More than meets the eye | Sarah R.

18.04.2020
#tietähtiin2020

Kisa-aamu koitti uneliaana ja kylmänä. Sarah oli jotenkin saanut potkittua pehmeän untuvapeittonsa lattialle ja heräsi kylmästä väristen. Puhelimen terävä ääni halkoi ilmaa, kunnes kohmeiset sormet löysivät oikean kohdan näytöstä.

Kahvinkeitin porisi hiljalleen keittiössä, kun Sarah yritti väsyneenä kerrata, että eteiseen pakatussa laukussa oli kaikki tarpeellinen. Hän oli juuri täyttämässä termaria mustalla nesteellä, kun puhelin tärisi kovaa tiskipöytää vasten. Ellie kyseli oliko hän jo tallilla ja naurahtaen nainen kertoi, että toinen oli hieman etuajassa. Vaikka puolen tunnin sisällä Sarah oli itse ajatellut pääsevänsä kodista ulos viimeistään.

Pesuhuoneen peili antoi parhaan valaistuksen kevyen meikin laittamiseen. Hän viettäisi kuitenkin koko päivän autossa, huoltoasemapysähdyksiä lukuunottamatta, joten kovin näyttävää meikkiä nainen ei aikonut laittaa vielä tänään. Meikkipussin vetoketju narahti Sarahin sulkiessa sen ja nainen tunki sen laukun sivutaskuun. Sieltä se olisi helposti saatavilla mikäli tapahtuisi jotakin katastrofaalista matkan varrella tai jos jotakin pitäisi hieman korjailla rekan ilmastoinnin jäljiltä.

Auburnissa oli täysi tohina päällä, jokainen näytti hieman panikoivalta, mutta pääosin pinnalta katsoen liikkeellä oli hyvin rauhallista porukkaa. Lefa oli pysynyt puhtaana, Sarah kiitti luojaansa siitä, ettei ruuna ollut löytänyt lämmintä lantakasaa tyynykseen viime yönä. Alkumatka vaati pientä sähläystä, kun hevoset piti purkaa uudelleen Purtseilla, mutta kun Inna pääsi isolle tielle, kaikki vähän kuin rauhottui aamu-unisten seesteiseksi elämäksi. Sarah tutki tiiviisti puhelimestaan huomisen ratavideoita - sekä omaansa, että muiden youtubesta oikeilla hakusanoilla löytämäänsä.

Jossakin vaiheessa matkaa puhelimen näytön yläreunaan tuli ilmoitus uudesta viestistä. Kuten jokaisen siihen asti, Sarah avasi ja luki mielessään. Viestikeskustelu oli ollut hyvin yksipuolinen koko viikon ajan, mutta nainen ei voinut syventyä tuntemuksiinsa vielä. Hänen pitäisi keskittyä huomisiin kisoihin, eikä ratkoa säätönsä kanssa sattunutta selkkausta uteliaiden katseiden alla hevosrekan living-tilassa. Sormet kävivät puolivahingossa kaulalla, johon oli viime yön jäljiltä jäänyt kultainen riipus. Ehkä se olisi hänen onnenkalunsa näissä kilpailuissa ja jatkossakin?

Mikke ehtisi kyllä odottamaan vastaustaan sunnuntaihin, tai ehkä maanantaihin, jos paluumatkalla ei tulisi hyvää saumaa vastata kyselyihin.

Ellien katse oli läpitunkevan pistävä, kun Sarah tilasi toisen pihviannoksen jälkeen ABC:n työntekijältä pitsan. Naista nauratti hieman ystävänsä järkytys, mutta maksoi tilauksensa ja nappasi vielä colapullon ruokajuomakseen.
"Eikö joku hieman terveellisempi annos olisi ollut parempi kisapäivää ennen?" ystävä tivasi siristäen silmiään, kun he siirtyivät muiden Auburnlaisten luokse huoltoaseman suurimpiin pöytiin.
"Mun teki mieli pitsaa", Sarah puolustautui ja veti itselleen tuolin pöydästä kauemmaksi terävän vingahduksen saattelemana. Limupullo sihahti auki ja ensimmäinen kulahdus hiilihapolla kyllästetystä juomasta sai naisen irvistämään hieman.

"Ei pysty, liian hapokasta."

Anton ainakin hörähti toisella puolella pöytää saaden Sarahin virnistämään kahta kovemmin.

20.04.2020
#tietähtiin2020

Mä en ollut nukkunut silmäystäkään, vaikka väsymys painoi silmäluomia raskaasti. Me oltiin järkyttävästä treenimäärästä huolimatta oltu viidensiä Lefan kanssa ja mua oli alkanut ihan tosissaan huolettamaan olinko vain yksinkertaisesti väärä ratsastaja ruunalle. Vaikka olinkin oppinut paljon viimeisen puolentoista vuoden sisällä, tunsin oloni sellaisina hetkinä edelleen siksi ratsastuskoulun teiniksi, millaisena olin lähtenyt toiselle puolelle maata opiskelemaan. Silmäillessäni puhelimen näytöltä netflixistä Frendejä, havahduin yhtäkkiä korvanappieni maailmasta siihen, että rekka pysähtyi.

Ulkona oli sysipimeää ja vain parkkipaikan keinotekoiset valaisimet antoivat vinkkejä mulle meidän olinpaikasta. Painoin sarjan tauolle ja venyttelin haukoituksen kera noustessani ylös. Vessatauko ja joku voileipä voisi tehdä ihan hyvää, jos vaikka saisin nukutuksi loppumatkasta.

Inna kertoi haukoitellen, että Verneri ottaisi seuraavan ajovuoron rekassamme ja meinasin melkein saada haukoittelun tartutettua itseenikin, mutta jollain ilveellä pidin eleen kurissa sillä sekunnilla.
"Kauanko meillä on vielä matkaa?" kysyin istuessani Innan viereen pöydän ääreen muoviin käärityn leipäni kanssa. Toinen oli mitä ilmeisemmin käynyt tilaamassa keittiöstä jotain, mikäli pöydällä olevaa vuoronumeroa oli uskominen. Rasmus näytti ihan kuolemanväsyneeltä ja mietin vähän säälien, ettei miehellä ollut ketään varakuskia edes toisessa autossa. Samaa pohti Rasmuskin, ainaki sen sanoista päätellen.
"Oltaisko me kuuden jälkeen perillä. Aikamoinen aikataulu kyllä. Ens kerralla en lähde", tämä uhoi irvistellen. Mun viereen ilmestynyt Ellie päivitteli samoja ajatuksia, kiitollisena siitä, ettei tämä ollut kuskin roolissa.

Kenenkään ei varmaan tarvinnut arvata miten rankkaa oli ajaa hevosrekka Lapista Etelä-Suomeen niin, että samassa autossa matkusti melkein jokaisen kyydissä olevan hevosen omistaja.

Anton ehdotteli jotain teleportin keksimisestä saaden Kiian välittömästi samoille linjoille kanssaan. Samaan aikaan keskustelu siirtyi kisojen suorituksiin ja Nita ihan oikeutetusti osoitti kiitollisuutensa voitostaan, oli aika huippua miten se oli kääntänyt kelkan ihan 360 astetta ympäri ekasta osakilpailusta.

Myötäilin Ellien kommentille harjoituksista ja ajamisesta ja nyhdin muovikäärettä korkkaamattoman voileipäni ympärillä. Kirkkaan muovin sisältämä epäilemättä eilen aamulla valmistetun leivän sisältö vaikutti yhtäkkiä kovin epähoukuttelevalta mahassa kurisevan nälänkin kanssa.

Mun voileipäkääreen rapinaa kovempaa ääntä piti seuraan liittyneen Robertin karkkipussi, jota se ei näyttänyt saavan auki millään.
"Let me", mumahdin ja nykäisin pussin sen kädestä ennen vastalauseita. Hetken mietin miten hieno päivä jatkuisi ansaitsemallaan tavalla, jos levittäisin Robertin karkit pitkin ABC:n pöytää, mutta pussi aukesi ilman ongelmia ja ojensin sen omistajalleen yhtä avauksesta verotettua karkkia köyhempänä. Kiitokseksi sain irvistyksen väsyneeltä karkkipussin omistajalta ja onneksi myös ihan ääneen lausutun thanks-äännähdyksen.

Isabella kuunteli selvästi kiinnostuneen näköisenä muiden keskustelua Cavasta ja sen epäonnisesta suorituksesta, kieltäytyen Robertin tarjoamasta istumismahdollisuudesta ja melkein jokainen pöydässä istunut Kallalainen yllättyi, kun se myötäili orin karskiudesta käytyä keskustelua. Mua vain hymyilytti käyty keskustelu Amandasta ja siitä miten mä en ollut yksin ajatusteni kanssa vaalean perijättären välttelystä. Samalla koitin keskittyä juomaan appelsiinimehuani.

"Kai meillä sen verran on aikaa, että ehditään täällä syödä?" kysyin Rasmukselta, jonka kysely matkan jatkumisesta oli kantautunut väsyneiden ajatusteni ylitse ja katsoin ihan vähän kateellisena Antonin hamppariateriaa. Se tuoksui niin paljon paremmalta, kuin nahistuneella salaatilla, kinkulla ja vettyneellä juustolla täytetty leipäni, jonka olin vihdoin saanut avattua.

Jotenkin en yhtään ihmetellyt, että Isabella ei halunnut istua ABC:n kuluneelle penkille. Vaikka eipä siinä Robertin vieressä näyttänyt edes olevan mitään kuivuneita sinaappi-tahroja tai muuta.
"On meillä. Odotan yhä mun pitsaa", Inna vastasi Rasmuksen puolesta samaan aikaan, kun Robert mun toisella puolellani alkoi virnuilemaan.
"Mitä, eikö tota gourmetleipää voisi nauttia rekassa? Vai haluatko vaan autenttisen huoltoasemaelämyksen kokonaisuudessaan?"
Mä olin niin väsynyt, että olisin voinut tarjota sille heittäen maistiaiset siitä leivästä, jos liikkeen suorittamiseen ei olisi vaadittu voimavaroja, joita mulla ei juuri sillä hetkellä ollut. Seljavaara totesi, ettei huoltsikat olleet mitenkään pahoja.
"Paitsi jos on tottunut vähän parempiin ravintoloihin ja sen sellaisiin."

Mä olin ehkä turhan varovainen, kuvittelin ehkä omiani, mutta Antonin sanat lävistivät mun ihoni piikkien lailla. Normaalisti olisin nostanut katseeni leivästäni, nähnyt miten se tuijotti mua paljonpuhuvasti ja kysynyt siltä mitä se tarkoitti sanoillaan.
Älä katso ylös, älä katso ylös, älä katso ylös.

"En mä ajatellut kyllä itseäni, kiitos vain. Niitä tyyppejä vaan, jotka tilasivat keittiöstä jotain", lausuin ja pakotin itseni haukkaamaan suullisen sämpylää, jotta sain jotain muuta tekemistä.
Ehkä mä etsin piikkejä lihaani lauseista, joihin niitä ei oltu piilotettu?

"Eihän kellään ole huomenna töitä johon pitäisi ehtiä?" Tartuin mielelläni Rasmuksen kysymykseen ja nostin katseeni sen ruskeisiin silmiin, jotka kieltämättä näyttivät edelleen aika väsyneiltä.
"Vapaapäivä, onneksi."
Mä olin suunnitellut nukkuvani aamusta päivään ja käyväni illalla tallilla hoitamassa Effin ja varsan sekä taluttelemassa Lefan matkustuksen jäljiltä uudelleen.

Oli ehkä ihan hyvä oikeasti siirtyä takaisin rekan livingin puoleen ja jatkaa Frendien katsomista loppumatkan ajan.

21.04.2020
#tietähtiin2020

Iltatallin jälkeen Sarah suuntasi Kallan keskustaan kuntosalille. Vaikka tallitöissä oli ihan tarpeeksi jumppaamista, kaikki lihaksiin kohdistuva rasitus oli verrattavissa lihastreeniin ja nainen kaipasi juoksumaton pitkäkestoista harjoitetta. Hän oli tehnyt jo kaikkensa Lefan treenien suhteen saadakseen heidän yhteistyönsä uudelleen pelittämään ja ideoiden loppuessa oli päättänyt keskittää treenin myös tehostetusti itseensä. Tietenkin Sarah oli tehnyt sitä jo tähän asti paljon, kickboxingin, tasapainoharjoitteiden ja nimenomaan juoksemisen merkeissä. Nainen oli jopa miettinyt alkavansa käymään joogatunneilla, mutta elämänsä hektisen aikataulutuksen vuoksi tuntui lähes mahdottomalta määrittää jokin tietty ajankohta viikosta ohjatulle liikunnalle. Auburnissa treenatessa työvuorot joustivat sen verran, että viikottaisista valmennuksista pystyi pitämään kiinni.

Salin puolella oli pari muutakin ihmistä. Joku aloitteleva personal trainer oman kouluttajansa kanssa, he olivat kysyneet heti ovensuussa naiselta josko häntä kiinnostaisi ottaa oma pt kokeiluun. Kohteliaasti kieltäytyneenä Sarah oli kuitenkin alkanut miettiä sitä mahdollisuutta.

Olisiko nyt kuitenkaan oikea aika sitoutua omaan valmentajaan kuntosalin puolella, Tie Tähtiin kisat muiden ohella veivät kaiken ajan jo muutenkin? Toisaalta, voisiko siitä olla merkittävästi hyötyä seuraaviin osakilpailuihin ja etenkin finaaliin, joka ratsastettaisiin neljän viikon kuluttua Hallavassa?

Virittäessään juoksumattoa oikeaan vauhtiin, etsiessään sitä taianomaista rytmiä askeleissaan, Sarah mietti olisiko siinä silti liikaa. Hän sai kouluradoille treeniä Daniel Susinevalta ja Amanda Sokalta. Vaikka Amandan neuvot olivat painottuneet eritoten siihen, miten ei kannattanut ratsastaa, nainen oli silti yksin vastuussa siitä, että helpon b:n ratsastajasta oli niinkin lyhyessä ajassa muovattu vaativaa treenaava ja kisaava kilpaurheilija.
Sitten oli Lauri Merikanto, joka vastasi erityisesti Sarahin päässä tapahtuvasta kehityksestä. Myönnettäköön, että siitä olisi ollut sillä hetkellä varsin paljon apua, mutta miehen opit olivat saaneet pois ne lukot, jotka estivät epäonnistumisten jälkeen palautumisen takaisin työskentelymoodiin.

Ehkä Tie Tähtiin osakilpailuiden jälkeen Sarah voisi harkita uudelleen oman personal trainerin hankkimisen harkitsemista. Pitäisi vain löytää joku, jonka joustavuus olisi omiaan kaoottisen hevostytön elämässä.

Siihen saakka hänen pitäisi vain tyytyä siihen, että kertoisi itse itselleen koska juoksumattoa oli kulutettu tarpeeksi ja että sille päivälle voisi tehdä ihan hyvää vaikka tehokkaat vatsa- ja selkälihasharjoitteet. Sarah kaatoi vesipullostaan jääkylmää vettä suuhunsa samalla, kun mietti oliko puoli tuntia tarpeeksi vai juoksisiko vielä toisen samanlaisen sille illalle.

22.04.2020
#tietähtiin2020

Vegas oli vähän sellaista marjapuuromaisen pinkkiä extraa Sarahin elämässä. Tamma oli ollut hirvittävän vaikealukuinen silloin joskus, kun oli silloin joskus aloittanut maksanrautiaan liikuttamisen. Oli vaatinut aikaa huomata pienet korvien höristelyt, kun haki sitä tarhasta. Vegas oli hiljainen, vähän ehkä ujo, mutta sillä oli ihan valtavan kokoinen sydän, kun osasi vain katsoa.

Sarah keventeli tamman kanssa Runiacin valkopohjaisella kentällä. Peilipintaiset aurinkolasit olivat omiaan auringon porottaessa niskaan ja tehden vaaleasta pohjasta vähän turhan kirkkaan katsoa. Tietenkin silmä tottui, mutta tallin hämärästä suoraan auringonpaisteeseen tultaessa kontrasti sattui silmiin liiaksi.

Jokaiselle pitkälle sivulle mahtui kolme volttia, aina puolentoista kierroksen jälkeen Sarah vaihtoi suuntaa ratsastamalla diagonaalilinjalla tammaa herättelevään keskiraviin. Se ei ollut vielä tasapainoista, eikä millään mittapuulla näyttävää - ainakaan niin alkuvaiheessa treeniä. Vegas oli diesel-mallia, lämpeni hitaasti, mutta jaksoi sitten vaikka kaksi tuntia päästyään vauhtiin. Se oli niin täydellinen vastakohta räjähtävälle Lefalle ja Effillekin, että Sarah salaa nautti tummanrautiaan ratsastamisesta ihan erityisen paljon.

“Uskon, että sen kanssa nousu 160-luokkiin on mahdollista”, Merikannon sanat soivat naisen päässä tämän vaihtaessa tehtävänsä avotaivutuksiin ja väistöihin. Vegas oli saatava nopeammaksi, se oli saatava taipuisammaksi, jos sen kanssa pitäisi päästä kääntymään kolikon päällä valtavien esteiden keskellä. Sarah keskittyi ihan mielellään harjoittelemaan sitä Laurin puolesta ilman niitä esteitä. Vargasin musta koulusatula onneksi sopi kummankin Merikannon hevosen selkään lampaankarvaromaanin avustuksella.

Välikäyntien ajan Sarah keskusteli Vegasille, se heilutteli verkkaisesti korviaan kuunnellessaan liikuttajansa pulmia intensiivisen Tie Tähtiin rupeaman keskellä. Tallin piha oli sen verran autio, että nainen puhui suomea, kertoi miten ehkä olisi ollut hieman kivempaa lähteä vaikka uudelleen hard-tasolla kisaamaan Vegasin kanssa. Kertoi miten Lefasta oli kevään myötä tullut hirveän omituinen, epätasainen suorittaja. Se meni treeneissä aina todella hyvin, mutta kuten sunnuntainakin - kisahetkessä tapahtui jotakin. Sarah ei tiennyt oliko se hänestä kiinni, vaiko hevosesta, eikä ihan tiennyt miten selvittäisi asian juurta jaksain.

Hän halusi syyttää itseään, halusi sanoa jännittävänsä tai unohtavansa ratsastaa, mutta äärimmäisen tiukan itseanalyysinkään kanssa nainen ei ollut löytänyt mitään niin selkeää syytä. Laurin ansiosta kouluaitojen sisällä, alku- ja lopputervehdyksen välissä ei ollut muuta maailmaa. Siihen mielentilaan Sarah oli nykyään päässyt jo hävettävän hyvin, hän muisti hengittää ja keskittyä siihen, miten hevosesta saataisiin paras mahdollinen liike esille.
Tietenkin oli se mahdollisuus, että muut olivat oikeasti vain häntä parempia, mutta Sarah ei suostunut siihen. Olkoon sitten ylpeyttä tai voitonhalua, Sarah ei halunnut uskoa, ettei hän ikinä etenisi vaativaa b:tä pidemmälle.

Ne ajatukset kuitenkin kantautuivat tuulenvireen mukana kevätauringon poltettavaksi naisen kannustaessa Vegasin takaisin raviin välikäyntien päätteeksi.

02.05.2020
#tietähtiin2020 #tyranklinikka

Eilinen ilta olikin venynyt odotettua pidemmäksi, Sarah oli saanut houkuteltua Robertin biljardipeliin ja jossain vaiheessa muutkin klinikkaan osallistuneet olivat valuneet paikalle. Nainen oli kuitenkin pitänyt huolen, ettei nauttinut alkoholia liikaa, huomenna kuitenkin oli edessä vielä valmennusta, kotimatkaa, pakkaamista ja sunnuntain Tie Tähtiin kisoista stressaamista.
Sarah oli jutellut Viljan kanssa, tai oikeastaan ennemmin kuunnellut mitä huonetoverilla oli sanottavanaan, sillä iloiseen sanahelinään oli ollut vaikea tunkeutua väliin. Hän oli huomannut kuinka poissaolevalta Robert oli näyttänyt Agnesin vierellä.

Ihan yhtä poissaolevalta ja edellistäkin väsyneemmältä mies näytti nyt, laskiessaan aamupalansa Sarahin viereen majatalon ravintolassa. Hän oli itsekin väsynyt, sillä Viljan ideasta lähtenyt rantasaunan lämmitys oli ehkä ollut vähän liikaa eiliselle illalle.
Oli tuntunut melkein kesältä käydä vilvottelemassa isoon pyyhkeeseen kääriytyneenä laiturilla, ihon höyrytessä saunan jäljiltä viilenevässä ilmassa.

"Luitko tän?" Sarah kysyi Robertilta, jossakin sisuskaluissa vihlaisi hänen ojentaessaan puhelimensa toiselle luettavaksi. Artikkelissa oli mainittu Robert, Nita ja Inna, mutta vain ohimennen lopputeksteissä Sarah Reyes.
Hän oli vienyt murskavoiton Effin kanssa Tie Tähtiin kilpailuissa viime vuonna eikä artikkelissa mainittu sanallakaan heistä.

Robert ei kuitenkaan pilkannut naista siitä, että Verivaahteroista jokainen muu on mainittu artikkelissa. Ei sanaakaan enää mistään toisesta artikkelista, joka oli päätynyt etusivulle paljonpuhuvan kuvan kera. Siitä hetkestä saattoi lukea kuinka samanlaisia he lopulta olivatkaan. Miten esillä ollut itsevarmuus seisoi heikosti sisuskaluja jäytävän epäilyksen edessä.
"Mä en tiedä olenko mä varteenotettava vastus", Robert henkäisi, eikä Sarahilla ollut voimia kannustaa ystäväänsä. Tietenkin olet, sanat jumittuivat kurkkuun ja niiden sijaan nainen laski lohduttavasti kätensä jalalle, joka on ihan kiinni omassaan.
"Musta ei ole tähän. Harrysta ei ole tähän."

Sarah tunsi kuinka sydämeen koski, kun Robert nojasi päänsä hänen olkaansa vasten. Sillä hetkellä hän unohti voitonjanonsa, unohti siksi hetkeksi kuinka kovin haluaisi todistaa kaikkien Tie Tähtiin journalistien ja kilpailijoiden ja toimihenkilöiden olevan väärässä omasta keskinkertaisuudestaan.

Sillä hetkellä hän halusi vain, että Robert Harrington voittaisi isolla harmaalla tammallaan Koulutähti-tittelin.

Sarah huokaisi kevyesti ja puristi vähän lujempaa.
"Mä uskon suhun. Teihin", nainen mumahtaa niin hiljaa, ettei ole varma kuuleeko Robertkaan niitä sanoja.

05.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Tehtävänanto:
15. Ota käteesi lähin sinua oleva kirja. Valitse aina yksi sana kultakin sivulta: sivu 8, rivi 10 viimeinen sana; sivu 21, rivi 1, ensimmäinen sana; sivu 26, rivi 26, ensimmäinen substantiivi; sivu 33, rivi 2, viimeinen verbi; sivu 40, ensimmäinen adjektiivi. Kirjoita kaikki viisi sanaa tarinan alkuun ja käytä niitä sitten omassa tarinassasi. Alleviivaa tai boldaa kyseiset sanat myös tarinan seasta. Saat taivuttaa sanoja.
Samanväriset, Tiedosta, Veitsi, Raivostua, Hopeinen

Tuotos:
Väsymys painoi raskaana, kun Sarah asteli Robertin kanssa jaba-alueelle. Nainen oli kiitollinen, että toinen oli tullut mukaan siitä huolimatta, ettei tämän ollut pakko.
Lefa näytti tyytymättömältä ja Sarah kiirehti saamaan sen eteen heinää. Paali avautui terävällä veitsellä ongelmitta ja pari siivua päätyi Lefan karsinaan.
Samalla muutkin Auburnista tulleet hevoset saivat aamuheinänsä latinalta, joka oli tottunut ruokkimaan ne kotonakin. Väkirehujen antamisen jälkeen nainen ei kuitenkaan vienyt tavalliseen tapaansa hevosia ulos, sillä he olivat Ruotsissa ja jabakarsinat olivat nyt niiden väliaikainen majoittautumistapansa. Ne pääsisivät tarhailemaan vasta ensi viikolla kotiin palatessaan.

Robert tuntui olevan raivoissaan Vilja Kuirin ystävällisyydeltä ja se tunnetila heijastui varsin selkeänä punaisen omenan kanssa samanvärisiltä kasvoilta. Sabotointi ja myrkytysyritykset tuntuivat melko kaukaa haetuilta.

Sarah oli valmis, mutta Robert tuntui edelleenkin näkevän vain punaisen omenan käsissään. Nainen lähti kuitenkin jo kohti uloskäyntiä, sillä pehmeät hotellin lakanat odottivat ja väsynyt mieli kaipasi vielä parin tunnin lisäunia ennen kisapäivän aloittamista. Vaikka hän ei kisannutkaan kun vasta perjantaina seuraavaksi, katsomossa istuminen täyttäisi päivät siitä huolimatta.
“We’re going through my stuff”, Robert muistutti kiirehtiessään lopulta Sarahin perään.
“You mean, you’re going through your stuff. Besides, I don’t think she would, I don’t know, like, sabotage you? She wouldn’t hurt Harry, for sure. She’s nice.”

Vilja oli ollut hänen huonetoverinsa loppuviikosta Tyran kouluklinikan ajan eikä naisesta ollut huokunut mitään draamanhakuista hevosenmyrkyttäjä-vibaa. Toki toisen hevosen luvatta ruokkiminen tuntui hieman hassulta, kun ei tiennyt mitä ruokia eläin söi ja tietysti Robert olisi voinut haluta ratsastaa Harryn ennen aamuruokia, mutta silti. Tokkopa Vilja oli ajatellut mitään muuta, kuin olevansa apuna ja jättänyt vielä lapunkin tiedoksi ystävällisyydestään.

Sarah käski Robertin heittää omena pois, sillä juuri siihen hedelmään tuntui tarrautuvan kaikki epäluuloiset ajatukset.
“I’m going back to bed for a while. Thanks for the company”, Sarah lausui ja virnisti viimeisen sanan kohdalla. Robert oli keskittynyt ruokintareissulla selvästi enemmän punaiseen omenaan, kuin seuran pitämiseen. Siitä huolimatta nainen oli kiitollinen, että vaaleaverikkö oli lähtenyt mukaan.
Robert hävisi mumisten hopeisen hevosrekan livingiin ja haukoitteleva Sarah jatkoi matkaansa Hannabyn linnanhotelliin.

Nainen ei jaksanut vaihtaa vaatteitaan kaatuessaan oman huoneensa sänkyyn ja nukahti välittömästi päästyään pehmeiden lakanoiden väliin.

Uuden herätyksen turvin Sarah ja Ellie valmistautuivat tiistain kilpailupäivään. Ellie oli ehdottanut aamupalan tilaamista huoneeseen, eikä Sarah ollut keksinyt hetkeen parempaa ideaa.

“Jos Lefa on ihan yhtä huono perjantain luokassa, mä en tiedä onko meillä mitään järkeä osallistua siihen Tie Tähtiin finaaliin ensi viikolla”, Sarah epäili syödessään croissanttia. Leivos murusti hirvittävästi ja nainen joutui pitämään pientä valkoista lautasta lähes leuassaan kiinni ollakseen sotkematta.
“Ehkä se on kipeä jostain?” Ellie mietti, mutta Sarah pudisti päätään. Se oli hierottu viime viikolla ennen valmennus- ja kisarupeamaa.
“Sehän meni ihan hyvin kuitenkin sunnuntaina kisoissa. Se varmaan oli vain väsynyt matkasta eilen”, Ellie yritti lohduttaa.
“Toivottavasti.”

Lyhyt hiljaisuus laskeutui olohuoneeseen.

“No, onneksi finaali on ihan kohta ja sen jälkeen pitää katsoa starttaanko Lefalla enää. Täytyy katsoa mitä mieltä Amanda on, ehkä sen mielestä mä olen pilannut Lefan”, Sarah mietti. Ellie ei alkanut kiistämään sanoja, sillä kumpikin tiesi miten varmasti hevosen huonon menestyksen syyllinen löytyisi täysin vaivattomasti sen ratsastajasta, oli hän syyllinen tai ei.

“Sä taidat tarvita lämpimän kylvyn, sen jälkeen mennään katsomaan niitä kisoja ja unohdetaan hetkeksi koko Tie Tähtiin-kilpailu ja etenkin eilinen startti”, Ellie lopulta totesi. Sarahin synkistelylle alkoi löytyä pakoreitti, olivathan he Ruotsissa hulppean linnan sviitissä koko viikon kahdestaan.
“Todellakin”, Sarah vastasi virnistäen ja lähti laskemaan vettä valtavaan kylpyammeeseen.

06.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Tehtävänanto:
9. Kuvaile ratsukon kisavarusteita/vaatetusta.

Tuotos:
Sarah ja Ellie astelivat verkkaisesti expoalueella, joka oli täynnä hevosihmisiä ja -lapsia. Naiset hypistelivät arvokkaita satulahuopia, ihastelivat kauniita lampaankarvapehmusteisia suojia ja jopa pilvisellä säällä kimaltelevia timanttiotsapantoja.
Kumpikaan ei varsinaisesti tarvinnut mitään uutta tavaraa, mutta eihän siitä ollut haittaa, jos vähän kävi katselemassa?

“Eikö tää sopisi hyvin Lefalle Tie Tähtiin finaaliin?” Ellie kysyi ja nosti valkoisen, kultareunustetun kilpailuhuovan ystävänsä katseltavaksi. Se oli kaunis, tietenkin.
“Ehkä, jos se olisi mun oma. Auburnin edustushuopa kuitenkin taitaa olla ainut vaihtoehto ja Amanda on halunnut Lefalle hopean koristeväriksi”, Sarah vastasi hymyillen.
“Välillä toivoisi, että olisi oma hevonen, jotta sille voisi ostaa kaiken mahdollisen varusteen”, Ellie haaveili.
“Niinpä”, Sarah myötäili virnistellen. Lefan mustaan koulusatulaan ja messinkisiin jalustimiin olisi sopinut hyvin kultareunainen kisahuopa, jos ruuna olisi hänen omansa siis.

Kun he siirtyivät hevosvarusteista ratsastajien varustuksiin, molempien viileinä pidetyt ajatukset lähtivät oitis laukalle. Sarah tiesi, että valkoiset kisahousut olivat vielä hyvässä kunnossa ja niissä oli käyttövuosia jäljellä, ei haittaisi mitään, jos katsoisi vaikka varahousuja. Naisen silmiin osui valkoiset ratsastushousut, joissa oli kauniit kristallikoristeet sivuilla ja takapuolella. Silikoniset gripit tuntuivat pehmeiltä sormia vasten ja niihin oli kirjoitettu kaunolla Lumieré.
“Mä käyn sovittamassa nopeesti”, Sarah kertoi Ellielle, joka virnisti paljonpuhuvasti nähtyään ystävänsä käsivarsilla lepäävät housut.

Ne sopivat tietenkin täydellisesti. Polvitaipeet eivät olleet tummuneet käytöstä ja housujen valkoisuus lähestulkoon sattui silmiin jopa sovituskopin valaistuksessa. Sarah sulki silmänsä hetkeksi ja mietti selviäisikö hän ulos luxusliikkeen alueelta ilman ostokuittia.
“Mitä ne maksaa?” Ellie uteli, kun Sarah palasi takaisin naisen luokse, housut tiukasti viikattuna sylissään.
“Ihan liikaa”, latina vastasi, mutta ei laskenut niitä enää käsistään.
“Mä arvasin”, Ellie naurahti, mutta eksyi sitten itse kisapaitojen luokse. Sitä se oli, kun päästi kaksi varusteurheilijaa hevoskilpailuiden expo-alueelle.

Ennen, kun Sarah oli päässyt kassalle asti, hän pysähtyi kisatakkien luokse. Sellaista nainen ei ostaisi, vaikka löytäisikin sopivan, sillä jälleen kerran Auburnia edustavana ratsastajana Sokat olivat järjestäneet heille kaikille tyköistuvat, valtavan kauniit brodeeratut edustustakit. Sarahin musta takki oli paljon käytetty, mutta edelleen lähes uudenveroisessa kunnossa huolellisen ylläpidon vuoksi.
Plastronit takkien vieressä houkuttelivat kuitenkin naisen hypistelemään. Lopulta kuitenkaan yksikään niistä ei tuntunut paremmalta, kuin jo häneltä löytyvä maltillisesti kristallisoitu plastron.

Ratsastussaappaiden ohi käveleminen tuntui lähes tuskalliselta, sillä Sarah tiedosti varsin hyvin, että omisti jo kahdet saappaat. Molemmat olivat mustat, mutta toisissa oli neljä timanttia saappaan yläosassa.

“Kassalle?” Ellie kysyi uusi kisapaita sylissään.
“Kassalle”, Sarah vahvisti nyökäten ja naiset kävelivät käsikynkkää lyhyehkön jonon perälle. Suurin osa kojun asiakkaista tuntui olevan vain ikkunashoppailemassa, eikä kaksikon tarvinnut onneksi odottaa kauaa kassalle pääsyä.

Sarah melkein unohti viimeaikaisen surkean kisamenestyksensä astellessaan Ellien kanssa takaisin katsomon puolelle juuri ennen Grand Prix-luokan alkua uusien kisahousujensa rapistessa muovikassin pohjalla.
Ehkä niiden avulla hän ottaisi ansaitun voiton Tie Tähtiin finaalissa ja lopettaisi keskinkertaisen kurjuuden alamäen vihdoinkin.

08.05.2020
#hanamiweek
Kirjoitettu yhdessä @Ellie von B. kanssa.

Keltainen bemari kaarsi linnan edustalle, erottuen ympäristöstään kuin, no, keltainen huomiomerkki. Korkokengät napsuivat kiviportaita vasten tukahdetun kikatuksen kera, kun toinen naisista meinasi horjahtaa. Tasapainon pitämiseksi Sarah tarrasi ystäväänsä, vaikka riskinä oli tietysti viedä Ellie mukana maahan. Naiset selvisivät taksiin ja paremman ruotsintaidon omaava Ellie jakoi osoitteen kuskille.

Siideritölkit sihahtivat auki ja Sarah asetteli tummansinisen mekkonsa helmaa hieman alemmaksi ja nyppi valkoisen langanpätkän kankaasta.
"Skål, hyvälle illalle", Sarah lausahti virnistäen ja kohotti taksin takapenkillä tölkkiään ylemmäksi.
“Skål”, vaaleaverikkö vahvisti hymyillen. “Toivottavasti mä en sitten sammu mihinkään, pitää muistaa huomenna ehtiä radalle.”

Alkoholi oli saanut kaksikon jo pieneen hiprakkaan ja päätös lähteä yöelämään oli syntynyt, vaikka huomenna olisi vielä kisapäivä. Ellie oli kuitenkin niin onnessaan sijoittuessaan kolmanneksi tämän päivän luokassaan, ettei jaksanut ottaa stressiä huomisesta. Tätä piti juhlistaa, sillä eihän sitä ihan joka päivä sijoittunut kansainvälisissä kilpailuissa.

“Siellä on kuulemma hyvää musiikkia”, Ellie muisteli lukemaansa artikkelia, jossa listattiin parhaat yökerhot. “Toivottavasti olisi komeita miehiäkin.”
Ellie virnisti Sarahille, jonka ilme kertoi tämän pohtineen samaa asiaa.
"Kunhan ne vaan ei ole kaikki kiinnostuneita vain toisistaan", Sarah epäili nauraen.

Muutamaa ruotsalaista hittibiisiä lukuunottamatta klubilla soitettiin hyvin kansainvälistä musiikkia, jonka rytmissä oli helppo tanssia. Ensimmäiset drinkit naiskaksikko oli joutunut maksamaan itse, mutta sen jälkeen poikkeuksetta aina joku oli tarjoutunut maksamaan juotavat, kun he olivat selvinneet tiskille asti. Sarahin oli kuuma ja hän oli onnellinen, ettei ollut valinnut haalaripukua sille illalle, vaan lyhyen bilemekon. Nainen painautui Ellien korvanjuureen kovan musiikin vuoksi, haistoi tutun hajuveden toisen kaulalta.
"Mennäänkö käymään ulkona? Mulla on kuuma." Sarah nojasi taaksepäin ja katsoi ystäväänsä silmiin kysyvästi.

Ellie seurasi Sarahia kohti ulkoaluetta, jossa musiikki soi, joskin jonkin verran matalammalla voimakkuudella. Raikas ja viileä ilta tuntui hyvältä kuuman ja tunkkaisen tanssilattian jälkeen. Musiikki sai ihmiset tanssimaan ulkonakin ja myös Ellien teki mieli heilua sen tahdissa.
“Pari komeaa miestä sun takana”, Ellie hymähti Sarahille. “Ne vilkuilee meitä.”

Kun toinen miehistä kohtasi naisen siniset silmät Ellie käänsi katseensa takaisin Sarahiin. Miehet olivat pitkiä ja tyylikkäitä, eivätkä näyttäneet ainakaan liian nuorilta.
Sarahin teki mieli katsoa, tietenkin, mutta malttoi mielensä hetken. Hän ei varsinaisesti ajatellut tulleensa miesjahtiin, ennemminkin Ellien wingwomaniksi, mutta ainahan sitä sai katsoa. Ja niin Sarah tekikin, eikä naisen tarvinnut kysyä ystävältään keitä toinen oli tarkoittanut. Itsevarma hymy viipyi punatuilla huulilla, kun brunette kääntyi katsomaan Ellietä.
"Kuolen, jos niiden nimet on Erik ja Sven", Sarah huomautti yrittäen olla nauramatta ääneen.

"Hej vilka vackra kvinnor är här", pidempi miehistä tervehti hymyillen.
"Or do you speak english? You don't seem swedish", mies jatkoi vilkaisten kaveriinsa.
“Nej, det är vi inte”, Ellie kikatti. “English is probably better.”
Ellie ei ollut varma, miten hyvin Sarah selviäisi ruotsinkielisessä keskustelussa ja luotti itsekin ennemmin englantiin tässä humalatilassa. Hän silmäili miehistä ruskeahiuksista, jonka totesi komeammaksi.

“I’m Ellie, this is Sarah”, vaaleaverikkö esitteli heidät nopeasti ja pohti, mahtaisivatko Sarahin nimipohdinnat osua oikeaan. Miehistä vaaleampi näytti kieltämättä hieman Sveniltä.
"I'm Marcus, this here is my good friend Noah. So, what brings you two lovely ladies here?" Marcukseksi esittäytynyt nuorukainen esittäytyi saaden vihdoin vaaleampaankin kaveriin vähän eloa.
"You wanna go inside? We could buy you drinks", Noah kysyi ja haroi vaaleita hiuksiaan, nostaen kasvoilleen jo paljon varmemman hymyn.
"We're just enjoying a holiday here", Sarah vastasi ensin Marcukselle. Siihen oli ihan syynsä, ettei nainen aloittanut sillä tiedolla, että he olivat hevosihmisiä.
"And sure, we were just getting some air after dancing. At least I'm thirsty", Sarah jatkoi ja vilkaisi sitten ystäväänsä saamatta huulillaan viipyilevää virnettä laskemaan.

Suunnitelma kuulosti hyvältä myös Ellien korviin ja he suuntasivat yhdessä sisälle, kohti baaritiskiä. Väki oli tuntunut vain lisääntyneen siinä ajassa, kun he olivat olleet ulkona.
Porukka oli pakkautunut tiiviisti tilaamaan juomia ja jonotuksen ohella Sarah ja Ellie vilkuilivat ympärilleen löytääkseen vapaan pöydän. Olisi mukava istua lepuuttamaan jalkoja, vaikka humala turruttikin kivun. Aamulla kuitenkin varmasti muistaisi, että oli juhlinut korkokengissä koko illan.
“Here”, Ellie havahtui Marcuksen ojentaessa tälle juoman. “Are there any free tables?”
Kovassa metelissä ei voinut keskustella kumartumatta oikein lähelle. Ellie nyökkäsi ja tunsi käden asettuvan alaselkäänsä, ohjaten tätä kohti vapaata pöytää. He istuutuivat vieretysten ja vasta siinä vaiheessa Ellie muisti vilkaista, olivatko Sarah ja Noah tulleet perässä.

Aika kului kuin siivillä, kun naiset yrittivät tutustua musiikin yli seuralaisiinsa ja jossakin vaiheessa lasien tyhjennettyä nelikko oli siirtynyt takaisin tanssilattialle. Noah ja Marcus olivat molemmat hyviä tanssijoita ja Sarah epäili, ettei tämä ollut kaksikon ensimmäinen hakuretki yökerhossa. Ajatus ei kuitenkaan häirinnyt, sillä eivät he mitään lomaromanssia olleet etsimässä.

“Where are you girls staying?” Noah kysyi, kun musiikissa oli hetken viive kappaleen vaihtuessa. Miehen hengitys kutitteli korvanjuuressa ja Sarah käänsi päätään vähän saadakseen äänensä kuuluviin.
“In a castle”, nainen vastasi äänellä, joka melkein vaati jatkokysymyksiä. Noah nojautui hieman taaksepäin, yllättynyt ilme kasvoillaan ja selvästi lukien oliko Sarah vitsaillut. Olkapäitään kohauttaen brunette virnisti ja vilkaisi ystäväänsä, joka näytti viihtyvän yhä lähempänä Marcusta.
“I just have to ask, in a castle?”
“Yeah. It’s not that far from here.” Sarah oli sillä hetkellä elementissään, kuin seireeni yksinäisen merimiehen vierellä, erehtymätön pilke silmäkulmassaan. Sormenpäät kuin vahingossa käsivarren paljasta ihoa koskettaen, lähettäen sähkösignaaleja toisen kehoon ihan huomaamatta. Reaktio näkyi Noahin kasvoilla, siinä miten silmät siristyivät aavistuksen ja alahuuli karkasi hetkeksi kauemmaksi ylähuulesta.

He olivat tanssineet tiiviisti yhdessä, kehot lähes kiinni toisissaan. Huomio ja kosketukset tuntuivat hyvältä.
“It’s getting late”, Ellie hymähti kääntäessään katseensa pois Marcuksesta. “Afterparty at our place?”
Sarah virnisti Ellielle ja miehetkin vaikuttivat innokkailta lähtemään mukaan, joten he tilasivat taksin ja suuntasivat narikan kautta kohti linnaa.

“We can raid the minibar”, Ellie ehdotti nojaten kevyesti miehen olkapäähän tilataksin takapenkillä ja vilkuili vastapäätä istuvaa kaksikkoa, jotka näyttivät myös viihtyvän. Marcus hymähti sivellen vaaleaverikön käsivartta kevyesti, eikä Ellie olisi malttanut odottaa, että he pääsisivät perille. Useiden minuuttien jälkeen taksi kuitenkin pysähtyi linnan edustalle.

“This is our room.” He astuivat sisään sviittiin Ellien johdolla, joka potkaisi korkokengät jalastaan. Marcus tuntui vielä pidemmältä, kuin aiemmin.
"You really weren't kidding when you said you're living in a castle" Noah naurahti ja yritti varastaa ensimmäisen suudelman Sarahilta. Nainen kuitenkin perääntyi pidemmälle asuntoon, virne huulillaan ja vaaleaverikön käsi omassaan. Ote kirposi Sarahin kääntyessä äänentoistolaitteen puoleen ja hetken päästä hieman maltillisempi musiikki täytti sviitin asuintilat.
"Can you get rid of that shirt for me, it's quite warm in here", Sarah kuiskasi Noahin korvanjuureen vetäessään miehen lähelleen musiikin liikuttaessa kehoja mielensä mukaan. Vaalea kauluspaita päätyi sohvan selkänojalle, paljastaen lihaksikkaan ylävartalon mennessään.
"Better?" Noah kysyi ilkikurinen virne huulillaan.
"Much", Sarah vahvisti laskiessaan kätensä toisen niskan taakse.

Sillä välin kun Ellie oli hakenut juotavaa minibaarista, olivat vaatteet vähentyneet toisella puolella huonetta. Tunnelma näytti kiihkeältä, ja tuskin loputkaan vaatteet pysyisivät kauaa kaksikon päällä.
“Maybe you should follow his example”, Ellie ehdotti Marcukselle virnistäen, ojentaen tälle pullon giniä. Mies virnisti ja ryhtyi napittamaan paitaansa auki kiusoittelevan hitaasti. Elliestä alkoi pian tuntua, että olisi aika siirtyä viettämään jatkoja kahden kesken.

“Nähdään aamulla”, Ellie tokaisi Sarahille tavoittaessaan tämän katseen, tarttui Marcuksen kädestä ja lähti johdattamaan tätä kohti makuuhuonetta. Sarah nyökkäsi virnistäen ja siirsi katseensa takaisin seuralaiseensa.
"What did she say?" Noah uteli.
"Just goodnight", Sarah vastasi pudistaen hieman päätään.
"You wanna go to your room?" Noah kysyi sitten, kädet vaativasti mekon selkämystä koskien.

Sarahin mielessä välähti kuva Mikestä, riidasta ja siitä, miten mies oli lähtenyt Ruotsiin ilman selityksiä. Kuva vääristyi, vaihtui mustelmaksi Robertin kaulalla ja torstaina käytyyn keskusteluun, jossa oli ollut Inkerikin osallisena. Naisen kurkkua kuivasi, silmät hakivat jotakin tuttua edessään olevista kasvoista sitä löytämättä. Hiljaisuus jatkui kunnes pää liikahti sen verran eteenpäin, että humalainen nuorukainen teki aloitteen. Sarah vaimensi takaraivossaan jyskyttävän omatuntonsa ja antautui ruotsalaispojan vietäväksi.

09.05.2020
#hanamiweek2020
Kirjoitettu yhdessä @Mikke A. kanssa.

Lue ensimmäinen osa.

Mikke nielaisi kuunnellessaan Sarahin sanoja sitä kuinka entiseen ei voi palata. Mies tiesi, että salailu olisi nykyään mahdotonta, mutta silti tämä ei halunnut menettää naista. Kaiken piti olla tunteetonta hauskanpitoa, mutta Mikke ymmärsi viimeistään nyt, että tunteetkin olivat päässeet vahingossa mukaan ja miksei olisi päässyt? Sarah oli upea nainen. Mikke risti kätensä ja katsoi naista varovasti.

"Sarah, tiedän, että meillä molemmilla oli syyt miksi me haluttiin pitää kaikki salassa. Kaikki kuitenkin paljastui ja.. ja nytkö me vaan annetaan olla?" Mikke nielaisi uudestaan ja tunsi olonsa pikkuhiljaa hyvinkin harmistuneeksi. Sitä mielialaa hän ei kuitenkaan halunnut näyttää ulospäin. Ulospäin näkyi vain ilmeettömät kasvot.
"Kaikki on paljastunut. Pitääkö sen kuitenkaan loppujen lopuksi haitata meitä? Mä en pyydä sulta suhdetta Sarah. Haluan vain meidät viettämään yhdessä aikaa, koska, noh, se oli mukavaa."

Ei ollut vaikea leikitellä asialla, omassa mielessään ja maailmassa, jossa kaikki sujui ongelmitta. Sarah huomasi vertailevansa Mikkeä Thomakseen, ihan kuten tulisi varmasti vielä pitkään tekemään. Hän oli rakastanut Thomasta koko sydämellään ja rakasti edelleen, se fakta ei muuttuisi vaikka miten yrittäisi unohtaa. Nainen huokaisi lähes ääneti, sillä Miken tarjous kuulosti jopa liian hyvältä ollakseen totta.
Siinä hänellä oli komea mies, hevosihminen ja sellainen, jonka kanssa ei tarvinnut keskustella monimutkaisista tunteista. Sarah tiesi, ettei ikinä rakastuisi Mikkeen, mies oli liian itsenäinen sellaisiin tunteisiin, ainakin kaiken sen perusteella, mitä hän tiesi toisesta.
Sarah ei halunnut ajatella miten vähän oikeasti tunsi Mikkeä, vaikka lopulta se oli vain hyvä asia. Kumpikaan ei tiennyt toistensa salaisuuksia, ei lempivärejä eikä haaveita.

"Mitä, jos mä löydän toisen miehen ja vien kotiini? Tuletko sä mustasukkaiseksi, kun me ei olla suhteessa ja pidetään vain hauskaa?" Sarahin ääni oli kylmempi, mitä hän oli tarkoittanut. Nainen yritti pehmentää sanojaan pienellä hymyllä, varovaisena sovinnoneleenä.
"Hypoteettisesti kysyen, tietenkin", latina lisäsi ja antoi toisen kätensä pudota jo hieman rennompana sivulleen.

"Mä en tiedä", Mikke huokaisi varovaisesti. "Mä tiedän vaan sen, että en halua menettää sitä mitä meillä on ollut. Me ei olla suhteessa niin en mä voi sua tosin syytelläkään mistään, mutta.." mies haroi taas hiuksiaan epävarmana itsekin siitä mitä halusi ja mikä olisi oikein tässä vaiheessa. Hän näki edessään vain ihanan naisen, jonka kanssa hän oli viettänyt ihania hetkiä. Haluaisiko hän jakaa Sarahin muiden kanssa?
"En mä haluaisi kuitenkaan tietää niistä muista. Ne ei kuulu mulle." Ellei meille tule joskus jotain enemmänkin. Ajatusta ei voinut vain sanoa ääneen.

"Sano vaan rehellisesti mitä mieltä oot meistä", Mikke laski kätensä hieroen hetken samalla rannettaan. Kipu oli alkanut hellittää hieman, mutta silti sitä vähän aristi. "Mä haluan tietää, että onko meidän juttu ollut sullekin mieleistä vai olitko sä jopa helpottunut, että kaikki olisi ohi kiinnijäämisen jälkeen?"

Sarah tiesi, että helpointa kaikille olisi vain nyökätä, antaa Miken luulla, ettei heidän kuukausia kestänyt salasuhteensa ollut tarkoittanut hänelle mitään. Se ehkäisisi tulevia katkeria ajatuksia, sekä säästäisi heidän kummankin tunne-elämän kivuilta. Naisen olisi kuulunut sanoa, että oli helpottunut, että kaikki oli ohitse.
"Mä…" lause keskeytyi nielaisulla ja Sarah pudotti katseensa hetkeksi pois sinisistä silmistä. Mielessä pyöri niin monta asiaa, kun hän yritti jäsennellä ajatuksiaan sanoiksi.
"Mä olen ollut todella tyytyväinen meidän järjestelyyn, ennen sun veljen aiheuttamaa välikohtausta. Vaikka tän kaiken piti olla silloin yhden illan erehdys, mä olin iloinen, että se jatkui, koska viihdyn sun seurassa."

Sarah nosti katseensa takaisin ja tunsi pitkästä aikaa mahanpohjassaan tutun kihelmöinnin, johon oli tottunut Miken seurassa. Hän ei varsinaisesti ollut yllättynyt, sillä mustahiuksinen mies oli erittäin hyvännäköinen ja itsevarma.
"Mä en rupea sitten pitämään sua kädestä julkisilla paikoilla tai hehkuttamaan kaikille miten kuuma sä olet", Sarah lopulta lausahti antaen vakavan ilmeensä sulaa vinoon hymyyn, joka kertoi eleenä enemmän, kuin yksinkertainen "kyllä".

Mikke ei voinut pidätellä naurahdustaan Sarahin sanojen jälkeen ja miehenkin kasvoille ilmestyi viimein hymy.
"Hyvä! Kuulostaa kuule tosi hyvältä", Mikke nauroi ja astui naista lähemmäs. Hetken aikaa hän mietti jos uskaltaisi paljastaa omia salaisuuksiaan, mutta lopulta Mikke päätti, ettei ne kuuluneet tähän tilanteeseen.

"Eli kaikki on nyt hyvin?" Aarnisuo hymyili kysyvästi  katsoen Sarahia samalla syvälle silmiin. Niihin silmiin hän oli silloin joskus ihastunut ja edelleen ne vetivät miestä puoleensa..
"On", Sarah varmisti nyökäten ja hetken mielijohteesta painoi lyhyen suudelman Miken huulille. Tai sen piti alunperin olla lyhyt sovinnon ele, mutta jotenkin nainen jäikin hetkeksi siihen, sormet tummien hiusten seassa ja vain varpaat maata koskien pituuseron vuoksi. Hengästynyt naurahdus purkautui Sarahin huulilta tämän vihdoin ottaessa askeleen taaemmaksi. Tilanne olisi vaivatta jatkunut siihen, että hän olisi selvittänyt paremmin missä huoneessa Mikke nukkui kisaviikon ajan.

"Mun täytyy mennä takaisin ja etsiä Ellie, lupasin sille tulla kohta takaisin ja nyt on mennyt vähän pidempikin 'kohta'", Sarah kertoi puolikas virne suupielessään.
"Haluatko sä tulla myös, rekkaparkilla on jotkut grillibileet, kylmää juomaa ja hyvällä tuurilla saa yhden makkaran varastettua grillistä?" nainen kysyi tutkien Miken silmiä tarkkaavaisena.

Mikke mietti vain hetken vastausta kysymykseen, koska mies oli kerrankin oikeasti hyvällä tuulella, vaikka kilpailuviikko Ruotsissa oli muuten mennyt vähän huonosti.
"Voisin mä itse asiassa tullakin", Mikke virnisti ja lähti kävelemään hymyillen Sarahin perään. Kylmä juoma maistuisi aina.

10.05.2020
#tietähtiin2020 #hanamiweek

Tehtävänanto:
16. Etsi joku verkkohoroskooppi joko kyseiseltä päivältä/viikolta/kuukaudelta jolloin kirjoitat. Valitse se horoskooppimerkki, joka vastaa hahmosi syntymäpäivää. Kopioi horoskooppi tarinan alkuun ja kirjoita sitten tarina, joka mahdollisimman hyvin vastaa horoskoopin ennustuksia. Horoskooppia ei lasketa sanamäärään.

"Kaksosilla on toukokuussa ihmissuhteet keskiössä ja niihin liittyvät epävarmuustekijät. On hyvä pitää nyt realiteetit mielessä ja koettaa välttää lähtemästä mukaan kovin epävarmoihin ihmissuhteisiin. Riskinä on epäluotettavuus tai liian idealistiset kuvitelmat toisesta. Koeta myös itse olla luottamuksen arvoinen ja pidä kiinni tosiasioista ja rehellisyydestä. Toisaalta joku voi nyt tarvita apuasi ja kykysi kokea empatiaa toisen ongelmia kohtaan voi nousta esiin."


Tuotos:
Sarah käveli autokannen keinovalaistuksessa kohti laivan reunassa olevaa rekkaa. Hän avasi livingin oven mahdollisimman hiljaa ja asteli hämärään tilaan, jota valaisi vain pienet yövaloiksi tarkoitetut valolistat. Niiden lisäksi tilassa oli kuitenkin toinenkin valonlähde, joka muutti kirkkauttaan aina sen mukaan, mitä sen käyttäjä teki. Sarah riisui kengät jalastaan, katsahti tyhjää tilaa Ellien sängyllä, joka nyt oli viety ystävän käännettyä kylkeään ja levittäydyttyä kahden ihmisen vuoteelle yksin. Hänen olisi kai ollut viisainta yrittää vallata oma tilansa takaisin, mutta suljettujen verhojen takana odottanut valoisuus oli vienyt unenrippeet mielestä kauaksi.

Patja heilahti Sarahin alla ja niin teki myös vieressä oleva peittokasa. Robertin väsyneet silmät siirtyivät puhelimen näytöstä viereen ilmestyneeseen naiseen. Asennon vaihto sai värikkääksi muuttuneen mustelman toisen kaulalla näyttäytymään rumasti kännykän näytön valossa ja hetken ajan Sarah palasi aikaan ennen sitä hetkeä. Lukuisiin lyhyisiin keskusteluihin, katseiden vaihtoihin ja erityisesti kuiskattuihin sanoihin. We shouldn't. Sarah kuitenkin halusi olla Robertille edes ystävä, jos ei heistä muuta ikinä tulisikaan.

"You're in my bed", Robert huomautti, kuin asia ei muutenkin olisi ollut itsestäänselvää.
"Yes. You're not sleeping in it are you?" Sarah vastasi peittämättä huuliltaan karannutta haukotusta.
"Neither are you. Shouldn't you be in Ellie's bed?" Robert puhui hiljaisella äänellä ollakseen herättämättä muita ja Sarahin piti nojata toisen peiton peittämään olkapäähän kuullakseen kunnolla.
"She stole all the space. I'm not that tired anyways", Sarah paljasti ja haukotteli uudelleen.
"Clearly", huvittuneisuus kuulsi läpi jopa kuiskatusta sanasta.

"Are you okay?" Sarah kysyi, kun he olivat hetken tuijottaneet ratsastusvideoita Robertin kännykästä, päät melkein toisiinsa nojaten, mutta kuitenkin itsepintaisesti sen verran irti toisistaan, ettei sotkuiset hiuksetkaan koskeneet toisiaan.
"Yeah. Why?"
Sarah käänsi päätään sen verran, että saattoi nähdä teräväreunaiset varjot toisen kasvoilla, jota valkoinen, kirkas valo heidän edessään loi. Ne esittivät unettomuuden jäljet selkeämmiksi, kuin päiväsaikaan.
"I'm just asking. As a friend, you know. It's been a rough month or so, for both of us", Sarah selvensi muistaen varsin elävästi Ruunaankoskella Tyran valmennusaamuna vaihdetun keskustelun. Ja muutkin samankaltaiset paljastukset esiripun takaa.

Robert näytti hetken ajan siltä, kuin olisi aikeissa oikeasti kertoa. Sarah olisi halunnut tietää, sillä toisten auttaminen oli juurtunut syvälle naisen dna:han. Erityisesti Robertin kohdalla se tuntui tekevän joka kerta erityisen vahvasti läsnäolonsa tiedostetuksi. Toiset kutsuivat sitä empatiaksi, mutta Sarah vain todella välitti lähellä olevista ihmisistä niin paljon.

Puhe kääntyi pian tulevaan Tie Tähtiin finaaliin, oli jotenkin huojentavaa voida keskustella siitä jonkun kanssa. Jonkun, joka tiesi toisen historiasta jotain ja joka kävi samaa läpi itse sillä hetkellä. Sarahin olisi tietenkin pitänyt keskustella siitä Ellien tai vaikka Miken kanssa, vaikka miehen ja hänen rehellinen suhde perustuikin sillä hetkellä pääosin fyysiseen puoleen. Mikkekin olisi varmasti ymmärtänyt, kilparatsastajana itsekin, mutta siitä huolimatta Sarah tiesi, että Robert ymmärsi vielä paremmin.

Finaalin lähestyminen tuntui ristiriitaiselta. Sarah oli antanut kaikkensa, mutta tänä vuonna, Lefa ratsunaan, se ei ollut riittänyt. Naisen oli edelleen vaikea uskoa, että kaikki se työ, jota hän oli tehnyt kulisseissa Lefan kanssa, ei siltikään ollut tarpeeksi. Sarah tiesi, ettei hän tulisi voittamaan, mutta ajatuksena kakkossija olisi riittänyt tänä vuonna aivan hyvin. Sekin vain, jos Robert olisi Harryn kanssa voittajina.

"You really are a good rider, Robert. And Harry is a good horse, she'll do anything for you", Sarah totesi hymyillen ja painoi sitten päänsä peiton pehmentämälle olkapäälle.
"Let's watch Eva Schatz with Costello vd Halor next?" nainen ehdotti kääntäen huomionsa takaisin Robertin puhelimen näytölle, jossa edellisen ratsukon lopputervehdys seisoi pysäytettynä pause-merkin alla.
"Sure", Robert mumahti ja naputti hakukenttään sunnuntain GP-luokkavoittajan nimen.

11.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
7. Keskusteluja juoman/ruuan äärellä.

Tuotos
“Haluuko joku lähteä pitsalle, kunhan ollaan saatu hepat hoidettua?” Sarah kyseli kovaan ääneen kantaessaan Lefan koulusatulaa ja suitsia rekalta satulahuoneeseen muiden auburnlaisten kanssa.
“Mä ainakin”, Anton ilmoitti ensimmäisenä.
“Sulta ei edes kysytä, sä tulet aina”, Sarah huomautti virnistäen ja Anton näytti kypsänä aikuisena (varmasti vain matkan väsyttämänä) kieltään vastaukseksi.
“Mä voin lähteä myös, jos joku kertoo mistä täältä saa pitsaa”, Cella tarjoutui Branin hoitolaukku olkapäällään.
“Mä tuun”, Gee ilmoitti heti Cellan perään.
“Mä laitan Robertille viestiä, että se tulee myös”, Sarah päätti ja otti puhelimensa esiin.

Väsymys kisamatkasta näkyi sekä ääneen heitetyssä läpässä, että varusteita huoltavissa liikkeissä. Niistä puuttui jokaiselta tietynlainen terävyys, kun ihmiset olivat olleet liian kauan kotoa pois.

Maanantai-ilta ei onneksi ollut mikään asiakkaiden ruuhka-aika söpössä Monaco-pitseriassa. auburnlaiset valloittivat sieltä suuren kulmaloossin ja nauroivat Cellan kertomalle rääväsuiselle tarinalle jostain Seppeleen bileistä Robertin punastellessa tämän vieressä.
“Oliko se Tie Tähtiin finaali jo nyt viikonloppuna?” Gee kysyi.
“Joo”, Anton vastasi saaden mustahiuksisen Geen nyökkäämään.
“Mulla ainakin menee ihan päin… no, tiedätte kyllä mitä”, Anton jatkoi katse jossain pitserian keittiön suunnilla, ilmeisesti miehellä oli yhtä kova nälkä, kun Sarahillakin, jonka maha murisi vaativasti.
“No eikä mene”, nainen toppuutteli, saaden aikaan lyhyen kinastelun toisen kisamenestyksestä Vilan kanssa.

“Ymmärsinkö mä nyt oikein, että Lefa ei oo sun vakituinen kisaratsu?” Cella uteli pitsan syönnin välissä.
“Joo, mun vuokrahevonen on Effi, se kirjava, jolla on se varsa. Effin kanssa mä tulin toiseksi loppuvuodesta Saksan Dressage Mastersin kür-luokassa. Ja voitin viime vuoden Tie Tähtiin-kisat, kun Robert tuli toiseksi”, Sarah kertoi puolittainen virne huulillaan. Viime vuosi oli ollut hyvä kisavuosi, vaikka sosiaalinen elämä olikin ollut syvältä sieltä itsestään.
“Hmm, mä ehkä tiedän mistä hevosesta sä puhut. Sen varsa oli sellainen jännä vaaleanruunikko?” Cella mietti.
“Juurikin se.”

Monaco oli vielä puoli tuntia oikea urheilijaselostamon mekka, jota väsynyt nauru ja kiusoittelu kavereiden kesken täytti. Jokainen tuntui haukottelevan vuorollaan, mutta erityisesti Robert näytti siltä, kuin nukahtaisi pitsapala suussaan hetkenä minä hyvänsä.
“Hei, älä siihen nukahda”, Cella nauroi ja tökkäisi vieressään istuvaa tallikaveriaan kylkiluiden väliin melko kipeän näköisesti.
“Hey! Auh”, Robert älähti ja sai loukkaantuneella ilmeellään koko muun seurueen jälleen nauramaan ääneen.

13.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
17. Kirjoita tarina, joka sisältää pelkkää dialogia ja johtolauseita. Esim: ”Mennään syömään”, sanoin ystävälleni ja lähdin kävelemään kohti taloa.

Tuotos:
"Mä en jaksa nyt puida tätä asiaa enempää", Sarah kertoi turhautuneena.
"Milloin sitten? Huomenna? Ensi viikolla? Kuukauden tai vuoden päästä? Koska?"
"En mä tiedä. Joskus. En nyt."
"Mikä vika tässä hetkessä on? Ihan kuin sulla olisi kiire johonkin", Patrick nojasi ovenkarmiin raivostuttavan tyynen oloisena.
"Älä viitsi olla noin ylimielinen", Sarah tuhahti ja sai vain vaivoin pidettyä itsensä sohvan selkänojaa vasten.
"Mä haluan tietää. Aloita vaikka niistä hevosista ja kisoista. Niistä sä ainakin haluat puhua."
"Sullekko?"
"Niin."
"Hah", naurahdus oli kuiva, iloton.
"Mä asun nykyään heppapojan kanssa. Mun on pakko opetella kuuntelemaan tylsiä kertomuksia niistä. Joten - ole hyvä."
"Mistä kisoista?" Sarah kysyi lopulta ja seurasi kuinka Patrick kohautti olkiaan välinpitämättömänä.
"Mitä ne nyt oli. Rata avaruuteen? Vai oliko se tähtiin? Kosmokseen?"
"Tie Tähtiin", Sarah keskeytti, pyöräytti pakosti silmiään.
"Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Kerro."
"No meillä menee kisat päin puuta ja vaikka mä voitin viime vuonna, nyt mä olen jossain puolessa välissä sijoitustaulukkoa. Se tyyppi, joka viime vuonna oli toisena, on nyt ekana…"
"Robertko? Eikö se ollut se, jonka…?"
"Robert, kyllä. Haluatko sä, että mä kerron tän loppuun asti vai et?"
"Haluan."
"No niin, ole sitten hiljaa."
"Mä olen."
"Joka tapauksessa, mä olen nyt treenannut kuin hullu, Ruotsissakin. Lefa tuntuu hyvältä harjoituksissa, mutta sitten kaikesta huolimatta me saadaan vain keskinkertaisia sijoituksia. Mä en tiedä miten pitkään Amanda aikoo katsoa sitä sormiensa läpi, haluaako se edes, että mä kohta kisaan sen hevosilla enää."
"Tietenkin haluaa."
"Et sä sitä voi tietää. Et sä edes tunne sitä."
"Jonathan tuntee. Mä olen tavannut sen siskon, se oli ainakin mukava."
"Isabellako?"
"Niin."
"Isabella ja Amanda on kuin päivä ja yö."
"Silti", Patrick kohautti taas olkiaan. "Päästäänkö me joskus siihen kohtaan mitä sun ja Miken välillä oikeen tapahtuu? Vai pitääkö mun kaivaa sekin tieto mun avopuolisoltani?"
"Jonny ei tiedä siitä mitään. Enkä mä kerro sullekaan, koska mun elämä ei kuulu kenellekään. Sitä paitsi, mun pitää lähteä nyt oikeasti tallille. Treenaamaan sitä finaalia varten."
"Älä luulekaan, että sä pääset näin vähällä, sisko."
"Älä huoli. En luule", Sarah lopetti ja työntyi isoveljensä ohi ulko-ovesta rappukäytävään.

15.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
11. Kirjoita tarina käsin ja ota siitä kuva/skannaa.

Tuotos:


(ihan vähäsen sori laadusta :'D)

16.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
12. Matkalaulu. Kerro hahmosi matkasta kisoihin ja liitä siihen jokin biisi.

Tuotos:
Aamu oli yhtä hässäkkää, Hallavaan lähtevä retkikunta oli kuin yksin harjoitellut orkesteri ja Penna Vaanila esteraippa kädessään keskellä kaikkea yritti parhaansa mukaan toimia sirkuksen tirehtöörinä, orkesterin kapellimestarina. Sarah ei ollut ihan varma miksi lähtö oli tänä aamuna jotenkin muita aamuja hankalampi, sillä heillähän oli ihan ruhtinaallisesti aikaa eikä varsinaisesti aikataulua edes tälle päivälle. Tie Tähtiin finaali ratsastettaisiin vasta huomenna ja kaiken olisi pitänyt sujua jouhevasti, kuin hyvin rasvattu kone. Ehkä se oli viime viikon Ruotsin jälkeistä tahmeutta, kukaan ei osannut sanoa. Lefakin oli kireä, kuin viulunkieli, kun nainen lastasi sen autoon omalle paikalleen.

Lopulta kaikki oli (toivottavasti) mukana ja saattue lähti kohti Hallavaa. Jokainen asettui omaan nurkkaansa, Inna kuskin paikalle, Verneri sen vieressä ja Robert kuulokkeiden kanssa puhelimeensa uppoutuneena. Ellie ja Sarah keskittyivät keskustelemaan kilpailemisesta, he puhuivat seuraavasta Kalla CUPista ja siitä, olisiko Effi jo siihen mennessä päässyt Unton hampaista.

“Ei hitsi, mä unohdin mun hiusverkon!” Nita keskeytti radion täyttämän hiljaisuuden. Sen kasvoilla oli selkeästi kauhistunut ilme, me oltiin menossa kisapaikalle, jossa ei varmasti ollut luvassa Hannabyn kaltaista expo-aluetta.
“Mulla on ylimääräinen, saat sen lainaan”, Sarah kertoi hymyillen ja sai kiitollisen katseen kilpakumppaniltaan.
“Oikeastiko?”
“Tietenkin.”

Hiljaisuus laskeutui Auburnin toiseen hevosrekkaan, kun Ava Maxin Kings & Queens alkoi soida radiosta.
Sarah melkein saattoi kuulla toisessa rekassa matkustavan Antonin toteavan, että bileet käyntiin ja kaljatölkit pöytään. Hän mietti oliko toisen auton tunnelma samanlainen, vai vielä hiljaisempi Isabella Sokan istuessa epäilemättä etupenkillä kuskina toimivan Rasmus Alsilan vieressä.

“Kuoharia?” Sarah kysyi Ellieltä viereltään.
“Mielellään, kiitos”, nainen vastasi virnistäen ja Sarah nousi ylös, käveli jääkaapille ja otti heidän kuoharipullonsa kylmästä.
“Siinä sullekin, tylsimys”, latina totesi virnuillen ojentaen yhden laseista omiin oloihinsa uppoutuneelle Robertille.
“For good luck, you know”, Sarah lisäsi ja iski silmäänsä tavoitellen röyhkeän ystävällistä ilmettä kasvoilleen. Nainen ei ollut ihan varma oliko Robert kiitollinen vai täydellisen hämmentynyt.

Siitä se alkoi, tämän kevään viimeinen Tie Tähtiin koitos, syteen tai saveen, Sarah oli päättänyt nauttia matkasta niin paljon, mitä kykeni.


Tehtävänanto:
13. Toimittaja, Minja, tulee kysymään kuinka hahmosi tie tähtiin on sujunut. Kuvaile keskustelua tarinassasi.

Tuotos:
“Sarah Reyes?” huudahdus oli riittävän jämäkkä pysäyttämään Ratsumajatalo Pihlajan pihalla kävelevän naisen kesken askeleen. Sarah kääntyi katsomaan taakseen ja näki luokseen astelevan nuoren naisen. Tällä oli päällään collarit ja huppari, kädessään lehtiö ja kynä, jolla raapusti sanoja paperilleen samalla, kun käveli.
“Anteeksi, mä en tiedä kuka sä olet”, Sarah totesi mahdollisimman kohteliaasti yrittäen muistaa oliko nähnyt naisen aikaisemmin jossakin.
“Ah, missä mun tavat on. Mä oon Minja, teen juttua Tie Tähtiin kisoista. Muistaakseni olit viime viikolla Ruotsissa kilpailemassa Hannaby Hanami Weekissä? Olin sielläkin pressipassi kaulassa”, nainen kertoi ja hymyili sitten.

“Olin”, Sarah lopulta sai vastattua, kun oli ensin sisäistänyt saamansa tietotulvan. Sattuneista syistä hänen ensimmäinen reaktio reportterista oli melko negatiivinen, kun otti huomioon edellisen lehtileikkeen, jossa Sarah oli esiintynyt. Hän ei vastannut tarjottuun hymyyn.
“Mitenkäs teidän Tie Tähtiin-kilpailut ovat sujuneet? Muistaisin, että olit viime vuonna ylivoimainen voittaja taitotasollasi. Onko tason nosto vaatinut veronsa, vai liekö hevosen vaihtuminen syy tämän vuotiseen suoritustasoon?”
Minjan ei varmasti ollut tarkoitus kuulostaa töykeältä, mutta hymyn taakse verhoillut sanat saivat Sarahin mahanpohjan kiertämään, eikä mitenkään hyvällä tavalla.

“Älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta mä en halua keskustella toimittajan kanssa. Mä haluan vain keskittyä huomisiin kisoihin ja ratsastukseen, en siihen, mitä saan seuraavaksi lukea jostain lehden kannesta”, Sarah lausui harkitun hitaasti ja väläytti sitten varsin ilottoman hymyn huulilleen.
“Pahoittelut”, nainen lisäsi vielä ja kääntyi kannoillaan takaisin majataloa kohden.

Toivottavasti Minja ei olisi työroolissa illalla, Sarah mietti ja vilkaisi vielä taakseen. Nainen oli kävelemässä juuri seuraavan haastateltavan luokse, joten tälle tuskin oli jäänyt huonoa mieltä kohtaamisesta.
Jos hän oli aikaisemmin suhtautunut epäluuloisesti toimittajia kohtaan, tunne oli vain vahvistunut, kun Miken veli oli melko suoraan väittänyt häntä Miken maksulliseksi seuralaiseksi. Kaikki se vain siksi, että Sarah oli suostunut lähtemään Miken seuraksi tämän suvun varainkeruutapahtumaan. Jos Matias olisi vaivautunut kysymään hänen puoltaan tarinasta, koko välikohtaukselta oltaisiin voitu välttyä. Sarah kääntyi takaisin menosuuntaansa ja pudisteli mielestään lehtiskandaalit ja voitonhimoiset artikkelit. Hän halusi nyt vain keskittyä nauttimaan matkasta, kun voittoruusukkeet olivat valuneet jo sormien väleistä hiekan lailla.

16.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana.

Tuotos:
“Autatko tän vetoketjun kanssa?” Sarah kysyi ja käveli blondin ystävänsä luokse, joka oli juuri lisäämässä huulipunaa huoneen hyvin valaistun peilin edessä.
“Tietty”, Ellie lupautui, nousi ylös ja nipisti sormensa mustan vetoketjun vetimen ympärille. Punainen kotelomekko mustine yksityiskohtineen istui naisen päälle, kuin valettu. Sen pitsisessä, mustassa yläosassa oli kauniit kuviot.
“Noin.”
“Kiitos, ihana”, Sarah silitti mekon kangasta suoremmaksi ja tarttui pöydälle laskemaansa olutpulloon, kaataen hieman sen sisällöstä suuhunsa. Kannettavasta kaiuttimesta kuului musiikkia juuri sopivalla äänellä, joka ei häirinnyt keskustelua, mutta joka sai sopivasti bilefiiliksen päälle. Naiset miettivät huomisia kisoja ja sitä kuka minkäkin luokan saattaisi voittaa. Ainoastaan Ellien luokassa, expertin esteosuudessa oli johtavalla ratsukolla selkeä ero seuraavaan ratsukkoon. Salma oli kimon poninsa kanssa ollut hyvässä terässä ja tehnyt usean hyvän suorituksen osakilpailuissa.

“Ollaanko me valmiita?” Sarah kysyi ja pujotti kiilakorolliset mustat kengät jalkoihinsa. Ne tuntuivat mukavilta jaloissa ja niiden kanssa olisi helppo astella tutustumassa paremmin majataloon, jossa he Ellien kanssa olivat majoittumassa seuraavaksi kahdeksi yöksi.
“Joo, mennään vaan”, nainen vastasi ja laittoi omat kenkänsä jalkaan.

Remontoitu talo huokui vanhan ajan charmia ja Sarah piti sen tyylikkäistä sisustusvalinnoista.
“Mennäänkö hakemaan ensin jotain juotavaa lisää?” Ellie ehdotti ja naiset suuntasivat kohti ruokasalia. Siellä näytti olevan jo porukkaa koolla, Sarah nosti huulilleen itsevarman asiakaspalvelijahymynsä, josta ei voinut olla ihan varma oliko se sarkastinen vai aito.

Uudistetussa majatalossa oli mukava kierrellä, siinä sai vähän muuta ajateltavaa, kuin huomiset kilpailut. Sarahista kuitenkin tuntui, että muut kilpailijat hieman karttoivat heitä. Se toki saattoi johtua siitä, että he olivat Ellien kanssa niin keskittyneitä keskustelemaan keskenään, ettei kukaan halunnut tulla keskeyttämään. Jossain vaiheessa Ellie hävisi käymään vessassa ja Sarah jatkoi vaeltelua yksinään.

Anton tuli käytävällä vastaan sen nätin naisen kanssa, jonka kanssa Sarah oli nähnyt toisen ennenkin kisojen merkeissä. Majinako sen nimi oli, nainen mietti nostellessaan kulmiaan poikamies-Antoniukselle. Se ilmehti kasvoillaan melkein hätääntyneen näköisenä ja pudisti päätään niin, että sen hädin tuskin näki edes.
Sarahia vain nauratti selvittäessään tietään takaisin ruokasalia kohden. Hyvä hiprakka oli noussut nälkäisenä hyvin päähän ja nainen halusi syödä jotakin, jottei olisi kohta ihan luokattomassa humalassa.
Huomisista kisoista pitäisi vielä selvitä, vaikka ne ratsastaisikin vähän harjoitusmielessä.

17.05.2020

Tehtävänanto:
4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu.

Tuotos:
Ellien kännykän soittoääni soi vaativasti majatalon sängyn yöpöydällä. Nainen itse ei kuitenkaan tehnyt elettäkään sammuttaakseen laitetta, nosti vain peiton korviensa peitoksi ja rutisti silmiään vielä enemmän kiinni.
“Elliee”, Sarah aneli ja heilautti toisen tyynynsä ystävänsä sänkyä kohden. Se osui kohteeseen tömähtäen ja valui sitten patjan reunan yli lattialle, jääden lappeelleen maahan.
“Ei ihan vielä”, Ellie mutisi, mutta vaivautui sitten edes sammuttamaan terävä-äänisen herätyksensä.
“Ajattele jos meidän olisi pitänyt käydä ruokkimassa hevoset aamulla. Nyt sentään voidaan vaan mennä valmiiseen aamupalapöytään ja herätä rauhassa. Laittautua rauhassa”, Sarah muistutti nousten istuma-asentoon sängyllään, paksu peitto kiedottuna ympärilleen.
“Mmmh”, Ellie mutisi ja käänsi vielä kylkeään. Ehkä nainen kohta jaksaisi nousta ylös.

Sarah laittoi päälleen aamupalan ajaksi päällensä kukkakuviolliset urheilutrikoot ja löysän hupparin, jonka pehmeys oli lähes taivaallisen tuntuinen ihoa vasten. Naisella ei varsinaisesti ollut krapulaa, mutta hieman tokkurainen olo ja aivan järjettömän kova nälkä.
Ellie ja Sarah astelivat hiljaa keskenään jutellen aamupalalle ja ottivat ruokaa lautaselleen juuri sen verran, mitä mielensä teki.
Tuoreet croissantit, hedelmät, pehmeäksi keitetty kaurapuuro ja tietenkin appelsiinimehua hävisi alta aikayksikön kummankin naisen suuhun. Osa porukasta näytti paremmalta, kuin toiset, Sarah oli aika ylpeä itsestään, ettei ollut antautunut kiusaukselle ja humaltunut liikaa eilisissä avajaisissa.
Tämän päivän kilpailut sujuisivat ehkä hieman helpommin ilman takaraivossa jyskyttävää päänsärkyä ja hirmuisen huonoa oloa.

Sitä paitsi, tänään illalla otettaisiin uusintakierros ja Sarah tiesi, ettei sen jälkeen tarvitsisi olla reippaana ratsastamassa kilpailusuoritusta heti aamusta. Lefa saisi ansaitsemansa vapaapäivän matkustuksen lisäksi ja Sarah voisi vaikka nukkua krapulaansa pois ajomatkan ajan, kun he lähtisivät takaisin kotiin.

Syötyään aamupalan, Sarah ja Ellie vetäytyivät huoneeseensa laittautumaan valmiiksi kilpailuita varten. Sarah laittoi hiuksensa huolellisesti nutturalle, varmistaen geelillä ja hiuslakalla, ettei yksikään suortuva karkaisi kesken päivän luvattomille teille. Uudet, valkoiset kisahousut olivat nähneet vasta yhdet kilpailut ja ne tuntuivat hieman vielä jäykiltä jaloissa. Ihan sama millainen kisasuoritus olisi edessä, ainakin Sarah ja Lefa näyttäisivät vakavasti otettavilta kilpailijoilta.

17.05.2020
#tietähtiin2020

Tehtävänanto:
20. Hahmosi…
a) saa apua toisen tallin hahmolta
b) tai törmää toisen tallin hahmoon.

Tuotos:
Kaksi vesikanisteria kolahtelivat toisiinsa Sarahin kävellessä Hallavan käytävää pitkin. Vesipiste oli tuttu paikka, eikä naisen tarvinnut pysähtyä kysymään tietä yhdeltäkään tallilaiselta. Valkoisten kisahousujen päällä olevat ohuet collarit saivat hänet melkein sulautumaan joukkoon, mutta tietenkin latina erottui käytävällä kuin albiino susilaumassa. Asiallinen hymy oli asettunut auburnlaisen kilparatsastajan huulille, mutta hymystä huolimatta antoi itsestään piirun verran ylimielisen kuvan.
Se ei kuitenkaan ollut heijastus tunteista, se johtui säntillisen tarkasti nutturalle kiristetyistä hiuksista ja ryhdistä, jollaista nykyaikana ei nähnyt juuri kenelläkään.

Kaikesta huolimatta jokainen, joka kohtasi meripihkaisten silmien katseen, sai osakseen joko pienen nyökkäyksen tervehdykseksi, tai yksinkertaisen hein.

Vesikanisterit laskeutuivat lähes ääneti pesuboksin lattialle. Sarah työnsi letkun ensimmäisen kanisterin suuaukosta ja avasi vesihanan. Paine meinasi heilauttaa letkun takaisin ulos, mutta siitä pitävä käsi ennakoi tapahtuman ja painoi vastaan, kunnes veden pinta oli noussut tarpeeksi.

Kesti tovin, että kanisterit täyttyisivät ja Sarah antoi katseensa kiertää tallissa kiireettömästi. Oli vielä niin aikaista, että osa nuorista haukotteli varsin avoimesti kisavalmisteluita tehdessään. Sarah huomioi jälleen kerran miten paljon nuorempaa Hallavan asiakaskunta oli esimerkiksi Auburniin verrattuna. Tuntui siltä, kuin osa ohi kulkevista ihmisistä ei meinannut uskaltaa edes katsoa häntä kohti, mutta Sarah ei tiennyt oliko kyseessä vain mielikuvituksensa.

Kanisterit painoivat kuin synti ja eilisen juhlinnan jälkeen kädet tuntuivat äärimmäisen väsyneiltä. Nainen pääsi kymmenisen metriä ennen, kun hänen oli laskettava painavat vesisäiliöt maahan ja hieroa hetken kylkeään, joka tuntui aralta. Sarah ei ollut ihan varma miksi se oli niin kipeä, sillä omasta mielestään ei ollut lyönyt sitä eilen niin pahasti.

“Moi”, vieras ääni sai tallin ovesta avautuvaa maisemaa katselevan naisen kääntämään katseensa sivulle. Vaaleahiuksinen mies näytti tutulta, oliko toinen myös kisaamassa?
“Moi”, Sarah tervehti ja hymyili.
“Voinko mä auttaa jotenkin?” kiharahiuksinen mies kysyi sellaisella työntekijän asenteella, ettei jäänyt epäselväksi kuuluiko tämä kalustoon vaiko ei.
“No jos sä viitsit ottaa toisen näistä, meidän rekka on tossa ihan lähellä”, Sarah myöntyi ja toinen teki työtä käskettyä. Saatuaan toisen kylkensä vapaaksi painosta, käveleminen tuntui jo huomattavasti helpommalta.

“Kiitos tuhannesti”, nainen puuskahti laskiessaan vesikanisterin Auburnin rekan viereen.
“Eipä kestä.”
“Niin, mä olen tosiaan Sarah, Auburnista”, latina esittäytyi tajuttuaan, ettei ollut tajunnut vielä kertoa nimeään.
“Ohto, mä olen töissä täällä. Ja starttaan hard-tasolla”, Ohto esittäytyi ja väläytti oikean asiakaspalveluhymyn vielä ennen lähtöään.


Tehtävänanto:
14. Pyydä tarinaan aihe kanssasi samassa tilassa olevalta ihmiseltä. Älä sano, että tarinan pitäisi liittyä hevosiin tai anna sille muitakaan määreitä. Kirjoita aihe tarinan alkuun ja kerro kuka sen antoi.

Paljubileet, ystävä.

Tuotos:
Kova musiikki tunkeutui tärykalvoihin tehden kaikesta vähän sumuista. Siihen saattoi toki vaikuttaa humala, jonka taso oli korkeammalla, mitä sen olisi pitänyt olla. Sarah ei tuntenut ihmisiä ympärillään, se oli ihan mukavaa vaihtelua. Että kukaan ei tuntenut häntäkään, ei arvostellut sitä, kuinka askel ei pysynyt linjassaan etsiessään vessan ovea lukuisista valkoisista puuovista.

“Palju on lämmin!” joku huusi musiikin läpi, mutta vain kourallinen ihmisiä reagoi sanoihin. Yksi heistä oli kaunis punahiuksinen nainen, joka pysähtyi musiikin tahdissa tanssivan Sarahin luokse.
“Tule”, muukalainen lausui virnistäen ja pujotti sormensa Sarahin sormien lomaan. Vesi oli lämmintä ja olut kylmää, siitä oli täydelliset paljubileet tehty.

Muisto vuosien takaa oli terävä, se sai hetkeksi ajatukset johonkin ihan muualle, kuin edessä häämöttävälle radalle. Sarah hengitti syvään, hengitti toisenkin kerran ja yritti rentoutua energisen Lefan selässä. Ruunan sydän hakkasi lujaa, Sarah tunsi sen jaloissaan, samoin kuin oman sykkivän sydämensä.
Vaikka nainen oli kuinka yrittänyt ottaa kisat harjoitusmielessä, ei selkärangassa sykkivä kilpailuhalu hellittänyt helpolla. Se vaati istumaan suoremmassa, rutistamaan vatsalihakset kireämmälle ja olkapäät taakse. Tunne lähti myös sanoista, joita viimeisten vuosien aikana oli syötetty Amanda Sokan toimesta.
Mä olen kilparatsastaja, Sarah ajatteli. Kilparatsastajat eivät harjoitelleet, ne ratsastivat jokaisen startin niin hyvin, kuin vain osasivat.

“Nyt vuorossa Rosa hevosellaan Étoile Filante. Luokan viimeisenä valmistautuu Sarah Reyes ja Leafocean Zei”, kovaääniset rasahtivat hieman.

Sarah kumartui lähemmäksi levottoman ratsunsa korvia, silittäen sen kiiltävää kaulaa valkoisen hanskan peittämällä kämmenellään. Hevosen kyljet liikahtivat syvän hengityksen myötä, sen sekunnin ajan ei ollut muita, kuin he kaksi. Jälleen kerran, tyttö ja hevonen.

“Me selvitään tästäkin, ihan kuten ennenkin”, nainen kuiskasi, sulki silmänsä toiseksi sekunniksi ja suoristui sitten satulassa. Kouluaidat avattiin ja Sarah ohjasi Lefan niiden sisään, antoi ruunan ravata, kun Rosa poistui ruunikon tammansa kanssa radalta. Hevonen hänen allaan tuntui kevyeltä, hyvältä. Se kuunteli ja nosti laukan vain pienestä pohkeen liikahduksesta.
Sarah käänsi Lefan pituushalkaisijalle ja pysäytti sen X:n. Tie Tähtiin finaali, yksi rata ja kaikki olisi ohi. Syteen tai saveen, Sarah kannusti hevosen harjoitusraviin.

17.05.2020
#tietähtiin2020

Robert makasi selällään Sarahin pedatulla sängyllä, puoliksi juotu coronapullo sormiensa välissä, pullo värjäten altaan kuviollisen päiväpeiton tummemmaksi pinnalla väreilevän kosteuden vuoksi. Sarah istui sängyn jalkapäädyssä, selkä seinää vasten ja koukussa olevat jalkansa Robertin vasemman jalan päällä. Oikean käden sormet lepäsivät miehen vasemman jalan päällä rennosti, olutpullo vasemmassa kädessä omassa sylissään. Alakerrasta kantautuva musiikki kuului vaimeana muuten hiljaisessa huoneessa, jonka ovi oli auki käytävälle.

Robert oli tullut kokonaistuloksissa toiseksi ja Sarah kolmanneksi. Robertin ja voittajan ero oli ollut yhden pisteen suuruinen, Sarah oli jäänyt lopulta vain kolmen pisteen päästä johtopaikasta.

"Can't fuckin' believe it", Robert huokaisi, kohotti päätän sen verran, että sai kipattua jälleen pari senttiä olutpullostaan suuhunsa. Sarah seurasi esimerkkiä ja maisteli juomaa suussaan hetken ennen nielaisemista. Humala antoi kaikelle omanlaisen pehmeyden, myös finaalin kolmannelle sijalle.
"Mmh, I'm not that surprised", Sarah hymähti ja sai sinisten silmien yllättävän terävän katseen puoleensa. Nainen tuijotti takaisin ja kohotti olkiaan.
"After all, that guy competes Grand Prix with that same horse. There was no chance really", latina selitti. Robert sulki silmänsä ja hieroi silmiään sillä kädellä, joka ei pidellyt olutpulloa. Lippis toisen päässä siirtyi jälleen vähän ylemmäksi, paljastaen vähän lisää sotkuisia vaaleita hiuksia. Sarahin teki mieli kokeilla olivatko ne edelleen yhtä pehmeän tuntuiset sormien välissä, kuin ennenkin.

"Kattokaa mitä mä löysin", Anton hörähti tullessaan takaisin huoneeseen. Mies hyppäsi takaisin Ellien puolelle sängylle ja esitteli kädessään olevaa kirkasta pulloa.
"Tequilaa!" Anton kertoi nauraen ja Sarah vilkaisi Robertia, joka katsoi häntä takaisin.

Bad idea.

Virne kutitteli naisen suupielessä tämän siirtäessä katseensa uudelleen Antoniin, joka repi pulloa jo auki melkein hullunkiilto silmissään.

"Mihin sä Nitan hukkasit?" Sarah kysyi ottaessaan tarjotun pullon vastaan. Neste hölskyi kun nainen kaatoi siitä suullisen huultensa väliin. Polttelu sai irvistämään, mutta samalla turrutti mukavasti. Onneksi Isabellaa ei ollut näkynyt hetkeen, tuskin nainen eksyisi lähellekään Sarahin ja Ellien huonetta.
"En mä tiedä, se lähti johonkin", Anton vastasi olkiaan kohotellen. Kaksikko oli lähtenyt etsimään lisää juotavaa ja vain toinen oli palannut takaisin. Sarah ei tiennyt missä Ellie oli. Tai muut auburnlaiset.

Musta hiuspehko vilahti avonaisen oven ohitse, kesti hetken, kun Sarah rekisteröi, että tunsi naisen.
"Agnes!" latina huudahti ja pian tummaverikkö ilmestyi uudelleen huoneen ovelle. Tummat silmät kiersivät mieskaksikon ja pysähtyivät sitten Sarahiin kysyvinä. Hän oli auttanut toista Lexin pitämisessä eilen ja he olivat olleet samassa valmennuksessa vain puolitoista viikkoa sitten.
"Niin?" Agnes kysyi, epäröivä hymy huulillaan.
"Sä ratsastit hyvin tänään, näin sun radan. Ja onnea tähtijoukkue-tittelistä", Sarah onnitteli saaden kaiken katkeruuden pois äänestään Verivaahteroiden hopeasijasta.
"Ai, kiitos. Sullakin meni tosi hyvin. Lefa näytti kivalta", Agnes vastasi ja otti sitten askeleen jatkaakseen matkaansa.
"Niin ja onnea hopeasijasta tiimirankingissa." Sanat lausuttiin vailla terää, mutta ne tuntuivat silti ihon alla piikkeinä. Sarahin huulilla pysyi pehmeä hymy.
"Kiitos."

"Still fraternizing with the enemys are we?" Robert kysyi, kun Agnes oli varmasti poistunut kuuloetäisyydeltä. Sarah katsoi miestä tulkitsematon ilme kasvoillaan. Ystäviä heistäkin oli tullut kaikesta huolimatta.
"Still calling it just being friendly, sassenach", Sarah vastasi virne muotoutuen huulilleen.
"Mitkäs omat bileet täällä on?" Majiná keskeytti Robertin vastalauseen ja kaikkien kolmen katseet kääntyivät takaisin ovelle. Sarah vilkaisi Antonia, jonka kasvoille oli noussut paljon puhuva hymy. Mies sattui vilkaisemaan Sarahin suuntaan samaan aikaan ja nainen oli näkevinään häivähdyksen punaista toisen kasvoilla.

"Tervetuloa", Sarah vastasi ja ojensi tequilapulloa tummaa kaunotarta kohden.

21.06.2020
#sommersolverv #shelyes
Kirjoitettu yhdessä Antonin ja Isabellan kanssa.


Valkoviini pyöri verkkaisesti pyöreän lasin reunoja pitkin, Sarahin katse pysyi tarkkaavaisesti Isabella Sokassa, joka keskusteli Sommersolverv-tapahtuman järjestäjien kanssa. Nainen seisoi ryhdikkäästi kesäisestä asustaan huolimatta, oli kuin joku olisi pujottanut tukevaa rautalankaa perijättären luiden ytimiin jo syntymästä.
“Miksiköhän se lähti tänne?” Sarah mumahti puoliääneen ja nosti viinilasin punatuille huulilleen. Niiden väri oli vain hieman kärsinyt vasta nautitusta illallisesta.
“Täh?” Anton havahtui mököttämispuuskastaan Sarahin äänen kuullessaan ja nosti katseensa tuijottamastaan kaljatuopista kaveriinsa.
“Kuka? Isabellako?” mies kysyi ravistellessaan pääkopastaan sen hetkellisen ankeuden sekä itsesäälin, minkä valtaan oli syönnin päälle antautunut. Pieleen menneet ratsastuskisat tympäisi, mutta eihän sille enää mitään voinut.
“Niin”, Sarah vastasi lyhyesti, siristi silmiään ja siirsi vasta sitten katseensa Antoniin. Mies näytti ehkä vähän surkealta, mutta sai silti pienen hymyn kaartumaan latinan suupieleen.
“Tai siis kun se ei ennen käynyt missään, ei vaikka olisi kuinka ollut sopivia luokkia ja nyt se yhtäkkiä käy kaikkialla. Onkohan niillä Amandan kanssa joku verkostoitumiskampanja menossa? Tai Isabellanhan se on hoidettava, kun Amanda on niin… lämmin”, Sarah naurahti. Viini oli tuonut hyvän olon, ihan yhtä lailla kuin hotellihuoneen pöydällä odottava sinipunavalkoinen voittoruusuke vaativasta luokasta.
“Niin, en mä tiiä. Kai sillä on ollu jotain muita kiireitä?” Anton kohautti harteitaan. Hän kun ei pahemmin ollut kiinnittänyt huomiota missä Sokat pyöri ja missä ei.
“Amanda on yhtä lämmin kuin mummon… jokin… Siperian talvipakkasilla”, mies vielä hörähti saaden Sarahin nauramaan ääneen.

“Miksi sua Isabellan menemiset noin mietityttää?” Anton kysäisi kulmat koholla. Kysymys sai Sarahin siirtämään painonsa tuolin selkänojaa vasten, katse kävi kuin houkuteltuna vaaleaverikössä ravintolan toisella puolella ennen palaamista takaisin Antonin kasvoihin.
“Kunhan mietin. Eipä täällä mitään muutakaan mietittävää taida olla”, nainen virnisti pienesti, melkein iskien Seljavaaralle leikkisästi silmää.
“Tai sulla taitaa olla”, Sarah jatkoi ja nyökkäsi vähän liian selkeästi tummaverisen Ansamaan omistajan suuntaan, paljon puhuva katse silmissään.
“Eikä oo”, Anton tuhahti nolostuneena ja nosti tuoppiaan.  “Ellei tätä kaljaa lasketa.”
Sanojensa päätteeksi mies hörppäsi kunnon kulauksen kaljastaan ja yritti olla katsomatta Majinán suuntaan. Ei kukaan voinut kieltää etteikö Majiná ollut kaunis, seksikäs ja mitä näitä ylistäviä sanoja olikaan, mutta nainen oli ensinnäkin varattu ja he olivat vain kavereita.
“Tuosta ei tulis ikinä mitään” Anton kuitenkin myönsi nyökäten vähäeleisesti Ansamaan omistajan suuntaan ja huokaisi sitten erittäin syvään.
“Tai no mistäpä mun kohdalla tuliskaan…”

Sarahin tutkiva katse suuntautui sitten Antoniin, se yritti nähdä päivettyneen ihon uurteiden alle, tulkita huokaisun jälkiä miehen sinisissä silmissä.
“Mä tiedän, että tää on ehkä maailman kliseisin kysymys, mutta haluatko sä puhua siitä?” kevyt naurahdus piilotti taakseen aidon huolen ystävästä. Vaikka he olivat hairahtaneet samoihin lakanoihin kerran (jos toisenkin, mutta yhden ainoan kerran sillä tavalla) ja Anton oli ollut aidosti pelkkä laastari, se ei ollut poistanut heidän välistä ystävyyssuhdetta. Sarah oli aidon kiinnostunut miehen hyvinvoinnista, halusi tämä puhua siitä tai ei.
“Vai onko vastaus lisää kaljaa?” latinan toinen kulma kohosi suupielen lailla, odottaen kuitenkin mahdollista avautumista.
“Kalja parantaa aina. Ehkä… Ainakin hetkellisesti”, Anton ainakin yritti virnistää leveästi, mutta se hymy jäi vähän puolitiehen.
“Unohtuu sen avulla ainakin se, ettei mulla onnistu kisat ja vielä vähemmän naiskuviot”, mies tuhahti. Yksi asia oli varma: Kalja ei jättäisi tai unohtaisi Antonin olemassaoloa.

Sarah ei ollut saanut Antonia tanssimaan kanssaan livebändin tahdissa, mutta mies oli suostunut lähteä terassille, joka näytti toimivan tupakoitsijoiden kokoontumispaikkana. Nainen halusi nähdä suurten ikkunoiden takana avautuvan meren paremmin ja samalla haukata vähän happea. Tummansininen haalaripuku oli sama, jota Sarah oli käyttänyt viime vuoden Tie Tähtiin finaalijatkoilla ja sopi täydellisesti Sommersolvervin jatkoille.

Kaksikon luoviessa tietään juhlijoiden läpi kohti terassia, myrkyllisen siniset silmät lukittautuivat meripihkaisiin. Sarah hätkähti ensin, hän ei ollut tajunnut platinablondin eksyneen samalle suunnalle, mutta kovetti katseensa sitten.
“Inkeri”, Sarah tervehti nostaen samalla kylmän kohteliaan hymyn huulilleen. Blondin vieressä seisoi eksyneen näköinen italialainen mies, jonka elekieli ei huutanut seuralaista kovin selvästi. Sarah ei kuitenkaan voinut olla varma.
Tervehtimisen sijaan Inkeri tarttui miestä käsivarresta, mulkaisi Sarahia ja tämän takana kävellyttä Antonia myrkyllisen pistävästi ja marssi kaksikon ohitse takaisin juhlasalia kohti.

Anton tunnisti tuon “Inkerin” jostain, mutta ei saanut päähänsä että mistä.
Muttei häneltä jäänyt huomaamatta naisen myrkyllinen katse, minkä pahin terä oli hälvennyt Antonin kohdatessaan.
Sarahin jatkaessa matkaansa eteenpäin, Anton vilkaisi olkansa yli ja huomasi Inkerin seuralaisensa kera jumittaneen oviaukkoon tuijottamaan heitä.
“Ootko sä kussut ton tyypin muroihin vai mitä se mulkoilee?” Seljavaara supatti Sarahin korvaan.
“Inkerinkö?” naisen varmistus oli yhtä turha, kuin kysyisi kylän juopolta oliko se humalassa.
“Se on Robertin eksä”, Sarah lisäsi huultaan purren ja nojasi terassin kaidetta vasten ajatuksiinsa sotkeutuneena.
“Tai ainakin viimeisen tiedon mukaan ne ei ole enää yhdessä”, nainen lisäsi, koska hän ei ollut Robertista koskaan ihan varma. Nytkin se mokoma oli mennyt anomaan häneltä Merikannon numeron, koska aikoi yhtäkkiä astuttaa koulutammansa kenttähevosella. Kesken kisakauden.

"Ahhaaaa", Anton pureskeli hetken uutta tietoa, hörppäsi oluttaan ja siirteli katsettaan naisten välillä. Inkeri jatkoi mulkoiluaan eikä Anton voinut olla vilkuttamatta sille ilkikurisesti ennen kuin kääntyi Sarahin puoleen.
"Sarah… Ei kai sinulla ole jotain tekemistä niiden eron kanssa?" mies kysyi.
Jos asiat eivät olleet olleet niin sotkuisia koko Robert-aiheen pyörteissä, Sarah olisi katsonut ystäväänsä tyrmistyneenä ja ehkä tuhahtanut loukkaantuneena. Epävarma naurahdus kertoi ehkä sellaiselle ihmiselle ihan riittävästi, joka tunsi naisen, että hän ei ollut kuitenkaan ihan varma vastauksesta.

“Kai nyt aikuiset ihmiset osaavat oman suhteensa sotkea ihan itsekin”, Sarah vastasi diplomaattisesti, ihan kuin hän olisi itse osannut sotkea omansa. Vaikka nainen vannotti edelleen itselleen, että ihastuminen Robertiin ei ollut syy hänen ja Thomaksen eroon, se oli pelannut silti osansa kaikessa.
"Todellakin osaa", Anton murahti. Hänellä oli siitä ihan tarpeeksi omaakin kokemusta.
"Aattelin vain kun se katsoo sua niin kuin olisit tyyliin tappanut sen koiran…"

Supina kuitenkin hiipui, kun Isabella purjehti kaksikon seuraan.
“Kaksinko te täällä lymyätte?” perijätär kiusoitteli, muttei tarkoittanut olla ilkeä. Sen sijaan hän tarkasteli herkeämättä Sarahin ja Antonin katseiden suuntaa saadakseen selville, kenestä nämä olivat juuri puhuneet. Hän ei ollut kuullut sanoja, mutta kireät ilmeet kertoivat keskustelun olleen luonteeltaan... kiintoisa.
“Ei...ihan”, Sarah vastasi eikä voinut olla vilkaisematta vielä kerran Inkeriä ja sen seuralaista, jotka näyttivät häviävän sillä hetkellä takaisin juhliin.

“Tunnetteko Jemiinaa?” Isabella kysyi sitten, sillä oli juuri keskustellut naisen kanssa. “Jemiina vuokrasi Lefaa sen jälkeen kun myi oman kenttäponinsa. Ehdittekö käydä kartanolla samaan aikaan..?”
“Mä en ainakaan tunne”, Sarah paljasti, sillä nimi ei herättänyt mitään muistikuvia. Parhaiten nainen muisti Adelinan Lefan hoitajana ja sen lisäksi hän oli itse hoitanut ruunaa viimeisten kahden vuoden aikana melko paljon.
Antonkin vain pyöritteli päätään. Nimi kun ei sanonut miehelle yhtikäs mitään.
“Mitäs siitä?” Sarah kuitenkin kiinnostui tutkiessaan Isabellan huolellisesti meikattuja kasvoja.
“Ah, ei mitään kummempaa. Ajattelin vain tunnetteko.” Ilmeisesti he eivät olleet puhuneet ainakaan Jemiinasta.
“Ei mun aikana oo Lefalla ollu muita vuokraajia kuin Ade”, Anton mutisi ja saattoipa vähän punastuakin muistellessaan blondia. Jusun synttärit kun oli päättyneet miten oli…

“Aivan. Niinpä niin. Jemiina ehti sitten jo lähteä. Mutta tuttujahan täällä riittää muutenkin, eikö?” se oli tavallaan kysymys, mutta Isabella peitteli pahimman julkeutensa välinpitämättömään ilmeeseen ja juomansa siemailuun.
“On, ainakin seppeleläisiä ja tietysti hallavalaisia”, Sarah kommentoi ja yritti olla irvistämättä ensimmäisen kohteen kohdalla. Ei hänellä muita tallin porukkaa vastaan ollut mitään, mutta Inkerin pisteliäisyys pilasi kokonaisuuden melko vahvasti.
“Ja ansamaalaisia. Tai ainakin Majiná”, Anton mietiskel pitäen ilmeensä suhteellisen neutraalina.
“Pienet on piirit”, mies ennätti lisäämään ennen kuin keskittyi jälleen oluen juontiin.

“Niin, pienet tosiaan”, Isabella lausahti. Sarahin ilmeessä oli jotakin, mitä hän ei aivan tavoittanut. Todennäköisesti kyseessä oli asia, joka ei jälleen kerran kuulunut hänelle lainkaan, mutta joka silti tai juuri siksi kiinnosti. Oikeastaan oli varsin uutta, että hän ja Sarah ylipäätään viettivät aikaa samassa seurueessa. Ruotsissa heillä oli jo ollut jokseenkin normaalit välit, mutta sitä aiempia vapaa-ajan kohtaamisia olivat vaivaannuttaneet sekaantumiset samoihin miehiin. Uusimpana tällaisena oli ilmeisesti Aarnisuo, jonka heilastelu Sarahin kanssa oli yllättänyt Isabellan täysin, mutta ei ollut sitten kuitenkaan yllättänyt ollenkaan (heillä oli kaikesta päätellen hyvin samanlainen maku). Vaan onneksi tämä yhteys oli sentään vielä salaisuus. Kukaan ei tiennyt Isabellan ja Miken lyhyestä, hmm,  romanssista vuosia sitten. Ja hyvä niin.

Antonin tuoppi tyhjeni nopeasti, joten lisää oli saatava.
“Pitäiskö meidän käydä katsomassa se ihmeen discopuoli vai mikä se oli? Jos te haluatte tanssia, tai jotain..” Anton ehdotti.
“Minä en tanssi! Niin kännissä mä en tule olemaan tänä iltana”, blondi ennätti vielä jatkamaan.
Isabellakin havahtui ajatuksistaan, hymyili kohteliaasti.
“Enpä tiedä. Taidan pitäytyä seurustelussa. Stjärndahl näyttää vapautuneen. Hauskaa loppuiltaa! Muistakaa juoda vettä.” Ja niine hyvineen Isabella lipui kohti Salmaa, jonka kanssa oli tainnut rupatella viimeksi keväällä.

“Jotain kirkasta ainakin”, Sarah lupaili virnistellen ja tuuppasi sitten Antonia kylkeen tyrskähdellen jo hieman vapautuneemmin.
“Pidät mut sitten erossa kaikista haastetehtävistä, Seljavaara”, nainen vannotti vielä lähtiessään etsimään lisää alkoholia Anton vanavedessään.
“Ai, mä kun aattelin haastaa sut suuteloimaan niin Inkeriä kuin Isabellaakin”, blondi mies nauroi, saaden kiitokseksi kipakan nyrkin iskun olkapäähänsä.
“Tonto”, Sarah mumisi espanjaksi naurunsa välissä.

05.07.2020
Kirjoitettu yhdessä Thomaksen kanssa.

Grillinuotion liekit paloivat elävinä Sarahin muistissa. Ne nuolivat janoisina kuivia risuja muuttaen puun ensin punaiseksi liekkimereksi ja lopulta mustaksi hiileksi. Järven vesi oli ollut kylmä paljaita varpaita vasten ja palju oli lämmitetty vähän liian kuumaksi, että siinä olisi ollut mukava olla. Hyttysten ininä oli lakannut jossain vaiheessa ja laskenut aurinko oli noussut uudelleen puiden latvojen ylle.

Sarah käveli hitaasti hiekkatietä pitkin, väistellen pinnan alta nousevia kiviä ja juuria, joihin voisi loukata varpaansa. Maa tuntui viileältä jalkapohjia vasten, eilisen musta bilemekko vähän liian kevyeltä vaatteelta niin aikaiseen aamuun, kun aurinko nosti yön jäljiltä kosteuden ilmaan.
Mikään ympärillä olevista maisemista ei näyttänyt tutulta, mutta Sarah ei halunnut enää palata takaisin mökille. Eikä hän ehkä olisi kehdannut mennä kysymään mieheltä jonka viereltä oli herännyt, että missä mahtoi olla, kun ei edes muistanut toisen nimeä.
Nainen jatkoi hidasta kulkuaan, tietämättä missä välissä oli hukannut puhelimensa ja kaiken muun omaisuutensa kenkiään myöten. Päätä koski eiliset viinat, eikä humala tainnut olla vieläkään täysin laskenut.

Kaikesta huolimatta Sarah ei vaipunut epätoivoon, hän jaksaisi kyllä kävellä ja lopulta löytäisi jonkun paikan, josta saisi soitettua vaikka Jonathanin hakemaan tai jotain. Kunhan ei olisi missään turhan kaukana Kallasta ja miehellä ei olisi aamutallivuoroa sunnuntaiaamun kunniaksi.

Thomas oli jaksanut katsoa känniääliökavereitaan koko viikon ajan, mutta sunnuntaiaamuyönä krapulanaamat olivat vain vituttaneet nuorta. Muutaman ylimääräisen vapaapäivän turvin mies oli ottanut puolikkaan Koskenkorvapullon mukaansa ja lähtenyt tutkimaan läheisiä teitä aamun valjetessa hiljalleen horisontista. Astellessaan kauemmas vuokramökin pihasta, viiden äijän äänet hiipuivat tasaisesti hiljaisuudeksi.

Useamman minuutin käveltyään Thomas tuli pienehköön risteykseen, toinen vei takaisin isolle tielle ja toisen varrella olisi lisää kesämökkejä täynnä joko humalaisia ja krapulasta kärsiviä juhlijoita ja sen päässä viileää vettä täynnä oleva lätäkkö. Ilman parempaa määränpäätä britti jatkoi tietään syvemmälle metikköön lenkkareiden rapistessa hiekkatiellä. Tummansininen tuulitakki oli ollut täydellinen valinta viileähköön aamuyöhön ja kevyt alkukesän tuulahdus toi tutun kesän tuoksun mukanaan.

Kuten myös toisen ihmishahmon tien toisessa päässä ennen mutkaa, jonka taakse tie jatkui ties kuinka monta kilometriä, kunnes saapuisi järven rantaan. Vastaantulija näytti väsyneeltä, juhlinnan jälkeen riutuneelta, hieman krapulaiselta sekä Sarahilta.

Katseet kohtasivat ja molemmat pysähtyivät, kuin yhteisestä sopimuksesta. Sarah mietti hetken miten luontevaa olisi hypätä nokkosten peittelemään ojaan piiloon odottamaan turvallisempaa ajankohtaa matkan jatkamiselle. Peukalo liikkui jähmeästi etusormea vasten naisen miettiessä parasta lähestymistä tilanteeseen, kun Thomas teki päätöksen hänen puolestaan. Mies jatkoi kävelyään häntä kohden ja Sarah vilkaisi taakseen, kuin laskelmoidakseen saisiko sittenkin jollakin tapaa kadotettua itsensä takanaan olevaan metsikköön.

“Moi”, sana koristeltiin hermostuneella naurahduksella eikä Sarah liikkunut vieläkään mihinkään. Miten kaikista maailman ihmisistä hän törmäisi juuri Thomakseen siellä jumalan selän takana? Sarah oli yhtäkkiä hyvin tietoinen korkeakauluksisen mekkonsa alla lepäävästä riipuksesta, jonka ostaja pysähtyi omituisen matkan päähän hänestä, kuin tietämättä mikä oli sopiva etäisyys tilanteessa.

"Hei", mies vastasi yhtä kiusallisella hymyn puolikkaalla. Mitä helvettiä tässä tilanteessa voisi loppujen lopuksi tehdä, kuin jatkaa matkaansa? Sarah oli työntänyt Thomaksen pois luotaan viime näkemällä, eikä ollut halunnut ottaa yhteyttä jälkeenpäin. Mies jättäytyi muutaman askeleen päähän ja jätti suunnitelmansa jatkaa matkaa sikseen.
"Kysyisin mitä sä täällä, mut tuskin mun tarvii tietää", Thomas sai sanottua ja tajusi vasta sen sanottuaan, miten kusipäältä kuulosti. "Tarkotan siis, et… Suoraa sanoe en tiiä mitä tarkotan."

