma ja aurinko oli jaksanut helliä Suomen kansaa, joka perinteisesti voivotteli aina huonoja kesäsäitä. Tänä vuonna oli turha valittaa.

"Kelatkaa kun elämä olisi tällaista vuoden ympäri", Caro huokaisi.
"Tylsistyisin hengiltä", Heta totesi.
"Mutta ainakin kuolisit ruskettuneena", Caro huomautti.
"Todennäköisesti kuolisin sitten ihosyöpään."

Syövästä ja kuolemasta puhuminen ei sopinut lainkaan sellaiseen kirkkaaseen kesäpäivään. Nousin pyyhkeeltäni ja solahdin uimaan. Oliko vesi koskaan ollut näin lämmintä?

Puheenaihe oli jo vaihtunut, kun palasin muiden luokse.

"Me siis mietittiin, pitäiskö lähteä Hankoon tänään", Hanna selvensi mulle, kun mä katsoin sitä kysyvästi.
"Hankoon? Mitä siellä?" kyselin, vaikka eipä mulla tietysti ollut mitään Hankoa vastaan.
"Vähän vinkkua", Heta sanoi iloisesti. "Ja ehkä muutakin seuraa kuin vaan te. Mä jo kyselin Jacobilta ja se sanoi että saisi porukkaa liikkeelle."

Hangon kesä oli ehkä jopa vielä  kuumempi kuin mikään kesä missään muualla. Me käytiin Makaronitehtaalla syömässä ja kilisteltiin valkoviinilasejamme, paitsi Caro, joka vannoi punaviinin nimiin. Mulle tuli siitä vain kaamea päänsärky, enkä muutenkaan pitänyt mausta, joten ei se ollut mikään hirveä menetys.

Jacob ystävineen saapui vähän myöhemmin, ja me mietiskeltiin, minne me mentäisiin jatkamaan iltaa. Tietysti me jäätiin rannan tuntumaan, koska mikään ei ollut mukavampaa kuin istua terassilla ja katsella merelle. Ilta ei hämärtynyt juuri lainkaan, sillä elettiin vuoden valoisimpia kesäöitä. Elämä tuntui hirveän huolettomalta juuri silloin.

28.09.2018
Nyt ei kuitenkaan ollut kesä, enkä mä ollut Hangossa. Mä seisoin kotikartanon takaterassilla ja katselin naapurisaaren rantoja hivelevää merta etsien siitä sitä samaa rauhaa, josta mä olin niin kovin ilahtunut silloin kerran kesällä.

Me oltiin syöty illallista koko perheen voimin, tietysti Vilhelminaa lukuunottamatta, ja Rasmus Alsila oli ollut paikalla. Vastoin mun odotuksia äiti oli ollut sille mukava ja ystävällinen. Isän rento kohteliaisuus ei yllättänyt, mutta se, ettei äiti ollut aloittanut ristikuulustelua tai sanonut näennäisen huolettomasti jotakin todella pisteliästä, oli ehkä vähän erikoista. Aloin epäillä, että ehkä mä olin elämäni aikana luonut liioiteltuja kauhukuvia omasta äidistäni.

Tuuli yltyi ja kävi navakaksi. Värähdin ja päätin, että oli aika mennä. Eteisessä mä kohtasin ruokasalista astelevan isäni, ja hetkeksi mä jännityin vähän.

"Jag går nu", sanoin kuitenkin rohkeasti.
Isä nyökkäsi.
"Ses i morgon. God natt, Josefina. Gå försiktigt", se toivotti ja muistutti, että ulkona oli liian pimeää jotta kannattaisi juoksennella oikopolkua kovinkaan rivakasti.
Hymyilin Arnelle käsi ovenkahvalla ja lupasin, etten kompuroisi puunjuuriin.

Oikopolku kartanolta rantahuvilan ja työntekijöiden paritalojen luo oli niin tuttu, etten mä todellisuudessa pelännyt kaatumista. Pian mä koputinkin oveen.

Sen avasi Jonathan Raynott. Me tuijotettiin hetken aikaa toisiamme pimeydessä, minä kynnyksen ulkopuolella ja Jonathan sisällä tuulensuojassa.

"Mä en tullut sua varten", ilmoitin ja työnnyin Jonnyn ohi peremmälle.

Potkin mennessäni kengät jalastani eteisen nurkkaan ja jatkoin matkaani yläkertaan, missä tiesin Rasmuksen nukkuvan. Pujahdin huoneeseen, ja sitten ryömin ulkoilmankylmettämänä sänkyyn ja peiton alle. Rasmus säpsähti ja kohotti päätään. Unenpöpperöisenä se tuijotti mua pitkään, kuin yrittäen varmistua, että se todella olin minä enkä joku muu. Lopulta se kai totesi, etten mä ollut unta, vaan oikeasti siinä. Mut vedettiin tiukkaan halaukseen. Mä sulin rennoksi Rasmusta vasten ja huokaisin syvään. Mulla oli kaikki hyvin.

_________________
Tigraine
avatar
Jusu R.
Kaajapurolainen

Avatar © : Lynn
Ikä : 20
Viestien lukumäärä : 444

http://lauantaimaalari.net/y/granni/

Takaisin alkuun Siirry alas

Vs: Kiltin tytön päiväkirja | Jusu R.

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Sivu 1 / 2 1, 2  Seuraava

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa