Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

17.05.2020 - TT-finaalijuhlat
#tietähtiin2020

Aika joutuisasti lensi hevosvaatteet laukun pohjalle sen jälkeen, kun kisat oli kisattu ja hevoset hoidettu. Oli aika laittaa bilevaihde päälle ja lähteä TT-finaalipirskeisiin.

Ja syytä juhlintaan oli! Siinä missä Verivaahterat ja muut harmittelivat sitä ettei nyt tällä kertaa pystiä ollut kenelläkään Auburniin vietäväksi tiiminä tai henkilökohtaisena ratsukkona, mä olin hyvällä tuulella.
Kiitos mun ja Vilan ensimmäisestä sijasta 120cm-luokassa ja luokkakohtaisessa rankingissa yllettiin kolmannelle sijalle. Taitotason tuloksia en ollut vilkaissut, mutta arvelisin että jostain sieltä puolivälin hujakoilta meidän nimi löytyisi.

Sanomattakin selvää, että olin erittäin tyytyväinen! Toki olisihan sitä voinut toivoa, että kaikki osakilpailut olis menneet yhtä hyvin, mutta turha niitä enää on murehtia. Meni jo.

Kiia aikoi pysytellä visusti vesilinjalla tällä kertaa. Mutta ainakin mulla ja Sarahilla oli selvät sävelet. Tai oikeastaan ei-selvät.
Robert oli aivan maansa myynyt "huonosta menestyksestään" ja yritin kyllä miekkosta piristää juottamalla sille melkein väkipakolla kaljaa toisensa jälkeen sekä kertomalla paskoja vitsejä.

Jossain vaiheessa olimme porukalla siirtyneet Sarahin ja Ellien huoneeseen. Mun mukanani tuomat omat juomat oli juotu alta aikayksikön, joten lähdimme Nitan kanssa metsästämään lisää juotavaa juhlatiloista. Merisalokin oli aika hyvässä huppelissa, mutta niin olin kyllä minäkin.
En tiiä missä vaiheessa se Nita oli kadonnut viereltäni, mutta mä olin jo iskenyt silmäni siihen mitä olin etsinytkin: Juotavaan.
Tequilapullo tökötti tiskin reunalla kirjaimellisesti tarjottimella, joten hiippailin sen viereen, vilkuilin ympärilleni ja muiden huomaamatta nappasin pullon vetoketjullisen hupparini alle. Hyi minua. Ei kerrota kenellekään!

Sotasaalis mukanani kipitin joutuisasti takaisin huoneeseen. Eihän se yhtä hyvää ollut kuin kalja, mutta ainakin humalatilan pysyminen yllä oli taattu sen avulla.
"Kattokaa mitä löysin!" naureskelin voitonriemuisesti Sarahille ja Robertille, jotka eivät aivan vakuuttuneita mun löydöksestä olleet.

Joku siinä ovella kävi vaihtamassa pari sanaa Sarahin kanssa sillä välin kun mä taioin tequilapullon auki, otin hörpyn ja irvistellen pistin sen kiertämään.
Majinákin ilmestyi jostain ja Sarah toivotti sen tervetulleeksi minun hymyillessä kännisen typerästi Pocahontakselle. Nainen istahti viereeni Ellien sängylle, mutta kieltäytyi Sarahin tarjoamasta pullosta.
"Kuskina olen ja pitää tässä kohta lähteä ajamaan kotiin", Majiná ilmoitti nojaten taaksepäin ja siirsi minun puoleisen käden selkäni taa pehmeälle patjalle. Yritin pitää kasvoni peruslukemilla, vaikka tietenkin se naisen käsi siellä selkäni takana lämmitti mieltä.
"Mikä kiire teillä on?" ihmettelin kurotellessani Sarahilta tequilapullon takaisin itselleni. "Kai te voitte vielä yhdeksi yöksi jäädä?"
"Ei valitettavasti", Pocahontas huokaisi hymyillen ja jäin hetkeksi tuijottamaan sen silmiä ennen kuin tajusin siirtää tuijotuksen toisella sängyllä istuvaan parivaljakkoon.
"Öhm, Majiná! Tässä on Sarah ja Robert", selitin viittoen ensin Robertin suuntaan ja sitten Sarahin. Meni väärinpäin, mut eiköhä Majiná tajuaisi siitä huolimatta kumpi oli kumpi.

Hetki me siinä rupateltiin niitä näitä. Tai oikeastaan Sarah ja Majiná keskustelivat Robertin jatkaessa mököttämistään ja minun keskittyessä tequilan tuhoamiseen.
"Mutta nyt mun on pakko mennä", Majiná ilmoitti enkä voinut olla hymähtämättä pettyneenä. Pettymys kuitenkin vaihtui nopeasti hämmennykseen, kun huomasin Pocahontaksen kietovan kätensä mun kaulan ympärille ja rutistavan lujaa.
Tässä vaiheessa, arvon Seljavaara, oli tarkoitus halata takaisin ja sen kyllä teinkin vähän pienellä viiveellä. Tuoksuipas Majiná hyvälle...

"Nähdään taas", nainen hymyili irroittaessaan otteensa minusta ja nousi sitten ylös sängyn laidalta.
"Öhm, nähdään", mutisin naama punaisena ja katselin huoneesta poistuvan naisen selkää. Ja ehkä vähän takapuoltakin. Taas. Kuka sitä ei olisi katsonut?
Robert ainakin katsoi ja eiköhän Reyesin silmätki siellä ollu käväissyt ennen kuin sen meripihkasilmät olivat suuntautuneet takaisin minuun. Naisen kasvoilla oli paljonpuhuva ilme, mikä sai mut vain laskemaan katseen käsissäni olevaan tequilapulloon ja pudistamaan päätä tomerasti.

"Uuu-uu", Sarah ulisi ja noukki pullon itselleen. Vilkaisin Robertin suuntaan, jonka suupieli oli kaartunut pieneen virneeseen eikä ollut epäilystäkään etteikö nuo kaksi kuvitellut ihan omiaan.
"Olkaa hiljaa", naurahdin. "Ei meidän välillä oo mitään. Se on varattu!"
Mulla oli kaksi periaatetta: en koske varattuihin tai kavereiden exiin. Ruotsissa olin vahingossa lipsahtanut tuosta toisesta periaatteesta. Ja joskus olin luistanut myös ensimmäisestä (kerran, pari, kolme..) mutta siitä nyt oli aikaa...
"En mä sanonut mitään", Robert ilmoitti, riisti tequilapullon Sarahilta itselleen ja otti aimon kulauksen. "Hyi vityäärgh..."

Jossain vaiheessa Elliekin ilmestyi paikalle yhtä nättinä niin kuin aina ennenkin ja vähän paheksuen katsoi minun löhöämistä sen sängyssä.
Taputin patjaa vieressäni ja ihan piruillessani nostelin merkitsevästi kulmakarvojani.
"Mahut sä siihen", virnuilin ja nostin sitten käpälääni ylöspäin. "Tai vaikka kainaloon."
Blondi tuijotti mua hetken silmät viiruina,  mutta hymyili sitten pikkuisen ja istui viereeni. Ei kuitenkaan kainaloon saakka, mutta olihan tässä vielä iltaa jäljellä saada se sinnekin.
"Ellielle kans tequilaa!" ilmoitin.

Hyvä ilta oli!
Aamulla oli ihan järkyttävä krapula, kun heräsin siitä Ellien ja Sarahin välistä.

... Lattialta.

Tai oikeastaan heräsin Ellien ja Robertin välistä, sillä olin nukkunut Harringtonin kanssa lusikassa siinä lattiamatolla kun taas naisväki oli pysynyt omissa sängyissään.

Kuvatodistekin meidän unikaveruudesta löytyi Sarahin puhelimesta ja nainen ilmoitti lähettävänsä sen Aliisalle.
"Tai ehkä Auburnin whatsapp-ryhmään?" Reyes nauroi ääni krapulasta käheänä.

21.05.2020

Ihmettelemässä tyhjää ja kesäistä kaupungin keskustaa tälleen vapaapäivän kunniaksi. Missä kaikki ovat!?

23.05.2020

En olisi halunnut lähteä yhtään mihinkään. Paitsi kotisohvalle kaljakorin kanssa vetämään perseet.
Mutta Jesse oli ehdottanut, että osallistuisin Ruunaalla Inkan kanssa satasen luokkaan kokeillakseni, olisiko meistä kahdesta myös Kalla CUP-esteille tulevaisuudessa, joten en voinut/halunnut/uskaltanut kieltäytyä. Olin suostunut Ruotsin reissun jälkeen kaikkiin miehen ehdotuksiin ihan vain paikkaillakseni sitä kömmähdystä Milan kanssa. Josta Jesse ei toivon mukaan mitään tiennyt...

Ärsytti ihan saakelisti, kiitos vain Aliisa, mutta vielä isompi tatti nousi otsaan tajutessani, että Stina oli lähdössä meidän mukaan.
"Hevosenhoitajaksi kun Jessellä on noita isihommia! Ja näkeepä samalla reissulla myös Milaa", vihreähiuksinen nainen selitti vääntäytyessään Aron auton takapenkille ja nosteli mulle kulmakarvojaan. Jahas, Stina ainakin tiesi.
Ja tietenkin Milan piti olla Ruunaankoskella myös.... Voisiko päivä yhtään paremmin jatkua!?

Vilkaisin Jesseä, joka parhaillaan kiinnitteli tyttönsä turvavöitä eikä toivottavasti pistänyt merkille Elolan äänensävyä Milasta puhuessaan.
"Joko mennään?" mies kysäisi päästessään kuskin paikalle ja nyökkäsin. Samapa tuo. Käydään nyt hyppäämässä yksi luokka niin olisipa sekin sitten ohi.

"On kyllä nätti keli! Suorastaan kaljanottokeli", Stina puhua pulpatti enkä voinut olla myöntämättä, että niin kyllä oli.
"Hei! Mehän voidaan lähteä tän reissun jälkeen kaljalle, ilman Jesseä toki kun se on niin kiinni tossa vauvelissaan. Otetaan vaikka Mila mukaan!", vihreä pää ilmestyi penkkien väliin ja sormi tökkäsi mua olkapäähän.
Tuhahdin. Kaljalle lähtisin kyllä. Mutten Stinan kanssa. Vielä vähemmän Milan...

"Mila taisi vielä huomennakin kilpailla jos en väärin muista", Jesse totesi.
"No perse. Niinhän se tais tehdä..." Stina huokaisi syvään, mutta tokeni nopeasti pettymyksestään.
"Lähdetään siis kahdestaan! Joo, hyvä idea. Tarjoan voitonkaljat tai häviämiskaljat lohdutukseksi", se ehdotti ja tuijotti mua vaativasti.
"Muutakin lohdutusta vaikka sitten niin..." nainen virnisti.
"Stina", Jesse toppuutteli ratin takaa.
Huokaisin syvään ja katselin hetken maisemia. Lohtukaljat ja joku muukin lohdutus olisi kyllä tehnyt hyvää...
Perkele.

"Voit vaikka tulla mun luo yöksi. Sänkyyn tai sitten sohvalle, miten haluat", Stina jatkoi välittämättä Arosta. Naama meni mutruun sohva-sanan kohdalla ja purin huultani turhautuneena. Niin, siitähän se kaikki oli lähtenyt... Sohvasta.

Rupesi ärsyttämään entistä enemmän ja yritin kyllä hillitä purkaustani, mutta yritykseksi jäi.
"Niin ja mitäs sitten? Meillä olisi oikeinkin hauskaa siellä sun sängyssä lakanoiden välissä. Ehkä niinkin hauskaa, että pantais jatkossakin useamman kerran? Ehkä jopa ihastuttaisiin toisiimme pikkuisen, jatkettaisiin sutinointia siellä sun täällä aina tilaisuuden tullen? Muttei mitään sen vakavampaa, koska ei kumpikaan meistä olisi seurustelutyyppiä. Kunnes jompikumpi, todennäköisesti sinä,  löytäis jotain hauskempaa seuraa  kenen kanssa alkaa deittailla ja jättäis toisen kuin nallin kalliolle. Hitsi vie, kuulostaapa hiton hyvältä. Mitä jos vaikka skipattaisiin tää kisareissu ja lähdetään sen sijaan vetämään perseet olalle? Tai ehkä jätetään se kaljanjuontikin välistä, mennään suoraan vaan sänkyyn harrastamaan irstasta seksiä. Jesse, pysäytä auto, käydään äkkiä tuolla pusikossa nusasemassa Stinan kanssa."

"Oookeiii.. Unohda koko juttu", Stina irvisti hämmentyneenä ja vetäytyi pois etupenkkien välistä. "Joku on pahalla päällä..."
Jessekin katsoi minua kysyvästi sen mitä ajamiseltaan pystyi. Kohautin vain harteitani ja jatkoin ohivilisevien maisemien tuijottamista.

Jep, ei tuntunut yhtään vtun missään.

26.05.2020

Siinä mä seisoskelin tutkailemassa Murronmaan jättimarketin kaljatarjontaa kaikessa rauhassa ja yritin päättää, mitä tänään joisi parin tölkin verran.
"Anton?" kuului kysyvä ääni selkäni takaa ja pyörähdin ympäri nähdäkseni etäisesti tutun näköisen, lila/pinkki/violetti/mikälieväri-päisen naisen.
"Joo?" ähkäisin hämmentyneenä. Kuka olet sinä ja miksi tiedät mun nimen? Olikohan se joku entinen tindersäätö? Tai baarilöytö?
"Et oo soitellut", nainen naurahti näyttäen ehkä vähän pettyneeltä, mutta silti iloiselta.
"Äh... Taisin hukata sun numeron?" valehtelin. Ei, ei vieläkään mitään käryä, kuka hitto toi oli. Vahva veikkaus jollekin yhden illan jutulle. Tämäpä tästä riemusta vielä puuttuikin.
X-nainen tuijotti minua kulmat koholla, mistä päättelin ettei mun selitys läpi mennyt.
"Niin ku... Meni puhelin rikki niin piti ostaa uusi ja olin tallentanut sun numeron vain siihen puhelimeen enkä sim-kortille", selitin puristaen ostoskorin kahvaa rystyset valkoisina.
"Ahaa! Vai niin. Hannabyssäkö meni rikki?" nainen uteli kurotellessaan yhden kaljapäkin omaan koriinsa.
Hannaby? Ruotsi? Oliko tuokin ollut siellä?!

Rattaat pääni sisällä alkoi raksuttamaan ihan ylikierroksilla, kunnes se kuuluisa lamppu syttyi pääni päälle.
Aivan! Siellähän minä tämän lilapinkkiviolettimikälie-hiuksisen naisen olin nähnyt viimeksi! Sinä iltana kun olin juonut "ehkä" vähän liikaa...
Olin toki nähnyt tän tyypin myös ihan Suomessa ratsastuskisoissakin.
"Oletko miettinyt sitä ehdotusta?" nainen jatkoi uteluaan. Mikä ehdotus?
Ai niin, olin tosiaan tainnut luvata käydä joskus katsomassa sen hevosia ja ehkä vähän autellakin niiden kanssa... Hukkapiiloko se sen talli oli?
"Mhhmmmhmm!" nyökyttelin päättäväisesti.
"Ja?"
"Kyyyllä se käy", hymyilin - tai oikeastaan irvistin.
"Mahtavaa! Milloin ehdit tulla käymään? Onko sulla nyt kiire? Oon menossa tallille tästä suoraan, joten voit tulla vaikka perässä? Tapaisit Hitinkin."
"Öh, joo. Okei, käy se", huomasin lupautuvani, vaikka kotisohva kaljoineen houkutteli enemmän. Mutten kehdannut kieltäytyä, vaikkei mulla edelleenkään ollut hajua naisen nimestä saati siitä, kuka tai mikä oli Hitti.

Noh, Hitti oli täysverinen ori, joka ei asunut missään Hukkapiilossa vaan jollain toisella tallilla vähän matkan päässä Murronmaasta. Naisen nimi taas oli Eveliina (Joutsjoki) eikä se ollut mikään epämääräinen baarilöytö vaan tuttu nimi kasvoineen ihan vain ratsastuskisoista.

Siinä mä sitten tuijotin rautiasta (Isabellan kauhuksi vielä kirjavaa) oria, joka mulkoili minua ihan samalla mitalla takaisin.
"Jos edes kerran viikossa ehtisit käydä tätä liikuttamassa niin olisi tosi kiva. Enkä todellakaan ota mitään kiskurihintoja siitä, että ryhdyt tätä vuokraamaan. Paljonko sä sen, mikä se oli, Vilan vuokraamisesta joudut maksamaan?" Eveliina höpötti.

Hetkinen seis?!  Vuokraaminen? Olinko mä lupautunut johonkin vuokraushommeleihin kännipäissäni? Kuinkahan paljon mä olin liioitellut taitojanikin sen keskustelun aikana? Toivottavasti en kovin paljoa...
"Öh... Tarpeeksi", vastasin. Eli sen verran mihin mulla oli just ja just varaa...

"Ei sun tietenkään tarvitse ottaa just Hittiä kontollesi. On täällä noita muitakin hevosia, mutta ajattelin et tää olis sulle just sopiva. Sä oot noin pitkä ja Hitti ei oo mikään pieni hevonen", Eveliina jatkoi selittämistään taputtaen orin kaulaa.
Okei. Selvä... Joo... Yritä tässä nyt päästä kärryille siitä, mitä ihmettä oli meneillään.

Eveliina jatkoi sepustamistaan tallista, Hitistä sun muista jutuista samalla kun mä jostain kumman syystä laitoin orille varusteita päälle.
"Lainaa tätä isän kypärää", nainen oli jostain ratsastuskypärän taikonut esiin ja tunki sitä mun syliin.
Olin mitä ilmeisemmin sitten lähdössä ratsastamaankin? Vilkaisin tennareita jalassani ja pohdiskelin, oliko ne nyt mitenkään maailman parhaimmat ratsastuskengät, mutta eipä mulla muitakaan ollut.

Eipä aikaakaan kun minä ja mun tennarit oltiin Hitin selässä. Se ei kyllä ollut yhtään Vilan kaltainen...
Muttei se kuitenkaan aivan kamalakaan ollut. Itsepäinen hetkittäin, mutta kun päästiin yhteisymmärrykseen, rupesi yhteistyö sujumaan vallan mainiosti.
Oikeastaan mulla oli ihan kivaa siellä tuntemattoman hevosen selässä. Mukavaa vaihtelua...

Mukavaa vaihtelua toisi myös mahdollisuus päästä edes hetkiseksi pois Auburnin kuvioista (=Aliisasta)... Sen faktan ja hyvin menneen yllärikoeratsastuksen vuoksi mä sitten lupasin Eveliinalle harkitsevani vakavasti Hitin vuokraamista tai jotain.

Täytyisi vain tehdä laskelmia mihin mulla olisi varaa ja mihin ei.
Vilasta en kyllä luopuisi missään nimessä! Se oli kuitenkin minun The Hevonen.
Enkä kyllä kaljastakaan...
Volvosta? EI! En kyllä siitäkään, vaikka olikin sellainen bensarohmu.
Ehkä hommaisin polkupyörän ja kulkisin sillä työ- ja kauppareissut? Volvo olisi pyhitetty vain vähän pidemmille ajomatkoille? Se voisi toimia... Paitsi talvisin..

Perhana.

28.06.2020

"Anton!" Aliisan kiekaisu kuului varmaan naapuripitäjään saakka.
"Ai, ehdit sittenkin tulemaan?" hymähdin pälyillen epämääräisesti ympärilleni siinä saunan terassilla. "Kissa rauhoittui?"
Aliisa pärskähti iloisesti ja huiskautti kättään: "Rauhottui, rauhottui."

Huru mutusti salaattiannostaan hetken, vilkaisi taakseen ja viittoili sitten jonkun naisen luokseen. Siinäkö se nyt oli se sen tyttismikälie....
Kohtaisin silmästä silmään sen tyypin, jonka takia minut oli viskattu pysyvästi sinne kaverikategoriaan. Ei tuntunut missään, aikuisia oltiin, ei meillä (enää) ollut mitään vakavaa Aliisan kanssa missään vaiheessa ja olinhan minäkin pyöritellyt Kaisaa yhdessä välissä, joten turha mököttää. Kunhan nyt kavereita pystyttiin olemaan kaikesta huolimatta niin se riitti mulle vallan mainiosti...

Paitsi että minähän olin jo tavannut tämän Aliisan tyttöystävän...
"Anton, tässä on Taija. Taija, Anton", Aliisa hymyili, mutta voin sanoa ettei mun ja vielä vähemmän Taijan kasvoilla hymyjä näkynyt.
Yskähdin epämääräisesti ja mietin, pitäiskö nyt esittää etten mä Taijaa tuntenut. Ihan niin kuin silloin Kaisan luona oltiin tehty...
Hitto tätä mun elämää! Millä todennäköisyydellä sun exäs pokaa sellaisen tyypin, jonka kanssa olet itse eksynyt saman peiton alle pikkujouluillan päätteeksi? Ja sujuvasti olit valehdellut kyseiselle tyypille nimesi, ammatin ja asuinpaikkasi, kunnes totuus oli tullut ilmi siellä Kaisan luona, koska tottahan toki Kaisan ja Taijan piti olla jotain ystäviä!

"Me ollaankin tavattu aikaisemmin", Taija sanoi pistävästi. Okei, ei sitten leikitä...
"Niinkö? Mutta sehän hauskaa! Missä ja milloin?" Huru innostui eikä vissiin meidän ilmeistä tajunnut, ettei tilanteessa ollut mitään hauskaa.
"Minä kun ajattelin jo, että tää tulisi olemaan jotenkin kiusallinen tutustuttaminen, kun ei tuo Antonkaan aina niin kaikkein sosiaalisin ihminen oo. Mutta jos te kerran tunnette jo, niin eihän tässä oo mitään hätäpäivää!"

Voi kyllä. Tämä on kiusallista. Ihan helvetin kiusallista.
"Helsingissä ja Kaisan luona ollaan tavattu", mutisin otsaani hieroskellen.
"Niin... Paitsi että Helsingissä väitit nimesi olevan Richard, jolla oli oma hevonen Hämeenlinnassa ja lääkärin ammatillasi kustansit hevosesi ylläpidon", Taija sähähti.
Tunsin naaman vaihtavan väriä punaiseksi, pälyilin hermostuneena ympärilleni ja varoin visusti katsomasta kumpaakaan edessäni seisovaa naista.
"Anton?!" Aliisa naurahti hämmentyneenä. "Oikeesti?"
"Mniin, niin taisin tehdä", myönsin lopulta.

Kerrankin oli sellainen tilanne, että Aliisakin oli hiljaa.
"Oli oikein hienoa tavata tämä Richard Kaisan luona uudestaan. Paitsi että, oho, sehän oli automekaanikko-Anton, joka asuu Murronmaalla eikä Hämeenlinnassa. Hevonen sillä toki olikin, muttei oma", Taija jatkoi sihinäänsä ja mun teki mieli kieltämättä käskeä sitä tukkimaan suunsa. "Ja mikä parasta, tää sinkkulääkäri oikeasti seurusteli mun kaverin kanssa. Mahtava fiilis ettenkö sanoisi."

"Ensinnäkin! Me ei Kaisan kanssa edes silloin vielä tunnettu ja toisekseen, me ei ees seurusteltu missään vaiheessa", älähdin yrittäen pitää äänen hiljaisena, jottei ihan hirveää kohtausta järjestettäisi siinä kaiken kansan edessä. Toki jotkut olivat jo höristelleet korviaan ja esittivät etteivät kuuntelisi meidän keskustelua, mutta ihan varmasti kuuntelivat.
"Kaisa luuli että seurustelitte. Ainakin melkein", Taija tuhahti.
"Syytön minä siihen olen!"
"Mutta mulle sä valehtelit", Taija muistutti jälleen kerran.  "Varmaan myös Kaisallekin jostain asioista."
Vilkaisin Aliisaa, niin, ehkäpä olin Kaisalle unohtanut mainita, että hänen tapaamansa Aliisa Huru oli (ollut) vähän muutakin kuin vain kaveri.

"Entä sitte? Mitä, luulitko että se lääkärimies palavasti rakastuisi johonki kännipanoonsa, tulisi hakemaan sut valkoisella ratsullaan Hämeenlinnaan missä saisit elää sen rahoilla elämäsi loppuun saakka?" sanoi joku (minä), jolla alkoi nuppia kiristämään jo ihan kunnolla.
"En!" yhdenillan juttuni sihahti.
"Ihan niin kuin mä olisin sulle kelvannut jos olisin kertonut olevani persaukinen paska Murronmaalta, joka rassaa autoja töikseen."
"Millaisena ihmisenä sä mua oikein pidät!" Taija kivahti.
Tyypillisenä naisena. Raha ratkaisi...
"Mieti sitä", murahdin, työnnyin ihmeen hiljaa olleen Aliisan ohi ja lähdin kiireen vilkkaa hipsimään pois paikalta.

Luojan kiitos pääsisin pariksi viikoksi hittoon koko Kallasta.

06.07.2020

Olin lojunut äidin nurkissa maanantaista lauantaihin autellen sitä räystäskourujen putsauksessa, nurmikon leikkuussa ja sen sellaisissa "miehisissä" askareissa. Mikäs siinä, tekemistä riitti eikä ehtinyt miettimään mitään turhanpäivästä (aliisataijaa).
Kun äiti oli sitten perjantai-iltana yllätyksekseni avannut itselleenkin kaljan, istahtanut alas ja todennut, että ajatteli myydä talon, en oikein tiennyt mitä ajatella. Se oli kuitenkin mun lapsuudenkoti, paikka mitä pystyin aina sanomaan kodiksi, missä olin kasvanut ja niin edelleen ja nyt äiti oli myymässä sitä...
"Mitä minä yksin näin isolla talolla teen", äiti oli huokaissut kun oli huomannut entistäkin synkemmän ilmeeni. Niin, kaippa se oli oikessa.
"Kun sinäkin asut siellä etelässä ja etpä kai ole mitään perhettäkään perustamassa ihan heti."
Tuhahdin. No, en todellakaan ollut! En nyt enkä tulevaisuudessa.
"Tietenkin saat osan myyntirahoista. Sullehan Rikun osuus kuuluu", äiti oli sitten todennut. Olin ensin kieltäytyä, sillä en mä nyt äidin rahoja halunnut viedä, mut sit toisaalta, ylimääräinen raha ei koskaan pahitteeksi ollut.

Lauantaina pakkasin sitten tavarani Volvoon, hyvästelin äidin, lupasin piipahtaa paluumatkalla (milloin se sit ikinä oliskaan) vielä sen luona ja lähdin ajelemaan Lapin suuntaan meidän suvun erämökille, missä olimme olleet Sarahin kanssa syksyllä.
Nyt lähdin yksin ja ehkä vähän kieron lailla huvitti ajatus siitä, että silloin syksylläkin olin "paennut" Lappiin sen takia, että Aliisan kanssa sukset oli mennyt ristiin.
Tosin ei meillä nyt mitään välirikkoa tietääkseni ollut, mutta pieni etäisyys Huruun ja sen parisuhteeseen oli todellakin tarpeen. Oli Aliisa jotain viestiäkin laittanut, houkutellut kaljalle ja käskenyt lopettaa mököttämisen, mutta en ollut vastannut siihen mitään.
En mä mitään mököttänyt... Jos vähän valehdellaan. Kaljalle en voinut lähteä siitä syystä, että olin monen sadan kilometrin päässä.
Enkä kyllä välttämättä olisi lähtenyt, vaikka Murronmaalla olisin ollutkin... Ei pystynyt.

Tietty halusin pysyä väleissä Aliisan kanssa, mutta en tiedä olisiko se hänen tyttöystävänsä kovin myötämielinen sen asian suhteen. Oli käynyt hyvinkin selväksi, ettei Taija meikäläisestä tykännyt ja noh, eipä sitä siitä oikein voinut moittiakaan.
Ja jos sattuis sellainen ihme, että olisimme oikeasti sulassa sovussa kolmestaan tai jossain isommassa porukassa liikenteessä, niin en kyllä haluaisi katsoa sitä mahdollista kuhertelua yhtään.

Päätin, että näitä Lapin reissuja en enää tekisi sen takia, että Aliisa harmitti.
Joku muu saisi harmittaa, muttei Huru. Ollutta ja mennytä, se vain piti hyväksyä...

Oli mukavat pari päivää olla ihan yksikseen siellä keskellä ei mitään. Oli mulla toki kavereina miljoona hyttystä ja kaksi miljoonaa mäkäräistä, muttei ne mua pahemmin haitannut.
Saunoin, join kaljaa (tietenkin), kalastin, kävin kävelyillä, uin, saunoin vähän lisää ja join kaljaakin vähän lisää.

Kun sitä muutaman päivän kännäsi, alkoi sitä seuraakin kaipaamaan sinne mökille, koska kyllähän se älytön oluen kittaaminen sai myös ahdistumaan ja miettimään niitä omia murheitaan.
Soitin heikkona hetkenä Jesselle, josko se olis tullut, mutta ei ollut tulossa. Muita menoja... Hah, sen menot tiesi. Siellä se kuherteli Matildan kanssa eikä puhettakaan että muistaisi muiden ihmisten olemassaolon.

Olispa joku jonka kanssa kuherrella.

Siksipä päätin soittaa kännipuhelun myös Sarahille. En siksi, että se olis tullut mun kaa kuhertelemaan, mut muuten vain! Viimeksi se oli onnistunut viemään ajatukset muualle Hurusta.
"En minä ehdi nyt sinne asti tulemaan", Sarah oli todennut sen jälkeen kun oli ensin papattanut tärykalvot hajalle uteluillaan et missä hitossa mä oon ollut ja miksei musta oo kuulunut mitään. Kas kun edes huomannut, etten oo ollut hetkeen maisemissa.
"Etpä tietenkään", mutisin ja räpelsin housuissani polven kohdalla olevaa reikää. Mistä lie sekin tullut...
"Aliisakin oli kysellyt sun perään. Jonny kertoi."
"Jaa. Siinäpähän kyselee..."
Kas, kun sekin oli muistanut olemassaoloni...

"Kaikki ok?
"Aiiiiivan loistavasti! Elämä hymyilee ja sitä rataa."
Sarah oli hetken hiljaa ja kuulin kuinka se huokaisi syvään, vaihtoi asentoaan missä ikinä istui/makoilikaan .
"Haluatko puhua siitä?"
"En."
"Okei... Milloin tuut takas?"
"En tiiä. En ehkä ikinä", narisin itsesäälissäni kiereskellen.
"Höpöhöpö, sun on pakko tulla!"
"Miksi?"
"Jonkun Seljavaaran pitäisi harjoitella Power Jumpiin kun sinne kerran ilmottautuikin. Ne on ihan kohta. Vai ihan kylmiltäsikö sinne meinasit lähteä?"
"Mitä väliä. Päin persettä ne kuitenki menee... Niin kuin kaikki muukin."

Melkein saatoin nähdä, kuinka Sarah muljautteli meripihkan värisiä silmiään kuopissaan.
"Noh, jos ei sen takia niin sitten tuut tarkastamaan nämä kesähessut. Naisia, Anton, naisia!" Sarah naurahti kevyesti.
"Ai se Vilja vai? Johan mä oon sen nähny..."
"Sekin ja pari muuta ainakin tähän mennessä. Tulet takaisin niin näet."
"Nääh, en mä tallilaisiin koske. Enää, hik, ikinä."
"Ne on vain kesän täällä. Kesähessusta kesäkissa", Sarah nauroi ja minä pudistelin päätäni.
"Pyfh, pidän etäisyyttä naisiin seuraavat kolme vuotta."
"Et kyllä usko tohon itsekään...
Oli minunkin vuoro vähän nauraa. En kyllä uskonut, mutta ainakin yrittäisin. Mun tuurilla löytämäni naiset eksyisivät Kallaan ja Auburniin jonkun mutkan kautta, vaikka asuisivat oikeasti toisella puolella maailmaa.

Puhelu loppui hetken kuluttua ja mä jäin nököttämään siihen mökin puiselle portaalle kaljani kera.
Pari poroa juosta lönkötteli pihan poikki eivätkä jääneet mun juttusille, vaikka kuinka niille yritin jotain huudella. Tylsät.
Tai ehkä se olin minä, joka oli tylsä? Mitäpä meikäläisen kanssa jäädä rupattelemaan, täysin turha tyyppi.

Kylläpä synkkeni. Niin mieli kuin taivaskin.
Ja sitten se taivas repeskin ja nakkasi vettä niskaan kuin esterin perseestä.
Ehkä oli parempi mennä minunkin vain nukkumaan... Johan tuo taisi olla tiistain puolella.

16.07.2020

Nojailin seinää vasten rämpytellen kitaraa pitkästä aikaa ja tapailin jotain, noh, ehkä vähän sellaisia ns. itkuvirsien tapaisten kappaleiden sointuja.
Mollivoittoisten biisien soittelun keskeytti ovelta kuuluva vaativa koputus/töminä ja hetken epäilin, ettei se mun oven takaa kuulunut, mutta oli se mun ovi jota kuulosti hakkaavan kokonainen armeija. Huokaisin syvään, laskin kitaran lepäämään sängylle ja raahauduin ulko-ovelle. Kuka hitto....?!

Raotin ovea ja sieltähän syöksyi sisälle pyörremyrskyn tavoin kukas muukaan kuin Aliisa. Toinen syvä huokaus.
"Mulla on kaksi teoriaa!" Huru ilmoitti potkaistessaan tennarinsa jaloistaan niin, että toinen niistä lensi melkein toiselle puolelle mun pikkuista yksiötä.
"Terve vaan sullekin", mutisin hämmentyneenä ja suljin oven takanani.
Aliisa nopeasti kiersi piskuisen asuntoni läpi tuima ilme kasvoillaan ja sai nykäistyä vessan oven auki ennen kuin katsahti minuun.
"Koska sä et vastaa mun viesteihin eikä sua oo näkynyt missään, niin joko sulla on joku nainen täällä tai sitten sinä välttelet minua", Huru esitti teoriansa, säntäsi vessaan ja riemastunut "HAH!" kantautui korviini.

Yhtä nopeasti kuin se sinne vessaan oli kadonnutkin, tuli sieltä ulos heilutellen hiusharjaa voitonriemuisesti.
"Nainen!"Aliisa hihkaisi ja melkein paukautti minua sillä pitelemällään harjalla otsaan. Nojauduin hiukan taaksepäin, katsoin ensin edessäni heiluvaa hiusharjaa ja sitten naista, joka sitä piteli.
"Toi on sun hiusharja", naurahdin.
Aliisa lopetti harjan heiluttelun, katsoi sitä pitelemäänsä kapistusta kulmat kurtussa hetken ennen kuin tunnisti minun luo unohtaman harjansa.
"Oho, niinpä onkin", Huru kohautti harteitaan, veti muutaman vallattoman kutrinsa harjan piikkien läpi ennen kuin nakkasi sen johonkin nurkkaan.

"Eli sä välttelet mua?" Aliisa tuhahti kääntyen kannoillaan kohti keittiötä.
"Enhän", ähkäisin seuratessani naista. Valehtelin... Osittain.
"Älä puhu paskaa", Huru sähähti kaivellessaan jääkaappia, otti sieltä kaksi kaljaa ja ojensi toisen minulle.
"Ei ku ihan oikeasti. Mä olin pohjoisessa pari viikkoa ja nyt on menny kaikki aika talleilla, kun on pitänyt sitä Hittiäkin käydä liikuttamassa ja Vilan kanssa mennään tosiaan Power Jumpiin", yritin selitellä Aliisan piinaavan tuijotuksen ahdistamana.
Aliisa jatkoi silmiensä siristelyä, avasi kaljansa ja hypähti sohvan selkänojan yli istuakseen alas.
"Mä ajattelin sen johtuvan Taijasta", se tokaisi kuikuillen suuntaani, sillä olin jumittunut sinne keittiöntapaiseen oman tölkkini kanssa. Huokasin taaaaaas syvään, avasin tölkin ja hitaasti siirryin itsekin sohvalle istumaan.

Ehkä olin hölmönä kuvitellut, että meistä olis voinut taas tulla jotain muutakin kuin kaverukset, jotka aina silloin tällöin pitivät huolen toistensa, hmm, tarpeista. Mutta ei niin ei...
Se oli jo tarpeeksi iso pala ollut nieltäväksi, että Aliisalla ylipäätänsä oli seurustelukumppani. Ja katkeraa makua siihen palaan lisäsi se, että mä tiesin kyseisen seurustelukumppanin, koska olin käynyt sitä ns. testaamassa. Eikä Taija todellakaan pitänyt minusta... Ei siksi, että olisin ollut kovin huono testiajo, vaan sen takia että olin valehdellut sille nimeni ja kaikkea muuta...

"Niin no, ehkä", myönsin lopulta. "Kuten varmaan huomasit, niin ei olla sen kanssa oikein... Väleissä."
Aliisa naurahti pikkuisen enkä oikein tiennyt oliko se huvittunut tyrskähdys vai turhautunut. Vai molempia.
"Ei se enää pahana oo. Se vain yllättyi siellä saunalla, kun mun kehuma paras kaveri osottautui... Noh, sinuksi", Aliisa sanoi hetken kuluttua.
"Ai, sä oot kuitenkin kehunut mua sille?" kohottelin kulmiani.
"Tietenkin! Sä oot mun parhaimpia kavereita", Huru nauroi, kurtisteli pikkuisen kulmiaan ja lävisti mut taas katseellaan. "Vai mitä?"
"Tietty", mutisin ja hymyilin ehkä vähän liioitellun leveästi. Mutten mä valehdellut! Aliisa oli paras... Kaverina.
"Hyvä", Huru virnisti.
"Hyvä..." huokaisin, siemaisin kaljaani ja tuijotin vastakkaista seinää. "Ootko sä kertonut Taijalle kuinka, khrm, hyviä kavereita me ollaan... Oltiin?"
Aliisa ei vastannut mitään, röyhtäisi vain ja nosti jalkansa keikkuvalle sohvapöydälle. Oliko tuo nyt kyllä vai ei?

"Mä olisin ehkä enemmän toivonut, että sulla olis ollu täällä nainen", Aliisa tuumaili hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Niin minäkin", sain letkautettua.
"Ajattele kuinka kivaa olis käydä sellaisilla söpöillä tuplatreffeillä niin kuin oikeat kaveripariskunnat konsanaan", Huru jatkoi mietiskelyään ja mun kurkusta pääsi huvittunut kurahdus.
"Tosi söpöä", sanoin kaljan kittaamisen lomasta.
"Etsit sellaisen naisen, jota minä oon joskus kiksauttanut, niin olis ihan supersöpöä!" Huru nauroi vitsilleen makeasti eikä kyllä pitänyt pokka enää minullakaan.
"Tai jos kokeilisin miehiä niin olisi enemmän valinnan varaa? Eikä olis kovin vaikeaa löytää sellainen, jota sinäkin olisit..." vitsailin ja kiitokseksi naurava Aliisa kopautti minua kaukosäätimellä päähän.
"Paraskin puhumaan", Huru tyrskähti.
Aliisa nojasi päätään sohvan selkänojaan ja katseli minua hetken pieni hymy huulillaan. Tein samoin ja vaikka tuntui edelleen pirun vaikealta miettiä sitä parisuhteessa jonkun muun kanssa, päätin että kyllä siihen ajatukseen tottuisin. Joskus.. Ehkä.

"Katotaanko jotain?" kysäisin ja nyökkäsin kiinni olevaa tv:tä kohti ennen kuin ne ajatukset saisi liikaa valtaa pääkopassani.
Huru nyökkäsi ja painoi kaukosäätimestä virtanappia.
"Milloin tuut muuten katsomaan mun kissaa?" se kysyi sitten.
"Onko sulla ihan oikeasti kissa?" naurahdin.
"On! Viuru", Huru virnisti leveästi enkä voinut muuta kuin pudistella huvittuneena päätäni.
"Jestas..."

19.07.2020

Majiná nojaili karsinan oveen ja kertoa pulputti siitä, kuinka sen ja Tean valmennus oli mennyt. Tuttuun tapaan mä vain kuuntelin ja mutisin jotain "joo, kyllä"-juttuja väliin hymyillen.
"Vila varmaan pärjää täällä karsinassa sen ajan että tuut käymään kahvilla. Vai onko sulla hirveä kiire?" nainen kysäisi, kun pakkasin tamman harjoja kasaan.
"Ei oo, voin tulla", hymyilin leveästi.

Ansamaa vaikutti mukavalta paikalta ja vaikka muutama tallilainen oli minua vähän epäluuloisesti vilkuilleet, varsinkin sen jälkeen kun Majiná oli heti ensimmäiseksi kapsahtanut kaulaani kun olin Vilan kanssa paikalle saapunut, uskoin että voisin viihtyä kyseisellä tallilla ja sen tiluksilla oikein hyvin.
"Vuoroin vieraissa", virnistin kun Majiná avasi talon oven.
Nainen nauroi letkautukselleni hetken ennen kuin jostain pölähti paikalle suurikokoinen ja karvainen koira haukkuen.
"Lucifer, hiljaa", Majiná komensi koiraa, joka totteli kyllä, mutta vähän epäluuloisesti mulkoili suuntaani.
"Lucifer?" naurahdin. Minä en koirista tiennyt oikeastaan mitään, mutta tuo pörröinen elukka ei kyllä Saatanalta näyttänyt.
"Kyllä. Se on alaskanmalamuutti", Majiná hymyili ja viittoili sitten peremmälle taloon.
Rapsutin ohimennen koiraa ja mietin, että Majiná olisi varmaan loistava poliisi koirapartiossa. Kieltämättä olin yllättynyt naisen "oikeasta" työnkuvasta, vaikkei hän poliisin hommia ollut hetkeen tehnytkään.
Tuntui oudolta kuvitella nainen poliisin uniformussa, mutta kun se mielikuva sitten päähän pinttyi, ei se huonokaan kuvitelma ollut. Olin kyllä joutunut puremaan huultani, etten olisi letkauttanut jotain käsirauta- ja pamppuvitsejä antautumisineen...

"Dochas! Onko kahvia?" nainen huuteli keittiöön, josta kuului myöntävä vastaus. Majinán kumppani astui ulos keittiöön ja tervehti minua ystävällisen asiallisesti, ihan käsipäivää piti sanoa.
Mukavan oloinen tyyppi se oli, mitä nyt hetki senkin kanssa jututsteltiin ennen kuin Majinán kanssa syvennyttiin höpöttämään kisoista sun muista meidän ns. yhteisistä jutuista, mikä ehkä sai koko miehen läsnäolon unohtumaan.

Jotain me naureskeltiin sille, kuinka tunnuttiin Majinán kanssa olevan aina peräjälkeen tuloksissa (minä useimmiten siinä päällä, hekoheko) ja Dochas yskähti tuiman oloisesti.
Hups. Majinákin näytti hieman kiusaantuneelta miehensä katseen kohdatessaan.
Se taisi olla sen merkki, että mun oli parempi luikkia pois paikalta.

"No, mutta, täytyy varmaan alkaa lähtemään", mutisin eteisessä Luciferia rapsutellen.
"Niin. Tule ihmeessä käymään toistekin", Majiná hymyili valloittavasti.
"Täytyy kyllä tulla joskus paremmalla ajalla", vannoin ja vilkaisin Dochasia, joka seisoi vähän matkan päässä kädet puuskassa. Apua, toivottavasti se ei nyt ajatellut, että tulisin käymään vain silloin kun se ei olisi paikalla.
"Mutta mepäs nähdään taas viikon päästä", totesin iloisesti suoristaessani selkäni. "
"Toivottavasti. Onneksi on vähän lyhyempi matka kuin Hanamiin Weekeille", Majiná sanoi.
"Joo, ei tarvitse meidän hyttiäkään jakaa tällä kertaa", virnistin. Muutenkin matkaseurueet koostuisi toisista porukoista eikä oltais reissussa kahdestaan.
Majiná näytti vähän säikähtäneeltä ja Dochas joko yllättyneeltä tai sitten suuttuneelta. Tai molempia.
Voi v... Pariskunnan ilmeistä saattoi päätellä, ettei Dochas tiennyt minun ja Majinán nukkuneen samassa hytissä Ruotsiin matkatessamme. Eihän siellä mitään kyseenalaista tapahtunut, mikä olisi ollut omiaan rikkomaan parisuhteen, mutta mistäs mä tiedän mitä Dochas sillä hetkellä kuvitteli tapahtuneen.

"Tuota, noh, soitellaan... Tai jotain... Sitten kun ollaan Ahvenanmaalla..." mutisin peruuttaessani ulos ovesta enkä edes odottanut, että Majiná olisi majinámaiseen tapaansa halannut hyvästeiksi, sillä Dochas hönki edelleen siellä sen selän takana sen näköisenä että jos mä en kohta poistuisi, niin se nakkais mut itse niskaperse-otteella Auburniin...

12.08.2020


(lue myös Aliisan versio )


Pitkästä aikaa olin Pitkiksellä kahv... Kaljalla. Aliisa oli kutsunut kylään ja koska olin jo ajat sitten luvannut tulla katsomaan sitä sen kissaa, olin hyväksynyt kutsun. Okei, erittäin todennäköisesti olisin mennyt, vaikkei lähes samantien karvaisen ahterinsa syliini parkkeeranutta kissaa siellä kämpällä olisi ollutkaan.
Hauska elukka kyllä. Olin ajatellut että kissat olis sellaisia omaa rauhaa rakastavia möllyköitä, eikä tämmösiä sylikissoja, mut eipä ne Jessenkään kissat aina mua rauhaan jättäneet mikäli siellä kävin. 

Oli kiva ettei meidän välit Aliisan kanssa enää niin oudot olleet.
Se outous oli johtunut ihan minusta, koska olin joutunut pureskelemaan Hurun parisuhdetta ja nielemään siitä johtuvan pettymyksen ennen kuin lopetin Aliisan välttelemisen.

Kuten aina, Huru hoiti puhumisen ja mä vastailin väliin jotain jos vain tilaisuuden sain. 
Yhtäkkiä Aliisa kuitenkin hiljeni ja tuijotti telkkaria mietteliään näköisenä. Vilkaisin sitä ja jatkoin sitten Viurun rapsuttelua, kunnes tajusin Hurun tulevan ihan liki. 

Meni hetki tajuta, että kissaahan se vain tavoitteli kädellään eikä, noh, jotain muuta. 
"Mitä? Pelästyitkö sä että mä sukellan kourimaan sua?" Aliisakin tajusi aatokseni ja naureskeli asialle, mikä sai minutkin huvittumaan. Joo, ei ollut syöksymässä syliini kuitenkaan, paitsi ehkä villeimmissä kuvitelmissani. 
"Vähän vaikutit siltä", myönsin. 

"Ja sitä paitsi olisko se nyt niin paha?" Huru mennä töksäytti. Että mitä että?!
Tyydyin vain yskähtämään ja ryystämään kaljaani etten vaan olisi mennyt myöntämään, ettei se olis ollu paha. Koska enhän mä semmoista voisi ääneen sanoa.
Aliisa seurusteli ja mä olin suurinpiirtein ihan fine sen asian kanssa ettei meidän välillä enää mitään tapaht.... 

Ja yhtäkkiä jo olikin seurustelevan exäni huulet omiani vasten. 
"Mitä vittua, Aliisa?" oli ainoa asia mitä sain sanotuksi. Koska: mitä vittua?! 
"Helvetistäkö minä tiiän!" 

Tuijotin Aliisaa erittäin hämmästyneenä ja se näytti vähän möksähtäneeltä. En tajua mitä se mutristeli, koska sehän se iholle tuli enkä minä!  
Ei sillä että ihan hirveästi olisi haitannut, vaikka se tuolleen meni tekemään, mutta kun oon just saanut itseni uskomaan etten enää sen perään haikaillut, koska se ei kannattanut. 

Ja sitten se perkele meni ja teki sen taas. 
Mulla oli sekunti aikaa miettiä, lähtisinkö mukaan leikkiin vai viheltäisinkö pelin poikki. 

Mutta kun mulla oli kaksi sääntöä: ei varattuja eikä kavereiden exiä. 
Toisaalta, johan mä tänä vuonna oon tosta jälkimmäisestä lipsunut silloin Ruotsissa.

Mutta kun Aliisa seurusteli Taijan kanssa, joka ei todellakaan pitänyt minusta. 
Toisaalta, sepä vihasi minua jo valmiiksi.

Mutta kun se oli Aliisa! 

Niin... Se oli Aliisa, joka aina onnistui muuttamaan selkärankani litkuksi sekä unohtamaan itsekunnioituksen ja jonka seurassa järki  tuppasi vaihtamaan paikkaa pääkopasta alemmaksi. 
Varsinkin silloin, kun edellisestä kerrasta (ihan kenen tahansa naisen kanssa) oli ties kuinka kauan aikaa. 

"Mä en ihan oikeasti aina tajua sua", sain ähkäistyä lopulta. Ei sillä että mä aina tajuaisin itseänikään tai ylipäätänsä mitään.
"En minäkään", Aliisa kohautti harteitaan ja tuijotti mua vaativasti silmiin.

Siksi siinä saattoi käydä sellainen fingerporimainen "katti helvettiin!"-tilanne ja Viuru joutui väistymään.
Ehkä mun olisi pitänyt muistuttaa Taijan olemassaolosta tai olla itse se järkevämpi osapuoli, joka olisi lopettanut sen kähmintäsession siihen paikkaan.
Mut milloin mä järkevä olisin? En ikinä.

Tilanne ei kovin pitkälle onneksi kehittynyt, sillä järjen äänenämme toimi tällä kertaa ulko-oven kolahdus, mikä sai meidät salamanopeasti irti toisistamme ja Aliisa vetäytyi kiltisti sohvan toiseen päätyyn paitaansa suoristellen.
"Robert! Missä sä oot ollu?" Huru sai kerättyä itsensä yllättävän nopeasti ja oli niin kuin mitään ei just tapahtunut tai ollut tapahtumassa. Mun kasvoilta varmaan loisti syyllisyys kilometrien päähän...
Robert mutisi epämääräisen vastauksensa ja käveli keittiöön. Ennen muinoin me oltais tässä vaiheessa livahdettu hihitellen Aliisan kanssa sen huoneeseen, mutta nyt Huru vain virnisteli mulle sohvan toiselta laidalta ja katseellaan komensi laittamaan housujen napin kiinni.

Robert tuli kaljan kanssa takaisin ja mulkoili niin minua kuin Aliisaakin epäilevän näköisenä ennen kuin iski perseensä meidän väliin.
"Mitä helvettiä te katsotte?" Aliisan kämppis kysyi mikä sai meidät molemmat kääntämään katseet tv:n suuntaan. Ilmeisesti sen tohinan keskellä kaukosäädin oli saanut osumaa ja vaihtanut kanavan jollekin jeesustelukanavalle.
"Tultiin uskoon", Huru pärskähti iloisesti ja kaiveli jostain sohvatyynyjen välistä kaukosäätimen käsiinsä.
"Yeah right", Robert riisti kapulan naiselta ja nopeasti etsi jotain muuta katsottavaa kuin sielujen pelastuksesta paasaavan papin.

En tiennyt olisiko mun pitänyt olla kiitollinen vai erittäin turhautunut siitä, että Robert oli tullut kotiin just tuollaisella hetkellä. Ehkä ihan hyvä vain että oli tullut?
En jäänyt sitä kuitenkaan pohtimaan sen pidemmäksi aikaa vaan ilmoitin lähteväni Murronmaalle. Yhdelle kaljalle olin vain tullut ja se oli juotu jo. Ainakin puoliksi...

Volvoon päästyäni teki mieli paukuttaa päätä rattiin, mutta hillitsin itseni.
Kiesus että olin ääääliö.

Aliisan vika. Perkeleen Huru.
Tätä menoa muutan sinne Lapin erämökille.

29.08.2020

Siellä minä taas istua nökötin Pitkiksen sohvalla kalja kourassa.
Aliisalla oli synttärit, joten (lähes) pakotettuna oli pitänyt siirtää ruho omalta kotisohvalta Kallaan. Tällä kertaa ei kuitenkaan oltu kahdestaan, sillä kämppä oli täynnä kälättävää porukkaa ja viina virtasi.
Vilkaisin vieressäni istuvaa Robertia, joka näytti ihan yhtä iloiselta kuin aina ennenkin. Ei sillä että itsekään mikään päivänsäde olisin ollut sillä hetkellä.

Aliisa huiteli sohvan ohi Taija vanavedessään ja yritin pitää kasvoni ihan peruslukemilla. Mitä ilmeisemmin Aliisa ei ainakaan tyttöystävälleen ollut kertonut, että meillä meinasi vähän lipsahtaa... Jos olisi, Taija ei olisi joko paikalla ollenkaan tai sitten olisi hirttänyt minut munista kattoon heti, kun olin ovesta sisälle astunut.
Muttei hirttänyt. Oli jopa tervehtinyt väkinäisesti hymyillen ja ojentanut mulle kaljan kouraan. Eikä ollut sitä tölkkiä hölskytellytkään, joten en saanut kaljasuihkua naamalleni kun sen tölkin olin varovaisesti avannut.
Robert hymähteli siihen malliin, että oli huomannut minun jumittuneen katseeni Hurun suuntaan ja pudistelin vain päätäni. Hauskaahan tänne oli tultu pitämään, joten ei auttanut jäädä pähkäilemään naisten aivoituksia tai mitään muutakaan. Siksipä piti hakea lisää kaljaa.
Ja senkin jälkeen lisää. Ja vielä vähän lisää. Boolimaljallakin käväisin pariin otteeseen.

"Onko ollut kivaa?" Aliisa iskeytyi lähes kylkeeni kiinni, kun olin jälleen kerran jääkaapilla hakemassa lisää olutta.
"On", hymyilin ja ehkä vähän valehtelinkin. Olinhan mä yrittänyt leikkiä sosiaalista muidenkin kuin Robertin kanssa. Onneksi suurin osa Hurun kavereista oli mulle jo suhteellisen tuttua porukkaa, joten ihan kiusallista "hei olen Anton, kuka sinä olet"-keskusteluja ei tarvinnut käydä. Tosin en tiedä oliko ne "Mitä kuuluu? Hyvää. Okei. Okei."-keskustelut yhtään sen vähemmän kiusallisia.
"Hyvä", Aliisa totesi virnistäen erittäin paljon puhuvasti ja koska omassa päässä vallitseva humalatila, virnuilin ihan samalla mitalla takaisin. Teki mieli nykäistä nainen vieläkin lähemmäs ja heittää jotain pikkutuhmaa vitsiä, mutta enhän mä voinut... Koska Taija oli siellä myös.

Taija, joka pyrähti paikalle lähes samalla sekunnilla ja kiersi kätensä Aliisan ympärille omistajan elkein. En oikein tiennyt miten tulkita Aliisan ilmettä sillä hetkellä, ehkä vähän ahdistunut? Tai sitten onnellinen? Tai jotain, en minä tiiä... En osannut tulkita Hurua tai ylipäätään naisia ikinä...
"Mitäs täällä kuiskutellaan?" Taija kysäisi.
"Kysyin, onko Anton viihtynyt", Huru vastasi ja muiskautti siinä ihan minun silmien alla pikaisen pusun naisystävänsä poskelle. Ei tuntunut missään........
"No, oletko?" Taija kihersi siirtäen katseensa minun exästä minuun.
"Juu", yskähdin, suljin jääkaapin oven ja avasin kaljani.
En todellakaan halunnut jäädä siihen sitä kuhertelua katsomaan, joten luikin pois paikalta.

Vähän myöhemmin ajauduin parvekkeelle sen jälkeen, kun olin pummannut joltakin tupakan sekä tulta. Muu porukka sieltä hävisi johonkin, muttei se mua haitannut. Sainpahan rauhassa poltella syöpäkäärylettäni ja miettiä syntyjä syviä.
Ainakin siihen saakka, että Taija ilmestyi viereeni.
"Jätätkö jämät?" se kysyi ja nyökkäsin.
Taija pysyi hetken vaiti, huokaisi sitten syvään ja kohensi sitten asentoaan niin, että oli kasvot kunnolla minuun päin.
"Aliisa sanoi  että meidän pitää tulla toimeen", nainen totesi silmät sirrillään. En tiennyt mitä siihen vastata, joten kohottelin vain kulmiani.
"Sä oot kuulema sen parhaimpia kavereita, joten en mä halua tulla teidän väliin, vaikka aika paska ootkin mun mielestä", Taija jatkoi juttuaan. Tällä kertaa oli jo ihan pakko naurahtaa aavistuksen. Voi tietäisitpä vain kuinka paska...
"Vai että paska. Et sä silloin valittanut kyllä yhtään", saatoin lipsauttaa ja kaduin sanojani saman tien.
"Hmph, tiedät kyllä mitä sillä paskalla tarkoitan", Taija tuhahti, mutta näinhän minä että sen suupielet yritti nykiä ylöspäin hymyn takia.
"Joo, sori siitä", sain takelleltua, vedin muutamat savut tupakasta keuhkoihini ennen kuin ojensin loput Taijalle.
"Ei mitään, saat ehkä anteeksi", nainen hymähti tutkaillen minua katseellaan.

Taija veteli parit viimeiset savut tupakasta ja tumppasi sen sitten tuhkakuppiin.
"Mä oon onnellinen Aliisan kanssa", se sanoi, kietoi kätensä ympärilleen ja tuijotti mua. En osannut muuta kuin hymyillä.
Minäkin olin ollut onnellinen Aliisan kanssa silloin joskus.
"Aliisa on paras", sain huokaistua kuitenkin.
"Niin on", Taija virnisti, vakavoitui ja jatkoi sitten minun tuijottamista.
Sitten se jotenkin nojautui mua vasten ja kurottautui lähemmäs mun kasvoja. Yrittikö se perkele pussata?!

Yritti! Mutta sain nykäistyä itseni kauemmaksi ja suustani pääsi se sama lause, kuin Aliisankin kanssa: "Mitä vittua?!"
Taija vetäytyi heti askeleen kauemmas, kohautti olkiaan ja hieraisi kasvojaan.
"Sori. En tiiä", se mutisi.
"Joo, en minäkään", ähkäisin, Justhan se selitti kuinka on onnellinen Aliisan kanssa ja melkein heti perään tuli iholle.
"En tajua teitä", tuhahdin turhautuneena. Jos se ei olisi ollut Aliisan tyttöystävä niin siinä humalatilassa olisin saattanut lähteäkin mukaan tohon typerään pussailuun, mutta...
"Meitä?" Taija kirahti.
"No just teitä", huokaisin. "Sinua. Aliisaa... Naisia."

Työnnyin Taijan ohi sisälle ja pudistelin päätäni mennessäni. Ehkä mun olisi parempi lähteä kotiin.
"Ootko sä lähdössä?" Aliisa ihmetteli, kun oli seurannut mua eteiseen.
"Joo", mutisin tuuppiessani jalkoja kenkiini..
"Miksi?"
"En tiiä. Ehkä sun ja Taijan olisi parempi puhua asioista", sain murahdettua ennen kuin avasin rappukäytävään johtavan oven.
"Mä en halua sekaantua tähän yhtään sen enempää", ilmoitin päättäväisesti.
"Soitellaan",  sain kuitenkin hymyiltyä leveästi ennen kuin luikahdin ulos ovesta.

12.09.2020

"Kaljat on jo kylmässä " vastasin Aliisan viestiin. Ei olleet, ne oli vielä kaupassa, mutta kyllä mä ehtisin siellä käymään ennen kuin Huru huruttelisi luokseni. Milloin? En tiedä, mutta ei haitannut yhtään että se tulisi. Kai. Ehkä. En minä tiiä.

Pitäisköhän mun siivota? Oli nimittäin vähän yleinen siisteystila yksiössäni päässyt taas rapistumaan... Aliisa nyt tuskin hirveästi kauhistuisi vaikka täällä kaaos oliskin, mut silti...

Kaupassa käynnin jälkeen kaivoin imurin kaapista ja sen kanssa riehuessani mietin, olisiko Taijakin tulossa tänne. Ei Aliisa siitä mitään ollut maininnut, mutta voihan se olla ettei kertonut tyttöystävänsä mukana olosta sen takia etten olisi kieltäytynyt kaljoitteluillasta (ihan niin kuin olisin koskaan kieltäytynyt)?

Pikainen hymy käväisi huulilla. Tai jospa ne oli eronneet?
Hyi minua, ei tuollaista saa "toivoa". Eihän? Huru kuitenkin oli minun hyvä kaveri niin kai sitä pitäisi toivoa, että suhteessa kaikki on hyvin ja olisi niin saatanan lässynlässynhöttöä pinkkeine yksisarvisineen.
Ihan niin kuin mä olisin Aliisalle eron sattuessa kelvannut muuhun kuin satunnaiseen sängyn lämmittämiseen, joten mitä väliä. Ei ne meidän kuviot mihinkään siitä muuttuisi vaikka kuinka käskisin pitämään näppini erossa Hurusta. Yritetty oli, mutta huonoin tuloksin.

Aliisa saapui lopulta yksin selittäen, kuinka oli sanonut Taijalle meidän viettävän tänään kahdestaan tyttöjen iltaa pitkästä aikaa. Eli ei eroa. hmph.
"Vai että tyttöjen ilta", tuhisin huvittuneena. Kyllä mulle kelpasi Aliisan kanssa ihan oikeasti vain kaverellinen ajanvietto, koska olihan se hauskaa seuraa.
"Joo joo, letiteään toistemme hiuksia, meikataan itsemme näteiksi, lakataan varpaankynsiä ja juoruillaan", Aliisa kömpiessään selkänojan yli sohvalle jääkaapista kaivamiensa kaljojen kera.
"Just" ja nyin päätäni kauemmas naisesta, kun se yritti räpeltää mun hiuksia.

Juoruiltiin me kyllä, mutta kaunistautumiset jätettiin toiseen kertaan.
Katottiin jotain hömppää Netflixistä, hakattiin vähän pleikkaria, juotiin kaljaa, minä yritin rämpytellä kitaraa Aliisan pyynnöstä (en soittanut Paranoidia), käytiin läheisessä kuppilassa katsomassa sen kuollutta menoa, jätettiin varmaan kymmeniä epämääräisiä ääniviestejä Geen vastaajaan kun yritettiin houkutella sitäkin meidän kaa ryyppäämään (jännä juttu, ei vastannut puhelimeen kahdelta aamuyöstä), grilliltä yritettiin tilata ranskalaisten sijasta saksalaisia ja sitten hoiputtiin käsikynkkää takaisin minun luo.
Oli hauskaa! Niin kuin Aliisan kanssa aina.

Siinä sitä sitten sohvalla taas nökötettiin vieretysten ja yritettiin edes osa grillipöperöistä saada alas suusta eikä rinnuksille/sohvalle/lattialle ennen kuin tultiin siihen tulokseen, että olis ehkä parempi pistää nukkumaan ettei olis kovin haikea huominen.
Mä urhoollisen herrasmiehenä lupauduin nukkumaan sohvalla, mutta Aliisalla vissiin meni hermot minun etsiessä sopivaa asentoa pikkuruisella sohvalla ähinänpuhinan säestämänä ja totesi, että kyllä mä sinne sen viereen mahtuisin.
"En mä pure", Huru lupasi naureskellen.
"Puretpas", muistutin enkä kyllä hirveän kauaa miettinyt jäisinkö sohvalle vai kömpisinkö sänkyyn. Aliisan viereen... Ihan oikeasti ilman mitään taka-ajatuksia!

Pidin siveellisesti pienen hajuraon Aliisaan, koska noh, se edelleen seurusteli, joten ehkä joidenkin (ennen kaikkea Taijan) mielestä semmoinen vierekkäin nukkuminen saattoi olla vähän kyseenalaista - ottaen huomioon meidän historian.
En ollut Hurulle mitään maininnut Taijan lähestymisyrityksistä, koska olinhan mä sanonut etten sotkeennu asiaan yhtään sen enempää.

Aliisa kuitenkin itse liikahti lähemmäs kääntäen selkänsä minulle ja hapuili sitten mun käden omaansa, jotta voisi nykäistä käsivarren itsensä ympärille. En estellyt.
"Anton...?"
"No?" huokaisin syvään ja saatoin ehkä aavistuksen tiukentaa otettani Hurusta.
Aliisa oli hetken hiljaa niin kuin olisi miettinyt mitä sanoisi seuravaaksi (mikä oli ihme sen kohdalla, koska kyllähän se laukoi suustaan milloin mitäkin), huokaisi sitten itsekin ja totesi olevansa ihan  hiton kännissä.
"Niin minäkin", tyrskähdin huvittuneena.
"Öitä", Aliisa haukotteli makeasti ja kaivautui syvemmälle kainalooni.
"Öitä", mutisin nykiessäni peittoa paremmin meidän päälle.

13.11.2020

Loikoilin sängyssäni läppärin kanssa ja odotin, että livestream Kanadan Yukonissa pidettävistä kenttäkisoista alkaisi. Eihän ne minua muuten olisi kiinnostaneet, mutta koska niin Jesse, Isabella kuin Ceciliakin olivat siellä kilpailemassa, oli pakko katsoa. Luonnollisesti kolmikosta kannustin eniten Isabellaa, sillä nainen kilpailisi Vilalla.
Mulla olisi pitkästä aikaa täysin vapaa viikonloppu! Ei töitä, ei mitään menoja eikä edes hevostelua, sillä molemmat mun liikutettavista hevosista tosiaan oli siellä Kanadassa.
Vapaa viikonloppu tarkoitti siis sitä, että hautautuisin peiton alle synkkyyteen ja katsoisin, miten tutuilla ulkomaan kisoissa menee.

Niin Jesse kuin Isabellakin oli kyllä kysynyt, lähtisinkö mukaan apukädeksi, mutta koska minulla ei ollut ylimääräistä mammonaa taskussa, töissä oli käytävä nyt ja myöhemminkin. Pomo oli kyllä joustava tyyppi, mutta en mä siltikään voinut saatika kehdannut jatkuvasti ruinata ylimääräisiä vapaapäiviä kisareissujen takia.
Viimeisen niitin kieltävään vastaukseen oli lyönyt tieto siitä, että Penna sekä Viivi olisivat lähdössä Kanadaan myös, joten kiitos, mutta ei kiitos.

Livestream alkoi, muttei ensimmäisessä luokassa ollut minulle ketään tuttua, joten ei niin hirveästi jaksanut kiinnostaa. Kenttäratsastus oli kyllä kiinnostava laji, ehkä voisin joskus kokeilla sitä itsekin, mutta ensin pitäisi selättää se kouluratsastusmörkö. Todennäköisesti siinä onnistuisin, mutta kyllä nuo pelkät esteet silti kiehtoi enemmän.
Etsin puhelimen jostain peiton mutkasta käteeni ja selasin ties monettako kertaa Facebookin etusivua ennen kuin painoin Messengerin kuvaketta. Pieni hymy nousi kasvoille, sillä ensimmäisenä viestiketjuna näkyi edelleen minun ja Sonian keskustelu.

Yleensä laitoin puhelimen äänettömälle, kun olin nukkumaan menossa, mutta eilen se oli jäänyt tekemättä. Ja hyvä niin. Sillä puoli kahdeltatoista se puhelin oli kilahtanut, havahduttanut minut sieltä valveen ja unen rajamailta takaisin nykyhetkeen ja pakottanut minut katsomaan, kenellä mulle siihen aikaan oli muka asiaa.
Oli pitänyt hetki miettiä, että näinköhän sittenkin unta, sillä Sonian kasvot olivat ilmestyneet pieneen ympyrään puhelimen näytön alareunaan punaisen ykkösen kera.

Mut ei. En mä mitään unta ollut nähnyt. Olin napauttanut blondin kuvaketta ja viestiketju oli lävähtänyt koko ruudun leveydelle. Siinä ei heilunut muuta kuin keltainen käsi ja sen alla pienellä teksti:  ”Sonia vilkutti sinulle. Vilkuta takaisin”.

Huuliltani karannut naurahdus oli ollut sekoitusta huvittuneisuutta, yllättyneisyyttä sekä hämmennystä. Mun oli tehnyt mieli monet kerrat laittaa sille norjalaiselle blondille viestiä sen jälkeen, kun se oli mun kaveripyynnön hyväksynyt, mutta aina olin jänistänyt viime hetkillä, mutta nyt se oli ihan itse laittanut viestiä minulle. Tai no, vilkuttanut messengerissä, mutta silti…

Siinä olin sitten pohtinut hetken, että pitäisikö vilkuttaa takaisin vai mitä, mutta sitten ajattelin et loppuisko se siihen. En mä niin ollut Facen viestisovelluksen vilkutukseen perehtynyt, joten pohdin tulisko siitä sitten sellainen ”vilkutussota” vai mitä.
Joten olin vain hetken tuijotellut sitä kättä, lopulta huokaissut syvään ja laittanut Sonialle ”Hey”. Ja ihan samalla sekunnilla myös Sonialta ilmestyi samanlainen tervehdys.
Onneksi nainen ei ollut nähnyt minun ilmettä sillä hetkellä, koska saattoi taas vaihteeksi puna nousta poskille ja typerä hymy oli venynyt huulille.

Siinä oltiin pikaiset ”Mitä kuuluu? Mitä teet?”-kysymykset vaihdettu. Sonia oli ollut illallisella perheensä kanssa (puoliltaöin?! Kai se oli joku norjalainen tapa? Mistäs mä tiiän) ja mä olin ollut rupeamassa nukkumaan, joten mukavat illat sekä hyvät yöt toivotettuamme keskustelu oli tyrehtynyt.

Napautin uudemman kerran meidän keskustelun auki, luin sitä läpi ja parin oluen tuoman rohkeuden voimin laitoin Sonialle taas pienen, viattomantapaisen tervehdyksen, sillä huomasin blondin olevan paikalla.
Se luki viestin ja seurasin alareunan tekstiä ”Sonia kirjoittaa…”

Siitä se taas sitten lähti ja ihan unohtui koko Kanadan kenttäkisan seuraaminen.
Sonialla oli kuulema ratsastuskisat viikonloppuna (joku NRVK, ei sanonut mulle yhtään mitään) ja lupasin kannustaa sitä voittoon täältä Suomesta käsin.

Sitten Sonia kysyi, olinko tulossa Seppele Cupiin.
”Milloin?”
”11. – 13.12.” oli Sonian vastaus. Päivämäärä kuulosti ihan liian tutulta, joten kömmin ylös sängystäni ja raahauduin keittiöön tarkistamaan seinäkalenteriani (kyllä, mulla oli sellainen).
Paska. Siellähän komeili harakanvarpailla ”KALLA CUP – KENTTÄ”

Minähän en kyllä kenttäkisoihin osallistuisi, mutta Isabella saattoi osallistua Vilan kanssa, jolloin minulla oli eräänlainen ”velvollisuus” olla sen apuna ja vaikkei Sokka olisi osallistunutkaan mun vuokrahevosella, yleensä tallilaisia nakitetiin eräänlaisiin vastuutehtäviin  – maksua vastaan.

Vastasin naiselle, etten olisi osallistumassa tai tulossa ””  
”Harmi”, oli Sonian vastaus.
Meinasin laittaa hänelle, että voisin tulla silloin iltasella käymään Liekkijärvellä ihan muuten vain, mikäli hän niin haluaisi.  Mutta en kehdannut. Ehkä se Seppele Cupiin liittyvä kysymys oli ollut vain sellainen heitto, kun ei muutakaan ollut keksinyt. Ehkä Sonia halusi vain olla ystävällinen, rupatella niitä näitä muuten vain eikä halunnut mitään sen kummempaa…

Mä kyllä voisin haluta – okei, halusin ihan oikeasti – tavata Sonian uudemman kerran. Meidän yö ja hetki aamullakin oli ollut oikein kiva, mutten mä pelkästään sen takia halunnut norjalaista nähdä.
Jostain kumman syystä Sonia oli varastanut ison siivun ajatuksistani sen jälkeen, kun sen kanssa olimme karanneet loungesta Sarahin luo. Yhden illan juttuhan se vain oli ollut… Joten mitä hittoa.

Ihan paskamaisen puhtaasti olin ottanut Sonian mukaani sen takia, että unohtaisin Aliisan edes yhdeksi illaksi.
Olin unohtanut. Ei ollut käynyt pienessä mielessäkään Aliisa silloin kun olin puolialastoman Sonian nostanut käsivarsilleni ja kantanut sen Sarahin sohvalta makkarin puolelle.
Sonian lähdettyä seuraavana aamuna majatalolle, oli Hurukin pyörähtänyt mielessä sillä jostain syystä oli sellainen tunne kuin olisin jotenkin pettänyt Aliisaa. Mutten mä ollut ja onneksi se tunne oli nopeasti unohtunut.

"Jos vain voisin, tulisin huomenna katsomaan teidän kisoja ihan paikan päälle", näpyttelin viestin Sonialle.
Mutristelin huuliani, tuijotin lähettämääni viestiä ja lisäsin vielä: "Mutta kyllä minä vielä joskus tuun."
Karkaisin vaikka sinne Seppele Cupiin.

11.12.2020

Alkuperäisen suunnitelman mukaan mun olisi pitänyt seistä siellä Seppeleen pihalla vasta huomenna, lauantaina, mutta koska pomo oli hääpäivänsä kunniaksi antanut koko sakille perjantain vapaaksi, olin eilen Sonian kanssa viestitellessä keksinyt lähteä Liekkijärvelle jo tänään.
”Ihan vain” yleisöksi…
Laitoin Sonialle kuvan tallipihasta sekä omasta typerästä pärstästä ilmoittaakseni olevani paikalla.
Sain vastaukseksi kuvan Soniasta itsestään kisavaatteissa. Hänen luokkansa alkaisi ihan pian, mutta ehtisi kyllä moikata sen jälkeen ennen seuraavaa luokkaansa.

Vähän orpona pyöriskelin siinä pihamaalla, koska mitäs mä nyt sitten tekisin? Olihan täällä toki auburnilaisiakin paikalla, mutta jostain syystä en nyt halunnut hakeutua niiden seuraan. Muuten olisi pitänyt selitellä, että mitä ihmettä mä siellä tein enkä esimerkiksi ollut katsomassa Auburnin kenttäkisoja. En mä syytäni paikallaoloon häpeillyt, mutta ei kyllä kuulunut muille mun – lähes olemattomat – naiskuviot.

Jos tässä nyt mitään kuvioo edes oli. Saattoihan Sonia ihan ystävällisyyttään rupatella yömyöhään saakka mun kanssa Facessa ja kysellyt mua tänne samasta syystä?
Entä jos toteaisimme päivän päätteeksi, että parempi pysyä ihan vain omissa oloissamme, koska ei keksitty mitään juteltavaa ja tunnelma olisi vain kiusallinen? Ottaen huomioon jo senkin seikan, etten mä todellakaan ollut mikään supliikkimies edes äidinkielelläni niin nyt pitäisi sitten mongertaa englantia – ja vielä ihan selvinpäin?!

Olikohan tämä nyt sittenkään ihan hyvä idea?!
Tietenkin mä halusin nähdä Sonian, mutta kun varmaan vain nolaisin itseni.
En saisi sanaakaan ulos suustani kuitenkaan. Kirjoittaminen nyt vielä meni suhteellisen sujuvasti, koska silloin sai aikaa miettiä, mitä ja miten asiansa ilmaisisi, mutta naamatusten ollessa ei ollut aikaa tarkistella jotain sanoja googlesta…

Vaikka harkitsin paikalta pakenemista, löysin itseni kuitenkin istumasta katsomossa ja odottelin, että Helpon B:n luokka alkaisi.
Sonian lisäksi myös Viivi sekä Kiia starttaisi tässä luokassa, joten vedin pipoa vähän syvemmälle päähän ja yritin tekeytyä mahdollisimman näkymättömäksi. Kiiasta nyt mitään ”haittaa” ollut, mutta Viivi kyllä oli sellainen huithapeli, ettei tosikaan. Tuskin se ehtisi Pontsonsa selässä miettimään, ketä yleisössä istui, mutta silti… Siitä kun ei koskaan tiennyt.  

En voinut olla hymyilemättä leveästi, kun Sonia sitten ratsasti voikolla ponillaan kouluradalle.
Olin nähnyt naisen viimeksi silloin, kun se oli lähtenyt Sarahin luota majatalolle ja sieltä kohti Norjaa. Silloin olin ajatellut, ettei enää ikinä nähtäis saati pidettäis minkäänlaista yhteyttä, mutta toisin oli käynyt ja hyvä niin.
Pitäiskö tässä olla jotenkin huolissaan siitä, että yksi pieni blondi oli kuin varkain hiipinyt ajatuksiini lähes päivittäin sen yön jälkeen? En mä niitä yhden illan sutinoita yleensä jäänyt mietiskelemään pitkäksi aikaa.

Luokan jälkeen hermoilin edelleen, mutta se oli vaihtunut sellaiseksi positiiviseksi jännitykseksi ja itsevarmasti (jos minun kohdalla sellaisesta voi edes puhua) lähdin etsimään Soniaa.
Mietiskelin siinä tapoja aloittaa keskustelu blondin kanssa, mutta kun vihdoin ja viimein hänen eteensä päädyin, sain pihahdettua epämääräisen Hi:n ilmoille. Olipa sulavaa…
"Hey!" Sonia sanoi huomattavasti pirteämmin ja hymyili leveästi enkä voinut olla virnistämättä takaisin huolimatta siitä, että ujostutti.
Pitikö tässä nyt sitten jotenkin halata, kätellä?!  Pussata?! Ei kai nyt sentään…  Vaikka ehkä olisin halunnutkin.
Tungin vain kädet syvälle taskuihini ja vilkuilin ympärilleni. Sano nyt jotain, prkl!

"Kahville?" ehdotin kun alkoi kuumottamaan niiden muiden norjalaisten vilkuilu suuntaamme ja se parhaaksi rantafutiksen pelaajaksi tittelöity nulikka äänestä päätellen vinoili Sonialle jotain, todennäköisesti minusta.
"Odotatko hetken?" Sonia pyysi vienosti hymyillen sen jälkeen, kun oli sen jätkän todennäköisesti käskenyt suksimaan johonkin.

Onneksi Sonia oli huomattavasti puheliaampi tapaus kuin minä, joten ei tullut kiusallista hiljaisuutta matkalla kanttiiniin tai siellä ollessa. Blondi selitti jotain kisasuorituksestaan ja hermoili tulevan esteluokan sekä huomisen päivän takia. Kuulema starttaisi jonkun Joonan hevosella, Theolla, ensimmäistä kertaa ikinä.
"Hyvin se menee", lupailin saaden Sonialta lämpimän hymyn vastaukseksi.
Kyllä minäkin sain jotain selitettyä tulevista osakilpailuista Kallassa ja siitä, kuinka osallistuisin Vilan lisäksi niin Inkalla esteille ja vastapäätä minua istuvan nainen pureskeli alahuultaan virne kasvoillaan kuunnellessaan minun höpötystä.

Sanoinkohan mä jotain typerää vai muisteliko se vain miten meidän ilta oli edellisten osareiden jälkeen päättynyt? Niin tai näin, se oli suloinen virne kyllä.
Jäin vähäksi aikaa vain tuijottamaan Sonian kasvoja ennen kuin nostin kahvikupin huulilleni.
Kyllähän me välillä jotain pikkutuhmaa juttua heitettiin viesteillä, muttei mulla ehkä pokkaa ollut mitään sellaista heittää tähän väliin, vaikka kävikin mielessä vitsi jos toinenkin.

”Minun pitää lähteä valmistautumaan”, Sonia mutisi vilkaistuaan puhelintaan enkä voinut muuta kuin nyökätä vähän lannistuneena. Joo, sillä oli kisakiireitä, joten ei tässä koko päivää ollut aikaa lätistä niitä näitä, joten kai mä siinä tapauksessa hiippailisin itse takaisin katsomoon seuraamaan kisoja.
Mutta mitä sen jälkeen? Sanoisin heipat ja "nähdään huomenna"?

Ilmeisesti Sonia oli miettinyt aivan samaa, sillä se ehdotti että voitaisiin käydä jossain kisojen jälkeen.
"Syömässä tai jotain?"
"Joo!" henkäisin ilahtuneena. "Kai täällä on joku pizzeria jossain?"

Kisat tuli ja meni, joten kohtasimme jälleen Sonian kanssa.
"Mun täytyy kyllä käydä vaihtamassa vaatteet", blondi totesi ja vilkaisi yllään olevia kisatamineitaan.
"Joo. Ei tässä mikään kiire ole", kohautin harteitani. Mulla ollut kiire yhtään mihinkään, kunhan olisin huomenna Auburnissa ennen kuin Sarah ja muut lähtisivät.
"Ei", Sonia hymähti iloisesti. "Tule, mennään…"
Jaa, niin, minä tulisin mukaan? Okei, selvä… Ei haitannut kyllä yhtään.
Vai odottaisinko mä vain autossa sillä välin, kun Sonia kipaisisi hotellilhuoneeseensa ja kävisi vaihtamassa kisavaatteensa?
En odottanut. Olin kyllä jäämässä sinne Volvon ratin taa istua toljottamaan, mutta Sonian hersyvä nauru ja kysymys "Tuletko sinä?" sai myös minut kömpimään ulos autosta.

Hississä vallitsi syvä hiljaisuus, joka jostain syystä alkoi vain naurattamaan minua ja ruskeiden silmien kysyvän katseen kohdatessani pudistelin vain päätäni huvittuneena. Eikö tässä vaiheessa yleensä kliseisesti käyty toistensa kimppuun intohimoisesti suudellen ja joka paikasta toisiaan kourien?
Kyllähän se sellainen olisi minulle käynyt, mutta no, en kehdannut tehdä aloitetta. Soniakin katseli vähän sen näköisenä, että saattoi käydä sama mielessä.

Hotelli Lieken huone oli ihan viihtyisän oloinen. Katselin ympärilleni hämmentyneenä, hymyilin ujosti Sonialle ja istahdin parisängyn laidalle.
Sivusilmällä katselin kuinka blondi kaiveli laukuistaan vaihtovaatteita ja joo, kyllä, hyvä oli pylly. Sonia huomasi vilkuiluni, siristeli silmiään huvittuneena ennen kuin luikahti kylppärin puolelle vaatekasan kanssa.  Ihan niin kuin minä en olisi sitä jo vähissä vaatteissa nähnyt… Ja niin, ettei sillä mitään päällä ollutkaan.

Yskähdin huvittuneena. Olipas outo tilanne… Siinä mä istua nökötin sängyn laidalla kädet siveellisesti polvien päällä ja tuijottelin seiniä Sonian vaihtaessa vaatteita.
"Valmis", neulepaitaan ja farkkuihin sonnustautunut Sonia huikkasi ulos astuessaan ja tietenkin mun piti skannata vaatetus päästä varpaisiin ennen kuin siirsin katseeni sen ruskeisiin silmiin.
"Otin teistä kuvia tänään", kerroin ennen kuin ajatukseni livahtaisivat ihan omille teilleen.
"Näytä", blondi pyysi istahtaessaan viereeni. Nyökkyttelin vain ja kaivoin puhelimen takin taskusta esiin.
Sonia siirtyi ihan kiinni minuun ja ihan tahattomasti pidättelin hengitystäni ennen kuin napautin kuvagallerian auki. Oli oudon mukavaa, että se oli niin lähellä.
"Ei nämä kovin hyviä kyllä ole", mutisin.

"Hyi", nainen nauroi yhden kuvan kohdalla. "Poista tuo."
"En", ilmoitin. Eihän se ratsastajan ilme kaikkein imartelevin ollut siinä estekuvassa, muttei se nyt mikään kamala ollut.
"Poista", blondi hihihtti ja yritti ryöstää puhelimen itselleen. "Näytän hirveältä. Ihan niin kuin minulla olisi viikset."
"Et näytä. Söpö. Laitan taustakuvaksi", kiusoittelin puhelinta pitelevä käsi yläilmoissa.
"Ei ole söpö", Sonia puuskahti huvittuneena ja tuuppasi minua kevyesti kylkeen samalla, kun epätoivoisesti nykiä kättäni alemmas.

Meinasin jo sanoa, että hän on söpö, mutta olin ihan hiljaa ja unohduin käsi korkeuksissa tuijottamaan Sonian silmiä, jotka olivat ihan siinä lähietäisyydellä.
Nainen vastasi katseeseen ja minusta tuntui kuin olisin ollut joku 14-vuotias nulikka, joka ensimmäistä kertaa oli tytön kanssa näin lähekkäin.
Hermostutti ihan saakelisti, mutta siitä huolimatta laskin käteni alas, pudotin puhelimen sängylle ja varovaisesti suutelin Soniaa.

Perhoset vain säntäilivät ympäriinsä vatsanpohjassa, kun kokeileva pusu muutti muotoaan intohimoiseksi suutelemiseksi. Ihan niin kuin tosiaan olisin ollut se teinipoika taas…
Jossain vaiheessa Sonia olikin jo kiepsauttanut itsensä istumaan hajareisin syliini ja kaaduin nainen mukanani sängylle.
Onneksi en ollut mikään teinipoika enää ja vaikkei mulla ollut alkoholin tuomaa itsevarmuutta mukana tällä kertaa, en alkanut ujostelemaan siinä vaiheessa.

"Se pizza kyllä unohtui", naurahdin, kun tasailimme hengitystä jonkun tovin kuluttua.
Sonia nauroi, painoi päänsä rintakehälleni ja piirteli etusormellaan epämääräisiä kuvioita solisluuni päälle.
"Lähdetäänkö katsomaan onko se pizzeria vielä auki?" blondi kysyi.
Ei mulla ollut kyllä hajuakaan paljonko kello oli eikä oikeastaan edes kiinnostanut tietää. Sonia kainalossa oli liian mukava olla.
Pelottavan mukavaa.

Kurottelin kuitenkin lattialle tipahtaneen puhelimeni kouraani ja vilkaisin näyttöä. Puoli yksitoista jo, hups.
"Taidettiin myöhästyä", sanoin huvittuneena ja vedin Sonian takaisin kainalooni.
"Harmi", se tokaisi, muttei kuulostanut lainkaan harmistuneelta.
"Minun pitäisi varmaan lähteä", huokaisin ja tunsin Sonian tiukentavan otettaan minusta. En minä olisi halunnut lähteä mihinkään, mutta pakko kai se oli että ennättäisin nukkua muutaman tunnin ennen kuin lähdettäisiin Auburnista tänne takaisin.
"Onko pakko?" Sonia kysyi hiljaa.
"On", mutisin ja kohtasin naisen katseen enkä voinut olla hymyilemättä. Ei kai tässä vielä mikään kiire kuitenkaan ollut?
"Muttei vielä", ilmoitin, suutelin Soniaa ja oli minun vuoro painaa se selälleen sängylle.