Sarah puri alahuultaan ja mietti kuinka selvästi näytti juuri siltä, että ei ollut nukkunut juurikaan silmäystäkään viime yönä. Olisiko tilanne vielä kamalampi, jos hän myöntäisi Thomakselle, ettei oikeastaan tiennyt itsekään mitä teki siellä? Tuskin.

“Mä en”, Sarah huokaisi ja hieroi päätään, jota alkoi vähän kivistää sekä tilanne, että eiliset juomat. “Mä olen ehkä vähän eksyksissä.”
Sanojen ei kuulunut kuulostaa ihan niin epätoivoisilta ja paikkaillakseen äänensävyään, nainen ryhdistäytyi sen verran, mitä paljailta jaloiltaan kykeni.
“Tai siis, niin. Sori, en mä halua vaivata sua tyhmillä kysymyksillä”, Sarah lisäsi ja hymähti tavalla, jonka ehkä olisi pitänyt olla huvittunut, mutta ei kuulostanut siltä alkuunkaan. Katse tutki ennemmin Thomaksen lenkkareita, kuin tuttuja silmiä edessään.
“Please, do. Ei mulla oo tässä parempaakaan tekemistä.” Mies heilautti kaksikon välissä puolikasta pulloa Kossua ja hymähti myöskin huvittuneena.

Thomas nyökkäsi siihen suuntaan, kuin mistä oli tullut ja otti ensimmäisen askeleen taaksepäin, olettaen että nainen seuraisi.
“Noh, ainakin löysit tielle. Ja viel sellaselle jolta pääsee isolle maantiepätkälle. Mutta downside on, lähin tuppukylä tai pitäjä, miksikä sitä haluu kutsuu on toistakymmentä kilometriä etelään.”

Thomas avasi pullon korkin ja nosti pullon huulilleen. Otti pienehkön suullisen ja vilkaisi muutaman askeleen perässä varovasti askeltavaa naista. Mies hymähti toisen kerran ja pysähtyi. Paljain jaloin kävely hiekkatiellä täynnä teräviä kiviä ja risuja ei ehkä ollut paras idea.
“Mua alkaa sattuu sieluun kattoo tota sun rämpimistä. Hyppää reppariin.” Thomas huomasi lähes kauhistuneen katseen naisen silmissä ja tiesi toisen alkavan väittää vastaan. “Enkä ota kieltävää vastausta. Mut yks ehto, sun pitää kantaa tätä-” Thomas kohotti pulloa “-etkä saa pudottaa sitä.”
“Voi helvetti”, Sarah parahti pyöräyttäen silmiään. Hän vihasi sitä, että ensimmäisenä mieleen tulviva muisto liittyi Robertiin ja siihen, miten toinen oli tehnyt ihan saman yli vuosi sitten bileiden jäljiltä, kun joku oli varastanut Sarahin kengät.

Nopein tapa päästä pois tilanteesta oli siis vain totella, naisen jalat tuntuivat kipeiltä jo nyt, eikä hän halunnut kuvitella miltä muutama kilometri lisää tekisi.
Sarah tarttui varjeltuun pulloon, otti siitä luonnollisesti rohkaisuhuikan ja katsahti sitten Thomasta silmiin.
“Et sitten pudota mua mihinkään nokkospuskaan”, nainen lausui ja hyppäsi sen jälkeen kevyesti selkänsä hänelle kääntäneen eksänsä reppuselkään. Kossupullo lepäsi rennosti Thomaksen solisluuta vasten, kun Sarah yritti olla hengittämättä tuttua tuoksua liian syvään keuhkoihinsa.
“Oot kiltisti, nii voin harkita asiaa”, mies vastasi ja hyppäytti naista kerran hieman parempaan kohtaan. Heilahtavan liikkeen johdosta yksi hiuskiehkura putosi Thomaksen hartialle ja tuttu tuoksu leijaili miehen edessä täyttäen jokaisen aistin sekä mielen muistoilla. Thomas painoi silmät kiinni, veti syvään henkeä ja työnsi kipeät asiat pois kauas siitä hetkestä.

Pitkään kaksikko taittoi matkaa hiljaisuudessa. Thomas jaksoi hyvin kantaa Sarahia, sillä kuten vuosi sitten, ei Sarah nytkään ollut liian painava britin kannettavaksi. Thomas kuuli Sarahin hengityksen korvansa juuressa, muttei uskaltanut kääntää päätään ja katsoa, mihin toinen oli keskittänyt huomionsa.
“Oliko edes hauska ilta?” miehen kysymys täytti hiljaisuuden, joka ei ollut kuitenkaan liian epämukava niin pitkän ajan jälkeen.
“Oli, ainakin niiltä osin, mitä muistan”, Sarah vastasi ja vapautti oikean kätensä halausotteesta siksi aikaa, että sai otettua toisen kulauksen viinapullosta.

“Entä sulla? Mitä sä edes teet... täällä? Missä ikinä täällä onkaan?” nainen kysyi vuorostaan Thomakselta. Tuntui oudolta, mutta samaan aikaan oudon luontevalta olla niin lähellä toista. Pieni humala auttoi siinä varmasti, sillä selvinpäin Sarah tuskin olisi hypännyt miehen reppuselkään - tai sen enempää eksynyt tuntemattomaan metsään paikassa, josta hänellä ei ollut hajuakaan.
“Vuokrattiin muutaman äijän kans mökki”, mies selitti syytään olla keskellä ei mitään. “Ne jäi örveltää sinne enkä jaksanu kuunnella sitä”, Thomas naurahti perään. Britti ei kysellyt Sarahilta mihin tämä halusi saada repparikyydin, vaan kantoi toisen suoraan vuokramökin pihaan ja katsahti tätä pyytäen viinaansa takaisin.

“Me ollaan täällä valitettavasti viel jonkun aikaa. Toisin sanoen huomiseen. Ite oon toinen kuski”, Thomas sanoi kuin olisi kertonut minkä värinen tönö oli. Sarah tuskin olisi kovin iloinen tästä uutisesta, eikä varmasti haluisi jäädä kolmion kokoiseen mökkiin kuuden nuoren miehen kanssa.
“Ai”, lipesi Sarahin huulilta tämän seistessä mökin pihalla, tuntien olonsa jotenkin vielä eksyneemmäksi, mitä hetki sitten. Ojasta allikkoon, vai miten se meni. Nainen muisteli nokkospuskaa metsätien varrella ja mietti olisiko se sittenkin ollut järkevämpi vaihtoehto.

“Onko sulla kännykkää? Mä en tiedä missä mun oma on”, Sarah kysyi Thomakselta ja ryhdistäytyi hieman nähdessään mainitun äijäporukan ilmestyvän kulman takaa tutkimaan etupihalla tapahtuvaa kohtausta.
“Yeah”, Thomas myönsi ja kaivoi puhelimen taskustaan ja ojensi sen naiselle. Sarah hymyili pikaisesti ja avasi näytön lukituksen koodilla, jota britti ei ollut saanut aikaiseksi vaihdettua. Nainen ei halunnut avata viimeksi soitettujen listaa, vaan etsi Jonathanin numeron yhteystiedoista ja pyyhkäisi nimen kohdalta oikealle.

Linja hälytti pitkään, kunnes toisesta päästä kuului melkein vihaiselta kuulostava vastaus. Sitä ei selvästi ollut tarkoitettu Sarahille, vaan puhelimen omistajalle.
“It’s fucking three in the morning, the hell you want?”
“Hei Jonny, Sarah täällä.”
Linja oli hiljainen hetken aikaa, nainen melkein kuuli ajatustyön sen toisessa päässä.
“Mitä helvettiä sä soitat Thomaksen puhelimesta?”
“Se on maailman pisin tarina, mutta se löysi mut jostain metsäpolulta bileiden jälkeen. Pääsisitkö sä hakemaan mut? Mä en kyllä tiedä missä mä edes olen”, Sarah ei kestänyt tuijottaa Thomaksen silmiä ja tämän takana kauempana vielä pysyviä miehiä, vaan käänsi selkänsä näille ja tuijotti läheisiä puita sen sijaan.
“Umm… Nope? Ollaan Patrickin kanssa… Noh… Viettämässä yötä... En tuu olee ajokunnossa ihan hetkeen. Jos ollenkaan”, Jonathan vastasi ja linjan taustalta kuului Patrcikin naurahdus. “Sorry, Sarah, gotta go.”
“Mierda”, nainen henkäisi linjan mykistyessä ja kääntyi katsomaan jälleen Thomasta.

Thomas näki Sarahin ilmeestä, että Jonathan oli katkaissut varoittamatta sen enempää. Voimasana espanjaksi vahvisti Thomaksen epäilyn.
“Voit sä taksinki tietenki tilata...? Saattaa vaa tulla aika kalliiks… Ollaa muutama tunti Orijoelta eteenpäin.”
“Tää on joku tuppukylä, Järvipohja, tai jotain”, Kalle sanoi. Jätkä astui askeleen eteenpäin ja katseli tilannetta arvioiden. “Jumissa selkeesti. Tunneksä ton?”
Thomas vilkaisi olkansa yli. Tunsi, tietenkin.
“Ystävä. Kallasta”, Thomas vastasi kuin siinä ei olisi mitään ihmeellisempää. “Kuten sanottu-” britti kääntyi takaisin Sarahia kohti “-taksi tai huominen. Sorry...”

Ystävä. Sana särähti naisen korvaan, mutta tämä ei antanut ilmeensä värähtää. Seisoi vain itsetuntonsa rippeet sylissään, puristaen edelleen Thomakselta lainattua puhelinta, kuin elämänsä tärkeintä esinettä. Selviäisikö hän hengissä keskellä metsää vieraiden miesten (tottakai) seurassa, kun joukkoon lisättiin vielä Thomas (hyvin epävarmaa) yhdestä vuorokaudesta?

Hänellä oli tietenkin varaa taksiin, mutta ei puhelinta tai lompakkoa ja jostain takaraivosta nousi kauhukuvat mielipuolisesta taksikuskista ja yksinäisestä tytöstä ilman puolustuskeinoja.

“Kai mä sitten odotan huomiseen”, Sarah lopulta huokaisi, kun mieleen ei juolahtanut helppoa poispääsyä yrityksistä huolimatta. Nainen ojensi kätensä, jonka sormien välissä piteli Thomaksen puhelinta.
“Kiitos lainasta, -” lause katkesi niin selvästi kesken, ettei sen päätteeksi melkein lipsahtanut sana jäänyt sen vastaanottajalta varmastikaan huomaamatta.
“Kalle, sä saat änkee Sakarin ja Ollin kans sinne toiseen makkariin.” Thomas alkoi heti mielessään järjestää tulevan yön nukkumisjärjestelyjä niin, että Sarah saisi toisen makuuhuoneen kokonaan itselleen.
“Ja sä jaat sen pienemmän sit neidin kanssa vai?” Olli kysyi virnuillen. Thomaksen kielen päällä oli valmiina vastaus en enää, mutta jätti kuitenkin toisen sanoista sanomatta ääneen.
“Mä meen Sepin ja Nikon kans sohvalle. Ollaan nyt ees kerrankin herrasmiehiä.”

Thomas viittoi Sarahia sisälle mökkiin ja jätti pällistelevät känniääliöt omaan rauhaansa. Kalle oli kaikista muista ehkä eniten selvinpäin ja hyvä niin, sillä juuri tämä kyseinen henkilö olisi porukan toinen kuski seuraavan päivän aamuna. Kyllähän sitä päiväkännit ehtisi juoda, mutta Kallen tuntien kaveri pysyi edellisen päivän selvänä kuin valkohanska työvuorossa.

Britti näytti kaikki tarpeellisimmat osat mökistä latinalle ja ojensi tälle omien tavaroidensa seasta pyyhkeensä. Toinen näytti siltä, että oli tosissaan suihkun ja peseytymisen tarpeessa.
“Sorry, tääl ei ollul mitää muuta ku petivaatteet valmiina. Sepi ja Olli on kans joutunu jakaa pyyhkeen”, Thomas naurahti ja yritti saada kireämmäksi muuttunutta tilannetta vähän rennompaan suuntaan.
Sarah nyökkäsi yrittäen pysyä mahdollisimman koossa tilanteen valjetessa pikkuhiljaa tämän päässä. Ajatus siitä, että hän joutuisi pukemaan saman mekon päällensä suihkun jälkeen, tuntui yllättävän vastenmieliseltä.

"Kiitos, oikeasti", nainen lausahti hiljaisesti ja kostutti huuliaan pelatakseen aikaa, jotta saisi kysymyksensä muotoilultua mahdollisimman neutraaliksi.
"Ei sulla olis… mahdollisesti mitään vaihtovaatteita lainata?" Sarah sai lopulta kysyttyä ja irvisti hieman. Hiton hyvä ryyppyretki, Reyes. Pyyhe tuntui hieman nihkeältä sormia vasten ja brunette mietti koska sitä oli käytetty viimeksi. Yritti olla haistamatta tutun saippuan tuoksua siitä. Thomas alkoi kaivamaan omaa laukkuaan ja nosti sieltä harmaat collegehousut sekä valkoisen paidan. Britti ojensi ne Sarahille ja perääntyi huoneen ovelle.
“Sano jos tarviit mitää, yeah”, Thomas mutisi ja katsoi vielä naista päästä varpaisiin. Sarah todellakin tarvitsi suihkua. “Jääkaapis on aika helvetisti sit safkaa ja juotavaa. Jos tekee mieli, skumppaa oli joku halpa pullo ja appelsiinimehua litran tölkis. Kaljaaki on. Ja tietenki sit ei alkoholipitosia nesteitä.” Thomas lätkäisi kämmenellä oven karmia kuin ilmoittaakseen tämän keskustelun olevan käyty läpi.


Tuntia myöhemmin Thomas istui Kallen kanssa mökin verannalla grillin ääressä paistamassa iltapalaksi Kabanossia, samalla kun aurinko nousi yhä korkeammalle taivasta pitkin.
“Kerro nyt ihan tosi toi sun kuvio ton naikkosen kans. Te ette voi vaan olla ystäviä. Sulla ei ole naispuoleisii ystävii...”, Kallen ääni oli huvittuneisuutta täynnä ja Thomas ei voinut olla hymyilemättä kaverinsa kommentille.
“Usko tai älä. Mä en tota naista sais vaikka haluisin”, britti vastasi ja kaihoisa varjo nosti kättään miehen pään yllä. “Sarah on yks helvetin upee nainen”, mies jatkoi ja tyhjensi kaljatölkkinsä jättäen sen verannan kaiteen päälle.

Vesipisarat valkoista t-paitaa selästä ja olkapäiltä kastellen Sarah käveli ruoan tuoksun johdattelemana ulos. Hän oli kuullut Thomaksen sanat, mutta ei taaskaan tiennyt kuinka olisi pitänyt reagoida. Ilahtua, kun toinen ei haukkunut häntä kavereilleen vaiko kauhistua siitä, miten avoimesti Thomas kertoi ääneen kehuja hänestä?
"Riittääkö siitä mullekin yks?" nainen kysyi tehden tulonsa vihdoin tiedostetuksi myös kaasugrillin ääressä oleville miehille. Sarah mietti mielessään miten oli ennenkin lainannut niitä harmaita kollareita istuessaan puutarhakeinun pehmusteiden päälle. T-paidan kaula-aukko oli sen verran avoimempi, kuin naisen oman mekon oli ollut, että se paljasti kaulassa jo yli kuukauden ajan roikkuneen riipuksen sen kantajan huomaamatta. Sarahin kädessä oli kaljatölkki, josta oli hävinnyt vasta pieni osa. Hän oli valinnut suihkussa mahdollisimman miedon saippuan valikoimasta, mutta ei sitä, jonka tuoksu oli painunut vahvasti muistoihin.
"Tietenki, ja kaapissa on lisääki vielä", Kalle naurahti ja ojensi apupöydältä talouspaperirullan Sarahille.

Thomas vilkaisi latinaa ja tunsi sydämensä kiertyvän kipeästi korkkiruuvin tavoin nähdessään naisen miehen vaatteissa, kuten joskus kauan aikaa sitten oli ollut. Britin silmiin pisti kiiltävä riipus ja Thomas tunnisti sen heti. Mies hymyili lämpimästi, muttei ottanut asiaa puheeksi. Jonathan oli kertonut Sarahin pitävän sitä täydellisenä lahjana ja sitä Thomas oli riipuksesta toivonut.
"Mä käyn hakemas yhe paketin vielä, jos noi yhet haluu syyä tai jotain", Thomas sanoi noustessan ylös tuolista, viittoi Sarahia istumaan siihen ja katosi sisälle mökkiin.
"Okei. Mitä Thomas ei kerro meille susta?" Kalle katsoi Sarahia vaatien totuudenmukaista vastausta.

Sarah nojasi päätään tuolin selkänojaa vasten ja kallisti tölkkiä huuliaan vasten. Hän siirsi katseensa Kalleen ja tutki tämän teräviä kasvonpiirteitä. Thomaksen lähdettyä epävarmuus oli seurannut eikä nainen tuntenut oloaan jännittyneeksi Kallen seurassa.
"Se sun pitää selvittää siltä itseltään, mä en osaa sanoa mitä se on kertonu ja mitä ei", Sarah vastasi, sillä hänen ja Thomaksen historia ei ollut mikään ihan kevyin puheenaihe tyypin kanssa, jonka oli tavannut vasta noin tuntia aiemmin.
"Mistä te tunnette?" Sarah kysyi vastavuoroisesti, sillä nainen ei muistanut tavanneensa Kallea aikaisemmin. Eikä varmasti ollutkaan, sillä muuten toinen olisi luultavasti tiennyt enemmänkin.
"Thomas maalas mun autosta takapuskurin kolarin jälkeen muutama kuukaus takaperin", Kalle vastas laittamatta hanttiin aiheen vaihdosta. "Upee vuoden -86 Pontiac Grand Prix. Se, joka sitä naarmutti sais palaa Helvetin leikeissä", nuori mies jatkoi naurahtaen.
"Uskon", Sarah hymähti huvittuneena.

Britti saapui takaisin verannalle pidelleen toisessa kädessään kaljatölkkiä ja toisessa uutta avaamatonta Kabanossipakettia.
"Joko te leidit ootte juorunnu kaiken kaikista", Thomas naurahti ja heitti makkarapakkauksen Kallen syliin.
"Tietenkin. Nyt jaetaan meikkivinkkejä ja kuinka levittää se ihmeen ihonvärinen töhnä paremmin naamaan", Kalle vastasi ja näytti britille keskisormea. Sarah naurahti ääneen.
"You good?" Thomas kysyi Sarahilta, jolle oli antanut oman istumapaikkansa. Brunette sihautti tölkin auki ja nojautui rennosti valkoiseen kaiteeseen kaksikkoa vastapäätä.
"Mm-h", Sarah mumahti myöntävästi ja nosti jalkansa rintakehäänsä vasten, paljaat varpaat kaivautuen tuolin pehmusteeseen. Meripihkaiset silmät näyttivät pehmeämmiltä, kuin aikoihin katsoessaan Thomasta.

Aika teki pikkuhiljaa tehtävänsä.

Grillattuaan iltapalansa kolmikko palasi sisälle ja saivat huomata muun seuruen liittyneen Nukkumatin matkaan kuka mihinkin. Nukkumajärjestelyt poikien osalta saivat uuden käänteen Sakarin, Ollin, Nikon ja Sepin nukahtaneen (sammuneen) sohvalle sekä sen läheisyyteen kovalle puulattialle.
"Kappas. Saahaan toinen makkari täysin itellemme", Thomas hörähti huvittuneena ja heitti käsivartensa Kallen hartioille.
"Oih, ihan kuten hääyönä", Kalle lirkutti takaisin nauraen. Kalle heilautti itsensä irti Thomaksen käden alta ja suuntasi ensimmäisenä vessan suuntaan ja lukitsi oven perässään.
"Kalle on hyvä äijä. Sä tykkäisit siitä varmasti jos tutustusit enemmän", Thomas sanoi hiljaa varoen äänensä kantautumista vessan oven väärälle puolelle. Sarah ei vastannut, sillä lauseeseen ei tuntunut olevan vastausta. Nainen nojasi tukevaa seinää vasten ja tutki tuttuja kasvonpiirteitä, pehmeän humalan antaessa kaikelle sumean verhoilun.
"Sori, jos mä aiheutan hämmennystä teidän viikonlopun viettoon", Sarah lausui lopulta ja mietti miten kohtalo olikaan jälleen pelannut korttinsa tarkasti.
"It's nothing", Thomas pudisti päätään hymyillen. "Alko olee jo pelottavan yllätyksetön viikonloppu." Mies otti askeleen lähemmäs pienemmän makuuhuoneen ovea ja vilkaisi jalkojaan. Oli outoa olla tällaisessa tilanteessa Sarahin kanssa. Vuosi sitten, kaksikko olisi jatkanut samaan huoneeseen, mutta nyt britti kunnioitti kaksikon yhteisymmärrystä tilanteesta sekä latinan omaa tilaa.
"Good night, you", Thomas sanoi kääntäen katseensa vielä kerran Sarahiin ja poistui makuuhuoneeseensa laittaen oven raolleen perässään.

Sarah oli tuijottanut raolleen jätettyä ovea vasta hetken, tuntien sen vetovoiman kasvavan joka sekunti. Kylpyhuoneen lukon naksahdus sai kuitenkin keskittymisen herpaantumaan ja katse kääntyi ulos astelevaan Kalleen. Kohtelias hymy koristi meikittömiä kasvoja naisen liikahtaessa kohti pesuhuonetta.
"Öitä", Kalle toivotti.
"Öitä", Sarah vastasi ennen, kun makuuhuoneen ovi suljettiin lopulta. Hänen oli heti helpompi hengittää.

Seinäkellon sekuntiviisari naksui äänekkäästi ja Sarah oli jo tovin pyöritellyt ajatuksiaan äänen ympärillä. Nainen ei tiennyt mitä kello oli, tai koska pääsisi kotiinsa. Ei tiennyt miten pitkään kestäisi, että verhojen välistä karannut valojuova siirtyisi sängyn päätyyn ja siitä lopulta hänen kasvoihinsa. Lakanat kahisivat latinan vaihtaessa asentoaan. Jostain kuului vaimeita kuorsausääniä ja Sarah epäili niiden kuuluvan olohuoneen jengille.

Makuuhuoneen ovi avautui varovasti ja huoneeseen tulvi vähän lisää valoa. Hahmo kyykistyi oven vieressä olevan kassin luokse, yrittäen selvästi olla mahdollisimman hiljaa. Sarahin ei tarvinnut nähdä paremmin tietääkseen kuka se oli.
"Mitä sä teet?" nainen kuiskasi ja kohottautui kyynerpäidensä varaan pehmeällä sängyllä. Hahmon pää nytkähti ylöspäin ja katseet kohtasivat hämärässä.
"Sorry, unohdin mun laturin. Didn't mean to wake you", Thomas mutisi ja suoristautui johto kädessään.
Hetken ajan kaksikko tuijotti toisiaan, järki ja tunteet pelaten kummankin päässä omaa valtapeliään. Lopulta Thomas otti askeleen ovea kohden, kun hiljaisuus oli venynyt pitkäksi.

"Thomas", Sarah kuiskasi ja miehen keho jähmettyi, toinen käsi ovenkahvalla ja toisessa johtonippu tiukasti sormien välissä.
"Yeah?" äännähdys maalaili molempien ajatuksia pitkin hiljaisen, hämärän huoneen seiniä. Sarah nielaisi niin, että se tuntui herättävän koko talon.

"Thank you", latina lopulta henkäisi ääni karheana, peiton lakana nyrkin sisällä rypistyen. Thomas selvitti kurkkuaan ja veti ovea hieman enemmän kiinni vierellään.
"Always."

Ovi sulkeutui pientä narahdusta lukuunottamatta äänettömästi heidän kahden välillään.

30.08.2020
Kirjoitettu yhdessä Viljan kanssa.

“Reyes, käy kastelemassa terassin kukat”, Kasper pyysi laskiessaan hanaolutta suureen tuoppiin. Sunnuntai-ilta oli ollut kiireinen siihen asti, mutta kellon lähestyessä puolta yötä asiakaskunta oli keskittynyt enemmän sosiaalistumiseen, kuin juomien tilaamiseen. Sarah pyyhki kätensä essun pielessä olevaan pyyhkeeseen.
“Käyn”, nainen nyökkäsi ja työnsi takatilan oven auki. Kahvikuppien ja tyhjien energiatölkkien takaa löytyi valkoinen kastelukannu, se oli nähnyt jo vuosia Krouvin elämää.

Kannu täyttyi verkkaisesti, sillä Sarah oli säätänyt veden laskemaan puoliteholla. Pitkä valmennus- ja kisaviikonloppu oli vienyt mehut ja nainen nautti hetken hiljaisuudesta, vaikka pubin musiikki jyskyttikin seinien takana. Se ei sentään ollut yökerhojen kovuudella, antoi hetken tilaa ajatuksille ja salli puheyhteyden asiakkaiden kesken.

Veden valuessa jo viemäriin, brunette sulki hanan, heilautti pienen osan vedestä vielä ohi reunan ja lähti sitten kantamaan kannua salin poikki etuovelle. Ulkona oli jo pimeää ja pehmeän valkoiset tunnelmavalot antoivat kaikelle syksyisen tunnelman. Ilma jopa tuoksui syksylle, hieman kostealle ja viileälle.

Viimeisen kukka-asetelman kohdalla Sarah huomasi liikettä suuren ruukun takana. Sydän löi yhden tai kaksi lyöntiä nopeammin, kun nainen tajusi tuijottavansa tutun ihmisen selkää.

“Vilja? Mitä sä siellä ruukun takana kyykit?” Sarah kysyi ottaen askeleen sivulle niin, että tallikaveri saattoi nähdä hänet.
"Ai oho", ruukulle kyykistynyt Vilja hörähti. "Mä nypin teidän kuihtuneita kukkia. Että terve vaan."
Hymy Viljan kasvoilla oli leveä, kun nainen suoristautui ja antoi kuivuneiden kukintojen pudota kädestään. Nainen oli tuijotellut niitä aikansa viinilasillisensa takaa, kunnes teinikesien ulkotöistä hankittu puutarhurin pätevyys oli saanut Viljan toimimaan.
“Kuihtuneita kukkia?” Sarah naurahti epäuskoisesti.

"Eiköhän ne siitä virkoa", Vilja virnisti kastelukannu kädessään seisovalle tummaverikölle ja kallisti sitten päätään. "Miten mä en nähnyt sua tiskillä? Mitähän mä olisin siellä käynyt, ehkä puoli tuntia sitten."
“No kiitos, alkaahan viileät yötkin tehdä jo tehtävänsä. Tokkopa nuo tuossa enää viikkoja selviää”, Sarah kohautti olkiaan huvittuneena. “Ja mä taisin olla silloin kahvitauolla, luulisin.”

Hän mietti oliko nähnyt Viljaa kertaakaan työvuorojensa aikana Krouvissa kesän aikana, mutta ei voinut olla varma tuloksesta. Väsymys sai naisen haukottelemaan ja vaikka ele pyrittiin piilottamaan käsivarren taakse, se oli kuitenkin selkeästi nähtävissä.
“Sori, pitkä viikonloppu”, Sarah pahoitteli ja vilkaisi takanaan aukeavaa Krouvia ja erityisesti baaritiskiä. Kasper ei tuijottanut heidän suuntaansa ja tummaverikkö uskalsi jäädä hetkeksi tallikaverinsa seuraan kastelukannu kädessään.
"Ymmärrän", Vilja naurahti rikostoverillisesti, vaikka olikin päässyt Laurin ja tämän naisystävän tehotreeniin vain unissaan missattuaan ilmoittautumisen.

“Yksinkö sä olet liikkeellä?” Sarah kysyi uteliaisuuttaan.
"Joo. Yritin mä huudella seuraa loungessa, mutta porukka - se vähäinen - ei oikein syttynyt sunnuntaille. Kumma juttu!" Vilja puuskahti peittelemättä hymyään. "Tietysti mä toivoin, että täällä olisi edes joku, mutta tarjonta on… No, vähän olematon."
“Ilmeisesti Anton ei ollut tallilla”, Sarah mumisi enemmän itsekseen, kuin Viljalle.

