Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

07.03.2021

Ainahan se herätyskellon rasittavaan pirinään ankeaa oli herätä, mutta tänä aamuna kyllä toooooodella ankeaa. Koska se tarkoitti sitä, että pitäisi nousta, kasata kamppeet laukkuun ja lähteä kohti lentokenttää.

Sonia kurotteli ylitseni laittaakseen vaativan pirinän kiinni, huokaisi syvään ja laski sitten päänsä rintakehäni päälle. Unisen tympääntynyt hymy huulillani katselin sen kasvoja ja kiedoin käsivarret pikkuruisen blondin ympärille.
Ei mua todellakaan tympäissyt herätä Sonian vierestä, herääminen tympäisi ja se fakta, että huomenna heräisin omasta sängystä - yksin.

Hetki siinä vain tuijoteltiin toisiamme ihan hiljaa. Sonia liikahti lähemmäs ja painoi hellän suudelman huulilleni.
"This sucks", se totesi.
"Yeah", huokaisin.
Ei me kuitenkaan mitään hirveää kiirettä pidetty ylös nousemisen suhteen. Kaikessa rauhassa nautittiin "viimeisestä" aamusta yhdessä, mutta lopulta oli kuitenkin pakko nousta pois sängystä.

Lentokentällä Sonia tarratutui minuun jälleen eikä millään olisi halunnut päästää irti. Enkä olisi halunnut minäkään.
"Tulee ikävä", blondi mutisi takkini rintamusta vasten.
"Minullakin", sanoin hiljaa.
Vaikka välimatka ja siitä johtuva erossa olo raastoi mieltä, tämä tällainen hetki oli tässä kuviossa kyllä paskinta. Hyvästit nimittäin.
"Mutta kyllä minä vielä takaisin tuun", lupasin.
Kun piti sanoa "heipat", kumpikaan ei tiennyt milloin tapaisimme jälleen, paitsi että mä tällä kertaa tiesin. Tai ainakin toivoin, että tapaisimme.
"Milloin?" Sonia tuhahti surumielisesti hymyillen.
"Jos tulet loppuviikosta Tromssaan, niin oon siellä", virnistin. Blondi siristeli silmiään kysyvästi.

Jesse ei ollut ainoa, joka muhun kuluneella viikolla oli ottanut yhteyttä liittyen johonkin ratsastuskilpailuun.
Myös itse Isabella Sokka oli viestitellyt ja kysynyt, ehtisinkö sen avuksi Euro Sim Tourin Norjan osakilpailuun. Sen viestin jälkeen oli pitänyt pistää kaikki suostuttelu- ja (olemattomat) liehittelytaidot käyttöön pomon suhteen, sillä totta kai mä halusin Isabellan mukaan. Norjaan... Jossa olin ollut silläkin hetkellä.
Eihän pomo nyt aivan ilosta kiljuen ollut luvannut mulle vapaata heti talviloman jälkeen, mutta kun olin luvannut tehdä perse hiessä ylitöitä ja siivota puoli vuotta putkeen korjaamon vessat / suihkutilat päivittäin, se oli lopulta suostunut.
Olin toki ihan ensimmäiseksi ehdottanut, että mun loma jatkuisi vielä seuraavankin viikon ja se olis typistetty vaikka mun kesälomasta, mutta se ei ollut passannut.

"Mikset kertonut aikaisemmin?" Sonia tuhahteli mukamas loukkaantuneena, kun olin selittänyt sille kyseisen kuvion.
"Ajattelin, että se olis yllätys", virnistelin veitikkamaisesti. "Ihan niin kuin sinä yllätit minut silloin Seppeleen kisoissa."
Sonia nyrpisteli nenäänsä, naureskeli hetken ennen kuin nousi varpaidensa varaan, antoi kunnon suudelman ja lupasi tulla Tromssaan.

Siitäkin huolimatta, ettei sen hetken ja seuraavan tapamisen välillä ollut kuin muutama hassu päivä, en olisi halunnut lähteä kohti portteja, jotka erottaisi mut Soniasta.
Jep, olin ihan vitun kusessa. Ehkä se tunne pientä paniikkiakin yritti nostaa sisälläni, mutta sysäsin sen johonkin mieleni perukoille.

Sonia pyöri mielessäni koko lentomatkan ajan ja silloinkin, kun istahdin Sarah Reyesin kyytiin Helsinki-Vantaan parkkipaikalla.
"Kiva reissu?" Sarah uteli ja virnistelin vain vastaukseksi.
"Mitään uutta täällä päässä?" kysyin sitten. Sarah kohautti vain harteitaan ja totesi, ettei mitään mainitsemisen arvoista.
"Noh, joko sä ja Mikael ootte ihan virallisesti pari?" tivasin vuorostani saaden vastaukseksi vain huvittuneen mulkaisun.
"Joko sä ja Sonia ootte virallisesti pari?"
Kohautin harteitani. Kai mä ainakin sellaista kuvittelin, mutta enhän mä tiennyt Sonian fiiliksiä asian suhteen.
"Ajattelin vain kun niin hanakasti menit erottamaan sen ja sen seppeleläisen blondin ja kyllä mä näin teidän julkisen suudelmankin sen päätteeksi", virnistelin vänkärin paikalta.
"Inkerin", Sarah yskähti.
"Niin, Inkerin... Joka vaihtoi sitten illan päätteeksi kuolaa sun norjalaisen hoidon kanssa", velmuilin enkä voinut muuta kuin pukata kuskiani leikkisästi kyynärpäälläni.
"Minkä norjalaisen hoidon?" Reyes inahti yrittäen pitää kasvonsa peruslukemilla.
"Sen Matiaksen."

Sarah vilkaisi minua sen näköisenä kuin ei tietäisi mistä puhuin.
Kumpikaan ei ollut asiasta suoraan mulle kertonut, mutta Matiaksen vihjailut Suomi-Norja ajomatkan aikana siitä, kuinka oli kiitollinen ettei tällä kertaa ollut Sonian seinänaapuri majatalossa niin kuin Seppeleen reissun aikana, oli saanut palaset loksahtelemaan yhteen meikäläisenkin päässä.
Rasittava jätkä kyllä sekin.
"Kai teillä sitten on sen Inkerin kanssa samanlainen miesmaku... Robert, Mikael, Matias..." jatkoin huvittuneena juttua, koska muistin meidän Norjassa käydyn  keskustelun kyseisestä Inkeristä
"Halutatko sä kävellä tästä Kallaan?" Sarah älähti.
En halunnut, joten kuvitteellisesti vedin vetoketjun kiinni suuni yli ja keskityin katselemaan ohi viliseviä maisemia.

Sarah jätti mut Jessen talolle, jonne olin Volvoni viikoksi jättänyt.
En ollut rotteloani kehdannut "hylätä" mihinkään Koivun majatalolle, kylälle saatika Auburnin parkkipaikalle. Amanda Sokka olisi varmaan tilannut hinausauton hilaamaan sen romukasan kaatopaikalle pilaamasta maisemia, mikäli olisin kulkupelini sinne jättänyt.

10.03.2021
#eurosimtour2021

"Tästähän on tullut jo eräänlainen tapa", olin tuumannut Sarahille raahatessamme tavaroita autoon Auburnin pihassa.
Niin. Aina kun oli jotkut kisat jossain vähän kauempana, matkaan lähti lähes joka kerta sama kolmen kopla: minä, Isabella ja Sarah.

Viime vuonnakin matkattiin samalla köörillä Norjaan! Tällä kertaa en kuitenkaan itse kisaisi eikä meidän määränpäänä ollut Shelyes vaan Tromssa.
Itsekseni hymyillen mietin sitä meidän juhannusreissua. Jos joku oli silloin sanonut, että vierailisin Shelyssä vielä toistamiseenkin enkä suinkaan minkään ratsastuskisan takia vaan naisen, olisin todennäköisesti nauranut paskaisesti ja käskenyt lakata höpöttämästä jonnin joutavia.
Mutta niin… Siellä ratsastuskoulussa mä olin hengaillut viime viikolla ihan päivittäin ja vieläpä naisen kanssa/takia.

Mä olin lupautunut toimimaan kuskina osan matkoista ja ensimmäinen pätkä ratin takana tuli mun harteille. Ajattelin saavani seuraa Sarahista, mutta sepä löi lähes heti kuulokkeet korviinsa uppoutuen ajatuksiinsa, joten "piti" epämääräistä small talkia heittää Isabellan kanssa.  Ei meidän keskustelut (enää) niin hirveän kiusallisia olleet. Oltiinhan tässä jo lähes kolme vuotta toistemme naamoja kateltu ja juteltu niitä näitä milloin missäkin, mutta silti vähän ujostutti aina Isabellan lähettyvillä.
Mutta vaikka Sokka kuinka yritti skarpata, alkoi se jossain välissä kuitenkin nuokkumaan ja pian kuului pieni, hento kuorsaus vänkärin paikalta.

Matka oli piiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiitkä. Mutta lopulta päästiin perille saakka.
Hevosia ulos ottaessa huomasin jonkun matkan päässä kaksikin tuttua tukkapehkoa. Nuorempaa en olisi välttämättä halunnut nähdä ollenkaan enkä ollut ihan varma, olisinko sitä toistakaan. Halusin ja en halunnut...

Viivin läsnäolosta olin tietoinen ja olin osannut varautuakin siihen (sekä huokaissut helpotuksesta kuullessani ettei tyttö tulisi meidän kyydillä Norjaan), mutta Aliisa Huru ei ollut maininnut sanallakaan olevan paikalla myös. Kyllähän me aina välillä jotain tekstailtiin ja vaikka olin kertonut sille tästä reissusta, ei se ollut sanonut mitään sen suuntaistakaan, että olisi itsekin paikalla.
Ylläri....

Molemmat näki meidät, Aliisa käännähti kannoillaan ja meni menojaan Viivin huiskutellessa meille iloisesti. Katsoin exäni loittonevaa selkää miettien, mikä sitä nyt riivasi enkä huomannut Effin persauksen olevan turhan lähellä. Kipakka kiljahdus ja ilmassa vilahtava tamman takajalka sai mut kuitenkin havahtumaan tekemiseeni, eli Sylvin taluttamiseen.
Sarahia huoletti, osuiko Effi meihin ja mä vain pudistelin päätäni.

"CIAOO!" Viivi heläytti iloisesti meidän luo päästyään ja niin minä kuin Sarah pyöräytettiin silmiä turhautuneena - tietenkin niin ettei Viivi saatika Isabella sitä nähnyt, vaikka voisin melkein vannoa, ettei Isabellakaan hehkunut onnea sukulaistyttönsä(?) paikalle törmäämisestä.
"Hei Viivi", Isabella tervehti kohteliaasti.
"Aliisakin on täällä! Huomasitteko? Yritin saada sitä mun mukaan sanomaan teille moi, mut ei se muka ehtinyt", tyttö jatkoi kilkatustaan  ja olin niin kuin en olisi huomannutkaan molempien matkaseuralaisteni vilkaisua  suuntaani.
Viivin tuijotusta ei kuitenkaan voinut olla rekisteröimättä.
"Ootko sä taas suututtanut sen? Koska sen naama venähti heti ku näki sut", tyttö tivasi.
"En tietääkseni”, mutisin Sylvi riimunnarua hypistellen ja teki mieli tivata, että miten niin taas. En minä ollut hyvästejä jättämättä muuttanut, perhana vie, toiseen maaha hihkaisten, että tattista vaan kaveruudesta ja törmäillään. Perkele.
Alkoi kieltämättä vähän ärsyttämään.
"Viivi… Missä äitisi on?" Isabella harhautti tyttöä vaihtamalla puheenaihetta.
Se (onneksi) toimi.

Ensin hoidettiin hevoset, sitten varusteet ja viimeisenä ratsastajat – eli  hotellille päästyämme käytiin syömässä Isabellan ja Sarahin kanssa. Omaan hotellihuoneeseen päästyäni ajattelin ryhtyä jahtaamaan nukkumattia välittömästi, mutta kai se väsymys oli jo vaihtunut sellaiseksi yliväsymykseksi eli ei tullut uni silmään sitten millään.
Baarikaapista toki olisi löytynyt olutta, mutta ajattelin tuulettaa päätäni ja lähteä ihan hotellin baariin saakka kaljalle.
Istahdin tuopin kanssa pöydän ääreen, tekstailin vasta perjantaina paikan päälle saapuvan Sonian kanssa ja mietin, pitäiskö kutsua Sarah seuraksi…
Mutta ennen kuin edes ehdin latinalle mitään laittamaan, joku istahti pöydän toiselle puolelle.
"Arvasin, että löytäisin sut täältä."

Nostin katseeni puhelimesta ja tuhahdin huvittuneena. Yllättävä seuralainen ei todellakaan haitannut, mutten sanonut hetkeen mitään. Otin huikan kaljastani, ristin kädet rintakehälleni ja nojauduin tuolin selkämystä vasten.
"Tunnetaanko me?” ihmettelin. "Näytät tutulta, mutten oo ihan varma…"
Seuraani tuppautuneen naisen kasvoille nousi leveä hymy, kun se ojensi kätensä pöydän yli ja mä tartuin siihen.
"Aliisa."
"Anton."

Hetken me siinä hörpittiin kaljojamme ja virnuiltiin toisillemme pöydän yli.
"Et tullut aikaisemmin moikkaamaan", sanoin kuitenkin lopulta.
"Joooo, piti mennä huolehtimaan Alexanderin hevosista niin ei ehtinyt", Aliisa selitteli kättään huiskauttaen.
"Viivin mielestä se johtui minusta", paljastin.
"Eiiiiii! Tietenkään…"
Siristelin silmiäni epäuskoisena. Vaikka Aliisa Huru oli yleisesti ottaen ihan hemmetin vaikeaselkoinen ihminen, tällä kertaa huomasin heti sen valehtelevan.

"Yllätyin kyllä, kun näin sut tänään. Et sanonut, että tekin tulette", selitin.
"Aiii, en varmaan muistanut kertoa."
Tympääntynyt tuhahdus karkasi keuhkoistani. Milloinpa Aliisa mulle mitään muisti kertoa. Eihän se ollut kertonut mitään meidän (kuvitteellisen) seurustelusuhteen aikana lähtevänsä kaverinsa kanssa ulkomaanreissulle tai sitä, ettei olisi tulossa Kanadan Sinkkureissun jälkeen enää takaisin Suomeen vaan jäisi Ruotsiin.
"Mitä?" Aliisa kivahti.
Kohautin vain harteitani ja jatkoin kaljan ryystämistä.  
Sonian takia mä en ollut Huruun hirveän montaa ajatusta tuhlannut, mutta kun mä olin sen sitten tänään aikaisemmin nähnyt siellä ihmis- ja hevosjoukossa, olin tajunnut kaipaavani tuota perkeleen hölösuuta ihan hirveästi.
Se ei kuitenkaan ollut samanlaista ikävää, mitä mä tunsin Soniaa kohtaan. Vihdoin se Huru-ikävä oli ihan puhtaasti kaverillista kaipausta ilman mitään seksuaalista tai ”oikeita tunteita”.  Vaikka kai ne tunteet takaraivossa kummitteli edelleen… Mutta sinne ne sai myös jäädä.
"No, mitä kuuluu?"

Kuten arvata saatta, ei meidän kaljat yhteen tai kahteen jääneet. Alkoholiannoksia katosi molempien kurkusta alas tihenevään tahtiin ja oli ihan pirun hauskaa – niin kuin aina Hurun kanssa.
Hitsi, että mulla olikin ollut sitä ikävä! Teki melkein mieli käskeä sitä ottamaan loparit ja tulla takaisin Kallaan, mutta mitä mä Aliisan jutuista käsitin, niin se tykkäsi Alexanderin "orjana" olosta.
Ja vaikka olisin "käskenyt" niin Aliisa Huru ei todellakaan sellaisia käskyjä olisi totellut.