12.12.2020

"Älä vaan sano, että sulla on krapula?" Sarah tuhahti kun makeasti haukotellen kävelin tallikäytävää pitkin hänen luokseen.
"En mä juonu eilen tippaakaan", ilmoitin rintaani pörhistellen niin kuin se olisi suurikin saavutus. Kai se mun kohdalla olikin?
"Nukuin vain vähän huonosti", selitin kun uusi haukotus puski pintaan enkä voinut olla hymyilemättä leveästi. En minä kyllä kovin montaa tuntia ehtinyt nukkumaan, mutta ainakin mulla oli hyvä syy vähäisille yöunille. Niinkin hyvä, että itsepintainen hymy levisi kasvoille.
"Tämä päiväkö se niin jännittää ettei nukutuksi saanut?" Sarah virnisti tietäväisen oloisena. "Kisahoitajan rooli onkin niin jännittävä. Eikä varmasti vaikuta asiaan se, että siellä on joku norjalainenkin paikalla?"

Tunsin pienen punan nousevan kasvoilleni ja vaikka kuinka yritin vakavoitua, hymy kasvoillani vain leveni.
"Niiiiin, niinhän se taitaa olla", hymisin.
"Ihmekkös kun suostuit niin helposti lähtemään mukaan", Reyes puuskahti huvittuneena ja laittoi kädet puuskaan. "En kyllä ole enää varma, meneekö tää päivä sun velan kuittaamisesta."
"Noh noh, oonhan mä sulle huomenna kuskinakin kun on ne jatkot."
"Todella vastahakoisesti siihenkin suostuit", Sarah nauroi.

Sunnuntai-ilta meikäläisen aikatauluilla ei ollut mikään otollisin mihinkään jatkoiluihin, sillä maanantaiaamuna piti olla töissä, mutta kyllä mä mielelläni lähtisin Sarahin kanssa vielä huomennakin Liekkijärvelle.
Tietenkin Sonia  oli perimmäisin syy, miksi Reyesin hovikuskiksi olin lupautunu. Viimeinen ilta ennen kuin hän lähtisi takaisin Norjaan eikä ollut hajuakaan milloin näkisimme seuraavan kerran. Jos näkisimme ollenkaan?
"Olette siis pitäneet yhteyttä sen Sonian kanssa?"
"Juu", virnuilin.
"Hyvä."

Yritin torkahtaa ajomatkan aikana, mutta Viivin jatkuva pälätys karkoitti nukkumatin todella tehokkaasti ja hetkittäin teki mieli hypätä liikkuvasta autosta ulos.
Mutta enhän mä voinut sitä tehdä. Sieltä ojanpohjaltako mä olisin sitten raajat murtuneina laittanut Sonialle viestiä, etten pääsekään paikalle, sillä olin menettänyt hermoni pikkutyttöön?
Sitä paitsi olihan mulla velvollisuuksiakin hoidettavana: Effi ratsastajineen.

Siksi en voinut heti autosta ulos päästyäni kipittää omille teilleni vaan urhoollisesti hoidin hommani.
Mutta heti kun Sarah ei enää apuani tarvinnut, livahdin pois paikalta ja hakeuduin Sonian seuraan.
Jälleen kerran vähän hermostutti, mikä oli vähän tyhmää, koska jää oli rikottu jo eilen.
Outo tunne se oli ja joku voisi väittää minun ihastuneen, mutten mä mikään ihastuja edelleenkään ollut – mikäli ei otettu huomioon Aliisaa ja kaikkihan sen taisi tietää minkälaista soutamista ja huopaamista sen kanssa oli.

Haettiin kantiinista juotavaa ja istahdettiin alas jollekin penkille rupattelemaan.
Sonia oli vähän harmistuneen oloinen, sillä heidän koulurata Theon kanssa ei ollut mennyt kovin kummoisesti.
"Olisihan se huonomminkin voinut mennä. Minä ja Vila oltiin viimeisiä meidän ensimmäisissä kisoissa", lohduttelin, Sonia naurahti ja painoi hetkeksi päänsä minun käsivartta vasten, mikä sai vain liian tutuksi tulleen typerän hymyn hiipimään kasvoilleni.  Oi voi…
"Jospa esteet menisi paremmin", nainen huokaisi.
"Menee", nyökyttelin päättäväisesti.  

En mä tiedä kauanko me siinä istuttiin. Havahduin kuitenkin miettimään, että Sarahin luokka oli varmaan ratsastettu läpi ajat sitten ja nainen ehkä saattoi kaivata apuani.
"Mun pitää varmaan mennä", huokaisin pettyneenä. Soniankin suusta karkasi huokaus ja se nosti katseensa minun silmiin.
Jos en ollut mikään ihastuja niin en kyllä ollut mikään julkisella paikalla pussailijakaan, mutta ilmeisesti Sonian kohdalla piti tehdä poikkeus ja kumarruin suutelemaan naista miettimättä sen enempää, kuka sen näkisi.
Ja näkihän sen…

"AntooooOHHOH!" kuului Viivin rääkäisy selän takaa ja nopeasti irtaannuin Soniasta.
"Mitä?" pihahdin vilkaisten tyttöä nolostuneena.
"Oon etsinyt sua! Meidän pitää lähteä. Haluan ehtiä Auburniin katsomaan maman kenttästartin", pikkutyttö ilmoitti silmäillen niin minua kuin Soniaakin.
"Ok", mutisin ja hymyilin vähän surullisesti Sonialle. "Täytyy lähteä takaisin Auburniin…"
Sonia pureskeli alahuultaan jokseenkin pettyneen oloisena, mutta minkäs teet. En mä voinut kävelläkään Kallaan – enkä pyytää Soniaa lähtemään meidän mukaan, koska… Noh, Viivi ja sen jutut.
"Nähdään me vielä huomenna onneksi", totesin Viivin naputellessa kengän kärjellään maata odottavan oloisena.
"Niin huomenna", Sonia hymyili pirullisesti kun nousin ylös penkiltä. "Ja maanantaina. Tiistaina. Keskiviikkona…"
"What?"
"Niin, me tullaan Kallaan", blondi ilmoitti iloisesti. "Osa meistä."
"Oikeasti?" henkäisin positiivisesti yllättyneenä ja vähät välitin hihassani roikkuvasta Viivistä, joka yritti nykiä minua liikkeelle. "Mikset oo sanonut mitään aikaisemmin?"
"Ajattelin, että se olisi yllätys", Sonia nauroi.
Oli kyllä. Mukava yllätys. Olin ollut siinä uskossa, että norjalaiset lähtisivät maanataina takaisin kotimaahansa, mutta ei. He tulisivat Kallaan…
"Antoooooonnnnnnn!" Viivi kätisi ja nipisti minua kipeästi käsivarresta.
"Joojoo", murahdin.
Hyvästelin Sonian ja toivotin onnea tulevaan esteluokkaan, jota en harmillisesti pääsisi itse katsomaan.
"Kannustan taas etänä."

"Sarah! Minä löysin sen! Se oli pussailemassa sen Stordhalin kanssa, haha!" Viivi hihkui niin että varmaan koko tienoo raikui.
Sarah nosti toista kulmakarvaansa minun punaisen naaman nähdessään, pudisteli sitten päätään huvittuneena ja komensi minut kuskin penkille.
Viivi hiillosti minua kysymyksillään koko matkan ajan ja sen sijaan, että olisin itse halunnut hypätä liikkuvasta autosta ulos, tällä kertaa olisin mieluusti nakannut sen kyydistä pois.

Auburniin päästyämme vilkaisin puhelinta, mikä vilkkui uuden viestin merkiksi.

Sonia Stordahl
Kiitos kannustuksesta!  

Alla oli kuva valkoisesta ruusukkeesta.

Iloinen mieliala kyllä vaihtui nopeasti ärsytykseen, sillä olisi oikeasti pitänyt vissiin heittää se Viivi autosta ulos. Meidän purkaessa tavaroita, tytönperkele bongasi Aliisan pihalla ja kipitti villisti käsiään huitoen kohti Hurua.
"Tiesitkö sinä että Antonilla on tyttöystävä?" se kailotti ja mikäli mulla ei olis ollut syli täynnä Effin varusteita, olisin leikkinyt amerikkalaista jalkapalloilijaa ja syöksynyt taklaamaan tytön väkivaltaisesti.
"Eikä ole!"  parahdin.

Vtun Viivi.

19.12.2020

Raottelin unisia silmiäni. Keittiön puolelta kuului hiljaista, norjan kielistä, puhetta ja jo pelkästään se sai pienen hymyn kasvoilleni. Enhän minä siitä höykäsen pöläystäkään ymmärtänyt, mutta olihan se ihan hauskan kuuloista ”mongerrusta” kun siihen oli korvat tottunut – tai sitten se johtui ihan siitä, että kuka sitä kieltä puhui.

Kännykkä olkapään ja posken väliin tuettuna Sonia sipsutti yksiöni toiselle puolelle kaksi kahvikuppia käsissään ja hetken mä esitin nukkuvaa.
Nainen lopetti puhelun ja mä kurkistin silmäluomien välistä, mitä se touhusi ja näky sai mut ihan väkisin naurahtamaan unisesti. Vain minun t-paita yllään se oli laskenut kahvikupit käsistään sohvapöydälle ja nyt pienen tuhinan säestämänä veti pöytää lähemmäs sänkyä.

Vaikka mun paita meni sille melkein kuin jostain minimekosta, se kuitenkin paljasti aavistuksen kankun alareunaa Sonian kumarrellessa pöydän kimpussa, joten en voinut muuta kuin nipistää paljastuvaa ihokaistaletta hellästi. Nainen kiljahti säikähtäneenä, mutta nauroi lopulta, kun olin kiertänyt käsivarren sen ympärille ja kaapannut viereeni sänkyyn.
”Herätinkö?” pikkuruinen norjalainen kysäisi pyörähdettyään kasvot minua kohti.
”Joo”, myönsin.
”Sori. Steen soitti”, se mutisi.
”Steen?” kohottelin kulmakarvojani ja ehkä iiiiiiiiihan pieni mustasukkaisuuskohtaus nosti päätään sisälläni, mikä oli ihan tyhmää.
Me ei seurusteltu tai mitään muutakaan, Sonialla varmasti oli historiaa muidenkin miesten kanssa ja mistäs mä tiesin, vaikka sillä olisi Norjassa jono oven takana odottamassa blondin kotiutumista. Ensimmäisen yhteisen yön ja tämän viikon perusteella en ihmettelisi yhtään, koska… Noh… En ehkä sano.

”Niin, minun kaksoisveli-Steen”, nainen hymyili leveästi.
”Ai niin, taisit siitä joskus mainita”, haukottelin, hieraisin kasvojani karistaakseni viimeisetkin unen rippeet silmistäni ja kohdistin sitten katseeni takaisin Soniaan.
”Oliko sulla muita sisaruksia?” jatkoin juttua.
”Joo, kaksi. Isoveli ja isosisko. Stefan ja Sylvi”, nainen vastasi etsiessään parempaa asentoa mun kainalossa. ”Onko sinulla siskoja tai veljiä?”
Pudistin päätäni: ”Ainoa lapsi olen.”
”Olisitko halunnut, että olis ollut sisko tai veli?” Sonia uteli.
”En mä tiedä”, sanoin olkiani kohautellen.
”Serkut asuivat melkein naapurissa, joten meni melkein sisaruksista. Joko yksi, kaksi tai kolme niistä oli aina meillä tai sitten minä olin heidän luonaan”, naurahdin muistellen lapsuuttani.

Äidin siskolla ja hänen miehellään oli kuitenkin kuusi lasta ja äiti olikin naureskellut tädin pitäneen huolen suvun jatkumisesta hänenkin edestä. En ollut koskaan kysynyt, olisiko äiti halunnut toisen tai kolmannenkin lapsen eikä hän tai isä siitä ollut koskaan minulle puhunutkaan.
Serkut olivat olleet minulle kuin sisaruksia, mutta harmillisesti ajan saatossa yhteydenpito oli vähentynyt eikä mulla enää ollut hajuakaan, mitä kenellekin kuului.

”Onko sinun vanhemmat vielä yhdessä?” kysyin puolestani Sonialta, joka kaivautui syvemmälle kainalooni.
”Joo”, blondi henkäisi. ”Entä sinun?”
Pudistin jälleen päätäni.
”Tai en tiedä olisivatko edelleen ellei isä olisi kuollut”,  totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. Kyllä mä haluaisin uskoa, että mun vanhemmat edelleen olisivat onnellisesti yhdessä, mikäli molemmat olisivat hengissä.
Sonia nytkäytti päätään niin, että saisi nostettua katseensa rintakehästäni kasvoihin.
”Anteeksi, en tiennyt”, se mutisi ja mä vain hymyilin jokseenkin surumielisesti takaisin.
”Ei se mitään…”
”Miten hän kuoli? Jos saa kysyä.”
”Kolarissa”, vastasin. ”On siitä kohta jo viisi vuotta aikaa.”  
”Olen pahoillani”, Sonia huokaisi syvään. Pudistelin vain päätäni. Turhaa hän pahoillaan oli.

Silittelin hetken naisen selkää ennen kuin könysin istumaan ja kurottelin blondin yli sohvapöydällä kököttävät kahvikupit itselleni.
Herätessäni mielessä oli kyllä pyörinyt kaiken maailman tuhmuudet, mutta keskustelun edetessä sellaiset halut olivat kyllä unohtuneet.

”Kerro jotain muuta sun elämästä?” Sonia ehdotti, kun oli me molemmat oltiin noustu istumaan ja istuttiin sängyllä selät seinää vasten.
”Mitä?” kysäisin, koska ei mulla ollut hajuakaan mitä tässä nyt vielä pitäisi avautua.
Sonia tiiraili minua ruskeilla silmillään mietteliään näköisenä hetken ja avasi sitten suunsa: ”Kerro ensimmäisestä tyttöystävästäsi.”

Tyrskähdin huvittuneena.
”Niina”, vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Se oli sellainen kliseinen teinisuhde.”
”Eli ei mikään ensirakkaus?” Sonia jatkoi uteluaan ja sai taas vastaukseksi olkapäiden kohauttelua.
Ehkä Niina oli ollut sellainen. Tai sitten ei.
Koko rakkaus-sana tuntui niin isolta, etten mä oikeastaan tiennyt, olinko koskaan edes rakastunut. Siis silleen niin kuin kaikissa ällöissä lässyleffoissa.

Ihastunut olin lukemattomia kertoja kyllä, mutta että ihan rakastunut?
Eiii ollut sellainen minun juttu. Ehkä pitäisi vain odottaa sitä hetkeä, että vastaani kävelisi sellainen nainen, joka pyyhkäisis jalat alta ihan huomaamatta.

Ruskeita silmiä katsellessani mietin, että ehkä sellainen nainen oli ollut jo jonkin aikaa kuvioissa mukana.
Mutta oliko se norjalainen blondi vai ihan suomalainen takkutukka, jonka kanssa olin ollut solmussa jo vuoden päivät…. Mä en tiennyt…

Mutta sen tiesin, ettei Aliisa halunnut minulta muuta kuin sitä jotain. Se oli nähty niin monet kerrat jo.
Mutten tiennyt Sonian motiivejakaan. Ehkä mä olin sille tosiaan vain joku suomalainen sutina, jolta saisi sitä jotain aina kun nainen sattuisi olemaan Suomessa..

Aliisa oli Aliisa ja Sonia oli Sonia.

Tää oli niin tätä mun ”tuuria”.
Jos ja kun ihastuin, niin ne naiset olivat ihan mahdottomia tapauksia noin niin kuin tulevaisuutta ajatellen. Parempi kuin vain unohtaisin kaikki sellaiset vähänkään vakavammat tunteet, koska ei musta mihinkään parisuhteeseen ollut ja vaikka saattaisinkin ajatella, että oliskin, niin turpaan tuli.

Hörpin kahviani ajatuksissani.
Sonia kuitenkin oli sillä hetkellä siinä mun vieressä enkä halunnut ajatella, että se lähtisi huomenna takaisin kotimaahansa. Mä tykkäsin siitä kyllä – siis ihan oikeasti – mutta kun en tiennyt miten meidän juttu ikinä onnistuisi, koska välimatka.
”Haluatko sä tänään lähteä sinne jatkoille?” kysäisin.
”Joo, olishan se varmasti ihan kivaa”, blondi hymyili.
”Okei”, hymähdin.
Mä mieluusti olisin viettänyt viimeisen illan ihan kaksistaan, mutta en kehdannut sanoa sitä ääneen. Enkä mä halunnut olla mikään ällöpylly, joka unohtaisi kaikki sosiaalisen elämänsä uuden (vakavahkon) sutinan seurassa.
Halusin lähteä jatkoilemaan Kingiin, pitää hauskaa Sonian ja kaikkein muidenkin kanssa ja niin edelleen.
”Voit tulla sitten mun luo majataloon yöksi”, Sonia virnuili.
”Jos tämän kerran”, totesin pilke silmäkulmassa ja sain kiitokseksi pienen nipistyksen olkapäähäni.

Jatkot tai ei, saisin nukahtaa Sonian viereen, mikä lämmitti mieltä enemmän kuin tarpeeksi.
Mun kisat oli kisattu jo, mutta Sonialla oli tänään vielä koululuokka käymättä ja minullakin oli velvollisuuksia sille päivää, koska Sokat olivat nakittaneet mut huolehtimaan kisakentän lanauksesta sekä pohjan huollosta.

Joulu 2020

Joulunpyhät on sitä varten että syödään, syödään, vielä vähän syödään ja sitten levätään maha täynnä.

“Vai tällaisia pubiruusuja sieltä Murronmaalta löytyy?" Aliisa nauroi huomattuaan oven takana kanssani seisovan Jessen.
"Joo, ei löytynyt parempaa", virnistin leveästi ja vähät välitin Jessen kummastuneesta ilmeestä.
Olin joulupyhien aikana kysellyt Aliisalta, oliko sillä mitään uuden vuoden pippaloita tiedossa ja tokihan se nyt Pitkiksellä bileet taas järkkäisi.
”Ps. Aveceja ei mahdu” oli ollut Hurun vastaus ja olin sitten harmitellut sitä, kuinka olisin halunnut ottaa jonkun murronmaalaisen pubiruusun mukaani, vaikka taisinpa minä tietää millainen avec multa kiellettiin - tai tarkemmin sanottuna kuka.  
Sonia oli kuitenkin Norjassa asti, joten “jouduin” viettämään vuodenvaihteen Jessen ja muiden kanssa.
Eihän se Aro nyt ilosta kiljuen ollut lähdössä Aliisan luokse, mutta olin saunomisen ohessa saanut houkuteltua sen poistumaan kämpästään ja lähtemään vähän ihmisten ilmoille.

Koska niitä ihmisiä Aliisan luona taas oli. Tuttuja ja tuntemattomia.
“Matildako ei tullut?” Huru ihmetteli, kun me Jessen kanssa kuoriuduttiin ulos ulkokamppeista ja naamaani vääntelemällä kerroin naiselle, ettei kannattanut jatkaa tuollaista ihmettelyä yhtään pidemmälle.
“Ahaa”, Aliisa henkäisi, tutkaili Jesseä päästä varpaisiin ja ehkä aavistuksen verran kävi mustat sukat jalassa meikäläisellä. “Harmillista, ehkä! Mutta noh, syytä siis ottaa kaksin käsi viinaa. Sitä täällä kyllä riittää.”

Huru pyörähti ympäri ja jatkoi matkaansa keittiön puolelle.
“Paakkanen! Pistäppä Seljavaaralle ja Arolle kunnon viinapaukut!” se kailotti mennessään.
Vilkaisin Jesseä, jonka hartiat näytti lysähtäneen entistä enemmän ja pukkasin sitä rohkaisevasti käsivarteen. Ei tänne nyt mitään synkistelemään tultu.
Sitä paitsi olin antanut Jesselle tehtävän: Sen piti vahtia minua, etten hairahtuisi taas Aliisaan.

Innan ojennellessa meitä kohti viinapaukkulaseja, ajatukset hairahtui Aliisasta kyllä edessäni seisovan naisen rintavarustukseen (taas, joskus ennenkin olin noita tuijotellut ihan vahingossa, koska ei niitä voinut olla huomaamatta).
Innan asu ei nimittäin peitellyt sitä kohtaa vartalosta sitten ollenkaan ja ehkä vähän tiukkapipomaisen kuvan itsestään antanut nainen joutui rykäisemään kuuluvasti muutamaan otteeseen ennen kuin tajusin nostaa katseeni ryntäistä sen kasvoihin ja tarrasin ojennettuun lasiin.
Pakko oli kyllä nostaa kuvitteellista hattua Jessen pokerinaamalle, sillä sen ilme ei värähtänytkään Innan tissien edessä vaan visusti piti katseensa naisen kasvoissa ja rupatteli niitä näitä.

Maistoin tarjottua paukkua ja oli aivan pakko irvistää. Ei oltu tässäkään viinaa säästelty.
No, mutta tästä se ilta vasta alkaisikin, vaikka ihan hyvät pohjat me ehdittiin Jessen kaa saunomisen ohessa ottaakin.