Viljan katse palasi Sarahiin ja naisen huulille kohosi mietteliäs hymy.
"Onko sulla vielä kauan töitä?" punapää uteli. "Että haenko santsilasillisen ja jäät afterworkeille sunnuntain kunniaksi?"
Viljan ehdotus ei tullut varsinaisesti yllätyksenä, mutta sai silti Sarahin huolella piirretyt kulmat kohoamaan. Oli oikeastaan ihme, etteivät he olleet aikaisemmin keksineet lähteä viihteelle yhdessä.
“Mulla on kyllä periaatteessa vielä pariksi tunniksi töitä, mutta voin aina kysyä, josko nuo pärjäävät ilman yhtä latinoa. Sunnuntaiyöt hiljenee aina keskiyön jälkeen”, Sarah virnisti ja heilautti sitten kastelukannuaan.
“Mä käyn kysymässä, voin samalla täyttää tuon”, nainen lisäsi ja osoitti kannulla tyhjentynyttä viinilasia Viljan kädessä.
“Älä huoli, en ajatellut jeesustella ja muuttaa vettä viiniksi, meillä on ihan pulloja sitä varten”, Sarah vitsaili syvä virne huulillaan.
"En vastusta", Vilja tokaisi, istuutui takaisin pöytäänsä ja jäi katsomaan Sarahin loittonevaa selkää.

Viiniä - ja seuralaista - odottaessaan Vilja ehti nähdä niin paikan kanta-asiakkaita kuin vähemmän kaljamahaisiakin ihmisiä. Miettiessään, kuinka moni vähän eksyneen näköisistä oli samaan tapaan Kallassa kesävieraana sai naisen muistamaan, miten Konnan karsinan vuokrasopimuksen päättyminen lähestyi vääjämättä. Uudet kuviot olivat jo vireillä, mutta osin auki.

"Tervetuloa takaisin", Vilja hymähti huomattuaan pöytää lähestyvän, tutun hahmon. Nainen oli juuri ehtinyt viritellä katseita terassin kupeelle pyörimään jääneen nuoren miehen kanssa, mutta antoi nyt täyden huomionsa Sarahille ja tämän tuomalle täydelle viinilasille. Tämä oli vaihtanut tarjoilija-asunsa mustiin farkkuihin ja tummansiniseen t-paitaan, joka pilkahti hieman auki jätetyn takin alta. Koska työvuoro olisi pitänyt päättyä suoraan kotiin ja sänkyyn, Sarahilla oli jalassaan lenkkarit korkokenkien sijaan.
“Kiitos”, tummaverikkö vastasi hurmaavasti hymyillen, laskien kaksi viinilasia ja avatun pullon heidän väliinsä pöydälle. “Otin koko pullon varmuudeksi.”

“Mitenkäs sun ja Konnan treenit sujuu?” Sarah uteli maistettuaan tuomaansa viiniä reilumman kulauksen verran. Hän oli ehtinyt harmillisen vähän seuraamaan kilpakumppaninsa treenausta, kun oli ollut niin keskittynyt omaansa. Siirtyminen a-tason luokkiin kilpailemaan oli jännittävää, mutta samalla myös stressaavaa. Se tuntui vievän yhä enemmän keskittymiskykyä ja erityisesti aikaa tallilla.
"Tappavan tasaisesti", Vilja puuskahti. "Tai ihan hyvin siis, mutta kyllä tässä jotain lisäkipinää kaivataan. Ei me ensi kaudella päästä starttaamaan pyhää yrjöä, jos junnataan näin."

Vilja tiesi, että tavoite oli kova, mutta se ei ollut hänen itsensä nimeämä. Vilja tiesi myös, että hänen täytyisi yrittää järjestää työkuvionsa niin, ettei kotimatka alkaisikaan vielä Kallasta.
"Mä yritän järjestää elämäni niin, että pääsisin lähtemään Konnan kanssa Ruotsiin treenaamaan. Ainakin pariksi kuukaudeksi."
Joku Viljan selän takana oli kääntynyt katsomaan heitä hetkeksi naisen mainittua yrjö-sanan, ele huvitti Sarahia viinilasinsa takaa.

“Ruotsiin? Sinne samaan paikkaan, missä kävitte Hanami Weekin keskelläkö?” Sarah muisteli etäisesti jonkun maininneen jotain valmennuksesta ruotsiviikolla. Siitä tuntui olevan ikuisuus yhtä lailla, kuin keväisestä Tie Tähtiin-karkelostakin.
“Olisi kyllä mahtavaa päästä matkustamaan eri valmentajien silmien alle ympäri maailmaa”, nainen lisäsi kuvitellen itsensä tien päälle kilpahevosen kanssa. Effin kanssa kyseinen fantasia ei ikinä toteutuisi, sillä tamma kärsisi matkustuksesta kohtuuttoman paljon hyötyyn nähden. Eikä Sarah itse ollut valmis jättämään Effiä tai tämän kuria ylläpitävää omistajaa vielä pitkään aikaan. Amanda oli kaikessa kauheudessaan yksin syyllinen hänen nousujohteiseen uraansa eikä Sarah aikonut unohtaa sitä. Hänellä olisi vielä paljon opittavaa jääkuningattarelta.

"Joo, sinne juuri. Sigridillä olisi syksyllä tilaa", Vilja hymähti ja kohotti viinilasin huulilleen. "Mutta onhan se lähtö aina vähän työlästä, täytyisi järjestää työt ja miettiä jo valmiiksi, mille tallille palata Konnan kanssa… Kesä meni nopeasti."
Vilja hymyili vähän surumielisesti laskiessaan lasin takaisin pöydälle.
"Jep", oli kaikki mitä Sarah sai suustaan ulos. Parin viikon päästä kaikki kesätallilaiset joutaisivat lähtemään ja Auburniin laskeutuisi jälleen tietynlainen hiljaisuus. Ellenin ja Meikun lähtö oli tuntunut jättävän jo suuret saappaat täytettäviksi - Sarah ei halunnut miettiä miltä tallissa tuntuisi kesähessujen lähdettyä.

"Tai eihän sitä tiedä vaikka saisittekin jäädä, jos Sokat päättääkin pitää teidät. Ja haluatte jäädä tietty", nainen pohti ääneen ja hymyili hieman. Oli mahdotonta sanoa miten syksy etenisi Auburnissa.
“En mä tiedä, olisiko se pidemmän päälle mahdollinen ratkaisu”, Vilja totesi. Toki nainen oli pyöritellyt sitäkin vaihtoehtoa päässään, mutta toistaiseksi kuvio tuntui hankalalta ainakin syksyn osalta.

"Meinasitko muuten lähteä sinne Valerianan kisoihin ensi viikonloppuna?" Sarah vaihtoi puheenaihetta, sillä edellinen alkoi tuntua varsin surulliselta.
“Joo, ilmoittauduin siihen aahan”, Vilja vastasi hymyillen. “Kai tekin lähdette?”
Aino oli lupautunut groomaushommiin, mutta Viljasta olisi ehdottoman mukavaa, jos kesäkotitallilta lähtisi muitakin tuttuja ratsukoita.
"Kyllä mä meinasin", Sarah vastasi tuntien jännityksen kutittelevan mahanpohjaansa. Tunne hälveni, kun sitä liotti hieman viinillä. Treenaaminen oli saanut ison lisämotivaation tasonnoususta, jota Sarah oli odottanut pitkään.

"Ootko sä tykännyt Merikannon valmennuksista?" tummaverikkö uteli muistellen kuinka Vilja oli kysellyt hänen mielipidettään Laurista valmentajana.
“No joo”, Vilja hymyili. “Niistä on saanut erilaista näkökulmaa. Sitä kun tuppaa kangistumaan helposti kaavoihin. Se jopa totesi, että me voitaisiin hypätä pieniä esteitä mielenvirkistykseksi. En kyllä tiedä, mitä siitä tulisi.”

Jo pelkkä ajatus Konnasta esteillä sai Viljan hykertelemään, eikä nainen hillinnyt helisevää nauruaan. Viinilasi nousi naisen huulille kuin varkain, eikä tämä tiennyt siinä hetkessä parempaa sunnuntai-illan tekemistä.
"Tiedän tunteen", Sarah myötäili virnistellen. Onneks Effin kanssa ei tarvinnut murehtia kuin siitä kumpi kammoksui esteitä enemmän - ratsastaja vai ratsu.

"Lisää viiniä?"
"Todellakin."

26.09.2020
#beachparty

”Jääkaapissa pitäisi olla jotain juotavaa ja tiedät kyllä mitkä löytyy yöpöydän laatikosta. Pidä hauskaa!”
Siten musta oli tullut koditon yhdeksi yöksi.

“Lisää tequilaa?” Mariam kysyi mun viereltä ja vaikka mun päässä heitti jo nyt ihan hirveästi, mä nyökkäsin nauraen.
“En mä kuitenkaan muista huomenna enää mitään”, mä järkeilin ja sitten me heitettiin sen shottitarjottimelta viimeisetkin nesteet kohti äänihuulia, joista ei luultavasti huomenna olisi jäljellä enää mitään. Olin aika varma, ettei mustakaan olisi.

Jossain vaiheessa me siirryttiin tanssimaan, Mariam oli älyttömän hyvä siinä. Mä en enää muistanut kuin valonvälähdyksiä, naurua ja pyörimistä, jossain vaiheessa Mariam oli hävinnyt ja mä tajusin miten kova jano mulla oikeasti oli. Baaritiskin takaa löytyi ihan uutta kirkasta ja kaadoin koko tuopillisen kurkkuuni yhdeltä istumalta.
“Välivesi taisi tehdä hyvää?” baarimikko kysyi ja nyökkäsin nojaten sitten ihan hetkeksi päätäni tiskiä vasten. Mun teki yhtäkkiä kamalasti mieli lähteä kotiin, kunnes muistin jostain humalasumun keskeltä, etten mä voinut. Etten mä pääsisi sisälle vaikka olisin halunnutkin.

Lähdin etsimään pelastusta - vaaleaa enkeliä strobovalojen ja musiikin jylinän keskeltä. Musta siitä ei ollut kuin hetki, kun mä olin nähnyt ne tutut kasvot jossain tanssilattian suunnilla, mutta siellä ei ollut yhtään vaaleaverikköä.

Sitten mä näin Robertin, joka virnisti mulle baaritiskin toisesta päästä ihan, kuin se olisi istunut siinä aina. Ehdin rekisteröidä miten hassulta se ajatus tuntui - että Robertin olisi kuulunutkin istua Auburnin maneesin kahviossa.
“Ootsä nähny Ellietä?” kysyin siltä, kun selvisin tiskin toiseen päähän. Mun korvissa humisi oudosti.
“Sorry”, se pudisti päätään. “A bit drunk are we?”
Oli mun vuoro pudistaa päätäni. Mistä se muka niin päätteli?
“A tad tipsy perhaps”, mä korjasin ja nauroin vähän. Kai sen nyt sokeakin olisi nähnyt, että sievoiset pikkuhumalat oli eletty jo alkuillasta.
“You might also look a tad tipsy, sassenach”, huomautin. Robertin siniset silmät näyttivät rennoilta ja sen posket vähän väriä saaneelta alkoholin ansiosta.
“Stop calling me that. And ‘m not tipsy”, Robert huomautti takaisin, mutta sen pokka ei pitänyt tarpeeksi jotta olisin ottanut sen tosissaan.

Jossain vaiheessa ihmiset alkoivat häipyä, kukin omiin koteihinsa tai hotellihuoneisiinsa. Me ruvettiin myös tekemään lähtöä, mä olin oikeastaan jo päättänyt meneväni Miken luokse yöksi. Se ei ollut ehtinyt tulla jatkoille töidensä takia enkä mä ollut ihan varma oliko se edes kotona, mutta kai se selviäisi sitten kokeilemalla.
Olihan mulla puhelin vielä tallella, josta voisin viimeistään soittaa Ellielle että se tulisi avaamaan sen alaoven, jos se heräisi soittoon. Tai oli lähtenyt omaan kotiinsa yöksi.

Mutta ihan ensin mun piti selvitä kaatumatta taksiin. Se ei ollutkaan ihan niin helppo rasti, mitä olisi voinut kuvitella.

“Whoa”, Robert älähti kun mä horjahdin vähän sitä kohti. Tai päin, en mä ollut ihan varma miten kovin olin osunut sen kylkeä vasten.
“Lo siento”, mä hihitin vähän anteeksipyynnön lomassa ja yritin ryhdistäytyä. Robert kaappasi mut kainaloonsa, koska senkään askel ei ollut ihan täysin tasapainossa ja se saattoi mut taksille kuin mikäkin prinssi Uljas.

“Robert?” mä kuiskasin ääni alkoholin karhentamana sen lämpimästä kainalosta, kun me oltiin melkein jo mustan taksin luona.
“Huh?”
“Saanko mä tulla nukkumaan teille?”
“I don’t…”
“Sohvalle, siis. Tai kun mä en voi mennä kotiinkaan, kun… no mulla on siellä kutsumaton vieras ja mä saan mennä kotiin vasta aamulla. Tai iltapäivällä, mä en ole ihan varma. Ei Aliisaa varmaan haittaa, jos lainaan teidän sohvaa yhden yön…”
“Sure”, Robert keskeytti mun selitykset ja nauroi vähän. Sen hartioilla käynyt jännitys suli pois ja samalla sen hymykuopat sulatti mun kävelykyvyn ihan vaan askeleeksi tai pariksi. Robertin ote mun kyljellä piti enkä mä joutunut keräilemään itseäni syysilman viilentämästä maasta.

Nojasin Robertin olkapäähän koko taksimatkan ajan. Mun kädet tärisi vähän, kun huomasin vasta auton lämmittimien alla miten kylmä mulla olikaan. Väsymys tuntui kiemurtelevan mun ympärille jättäen jälkeensä horroksen, josta oli vaikea ravistella irti auton pysähtyessä Pitkän miehen kujalle. Kesä oli todellakin ohitse.

Robert taisteli hetken avaimen kanssa ulko-ovella ja kun sama toistui puisella ovella, jonka postiluukussa luki Huru Harrington mua alkoi hihityttää ihan kamalasti.
“Shh”, Robert suhisi, mutta mä näin miten sen suupielet nyki ihan yhtä lailla.
“Sori”, yritin ryhdistäytyä ja painoin huuleni kämmentäni vasten hillitäkseni jostain väsymyksen ja humalan rajoilta kumpuavaa naurua.

Me yritettiin olla kolistelematta liikaa eteisessä ja Robert tarjosi mulle vielä vettä keittiössä ja me istuttiin hetkeksi pöydän äärelle.
"Mulla oli kivaa tänään. Kiitos, että jaksoit opettaa jalkapalloa mulle, vaikka taisin olla vähän toivoton tapaus kentällä lopulta siltikin", huoahdin ja nojasin kättäni vasten vesilasi toisessa kädessäni. Robert virnisteli omalta paikaltaan vähän humalaisen näköisenä.
"You weren't half bad", se naurahti kevyesti.
"Gracias", kiitin hymyillen. Mun pää tuntui kevyeltä, enkä mä ollut varma halusinko laskeutua mun pilvilinnoista ihan vielä. Jos mä olisin saanut jostakin pannullisen mustaa kahvia olisin varmaan jaksanut valvoa ainakin aamuun asti. Tai seuraavat viisi minuuttia.

Robert taikoi jostain petivaatteet ja levitti ne olohuoneen sohvalle. Lakana oli rutussa ja vähän vinossa, enkä jaksanut muuta kuin virnuilla sen epätoivoisille suoristusyrityksille. Mun pää takoi koko ajan mielessäni lausetta “anna olla, tuun sun viereen”, mutta pidin huuleni tiukasti yhdessä. Siis sen verran mitä virnuilultani pystyin.
“Se on ihan hyvä. Mä pärjään kyllä yhden yön”, lupasin vaikka kaikkein mieluiten olisin kaatunut siinä vaiheessa omaan sänkyyni. En edes halunnut ajatella pitikö mun huomenna lähteä Seljavaaran kanssa sänkyostoksille johonkin Murronmaan ostoskeskukseen.

Sen sijaan keskityin siihen pieneen ihonkaistaleeseen sen paidan helman alla, joka kiusoitteli mua joka kerta kun Robert nosti käsiään taiteillessaan täkkiä kukkakuviollisen lakanan sisään. Sen oli pakko olla Aliisan omaisuutta, lakanan siis. Mä nielaisin vähän, kun tunsin miten mun sormenpäitä rupesi kihelmöimään vähän vaarallisella tavalla.
“Well…” Robert heitti peiton epämääräiseen myttyyn sohvan päälle ja hieroi niskaansa. Ilma pakeni mun keuhkoista sillä hetkellä, kun meidän katseet kohtasi ja tuijotin sen silmiä vähän kuin transsissa. Niin pieni matka, jos mä vähän vaan kumartuisin eteenpäin…
“Öitä. Ja kiitos vielä”, mun ääni rakoili ja toivoin, että Robert laittoi sen tequilan piikkiin.
“Yeah. Right.”

Siitä huolimatta, että mun luomet tuntuivat keränneen lyijyä itseensä ja painavan joitain tonneja mun oli ihan hirveän vaikea saada unen päästä kiinni. Eikä se edes johtunut siitä, että koko huone pyöri joka kerta, kun suljin silmäni. Mä olin vaan niin vaarallisen reunalla sitä kuilua, mikä houkutteli mua enemmän kuin uv-valo hyönteisiä.

Mä kuuntelin miten makuuhuoneen ovi sulkeutui ja helvetti miten paljon mun teki mieli hiipiä perässä.

Puristin peiton reunaa juurruttaakseni itseni siihen ja pakotin silmäni kiinni asti. Ehkä olohuoneen karuselli pysähtyisi hyvällä tuurilla vielä ennen aamua.

13.12.2020
#seppelecup

Mä en oikeasti ollut ihan varma kumman takia enemmän me oltiin ajettu Liekkijärvelle sunnuntai-iltana - juhlimaan mun kakkossijaa vaativassa A:ssa vai että mun kuski pääsisi pukille. Mä olin sen verran hyvä siipimies, että tietysti lähdin ystäväni matkaseuraksi sillä palkalla, että se kuskaisi mut takaisin Kallaan yön pikkutunteina ja mä saisin nauttia illasta alkoholineen päivineen.

Seuraavalla kerralla ehkä kuitenkin muistaisin miettiä kahdesti mun kuskin luotettavuutta, jos samanlainen tilanne tulisi eteeni.

"Mahtaakohan siellä olla paljonkin tuttuja", mä mietin puoliääneen ajomatkalla. Anton oli niin uppoutunut ajamiseen ja puhelimeen sen kädessä, ettei se edes kuullut.
"Harmi etten mä voi juoda, kun oon raskaana..."
"Mitä!?"
"Haha, huijasin. Kokeilin vaan kuunteletko sä edes."
"Tietty."
"Ah, sun vastaamattomuus ja puhelimelle virnuilu hämäsi."
"Ole hiljaa."
"No ilmeisesti sun mielestä oon ollu koko matkan. Susta ei ole kamalasti seuraa, tiesitkö?" mä nauroin ääneen. Anton tajusi sentään laskea puhelimensa hetkeksi.
"Mä olisin voinut kyllä ajaa menomatkan, oisit saanu alotella niitä jumppajuttuja jo etukäteen ihan rauhassa", totesin tietäväisesti virnuillen.
"Mitä ihmeen jumppajuttuja? Miten paljon sä joit niitä sun matkajuomia jo?"
"No sen Sonian lämmittelyä, ihan kuin te olisitte tässä välissä lähetelleet vaan kuivia "mitä sulle kuuluu" viestejä. Seksiviestejä, tiedätkö?"
"Pyh."
Mä näin miten sen posket kuitenkin helähteli siihen malliin, että niiden viestiketju tuskin olisi ihan Viivin luettavissa.

Me päästiin ihan ehjinä perille ja mä tarkkailin iloisena miten Anton virnuili vähän hämmentyneen onnellisen näköisenä, kun Sonia lyöttäytyi heti meidän seuraan. Anton tietysti esitteli meidät ja mä virnistelin huvittuneena.
"Kyllähän me periaatteessa tunnetaan jo aika hyvin", muistuttelin ja sain Soniankin vähän punastelemaan. Kamalan herttaista miten ne molemmat olivat jotenkin söpön ihastuneita toisiinsa, vaikka en itse kyllä kaivannut sellaiseen tilanteeseen yhtään.
Mun onneksi en joutunut ihan pyörimään kaksikon kolmantena pyöränä, kun Sonian tallikaveri ilmestyi jostain meidän seuraan. Se esittäytyi Matiakseksi ja mun oli pakko katsella sitä vähän alaviistoon, koska se oli mua pari senttiä lyhyempi jos mulla ei olisi ollut korkokenkiä jalassa. Matias oli hirvittävän hurmaava ja sen itsevarmuus oli suloista vaikka se oli auttamatta vähän liian nuori, että olisin ottanut sen ihan tosissani. Se istui hetken meidän kanssa loossissa, mutta mun juomanhakuretken jälkeen siellä odotti vain toistensa kyljessä istuskeleva nuoripari. Vaikka en mä ehkä olisi saanut kutsua Antonia nuoreksi kun se kuitenkin oli mua joku viisi vuotta vanhempi.

Mä hipsin sosiaalisoitumaan ja jätin kuhertelukaverit ihan omaan seuraansa. En ollut nähnyt Inkeriä missään, joten uskalsin liikkua porukoissa ihan rauhassa eikä tarvinnut tarkkailla selän taakse ihan koko aikaa. Salma pysäytti mut ja onnitteli hienosta radasta sekä ruusukkeesta.
"Mitähän sille Robertille mahtaa nykyään kuulua, en ole nähnyt sitä kisoissakaan pitkään aikaan?" Salma uteli.
"Ihan hyvää, se on nyt keskittynyt enemmän töihin ja tietysti Harryn isoneva maha ei anna kauaa enää tilaa tavoitteelliselle treenaamiselle", mä vastasin. Enhän mäkään sen seurassa päivittäin ollut, mitä nyt törmäiltiin maneesilla ja kylillä. Pari kertaa olin tunkenut sen ja Aliisan luokse kahville ja me oltiin jatkettu myös satunnaisia futistreenejä viime osakilpailuiden jälkeen.
"No hyvä. Sanotko sille terveisiä?"
"Tietty."

Mä nautin siitä, että sain viettää aikaa muiden ratsastajien keskuudessa ja että mut otettiin tosissaan. Mua ilahdutti aina, kun joku kertoi nähneensä mun ja Effin radan ja että olin ratsastanut kauniisti. Että mä olin solahtanut piireihin ihan vaivihkaa ja tunsin ihmisiä.

Baaritiskiltä löysin sen Matiaksen uudelleen ja se naureskeli mun viskilleni oman drinkkinsä takaa ja virnistelin sille takaisin. Sen seurassa oli aika helppo olla rentona ja ehkä yhteisen humalan siivittämänä meidän jutut lähti aika nopeasti vähän laukalle.
"Hei, me mennään nyt. Soita, kun haluut lähteä?" Anton ilmestyi jostain mun selän taakse. Mä näin miten sen siniset silmät tuikkivat ja sillä näytti olevan vähän kiire takaisin Sonian luo.
"Joo. Matias pitää mulle seuraa kyllä, älä huoli. Pidä hauskaa ja muista turvallisuus ennen kaikkea", vastasin nauraen. Anton melkein mulkaisi mua, mutta se oli kai liian hyvällä tuulella ollakseen oikeasti vihainen. Kun mä käännyin takaisin tiskille, Matias katsoi mua kysyvästi. Se ei tietenkään ollut ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä olin puhunut Antonin kanssa. Mä kerroin sille, että saisin soitella kyytini perään myöhemmin ja Matias pohti naureskellen että mihinköhän ne olivat lähteneet.

Mä viihdyin onneksi vallan hyvin Matiaksen seurassa, se ei ollut ihan niin pentu mitä sen ikäiseltä olisi voinut odottaa. Eikä se ollut ensimmäistä kertaa flirttailemassakaan, huomasin kyllä. Se oli yllättävän hurmaava vieraalla kielelläkin ja sen norjalaiskielen pehmentämää englantia oli mukava kuunnella. Vaikka eihän se brittiaksenttia voittanut, mietin ja karistin ajatuksen välittömästi mielestäni.

Yön edetessä siihen pisteeseen, että baarin valot välähtivät mä sain sen päivän opetuksen. Älä luota Antoniin, kun sillä on naisseuraa. Se lurjus ei tietenkään vastannut puhelimeen ja mä aloin oikeasti miettiä saisinko odotella sitä jäätymiskuolemaan asti auton vierellä kun se vihdoin tajuaisi, että baari oli mennyt kiinni ja sillä alkaisi työt muutaman tunnin päästä.
"Voit tulla mun mukaan. Kyllä se Anton soittaa, kunhan ehtii", Matias lupasi. "Lupaan olla kiltisti jos vain haluat."
Mä virnistin sille ja hipaisin sitä vähän olkapäästä. Mahdoinkohan mä olla joku sinisten silmien auttamaton uhri?
"No mennään sitten."

Matiaksen hotellihuone oli ihan siisti, sellainen pikkukaupungin vähän tunnelmaton nukkumapaikka. Mä pudistelin toppatakkini pikkumustan päältä ja potkin samalla kengätkin pois. Meidän pituusero ei ollut enää ihan niin iso ja jotenkin mun sisuskaluissa tuntui vähän katsoa sitä taas silmiin hotellihuoneen intiimissä ympäristössä. Naapurihuoneesta kuului tasaista kolinaa ja erehtymättömiä äännähdyksiä jotka kirvoitti naurun mun huulilta.  
"Tällaista tää on ollut melkein koko viikonlopun", Matias kertoi naureskellen ja kävi hakemassa minibaarista meille juotavaa. Sänky tuntui mukavan pehmeältä, ei lainkaan sellaiselta kovalta millaisia joissain hotelleissa oli.
"Pitäiskö meidän pistää paremmaksi?" mä vitsailin vain puoliksi ja huomasin tuijottavani niihin sinisiin silmiin vähän haastavasti. Matias raukka meinasi ensin tukehtua sen juotavaan ja katsoi mua sitten vähän yllättyneenä.
"Lupasin olla kiltisti", Matias muistutti ja mä näin miten sen rintakehä kohoili vähän tiiviimmin. Mä tunsin miten huoneeseen laskeutui ihan erilainen tunnelma ja kurotin vetämään Matiaksen lähemmäksi.
"Jos mä halusin niin", mä kuiskasin paljonpuhuva virne huulillani. Jos mun oli pakko odottaa sitä hiton Seljistä vielä kauankin, niin olihan mulla tässä tekemistä odottaessani.

Enkä mä kuullut yhtään valituksia Matiaksen suunnalta.

Naapurihuone oli hiljentynyt jossain välissä ja aika sopivaan aikaan Anton vihdoin ilmoitti itsestään. Mä vilkaisin sängyssä makaavaa Matiasta, joka ei ollut mun tavoin vaivautunut pukemaan päälleen edes boksereita ja sovin Antonin kanssa, että se hakisi mut hotellilta. Mä olin kai vieläkin nousuhumalassa.
"Pitää mennä. Nähdään. Tai sitten ei", virnistelin pukiessani toppatakkia takaisin päälleni ja vedin sitten talvikorkokengät jalkoihini. Hotellihuoneen ovi ei ehtinyt edes kunnolla sulkeutua takanani, kun viereisen huoneen ovi avautui.
"Anton?" mun oli pakko nauraa ääneen.
"Mitä sä täällä teet?" Anton kysyi hämmentyneenä ihan kuin se olisi omistanut koko mestan.
"Aaaa", mä äännähdin ymmärtäväisenä.
"Tää selittääkin paljon", jatkoin virnistellen ja kaappasin miehen käsikynkkään.
"Olitko sä... kenen huone toi oli?"
"Mitäs se sulle kuuluu? Mites panohommat?"
"Lopeta."
"En ikinä", mä virnistelin ja tilasin meille hissin.

Kyllähän me ehdittiin Kallaan silläkin aikataululla, vaikka Seljavaara raukka saisi ajaa melkein suoraan mun parkkipaikalta töihinsä.
"Kutsuisin kahville, mut tiiän ettet ehi", mä sanoin haukoitellen, kun se kaarsi pihalle.
"Kyllä mä selviin. Kunhan en nukahda rattiin. Juon sitten pannullisen kahvia töissä", Anton lupaili.
"Rankkaa noi kisahoitajan hommat vai?"
"Äärimmäisen."
"Kiitos kuitenkin ja hyvää yötä semental."
"Mik... tai ihan sama, öitä."