"Vieläkö sä sen norjalaisen vaahtosammuttimen kaa hengaat?" Aliisa kysäisi.
"Joo."
"Oho, et oo vielä kussut sitä juttua?"
"En. Kai? Sonia tulee perjantaina tänne."
"Voi kuinka kiva", Aliisa tuhisi silmät sirrillään. Valehteli taas. Oliko se jotenkin mustis vai mikä himpskatti sitä ärsytti Soniassa?
Päätin kuitenkin unohtaa Aliisan mökötyksen ja vaihtaa puheenaihetta kaikkeen muuhun. Ja sen jälkeen juttu taas luisti ihan niin kuin aina ennenkin.
Ehkä niitä "vanhoja tapoja" livahteli juttutuokioon useamminkin kuin kerran. Vaeltelevia katseita, enemmän ja vähemmän pikkutuhmia vitsejä ja ihan suoranaisia muisteluita meidän "edellisistä" kerroista.
Kaikista sydänsuruissa rypemisistä huolimatta, mä en todellaakaan katunut mitään, mitä mun ja Aliisan välillä oli tapahtunut.

"Hassua, että olin ihan oikeasti ihastunut sinuun", Aliisa naureskeli nojautuessaan pöytää vasten ja tuki leukaansa kämmenellään.
"Hassua, että minäkin olin sinuun", ilmoitin ihan yhtä huvittuneena ilman, että olisin tajunnut Hurun olevan ihan tosissaan.
Mutta mä olin tosissani. Kaikesta huolimatta mä olin ollut Huruun ihan hiton tykästynyt . Ihan jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, vaikken sitä ollut vielä silloin itsekään tajunnut.

Lopulta olin sen tajunnut ja ottanut henkisesti turpaani Aliisan kanssa ihan liian monta kertaa. Että kai se oli ihan helpottavaa tajuta, etten enää tuntenut naista kohtaan mitään muuta kuin kaverillisa tunteita.
"Hitto, että me ollaan oltu typeriä", Aliisa räkätti.
Niin oltiin oltu. Ja meidät tuntien... Tulisimme olemaan hiton typeriä jatkossakin.

Huoneen ovi sulkeutui pamahtaen selkäni takana.
Vaatteet väheni sitä mukaa, kun sänky lähestyi enkä välittänyt tuon taivaallista, vaikka ensin osui polvi ja sitten kyynärpää johonkin seinään.
Rojahdin huvittuneen naurahduksen säestämänä selälleni sängylle ja hilasin itseäni "peremmälle" pehmeää patjaa vasten.
Ehkä olisi pitäny ne kaksi viimeistä olutta jättää juomatta, mutta pieni kohmelon poikanen seuraavana aamuna oli sillä hetkellä pienin maailman murheista.

Tunsin jonkinlaista "kiitollisuutta" Aliisaa kohtaan sillä hetkellä. koska jos kumpikin meistä olisi ollut täysin rehellisiä tunteistaan, olisin  tuskin koskaan vienyt Soniaa Sarahin luo.
Tai ehkä olisinkin, mutta se juttu olisi jäänyt ihan oikeasti siihen yhteen iltaan. Enkä koskaan olisi tutustunut kunnolla siihen "vaahtosammuttimeen".

Jos ei olisi ollut Soniaa, en todennäköisesti olisi sinä iltana/yönä kaatunut hotellin sängylle yksin.  
Mutta vaikka Aliisa (ehkä) olisi halunnut tulla viereeni yöksi ja minä melkein halusin sen kainalooni itsekin, oltiin kuitenkin lopulta hyvästelty toisemme lämpimän halauksen jälkeen ja lähdetty eri teille.

En mä halunnut viereeni ketään muuta kuin Sonian.

"Olis vain pitänyt jäädä kotiin vetämään kännit", totesin Sarahille turhautuneena.
"Miksi?"
"Ei näistä kisoista kuitenkaan mitään tuu", puhisin.
Olin nukkunut huonosti ja noussut muutenkin väärällä jalalla, joten ei olisi sillä hetkellä voinut vähempää kiinnostaa mitkään pirun Runiacin estekilpailut.
Mutta koska olin jo Jesselle luvannut hyppääväni Vilan kanssa sen ja Matildan joukkueeseen, en voinut enää perua osallistumistani.

"Koska sä halusit mut tänne sun henkiseksi tueksi, komennan sua nyt ryhdistäytymään ja lopettamaan tuon valittamisen", Reyes komensi etusormeaan heristellen.
Mutristelin tympääntyneenä huuliani. Joojoo, aikuinen mies olin, täyttäisin ihan kohta jo 28 vuotta, joten kai minun sitten pitäisi käyttäytyäkin sen mukaisesti.

Sarahin katse hakeutui johonkin mun selän taa ja naisen kulmakarvat pomppasi hipompaan melkein sen hiusrajaa.
"Mä vähän luulen, että mun rooli täällä vaihtui just ihan vain sivusta seuraajaksi", latina totesi virnistellen ja nyökkäyksellään komensi minua katsomaan taakseni.
"Kumpi tässä nyt höpöt--" mutisin kääntyessäni ympäri. "-täähhh..."

Hetki mulla meni tajuta mitä - tai oikeastaan ketä - mä tuijotin. Siinä se nojaili melkein rennon oloisesti seinää vasten ja lopulta väsyneet aivonystyräni kalahtelivat yhteen.
En osannut sanoa mitään muuta kuin: "Mitä helvetin vittua?"

Kiukku oli vaihtunut sillä sekunnilla hämmennyksen kautta epäuskoon ja siitä kaikkiin mahdollisiin positiivisiin tunteisiin. Sydän varmaan jätti kymmenen lyöntiä välistä ja hetkeksi unohdin, miten hengitetään.
Sarah tuuppasi mua kämmenellään kevyesti selkään. Se sai mut ottamaan askeleen eteenpäin ja mun kasvoilla oli niin leveä hymy että ihan naamaan sattui.

Mahan pohjassa muljahteli ja vaikka kädet sekä jalat tuntui muuttuneen veltoiksi pötkylöiksi, sain kuitenkin nostettua syliini juosseen Sonian ylös ja rutisin pikkuista blondia tiukasti itseäni vasten.
"Voi perkele sun kanssas", sain naurultani sanottua - suomeksi. "Mitä vittua?"
Suutelin Soniaa niin kuin en olisi nähnyt sitä ainakaan vuoteen käsivarsien otteen vain tiukentuessa naisen ympärille.
"Voi jumalauta", mutisin sen huulia vasten.

Hetken mä jo epäilin näkeväni jotain unta tai hallusinoivani omiani, mutta ei... Sonia oli ihan oikeasti siinä.
Kuulin Sarahin epämääräisen "Aaawww!"-huokailun selkäni takana kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota. Mä olin siihen hetkeen saakka ollut siinä uskossa, että Sonia olisi Norjassa - ei todellakaan missään Runiacin pihamaalla.
Vielä toissapäivänä tuo norjalainen oli kirkkain silmin voivotellut sitä, kuinka ei tiedetty milloin seuraavan kerran nähtäisiin. Ehkä Kalla Cupissa? Ehkä ei.

"What the fuck, Sonia? What are you doing here?!" sain tivattua lopulta. Painoin otsani hetkeksi naisen olkapäätä vasten, sillä kieltämättä meinasi aikuista miestä ihan herkistää koko tilanne. Jumalauta, että mulla oli ollut sitä ikävä! Olihan siitä "jo" vajaa kaksi viikkoa, kun viimeksi olimme olleet samassa paikassa.
"Surprise”, Sonia nauroi. "You should have seen your face."
"I hate you", mutisin naisen kaulan iholle. En todellakaan vihannut! Näitä sen yllätyksiä vihasin ja rakastin...

Olisin voinut seisoa vaikka koko loppupäivän siinä yhdessä kohtaa Sonian raajat kietoutuneena ympärilleni, sillä en halunnut päästää hänestä irti, mutta lopulta laskin naisen alas omille jaloilleen.
"Voi tuota nuorta lempeä", Janni Kortelaisen ääni kantautui korviini enkä voinut muuta kuin nauraa hänen, Joonan ja Sarahin kanssa tuolle toteamukselle. Soniakin nauroi vaikkei edes ymmärtänyt, mitä Janni sanoi.
Mutta nauroi senkin jälkeen, kun sen kisahevosen omistajan kihlattu selvensi, mitä oli sanonut.

"Good to see you again", Sonia hymyili minulle. Good oli ehkä vähättelyä...
"Yeah.. You too."
Huulet koskettivat taas toisiaan ja Sonia painautui tiukemmin kainalooni.
"I really missed you", nainen kuiskasi.
"I really missed you", toistin hymyillen.

Olipa hyvä etten jäänyt kotiin vetämään kännejä.
Enkä vetäisi muuten tänäkään iltana, koska mulle tuli illaksi paaaaljon parempaa tekemistä kuin yksinään juopottelu.
Eikä kyllä kiinnostanut kisaaminen vieläkään, koska olisin halunnut vain nakata Sonian olkapäälle ja kiikuttaa sen pois paikalta, jotta saataisiin olla ihan rauhassa.

Mut mites se Nykänenki sanoi muinoin?
"Plluhan se aina on mielessä, mut hypätään nyt ensin?"

Ei ku...

Majinán kanssa oltiin puhuttu lähes joka viikko siitä, kuinka pitäisi nähdä joskus tässä ihan kunnolla eikä vain ohimennen jossain kisoissa tai pikkupäissään kisojen after rideilla. Siksipä olin sitten tänä aamuna hypännyt Volvoon ja lähtenyt ajeleen kohti Kuukaria.
Mikäs sinne Pohjois-Pohjanmaalle asti oli ajella "ihan muuten vain" sulia teitä pitkin, musiikkia huudattaen ja omia ajatuksia läpi käyden.

Majiná löytyi tallista hevostaan puunaamasta ja näytti jopa yllättyneeltä, kun huomasi mun saapuneen paikalle. Kai se oli olettanut, että peruisin tämän vierailun viime tippaan tai jotain, mutta haha, enpäs ollut.
”Hei!” se hihkaisi iloisesti ja halasi mua lämpimästi. Vastasin haliin kömpelöön tapaani ja naurahdin päälle. Olin jo ihan unohtanut, että nainen oli tommonen halailija.
”Viedään tämä Seven takaisin tarhaan niin voidaan sitten mennä kahville”, Majiná selitti ja taputti pesupaikalla seisovan orin kaulaa. Nyökyttelin vain ja uskaltauduin itsekin silittämään ruunikkoa hevosta, koska se ei ainakaan vaikuttanut siltä että hotkaisisi minut suihinsa, mikäli minä sitä koskisin.
Komea ori se oli kyllä. Ja Majinán kertoman mukaan rauhallinen kaveri.

”Onko Dochas kotona?” kysäsin, kun Seven oli takaisin tarhassaan ja käveltiin kohti Ansamaiden taloa. Viimeisin vierailu oli päättynyt vähän jäisissä tunnelmissa, kun olin mennyt möläyttämään Dochasilla minun jakaneen Hanami Weekeille mennessä saman hytin hänen vaimonsa kanssa. Mitään kyseenalaista ei todellakaan ollut tapahtunut – eikä meidän välillä mitään sellaista koskaan tulisi tapahtumaankaan – mutta enhän mä voinut tietää Majinán jättäneen kertomatta yhteishytistä.
”Eii, tulee vasta illalla kotiin”, nainen vastasi.
”Aha, eli heti kun aviomies häipyy niin kutsutaan vieraita miehiä kylään?” vitsailin, mikä sai Majinán nauramaan makeasti ja pudistelemaan huvittuneena päätään.
”Kyllä minä sille kerroin, että olet tulossa.”

Majiná komensi istumaan alas ja ryhtyi sitten keittelemään kahvia sekä kaiveli kaikenmaailman pullia sun muita tarjottavia esiin.
”Mitäs sinulle kuuluu?” nainen uteli.
”Ei kai mulle mitään… Ihmeempiä”, mutisin suu täynnä pullaa. ”Sitä samaa kuin aina ennenkin…”
Majiná vilkaisi mua toinen kulma koholla ennen kuin istui itsekin alas.
”Eikö mitään?” se virnuili paljonpuhuvasti. ”Minä kun sain instasta sellaisen käsityksen, että jotain kuuluu kuitenkin? Joku sievä blondi…”
Tunsin punastuvani enkä pystynyt estämään typerää virnettä nousemasta kasvoilleni.
”Niin no joo… Sonian kanssa meillä on jotain meneillään…”

Majiná hymyili leveästi ja komensi kertomaan lisää. Ei kai siinä auttanut muuta kuin kertoa kuinka pidettiin Sonian kanssa yhteyttä päivittäin, olin käynyt Norjassa sen luona, nähtäisiin todennäköisesti taas Kalla Cupin aikoihin (mikäli blondi sinne tulisi) ja saatoinpa mainita, kuinka oli vähän ikävä Soniaa ja taisin olla ihan pihkassa siihen norjalaiseen.
”Minä en tiedä pystyisinkö tuollaiseen kaukosuhteeseen”, Majiná totesi lopulta.
”Onhan tää kyllä vähän perseestä”, huokaisin. Vaikka pitkät videopuhelut lievitti vähän sitä ikävää, ei ne kuitenkaan korvanneet toisen fyysistä läsnäoloa.
Ei me kyllä  oltu sovittu Sonian kaa mistään seurustelusta, mutta tarviko niistä sellaisista aina sopia? Minä ainakin ajattelin poistuneeni sinkkumarkkinoilta enkä edes ajatellut muita naisia – saati halunnut. Tiedä sitten, mitä Sonia ajatteli ja teki silloin kun minä en ollut ”näkemässä”.

”Mutta mites teillä Dochasin kaa?”
”Hyvin”, Majiná vastasi lyhyesti, livahti hakemaan meille kahvia kuin peitelläkseen oikeita fiiliksiään.  En kuitenkaan kehdannut alkaa utelemaan mahdollisista rypyistä rakkaudessa.
”Kiirettä pitää molemmilla. Mulla menee kaikki aika uusien työntekijöiden vahtimiseen sekä Euro Sim Touriin ja muihin kisoihin, niin yhteinen aika on vähissä”, nainen selitteli lopulta.
”Ai niin ne… Kreikassako seuraavat osakilpailut oli?” pohdin ääneen. Myös Isabella ja Sarah reissasivat pitkin maailmaa kyseisen kilpailusarjan takia.
”Joo, Kreikassa”, Majiná komppasi.
”Ei tarvi ainakaan toppatakkia pakata matkaan”, naurahdin. Olispa vain ollut kiva lähteä Kreikkaan itekki, Sarah todennäköisesti olisi ilomielin ottanut mut mukaan henkilökohtaiseksi orjakseen, mutta mun työt esti lähtemästä ja koska mulla ei ollut hirveästi ylimääräistä rahaa sukanvarressa, töitä oli tehtävä eikä luistaa milloin milläkin syyllä menemästä töihin.

”Miten sinun ja Vilan kilpailut? Ette vissiin Tie Tähtiin-kisoihin osallistuneet tänä vuonna?” Majiná uteli.
”Ei ole nyt oikein muita suunnitteilla kuin Kalla CUP sekä ehkä sitten kesällä Power Jump. TT:t sai jäädä joo”, vastasin. Viime vuoden Tiet Tähtiin oli kyllä olleet hauskat, siellähän me Majinán kanssakin oltiin tutustuttu, mutta ei huvittanut tänä vuonna osallistua niihin kisoihin. Fokus oli tänä vuonna vähän, miten sen sanoisi, vaativammissa kisoissa.

Siinä me juotiin kahvia, syötiin leivonnaisia ja rupateltiin niitä näitä. Lähinnä käytiin läpi hevosjuttuja sun muita.
Oli kyllä kiva pitkästä aikaa Majinán kanssa viettää aikaa ihan kunnolla.
Jossain vaiheessa kahvikuppi Majinán kädessä oli vaihtunut viinilasiin. Oli hän sitä litkua minullekin tarjonnut, mutta olin kieltäytynyt, koska en tykännyt viinistä ja mun piti vielä ajella takaisin Murronmaalle tänä iltana/yönä.
”Olisit sinä tietenkin voinut tännekin jäädä yöksi, mutten tiedä mitä se Dochas siihen olisi sanonut”, Majiná naurahti väkinäisesti.
”Onko sillä vähän taipuvaisuutta mustasukkaisuuteen?” utelin.
”Välillä”, Majiná hymähti.
Majinán näköinen nainen aivan varmasti sai miehiltä huomiota osakseen, mutta mitä mä sitä tunsin, se kyllä pysyi Dochasille uskollisena, joten miehellä ei kai ollut mitään syytä vedellä mustia sukkia jalkaansa mikäli joku hänen vaimolleen puhuisi?
”Ei kuitenkaan sairaalloisen mustasukkaiseksi heittäydy?”
Majiná pudisti tomerasti päätään. ”Dochas on hyvä aviomies ja meillä menee todella hyvin.”

Nainen näytti uppoutuvan ajatuksiinsa hetkeksi viiniään siemaillen.
”Kaikki ok?” uskaltauduin kysymään. Vaikken minä mikään fiksuin ihminen maailmassa ollutkaan, huomasin kyllä, että joku sitä vaivasi.
Nainen nyökytteli vaivaantuneesti ja huokaisi sitten syvään.
”Oikeasti?”
Majiná tuijotti hetken viinilasiaan, mutristeli huuliaan mietteliäänä ja nosti sitten katseensa minuun.
”Äh, se on ihan tyhmä juttu”, se mutisi lopulta.
”No, kerro”, vaadin nojautuen odottava ilme kasvoillani tuolin selkänojaa vasten. ”Tiedä vaikka osaisin auttaa.”

Majiná paljasti haluavansa lapsen, mutta Dochas ei ainakaan vielä olisi valmis sellaiseen ja se oli hiertänyt avioparin välejä.
Ymmärsin kyllä miestä, en minäkään halunnut lapsia, mutta oli kai naisen haaveet perheenlisäyksestä ihan järkeenkäypiä. He olivat olleet kuitenkin naimisissa ties kuinka kauan, joten kai lapsi olisi ihan luonnollinen jatkumo siihen suhteeseen?
”Okei, no, tossa en voi auttaa”, naurahdin nolostuneena. Mielessä kyllä kävi vitsi, kuinka voisin auttaa eräällä tavalla, mutta asia oli sen verran vakava Majinálle, joten vitsailut sai jäädä.
”Voihan se olla, että Dochasin mieli muuttuu ihan pian?” kohauttelin hartioitani.
”En usko…” nainen huokaisi syvään.  ”Ei kuulemma ole vielä oikea aika lapselle…”
”Onko sellaiseen ikinä oikeaa aikaa?” mietiskelin.

”Viettelet sen sänkyyn seksihepeneillä ja lyöt haarat kiinni kesken kaiken, mikäli se alkaa ehkäisystä höpöttämään”, ehdotin leikilläni kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. Se ei olisi todellakaan ollut reilua.
Majiná nauroi, mutta totesi itsekin ettei se olisi oikein Dochasia kohtaan.

Vilkaisin puhelintani ja huomasin Sonialta tulleen viestin, mikä sai minut virnuilemaan typeränä.
”Soniako?” Majiná hymyili.
”Joo…”
”Kai minä saan kutsun teidän häihin? Ja saan kunnian olla teidän lapsen kummi kun ei omiakaan lapsia ole?” nainen kysyi.
Räpyttelin silmiäni yllättyneenä ja epämääräinen korahdus pääsi kurkustani. Ei tässä nyt sellaisia sentään suunniteltu! Herranen aika…
”Se oli, Anton-rakas, vitsi”, Majiná nauroi katketakseen.
”Siihen mennessä sulla olis muutenkin jo kymmenen omaa mukulaa”, hymähdin huvittuneena.

19.05.2021

Mikähän siinä oli, että aina kun mulla oli kiire Auburniin, samaan aikaan oli kaikki viittäkymppiä satasen alueella körryyttelevät mummelit, rekat ja talvihorroksestaan heränneet spandex-pellet pyörineen. Helvattiako valtasivat koko kaistan eikä ylikään kehdannut ajaa, koska niistä saisi saman tuomion kuin ihmisen yliajosta.

Mutta kunnon roadrageilun jälkeen pääsin vihdoin Auburnin pihaan ja virnistelin leveästi nähdessäni Norjan kilvissä olevan hevoskuljetusauton. Kalla CUP oli aina sellainen kohokohta neljä kertaa vuodessa, mutta nykyään odotin niitä kahta kauheammin.

Ja sitä syystä perhoset olivat taas vetäneet jotain piriä vatsassani ja lentelivät ihan hulluna ympäriinsä, kun lähdin etsimään syypäätä kyseiseen olotilaani tallista.
Eikä mennyt aikaakaan, kun hänet löysin. Blondi kuunteli Eelin juttuja naureskellen Theon vieraskarsinan edessä ja ehkäpä pieni mustasukkaisuus nosti päätään sisälläni. Eeli oli kyllä ihan mukava tyyppi, ei siinä, mutta kyllä mä olin pistänyt merkille, kuinka se varsinkin vastakkaisen sukupuolen kanssa flirttaili lähes joka tilanteessa.

Hiippailin Sonian taakse ja laskin hellästi kämmenet sen lantiolle Eelin kohotellessa kulmiaan huvittuneen oloisena. Nainen säpsähti kosketustani, käänsi päätään ylöspäin ja tajuttuaan, kuka sitä yhtäkkiä oli tullut lääppimään, sen kasvoille ilmestyi leveä hymy. Vastasin hymyyn ihan yhtä leveästi enkä todellakaan pistänyt vastaan, kun blondi vetäisi mun kädet paremmin ympärilleen ja painautui mua vasten.
Eeli siinä jotain muikisteli, toivotteli Sonialle onnea kisoihin ja vinkkasi silmäänsä meille molemmille, kun vielä ennen lähtöään käski nauttia vierailusta.

Sonia tirskahti juipin loittonevalle selälle ennen kuin pyörähti ympäri käsivarsieni välissä ja nosti katseensa minuun.
Siinä me vaan tuijoteltiin hetki toisiamme typerästi virnuillen ennen kuin kumarruin sen verran, että sain suudeltua Soniaa niin, ettei varmasti jääny epäselväksi oliko mulla ollut sitä taas ihan järkyttävä ikävä.
"Ready to go?" kysyin, kun Amandan synkkä yskähdys oli havahduttanut mut pilvilinnoistani takaisin maanpinnalle. Sonia nyökkäsi, nosti kassinsa maasta ja kietoi käden mun käsivarren ympärille. Mä nappasin sen kassin itselleni, kyllä kai sitä välillä jotain herrasmiestä piti leikkiä! Ja painon perusteella olis voinu luulla, että siellä oli vähintään puolet naisen omaisuudesta.

Koska oltiin tultu siihen tulokseen, ettei Sonian ollut mitään järkeä maksaa majatalohuoneesta, yöpyisi blondi mun luona Suomen reissun ajan ja sais Volvon ruttelon käyttöönsä mun työpäivien ajaksi. Niinpä olin syvään kumartaen ojentanut Volvon avaimet blondin kätösiin ja luikin itse vänkärin paikalle.
Yritin olla nauramatta ääneen, kun ratin taa istahtanut blondi ähersi penkkiä sellaiseen asentoon, että pystyis vaivatta ajamaan. Lopulta näytti löytyvän sopiva asento, Sonia nykäisi turvavyön kiinni ja näytti oikein keskittyneeltä käynnistäessään auton.

"Älä sitten kolaroi tätä", komensin suupieli nykien ja vastaukseksi Sonia näytti mulle kieltä.
Toisaalta... Äiti oli saanut talon myytyä ja myyntihinnasta oli ihan sievoinen summa kilahtanut minunkin tilille, joten olin ajatellut uuden (vanhan) auton ostamista, sillä sen hetkinen menopeli oli kyllä jo parhaat päivänsä nähnyt ja sen korjaamiseen oli mennyt varmasti triplasti enemmän rahaa kuin mitä olin siitä alunperin maksanut.
Mutten tiedä raaskisinko urhoollisesta peltilehmästäni luopua...

Luopumisen tuskaa ei ainakaan tarvinnut sinä päivänä kokea, koska Sonia sai meidät turvallisesti Auburnin parkkipaikalta mun kämpän parkkikselle.
"Onko nälkä?" kysyin, kun oltiin kömmitty peräkanaa yksiön eteiseen.
"On", Sonia myönsi haukotuksensa lomasta.
Ei siinä sitten muu auttanut kuin tarkistaa, mitä mun viiden homeisen tähden keittiöni tänä iltana meille tarjoaisi. Ehkä olis voinut varautua vähä paremmin ja käydä etukäteen kaupassa, mutta meni jo.
"Käykö makaroni ja jauheliha?" huutelin vessasta ulos tulevalle Sonialle. Ei siihen hätään muutakaan ollut.
"Käy kyllä!" kuului vastaus jostain nurkan takaa.

Siinä ruokaa laittaessani se olin ihme kyllä minä, joka oli enemmän äänessä ja Sonia vastaili lyhytsanaisesti olkkarin puolelta jotain. Tulin siinä pohtineeksi, oliko sillä huono päivä vai mikä sitä vaivasi, koska yleensä se oli se, joka puhua pulputti suureen ääneen enkä meinannut saada itse sanottua sanaakaan väliin (ihan kuten aina Aliisan kanssakin).
Mutta syy lyhytsanaisuuteen selvisi, kun olin huudellut ruoan olevan valmista ja mennyt sitten kurkkaamaan olohuoneen puolelle, mikä Sonialla kesti. Kevyt tuhina kuului sängystä ja hiivittyäni lähemmäs, tajusin blondin olevan täydessä unessa.

En raaskinut herättää pitkän matkan uuvuttamaa naista, joten kömmin sen viereen sängylle makoilemaan. Kieltämättä väsytti minuakin, mutten ihan heti malttanut sulkea silmiäni, koska piti typerä lässynlässynhattara-ilme kasvoillani tuijotella nukkuvaa Soniaa. Hassun ihanaa, että se oli taas siinä.


Ilmeisesti olin torkahtanut itsekin, koska seuraava asia minkä "tajusin", oli se, että joku tökkäsi minua hellästi nenänpäähän. Olin niin kuin en olisi tajunnutkaan ja seuraavaksi Sonian huulet käväisivät poskellani. Vaikka kuinka yritin pitää pokkaani kasassa, suupieli nytkähteli.
Kuulin Sonian naurahtavan, jonka jälkeen huulet painautuivat omiani vasten.
Vedin naisen lähemmäs itseäni ja varovaisesti raotin toista silmääni vain nähdäkseni Sonian tuikkivat silmät ja iloisen (sekä suloisen) virnistelyn.

"Siellä on sitä ruokaa", murahdin vaikkei mulla kyllä ollut yhtään kiire mihinkään. Sonia oli kuin varkain ujuttanut kätensä mun t-paidan alle ja tuli ihan kiinni minuun.
Ajattrlin, ettei silläkään ollut kiire nousta, ruoka odottaisi kyllä, mutta mokoma vain kiusasi.
Paljon puhuvan suudelman jälkeen se kierähti hajareisin istumaan päälleni, tökkäsi etusormellaan taas mun nenää ja kikatellen ilmoitti, että oli edelleen nälkä ja ennen kuin ennätin estämään sitä, se oli jo pompannu pois päältäni sekä sängystä ja livahtanut keittiöön.

Kohta jo kuului kilinää sekä kolinaa ja lopulta mikron ovi läimästiin kiinni. Ei mulla ollut hajuakaan kauan me oltiin nukuttu, mutta sen tajusin, että ruoka oli kyllä päässyt jäähtymään.
Minäkin sain kerättyä itseni ylös sängystä ja raahauduttua keittiöön.
Pitihän mun vähän kiusata naista suudelmilla ja kosketuksilla sen odotellessa mikron piippausta. Oli suoranainen ihme että ylipäätään olin pitänyt näppini irti siitä näinkin kauan.

Lopulta avasin jääkaapin oven.
"Drikker du melk, vann, brus eller øl?" kysyin ei-sujuvasti norjaksi.
"Hva?" Sonia tirskahti yllättyneenä.
"Vil du ha en vann, melk, brus eller øl?" toistin kysymykseni ja kurkkasin olkani yli nähdäkseni naisen yllättyneen ilmeen. "Did I get it right?"

Sonia valitsi limpparin, joten kaksi brus-tölkkiä kouraan ja sitten oli mun vuoro lämmittää oma ruoka-annos.
"Oletko sinä opetellut norjaa?" Sonia hämmästeli ja minäpoika vaan nyökyttelin ylpeänä. Selitin jostain sovelluksesta, johon olin törmännyt ja olisi siinä ollu yläkoulun aikaiset kieltenopettajat ihmeissään, jos olisivat nähneet kuinka ahkerasti Seljavaaran poika opiskeli vieraita kieliä.
"Cool. I can speak finnish! Mitä vittua, perkele, saatana, helvetti", nainen nauraa räkätti eikä sitä kuunnellessa voinut olla itsekään nauramatta.

Jotenkin jaksoin edelleen hämmästellä, miten vaivatonta Sonian kanssa oleminen oli vaikkei samaa kieltä äidinkielenä puhuttukaan. Englanti onneksi sujui molemmilta, Sonialta paremmin kuin minulta.

"Jälkiruokaa?" nainen kysäisi, kun oli vienyt käytetyt astiat tiskialtaaseen.
"En minä tiedä onko mulla mitään", huokaisin hiuksia haroen. Nopeasti kävi kyllä ilmi, mitä Sonia oli jälkiruoalla tarkoittanut...
Oli oikein hyvää jälkiruokaa.

25.05.2021

Kaukosuhteessa (tai jossain suhteen tapaisessa) oli niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Hyvät oli eittämättä siinä, että kun pitkän erossa olon jälkeen vihdoin nähtiin, ei millään malttanut pitää näppejä erossa toisesta. Sitä eli koko ajan jossain sellaisessa alkuhuumassa...

Mun toki piti käydä töissäkin ja meidän molempien tallilla hevosia hoitamassa, mutta kun siinä sitten päivän kääntyessä iltaan, makoiltiin sohvalla katsoen jotain höpöhöpö-elokuvia/sarjoja, juonikuviot olivat kyllä ihan toissijainen juttu. Oli paljon parempaakin katseltavaa, kuunneltavaa sekä kosketeltavaakin..
Siis kyllähän me tehtiin muutakin kuin, noh, pantiin, mutta kyllä se seikka aika paljon meidän yhteistä aikaa "vei".
Pitihän se kiriä menetetty aika kiinni ja noh, suoraan sanottuna panna ns. talteen kun ei kumpikaan tiennyt, milloin tavattaisiin seuraavan kerran. Kaikki tilaisuudet piti käyttää hyväksi. Ja mielellään se tehtiinkin.

Eikä tämä ilta ollut mitenkään poikkeus.
Paitsi, että se kyllä sai poikkeuksellisen käänteen, sillä sängyn sijaan löysin itseni raapimasta takaraivoa kaupan käytävällä ja tuijotin eri värisiä paketteja ja nyssäköitä. Mitä hitsin eroa on terveyssiteillä, pikkuhousun suojilla tai inkontessisuojilla?! Ja mitä ne kaikki ihmeen tippamerkit meinasi niissä pakkauksissa?!
Ei kyllä ollut miesten hommaa tämä tämmönen, mutta koska olin kuitenkin aikuinen, tietenkin lähdin Sonian puolesta kauppaan sen jälkeen, kun kesken puuhien olin huomannut asioita, blondi oli noituen juossut vessaan, kiljunut paskaa elämäänsä ja vannonut, ettei niiden naisten vaivojen pitänyt alkaa ku vasta ensi viikolla eikä sillä tietenkään ollut, mitään .... vaippoja ... mukana. Eikä todellakaan minun vessan kaapeista mitään menkkarättejä löytynyt...

No, joka tapauksessa. Siinä mä kuitenkin seisoin ja mietin, oisko pitänyt soittaa vaikka Sarahille sellainen "APUA SAATANA!"-puhelu, mutta ehken mä halunnut tietää millaisia - hmm - suojia se käytti kun alakerta vuoti. Vaikka hyviä kavereita oltiinkin, ei ihan kaikkea tarvinnut toiselle kertoa.
Vähän ehkä hävetti siinä pällistellä, koska tietenkin aattelin muiden asiakkaiden ajattelevan, että mulla olis joku outo fiksaatio menkkajuttuihin tai sitten vain kärsisin itse pissavaivoista, jonka takia niitä vaippoja silmäilin.
Koska kukaan ei tietenkään ajattelisi, että siinä aikuinen mies on ostamassa naisystävälleen kuukautissiteitä....

Paitsi joku ihan oikeasti ajatteli niin!
"Onko sen kuukuppi kadonnut, vai?" tutuhko ääni viereltäni keskeytti mun päänahan verille rapsuttamisen.
Olin kysymässä jo, että mikä vttu on kuukuppi, kunnes tajusin kuka siinä mun vieressä seisoi. Tietenkin sen piti olla Taija, Aliisan ex ja minun muinainen yhdenyön hoito.
Epämääräinen kuolonkorinaa muistuttava yskähdys karkasi suustani ja käänsin nolostuneena katseeni takaisin sidehyllyyn.
"Noita ympäristöystävällisiä se käyttää muuten", Taija totesi, noukki yhden paketin kouraansa ja nakkas sen mun koriin.
"Hä?" ähkäisin. Mistä se Sonian muka tuntee?! Tai tietää, mitä rättejä se pöksyihinsä tunkee!?
"Mitä häh? Ihan niin kuin en tietäis, että Aliisalle sä noita oot viemässä", Taija puuskahti
"Aliisalle? Sehä asuu Ruotsissa", ilmoitin erittäin hämilläni. Taija kohotti kulmiaan yllättyneenä, ilmeisesti se ei pitänyt exäänsä yhteyttä....
"Ruotsissa? Mä kun luulin, että heti meidän eron jälkeen se ois juossut sun kainaloon ja pysynyt siellä", nainen pureskeli alahuultaan  enkä ollut ihan varma, näyttikö se pettyneeltä vai ilahtuneelta tästä tiedosta.
Olihan Aliisa juossut mun luo muutamaan otteeseen jo silloin ku se oli Taijan kanssa seurustellut, mut siis.. MITÄ?!

"Miksi se sen ois tehnyt?" jatkoin hämmästelyäni. Mitä ihmettä...
"Miksiköhän me ylipäätään erottiin?" Taija tivasi.
"Öh... Sä jätit sen?"
"Aliisako ei kertonut syytä?"
"No.. Ei."
Taija naurahti kuivasti, pudisteli päätään, nakkasi omaan koriinsa jotain rätti- ja tamponipaketteja ja pakeni paikalta. Sekunnin sadasosan verran mä katoin sen loittonevaa selkää, kahmaisin itsekin vielä parit "vaippa"paketit hyllystä koriini ja riensin naisen perään.

"Miksi sä sitten jätit sen?" tivasin saatuani Taijan kiinni.
"Koska se ei ite tajunnut jättää mua vaikka oli silminnähden ihastunut johonkin toiseen", nainen tuhahti.
Tahaton tyrskähdys livahti huulilta, koska oli jokseenkin huvittavaa ajatella Aliisa Hurua ihastuneena yhtään keneenkään, mutta kai se senkin osasi ku oli kuitenkin seurustellut niin Taijan kuin minunkin kanssa.

"Keneen muka? Ei se mulle mitään ainakaan puhunut", naureskelin.
Ei ku hetkinen! Siksikö se Aliisa sinne Ruotsiin oli muuttanut? Koska oli ihastunut Alexander Rosengårdiin, aivan! Ehkä vähän joku mustasukkaisuusmörkökin nosti päätään, koska.. No, vanha tapa. Mutta Huru oli kyllä sanonut, ettei se Rosengårdista tykänny silleen,  vaikka joskus vähän sängyn jousituksia olivat testailleetkin.

Taija tuijotti mua turhautuneena ennen kuin avasi suunsa: "Ei varmaan niin. Minulle se jauhoi vain siitä Antonista lähes koko ajan. Anton sitä, Anton tätä, kuinka ihanaa oli että oli sellainen Antonin kaltainen kaveri, AntonAntonAntonAnton..."
Räpsytin silmiäni erittäin hämmentyneenä. No,  ei varmasti Aliisa minuun ihastunut ollu! Me oltiin vaan oltu kavereita, jotka paneskelivat silloin tällöin, mutta siis.. Hah, ei mitenkään voinut olla!
"Taisit kuvitella ihan omiasi", mutisin.
"Niinkö? Jos sun kaveri iskisi jostain after rideiltä jonkun norjalaisen, etkö sä olisi onnellinen sen puolesta? Vai vetäisitkö hirveät känniraivarit aamuyöstä tyttökaverillesi? Haukkuisit sen kaveris idiootiksi sekä sen toisen turhanpäiväiseksi sutturaksi?"
En sanonut mitään, tuijotin vain Taijaa erittäin hämmentyneenä. No ei varmasti Aliisa mitään tommosta oo tehnyt tai sanonut, ei kuulostanut yhtään aliisamaiselta käytökseltä....
Toisaalta, mikä oli aliisamaista käytöstä ja mikä ei? Hurusta kun ei koskaan tiennyt... Mut silti, olin edelleen, aina ja ikuisesti, 24/7 erittäin kummastunut.

Taija näytti erittäin tyytyväiseltä työntyessään mun ohi kohti kassoja.
"Muista ostaa sille uudelle tyttöystävällesi suklaatakin!" se huikkasi mennessään.
"Jooh", mutisin hiljaa enkä ees jaksanut korjata, ettei mulla kai vissiin mitään virallista tyttöystävää ees ollut. Mistä minä tiesin oliko, minä kun en oikein ikinä mistään mitään tietänyt muutenkaan.

Joka tapauksessa ostin myös sitä suklaata sekä muita herkkuja. Sonia oli erittäin otettu, kun ojensin ostokseni sille ja väläytti mulle sen hymyn, joka sai mun sisälmykset kiepsahtamaan kuperkeikkaa ihan joka kerta, enkä hetkeen ees muistanut, että maailmassa oli (joskus ollut) muitakin naisia.
Mutta kohtaaminen Taijan kanssa ei siltikään unohtunut mihinkään. Sonia käpertyi kainalooni sohvalle, höpötteli omia juttujaan ja mä vaa jotain murahtelin väliin.

En mä halunnut olla mitenkään töykeä, mutta kyllä mä silti mietin Taijaa. Tai no, en Taijaa, mut sitä mitä se oli sanonu.
Ihan oikeastiko Aliisa oli tykännyt musta?! Mä olin tykännyt siitä myös, ihan hemmetin paljon, vaikken sitä halunnut ääneen myöntää. Aliisa oli... Aliisa.
Se oli satuttanut mua niin hyvällä kuin huonollakin tavalla ja mä ihan oikeasti olin ollut siihen kusessa ihan liian monta vuotta.
Ehkä mä olin edelleen... Kuka tietää?! Mutta miten siinä oli aina käynyt?!
Aliisa oli särkenyt mun sydämen ihan vitun liian monta kertaa.

Vilkaisin siinä sohvalla kainalossani makaavaa blondia.
Mä olin ihan hiton kusessa myös Soniaan. Ihan oikeasti. Se oli ihana, kaunis, hauska, mukava, seksikäs ja hyvä............ tiiätte kyllä.
Vedin Sonian tiukemmin kainalooni.
Aliisakin oli ihana, kaunis, mukava, hauska, seksikäs ja (saatanan) hyvä sängyssä.

Sonia selitti jotain ja mä vain hymylin vastaukseksi.
Jos mä olisin tiennyt Aliisan tunteista jo ennen beach partyja niin olisko ollut tilanne sen illan päätteeksi toinen?
Olisi se ollut. Mä olisin todellakin lähtenyt Hurun mukaan ja Sonia olis ehkä ollut vain hetkellinen tuttu, jonka kanssa olisin ehkä pari sanaa vaihtanut ja niin edelleen.

Miksei Aliisa ollut sanonut mulle mitään?! Saatanan Huru! Miksi se aina sekoitti mun pään?!
Vaikken mä halunnut sitä myöntää, Aliisa Huru tulisi aina olemaan mulle se "The One" - Sonian lisäksi.
Sonia oli myös kaikkea sitä mitä Aliisakin oli (ollut). Niissä oli paljon samaa...

Eli todennäköisesti Soniakin jossain välissä jättäisi ilmoittamatta mulle, että meidän juttu oli siinä. Muuttaisi vaan johonkin toiseen maahan, lupaisi pitää yhteyttä ja noh... Ei pitäisi. Maailmassa oli moooonta rikkaampaa, parempaa ja hauskempaa este- tai kenttäratsastajaa, niin ei siinä Sonialla paljoa Seljavaaralle ajatuksia uhrattu.
Eihän se ollu edes ehdottanut, että tulisi käymään Suomessa "muuten vain". Mä olin käynyt jo Norjassa, joten ehkä se olis sen vuoro? Mutten kyllä kehdannut siitä  ääneen mainita.
Ehkei sitä ihan oikeasti kiinnostanut muu kuin seksi. Pelkkä seksisuhde olisi kelvannut mulle ihan helvetin mainiosti, mutta kun mä olin kyllä onnistunut kehittämään tunteita Soniaa kohtaa ihan vitusti liikaa.

En nyt mistään rakastamisesta puhuisi, mutta mä pidin Soniasta niin paljon, että ihan sattui kun ei oltu yhdessä.
Niin olin pitänyt myös Aliisasta.

Eiköhän se Soniakin jossain vaiheessa vaan unohtaisi mut ja olisin taas ihan yksin.
Niin siinä aina kävi.
Mitäpä jostain Seljavaarasta ku maailmalla oli niin paljon kaikkua muitakin.

23.06.2021

Tiedättekö sen tunteen, kun sulla on hyvä päivä/viikko/kuukausi/vuosi, kaikki menee töissä sekä vapaa-ajalla vallan mainiosti, oot melkein koko ajan yhtä hymyä ja ajattelet, että kerrankin kaikki on enemmänkin kuin "jees", mutta sitten joku ohimennen heitetty lause romuttaa kaiken sen hyvän fiiliksen ja yhtäkkiä kaikki on ihan perseestä?!
Minä tiedän. Liiankin hyvin...

Tänään siihen kusemiseen ei tarvittu muuta kuin Jemiina Rajalan loungessa lausutut sanat: "Miten mä en nähnyt sua Seppeleessä viikonloppuna?"
Tai ei oikeastaan vielä sekään kysymys.
Selitin, kuinka Isabella oli "varannut" Vilan omiin kisoihinsa, ei mulla ollut Seppeleeseen ratsua tai huvittanut muutenkaan mennä sinne kilpailemaan. Mulla kun oli tähtäimessä muut kisat...
Ja sen selittelyn jälkeen Jemiinan lausumat sanat sai mut jähmettymään.
"Mä ajattelin, että olisit ollu siellä muutenkin ku se sinun norjalainen tyttöystävä oli siellä kilpailemassa."

Olin jo kysymässä, että mikä hitsin tyttöystävä, mutta kyllä mä erittäin hyvin tiesin, ketä Jemiina tarkoitti. Olihan se nähnyt minut ja Sonian yhdessä osakilpailuiden aikoihin...
"Enpä ollut", korahdin epämääräisesti. Oliko Sonia ollut ihan oikeasti parin tunnin ajomatkan päässä minusta viime viikonloppuna?!
Oliko se ilmoittanut mulle mitään?! Ei, ei ollut.

Kurkkua, rintaa, mahaa ja ihan koko saatanan kroppaa kuristi ihan helvetisti.
Jemiina vain hymyili jotenkin osaaottavasti, pakeni paikalta ja mä jäin istumaan siihen pöydän ääreen ihan helvetin hämmentyneenä.
Ei se Sonia oikeasti ole ollut missään Seppeleessä?! EIHÄN?!

Niinpä mä sitten otin puhelimen "kauniiseen" kätöseeni ja soitin Sonialle.
"Sori.. Mä unohdin kertoa", blondi ähkäisi tivaukseni kuultuaan.
Se.. Oli.. Unohtanut.
Oksetti.

Jotain se selitti, että koko lähtö Seppeleeseen oli ollut sellainen hetken päähänpisto. Liekkijärvellä oli stressanut tulevat kisat ihan liikaa ja kun ne(kin) kisat olivat menneet Theon kaa ihan päin vittua, Sonia ei ollut halunnut häiritä mua tai halunnut nähdä mua, koska oli ollut niin pahalla päällä.
Ei mua olisi haitannut paskaakaan, vaikka se olisi huonosti menneiden kisojen takia ollut pahalla päällä. Olisin vain kaapannut sen kainalooni, pusutellut ja yrittänyt jotain huonoja tsemppi-puheita pitää sille. Niin kuin aina ennenkin.

Mut ihan miten vain. Se oli unohtanut edes mainita mulle olevansa Suomessa.
Vaikka me viestittelimme ihan joka saatanan päivä... Joka saatanan tunti...
Kai ne kaikki muutkin "Yllätys, olenkin samoissa kisoissa sun kaa"-tempaukset oli ollut ihan vain esitystä? Oikeasti olis vaan halunnut vältellä mua, mutta kun ei siinä onnistunut, piti laittaa näytelmäksi?

Kai mä sitten olin niin helposti unohdettava tyyppi.
Ihan tuli semmoinen deja vu-fiilis... Aliisakin oli aina unohtanut kertoa minulle asioita tai unohtanut minun olemassaolon kokonaan.
Ja minä ääliönä olin salaa toivonut, että Sonian kaa kaikki olis toisin. Että se oli vain Huru, joka oli tommonen...
Mutta kai se vika oli sitten minussa... Miten mä aina onnistuin ihastumaan tuollaisiin tyyppeihin?!

Ei kai se auttanut muu kuin pistää leuka rintaan ja lähteä kohti uusia pettymyksiä.
En kyllä enää jaksa tommosta eipäs-juupas-leikkiä, missä mun seura kelpasi jollekin vain silloin kun sattui muistamaan mun olemassaolon. Tuntui ihan vitun pahalta, mutta päätin että antaa olla. Mieluummin olen yksin kuin jonkun leikkikalu.

Teki mieli perua osallistuminen Norjan kisoihin. Enpähän olisi häiriköimässä Soniaa siellä olemassaolollani... Mutta koska olin jo ilmoittanut minut ja Sylvin sinne niin pakkohan se oli lähteä.
Aikuisia tässä kuitenkin oltiin, joten minkään kiukuttelun takia oli ihan turha jättää kisoja välistä...

25.06.2021

"Herätys!" Sarahin ääni kantautui krapulaiseen pääkoppaani. "Ei onnistu meidän kolmen päivän putki jos luovutat jo ekan illan jälkeen."
"Anna mun kuolla rauhassa", murahdin pää tyynyn alla ja huidoin naista kauemmas vierestäni. Jestas mikä hedari. Oli eilen tullut otettua ihan kaksin käsin viinaksia ja olo todellakin oli sen mukainen.
"En anna", Sarah höpötti ja läimäytti kämmenellään mun olkapäätä.
Nainen kuitenkin häippäsi huoneestaan hetkeksi ja mä yritin olla miettimättä, kuinka olin erään norjalaisen kanssa viettänyt siinä samaisessa sängyssä. Kyllähän sen jo varmaan arvasi, että olin pitänyt Soniaan yhteyttä edelleen. Ainahan siinä niin tuntui käyvän ja kohta taas murjottaisin särkyneen sydämen kanssa.

"Sillä se lähtee, millä on tullutkin", Reyes hihkaisi tullessaan takaisin ja tuttu sihahdus kantautui korviini. Nostin pääni tyynyn alta ja hymähdin huvittuneena, kun Sarah tunki jääkylmän oluen käteeni.  Eipä näyttänyt nainenkaan kovin hehkeältä krapuloissaan.
"Kamala herätys kun puolipukeinen nainen tuo kaljan sänkyyn", naureskelin. Sarah vilkaisi t-paitaansa, kohautti harteitaan ja sipsutteli sitten pois huoneesta ilmoittaen, että tekisi jotain syötävää meille.

Hörppäsin kaljaa ja vilkaisin puhelinta. Muisti pätki aika lahjakkaasti loppuillasta, joten pelotti että olisin jossain somessa perseillyt menemään "pikku"pieruissani tai laittanut typeriä viestejä ties kenelle.
Viimeisin viesti oli Sonialle lähettämäni erittäin tärähtänyt kuva Sarahin asuttaman kerrostalon alaovesta. Ei mitään muistikuvia miten me oltiin Kingistä asunnolle päästy...

Venyttelin makeasti ja rapsutin sitten pallejani.
.. Paljaita palleja...
Ihan sydäntä kylmäsi kun nostin peittoa ja totesin, että kyllä. Olin alasti.
MIKSI?! Ei jumalauta... Ei kai me oltu Sarahin kanssa..?!
Eihän se olisi eka kerta ollut jos me oltais peittoa heiluteltu, mutta kun.. Ei! Oltiin liian hyviä kavereita sen kanssa ja se seurusteli Miken kaa (joka ei ollut tänä viikonloppuna maisemissa ollenkaan), joten ei kyllä todellakaan olisi ollut fiksua mikään paneskelu Sarahin kanssa. Sonian kasvotkin vilahti mielessä.

"Sarah!" rääkäisin. Nainen ilmestyi oviaukkoon kysyvä ilme kasvoillaan.
"Miksi mä oon alasti?" pihahdin.
Sarah nojautui oven karmia vasten paljonpuhuva ilme kasvoillaan. Ei vittu....
"Ei kai me...?" tivasin.
"Etkö muista?" Sarah hymyili pirullisesti ja hitaasti käveli luokseni. Hän nojautui niin, että kasvot olivat lähellä toisiaan ja tuijotti mua syvälle silmiin. "Meillähän oli oikein hauskaa. Paljon hauskempaa kuin silloin kerran sun luona."

Räpsyttelin silmiäni hämmentyneenä. Voiiiii paska. Nonnih, hienosti Seljavaara. Panit toistamiseen Sarahia etkä edes muista siitä mitään!
Sarah purskahti hersyvään nauruun, pörrötti hiuksiani ja vetäytyi kauemmas minusta.
"Tollo. Ei todellakaan olla pantu. Sä halusit käydä yöllä suihkussa ja unohdit ottaa bokserit pois sinne mennessäs, joten ne on kuivumassa tuolla kylppärissä", nainen kertoi iloisesti. "Etkä suostunut nukkumaan sohvalla, joten kömmit siihen mun viereen."
"Huh. Hyvä. Mä jo säikähdin", naurahdin hämmentyneenä.

"Muttei varmaan kannata huudella pitkin kyliä, kuinka oot nukkunut mun vieressä munasillaan", Sarah muistutti huvittuneena ja kipaisi hakemassa mun bokserit kylppäristä.
"Eiii ehkä", mutisin ja peiton suojissa nyin vielä hieman nihkeät housut sukukalleuksieni päälle.
Vaikka ihan vain kavereita tässä oltiin niin ehkä vähän kyseenalaista touhua tommonen alasti toisen vieressä nukkuminen. Saattais muut luulla, että tässä olis jotain muutakin meneillään, vaikkei todellakaan ollut eikä koskaan tulisi (enää) olemaankaan.

Join kaljan loppuun, kömmin ylös sängystä, ilmoitin Sonialle olevani hengissä (jos sitä edes kiinnosti) ja menin syömään Sarahin taikomia voileipiä.
"Tänään otetaan vähän rauhallisemmin", mutisin. Vanhaksi kai sitä oli tulossa kun jo yhden ryyppyillan jälkeen oli aivan naatti. Ja vielä pitäisi kaksi jaksaa.
"Jep."
"Tai sitten ei?"
"Todennäköisesti ei", Sarah nauroi.

08.07.2021

"Muista laittaa ovet lukkoon kun lähdet", Isabella toitotti kun Norjaan asti matkannut seurue alkoi tekemään lähtöä majapaikoilleen - paitsi en minä ollut lähdössä mihinkään.

Mä jäin istua nököttämään siihen Auburnin hevosrekalle nyssäköideni kanssa vaivaantuneesti hymyillen ja pudistin ohimennen päätäni Sarahille, joka katsoi mua kysyvästi.
Se tiesi, että Sonia oli unohtanut kertoa minulle olleensa Seppeleessä, se tiesi miten Hurukin oli mua unohdellut milloin mitenkin, se oli joutunut kuuntelemaan mun uliuliulinarinaani siitä asti ja lopulta  Reyes oli käskenyt mun puhumaan Sonian kanssa vakavasti.
Yhh.. En minä osannut saati halunnut sellaisia puheita käydä. Mutta kai se oli joskus pakko? 

Sonia oli luvannut majoittaa minut luokseen ja minä hölmönä olin tarttunut tilaisuuteen, vaikka jokin epäillyksen peikko siellä takaraivossa huuteli et kannattiko?
Ilmaisen yöpaikan Norjan reissulle tarjosi myös Auburnin hevosrekka ja siinä kun olin pari tuntia blondia yksinäni odotellut, tulin tulokseen että rekka olisi mun "reservi" sinä viikonloppuna.
Jep... Se oli varmaan taas unohtanut mut. Kuinka yllättävää.

Mutta lopulta oveen koputettiin ja sen tempaistuani auki, kohtasin sen suloisen leveän hymyn, mikä sai minut melkein unohtamaan, että olin suuttunut ja valmiina viheltämään tämän meidän pelin poikki siltä seisomalta.
"Anteeksi, piti jäädä hetkeksi ylitöihin ja Aniella oli paljon asiaa kisoista", Sonia selitti syöksyessään halaamaan minua ja mä vain ajattelin selitteleviä hiihtäjiä samalla, kun vastasin siihen halaukseen huomattavasti jähmeämmin kuin edellisillä kerroilla.
Mutta kun blondi vain tiukensi otettaan minusta, hellyin ja rutistin sitä itseäni vasten kunnolla. Koska totta kai mulla oli ollut sitä ihan kamala ikävä ja tulisi varmasti olemaan jatkossakin.

"Lähdetäänkö?" Sonia kysäisi hetken hiljaisuuden jälkeen. Irrottauduin naisesta, astuin kauemmas ja kurtistin kulmiani mietteliäänä. Olisin halunnut vastata kyllä, mutta...
"Jään tänne", ilmoitin.
"What? Why?" Sonian kasvoilta paistoi hämmennys kilometrien päähän ja se näytti odottavan, että mä sanoisin vitsailleeni. Mutta ku en mä vitsaillut.
Kohautin vain harteitani ristien käsivarret eteen ja yritin pysyä lujana. Mun teki mieli perua sanani, napata laukku siitä yhden sängyn päältä ja lähteä Sonian matkaan, mutta ku mä tiesin miten siinä kävis: Meillä olisi todella hauskaa, mä ihastuisin entistä enemmän, Sonia vain leikkisi ihastunutta ja heti kun poistuisin näköpiiristä, unohtuisin.

"Koska parempi niin."
Sonia naurahti epäuskoisesti: "Miten niin?"
"Koska mä en jaksa enää.. Tämmöstä."
Nainen edessäni puraisi alahuultaan, katsahti alaspäin, mutta ennätin kyllä näkemään sen silmäkulman kostuvan. Sitten se henkäisi syvään, nosti katseensa minuun ja kysyi, haluanko mä lopettaa tämän meidän jutun ja jos näin on, niin miksi.

"En halua, koska mä tykkään susta liikaa mutta tuntuu että se on vain yksipuolista", selitin suoraselkäisenä. Nyt en enää perääntyisi tästä, sanottu mikä sanottu. "Ja olen kyllästynyt siihen, että mä oon se, jonka tunteilla leikitään ja unohdetaan, kun tulee jotain muuta."
"Ei ole", Sonia pihahti. "Minäkin tykkään sinusta."
"Ei siltä tuntunut, kun et kertonut olevasi Suomessa", tuhahdin.
"Siitäkö tämä johtuu?" nainen ähkäisi. "Ei se johtunut sinusta vaan.."
"Älä edes jatka tuota lausetta!" ärähdin. Ehkä kaikkein kulunein sanonta ikinä.
"Pyysin jo anteeksi sitä ja olen oikeasti pahoillani! Olin vain niin stressaantunut ja väsynyt..." Sonia inahti itkuisena.
Mutristelin huuliani: "Yeah right."

Sonia niiskaisi: "En vain halunnut, että näet miten paska mä taas olin siellä ja häpeäisit mua."
Huokasin syvään, istahdin sängyn reunalle ja taputin sitä sen merkiksi, että nainen istuisi siihen mun viereen. Hetken epäröinnin jälkeen se istui ja hymyilin sille vähän surumielisesti.
"Ei minua tuollaiset haittaa tai hävetä", ähkäisin. Enhän mä nyt minkään mahdollisten kilpatulosten takia Soniasta tykännyt. "En minäkään mikään huippuratsastaja ole."  
"Mutta mä oon ihan paska", Sonia nyyhkäisi. Otin sen pienen käden omaani ja tuntui, että se oli vain luuta ja nahkaa. Koko nainen näytti kutistuneen entisestään sitten viime näkemän.
"Ehkä se on Theo, joka on paska?"
"Ei ole. Minä olen."
"Et ole. Raffen kanssa sinulla meni hyvin."
Sonia kohautti harteitaan: "Totta. Mutta se oli silloin. Nyt menee vain kaikki päin helvettiä."
"Miten niin muka?"
"Theon kanssa meni aivan paskasti, varmaan Buminkin kanssa tänä viikonloppuna, sinä jätät minut..."

Okei. Nyt mulla oli huono omatunto...
"Sori", mutisin. "Ehkä mä vähän.. Ylireagoin..."
Sonia uskaltautui nostamaan katseensa minuun: "Joku vanha juttu?"
"Niin. Ja siksi mua pelottaa, että säkin unohdat minun olemassaolon ja haluat hengailla vaan silloin, kun et muutakaan seuraa löydä ja kohta jo ilmoitat seurustelevasi jonkun toisen kanssa enkä mä tosiaan jaksa sitä rumbaa enää. Tässä meidän välimatkassa on jo ihan tarpeeksi kestämistä", selitin naama punaisena, koska ihan hävetti myöntää jotain tommosta ääneen.
Nainen vieressäni naurahti hiljaa, kurottautui sitten muiskauttamaan pusun mun poskelle ja puna naamallani varmaan vaan syveni.

"Minua pelottaa, että sinä löydät jonkun Annikan, jätät minut ja minä saan lukea teidän seurustelusta Facebookista", Sonia paljasti.
"Niinkö sinulle on käynyt?"
Sonia pudisti päätään: "Nitalle. Sen Suomessa asuva poikakaveri vaihtoi sen työkaveriinsa."
"Sinun onneksi mä en tunne ketään Annikaa", virnistin pukaten blondia hellästi kylkeen ja se sai Sonian nauramaan vapautuneemmin.
"Äläkä tutustu sellaiseen", se hihitti ja mun oli aivan pakko halata sitä huomattavasti lämpimämmin kuin silloin kun se oli rekan ovesta sisään kävellyt. Soniakin kietoi käsivartensa ympärilleni ja painoi kasvonsa mun rintakehää vasten.

Silittelin naisen selkää ja selvästi tunsin sen selkärangan sormenpäitäni vasten.
"Oot taas laihtunut..."
"Se on se stressi..." se selitti.
"Sonia..."
"Ihan oikeasti!"

Aloin olla oikeasti huolissani blondista, joka näytti kuihtuvan aivan silmissä: "Joko alat syömään tai mä muutan tänne vahtimaan, että sä syöt."
"Oliko tuo lupaus?" se kysyi pilke silmäkulmassaan.
Saattoi olla, saattoi olla olematta. Olisipahan yksi huolenaihe vähemmän, kun saisi välimatkan kurottua umpeen ihan pysyvästi...
"Mutta jos ihan ensimmäiseksi lähdetään sinne sinun luo?" ehdotin, koska pitkä matka Kallasta tänne oli uuvuttava ja halusin vain nukkumaan. "Jos vielä haluat minut sinne?"
Sonia nyökkäsi, suuteli minua pitkästä aikaa ja nousi sitten ylös sängyn laidalta vetäen minut perässään.
"Lets go."

perjantai 09.07.2021
Unesta vielä pöpperöisenä painoin kasvoni blondin niskaan, vedin syvään henkeä ja nautin naisen tuoksusta tiukentaen käsivarsieni otetta hänen vartalostaan samalla kun hellästi suutelin niskavilloja.
"Good morning", Sonia naurahti uneliaasti, painautui vieläkin lähemmäksi minua ja täysin liioitellusti, mutta tarkoituksenmukaisesti hieroskeli takapuoltaan minun haaroväliä vasten päästäkseen parempaan lusikka-asentoon.
Parempaan ja parempaan. Kyllä se tiesi, mikä siellä tuon hinkkaukseen takia tulisi estämään ihan täysin mua vasten painautumisen... Hetken verran.
Kyllä se tiesi, miten sen sai pois siitä välistä "häiritsemästä" ja nopeasti oltiinkin niin lähekkäin kuin vain voitiin olla. Molempien suusta karkasi erittäin tyytyväiset huokaukset... Ja toinenkin... Ja aika monta muutakin kiihtyvään tahtiin.

Jonkun ajan päästä Sonia kierähti ympäri, katseli minua hetken posket söpösti punaisina ja suuteli minua hellästi.
"I make some coffee", nainen hymyili huuliani vasten, mihin vain murahdin vastaukseksi. Sonia hipsutteli aamutakkiin kääriydyttyään pois makkarista ja mä jäin hetkeksi tuijottelemaan kattoa itsekseni hymyillen. Mä todellakin toivoin, että mun vielä edellisiltana vatvotut epäluulot koskien naisen tunteita minua kohtaan olivat olleet väärä hälytys. Ainakin Sonia oli vannonut, ettei asiat olleet niin kuin mä luulin, mutta ehkä vielä joku epäillyksen peikko kummitteli takaraivossani. Saattoihan nainen olla vain hyvä näyttelemään?!

Pudistin sen sortin ajatukset pois päästäni, nousin ylös ja munasillaan hipsin vessaan kus... puuteroimaan nenäni. Siellä ollessani kuulin ovikellon soivan, mutten tajunnut välittää siitä sen enempää. Kuulin jotain puhetta, mutta koska aamu(seksi) oli pehmittänyt päätäni sen verran etten tajunnut mistään mitään, joten olin jo sentin verran aukaissut kylppärin ovea kunnes Sonia syöksyi siihen ja tuuppasi oven kiinni.
"What?" ähkäisin.
"Put some clothes on!" se sihahti ja huuteli jollekin jotain norjaksi.
Öh.. Okei? Vilkuilin ympärilleni. Ei mulla ollut täällä mitään vaatteita, kaikki oli joko hujanhajan makkarissa tai visusti laukussa!
Ei muuta kuin pyyhe naulakosta lanteille ja kurkkaus ulos ovesta. Sonian lisäksi asunnossa oli kaksi muutakin, vanhempaa ihmistä, ja nopeasti harmaat aivosoluni sai yhdisteltyä palasia yhteen. Voi vittu...

"Anton... Meet my mum and dad", Sonia sanoi irvistellen ja ne sanat vain kertoi minun olleen oikeassa. Siinäpä sitä sain hetken pähkäillä, jäisinkö vain piilottelemaan huussin puolelle vai astelisinko reteesti pyyhkeeseen kietoutuneena ulos sieltä. Naisen ja miehen odottavat ilmeet sai mut kuitenkin tulemaan ulos, vaikka hävetti ihan saatanasti. Tää oli sata kertaa pahempi kuin se tilanne, kun Jusu oli yllättänyt mut munasiltaan Pitkiksen eteisestä....
"Anton?" naispuolinen vieras ihmetteli ääneen, miehen tutkaillessa minua katseellaan huvittuneen oloisena.
"Yeah..." mutisin naama punaisena.
Jotain se höpötti norjaksi, ojensi kätensä minulle ja Sonia englanniksi valaisi, etten puhunut norjaa. Niin naisen kuin miehenkin ilme muuttui entistä huvittuneen kummastuneiksi, mutta molemmat skarppasivat nopeasti.
Nainen esitteli itsensä Tuvaksi ja mies Carliksi.

Olin varmaan punaisempi kuin ikinä ja mutisin jotkut nice to meet you:n tapaiset niille.
"Olimme tulossa tänne yhteiselle aamupalalle ennen kisoja, mutta ehkä menemme jonnekin muualle niin saatte valmistautua kaikessa rauhassa. Onnea kisoihin!", Carl naureskeli ja melkein väkipakolla työnsi vaimonsa ulos ovesta rappukäytävään.
Oven sulkeutuessa Sonia katsoi minua silmät ymmyrkäisinä, minä ihan yhtä järkyttyneen huvittuneena takaisin ja lopulta blondi purskahti nauruun.
"Sorry!" se tirskui, muttei mua kyllä naurattanut yhtään. Nainen hihitellen kertoi, ettei tiennyt ollenkaan vanhempiensa olevan tulossa tänne heti aamusta, vaikka tiesi heidän tulevan katsomaan kilpailuja.
"Hyvä ensivaikutelma", hymähdin mukamas tuohtuneena, mutta pikkuhiljaa alkoi minunkin suupieli nykimään uhkaavasti.
"Paras", Sonia virnisti, hypähti kaulaani roikkumaan ja suudelman lomassa kertoi kahvin olevan valmista.

----

Koska tiesin Sonian vanhempien olevan paikanpäällä koulukisoissa (ja todennäköisesti myös muinakin päivinä), saatoin ehkä vähän niitä pakoillakin. Hengailin enemmän Sonian kisaratsun omistajan, Anien, kanssa ja tietenkin kannustin myös Sarahia sekä muita tuttuja ratsukoita, mutta ennen kaikkea Soniaa.
Ja voin kertoa, että mun sydän oli pakahtua onnesta, ylpeydestä (sekä helpotuksesta), kun Sonia sieltä palkintojen jaosta ratsasti pois. Myös Carl ja Tuva Stordahl ilmestyivät pian palkintojen jaon jälkeen onnittelemaan tytärtään ja mitä ilmeisemmin ottamaan selvää, kukas ihmeen hiippari se minä olin, koska "raahasivat" meidät palkintokahveille kioskille.
Vastailin niihin tuttuihin kysymyksiin: kuka olen, mistä tulen, ratsastanko, mitä teen työkseni, kauanko ollaan Sonian kanssa tunnettu ja niin edelleen. Soniakin jossain välissä komensi vanhempiaan lopettamaan kyselyn.
Tuva vain virnuili tietäväisenä ja totesi, että oli vain niin yllättävää, mutta mukavaa, nähdä että Sonia oli löytänyt poikakaverin.
Vilkaisin Soniaa, se vilkaisi minua, molemmat hymyili ja kohautti harteitaan. Ei tässä mitään parisuhdeleimoja vieläkään oltu lyöty toistemme otsiin, mutta niin.. Ei mua ainakaan haitannut, että minua kutsuttiin Sonian poikakaveriksi.

lauantai 10.07.2021
Löytyy Tallipäiväkirjasta

sunnuntai 11.07.20201
Siinä ihan unohtui Cavan  ja Marcin luokkavoitto, kun Sonia oli tullut saman kenttäluokan lopullisissa tuloksissa toiseksi.
"Tänään juhlitaan!" ilmoitin, pyörittelin naista käsivarsieni varassa ympäri ja blondi nauroi onnellisena. Hän oli ruusukkeensa ansainnut, todellakin!
Jospa tämä viikonloppu valoi häneen edes vähän sitä itseluottamusta.
Vaikka tieto huomisesta "erosta" kalvoi takaraivossa, tänään pidettäisiin hauskaa, ilman mitään turhia draamoja.
Toivottavasti...

maanantai 12.07.2021
Mutta vaikka kuinka hauskaa meillä aina olikin, ne vääjämättömät hyvästit koitti jälleen.
Siinä me lähtövalmiin Auburnin rekan vieressä halailtiin ja pussailtiin eikä kumpikaan halunnut irroittaa otettaan toisesta.

Tämä tässä oli niin saatanan paskaa ettei mitään järkeä...
"I have to go", sain lopulta sanottua.
"I know", Sonia nyyhkäisi, pyyhkäisi silmäkulmiaan käsivarteensa ja hymyili surumielisesti. Suutelin blondia vielä kerran, irrotin otteeni naisesta ja vastahakoisesti otin askeleen taaksepäin.
"Nähdään.. Pian", mutisin, hapuilin kädelläni oven auki, nousin kyytiin ja vilkutin blondille ennen kuin suljin oven.

Isabella, Sarah, Marc, Inna ja kaikki muutkin kyydissä olijat tuijottivat mua kysyvästi.
"Mitä?" ihmettelin. Yhtään en jaksaisi kuunnella mitään naljailua nuoresta lemmestä tähän väliin.
"Mitä vittua sä siinä teet?" Sarah tivasi.
Kurtistelin vain naamaani naiselle, joka pyöräytteli silmiään, kaivoi jostain kassini ja heitti sen syliini: "ULOS!"
"Täh?"
"Ulos autosta", Inna komppasi.
"Soita kun pitää hakea Helsinki-Vantaalta", Sarah jatkoi komenteluaan hymy kasvoillaan.
"Mitä?"
"Sulla on kesäloma, joten jää nyt hyvä mies tänne kun kuitenkin haluat", Reyes tuhahteli. Nii no... Niin halusinkin, mutta enhän mä voinut... Vai voisinko?
Sain kömmittyä ulos rekasta, lähinnä siksi että Sarah melkein väkisin työnsi mut ulos sieltä ja jäin tumput suorina seisomaan siihen ovelle.

"Kunhan lupaat, että tuut takas", latina heristeli mulle sormeaan.
Naurahdin ja nyökkäsin. Tulisin mä takaisin, en mä mikään Aliisa ollut, joka vain ottaisi ja häipyisi.
Sitä paitsi, olin jo ilmoittautunut Power Jumpiin, joten pakkohan mun oli tulla takaisin. Vai oliko?
"Pidä hauskaa", Sarah virnisti, tempaisi oven kiinni ja mä pyörähdin ympäri nähdäkseni, ettei Sonia ollut vielä ennättänyt kovin kauas. Jalkoihin tuli vauhtia, kirin välimatkan umpeen ja säikäytin blondin pahanpäiväisesti, kun olin hellästi laskenut kämmeneni sen olkapäälle.

"Eivät ottaneet minua kyytiin. Minun pitää jäädä tänne vielä viikoksi tai kahdeksi", selitin erittäin hämmentyneen näköiselle naiselle. "Etsinkö hotellin vai voinko nukkua sinun vieressä?"

23.07.2021

Me oltiin just lähdössä Sonian kanssa tallilta sen luo, kun mä bongasin väärällä puolella aitaa olevan shettiksen.
Ei siinä auttanut leikkiä sokeaa ja olla niin kuin raudikko poni ei hiippailisi pitkin tallipihan reunaa, vaan lähteä ponimetsälle. Päitsiäkään pikkuruisella ponilla ei ollut päässä syystä X, joten Sonia sanoi lähtevänsä etsimään sellaisia sekä riimunnarua komentaen mut yrittämään ottaa Sam kiinni omin nokkineni.

Sam-poni ei todellakaan ollut halukas jäämään kiinni. Sen mielestä oli hauskaa päästää mut lähelle ja kipittää sitten kauemmas päätään heitellen. Huoh.
Lopulta sekin kuitenkin kyllästyi leikkiinsä, antoi mun tulla ihan lähelle ja nappasin sen muhkeasta otsaharjasta kiinni. Haha! Hetken Sam näytti siltä, että vetää kilarit, mutta alistui kohtaloonsa lähtien kiltisti kipittämään mun vierellä kohti tallia.

Meitä kohti kiirehti kaksi pikkutyttöä myrskyn merkkeinä. Jotain ne tytöt kimittivät minulle, mutta enhän mä ymmärtänyt höykäsenpöläystäkään niiden norjankielisestä saarnasta.
Luojan kiitos myös Sonia riensi paikalle, sillä tyttökaksikko näytti siltä, että potkaisevat multa polvilumpiot tohjoksi ihan sillä sekunnilla.

Sonia sai kuitenkin pelottavan lapsiduon rauhoittumaan nopeasti.
"He luulivat, että revit Samilta koko harjan irti tai olet varastamassa sitä", Sonia tirskahti ojennettuaan riimunnarun toiselle tytöistä.
"Mitä minä shetlanninponilla tekisin?" ihmettelin huvittuneena vähät välittämättä pikkutyttö-kaksikon vihaisesta mulkoilusta suuntaani.
"Who knows?" Sonia kohautteli hartioitaan. "Ratsastat auringonlaskuun?"

Kompuroin pois Auburnin puutarhasta ja jatkoin harppoen matkaani kohti päätietä, Halusin vain pois sieltä ja ihan vitun vikkelään!
Puhelin soitteli soittoääntään, kaivoin kapistuksen ulos taskustani ja näyttöä vilkaistuani painoin välittömästi punaista luuria.

Sarah sai soitella, ei mua kiinnostanut vastata sille.
Jatkoin matkaani ja kohta puhelin soi uudestaan. "Jesse soittaa".
Ei, en vastannut sillekään. Mun teki mieli viskata koko puhelin johonkin pöpelikköön, mutten tehnyt sitä. Koska mä halusin sillä hetkellä puhua tasan yhden ihmisen kanssa ja sen kanssa puhuminen ei onnistuisi, mikäli hukkaisin oman kännykkäni.

Napautin tuttua yhteystietoa ja parin tuuttauksen jälkeen hieman uninen, mutta ilahtanut "Hey!" kantautui korviini.
"Hi", hymähdin helpottuneena. Enkä enää tiennyt, mitä sanoa.
"What's up?" Sonia kysäisi, enkä voinut muuta kuin huokaista ihan helvetin syvään.
"I screwed up. Big time...."
"What?"
Uusi hemmetin pitkä huokaus.

Mulla oli ollut ihan hiton hauskaa PJ-jatkoilla,
Olin leikkinyt sosiaalista vähän kaikkien kanssa! Salmallekin olin välittänyt onnitteluni (pitkin hampain), koska totta kai se oli pärjännyt ihan hemmetin hyvin  poninsa  kanssa ja sen jälkeen olin pyörinyt vähän kaikenmaailman seurueissa, mutta ennen kaikkea olin viettänyt aikaani Aliisan kanssa.
Nauraa hekoteltiin (huonoille) vitseille, naukkailtiin salaa Aliisan taskumatista jotain sonnan makuista viskiä, käytiin välillä ihan ostamassa juomista ja yökkäiltiin rakastuneen näköisille pariskunnille.
"Jusu katsoo Rassea kuin minä krapulapizzaa", Aliisa oli kihertänyt.
"Ja Jesse Matua niin ku minä kylmää kaljaa", olin nakannut takaisin.
"Ihan samanlainen ilme sulla olis jos joku tietty tyyppi ois täällä. Mut onneksi sulla on mut seurana, vaikken mä mikään pieni, blondi norjalainen olekaan",
"Joo, sua katsoo kuin sitä krapulapizzan jälkeistä paskaa", olin virnistänyt leveästi ja saanut kiitokseksi nyrkin iskun käsivarteen. Aliisa oli ollut kyllä oikeassa. Mikäli Sonia olisi ollut täällä, olisin minäkin varmasti kuulunut tohon lässynlää-kategoriaan, mitä ne pariskunnat siellä edustivat.

"Mutta lähdetäänpä varmistamaan, että sitä krapulapizzaa tekee huomenna mieli", Huru oli ilmoittanut, napannut minut käsikynkkään ja talutti hakemaan lisää juotavaa. Sarah oli katsellut meidän suuntaan kulmat koholla ja heristänyt sitten etusormeaan sen merkiksi, ettei kannattanut antaa vanhan suolan janottaa.
Eikä kyllä janottanutkaan kovin pahasti.. Promillien noustessa päänupissa kävi kyllä vanhan suolan maistelu mielessä, mutta olin pudistanut ne ajatukset pois nopeasti.

Vanhojen muistelu oli unohtunut muutenkin, sillä itse Alexander Rosengård lyöttäytyi meidän seuraan. Tai no, Aliisan seuraan, koska mulle se käänsi selkänsä ja oli niin kuin olisin ollut ilmaa sille.
Jotain ne kaksi siinä oli rupatellut ennen kuin Aliisa oli suorasukaisesti ilmoittanut lähtevänsä kuselle: "Vahtikaa mun juomaa!"

Alexander ei ollut vahtinut, tyynen rauhallisesti se oli nostanut lasin huulilleen ja vilkaissut sitten suuntaani, kun olin köhäissyt ettei se sen juoma ollut.
"Mitä väliä?" se oli tuhahtanut kääntäessään rintamasuuntansa mun suuntaan ja oikein liioitellun hitaasti hörpännyt Aliisan jättämää juomaa uudestaan.
Olin vain pyöräyttänyt silmiäni ärtyneenä ja harkinnut Aliisan perään lähtemistä, koska en todellakaan ollut halunnut jäädä Rosengårdin kaa siihen kahdestaan.

Luojan kiitos Sarah oli ilmestynyt siihen meidän seuraan Ellie vanavedessään tilaamaan lisää juotavaa, joten olin saattanut huokaista helpotuksesta.
Iloisesti kaksikko oli tervehtinyt meitä, ottanut juomansa ja mennyt menojaan, vaikka mä olin yrittänyt Reyesille sanattomasti viestittää, ettei jättäisi mua yksin Alexanderin kanssa, mutta turha toivo. Ehkä olin jäänyt tuijottamaan liian pitkäksi aikaa poistuvan naiskaksikon perään, sillä vierestäni oli kuulunut kuivahko naurahdus.

"Turha toivo", Alexander oli narissut. "Nuo kaksi painii täysin eri liigassa kuin sinä."
"Mitä?" olin ynähtänyt.
"Tuollaiset naiset haluavat menestyneen miehen, ei... Sinua", Alexander oli ilmoittanut vittumaisesti hymyillen samalla kun oli mittaillut mua päästä varpaisiin.
Olin vain siristellyt silmiäni ja melkein olin jo mainitsemassa, että kyllä mä olin Sarahille yhdeksi illaksi kelvannut.
"Näissä kuvioissa kun ei naisten keskuudessa pärjää keskinkertaisella ulkonäöllä tai ratsastustaidoilla", Alexander oli jatkanut ininäänsä.
"Vai niin", olin murahtanut. "Mitenkäs sinulla tuo pääluokka meni? Taisi sinun nimesi olla minun jälkeen tuloksissa?"