Ilta eteni ja promillet nousi. Jesse oli huomattavasti sosiaalisempi minuun verrattuna niin humalassa kuin selvinpäinkin, joten se hoiti rupattelun muiden juhlijoiden kanssa ja minä keskityin kaljojen tuhoamiseen yrittäen olla luomatta turhan pitkiä katseita illan emännän suuntaan.
Mutta mitä enemmän join, sitä enemmän katse sekä ajatukset harhautui Hurun suuntaan ja pistin kyllä merkille senkin vilkuilevan minun suuntaan.
Oi voi…
Toisaalta ei kai se olis yhtään tympeää lopettaa tää vuosi niin kuin se oli alkanutkin?
Ei kun, olisi se. Tosi huono juttu. Ehkä.
Ryhdistäydy mies!

Porukkaa tuli ja meni. Osa lähti johonki muihin bileisiin, osa baariin ja jotkut luovuttivat jo siltä illalta vaikkei uusi vuosi ollut vielä edes alkanut.
Siinä sivussa mä viestittelin Sonian kanssa – tietenkin. Olin kysellyt siltä, miten siellä uutta vuotta vietettiin ja yllätyksekseni sain vastauksen suomen kielellä.

”Me ollaan talliporukan kanssa viettämässä iltaa. Hyvää uutta vuotta 2021 ja toivottavasti nähdään sut täällä Norjassakin kuluvana vuonna!”
Google kääntäjä oli jälleen ystäväni ja toivoin, että mun ”Jeg håper det også” olis ees aavistuksen oikein tai ymmärrettävissä.
Sonia laittoi itkunauruhymiöitä ja selitti sitten, että joku Nita oli tuon viestin hänen puolesta laittanut, mutta oli aivan samaa mieltä. Toivottavasti menisin käymään Norjassakin…
Sitä toivoin minäkin.

Jossain välissä me istuttiin porukalla – minä, Jesse, Inna, Aliisa, Robert ja muutama muu – pöydän ääressä ja kiskottiin alkoholia kurkusta alas.
”Pelataanko jotain juomapeliä?” Huru ehdotti.
”Kumman kaa?” Inna ehdotti huvittuneena, mikä sai Aliisan räjähtämään nauruun ja lopulta pudistamaan päätään.
”Ei sitä voi pelata ilman Neiti Isabella Sokkaa”, Huru virnisti leveästi.
”Ei kai se semmosia pelaile?” Robert hymähti epäuskoisena.
”HAH!” kuului molempien naisten suusta.
”Isbessä on kuule villimpi puoli ja joku kumman kaa on ihan pientä sen rinnalla. Teidän pitäisi nähdä se puoli eikä aina vaan sitä mukamas asiallista Sokkaa”, Aliisa nyökytteli tietäväisenä ja Inna komppasi sen vieressä.
”En ehkä uskalla nähdä”, mutisin.

”Se juomapeli? Totuus ja tehtävä?” joku kysäisi.
”Miten siitä saa juomapelin?”
”Jos ei suostu tekemään tai kertomaan jotain joutuu juomaan?”
”Tehtävät tylsiä. Totuuskierros ja sitten juo jos ei kerro?”
”Ok.”

Eka kierros meni kaikkien mukavuusalueilla ja kysymykset olivat suhteellisen siveitä humalatilaan nähden.
”Okei, Jesse”, Aliisa kiekaisi ja siirsi katseensa vieressäni istuvaan mieheen.
”Miksi te erositte Matildan kanssa?” Huru kysyä töksäytti.
”Luottamuspula”, Jesse vastasi lyhyesti.
”Ahaa… Jompikumpi petti ja jätti?” Aliisa mietiskeli ääneen ja mun teki mieli potkaista sitä pöydän alla. ”Matildako? Kenen kanssa?”
”Hei, tossa oli jo useampi kysymys”, Jesse naurahti epätoivoisesti. ”Mutta ei. Matilda ei pettänyt. Minä petin, tavallaan.”

Yskähdin hämmentyneenä, sillä Jesse ei ollut vaihvihkaisesta utelustani huolimatta selittänyt ollenkaan miksi ne ykskaks yllättäen olivat laittaneet lusikat niin sanotusti jakoon.
”Kenen kanssa?” ihmettelin ääneen. Siihen Jesse ei vastannut, kulautti vain boolilasinsa tyhjäksi ja jos olisin vilkaissut pöydän toiselle puolelle, olisin ehkä saanut vastauksen Paakkasen ilmeestä.

”Seuraava”, Robert muistutti ja tajusin et se tais olla mun vuoro vastata.
”Anton. Seurusteletko sinä sen norjalaisen kanssa?” Inna kysyi, kun olivat ensin vaihtaneet paljon puhuvia katseita Aliisan kanssa.
”Sonian?” älähdin yllättyneenä.
”Niin, Sonian vai kuinka monta norjalaista sulla on kierroksessa?” Huru tuhahti aavistuksen tympääntyneen kuuloisena. Pyöräytin silmiäni turhautuneen huvittuneena.

”Ei, en seurustele”, vastasin sitten.
En mä tiennyt mitä me oltiin Sonian kanssa, koska ei me oltu mistään sellaisesta keskusteltu. Ja miten hemmetissä joku seurustelu tai sellainen onnistuisi meidän välimatkan takia?
Jos mä olin huono parisuhteissa ihan ”lähisuhteissa” niin joku kaukosuhde olisi kuopattu hengiltä heti kättelyssä.
Ei sillä, ettenkö olisi voinut yrittää Sonian kanssa jotain vakavempaakin, mutta välimatkan lisäksi oli toinenkin syy… Ja se syy istui minua vastapäätä Innan vieressä.
Mikä oli ihan tyhmääää, koska ei meistä (enää) mitään tulisi Aliisan kanssa. Se oli nähty jo niin saakelin monet kerrat. Se ei tykännyt minusta muuta kuin kaverillisessa mielessä sekä siellä makkarin puolella.

”Okei, ihan tylsä tämä totuushomma”, Aliisa mutisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”EN OLE KOSKAAN!” se kiekaisi niin että koko asunto varmaan raikasi.
”Tästäkin on niin monta versiota, että miten ne säännöt nyt menee”, Inna huokaisi.
”Joku sanoo sellaisen asian, mitä ei ole koskaan tehnyt ja jos joku on, niin ottaa huikan”, Aliisa selitti.
”Sä saat jonkun alkoholimyrkytyksen kyllä nyt”, virnistin illan emännälle, joka näytti vastaukseksi kieltä.
”Joku muu saa aloittaa, koska en keksi mitään mitä en olis tehnyt! Eikä nyt mitään tylsiä en ole koskaan nyppinyt varvaskarvojani. Jotain tuhmaa, kiitos”, Huru naurahti ja siirsi odottavan katseensa Jesseen.  

Mies hieroskeli takaraivoaan, katseli pöydän ympärillä istuvia ihmisiä ja näytti miettivän, mitä keksisi.
”Jatketaan Norja-linjalla”, mies naurahti lopulta. ”En ole koskaan pannut norjalaista.”
”Hei!” ähkäisin ja hörppäsin kaljaani. Niin hörppäsi Aliisakin, mikä sai muiden kulmat nousemaan uteliaana.
”Hei, vanha reppureissaaja ja matkaopas. On tullut käytyä kaikkialla”, se selitti.

Koska kosto eli, sai Jessekin luvan juoda.
”En ole koskaan tullut isäksi”, hihkaisin. Hetken hiljaisuus. ”Tietääkseni…”
Jesse naurahti ja hörppäsi juomaansa.
”En ole koskaan harrastanut seksiä autossa”, Inna paljasti, kun oli hänen vuoronsa keksiä joku lausahdus. Kaikki muut joivat.
”Oletpas!” Robert ilmoitti iskettyään tyhjentyneen kaljatölkin pöytään. Niin Inna kuin kaikki muutkin käänsivät katseensa Harringtoniin odottaen selitystä. Oliko nuo kaksi…?!
”Tulee mieleen eräskin Tie Tähtiin-osakilpailu kun mun piti lähteä evakkoon toiseen rekkaan ja piti mennä tuon—” Robert selosti ja osoitti mua sormellaan. ”—viereen nukkumaan.”
”Ei Auburnin hepparekkaa lasketa”, Inna ilmoitti punastellen. ”Siellä kuitenkin sängyt ja kaikki.”
”Auburnin hepparekka on kyllä hyvä paikka”, Huru myhäili ja vaivoin sain hillittyä itseäni etten olis mulkaissut sitä pahasti. Ei se ainakaan mun kanssa missään sellaisessa ollut irstaillut…
”Mutta puhuin nyt ihan oikeasta autosta”, Inna selvensi.
”Se onnistuu tosin hyvin tavallisessakin autossa”, Jesse naurahti ja kaikki käänsivät uteliaat katseensa mieheen. Niin, toki, onnistuu hyvinkin ihan auton etupenkillä ja takapenkilläkin – miksei vaikka konepellillä, mutta miehen äänen vivahde antoi ymmärtää että tässä olisi joku hyvä juttukin takana.

Mies nauroi, pudisteli päätään ja hörppäsi oluttaan.
”Onnistuu hyvin siihen asti, että poliisit tulevat koputtelemaan ikkunaan ja kehoittavat siirtymään vähän syrjäisemmälle P-paikalle hommailemaan”, Jesse paljasti ja kaikki muut nauroivat katketakseen.
”Se oli sitä villiä nuoruusaikaa”, mies naureskeli.
”Nykyään olet vain tylsä isihahmo?” Huru kysäisi hyvätahtoisesti.
”Niinpä”, Jesse huokaisi esittäen allapäin olevaa, mutta nykivä suupieli paljasti sen, ettei se tosissaan Aliisan vitsillä heitettyä isijuttua ottanut.  

Peli jatkui ja kaikki joivat enemmän tai vähemmän. Uusia puolia paljastui vähän jokaisesta pelaajasta ja jopa Aliisakin pari kertaa jätti juomatta.
Siinä jaettiin aika yllättäviäkin tuhmailusalaisuuksia ja naurettiin mahat kipeiksi.
Oli tosi hauskaa enkä edes huomannut, että jossain välissä Robertin lisäksi ne ”tallien ulkopuoliset” tyypit olivat kadonneet pöydän äärestä.

Minunkin oli pakko poistua vessan suuntaan, sillä pissatti.
Vessasta ulos astuessani Aliisa seisoi mun edessä kädet puuskassa.
”Se on vapaa”, naurahdin nyökäten vessan suuntaan. Huru ei sanonut mitään, otti mua vain rinnuksista kiinni ja talutti omaan huoneeseensa.
”Mitä?” ihmettelin, kun Aliisa oli irroittanut otteensa minusta ja sulkenut oven meidän takana.
”Ensinnäkin…” Huru aloitti ja läimäytti mua ihan helvetin kipeästi rintakehään ja heti perään olkapäähän.
”Auts?!” ähkäisin.
”Toisekseen”, nainen mutisi, tarrasi taas sormillaan mun paidan rintakehästä kiinni ja nykäisi mua alemmas.
Siinä sitä taas suudeltin. Vanhasta tottumuksesta mun kädet kiertyi Aliisan ympärille ja vedin sen ihan kiinni itseeni. Tuttua ja turvallista. Liian tuttua ja turvallista.

”Aha”, tyrskähdin kun vedettiin hetki happea molemmat. Sitä hengittelyä ei kauan kestänyt, kun olimme jälleen toistemme kimpussa.
Missäs se Seljavaaran selkäranka taas oli? Hukassa?!
”Ei me voida…” ähkäisin lopulta ja vaivoin sain työnnettyä Aliisan käsivarren päähän itsestäni, sillä molempien kädet olivat eksyneet paikkoihin mihin niiden ei pitäisi.
”Miten niin ei voida?” Huru ähkäisi.
”No kun..” yritin keksiä jotain tekosyytä, mutta hemmetin hankalaa se oli, sillä Aliisa oli jo avannut minun housujen vetoketjun ja mä yritin taistella sen paidan perkeleen pieniä nappeja auki.
”Ai Sonian takia?” Aliisa huokaisi.
”Eiii sen takia”, puuskahdin.
Sonia olisi ollut helppo ja ihan ymmärrettävä syy. Ehkä…
”Kyllä me tiedetään jo, miten tää menee.. Paneskellaan, kohta taas riidellään, sitten taas pannaan ja niin edelleen… Enkä mä jaksa sitä riitelyä. Sä oot mun paras kaveri kuitenki.. Kaikilla tasoilla”, änkytin. ”Enkä mä jaksa sitä enää. Mä haluan pysyä sun kaa sovussa.”
Sitä mä en sanonut, että olin kaikki nää muutamat vuodet ollut ihan hemmetin ihastunut/tykästynyt/mitä lie Aliisaan kaveruuden lisäksi ja sen kaveruuden takia mä en halunnut (jälleen kerran) kusta tätä meidän ihme kuvioo.  Liialliset tunteet kusi aina kaiken.
Eikä pidä unohtaa Soniaa.

”Ei meidän oo mikään pakko”, Aliisa tuhahti, nykäisi omat kädet selkänsä taa ja tuijotti mua odottavasti.
”Ei”, myönsin siirrellen painoa jalalta toiselle ja vaikka järki sanoi ei, eräs ruumiinosa sanoi joo ja kohta taas kuherreltiin Aliisan kanssa siinä sen sängyllä ja melkein meni ohi naapurihuoneista kuuluneet uuden vuoden toivotukset.
”Lopetetaan tää touhu heti huomenna”, sanoin päättäväisesti.
”Joo, huomisesta lähtien ollaan ihan vaa kavereita ilman… tämmöstä”, Aliisa kikatti pyöräytettyään itsensä mun päälle ja kumartui pussailemaan jotain ihan muuta kuin minun huulia.

Kyllä me senkin jälkeen käytiin ihan asunnon puolella höpöttelemässä niitä näitä jäljelle jääneiden juhlijoiden kanssa, mutta  muisti takkuaa sen verran etten muista mitä niiden kaa juteltiin.
Sen muistan, että moitin Jesseä siitä, että se oli aika huono anti-wingman. Epäonnistui tehtävässään.

Aamulla heräsin jälleen kerran munasillaan Aliisan vierestä.
Pienoinen morkkis oli, muttei kuitenkaan ollut.
”Jahas, hyvää uutta vuotta”, Huru hyrisi.
”Uusia vuosia”, hymähdin haudaten kasvoni tyynyyn.
”Jestas mikä krapula”, Aliisa huokaili enkä voinut muuta kuin mutista myöntyväisesti tyynyä vasten.
Molemmat oltiin hiljaa. Uskokaa tai älkää, myös Aliisa osasi olla hiljaa! Siis silloin kun se oli just herännyt tai sillä oli järkyttävä krapula.

Siinä me hetki keräiltiin itseämme kasaan ja koska krapula, teki mieli myös eräänlaista hellyyttä.
”Nyt kyllä panettais”, totesin ihan ääneen ja Aliisa nauroi makeasti.
”En kiellä etteikö minuakin”, Huru totesi käännyttyään kyljelleen ja tuijotteli mua syvälle silmiin.
”Harmi vain, että taidettiin sopia ettei enää tuhmailla keskenämme”, se jatkoi juttuaan, mutta hiplaili samalla sormillaan mun lantion seutua.
”Itse asiassa… Se taisi olla tämän päivän puolella jo, kun sovittiin ettei enää huomenna tehdä mitään, joten tässähän ois vielä vuorokausi aikaa…”
”Aivan…”

06.01.2021

Niinhän siinä taas oli käynyt... Minun ja Aliisan "ei enää" tarkoitti sitä, ettei muuta tehtykään kuin heiluteltiin peittoa.
Ja olihan se erittäin mukavaa.

Mutta siitä huolimatta hetkittäin oli vähän huono omatunto asiasta, sillä puhelimeen kilahteli Sonialta viestejä päivittäin ja se typerä hymy kasvoillani mä vastailin sille takaisin.
En mä Sonialle mitään Aliisasta ollut kertonut eikä sen kyllä tarvitse edes tietää, että sen ollessa Norjassa sänkyäni lämmitti joku muu. Siis jos se enää koskaan itse tulisi sitä lämmittämään...
Me ei edelleenkään seurusteltu tai mitään, joten ei kuulunut sille mitä mä tein silloin, kun en heti sen viesteihin vastannut.

Sinä iltana Aliisa oli tullut taas "kahville" ja kaikkihan sen tietää, ettei Huru minkään kahvin takia mun luo tullut.

Aliisa kyllä tiesi Soniasta, muttei se sitä tuntunut hirveästi haittaavan. Miksi haittaisi? Eihän mekään seurusteltu. Kunhan säädettiin taas jotain...
Sitä paitsi, se oli itse lähdössä jonnekin Kanadaan sinkkumihinlie, joten turhaan se yhtään mutristelisi sille, että mä pidin yhteyttä Soniaan.
"Tiedä vaikka löydät sieltä jonku kanadalaisen cowboyn ja paimennatte biisoneita elämänne loppuun saakka", mietiskelin ihan ääneen eikä - yllättävää kyllä - siinä ollut kuin pienoinen vivahde mustia sukkia.
"Biisoneita?" Huru räkätti.
"Biisonifarmariin rakastut ja muutat Känädään", kohauttelin huvittuneena olkani.
Aliisan ilme vakavoitui hetkeksi ja jotain se mutisi ettei nyt ehkä kuitenkaan Kanadaan asti muuttaisi.

"Mutta sitä ennen pitää kestää yhtä suomalaista cowboyta", Aliisa ilmoitti pirteästi sen parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen.
"Yee haa. Vai miten se meni?"
"Ole hiljaa."

Tunnelma tiivistyi siinä sohvalla ja vaatteet väheni sitä mukaa, tuskin yllätti ketään eikä kyllä mietitty mitään kanadalaisia biisonimafioita tai mitään muutakaan.

Tai no, minä taisin miettiä jotain muuta, sillä kesken "herkän" hetken suustani lipsahti: "Sonia."
Eiiii saaatana.
Aliisa työnsi mut kauemmas ja tuijotti ällistyneenä suu auki mun nolostunutta irvistelyä.
"Kutsuitko sä mua just Soniaksi!?" se sai rääkäistyä hetken hämmästelyn jälkeen.
"Sorisorisorisori!!"
Kylläpä taas oli mitallin arvoinen suoritus...

"Kyllä mua on kutsuttu elämäni aikana vaikka ja miksi, mutta tää oli uutta", Aliisa puuskahti, kömpi  pois altani ja ryhtyi riuhtomaan vaatteita päälleen yhtä nopeasti kuin niitä tovi sitten olin pois ottanut.
"Sori. Se vain lipsahti!"

09.01.2020
Kirjoitettu yhdessä Sarahin kanssa
Lue ensimmäinen osa

"Sorisori… ei helvetti! Anton! Ja Sarah? Mitä te täällä teette!?"
Sarahilla kesti vielä hetken aikaa yhdistellä punaisia hiuksia ja jäänkirkkaita silmiä keskenään kunnes löysi yhteiden.
"Ava?" nainen mumahti irroittaen rintakehäänsä liimautunutta valkoista kangasta ihostaan kauemmaksi sormillaan.

Anton joutui puremaan huultaan, jottei olisi ensinnäkin narissut hyvin tuhlatuista kaljoista saatika märkä t-paitakisoista ja tervehti sitten Avaa. Jos hän ei olisi itse instagramista lukenut törmäilijän täysi-ikäisyydestä, olisi mies veikannut sen livahtaneen sisälle Kingiin väärillä papereilla tai sitten jotain muuta kautta.
"Sulla näkyy… vähän läpi, sori", Ava huomautti Sarahille, joka katsoi vaistomaisesti alaspäin ja totesi saman itsekin. Kiva.
"Siellä on varmaan kyllä aika jono vessaan, mä oon odotellu mun kaveria jo jonkun vartin ainakin sieltä", tyttö kertoi ja näytti aika tyytyväiseltä tilanteeseen pahoitteluistaan huolimatta.

Anton hykerteli itsekseen kaljatuoppiinsa ja yritti olla katsomatta Sarahin rintamusta ihan liian tiiviisti. Olihan hän nähnyt jo aivan kaiken aikaisemminkin, mutta silti.
Sitten hän nyki vähän oman paitansa rintamusta, sillä läikkynyt olut teki tietä paidan läpi iholle, tehden siitä inhottavan nihkeän.
Sarah lähti siistiytymään vessaan ja mies tajusi jääneensä Avan kanssa kahdestaan.
"Jaa, hmm", Anton mutisi kiusaantuneena. Pitäisikö tässä nyt jotain jutunjuurta keksiä vai luikkia jonkun tekosyyn varjolla omille teilleen.
"Noh Anton, mikäs sut tänne Kingiin oikein toi? Ja onnittelut muuten esterankingin voittamisesta, ihme ettei Matilda kirinyt ohi viime metreillä", Ava kuitenkin hoiti keskustelun avauksen ihan ilman pyytämistäkin. Tytön huolella nypityt kulmat nousivat juuri sen verran, että ele näytti huolellisesti harkitulta. Silmien katse oli terävä, vaikka humala yrittikin pehmentää sitä.  
"Sarah", mies vastasi. "Se halusi tulla tänne ku Krouvissa oli vissiin tylsä meno sen makuun."
"Ja kiitti. Se oli kyllä ihme!" Anton sanoi huomattavasti iloisemmin. Hän oli ollut ihan varma, että kohtalaisesti menneen viimeisen osakilpailun jälkeen olisi menettänyt johtopaikkansa esterankingissa, mutta ei. Hän oli kuin olikin voittanut.
Ihmeellistä.
"Ei sullakaan vissiin ihan huonosti menny?" blondi uskalsi kysäistä kaljaansa hörpättyään. Ei hänellä ollut hajuakaan, miten Avalla oli mennyt. Tyttö naurahti, kuivasti ja siihen tyyliin, ettei siitä voinut oikeasti päätellä oliko se halveksuva vai huvittunut.
"Mmh", Ava mumahti epäselvästi. Hän olisi tietysti voinut värittää kuvaa Sepon rajoitteista, mutta se olisi ollut varsin lapsenomaista. Toiseksi viimeinen sija kenttärankingissa jos jokin oli huonosti menemistä. "Sori vielä siitä kaljasta, mä voin kyllä tarjota sulle uuden, jos haluat?"
"Ihan miten vain", Anton kohautti olkiaan. Olisihan hän toki voinut käydä hakemassa ihan omilla rahoillaan uuden kaljan, mutta jos Ava mukamas halusi tarjota uuden, niin mikäpä hän oli kieltäytymäänkään. Säästyisi ainakin omat pennoset sen myötä.