Mä hipsin kotiin, kävin suihkussa ja jatkoin koko automatkan ajan kestäneitä uniani kotisängyn pehmeissä lakanoissa.
Ei mikään huono afterrideretki Liekkijärvelle.

(lue Matiaksen versio)
tunnus: Stalkkaustili salasana: olenutelias

09.01.2021
Kirjoitettu yhdessä Antonin kanssa.

“Ajattele nyt, jos me oltaisiin noin vastuuttomia. Miksi mä olen nuorin meistä, mutta silti osaan käyttäytyä parhaiten?” Sarah pohdiskeli lumen narskuessa hänen ja Antonin kenkien alla. Kallan keskustassa oli liikehdintää siihen aikaan lauantai aamuyöstä, kaikki kylän nuoret tuntuivat lähteneen viihteelle. He olivat juuri nähneet Matildan ja Jessen vanhan suolan janoamisen eikä ollut kysymystäkään oliko kaksi aikuista ihmistä päättänyt lähteä kiltisti omiin koteihinsa vaiko ei. Eronneet tai ei, niin tämän illan perusteella kumpikaan ei ollut päässyt yli toisesta.

“Parhaiten?” Anton nauroi makeasti. “Joo, ehkä tänä iltana, mutta noin niin kuin muuten sun käyttäytyminen ei ehkä sieltä parhaimmasta päästä oo ollu.”
Kiitokseksi siitä, mies sai kipeän nyrkin iskun olkapäähänsä ja tyytymättömän tuhahduksen.
“Ehkä ne kaks tietää, mitä tekee. Tai sitten luulevat tietävänsä ja sitten itkettää taas, kun sydämet on rikki taas, edelleen, tai jotain”, blondi jatkoi olkapäätään hieroskellen.
Mikäpä hän oli muutenkaan moralisoimaan, ottaen huomioon Aliisan, Sonian ja kaiken sen sotkun kahden naisen välissä.
“Mutta! Se niistä! Pidetään me hauskaa tänään”, Anton sanoi päättäväisesti, rutisti kainalossaan kävelevää Sarahia käsivarrellaan lähemmäs kylkeään ja hellitti sitten otettaan.
“Sopii paremmin, kuin hyvin. Loistavasti. Erittäin loistavasti?” Sarah nauroi ja tunsi kuinka vastuu, velvoitteet ja kurinpito valuivat lumihiutaleiden lailla olkapäiltään maahan.

Kaksikko selvisi Kingin ovelle, jossa heidät vastaanotti yökerhon musiikki, basson pamahdellessa kylkiluiden alle. Se yritti rytmittää sydämen sykkeen uudelleen musiikin tahtiin, onnistuen siinä lähes täydellisesti.
“Nyt näyttää vähän paremmalta”, Sarah virnisteli nähdessään kuinka tanssilattia oli melkein täynnä alle kolmekymppisiä kehoja. Nainen tunsi energian virtaavan lävitseen.
“Ensin tiskille?” hän kysyi nojaten lähemmäksi Antonia jotta tämä kuulisi hänet musiikin ylitse.
“Kyllä kiitos”, mies nauroi, laski kätensä ystävällisin elein naisen alaselälle ja lähti johdattelemaan heitä baaritiskin suuntaan. Parempi meno näytti olevan yökerhossa verrattuna Krouvin suhteellisen hillittyyn tunnelmaan, muttei Anton kyllä oloaan kovin kotoisaksi siellä tuntenut. Ei hän mikään bilehile ollut, vaikka kalja maistuikin…
Ehkä hän oli jo liian vanha sinne. Se ajatus ensin kauhistutti, sitten nauratti. Kolmekymppiset lähestyivät kovaa vauhtia, muttei vielä pariin vuoteen kuitenkaan.
“Mä voin tarjota ekat”, mies ilmoitti mukamas herrasmiesmäisesti. “Sä oot kuitenkin koulurankingin voittaja.”
“Voi miten kilttiä, mutta varsin huono tekosyy kylläkin. Seuraavat sitten mun piikkiin esterankingin voitosta?” Sarah virnisteli, mutta antoi Antonin kuitenkin luovia tiensä tungoksen läpi tiskille, jääden itse hieman kauemmaksi odottamaan.

Nainen antoi katseensa kiertää juhlijoissa, miettien kuinka monet tipattoman tammikuun lupaukset siinä porukassa oli jo pyörretty. Tai ehkä sen ikäiset nuoret eivät lupailleet sellaisia, kun alkoholi ei ollut muodostunut vielä ongelmaksi? Kuka tiesi. Pyörittäessään katsettaan ihmisissä Sarah samalla etsi tuttuja piirteitä, ihmisiä joita tuntisi ja joita ei halunnut tuntea.
Tuijottelu kuitenkin jäi siihen, kun Anton löysi uudelleen hänen luokseen kahden kaljatuopin kera.
“Kiitos. Ei taida kyllä olla yhtään pöytätilaa vapaana”, Sarah kertoi hörpätessään vaahtoavaa nestettä hieman suuhunsa.
“En ainakaan nähnyt, että olis ollut”, mies kertoi ja vielä kertaalleen kuikuili juhlakansan päiden yli mahdollisten vapaiden istumapaikkojen toivossa. Pituudesta oli toki hyötyä, muttei se vapaata tilaa siltikään luonut mihinkään.

“No mutta, kyllä mun jalat kestää tämän seisoskelunkin”, Anton naurahti.
“Mutta kestätkö sä kertoa, mitä sun elämään kuuluu?”
Kyllähän mies tiesi, ettei Sarah mikään avautuja ollut, mutta yleisten kuulumisten vaihtelu oli jäänyt vähän vähemmälle, sillä alkuilta oli kulunut lähinnä Jessen ja Matildan kemian sivusta seuraamiseen.
Sarah kietoi oluttuopin paremmin sormiensa sisälle, sillä ei halunnut sen päätyvän lattialle jonkun innokkaan juhlijan toimesta. Meripihkaiset silmät tutkivat Antonin katsetta eikä havainneet niissä vähääkään pahantahtoisuutta. Pieni hymy kaartui punatuille huulille.
“Kai mä kestän. Vaikka ei siinä paljoakaan ole kerrottavana. Mun aika kuluu pääosin tallilla ja töissä, mahdottoman tylsää arkea vain. Eräs Aarnisuo kyllä piristää aina toisinaan yksinäisiä iltoja, se on osottautunut varsin hyväksi tylsyydentappajaksi ihme kyllä. Omituista miten se ei ole lainkaan mustasukkainen, tai en ainakaan ole huomannut”, Sarah kertoi ja mietti mahtoiko osa sanoista pyyhkiytyä kovan musiikin vietäväksi. Nainen ei tietenkään nähnyt Miken ajatuksiin ja ehkä parempi niin, sillä erityisesti jouluaaton iltana siniset silmät olivat kiiluneet omistushalua.

Anton ei voinut muuta kuin tyrskähtää. Ajatus Mikael Aarnisuosta piristäjänä ja tylsyydentappajana oli aika absurdi, siitäkin huolimatta että hän oli jo jollain tasolla tietoinen Sarahin ja “Kivan” sutinoista.
“Ehkä se on vain hyvä näyttelijä?” mies mietiskeli ääneen.
Edelleen hän mietti Sarahin motiiveja Miken kanssa heilasteluun. Se oli joko puhtaasti raha tai sitten Aarnisuossa oli ihan oikeasti jotain muutakin, mikä ei “tavan tallaajille” avautunut. Iso muna? Ehkä?
Muttei asia edelleenkään Antonille kuulunut, joten ei hän sen enempää asiasta kysellytkään.
“Ei kukaan ole niin hyvä näyttelijä, usko pois ystävä hyvä. Tai mistä sitä tietää? Mutta mitäs sun elämään, muutakin kuin HuruHairahduksia ja Soniaa? Et kai ole löytänyt kolmatta kosiskeltavaa siihen vielä lisäksi? Oikea adonis sustakin kuoriutunut”, Sarah vaihtoi puheenaihetta ja tuijotti Antonia syvälle silmiin yrittäen nähdä tämän ajatukset. Se oli tietysti varsin hankalaa alati paranevan humalatilan vuoksi.

Antonin oli pakko nauraa ja pudistella sitten päätään: “Ei oo kolmatta. Eikä tuu!”
Miehen mielestä oli jo suoranainen ihme, että hänellä ylipäätään oli joku sutina jossain. Ei hän ollut ehkä se kaikkein vetovoimaisin mies naisten mielestä.
Aliisan kanssa nyt sitä sutinaa oli ollut kestänyt parikin vuotta, mutta se nyt oli sellaista säätöä etteivät he aina tainneet itsekään tietää, missä menivät.
Sonia oli vain tulla tupsahtanut hänen elämäänsä ihan yhtäkkiä ja molemmat olivat varmasti ajatelleet sen kaiken jäävän vain siihen yhteen iltaan, mutta niin vain pieni blondi oli osa Antonin sekavaa elämää.
Kuinka kauan? Sitä ei voinut tietää, mutta mies huomasi toivovansa ettei se sieltä ihan heti mihinkään häviäisi.
"No ehkä parempi niin", Sarah filosofoi päätään nyökytellen. "Saattaisit vielä kutsua jokaista toisen nimellä, nyt sentään on vain 50% mahdollisuus siihen", nainen jatkoi virnistellen.

Latina meinasi jo siirtyä vallan muihin aiheisiin, kun tämä yhtäkkiä tömäytti etusormensa Antonin rintakehään, aavistuksen kovakouraisesti jopa.
"Vinkki vitonen vielä jatkoa ajatellen. Pysy siinä ähinässä äläkä voihki mitään nimiä kesken kaiken. Sitten et sotke nimiä tai toimii se sittenkin, kun et muista toisen nimeä, mä tiedän kokemuksesta", Sarah neuvoi tomerasti, kunnes tunsi tönäisyn selkäpuolellaan ja lensi terävästi Antonia päin, joka oli purskahtanut nauruun naisen neuvot kuultuaan. Olut kasteli kummankin rintamuksen ja Sarah kääntyi katsomaan taakseen, valmiina hirttämään tekijän kauluksistaan kunnes tajusi katsovansa etäisesti tuttuihin kasvoihin.


Lue toinen osa.

24.12.2020
Kirjoitettu yhdessä Thomaksen ja Miken kanssa.

“Mmm, joo, kyllä se käy. Joskus viideltä? Hyvä, nähdään sitten”, Sarah lopetti puhelun hymyillen ja käveli sitten tutusta ovesta sisälle. Myönnettäköön, hänen ja abuelan välit olivat kiristyneet siitä mitä ne olivat joskus olleet, mutta joulua ei jätetty välistä oli mikä tahansa hiertänyt heidän välejään. Sarah potki mustat korkokengät jaloistaan eteisessä ja nuuhkaisi jouluruokien täyttämää sisäilmaa.
“Hola, abuela”, Sarah tervehti ja kävi halaamassa isoäitiään, joka työsti viimeisiä jouluruokia keittiössä. Vanhaksi naiseksi Elisa oli edelleen tarmokas ja tuntui jopa nuortuneen silmissä sydänkohtauksen jälkeen.
“Hola Sarah, Feliz Navidad.”
“Feliz Navidad.”

Hiljaisuutta, jonka täytti joululaulut kesti vain hetken verran, kun ulko-ovi kävi uudemman kerran. Patrickin naurun olisi tunnistanut kuka tahansa ja Sarah oli hieman lämmennyt veljelleen sen jälkeen kun tämä oli alkanut seurustella Jonathanin kanssa.
“You should’ve seen his face!” Jonathan nauraa räkätti Patrickin kanssa Thomaksen kustannuksella. Vanhempi veljistä oli kertonut, kuinka Thomas oli monta vuotta takaperin pyytänyt mummiltaan G.I. Joe -nukkea joululahjaksi ja Grace oli autuaan tietämättömänä ostanut Thomakselle kyseisen hahmon naisversion.

Thomaksen sydän jyskytti rinnassa. Nuori ei ollut nähnyt Sarahia vähään aikaan ja kaikista maailman paikoista, hän oli viettämässä joulua naisen perheen kanssa. Elisa oli syystä tai toisesta laittanut Patrckin kautta viestiä Thomakselle, että tämäkin oli tervetullut joulupöytään tänäkin vuonna, sikäli tämä viettäisi juhlan Suomessa. Thomas ei ollut suoraan sanoen uskaltanut kieltäytyä naisen kutsusta.

“Hei Elisa, mahtavat tuoksut, kuten aina”, Jonathan sanoi astellessaan keittiön puolelle. “Merry Christmas”, hän jatkoi ja ojensi vanhemmalle naiselle pienen punaiseen käärepaperiin käärityn lahjan. “Patrick valitsi sen.”
"Hey lads", Sarah hymähti tiskin toiselta puolelta, jättäen täysin huomiotta sen pienen rytmihäiriön sydämessään, jonka Thomaksen näkeminen sai edelleenkin aikaiseksi. Elisa kiitteli kamalasti saamastaan lahjasta ja kehuistaan, oli oikeastaan vähän omituista ajatella miten niin pullantuoksuinen vanha nainen saattoi vain hetkessä ryhtyä oikeaksi mafiosoksi, jolle ei tullut mieleenkään ryppyillä.

"Mitäs teidän valtakuntaan kuuluu?" Sarah kysyi Jonathanilta ja veljeltään. Kaksikolla oli pitänyt ilmeisen kiirettä, sillä naisesta tuntui ettei ollut nähnyt ystäväänsä ikuisuuteen. Meripihkaisten silmien katse kävi Thomaksessa ja jollain tavalla aiempaa rennompi hymy käväisi Sarahin punatuilla huulilla ennen, kun tämä käänsi huomionsa takaisin Jonathaniin. Mustan pitsireunaisen mekon korkean kauluksen alla oli tutuksi käynyt kevyt paino viime joulun lahjasta, kauniista riipuksesta jonka Thomas oli hänelle ostanut. Sarah ei muistanut enää aikaa koska se ei olisi ollut hänen kaulassaan.

"Haluatko ihan varmasti kuulla?" Jonathan naurahti veikeä hymy huulillaan ja kaappasi Patrickin kainaloonsa. Ilme Sarahin kasvoilla kertoi, ettei yksityiskohtia olisi tarve käydä läpi.
"The usual", Jonathan lisäsi. "Tosiaan, Thomas sai tavallaan ylennyksen maalaamolla." Ylpeys kuulsi Jonathanin äänestä.
"Ei sitä ihan ylennykseksi sanoisi", Thomas sanoi nolona laskien katseensa jalkoihinsa. "Pienehkö vastuualue lisää, that's it."
"Pfft, so modest", vanhempi veljistä tuuppaisi toista ja hymyili leveästi. Thomas vilkaisi kulmiensa alta Sarahia ja tunsi verensä lähenevän kiehumispistettä. Hyvällä tavalla. Vuosi sitten mies oli antanut toiselle lahjaksi kultaisen riipuksen. Olikohan latina heittänyt sen pois? Myynyt rahoiksi kultasepälle?
"Oi, onneksi olkoon", abuela puuttui keskusteluun ja vaati saada tietää lisää heti, kun ruoat saataisiin kannettua pöytään. Nuoriso otti astioita kantoon ja kattoi valtavan pöydän ruokailutilassa. Sarah mietti miten abuela oli löytänytkin jälleen niin täydelliseltä vaikuttavan kuusen ja kuka sen oli koristellut.

"Sanoinhan, että sininen sopii kuuseen hyvin", Patrick tokaisi kuin olisi kuullut mitä Sarah ajatteli.
"Olit aivan oikeassa", abuela myötäili ja istutti kaikki pöydän ääreen.
"Ruvetkaahan syömään sitten ja Thomas, kerrohan siitä sinun ylennyksestäsi. Toivoisin kyllä välillä, että Sarah löytäisi sellaisen työn itselleen jossa pääsisi etenemään", Elisa höpisi ja katsoi sitten nuorempaa vierastaan lämmin tuike silmäkulmassaan eikä välittänyt Sarahin silmienpyörittelystä tuon taivaallistakaan.


Thomas ei tiennyt, kuinka oli ansainnut Elisalta näin lämmintä kohtelua. Eihän kaksikko edes tavanneet toisiaan niin usein. Nuori ojenteli lisukekippoja eteenpäin sitä mukaan, kun vieressä istuva Patrick ojensi niitä hänelle. Thomas kertoi lyhyesti keskustelustaan pomonsa kanssa, kuinka tämä oli osoittanut työhönsä enemmän panostusta kuin ennen, ja miten se myös näkyi hänen työnsä laadussa.
"Ei oo broidi juossu likkojen perässä nii siks se on ehtiny tekee töitäki", Jonathan niljaili ja yritti olla katsomatta Sarahia. Hän oli tietoinen nuoren parin viileistä (paremman sanan puutteessa) väleistä, eikä toivonut jäädä siihen väliin enempää kuin oli jo aikanaan ollut.
"Mistäs sä sen tiedät?" Sarah kuitenkin kysyi yllättävän kepeällä äänensävyllä ja muodosti kasvoilleen pienen virnistyksenkin katsoessaan kumpaakin Raynottin veljeksistä. He olivat Thomaksen kanssa eronneet hyvissä väleissä juhannuksen eksymistapauksen jälkeen ja Sarah koitti kepillä jäätä josko he olisivat jo pääseet sellaiseen pisteeseen missä toiselle saattoi jo vähän naljailla.
"Well… Joka kerta, ku oon käyny ton kämpillä syystä tai toisesta, siellä haisee feminiinisen hajuveden sijaan hiki ja paska. Excuse my language", Jonathan katsoi pahoitellen Elisaan ja käänsi sitten huomionsa takaisin Thomasiin.
"Hiki ja raha, veliseni", Thomas korjasi ja naurahti. Nuori vilkaisi Sarahia ja hymyili tälle pehmeästi. Pieni toivon kipinä mahdollisesta tulevaisuudesta naisen kanssa syttyi Thomaksen rinnassa.


Ruokailu jatkui kevyen jutustelun säestyksellä ja Jonathanilla oli pitkästä aikaa olo, että Thomaskin tosissaan nautti olostaan Reyesin taloudessa. Vanhempi veljistä oli ollut hieman huolissaan Thomaksen hukuttautuessa töihin, ettei tämä osaisi enää olla sosiaalisissa tilanteissa. Mutta hei, kyseessä oli Thomas. Perheen social (butter)fly. Totta kai nuori mies osasi.

“Etkö aio syödä tuon enempää?” abuela kysyi huolestuneen näköisenä Sarahilta, kun naisen lautanen oli harvinaisen tyhjillään eikä tämä ottanut lisää ruokaa, vaikka koko pöytä notkui herkuista.
“Mä lupasin mennä illemmalla yhden kaverin kanssa syömään, tulen huomenna sitten santsaamaan”, Sarah kertoi ja vaikka hänen äänensä ei värähtänytkään, nainen piti huolen ettei vilkaissutkaan Thomaksen suuntaan. Hän saattoi vain toivoa, että Jonathan ei ryhtyisi tivaamaan lisätietoja tästä kaverista, jonka tunsi, vaikkei tiennyt tuntevansa.
"Friend, eh?" Jonathanin kasvoilla kuitenkin käväisi vihjaileva hymy. Hän tunsi Sarahia sen verran, ettei uskonut tämän lähtevän vain kaverin kanssa syömään kesken Elisan laittaman ruoan.
“Niin, kaverin”, Sarah vastasi pitäen katseensa vakaana katsoessaan ystäväänsä. Periaatteessa eiväthän he Miken kanssa olleet kavereita enempää. Paitsi ehkä osittain vähän harmaalla alueella, mutta eihän sitä laskettu.
Thomas tunsi piston rinnassaan, vaikkei tällä ollut mitään oikeutta olla mustasukkainen tai mitään muutakaan sen tyylistä. Yrittäen saada huomionsa toisaalle Sarahin mainitsemasta ystävästä, Thomas kiitti Elisaa ruoasta ja tarjoutui auttamaan astioiden viemisessä takaisin keittiön puolelle.

Jonathan laski viimeisen puulastan kuivaustelineeseen altaan yllä olevaan kaappiin ja kuivasi kätensä keittiössä olevaan pyyhkeeseen.
"Kiitos avusta, Jonathan ja Thomas. Olisipa omat lapsenlapseni yhtä avuliaita", Elisa kiitteli ja nyökkäsi päällään lähes huomaamattomasti Patrickin suuntaan. Aussi puhui jostain Sarahin kanssa eikä kiinnittänyt mitään huomiota keittiön suulla käytävään keskusteluun. Sisarusten keskusteluhetki kuitenkin keskeytyi ovikellon soittoon ja hetken ajan kaikki katsoivat vain toisiaan. Abuela oli lähdössä avaamaan ovea, kun Patrick ponnahti ylös.
“Voin käydä”, mies tokaisi ja kiirehti eteisen suuntaan.

Sarah nousi myös pöydästä ylös ja hakeutui Thomaksen luokse. Jonathan ja Elisa hävisivät kuin sanattomalla sopimuksella olohuoneen puolelle.
“Hei, mitä sulle kuuluu?” Sarah kysyi hiljaisella äänellä ja nojasi hymyillen keittiön ovensuuhun. He eivät olleet jutelleet kunnolla pitkään aikaan ja naista kiinnosti kuinka toisen arki oli sujunut juhannuksen jälkeen. Ylennyksen lisäksi tietenkin.
"No velihän sen tossa safkan ohessa sanoki; töitä", Thomas naurahti ja hymyili pienesti. "Teilläki taas cup ohi, varmaan iha ok fiilis ottaa taas vähä rennommin. Jos ehtis muuallekki ku satulaan", mies lisäsi. Hän ei odottanut naisen tajuavan suoralta kädeltä miehen vihjausta siitä, josko tältä löytyisi aikaa myös Thomakselle. Nuoren miehen taskussa kuumotteli reilun sadan euron lahjakortti Horzen liikkeeseen. Se ei voittaisi edellisvuoden lahjaa, mutta hän halusi antaa Sarahille edes jotain. Ja tämä lahja varmasti tulisi käyttöön.


“Löysin tämmöisen, tää on vissiin sulle sisko”, Patrickin ääni keskeytti kaksikon keskustelun ja he kääntyivät katsomaan näkyviin ilmestynyttä hahmoa yhtä aikaa.

Mikke tunsi molempien henkilöiden katseen itsessään Patrickin sanojen jälkeen liiankin hyvin, sillä hän ei ollut tottunut olemaan huomion keskipiste oikeastaan missään muualla kuin hetken omalla vuorollaan kilpailukenttien sisäpuolella tai sitten, noh, toki Sarahin kanssa yksityisesti, mutta sitä ei laskettu tähän tilanteeseen mukaan. Nyt mies tervehti muita hieman lyhytsanaisesti ja vasta sen jälkeen Mikke alkoikin hahmottamaan paremmin kenen kanssa hän jakoi huoneen. Sarah seisoi toisen miehen kanssa keittiön ovensuussa ja tunsi pienen piston rinnassaan. Oliko se mustasukkaisuutta? Eikö Sarahin pitänyt olla Elisan luona ainoastaan veljensä ja tämän poikaystävän kanssa?

"Mikke..?" Sarah äännähti yllättyneenä ja siirsi katseensa olohuoneen suureen seinäkelloon. Se näytti varttia yli viisi ja latina mietti oliko ruokapöydällä oleva puhelin sammunut vai mennyt äänettömälle. Ajatus tietysti hälveni johonkin taka-alalle, kun asetelma upposi vihdoin myös naisen päähän. Mikke, joka ei ollut poikaystävä mutta häilyi sillä rajalla, seisoi hänen isoäitinsä kodissa ja paikalla oli abuelan lisäksi vähän kriittisempi yleisö. Sarah olisi halunnut vilkaista vieressään seisovaa Thomasta, mutta ei uskaltanut. Hän ei halunnut nähdä sitä katsetta eksänsä kasvoilla, josta välitti yhä liian paljon. Ei, vaikka tietenkään Sarah ei ikinä myöntäisi että Mikke oli muuta kuin kaveri hänelle.

"Öh, mun puhelin taisi sammua, anteeksi. Haluatko lähteä...heti?" Sarah kysyi Mikeltä ja tunsi lämmön nousevan iholleen. Abuela tuijotti vuorotellen häntä ja Mikkeä, yrittäen selvästi selvittää katseellaan kuka toinen oli miehiään.
"Ei teillä mikään kiire varmasti ole, voimmehan tarjota kaverillesi vaikka glögiä ja joulupipareita, jos hän haluaa", abuela lausahti muotoillen sanansa kuin kysymykseksi, mutta antoi samalla ymmärtää että poispääsystä oli turha haaveilla.
Jonathan pääsi juuri ja juuri keittiöön vessasta, kun näki tutun henkilön huomion keskipisteenä.
"Mikke perkele", mies naurahti ja lätkäsi tätä kevyesti selkään. Mies kiersi katsettaan paikalla olevissa ihmisissä, eikä voinut olla sivuuttamatta Sarahin tukalalta vaikuttavaa oloa, eikä Thomaksen "haluan-pois-täältä" -ilmettä.

Jonathan puikkelehti Patrickin viereen ja antoi miehelle pikaisen pusun poskelle.
"Meijän varmaa pitää lähtee liukenee", mies sanoi. "Lupasin Lyylille porkkanoita joululahjaks." Kuullessaan veljensä kommentin, Thomas taisteli pysyäkseen paikallaan, ettei olisi juossut suoraa päätä eteiseen ja ovesta ulos. Kukaan ei kuitenkaan liikkunut.

Mikke katsoi kaikkia paikalla olevia vuorotellen piilottaen samalla pienen epävarmuuden minkä tunsi rinnassaan. Muiden kysymykset ja tukala tilanne ei helpottanut lainkaan sitä mielentilaa mikä oli tullut jo silloin kun hän tiesi, että hänen pitäisi hakea Sarah ovelta. Nyt Miken katse mittaili päästä varpaisiin Sarahin vieressä seisovaa miestä, joka vaikutti vähintään yhtä ahdistuneelta kuin hän itse. Aarnisuo joutui käymään pienen sisäisen kamppailun ryhdistäytyäkseen.
"Kiitos tarjouksesta", Mikke kiitti Elisaa miellyttävästä tarjouksesta, vaikka ajattelikin, että tarjouksen takana piili jotain muutakin. Siitä välittämättä mies siirsi katseensa Thomasin kautta Sarahiin. "Sarah, meidän pitää varmaan kuitenkin jo mennä, että ehditään. Pöytävaraus odottaa…"
Miken levoton katse kävi Jonathanissa, Patrickissa ja sitten se palasi Sarahin kautta viimeiseen mieheen.

“Joo”, Sarah äännähti saamatta kuitenkaan jalkojaan liikkeelle. Koko tilanne tuntui niin absurdilta - siinä Mikke tapasi juuri ensimmäistä kertaa hänen isoäitinsä, veljensä ja ennen kaikkea eksänsä jouluaattona, vaikka nainen ei ollut varma tiesikö Mikke mikä hänen ja Thomaksen status oli nykyään.
“Mitäs sinä Mikke sitten teet työksesi, jos saan kysyä?” abuela jatkoi sädekehänsä kiillottelua vaikka Sarah aavisteli kyllä mikä keveiden kysymysten takana lymyili. Se, että Elisa oli kutsunut Thomaksen tänäkin jouluna heidän luokseen oli vain puoliksi naisen ystävällisyydestä kiinni. Tuskin abuelan mielipide Thomaksesta ja yhdestä rakkaudesta oli muuttunut sinä aikana juurikaan. “Sarah ei olekaan kertonut sinusta oikeastaan mitään”, nainen jatkoi ottamatta kuuleviin korviinsa nuorison lähtöaikeita.