Okei, ei munkaan menestyksellä hirveästi juhlittu, mutta pitihän se päästä napauttamaan.
"Tuurilla pääsee pitkälle. Jopa harrastelijaratsastaja kenttähevosella", Alexander oli napauttanut takaisin. Hmm, niin, kai se oli oikeassa ollut. Tuuriahan mulla oli ollut aika usein mukana kisoissa - useimmiten ei.
"Niin kai sitten. Kai sinä olet siskoasi muistanut onnitella sijoituksesta? Olisin kyllä itse toivonut, että se olisi voittanut Power Jumpit toistamiseen", olin kysynyt kulmat huvittuneena koholla. "Olet varmaan ylpeä Jususta?"
Alexanderin ilmeestä näki, että se oli osunut ja uponnut enkä voinut olla hymyilemättä tyytyväisenä.

Hetken mies oli siinä nieleskellyt kiukkuaan ja alkanut sitten ääneen miettimään, miten Isabella koskaan on minut huolinut ratsastamaan hevostaan ja vielä kilpailemaan sillä. Rahapussista ja viehätysvoimasta ei mun kohdalla voinut puhua ja läpäläpäläpäläpää.

Oli kyllä alkanut jurppimaan koko jätkä jo aika huolella enkä voinut muuta kuin hymyillä helpottuneena, kun olin vihdoin bongannut Aliisan väkijoukosta. Se oli näemmä jäänyt suustaan kiinni vanhan kesäkämppiksensa, Hannen, kanssa ja oli vilkuttanut minulle iloisesti huomattuaan katseeni. Siinäpä oli hyvä syy liueta Rosengårdin seurasta, mutta ennen kuin olin ennättänyt liikahtamaankaan, Alexander oli aukaissut taas suunsa.

"I see..." se oli mutissut tietäväinen virne kasvoillaan. "Et sinä Aliisankaan tyyppiä ole. Joku taso silläkin, mutta vaikkei se taso kovin korkea koskaan ole ollut."
Oli ihan pitänyt hetkeksi sulkea silmät ja huokaista syvään, koska jumaliste että alkoi menemään jo yli sen jutut.
"Niin, onhan se sinunkin kanssa pannut, joten turpa kiinni", olin murahtanut.
Alexander oli naurahtanut huvittuneena ja tuohtumukseni oli vain lyönyt pökköä Rosengårdin pesään. Nyt kun oli ollut sen vuoro hymyillä vittumaisen tyytyväisenä, koska oli keksinyt, miten mua saisi ärsytettyä.
"Jos teil jotakin oli, niin se on kyllä mennyttä. Aliisa on... mennyt eteenpäin. Monesti. Mut kai sä tiiät, kun se on sellanen."
"Millainen?"
"Huolimaton... Kaikki halukkaat sinne sen sänkyyn pääsee, joten jos sinä olet sinne kerran päässyt niin ei kannata sillä ainakaan kehuskella", Alexander oli jatkunut mussuttamistaan. "Ehkä enemmän kannattaisi hävetä kun tuollaisen naisen matkaan lähtenyt."

Se oli riittänyt. Rosengård oli ollut juuri selittämässä, että Aliisahan kyllä on mukava muuten ja osaa hommansa, mutta en mä enää ollut kuullut mitä se  mussutti, koska mulla oli niin sanotusti kuohahtanut yli.
Minä en tuommoista paskaa kuuntelisi Aliisasta - tai kenestäkään muustakaan, joten olin päättänyt iskeä kädessäni olevan tuopin pöydälle ja saman tein heilautin nyrkkini Alexanderin naamaan.

Kiitos humalatilan, eihän se nyrkki ihan täysin ollut maaliinsa osunut, mutta olipahan silti. Ja samalla sekunnilla olin tajunnut, että nyt oli mennyt yli ihan vitusti liikaa. Ympärille laskeutunut hiljaisuus ja Alexander oli tuijottanut mua silmät suurina poskeaan pidellen.
"ANTON, MITÄ VITTUA?!" Hurun kiljaisu oli kantautunut korviini.
Jessekin oli siihen ilmestynyt jostain ja oli tarttunut mua käsivarresta kuin varmistaakseen, etten ainakaan jatkaisi sitä (yksipuolista) tappelua.
"OOTKO SÄ IHAN HULLU? Mikä vittu sua vaivaa?" Aliisa oli kiljunut epätyyppillisen hysteerisenä ja oli rientänyt tarkistamaan rakkaan pomonsa kuntoa.
"Olisit kuullut mitä se puhui!" olin yrittänyt selittää, mutta Huru oli vain mulkaissut mua niin murhaavasti kuin vain pystyisi. En ikinä ollut nähnyt sitä noin vihaisena. "Sinusta.. Ärsytti ihan tahallaan."
"Joten sä ajattelit vetää toista turpaan?!" Aliisa oli ärissyt ja lähtenyt sitten taluttamaan Alexanderia kauemmas.
"Sattuiko? En tajua mikä tota riivaa? Pitää hakea jotain kylmää siihen!" Huru oli jupissut mennessään.
Rosengård oli vilkaissut olkansa yli ja virnistänyt mulle voitonriemuisena. Kusipää.

"Mitä tuo nyt oli?" Jesse oli ihmetellyt.
"Ihan sama. Osaan lähteä ihan itsekin", olin murahtanut nykäistyäni käsivartenin irti sen otteesta. Soittakoot vaikka poliisit jos halusivat, siitähän ne sais mut matkan varrelta kyytiin napattua.
Niinpä olin lähtenyt kävelemään pois.

En tiiä olinko mä ajatellut kävellä ihan Murronmaalle saakka vai minne, mutta sen tiesin etten ainakaan Sarahin tai Jessen sohvalle kehtaisi mennä nukkumaan. Tai kenenkään muunkaan auburnilaisen...
"Isabella varmaan potkii minut ulos", mutisin Sonialle, joka oli kuunnellut selitystäni hiljaa.
"Jospa ei", blondi oli huokaissut. "Mitä jos vain pyytäisit anteeksi siltä Alexanderilta?"
"Mieluummin pakkaan tavarani ja muutan Norjaan. En voi näyttää naamaani enää tuolla..."
Sonia naurahti pienesti ja totesi, että se olisi kyllä kiva, mutta ehkä minun kannattaisi ihan ensimmäiseksi mennä nukkumaan pää selväksi.
"Mutta kun haluaisin nukkua sinun vieressä", mutisin.
"Ensi viikonloppuna sitten", Sonia totesi.
"Niin... Ellen joudu vankilaan ennen sitä."

03.10.2021 - Seppele CUP

Mulkoilin Seppeleessä "seikkaillessani" jokaista vastaantulevaa miesoletettua alta kulmieni ja yritin lukea niiden kasvoilta, oliko niillä ehkä jotain kerrottavaa mulle. Tai pieniä eleitä, jotka kielisivät siitä, että vehtasivat mun selän takana mun tyttöystävän kanssa.
Muttei niistä kukaan kiinnittänyt muhun mitään huomiota.

Mä olin lähtenyt Sylvin kanssa kokeileen onneani Seppeleen kisoihin lähinnä sen takia, että olin ajatellut Soniankin tulevan sinne.
Lähes joka päivä me oltiin asiasta puhuttu.
"Kiva nähdä taas pitkästä aikaa, ikävä, lässytilässypusipusi" ja niin edelleen.
Mutta kun kisat olivat aivan nurkan takana ja viimeinen ilmottautumispäivä oli hujahtanut ohi, Sonia oli ilmoittanut ettei ollut ehtinyt/muistanut lähettää kisaosallistumistaan. Eli hän ei olisi tulossa Suomeen ollenkaan.....

Siitä syystä pieni epäilyksenpeikko oli muuttanut päänuppiini.
Viimeksi Sonia oli "unohtanut" ilmoittaa olevansa Seppeleessä ja nyt oli "unohtanut" ilmottautua, joten vaikka kuinka yritin häätää sitä peikkoa pois päästäni, se otus kannusti mielikuvitustani laukalle.
Ehkäpä Sonialla oli joku toinen täällä Liekkijärvellä? Ja sen takia oli "unohtanut" minut kesällä eikä sen toisen takia halunnut tulla tänne tänä viikonloppuna? En mä halunnut sellaista naisesta uskoa, mutta... Silti.

"Soniallako toinen? Ja vieläpä Liekkijärvellä? Älä höpötä", Sarah oli nauranut, kun olin heti "En tule"-viestin saatuani rymistellyt asunnostani portaat ylempään kerrokseen naisen oven taa ja olin uikuttanut sille surkeaa tilannettani.
"Mitä jos vaikka kysyisit siltä ihan suoraan?" Reyes oli ehdottanut.
"No en varmasti kysy!"

Olin kyllä kysynyt Sarahia henkiseksi tueksi Seppeleeseen tänään, mutta silläki oli ollut mukamas jotain muita menoja.
Yksin mun ei tarvinnut kuitenkaan tulla tänne, sillä Jenna Ahmo oli vastikään muuttanut hevosensa Auburniin ja osallistuisi samoihin kisoihin tammansa kanssa tänään.
Nainen oli tuttu kasvo/nimi kisoista, mutta olin mä siihen törmännyt muutenkin: nimittäin Ansamaan tallilla joskus vieraillessani.

Olin naurahtanut epämääräisesti, kun Jenna oli kertonut kuinka tallipaikka oli niin sanotusti lähtenyt alta Majinan ja Dochasin muuttaessa Englantiin. En mä siis sille naisen tilanteelle ollut naureskellut, paikkailin korinaani sanomalla että onneksi pääsi Auburniin, mutta olihan tämä mun osalta jokseenkin huvittavaa.
Kaikki "mun" naiset asuivat ulkomailla. Sonia... Aliisa... Majina...
Jälkimmäinen ei kyllä missään vaiheessa ole ollut minun nainen, mutta hyvä kaveri tämä kauniimpi Ansamaa oli mulle! Tietty Majina oli mut kutsunut käymään sitten joskus, mutta katsotaan nyt milloin sellainen päivä koittaisi.
Olihan mulla vielä Sarah, mutten ihmettelisi yhtään, vaikka sekin kohta ilmottaisi kaipaavansa synnyinseuduilleen, pakkais laukkunsa ja lähtisi...

"Haluatko sä jatkoille?" kysyin Jennalta, joka seisoi tummanruunikon tammansa kanssa vähän matkan päässä. Häkellyin. Se saattoi kuulostaa ihan hitsin väärältä kysymykseltä! Ihan niin kuin mä olisin ehdottanut jotain kahdenkeskisiä jatkoja!
Ei sillä, Jenna oli nätti/kaunis nainen, mutta mä olin (tietääkseni vielä) varattu mies, niin ei semmosia...
"Siis näiden kisojen jatkoille. Siellä.. Missä ne olikaan."
"Ihan sama. Olisihan se kai ihan kiva", nainen kohautti harteitaan.  Sunnuntai-illan jatkot tälleen arkityötä tekevänä jantterina ei kyllä kovin kannattavilta kuulostaneet, mutta väliäkös tuolla.
"Joo. Ihan sama mullekin", huokaisin ja nykäisin Sylvin satulavyötä pari pykälää tiukemmalle. Mieluummin mä ehkä olisin osallistunut Vilalla näihin kisoihin, mutta musta tamma kaipasi pientä breikkiä kisailusta ja koska mä olin jotenkin ajautunut Sylvin epävirallisen viralliseksi liikuttajaksi muutenkin,  Isabellan ehdotuksesta tämän päivän kisahevoseksi oli valikoitunut tämä nuorempi tamma.

"Okei, tehdään diili", ähisin laskiessani satulan läpän alas ja käännyin katsomaan brunettea. "Jos sä pärjäät paremmin kuin mä, minä toimin illalla kuskina. Ja jos mä pärjään paremmin kuin sä, niin sinä oot kuski."
"Selvä", samassa esteluokassa kisaava Jenna nyökkäsi.
"Selvä", toistin, mutten piiruakaan itsevarmasti. Eiköhän se rökittäisi minut ja Sylvin ihan 100-0.

Ennen verryttelyalueelle lähtöä, vilkaisin puhelintani.
Sonialta oli tullut viesti: "Good luck "
Vaikka vähän - enkä ihan vähääkään - mökötin edelleen, pieni hymy käväisi kasvoillani.
Meinasin vastata naiselle, että olisin ottanut nuo onnentoivotokset mieluummin ihan livenä vastaan, mutta hillitsin itseni. Koruton "Thanks."-viesti lähti Norjaan, tungin puhelimen kisatakin taskuun, varmistin sen myös pysyvän siellä ja nousin Sylvin selkään.

Olisihan blondi voinut tulla Suomeen tsemppaamaan mua ja Sylviä ihan muuten vain... Mutta kun ei tullut. Ei uskaltanut/halunnut.
Mä sentään olin matkannut Norjaan "ihan muuten vain" pariinkiin otteeseen, mutta Sonia ei kertaakaan Suomeen mun luo muuta kuin silloin, kun sillä oli kisoja täällä.
Kurtistelin kasvojani Sylvin selässä turhautuneena.
En mä halunnut Soniasta ajatella mitään pahaa ja ihan oikeasti mulla oli sitä niin ikävä, että ihan sydämeen sattui. Mutta kun en tienny oikein, missä me mentiin... Mä halusin mennä eteenpäin edelleen, mutta oliko Sonia jo luovuttanut meidän suhteen? Oliko se ollut edes missään vaiheessa oikeasti tosissaan? Olinko mä taas se typerä jätkä, joka kuvitteli turhia?

"Good luck sitten vaan saatana", mutisin itsekseni ennen kuin lähtömerkki kajahti mulle ja Sylville. Hypätään nyt niin pääsis joskus poiskin täältä ja Jenna sais kännikuskin aftereille.

Mutta siinä kävikin niin, että Jenna se "kännikuski" oli.
Nimittäin mehän hypättiin SylviSybäSylvesterin kanssa kaksi puhdasta rataa ja palkintojen jaossa hyvää vauhtia kimoutuvan tamman suitsiin kiinnitettiin voittajan ruusuke.

30.10.2021
#disneyhalloween

Kaikkeen sitä ryhtyy kun vanhaksi elää...
Sarah oli kertonut jo ajat sitten pitävänsä Disney-teemaiset Halloween-bileet veljensä ja Jonathanin avustuksella ja kun olin sitten vitsillä mennyt heittämään olevani Frozenin Elsa, oli se pukuni ollut sillä selvä.
"Et voi enää vaihtaa", Sarah oli nauraa räkättänyt ja vaikka olin yrittänyt keksiä jotain toista pukua, en ollut keksinyt. Joten Elsana mentäisiin tämä ilta.

"Älä kuule yhtään siinä naura, sä pakotit mut tähän", ärähdin Sarahille, joka oli peittänyt kämmenellään suunsa ja yritti estää hartioitaan hytkymästä naurusta.
"En mä sanonut mitään", Reyes tirskui. "Istu alas niin meikataan sut."
Istahdin tuolille vähän vaivalloisesti. En todellakaan ollut mikään "kokenut" kulkija mekossa ja oli ollut aika etsiminen, että mä edes löysin Elsa-mekon itselleni. Hameen kanssa mitään ongelmaa periaatteessa ollut, mutta yläosa ja hihat olivat vähän turhan tiukat, enkä ihmettelis yhtään  vaikka ne ratkeaisi saumoistaan jossain välissä iltaa.
Ei mun kokoisille miehille tällaisia pukuja tehty. Murronmaan naamiaisliikkeen työntekijäkin oli ensimmäiseksi luullut, että mä etsin Elsa-pukua jollekin lapselle tai naisystävälle. Ja se sen ilme oli ollut aika huvittunut, kun oli tajunnut että mä haluaisin itseni päälle Frozenit vetää.

"Laitetaanko vielä nää tekoripset?" Reyes tyrskähteli.
"Ei todellakaan laiteta!" ähkäisin. "Ripsiväri saa riittää."
"Ootpa söpö", Sarah nauroi, kun oli kaikenmaailman tököttejä naamaani latonut ja peruukin päähäni iskettyään näytti mulle peiliä.
Voi hyvä luoja... Oikein vakavasti otettava aikuinen mies mua sieltä tuijotti... Not.