"Ava, mihin sä jäit? Mitä sä höpötät täällä jonkun vanhuksen kanssa?" Avan takaa yhtäkkiä kuului ja tämän viereen ilmestyi brunette tyttö, joka näytti ihan yhtä nuorelta ystävänsä kanssa.
Mies kohotti hämmästyneenä kulmiaan: Vanhus?!? Okei, olihan hän varmaan kymmenen vuotta nais…tyttöjä vanhempi, mutta ei kai alle kolmekymppinen mikään vanhus ole? Pukkaako tässä nyt kaikkien muiden kriisintapaisten lisäksi vielä ikäkriisikin?
"Se on Anton, eikä se ole vanh… no okei, vähän, mutta se on siis mun tallikaveri. Se kisaa sellasen mustan puoliverisen kanssa esteitä", Ava selitti nauraen ystävälleen.
"Tule jo, mä löysin yhden herrasmiehen tuolta, lupasin esitellä sut sille."
"Mä kyllä lupasin jo…"
"Tule nyt."
"Okei. Kiitti Anton, nähdään taas!"

Ava hävisi väkijoukkoon ystävänsä perässä jättäen Antonin ihan hetkeksi yksin, kunnes paitansa vähän kuivemmaksi saanut Sarah ilmestyi tämän luokse.
"Lähtikö se jo, hyvä", nainen hymähti kun ei nähnyt punaista paholaista enää missään.
"Lähdetäänkö jo himaan? Mä haisen ihan oluelta, ällöttää."
Mies huitaisi loput oluet kurkusta alas ja nytkäytti päätään narikan suuntaan. Mitäpä he sielläkään enää tekisivät. Humala oli vahva jo, paidat kaljassa ja kellokin ties mitä.
"Lähdetään. Mä oon kuulema vanhus", Anton tuhahti. "Enhän oo?!"
Sarah nauroi yllättyneenä, miettien mistä Anton oli sellaista keksinyt.
"Sinäkö? Et tietenkään", nainen vannoi kuitenkin päätään pudistellen luoviessaan heille tietä juhlijoiden läpi kohti narikkaa.

Pakkanen oli kiristynyt huomattavasti, tai sitten se vain tuntui siltä nihkeän vaatetuksen vuoksi. Sarah kaivautui jälleen Antonin kainaloon saadakseen edes tipan lämpöä toisen talvitakin suojassa. Nainen kiitteli mielessään, että matka kotiin ei ollut sen pidempi.
"Haluutko sä vielä jotain ennen nukkumaanmenoa? Vettä tai eilistä pastaa? Oluen?" Sarah kysyi repiessään lakanoita makuuhuoneen kaapista vieraalleen.
"Pasta kelpaa. Ja se olut", Anton hymyili leveästi ottaessaan vastaan Sarahin nakkelemia lakanoita.
"Mitä luulet, mitä ne kaks tekee tällä hetkellä?" mies kysäisi mukamas viattomasti viitaten Matildaan ja Jesseen. Kuinkahan morkkis niillä kahdella mahtaisi seuraavana aamuna olla?
"Bylsii tietty", Sarah palautti nauraen ja heitti pastakulhon mikroon, saisi hänkin siitä pienen yöpalan. Anton taiteili sillä välin itselleen nukkumapaikan tutuksi käyneelle sohvalle.

Sarah laski kaksi oluttölkkiä ja kaksi pastalautasta olohuoneen pöydälle ja istui Antonin viereen. Pitkä huokaus toi hajuaistiin jälleen vaatteiden saaman aromin.
"Haluutsä muuten että pesen sun paidan, se on kyllä aamuksi kuiva jo?" Sarah kysyi ja kääntyi katsomaan ystäväänsä.
Anton nuuhkaisi paitaansa. Eihän se kukkasilta tuoksunut…
"Joo, vaikka. Jos siitä ei vaivaa oo", mies naurahti ja odottamatta Sarahin vastausta, nykäisi paidan pois päältään.
Epämääräinen tyrskähdys karkasi hänen huuliltaan. Viimeksi kun hän oli täällä ollut yötä ja riisunut paitansa, oli seuralaisena ollut joku ihan muu kuin Sarah.
Muistojen vallatessa pään, mies ojensi typerästi hymyillen paidan naiselle ja mietti, miten kiva yö se oli ollut.
"Anna äiti hoitaa", Sarah lausahti virnistäen ja kävi samantien heittämässä Antonin ja oman paitansa pesukoneeseen, joka myös kuivaisi ne pesun jälkeen. Nainen tajusi unohtaneensa vaihtopaidan makuuhuoneen puolelle pestessään meikkejään pois, mutta totesi sitten ettei tarvitsisi sellaista. Oli Anton ennenkin nähnyt hänet rintsikoissa.

"Done", Sarah kertoi hymyillen ja istui takaisin Antonin viereen.
Sarahin poistuttua paikalta, mies oli syventynyt lueskelemaan hänen ja Sonian vanhoja keskusteluja pohdiskellen, kehtaisiko siihen aikaan enää mitään viestiä norjalaiselle laittaa. Vaikka hän oli hairahtanut “muutaman kerran” Aliisan kanssa sänkyyn vuoden vaihteen jälkeen, oli miehellä silti Soniaa vähän ikävä - eikä välttämättä ihan vähääkään.

Mies oli jo kirjoittanut viestikenttään "miss you" ihan vain leikitellessään ajatuksella, että sellaisen Sonialle lähettäisi, mutta viereen tupsahtanut vähäpukeinen Sarah sai huomion herpaantumaan.
"Booooobs", Anton virnisti ja siirsi sitten katseensa takaisin puhelimeensa Sarahin naurun saattelemana.
Ei hemmetti… Hän oli sitten vahingossa lähettänyt ikävöintiviestin Sonialle. Muuten ei olisi haitannut, mutta kun viestissä luki "Missä you "
Ilmeisesti Sonia oli vielä hereillä, sillä pian sen alapuolelle ilmestyi: "What? "
"Perse", Anton ähkäisi ihan ääneen.

Anton
Sorry. I mean Missä you.
… Fuck. NO!

Sonia
Are you drunk?

Anton
Yes… I mean: I MISS you.

Romanttista.

19.01.2021

Hymyillen tungin puhelimen takin taskuun, hörppäsin kahvikuppini tyhjäksi ja ponnistin itseni ylös loungen tuolilta.
Pomo oli tänään kysellyt talvilomaviikko toiveita ja olin ilmoittanut pari ajankohtaa, jotka mieluusti ottaisin vapaaksi vaikkei mulla ollut periaatteessa mitään väliä, milloin saisin viikon verran kaivella napaani kotisohvalla.

Totta toinen puoli… Siis se, ettei ollut väliä milloin se loma olisi. Sohvan sijainti saattaisi olla jokin ihan muu.

Olin nimittäin jutellut Sonian kanssa facessa pian sen jälkeen ja ohimennen maininnut asiasta. Blondi oli kysynyt, oliko mulla jotain suunnitelmia lomalle ja vastasin kieltävästi olkiaan kohauttavan emojin kera.
Sitten olin keksinyt! Viikko luppoaikaa, kerrankin ylimääräistä rahaa pankkitilillä, Sonia asui Norjassa…
Ihan hyvin voisin vastavuoroisesti lähteä käymään siellä! Siis jos Sonia vain haluaisi mut sinne ja majottaisi mut luokseen.
Varovaisesti sitä olin sitten ehdottanut ja vastaus oli ”Welcome!” sydämien kera.
Oli hymyilyttänyt.

Hymyilytti edelleen.
Mutta luonto kutsui, joten kompuroin tieni vessan puolelle. Asiani toimitettuani ja kädet pestyäni kuulin, että muitakin oli tullut paikalle. Aliisan ääni kantautui korviini, joten jumitin hetkeksi arpomaan siihen oven taa, kehtaisinko astella sen eteen.
Meidän välit kun oli vaihteeksi vähän kiusalliset, kiitos mun ”pikku” lipsahduksen kesken hommien.
”Joko olet päättänyt, muutatko Ruotsiin?” kuului toinen ääni oven toiselta puolelta ja tunnistin sen Innaksi.
”En mä tiedä! Päivä päivältä houkuttelee enemmän. Olisihan se kiva! Pääsis reissaamaan Alexanderin siivellä, mut…” Huru papatti.
Käsi oli ollut jo vääntämässä vessan lukkoa auki, mutta pysähtyi niille sijoilleen. ETTÄ MITÄ ETTÄ?!
”Mutta…? Antonko sua estelee?”
”Ei! Tai en mä tiedä. En oo kertonut sille vieläkään!”
”Aliisa!” Paakkanen kuulosti puuskahtavan jokseenkin huvittuneena. Ei mua ainakaan huvittanut! Ei yhtään! Ruotsi? Alexander?! Muutto?!!?
”Sillä on se Sonian suttura muutenki niin ei kai sitä ees kiinnosta vaikka mä häipyisin… Jos ees huomais mun lähteneen.”

Siinä vaiheessa naksautin lukon auki ja astuin ulos salakuuntelupaikastani.
Molemmat naiset näytti siltä, kuin olisivat rysän päältä kiinni jääneitä peuroja ajovaloissa.
”Huomaisin”, ilmoitin lyhyesti ja otin askeleen kohti ovea, joka johti hittoon koko loungesta.
Pudistelin päätäni.  

”Anton! Oota!” Aliisa huuteli perääni, kun olin rynninyt ihan pihamaalle saakka.
”Miksi?” tuhahdin.
”Mun piti kyllä kertoa sulle! Alexander tarjosi mulle töitä…”
”Töitä?” kohottelin kulmiani. Kyllä mä olin hyvinkin tietoinen sen ja Alexanderin historiasta. Että mitäköhän ”töitä” sillä perkeleen Rosengårdilla mahtoi olla Aliisalle tarjolla.
”Joo, hevosenhoitajan hommia.”
"Milloin?"
"Parisen kuukautta sitten..."
Turhautuneena nyökyttelin päätäni. Niin, tässä se taas nähtiin.
Mulla ei saanut olla ketään muuta, Aliisa ”unohti” kertoa mulle asioita, oletti että juoksisin silti sen perässä niin kuin joku kapinen koiranpentu kuola valuen ja sitten se taas sanoisi soronoot, lähtisi maasta reissuilleen tai vaihtoehtoisesti ryhtyisi seurustelemaan. Listaan voidaan näemmä nyt lisätä suunnitelmat muuttaa vttuun koko Kallasta.

”Niin, että päivisin hoidat sen hevosia ja iltaisin ratsastajaa?” tiuskaisin ihan turhan kärkkäästi, koska ärsytti ihan saakelisti.  
”Mitä vittua Anton?” Huru rääkäisi niin että koko tallipiha varmaan raikui.
En mä tiedä kumpi satutti enemmän: se, ettei Aliisa ollut mulle tällaisista suunnitelmista mulle mitään puhunut – mä kun luulin, että me oltiin parhaita kavereita – vai se, että se oikeasti suunnitteli muuttoa Ruotsiin.

Hieraisin tuskastuneena otsaani.
”Hittoako sä mulle kiukuttelet? Sä oot Sonian kanssa?” Aliisa tivasi.
”ENKÄ OLE!”
”Haluat olla.”
Hiljensin Volvoa kohti paahtavia askeleitani ja käännyin katsomaan Hurua.
”Niin kai. En minä tiiä!” tuhisin.
”Joten, mitä väliä vaikka mä painuisin vaikka Kiinaan saakka häiritsemästä sua ja sun naisias?”
”Onhan sillä paljonkin väliä!” sanoin päättäväisesti.
”Mutta sen oon huomannut, että sulle mulla ei oo mitään väliä, joten… Ihan sama”, sanoin lannistuneesti, pyörähdin jälleen ympäri ja jatkoin matkaani.

Mitäs mä olinkaan vuoden vaihteessa Aliisalle sanonu? Etten jaksa enää sitä, että me riidellään, sovitaan, ollaan kavereita, pannaan, riidellään, sovitaan, pannaan, ollaan kavereita, riidellään…
Aliisa yritti vielä jotain huudella perääni, mutten jaksanut kuunnella.

Eiköhän se Soniakin pian huomaisi, että oon ihan tylsä suomalainen perusjuntti ja lähtisi jonkun rikkaamman sekä paremman miesratsastajan matkaan.
Eipä olisi uutta meikäläisen kohdalla.

27.01.2021

Koska laiskotti liikaa, en lähtenyt Vilan liikuttamisen jälkeen suorilla kotiin vaan annoin jalkojeni liukua pitkin loungen siistiä lattiaa ja valuin kunnon röhnötysasentoon sohvalle puhelin kädessä.
Sonia kyseli, joko tiesin milloin mulla olisi se viikon loma, mutta jouduin valitettavasti vastaamaan kieltävästi.  Ei ollut vielä ilmestynyt työpaikan ilmoitustaululle lomalistoja, mutta pomo oli lupaillut sen listan ilmestyvän lähiaikoina, kunhan ensin saisi ne suunniteltua niin että kaikki olisivat tyytyväisiä.

Nostin katseen puhelimen näytöstä ylöspäin, havahduttuani siihen, että joku muukin oli tullut loungeen eikä varmaan kovin montaa yllättynyttä löytynyt, kun kerron tulijan olevan Aliisa. Mutisin jonkinlaiset moikat sille ja siirsin katseen takaisin lentoyhtiön etusivulle.
Hyvä tuuleni meinas lipsahtaa mökötyksen puolelle, mutta tulevan reissun jännityksen kupliessa mahanpohjassa en antanut Hurun läsnäolon häiritä sen enempää.

Paitsi siinä vaiheessa, kun Aliisa läväytti persauksensa siihen sohvalle mun viereen syvän huokauksen säestämänä. Vilkaisin sitä pikaisesti sivusilmällä ja jatkoin lentojen tarkastelua.
Aliisa kohenteli asentoaan ja tunsin sen tuijottavan mua. Ihme kyllä se oli hiljaa. Ei päästänyt pihaustakaan, joten mun oli pakko katsoa sitä uudestaan.

Siinä se istui suu mutrussa, alahuuli pitkänä ja räpytteli silmiään niin kuin mikäkin surkea koiranpentu.
Oli pakko naurahtaa. Olin kyllä edelleen vähän käärmeissäni sille, mutten voinut muuta kuin heltyä, nostaa käsivarteni ylös, jotta se pääsisi kainalooni. Siihenhän se möngersi ja painoi pään mun olkapäätä vasten.
”Mitä teet?” Aliisa kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Kattelen lentoja”, myönsin. Vaikkei mulla vielä ollut hajuakaan, milloin mun loma oli, tutkin silti alustavasti lentojen hintoja Norjaan ja takas. Ei ollut halpaa puuhaa, mutta mieluummin mä matkaisin sinne lentäen kuin kokeilisin onneani Volvon rutkulalla. Lentäminen oli myös huomattavasti nopeampi vaihtoehto kuin ajaminen.
”Norjaanko?” Aliisa kysäisi.
”Niin…”
”Milloin oot menossa?”
”En tiiä vielä.”
”Söpöä”, Huru tuhisi.
”Tosi. En sentään oo muuttamassa sinne”, tokaisin ja Aliisa nytkäytti päätään sen verran, että sai katsottua hetken kasvojani ja sitten palautti katseensa johonkin mun polviin.
”Sori ku suutuin”, huokaisin.

”Mikset sä mulle oo mitään asiasta maininnut?” ihmettelin hetken hiljaisuuden jälkeen. Koska tuo kertomatta jättäminen oli sattunut huomattavasti enemmän kuin tieto siitä, että Aliisa ehkä muuttaisi Ruotsiin. Mä kun luulin meidän olevan hyviäkin kavereita…
”En mä oo päättänyt vielä”, se kertoi. ”Siksi.”
”Mmhmm… Olisit kertonut siinä vaiheessa, ku olisit ilmestynyt mun oven taa ruinaamaan kyytiä lentokentälle?” tuhahdin.
”Viimeistään sitten”, Aliisa naurahti väkinäisesti. Tiesin sen yrittävän keventää tunnelmaa tuollaisella vitsailulla, muttei se kyllä kovin kummoisesti siinä onnistunut.

”En mä ainakaan halua että sä lähdet”, sanoin nojaten poskeni naisen päälakea vasten.
”Miksi?”
Kohautin harteitani: ”Koska oot mun paras kaveri ja nyt jätät mut tänne ihan yksin.”
Aliisa huokaisi syvään, tunki toisen käden mun vatsan yli johonkin kainaloon ja rutisi mua kevyesti.
”Onhan sulla täällä ainakin Sarah ja Jesse”, se muistutti.
”Ei ne oo yhtään sama asia”, murahdin. Kyllä mä niistä molemmat laskin mun parhaimpiin kavereihin, mutta kun Aliisa oli paras. Ei siksi, että Aliisalta saattoi saada ”muutakin” – toisin kuin Sarahilta (sitä yhtä kertaa lukuunottamatta) tai vielä vähemmän Jesseltä – vaan ihan yleisestikin.
”Mutta… Jos oikeasti haluat mennä niin enhän mä sua voi estelläkään”, totesin. Ihmettelin kyllä, miten se ei ollut jo aikoja sitten pakannut kamppeitaan ja painellut Ruotsiin Alexanderin luo töihin, koska jos Aliisa jotain keksi niin se kyllä sen toteuttikin sen enempää miettimättä.
”Niin”, Huru mutisi.

Harvemmin meillä hirveän montaa hiljaista hetkeä tuli keskustelujen lomassa, mutta nyt niitä oli tupsahdellut vähän jokaiseen väliin.
Ja jos tuli, niin se oli aina Aliisa, joka rikkoi sen hiljaisuuden kuplan. Tälläkin kertaa.
”Sä taidat oikeasti tykätä siitä Soniasta?”
”Joo”, myönsin.
Tykkäsin mä. Ihan oikeasti. Jos mä en Soniasta oikeasti tykkäisi, en olisi suunnitelemassa mitään Norjan reissua, sillä pelkän seksin takia mä en todellakaan sinne asti matkaisi.
”Onko se ees kiva?”
”On.”
”Onko se ees hyvä?” Aliisa tirskahti ja tiesin mitä se sillä tarkoitti.
”Joo.”
”Parempi ku mä?”
Siihen mä en vastannut mitään, naureskelin vain.

”Sun pitäisi tutustua siihen”, sanoin sitten. ”Mä uskon, että te tulisitte hyvin toimeen.”
Aliisa tuhisi paitaani vasten jotain epämääräistä.
”Niin että menisin sille sanomaan kädestä pitäen että  terve, oon Aliisa, ton Antonin entinen paras panokaveri?” se nauroi lopulta.
”No, jos jätetään ne entiset ja panot välistä?” nauroin. ”Paras kaveri.”
”Joo…”

Paikalle ilmestynyt Jesse keskeytti sen juttutuokion siihen.
”Mitä sä täällä?” ihmettelin ja päästin Aliisan kömpimään ylös kainalostani.
”Oli valmennus, tulin hörppäämään vettä ennen lähtöä”, mies vastasi katsellen ympärilleen sen näköisenä, että olisi toivonut näkevänsä loungessa jonkun ihan muun kuin minut ja/tai Aliisan.
Teki mieli sanoa, ettei oo Matildaa näkynyt, mutta olin hiljaa. Ihan niin kuin Jessekin oli hiljaa eikä sanonut mitään, vaikka ehkä siitä mun ja Aliisan sohvalla löhöämisestä olisi voinut saada ihan vääränlaisen kuvan.
”Heippa”, mies huikkasi ennen kuin katosi paikalta.
”Joo, heippa”, Aliisakin mutisi venytellen käsiään kohti kattoa. ”Viuru varmaan kaipailee iltapalaa ja jos en kohta mee sitä ruokkimaan, niin se syö Robertin.”
Nauroin ja könysin itsekin ylös sohvalta.

Ehkä ennen olisin pilke silmäkulmassani kutsunut itseni Pitkikselle iltakahveille, mutta nyt vain pörrötin Aliisan jo muutenkin sekaisin olevaa tukkapehkoa ja ilmoitin itsekin lähteväni kotia kohti.

17.02.2021

"Mihis sulla noin kiire on?" Esko naljaili, kun työpäivän päätteeksi olin repinyt haalarin pois yltäni, käynyt pikaisesti korjaamon suihkussa ja ihan yhtä nopeasti olin ollut jo juoksemassa ulos työpaikalta.
"Tallille!" huikkasin mennessäni ja kuulin Eskon huutelevan perääni jotain heppapojasta, mutten jaksanut sen tarkemmin kuunnella, mitä se sanoi.

En mä ihan hirveästi valehdellut, sillä kyllä mun piti käydä Auburnissakin pikaisesti hakemassa sinne edellispäivänä unohtunut lompakkoni, mutta oikeasti mulla oli hoppu Koivun Majatalolle.
Koska Sonia oli Suomessa. Kallassa. Majatalolla! Olivat saapuneet Suomeen mun vielä rassatessa jotain auton moottoria, joten en voinut olla vastassa niitä... Tai no, Soniaa. Muille niin väliä.