"Olen ratsuttaja ja opetan satunnaisesti paria ratsastajaa ystäväni tallilla." Mikke kertoi lyhyesti(vaikka hieman epäröiden). Hän ei halunnut leuhkia rahatilanteellaan, vaikka ei myöskään piilotellut sitä. Tilanne oli miehelle täysin uusi, eikä hän tiennyt miten tällaiseen piti reagoida.
"Tunnetaan Sarahin kanssa myös tallilta.." Mies jatkoi Elisan suuntaan, kunnes  puuttui kiusalliseen tilanteeseen viemällä huomion toisaalle itsestään. Mikke käännähti yllättäen Thomaksen puoleen ja tarjosi kättään käteltäväksi.
"Mekään ei olla vielä nähty. Mikke Aarnisuo."
Thomas taisi hetken liian pitkään katsoa Miken ojennettua kättä, mutta tarttui siihen ja kätteli toista kuin ketä tahansa muuta. Paitsi Mikke ei välttämättä ollut kuka tahansa. Sehän saattoi olla Sarahin uusi mies tai jotain. Ajatus kaikui Thomaksen mielessä.
"Thomas Raynott", nuorempi vastasi ja piti äänensä vakaana, eikä paljastanut epävarmuuttaan muille.

Jonathan oli kauhulla seurannut tilannetta vierestä ja huomaamattaan rutistanut miehensä käsivartta yha kovempaa ja kovempaa. Vasta Patrickin hiljainen murahdus sai Jonathanin virkoamaan oikean elämän lähes telenovelasta ja hellittämään otettaan.


Mikke katsoi epäröiden Thomakseksi esittäytynyttä miestä ja vilkaisi Sarahia sivusilmällään. Miehen päässä liikkui monen monia skenaarioita mitä tämä Thomas oli naiselle. Olihan hänet sentään kutsuttu Elisan joulupöytään, Mikkeä ei. Samalla sana Raynott jäi Aarnisuon päähän ja katse siirtyi hitaasti Jonathaniin.
"Ootte siis ihan sukua?" Veljiä tai serkuksia ihan varmasti, Mikke päätteli ja samalla hän pohti yrittikö Jonathan tarkoituksella tutustuttaa Thomaksen Sarahiin?

"Öh, joo. Thomas on Jonnyn veli", Sarah sai vihdoin äänensä takaisin. Vatsan ympärillä tuntui epämiellyttävä paine, ihan kuin joku olisi kiristänyt korsettia liian kireälle. Nainen saattoi jo kuvitella kuinka keskustelu siirtyisi hänen ja Thomaksen tuntemiseen ja halusi välttää sen jos vain oli mahdollista. Sarah pakotti jalkansa liikkeelle, vaikka ne tuntuivat lähinnä hyytelöltä. Petturipuhelin odotti sammuneena ruokapöydällä ja Sarah otti sen käsiinsä, nähden sitten isoäitinsä ilmeen, kun tämä siirsi katseensa Sarahista Mikkeen. Sarah yritti pudistaa päätään, mutta ele ei ehtinyt toteutukseen kun abuela oli jo äänessä.

"Oletko sinä Sarahin poikaystävä?"
Sarah tunsi veren pakenevan kehostaan ja myös Mikke vaivaantui kysymyksestä vähän liiankin näkyvästi. Mies avasi suunsa vastatakseen heti jotain, mutta sanaakaan ei tullut ulos, joten tämä kääntyi nopeasti katsoamaan Sarahia. Naisen katse kuitenkin kertoi paljon, joten Aarnisuon täytyi vastata tähän selvästi aivan itse.
"Ööm.. en ole.. mmh.. kuten tuossa aiemmin mainitsin niin ollaan vaan tallikavereita." Mikke oli kuin peura ajovaloissa, eikä hieman epäröivä vastaus tuntunut kelpaavan täysin Elisalle.
“Joo”, Sarah sai tokaistua ja yritti sitten raapia kasaan viimeisiä itsevarmuutensa rippeitä. Koko tilanne tuntui olevan niin tulenarka, että sen pitkittämisestä ei seuraisi mitään hyvää.
“Me mennään nyt”, nainen sanoi, mutta ei lainkaan niin päättäväisesti mitä olisi ehkä pitänyt.

Mikke ainakin näytti helpottuneelta Sarahin lähes työntäessä miehen edeltä eteiseen, kaksikko puki ulkovaatteet päälleen melkein ennätysnopeasti ja latina yritti olla ajattelematta tilanteen jälkipyykkiä sillä hetkellä. Ehkä olisi jopa helpompi vakuuttaa läheiset pelkästä ystävyyssuhteesta kun sen toinen osapuoli ei olisi siinä herättelemässä sähköisiä tuntemuksia pelkällä läsnäolollaan?
“Sarah?” abuela kuului huhuilevan jostain olohuoneen ja eteisen välimaastossa. Luojalle kiitos hidastuneista jaloista, nainen ehti ajatella.
“Mene, mene”, Sarah kuiskasi Mikelle pidätellen jo nauruaan tajutessaan tilanteen koomisuuden. Siinä he juoksivat pakoon mummo-ikäistä vanhusta ja tämän teräviä kysymyksiä. Ulko-ovi avautui vauhdilla ja ihan viimeiseksi ennen sen sulkeutumista Sarah huusi heipat isoäidilleen, veljelleen, exälleen ja ystävälleen.


Hyvä ettei tummanharmaa Porcshe sutinut Miken kääntäessä sen keulan kohti ravintolaillallista.
“Ei meillä enää ole mikään kiire”, Sarah muistutti virnistäen, toivoen ettei Mikke ollut turhan järkyttynyt kaikesta.
“Paitsi meidän pöytävaraukseen, jäädään ilman ruokaa vielä”, mies muistutti ja vilkaisi vieressään istuvaa naista merkitsevästi. Kai se oli jännityksen jälkeinen tila tai ehkä se, etteivät he olleet ehtineet nähdä muutamaan päivään, mutta yhtäkkiä Sarahin ei enää tehnytkään mieli ravintolaan.
“Haittaisiko se niin kamalasti? Voidaan tietysti tilata kotiinkin vaikka pitsaa”, nainen ehdotti hipaisten sormillaan tummien hiusten reunalta, kaulan herkkää ihoa. Se tuntui lämpimältä viileitä sormia vasten ja kosketus sai Miken värähtämään.

Katseet kohtasivat ja vain hetken ajan Sarah mietti miten turvallista olikaan kun kuski ei kiinnittänyt huomiota edessä aukeavaan tiehen. Kumpikaan heistä ei yhtäkkiä enää muistanut mitä viisi minuuttia sitten oli tapahtunut.

27.02.2021
Kirjoitettu yhdessä Miken ja Inkerin kanssa.


Krouvissa soi musiikki - sen yli ei ollut mahdotonta keskustella, mutta hieman hankalaa se oli kuitenkin. Ratsastajat olivat hajaantuneet pieneen ryhmiin, kaikki olivat pukeutuneet siististi vaikka pukukoodia ei oltu annettu. Sarah oli ostanut tilaisuutta varten uuden mekon, se oli korallinpunainen spagettiolkaimilla ja puoleen väliin reittä nousevalla halkiolla. Mekon pituus oli juuri oikea korkokenkien kanssa helman viistäessä maata kevyesti.
Sarah oli niin uppoutunut keskustelemaan Antonin ja Sonian kanssa naisen uudesta varsasta, ettei huomannut lainkaan baaritiskillä näkyviä varoitusmerkkejä. Nainen katseli norjalaiskaunottaren puhelimen näytöltä kuvia hevoslapsesta haltioituneena ja nautti täydellisen makuisesta viskistä lasinsa pohjalla. Vaikka hän oli teknisesti ottaen omalla työpaikallaan, Sarahilla ei ollut mitään vaikeuksia antaa itsensä valua pikkuhiljaa syvemmälle humalan auvoiseen syleilyyn.

Ratsastuskilpailuiden paras osuus oli aina niiden jälkeiset juhlat -- ainakin Inkerin mielestä. Se oli jälleen hivuttautunut kyynärpäätaktiikalla baaritiskille jo aivan liian monetta kertaa sinä iltana ja kailottanut tilauksensa; vodkarussianin ja tequilashotin. Se oli kaikkien niiden hienojen kilparatsastajien ympäröimänä kuin kala vedessä; se tunnisti jo kasvoja; se saattoi jo jutellakin niille. Nekin saattoivat tuntea sen, siis Inkeri Johansenin, liekkijärveläisen tuntiratsastajan. Mutta eihän Inkeri ollut enää ollut tuntiratsastaja aikoihin -- se oli jo yksi heistä. Ja sekös tuntuikin hyvältä.

Eräitä kasvoja Inkeri ei silti tunnistanut. Ne istuivat sen vieressä baarijakkaralla; katse pyöri tuopissa. Niitä kehysti laitetut, mustat hiukset ja musta parta, siististi ajettu --  tietenkin. Kivat, Inkeri ajatteli -- muuta sen ei tarvinnut ajatella -- ja heitti eteensä ilmestyneen shotin kurkusta alas. Tätä varten se oli laittanut huulipunaa, tätä varten se oli kaivanut kaapistaan mustan mekon, kaikkien niiden kulahtaneiden tallivaatteiden takaa. Tätä varten se oli laittanut hiukset kauniisti, eikä ollut melkein tunnistanut itseäänkään hotellihuoneen peilistä.

“Hei”, se hymyillen liukui sulavasti lähemmäs kasvojen omistajaa, istui.

“Moi”, mies tervehti hieman epäröiden, kohotti leukaansa hieman, katsoi arvioiden. “Kuka sä olet?”

“Inkeri”, nainen vastasi itsevarmasti pitäen katsekontaktin, ja mietti hetken ennen kuin täsmensi: “Esteratsastaja.”

Mikael naurahti.
"Vai että ihan esteratsastaja", lauseesta ei pystynyt päättelemään oliko se ihan neutraalisti sanottu vai jopa hieman ivalliseen sävyyn. Aarnisuo oli harvinaisen tunnettu siitä, että hän piti esteratsastusta leikkimisenä, eikä vakavana urheilulajina. Toki jonkin verran mies oli joutunut muuttamaan ajattelutapaansa jo hevosensa liikuttajan vuoksi, joka oli päättänyt silloin tällöin hypätä Velmunkin kanssa. Silloinhan sen täytyi olla ihan hyväksyttävä liikutusmuoto. Varsinkin tänään mies oli vielä ihan positiivisella tuulella; olihan hänen debyyttinsä Velmun kanssa johtanut Kalla Cupissa jopa sijoitukseen asti vaativa a -tasolla.

Sen enempää kommentoimatta asiaa Mikke päätyi silmäilemään sievän oloista naista päästä varpaisiin. Huoliteltu olemus ja tyylikäs musta mekko pisti heti miehen silmään ja pieni hymy kävikin tämän huulilla hänen esittäytyessään ylpeänä.


"Mikke Aarnisuo. Kouluratsastaja."

Sen olemus oli viileä ja etäinen, mutta Inkeri ei välittänyt. Jos mies silmäili häntä päästä varpaisiin kuin arvoiden hänen kelpoisuuttaan seuralaiseksi, teki Inkeri aivan samoin, yhtään häpeilemättä. Mikke vaikutti jonkin verran vanhemmalta, jonkin verran valmiimmalta ja jonkin verran erilaiselta, mutta jonkin verran se myös kiehtoi. Sen nimi ei sanonut Inkerille mitään, mutta se oli vain hyvä asia. Se ei kaivannut tänä iltana tuttuja, ei edes tutun tuttuja.

“Vai että oikein kouluratsastaja”, Inkeri vastasi sävykkäästi, itsevarmasti ja risti korkokenkien verhoamat jalkansa baarijakkaralla kääntyen enemmän Miken suuntaan. “Sitten sä tiedät varmaan Daniel Susinevan. Mä olin sillä töissä hetken, ja ollaan vähän niin kuin kavereita.”

Mies hymähti nyökäten, väläytti jälleen puolikkaan hymyn. Puolikas hymy oli jo puoli voittoa, Inkeri ajatteli ja hymyili itsekin ennen kuin nosti juomansa huulilleen.

Mikke ihaili tietyllä tavalla Inkeriksi esittäytyneen itsevarmuutta ja se väistämättä kiehtoi tuhlaripojan mieltä.
"Joo tiedän sen kyllä. Käyn Susinevan valmennuksissa joka kuukausi", mies kertoi ja päätti juoda välissä tuoppinsa tyhjäksi.

Ennen keskustelun jatkamista Aarnisuo päätti tilata baarimikolta lisää juotavaa. Olihan nyt sentään Kalla Cupin juhlinnat menossa.
"Laita mulle olut ja neidille kanssa haluamansa juoma."
Mikke silmäili Inkeriä tyytyväisenä odotellessaan samalla uutta juomaansa.
"Sittenhän maailma on aika pieni jos kerta Susinevan tunnet. Ihan sen kunniaksi voit juoda mun piikkiin tänä iltana ja ehkäpä voisit samalla kertoa itsestäsi vähän lisää…"


Jos Matias ei olisi saapunut Sarahin,  Antonin ja Sonian valloittamaan nurkkaloossiin juomia notkuvan tarjottimen kera, nainen olisi luultavasti huomannut kuinka baaritiskillä kehittyi vaarallinen tilanne. Nyt hän kuitenkin joutui jakamaan huomionsa niin tiiviisti oman pöytäseurueensa kesken, ettei edes yrittänyt vilkuilla hevosihmisten välistä tiskin suuntaan.



Vasta kun Sarah oli keskustellut ainakin sadan eri tutun kanssa ja karistanut vihdoin Matiaksenkin kannoiltaan (nuori mies oli tehnyt selväksi voivansa mielellään toistaa Seppeleen jatkoilla tapahtuneen), kun vihdoin lähti luovimaan tietään vessoja kohden. Sieltä tullessaan latina vihdoin näki - oli kuin kaikki hänen ja toisiaan vasten nojailevan kaksikon välissä olevat ihmiset olisivat antaneet hänen katseelleen tilaa.
Naisen mahanpohjassa muljahti ikävästi, tunnekuohua seurasi utuinen järjen ääni jossakin takaraivossa - hänen pitäisi hengittää hetki ja antaa ajatustensa järjestäytyä ennen kuin tekisi jotain hätiköityä.

Sarah tunsi ristiriidan sisuskaluissaan - hänellä ei ollut mitään oikeutta keskeyttää näkyä edessään. Hän ei halunnut normaalistikaan lähestyä Inkeriä, saatika siinä tilanteessa, mutta toisaalta hän tiesi ettei antaisi itselleen ikinä anteeksi jos ei nyt kävelisi tiskille ja tekisi Mikelle itsensä nähdyksi tai vähintään mielipiteensä selväksi. Sarah tuijotti edelleen kaksikkoa, Inkerin kasvoja ja Miken kaulaa jotka lähentyivät huolestuttavan intiimisti. Hän saattoi melkein kuulla kuinka aavistuksen kumartuneen tummaverikön korvanjuureen kuiskattiin jotain "näytätkö missä sä asut" tapaista.


Mustasukkaisuus ei pukenut latinoa, se oli tullut harvinaisen selväksi jo Thomaksen aikana, mutta tässä suhteessa - joka ei edes ollut sellainen - se oli aivan uusi vieras. Nainen ei vieläkään tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä, kun joku kosketti hänen käsivarttaan. Ele oli kai tarkoitettu ystävälliseksi, mutta sai sähkövirran syöksymään kipeänä Sarahin verisuonissa. Se tunne sai hänen verensä miltei kiehumaan.
"Sarah kuunteletko sä edes?" sanat kaikuivat kuuroille korville.
"Sori, mun pitää mennä", nainen lausahti tunnistamatta omaa ääntään ja saattoi vain antaa jalkojensa johdattaa itsensä kohti surman suuta. Korvissa humisi vaarallisesti.

Mikke näki Sarahin liian myöhään, sen saattoi havaita lähes luimuun käyvästä ilmeestä ja säikähdyksestä sinisissä silmissä. Sarah saattoi vielä havaita viimeisen kerran mielensä sopukoilla ajatuksen, jossa hänellä ei ollut oikeutta tehdä mitään tilanteen estämiseksi.
"Hei", latinan huulilta kuului tumman sävyisenä eikä vaarallisen omiva katse hievahtanutkaan Miken silmistä. Jos jossain, niin siinä leikissä Sarah oli mestari.

Vielä kolme sekuntia sitten mukavaa, suorastaan ihanaa iltaa viettäneen Inkerin ihokarvat nousivat pystyyn kylmien väreiden hiipiessä pitkin selkää. Heidät keskeyttänyt oli tuttu, sen olemus oli tuttu ja inhottavat, meripihkan väriset silmät vasta tutut olivatkin. Intiimiksi käynyt tunnelma oli tiessään, valunut viemäristä alas. Ei ollut enää kosketusta, ei sanoja, ei sähköä. Miehen sinisten silmien katse ei enää tehnyt hulluksi; se oli jäätynyt. Inkeri puri hammasta, eikä hengittänyt. Sitä suututti; se nosti kätensä puuskaan ja painoi silmänsä pieniksi viiruiksi.

Se oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin.

“Voi kappas”, Inkerin huulilta karkasi pisteliäästi ennen kuin Mikke ehti sanoa sanaakaan. “Maailmanomistajahan se siinä. Miten mukava yllätys, mutta harmi kyllä, nyt meillä ei ole oikein aikaa jutella.”

Se oli ollut tässä tilanteessa aiemminkin, eikä todella aikonut hävitä uudelleen.


Mikke oli tilanteesta aivan hämillään. Normaalisti mies olisi varmaan ihan onnellinen kahden naisen seurasta, mutta nyt kun naiset näyttivät siltä, että voisivat murhata toisensa katseellaan siihen paikkaan niin nyt ei.

"Sarah, moi", mies katsoi Sarahia hyvin epävarmasti ja välillä katse siirtyi Inkeriin. Tunsiko jälkimmäinen Sarahin? Miken kasvoilla ei ollut enää tietoakaan hymystä, joka oli äsken vielä koristanut niin Inkerin kuin miehenkin kasvoja. Nyt kukaan ei hymyillyt. Lähinnä Mikkeä mietitytti miksi Sarah oli tullut tilanteeseen jos oli kuitenkin itse alkujaan sanonut, että muiden tapailu oli hyväksyttävää.
Mies avasi suutaan sanoakseen jotain, mutta sitten hän sulki suunsa, koska ei keksinyt vaivaannuttavaan tilanteeseen sanottavaa Inkerin sanojen jälkeen.
Sarah ei vieläkään katsonut Inkeriä, käyttäytyi oikeastaan aivan kuin toinen ei olisi ollut siinä lainkaan.

"Mä voisin lainata sua ihan hetkeksi, jos sopii?" latina piti äänensä pehmeänä, vaikka hänen teki mieli huutaa. Punatuille huulille piirtyi hymy, jonka tarkoitusperää oli mahdoton selvittää.
"Ei todellakaan sovi", Inkeri vastasi Miken puolesta ja Sarah vihdoin siirsi katseensa toiseen naiseen. Siihen, joka oli juuri hyvää vauhtia viemässä (hänen) miestään jatkoilta toisaalle.
"Inkeri rakas, mä en puhunut sulle", Sarah sanoi ryhdistäytyen punaisessa mekossaan niin, että varmasti näyttäytyisi Inkerin kulmasta katsovansa häntä pitkin nenänvarttaan. Kasvoja kuitenkin koristi hymy koko ajan - Sarah varoi antautumasta hyökkäyslinjalle, sillä se ei voittaisi Miken huomiota positiivisella tavalla.

Aarnisuo vähän pelkäsikin meneillään olevaa tilannetta, sillä ei ehkä pahemmin arvostanut naisten välillä olevaa draamaa, mitä mies ei tässä tilanteessa ihan ymmärtänyt.


"Sarah, onko se tärkeää vai voiko se odottaa myöhempään?" Mikke kysyi meripihkasilmäiseltä naiselta ja katsoi tätä kysyvästi kallistaen hieman päätään. Mies ei halunnut olla Sarahille mitenkään töykeä vaan hän halusi olla tilanteessa mahdollisimman neutraali. Naisten draamailut kostautuivat monesti miehille.

Sarahin päässä surisi oudosti. Hän toivoi, ettei olisi juonut ihan niin paljoa, sillä ajatusten prosessoiminen tuntui äärimmäisen hitaalta sillä hetkellä. Ne matelivat kuin hunajaloukussa, pyristellen avuttomasti. Nainen yritti päättää seuraavaa siirtoaan, muttei yhtäkkiä osannut kuin tuijottaa Miken silmiä. Verkkokalvoille piirtyi kuva Inkeristä, kietoutuneena valkoisiin lakanoihin ja Miken kädet toisen ympärillä. Hän tiesi, ettei voisi enää astua jalallaan siihen taloon jos se tapahtuisi oikeasti.

"Ei se ole mitään tärkeää", Sarah kuuli itsensä sanovan ja tunsi kasvojensa piirtyvän hymyyn. Hän ei osannut sanoa kuinka kierolta se näytti, sillä ei aivan kontrolloinut itseään täydellisesti sillä hetkellä.
"Pidä hauskaa. Ei Inkeri varmaan ihan kaikkien kanssa ole samanlainen psykopaatti", Sarah naurahti kylmästi ja astui askeleen taaksepäin jättääkseen nuoren parin omiin puuhiinsa. Hän oli saanut tarpeekseen koko tilanteesta.

Inkerin kasvot vääntyivät ainakin satakahdeksankymmentä asetta ympäri ja otsa rypistyi. Sitä ärsytti Sarahin olemus aivan liikaa -- paljon enemmän kuin se olisi halunnut. Naisen ilkeät sanat olisi pitänyt jättää huomiotta. Ei olisi pitänyt ärsyyntyä, sillä se oli voittavassa asemassa. Se oli saanut Miken tänä iltana pauloihinsa, ja mitä ikinä miehen ja Sarahin välillä olikaan -- kaikki oli heitetty pois ja unohdettu. Huultaan purren Inkeri nosti leukaansa aavistuksen verran ylös, katsoi perääntyvää Sarahia jäisesti ja laski toisen kätensä omistavasti Miken reidelle.

“Hyvä”, se sähähti tiukasti, “sillä sunkin on korkea aika oppia, että kaikkea tässä maailmassa ei voi omistaa pelkän nätin naaman avulla.”

Mikke pysytteli hiljaa Sarahin ja Inkerin sanojen aikana. Miehen kasvoille tuli hämmentynyt ilme, sillä hän ei ollut yhtään tietoinen mitä naisten välillä oli meneillään. Miken katse seurasi hieman haikeana Sarahia, joka halusi poistua tilanteesta ja tämä säpsähtikin Inkerin äkillistä kosketusta reidellään. Katse siirtyi pikaisesti vaaleampaan naiseen ja siinä hetkessä Mikael oli varmaan ensimmäistä kertaa epävarma. Miten tällaiseen tilanteeseen piti reagoida? Pieni paniikki saattoi jopa näkyä miehen yleensä niin kylmiltä kasvoilta.

"Omistaa?" Sarah naurahti uudelleen ja astui lähemmäksi, kuin Inkerin koukku olisi iskenyt suoraan hänen selkäänsä ja siima veti häntä kohti katastrofia. Hän pysähtyi vasta päästyään Inkerin lähelle niin, että saattoi tuntea toisen hengityksen kasvoillaan.
"Siitäkö tässä on kyse? Luulitko sä omistavasi Robertinkin ja siksi kävit vain kasuaalisti käskemässä mun pysyä kaukana siitä? Sä olet vieläkin niin kiinni siinä ideassa, että mä muka varastaisin sun miehen, kun mitään ei tapahtunut. Vai oletko sä nähnyt mun kaulailevan sen kanssa teidän eron jälkeen? Me ollaan ystäviä ja mulla on ihan törkeän hyvännäköinen ja ihana mies mun elämässäni ja se ei todellakaan ole Robert. Joten jos vaikka pakkaisit sen juniorimestaruusnauhasi laukkuusi ja lähtisit vaikka kohti sitä sun ratsastuskoulua ja jätät meidät aikuiset murehtimaan maailman pyörimisestä, comprender?" Sarahin silmät kaventuivat, mutta siitä huolimatta kellertävät silmät löivät lieskoja huolellisesti taivutettujen ripsien keskellä.


“Komprendeer”, Inkeri länkytti sarkastisesti edessään vihaa leiskuvan naisen espanjankieliselle lausahdukselle. “Mä en ole sanonut omistavani ketään. Kukahan siinä Robertissa mahtaa olla edelleen kiinni, kun piti tämäkin asia kaivaa esiin vielä? Oikein korostaa, kuinka et ole enää sen kanssa. Vau, aplodien paikka.”

Inkeri taputti käsiään muutaman kerran yhteen ja oli tyytyväinen. Sarah oli räjähtänyt ensin, juuri niin kuin se oli suunnitellutkin. Inkeri oli harjoitellut. Se ei enää jäisi kakkoseksi tummahipiäisille pitkäkoiville.

“Ja mitä ratsastuskouluun tulee”, Inkeri hörppäsi pohjat juomastaan, “kannattaisi sunkin varmaan harrastaa hieman sitä hienostolinnaa halvemmassa paikassa, niin olisi joskus ehkä varaa omaankin hevoseen.”

Ja jätti kokonaan huomiotta juniorimestaruusnauhan, jonka se oli voittanut osallistuttuaan vahingossa väärään luokkaan. Se hävetti, se nolotti, se ärsytti. Mutta ei tänään.

Sarahin käsi tärähti vähän, se oli luontainen reaktio johon liittyi väkivaltaa ja Inkerin verta, sekä mahdollisesti yksi pahoinpitelysyyte ja erottaminen ainakin Auburnista. Ja ehkä molemmista työpaikoista, jos hyvä tuuri kävisi. Humalansakin keskellä nainen kuitenkin sai pidettyä itsehillintänsä rippeistä kiinni ja lyömisen sijaan naurahti ylimielisesti.
"Söpöä, pikku niña luulee osaavansa purra", Sarah hymähti ja astui sitten taaksepäin uudemman kerran.

"Oli mukava nähdä taas, Inkeri. Mikke." Sarah hengähti hieman ja kääntyi sitten ympäri, punainen hameenhelma leijui ilmassa hetken ajan heidän välissään kunnes seurasi omistajaansa vessojen suunnalle. Sarah yritti saada hengitystään kulkemaan, mutta tunsi vain sen käyvän hankalammaksi jokaisella hengenvedolla. Hän ei omistanut Mikkeä eikä voinut käskeä tätä tekemään tai olemaan tekemättä mitään. Ei vaikka miten olisi halunnut.

Mikke oli jäänyt varsin sanattomaksi naisten riidan keskellä ja Sarahin viimein poistuttua kokonaan paikalta myös Inkeri oli tuntunut menettäneen kiinnostuksen miestä kohtaan. Koko tilanne oli paisunut rennosta hetkestä ihan liikaa ja edes hyvästejä sanomatta Mikke jätti Inkerin baaritiskille juomien kera.

Aarnisuo nousi pöydästä ja kiirehti etsimään meripihkasilmäistä naista, vaikka saikin oudoksuvia katseita välillä muilta. Sarahin ja Inkerin riita oli selvästi huomattu myös muiden toimesta. Nyt Mikke ei välittänyt niistä katseista, koska hänellä oli tärkeämpää mielessä.


Juuri ennen kuin Sarah ehti mennä vessoille niin Mikke pysäytti naisen olkapäistä.
"Sarah, mitä hemmettiä tuo nyt oli?"
Mies katsoi sinisillä silmillään kysyvästi naista tietämättä tarkoittiko riitaa vai sitä, että Sarah oli tullut keskeyttämään hänet ja Inkerin.
Sarah puri huultaan, hengittäminen tuntui vieläkin vaikealta ja Miken katse ei auttanut siinä lainkaan. Naisen teki mieli pitää toiselle oikein kunnon saarna siitä minkälaisiin naisiin tämä kohdisti huomionsa, mutta ei saanut sanoja suustaan. Sarah oli aina ollut parempi purkamaan tunteitaan fyysisesti ja siksi kai tuntui vain oikealta tarrata Miken paidan kauluksesta kiinni ja painaa huulet tämän huulia vasten.

"Mitä...? Sarah, ihmiset näkee", Mikke älähti ja otti yllättyneenä askeleen taaksepäin. Sarahin silmistä paistoi halu ja tämän rintakehä kohoili kuin maratonin jäljiltä.
"Mä en välitä", nainen hengähti ja suuteli Mikkeä uudelleen, antaen sormiensa upota tämän huolellisesti aseteltujen hiusten lomaan. Tällä kertaa Mikke ei vetäytynyt suudelmasta, vaan painoi naisen selän käytävän seinää vasten. Vessan lukko napsahti kovaäänisesti heidän perässään, sillä hetkellä Sarah tiesi voittaneensa tämän erän.