Pikainen lompakon hakureissu vähän venähti, sillä törmäsin Gabriellaan. Ajatuksissani moikkasin sitä ohimennessäni, kunnes se himmeä lamppu pääni sisällä syttyi ja tajusin, ettei Gabia ollut Auburnissa näkynyt vissiin pariin vuoteen. Piti ihan pysähtyä, katsoa toisen kerran että oliko se oikeasti se, jonka jälkeen huomasinkin auttavani sitä kantamaan tavaroita autosta talliin.
Oli kyllä kiva, että se tuli takasin ja jos ei olisi ollut niin pirun kiire, olisin varmasti jäänyt vielä pidemmäksi aikaa sen kanssa vaihtamaan kuulumisia, mutta... Oli mentävä.
Lupasin kyllä kertoa sille kuumimmat juorut joskus sikälimikäli sellaisia tietäisin. Tiesinhän mä jotain, mutta Sarah tuskin arvostaisi jos kuiskuttelisin Gabille sen ja Miken sutinoista. Vaikkakin kyseinen sutina oli vissiin jokseenkin yleistä tietoa, kai?

Ennätysnopeasti ajoin Auburnista majatalolle, kipitin kiireen vilkkaan oikean oven taa ja hetki piti ihan hengitellä syvään ennen kuin uskalsin koputtaa oveen. Tutut perhoset parveili mahan pohjassa enkä kiellä etteikö olisi vähän hermostuttanutkin sekä ujostuttanut.
Enin hermostuneisuus kuitenkin hälveni, kun ovi raottui ja Sonia seisoi edessäni ihan fyysisesti. Kyllähän minä nuo kasvot olin monet kerrat nähnyt, kun olimme puhuneet pitkät pätkät videopuheluiden välityksellä, mutta eihän se nyt yhtään sama asia ollut.

"Hi", sain inahdettua ja iskin polveni oven reunaan. Olipa taas sulavaa, Seljavaara!
Sonia kuitenkin hymyili sitä leveää ja valloittavaa hymyään ennen kuin täräytti ilmoille huomattavasti reippaamman tervehdyksen. Tiesin enemmän ja vähemmän kevyen punan helottavan poskillani, kun astuin sisälle huoneeseen.
Blondi kurkkasi käytävän puolelle, nykäisi oven kiinni minun potkiessa kenkiäni johonkin nurkkaan ja kapsahti - tai no, oikeastaan hyppäsi, kiitos pituuseron - kaulaani.
Tyrskähdin huvittuneena toisen kietoessa jalkansakin meikäläisen ympärille ja tuijoteltiin siinä hetki toisiamme ennen kuin muiskautin sille pusun jos toisenkin huulille.
"Hei", tervehdin uudemman kerran, tällä kertaa huomattavasti rennommin, Sonian virnistellessä vastaukseksi.

Rutisin pikkuruista blondia tiukasti ja mutisin, kuinka mulla oli ollut sitä ikävä.
"Minullakin", Sonia kuiskasi.
Olipa jotenkin hämmentävän mukavaa kuulla sellaista toisen suusta. Kyllähän mä olin pariin otteeseen ruikuttanut ikävääni myös viesteillä ja samanmoisia viestejä saanut takaisinkin, mutta että sen sai sanottua ja kuulla ihan kasvotusten...

Ehkä se oli vähän pelottavaakin sanoa ja kuulla. Koska mun tuurin tuntien, tää kusisi kuitenkin jotenkin enkä vieläkään oikein käsittänyt, miten ja miksi Sonia oli saanut mut näin sekaisin. Ja miksi se ylipäätään oli iskenyt silmänsä juuri minuun?
Mutten jaksanut pohtia sitä sen enempää. Sillä hetkellä ainakaan...

Laskin Sonian sylistäni lattialle omille jaloilleen ja kuoriuduin ulos toppatakista. Tavallisesti olisin kyseisen vaatekappaleen viskannut vain johonkin naulakon suuntaan tai tuolin selkänojalle, mutta ehkä vähän ujostelin edelleen ja esitin jotain siistiä miekkosta.
Olihan Sonia mun luona käynytkin, mutta mitäpä veikkaatte, olinko pistänyt kunnon suursiivouksen pystyyn yksiööni kun tiesin naisen tulevan kylään?! Siinä oli saanut Paavo Pesusieni-krääsäkokoelmakin perusteellisen putsauksen osakseen.

Sonia kellahti sängylle ja tietenkin minä pötkähdin siihen sen viereen.
"Olisitko sä halunnut tehdä jotain? Käydä pizzalla tai ajelulla tai jotain?" kysäisin.
"En. Olen liian väsynyt", nainen hymähti liikahtaen aavistuksen lähemmäksi minua ja näpräsi mun hupparin nauhaa sormillaan.
"Okei. Pitkät matkat väsyttää", nyökyttelin ymmärtäväisenä. "Haluatko että mä lähden? Saat levätä rauhassa."
Sonia siirsi katseensa nauhasta minuun ja nauroi.
"En tietenkään", se puuskahti lopulta ja kurottautui muiskauttamaan pusun mun huulille.
"Hyvä. En olis lähtenytkään", totesin ja kaappasin blondin kainalooni. Okei, jos se oikeasti olis halunnut, että mä lähden niin ei siinä ois muukaan auttanut, mutta ei se ainakaan ihan heti olis mua pihalle heittämässä. Hyvä tietää.

Sonia nauroi taas ja suukotti minua uudestaan. Ja uudestaan ja niin edelleen... Tietäähän sen, miten sellaisessa sängyllä pusuttelussa yleensä tuppasi käymään.
"Apua!" nainen kiljahti iloisesti, kun mun kädet oli eksynyt sen paidan alle. "Kylmät kädet!"
"Sori", nauroin, mutten kyllä tehnyt elettäkään että olisin viileässä talvi-ilmassa kylmettyneitä näppejäni sieltä paljaalta iholta pois ottanut. Päinvastoin. Ihan kiusallani vein viileitä sormia paidan alla kaikista herkimmissä kohdissa. Sonia nauraa käkätti ja näön vuoksi yritti kiemurrella karkuun, mutta lopulta mukamas alistui kohtaloonsa ja lopetti rimpuilunsa.

"Aurora saa kutoa sullekin lapaset", blondi mutisi huulilleni.
En kysynyt, kuka on Aurora, koska sillä hetkellä ei todellakaan kiinnostanut mitkään mystiset lapasten kutojat, mua kiinnosti vain housujani pois repivä nainen.
Se oli vain niin ihana, hauska, seksikäs ja hyvä.
Helvetin hyvä.

Sonia porautui kainalooni peiton alla ja mä suukotin sen hionnutta olkapäätä.
Ei ollut enää kylmät sormet. Tai mikään muukaan osa kummankaan ruumiista. Molempien ihot hohkasivat tulikuumina.
Blondi ujutti sormensa mun sormien väliin ja suukotti rystysiäni.
"Steen haluaa sitten tavata sut", se ilmoitti ja kurkkasi olkansa yli nähdäkseen ilmeeni.
"Sun veli? Okei. Onko se täällä?" hämmästelin. Olin käsittänyt, että Sonia oli tullut vain muutaman tallikaverinsa kera tänne.
"Ei. Mut sitten Norjassa."
"Okei, me tavataan sitten Steenin kanssa", virnistin.
Kyllä mä nyt yhden velipojan voin tavata. Norjassa... Koska sinnehän mä olisin lähdössä viikoksi, heti kun nää osakilpailut olis taputeltu. Vanhempien tapaaminen olisi ollut ehkä vähän HC tässä vaiheessa.
"Ei kai se hakkaa minua ja käske pysymään erossa sinusta?" kysyin mukamas tosissani.
"Toivottavasti ei", Sonia virnisti.

Katottiin jotain leffaa Netflixistä mun puhelimen näytöltä, mukavan lähekkäin ja vaikka mun olis pitänyt lähteä Murronmaalle illan kääntyessä yöksi, en raaskinut. Mun käsivarsi oli ennen leffan puoltaväliä nukahtaneen Sonian tyynyn alla ja se näytti niin suloisen tyytyväiseltä siinä tuhistessaan, etten halunnut herättää sitä.
Mieluummin katselin suljettuja silmiä sekä tyynyä vasten söpösti rutussa olevaa nenää, joten päätin viettää yöni siellä majatalossa ja aamulla ajella sieltä töihin.

Huolestuttavan pelottavan mukavaa tämä tämmöinen.

21.02.2021

Mä en todellakaan ollu mikään lohduttajatyyppi. En vain osannut sellaisia ja oli jokseenkin kiusallista kuunnella Sonian nyyhkytystä huonosti menneiden kisojen takia. Kiusallista siksi, etten tienny mitä sanoa tai tehdä.

"Eihän se nyt maailmanloppu ole", yritin. Kuulema oli.
"Kyllä se Joona sun vielä antaa Theolla kisata!"
"Eikä anna. Ei anna enää edes varmaan koskea siihen", kuului kainalosta. "Olen ihan surkea ratsastaja! Lopetan ja myyn Cormacin."
"Paskapuhetta."
Kyllähän mullaki meni joskus tunteisiin päin persettä menneet kisat, muttei kuitenkaan sen vertaa että olisin itkua vääntänyt. Milloin lie viimeksi edes parkunut menemään? Silmiä oli kyllä ikävästi kirvellyt, kun Sonia oli viime osakilpailujen jälkeen lähteny takaisin kotimaahansa ja silloin, kun tajusin Aliisan häipyneen lopullisesti.

Millä ihmeellä mä saisin Sonian mielialan kohoamaan?
Onneksi mulla oli naispuolisia kavereita, joilta kysyä! Tai no, kehtasi kysyä asiaa tasan kahdelta tyypiltä.

Aliisa:
Suuhun vain!!

Anton:
Hmph! Ei MINUA ärsytä.

Aliisa:
50-50 tilanne. Molemmat voittaa.

Huvittuneesti tuhahdellen avasin mun ja Sarahin keskustelun, jonne oli tullut myös vastaus.

Sarah:
Voi Anton.
En minä tunne Soniaa niin hyvin, että osaisin sanoa millä se piristyis.
Mitä ite teet kun sua vituttaa?

Anton
No en minä tiiä...

Mitäkö mä tein jos oikein vitutti?
Menin Aliisan luo lepuuttamaan hermojani, mutta se oli nyt monestakin syystä poissuljettu vaihtoehto. Eikä pitkä välimatka ollut suurin syy...
Välimatkaa oli myös Lapin erakkomökille, joten sinnekään ei voinut lähteä tähän hätään.

Kömmin ylös sohvalta lämpimän peiton alta ja suuntasin keittiön puolelle.
Kun olin tarkistanut, ettei termospullon sisällä kasvanut mitään epämääräistä kasvustoa, tein kaakaota, kaadoin ne pulloon ja vedin ulkovaatteet niskaan.
"Tule", huikkasin Sonialle, joka vähän kummissaan katseli sivusta minun touhuamista.
Vielä kummastuneempi ilme sille nousi, kun kaivoin kaapista esiin ongen ja komensin laittamaan vaatteet päälle.

Kalastaminen lepuutti hermoja myös! Toki nyt oli talvi eikä mulla ollut kairaa, jolla sais jäähän reiän, mutta ei se mitään!
Järven rannalla olevalle kalliolle ei autolla päässyt, joten jalkapatikaksi meni. Sonia voivotteli, että hukkuisi lumeen eikä hänellä kuulema ollut kahlaamiseen soveltuvia kenkiäkään, joten kyykistyin sen eteen ja käskin hypätä reppuselkään.

Sitten ei muuta kuin otsalamppuun valot päälle ja menoksi!
Vähän meinasi ottaa kunnon päälle se hangessa tarpominen, mutta ei sen takia et Sonia olis ollu raskas. Kevyt kuin mikä!

Perille päästyämme laskin taakkani maahan, ojensin ongen sen käteen ja johan sieltä vähän hymyäkin löyty.
Olkiaan kohautellen Sonia päätti leikkiä mukana ja nakkasi mukamas kohon veteen. Ei siinä vavassa mitään siimoja ollut, mut ajatus kai se kaikkein tärkein oli?

"Tunnen itseni typeräksi", nainen huokaisi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Welcome to my life", virnistin. "Mut nyt shhh, ei saa puhua. Kalat säikkyy."

Kaadoin sille vähän kaakaota mukiin, johon blondi tarttui mielellään.
"Joko on parempi mieli?" uskalsin kysyä tovin kuluttua.
"Ei tule kalaa..." Sonia tirskahti. "Ja täällä on kylmä."
Ei siinä muu auttanu ku kävellä sen taa ja kietoa kädet blondin ympärille.

Sainpas (Viivin sanoja lainatakseni) tyttöystäväni mielen piristymään! Ainakin hetkeksi...
Tyttöystävä-termi ei ollut saanut minua kyllä säikähtämään, ihme. Ei me kyllä mistään seurustelusta oltu sovittu, mutta en mä ainakaan halunnu ajatella ettei tää ois mitään muuta kuin "viatonta" yhdessäoloa.
Viivin takia mä olin vetänyt Sonian perässäni ulos loungesta melkein saman tien kun sinne oltiin kävelty.
Tiedä mitä se olisi puhunut... Ruotsiksi. Tai englanniksi.

"Lähdetäänkö?" Sonia kysyi, kun oltiin hetki siellä pimeydessä seistä tönötetty halailemassa.
"Joo", mutisin.
Kylmäkin ehti tulla eikä kaakao tai toisen läheisyys auttanut siihen hirveästi. Mutta onneksi oli aina sauna, jonka pystyi lämmittämään.
.. Kunhan eka siirtäisin kaikki sinne kertyneet tavarat sieltä pois.

04.03.2021

Koska mä en itsestäni koskaan mitään numeroa tehnyt ja Auburnissakin olin aika sellainen "näkymätön" hahmo, tuntui hassulta sillä tavalla Shelyssä tavata Sonian kavereita, jotka tiesivät jo kuka oon ja mikä mun nimi oli. Osanhan mä toki olin jo tavannut Suomessa, mutta olihan siellä outojakin kasvoja.
Meinas jopa ujostuttaa, kun ne sillä tavalla tulivat höpöttämään niin kuin olis tunteneet minut.
"Sonia on puhunut susta paljonkin", Nita kertoi ihan suomen kielellä ja saatoin vähän punastua sekä katsella hetken kengän kärkiäni.
"Aijaa? Kiva  tietää", virnistin lopulta.
Cormacia harjaava Sonia vilkaisi meitä kysyvästi, koska eihän se mitään ymmärtänyt mitään mistä me puhuttiin. Ilmeisesti Nita sitten suomensi... norjensi?!...  no, kuitenkin käänsi puheensa myös Sonialle ja oli sen vuoro punastua. Sen punastuminen oli kyllä huomattavasti söpömpää kuin mun punaiset posket.

Jos ei oltu tallilla niin sitten hengailtiin vain Sonian kämpillä kahdestaan. Hiljaiset hetketkään ei enää tuntunut kiusallisilta ja blondin kanssa oli kyllä todella mukavaa.
Mua ei ainakaan "kyllästyttänyt" yhtään sen seura, vaikka tässä oltiinkin jo toista viikkoa tuijottelemassa toistemme naamoja ihan päivittäin.
Jep, olin kusessa. Hyvällä tavalla kusessa.

Mutta Sonialla ei ollut lomaa, joten jouduin kuluttamaan päiviäni myös yksin siellä naisen asunnolla. Olihan mulla toki Sonian kissat seurana, muttei nekään koko aikaa jaksanut mun kaa leikkiä, joten suurin osa päivästä meni sohvalla lojuessa somea selaten sen tuhannen kerran läpi.
Jesse kyseli, lähtisinkö sen ja Matildan kanssa Runiaciin kisailemaan joukkueena tän kuun lopussa ja lupasin tulla, vaikka teki mieli vastata, että aattelin jäädä tänne loppuiäksi, mutten mä nyt sellaista sentään tekisi. Ei ollut mun tapaista pakata laukkuja ja muuttaa tuosta noin vain toiseen maahan...
Työt ja Vila odotti kotimaassa, joten pakko se olisi sunnuntaiaamuna lähteä kotia kohti.

Kuulin avaimen kääntyvän ovessa ja lämmin tunne valtasi kehoni. En ollut odottanut Soniaa kotiin vielä vähintään tuntiin, mutta ilmeisesti se oli päässyt lähtemään etuajassa.
Pomppasin ylös sohvalta, huikkasin moit oven avautuessa ja kiirehdin naista vastaan.
Muttei se ovesta sisään astuva tyyppi ollut Sonia. Ellei se ollut työpäivän aikana kasvanut pituutta, värjännyt hiuksensa ja muuttunut mieheksi.

Hetken löi rattaat päässäni tyhjää kunnes tajusin yhdistää kasvot Sonian näyttämiin valokuviin. Kyseessä ei ollut mikään "salarakas" vaan Sonian kaksoisveli, Steen.
Steen tervehti meikäläistä mittaillen mua katseellaan päästä jalkoihin ja minäkin sain jonkunlaisen tervehdyksen puristettua ulos kurkustani.
"Sonia on vielä töissä", kerroin, kun velipoika alkoi kuoriutumaan ulos ulkovaatteistaan.
"Tiedän", se totesi sitten, pyörähti keittiön suuntaan ja ilmoitti, että oli tullut tapaamaan minua eikä siskoaan.
Oooookeei.... Kiusallista. Onneksi mulla sentään oli vaatteet päällä! Olis ollut niin antonmaista, että olisin ollut munasillani vastassa Sonian sijaan sen veljeä.
Tiesiköhän Sonia että Steen tulisi tänne? Ei se ainakaan mitään "pakene!"-viestiä ollut mulle laittanut. Tai mitään sen suuntaista, mikä paljastaisi Steenin olevan tulossa tänne sen luo.

Steen kaivoi kauppakassistaan pari olutta, ojensi toisen minulle ja laittoi loput jääkaappiin. Tuijotin käteeni ilmestynyttä juomaa hämilläni, mutta milloinpa mä kaljasta olisin kieltäytynyt?!
Olihan se norjalainen bisse vähän erimakuista kuin suomalainen, mutta alas menisi siitäkin huolimatta.
"Joten.. Anton?" mies aloitti, istahti pöydän ääreen ja katseellaan komensi minunki perseen penkkiin.
"Sinunko takia sisko siellä Suomessa juoksee? Minulle väittänyt vain menevänsä ratsastuskilpailuihin", Steen uteli mukamas vakavana, mutta kyllä sen suupieli vähän nytkähteli.

Ihan tahaton tyrskähdys karkasi suusta.
"Ei kai se minun takia..."
Kyllähän Sonia ihan oikeasti kilpailikin ja olisi varmasti reissannut Suomessa ilman mun olemassaoloakin. Mutta ehkä mä olin osasyy? Kai. En mä tiedä. En ollut kysellyt.
"Kisoissako tapasitte?" Steen jatkoi uteluaan.
"Joo. Auburnissa", nyökyttelin. Olihan siinä osa totuuttakin, mut en mä nyt kehdannut selventää kuinka oikeasti tavattiin kisojen jatkoilla tai sitä, kuinka se ilta oli päättynyt.

Steen nojautui tuolin selkämystä vasten, risti kätensä syliinsä ja tuijotti mua mietteliään näköisenä. Mä yritin olla niin kuin ei olisi kuumottanut se tilanne yhtään.
Sonian veljeltä puuttui vain sellainen "kuulusteluvalo", nauhuri ja muut muistiinpanovälineet edestään, kun se kyseli minusta niitä näitä.
Kun ikä, ammatti, hevoshommat sun muut systeemit oli käyty läpi, mies hörppäsi kaljansa loppuun ja hieraisi takaraivoaan.
"Okei", se totesi sitten. Okei mitä? Olin läpäissyt "haastattelun" ja saisin paikan Sonian elämästä? Tai jotain...
"Oothan sä ihan tosissasi Sonian kanssa?"

Mitäköhän tuohonkin sitten vastata? Ei ku ihan muuten vain tänne asti sen kanssa tulin? Huvin ja urheilun vuoksi?
Koska olin mitä ilmeisemmin sillä hyvällä tavalla kusessa, niin kai mä sitten olin tosissani? En kyllä vieläkään tiennyt, miten tää juttu ns. ihan oikeasti onnistuisi, koska välimatka, mutta kyllähän mä pidin Soniasta ihan tosi paljon.

En kuitenkaan ennättänyt vastamaan Steenin kysymykseen mitään, koska ulko-ovi kävi toistamiseen. Tuttu ääni huikkasi moikat ja se ääni kertoi hakeneensa läheisestä ruokapaikasta meille evästä.
Sonia pölähti keittiöön ja hänen iloinen ilmeensä vaihtui ällistyneeksi, kun tajusi pöydän ääressä istuvan kaksi miestä yhden sijaan.
"Steen?!" se kirahti epätoivoisen kuuloisesti.
Sitä seurasi norjan kielellä käyty kiivas keskustelu jonka tiesin liittyvän minuun.

Lopulta Steen nousi naureskellen ylös pöydän äärestä, halasi Soniaa ohimennessään ja hiippaili sitten kohti eteistä.
Ennen lähtöään se kävi kurkkaamassa keittiöön, osoitti etu- sekä keskisormellaan ensin omia silmiään ja sitten minua tuima ilme kasvoillaan, väisti olkapäähänsä suunnattua pientä nyrkkiä ja naureskellen meni menojaan.

Sonia huokaisi syvään, käänsi suloisen katseensa minuun ja pudisteli päätään.
"Anteeksi! Steen kyllä halusi tavata sinut, mutta että tuolleen..." blondi puuskahti.
"Ei mitään. Ei sentään hakannut minua", virnistin.
"Kuulema oot ihan ok", blondi naurahti, istahti syliini ja kietoi kätensä mun niskan taa.
"Sinunkin mielestä?"
Sonia tirskahti ja vaihdettu suudelma kertoi, että olin (toivon mukaan) enemmänkin kuin vain OK sen mielestä.