Sarah nauraa hekotteli ihan ääneen, hilpaisi keittiöön hakemaan itselleen lasillisen viiniä ja mulle kaljan jääkaapista.
"Saat kohta auttaa mua vuorostasi", nainen kertoi ja lähti sen jälkeen vaihtamaan vaatteitaan. Pian se sieltä ulos tulikin "lampunhenkenä" kädessään joku sininen vartalomaalimikälie.
Putellin se tunki mulle käteen ja käännähti kannoiltaan sen merkiksi, että mun pitäisi levittää sen selkään sinistä väriä. Ei se auttanut muu kuin alkaa työhön.
Vähän nauratti ja noh... en ees sano... mitä kävi mielessä siinä sivussa. Olen viriili(hkö) mies ja edellisestä naiskosketuksesta oli hitosti liikaa aikaa, joten ihan vääjäämättä ajatukset lipsahti vähemmän asiallisille linjoille.

"Kuinka monta ylimääräistä toivomusta mä tästä saan?" yskähdin epämääräisesti, kun Sarahin selkä peitetty asun mukaisesti sinisellä värillä.
Reyes pyörähti ympäri ja sen tissivako oli melkein parin sentin päässä mun naamasta, joten ehkä kahden sekunnin viiveellä siirsin katseeni johonkin toisaalle. Eipä se näky uusi ollut ja olinhan mä ne ryntäät nähnyt ilman mitään rihmankiertämääkin, mutta silti.
"Et yhtään?" Sarah naureskeli, astui askeleen taaksepsäin minusta ja oli niin kuin ei olis huomannutkaan mun jumittunutta katsetta.
"Mikä lampunhenki se tommonen on kun ei armon paloja anna?" naureskelin. "Eikä sulla kyllä mitään lamppuakaan oo. Joten kysymys kuuluu, että mitäköhän sinussa pitää hieroa, että toteutat toiveet? Koska niin lupasit jo kutsussa."

Sarah risti kätensä rinnalleen, tuijotti mua mukamas tuimasti, mutta purskahti sitten nauruun.
"Riippuu hierojasta", se tokaisi huvittuneena. "Ja siitä toiveesta."
Melkein saatoin jo kuvitella, että se flirttaili mulle, mut eihän Sarah sellaisia.  Ainakaan minulle..
"Olet uskottava lampunhenki mikäli Sonia kävelis paikalle nyt tai myöhemmin", huokaisin hiljaa
"Voi sinua", Sarah hymähti,
En mä tienny mitä mun ja Sonian välejä hiersi. Ei me oltu erottukaan, mutta ainakin minusta tuntui siltä että yhtedenpito oli vähentynyt ihan helkatin paljon siitä, mitä se oli ollut silloin alkuaikoina. En tiiä kenessä se syy oli... Varmaan meissä molemmissa.
Ei mua kiinnostanut vastata tyyliin parin sanan viesteihin mitään ja vaikka vastaisinkin pidemmästi, Norjasta tulleet viestit eivät olleet sen kummoisempia.
Ehkäpä se oli vain sen alkuhuuman loppuminen ja kun ei oltu hetkeen nähty? Mene ja tiedä.

Päätin kuitenkin lopettaa synkistelyn siihen paikkaan. Tänään pidettäisiin hauskaa ja sillä selvä.
"Mun pitää lähteä sinne juhlapaikalle ihan just. Varmistaa et paikat on valmiina ja niin edelleen", Sarah mutisi vilkaistuaan kännykkänsä näyttöä. "Tuletko mukaan?"
Pudistin päätäni tomerasti ja kulautin kaljan loput kurkusta alas.
"Mä lupasin Jennalle, että meen sen kaa yhtä matkaa", kerroin.
Sarah kääntyi liioitellun hitaasti katsomaan minua toinen kulma koholla.
"Mitä?" ähkäisin.
"Eiii mitään", nainen virnisti ilkikurisesti. "Oot vaan viettänyt sen kanssa aikaa aika paljonkin."
"Paljon? Eihän me ku joskus tallilla jutellaan ja käytiin siellä Seppeleessä silloin", naurahdin hämmentyneenä.
"Mmhmm", Sarah hymisi suupieli nykien.
Jenna oli kyllä hyvä tyyppi! Mut ihan vain kaverina - ihan niin kuin Sarahkin.
"Ootko sä mustasukkainen? En mä sua unohda, älä huoli", virnuilin latinalle, joka pyöräytti vaan silmiään huvittuneena.

Sarah lähti menemään juhlapaikalle etukäteen ja mä menin omaan kämppääni ryystämään vielä muutamat rohkaisevat oluet ennen kuin kehtasin tilata taksin.
Voin sanoa, että taksikuskin ilme oli aika... hämmentynyt... kun muina elsoina hyppäsin takapenkille.
Hämmentynyt oli Jennankin ilme, kun se hyppäsi kyytiin.
"Älä naura", tuhahdin huvittuneena.
"Eennn naurakaan. Mut meillähän menee asut ihan yks yhteen", nainen tirskahti ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että se oli pukeutunut Frozenin Annaksi.
Purskahdin ihan kunnon nauruun. Tää ei todellakaan ollut mikään suunniteltu juttu, mutta ihan hitsin hauska sattuma kuitenkin.
"Olafit ja muut vaan puuttuu", hekottelin.
"Ehkä ne löytyy sieltä juhlista?" Jenna hymyili leveästi.
Niin ehkäpä?

31.12.2021 - 01.01.2022

"Me tultiin nyt!" Stina hihkaisi Jusun ja Rasmuksen asunnon oven auettua. Ennätin näkemään naisen pään yli Rasmuksen erittäin hämmentyneen ilmeen, kun se raukka ei voinut tehdä muuta kuin siirtyä pois edestä, jotta vihreätukkainen nainen pääsisi peremmälle porstuaan.
Yhtä hämmentyneenä se seurasi Stinan perässä tulevaa ihmisjonoa, joka sillä hetkellä koostui minusta, Jessestä, Matildasta ja Marcista. Lisääkin olisi tulossa, sillä Stina oli käskenyt/pakottanut meitä muita levittämään sanaa Jusmuksen uv-bileistä tutuille ja tuntemattomillekin.
"Öh.. Tervetuloa?" Rasmus ähkäisi, kietaisi päällään olevaa kylpytakkia tiukemmin ympärille ja pinkoi sitten kiireen vilkkaa jostain nurkan takaa kuikkivan Jusunsa luo.
Minä, Matilda ja Jesse vilkaistiin toisiamme vähän kummissaan.
"Miten musta tuntuu, ettei ne tienny meidän tulevan?" kuiskasin parivaljakolle Stinan kailottaessa jossain tuoneensa yllinkyllin juotavaa (joista osan se oli kyllä kumonnut kurkustaan alas jo Jessen ja Matildan luona).
"Minustakin vähän tuntuu siltä", Aro mutisi.
"Pitäisikö meidän lähteä?" Matilda aprikoi.

Muttei me kuitenkaan lähdetty. Alkujärkytyksestään selvittyään kämpän pariskunta oli vaihtanut ylleen jotain ei-viuhahtamisvaara-vaatetta ja taikoivat tarjottavaa esille.
Pikkuhiljaa alkoi muutakin sakkia valumaan paikalle. Sarahin mä olin heti ekana kutsunut, mutta sillä luopiolla oli mukamas muuta menoa, joten se loisti poissaolollaan, mutta Ellie kyllä saapui paikalle. Ja pian myös Inna, Louna, Lidia, Jemiina, Jenna, Kate (jonka täysi-ikäisyyttä ei kukaan kyseenalaistanut) ja sitten se joku Isak.

Saatiin myös selvyys sille, tiesikö Jusu ja Rasmus meidän tulevan: ei todellakaan.
Jusu oli kuulema sanonut Stinalle Purtsilassa, että "Olisi kiva juhlia porukalla uutta vuotta vaikka meillä..." ja Stinahan ei ollut sen enempää kuunnellut. Bileet pidettäisiin ja sillä selvä.
Ehkä sen olisi kannattanut kuunnella loppuun asti, sillä Rosengård oli jatkanut "Mutta päätettiin viettää Rasmuksen kanssa kahdenkeskinen ilta ihan rauhassa, sillä aikaisemmat vuodet on vaihtunut Zenin gaalassa ihmispaljoudessa."
Jesse oli kovasti pahoitellut Stinan puolesta, mutta Jusu omaan ujohkon kohteliaisuuden turvin oli vannonut, ettei se haitannut yhtään tämmöiset ylläribileet.
"Joo, ei se Stina paljoa taida kysellä. Oli Marcinkin vetänyt jostain Alkosta lähes väkisin mukaansa Jessen luo", naureskelin.
"Muistuttaa vähän erästä Aliisa Hurua", Jusu hymähti hymyillen. Mun naama vissiin venähti aavistuksen, koska Rosengård näytti katuvan sanojaan välittömästi, mutta pakotin hymyn kasvoilleni. Niin, ehkäpä Stinassa ja Aliisassa oli jotain samaa?

Ehkä vähän aavistuksen tuli Hurua ikäväkin (kaverillisessa mielessä), kun Jusu sen nimen oli maininnut, mutta kadotin sen ajatuksen pois päästäni kulauttamalla kaljaa kurkusta alas ja röyhtäisin päälle.
Jenna ilmestyi jostain viereeni ja hymyilin brunetelle ystävällisesti, vaikka se vähän pyöräytteli silmiään mun possuilulle. Hymy kuitenkin vähän hyytyi, koska tuli vähän huono omatunto seistä sen vieressä ja kuunnella, kun se höpötti mulle niitä näitä.

Ei meidän välillä yhtikäs mitään ollut tapahtunut - eikä tulisi tapahtumaankaan - mutta kun... Sonia.
Jouluaatto oli sujunut oikein mukavissa merkeissä, mutta joulupäivänä olikin sitten heti aamun ratoksi ns. sota pystyssä.
Sonia oli vetänyt ihme kilarit, koska oli nähnyt mun edellisenä iltana tekstailevan Jennan kanssa ja heitellyt aamupalat pitkin äidin olohuonetta (onneksi äiti oli silloin naapurin Irman luona käymässä) huudellen ties mitä.

Vilkaisin kännykän näyttöä. Viittä vaille keskiyön. Vuosi vaihtuisi ja tällä kertaa ei olisi huuleni (ja kaikki muutkin mahdolliset ruumiinosat) Aliisaa vasten.
Mutisin sorit Jennalle ja siirryin takapihalle. Hetken aprikoin, soittaisinko videopuhelun Sonialle vaiko ehkä sittenkin Aliisalle "vanhojen aikojen kunniaksi", mutten tiennyt vieläkö Huru mökötti mun nyrkkisankaroinnin takia joten jätin sen pois laskuista. Jo ihan senkin takia, että mulla oli enemmän ikävä Soniaa ja myös siksi, että olin siitä huolissani.

Hetki meni, ennen kuin Sonian kasvot ilmestyi ruudulle.
"Hey", hymyilin.
"Hey", Sonia vastasi hymyyn. "Whats up?"
Kohautin harteitani ja selitin olevani juhlimassa tulevaa vuotta.
"Sounds good", Sonia totesi pienesti hymyillen. En oikein ottanut selkoa, missä se oli, mutta eipä se mua kiinnostanutkaan. Kiinnosti vain nähdä se siinä.
Hetki siinä juteltiin niitä näitä, kunnes kello löi 00:00 ja sisältäkin alkoi kuulumaan "hyvää uutta vuotta"-älämölötoivotuksia.
"Happy new year", virnistin. Sonia naurahti ja totesi, että hänen vuosi vaihtuisi vasta tunnin päästä.
"Are you ok?" kysyin varovaisesti.
"I'm fine", blondi kohautti olkiaan vähättelevästi.
"Yeah?"
Sonia oli sanomassa jotain, mutta ulko-ovi aukeni takaani ja Jennan pää kurkkasi oven raosta.
"Anton! Tule kippistelemään kuohuvalla", brunette huikkasi.
"Kohta", vastasin ja näin, miten Sonian kasvot venähti.
"Jenna?"
"Yes..."
"Maybe you should just go and party with her", Sonia tiuskaisi. "Don't mind me."
"Sonia....."
"Sorry."

Huokaisin syvään ja muistutin blondia, että me olimme puhuneet asiasta jo eikä mun ja Jennan välillä oikeasti ollut mitään. Me oltiin ihan vain kavereita ja siinä se.
Kun Sonia oli syytellyt mua joulupäivänä ja romahtanut täysin, epäilin (taas) hetken, että se itse sutinoi jonkun toisen kanssa, mutta blondi oli lopulta kertonut, mikä sitä oikeasti vaivasi.

"Anton, I have bulimia."
En osannut kyllä hetkeen sanoa siihen yhtikäs mitään, koska ei mulle oltu suotu mitään lohduttajan/tsemppaajan/minkälie-taitoja.
Olin vaan silittänyt blondin selkää ja napannut hiusten seassa olevia munakokkelinokareita pois soimaten itseäni etten ollut tajunnut mistään mitään. Tai no, olinhan mä kyllä pistänyt merkille Sonian laihtumisen ja omituisen käytöksen, mutta siihenpä se jäi. Tyhmä ja sokea minä.

Kysyin, oliko se kertonut kenellekään muulle ja Sonia pudisti päätään kasvot edelleen rintakehääni vasten painautuneena. Keskusteltiin sitten hetki asiasta ja laitoin naisen lupaamaan, että hän menisi lääkärin puheille pikimmiten Norjaan päästyään.
"Do you hate me now? Stupid bulimic asshole girlfriend..."
"No! Silly... I love you", naurahdin jokseenkin surumielisesti.
Sonia itki tovin jos toisenkin sylissäni ennen kuin rauhoittui ja säikähti sotkua, jonka oli saanu aikaiseksi.
Olin luvannut siivota ja selittää äidille, että olin kompuroinut tarjottimen kanssa mikäli sattuisi kotiutumaan kesken kaiken.

Kieltämättä joulutunnelmat oli lopun ajan hakusessa, mutta olin kuitenkin erittäin onnellinen että Sonia oli siellä ja oli paljastanut salaisuutensa. Äitikin oli onnellinen, että olin vihdoin tuonut "ihan oikean" tyttökaverin näytille ja oli pitänyt Soniasta kovasti.
"Pidä kiinni tuosta tytöstä", se oli sunnuntaina kuiskannut mun korvaan kun oltiin tehty lähtöä kohti Oulua ja lentokenttää.
"Niin mä vähän ajattelinkin", olin hymyillyt.
Lentokentällä olin jälleen kerran hyvästellyt Sonian haikein mielin , muistutin lupauksesta hakeutua lääkäriin ja vannoin soittavani illalla kotiin päästyäni.

Nyt siinä Jusun ja Rasmuksen takapihalla seistessäni mietin, oliko Sonia ottanut yhteyttä lääkäriin vai ei, mutten kehdannut kysyä.
Sonia kyllä kysyi, saisiko soittaa sitten kun Norjassa vuosi vaihtuisi ja totta kai annoin siunaukseni asialle.
Paitsi etten huomannut ajan kulkua, puhelin oli jäänyt takin taskuun ja joku Stinan keksimä juomapeli vei mennessään. Melkein vei tajunkin, mutta jotenkin olin onnistunut pääsemään kämpilleni.

20.02.2022

Kasmirin Vadelmavene oli soinut aamusta asti päässä. Olin mä sitä myös ääneen laulanut, kun hevoskuljetusauto starttasi Auburnin pihasta, mutta Matildan tuijotus oli saanut minut tukkimaan suuni alta aikayksikön.
Mutta illalla ei ollut kukaan mulkoilemassa, vaikka pienet suihkukaraoket vedinkin pestessäni kisareissun pölyt pois kehostani. Sori naapurit...

Oltiin tosiaan aamusella lähdetty Matildan ja Railakoiden kanssa Kultasaaren kartanolle estekisoihin.
Sylvi oli ollut oikein etevä ratsu! Ratsastajan taidoista ei ehkä ihan samaa voinut sanoa... 120 senttimetrin luokassa oli rymissyt kaksi puomia alas ja oltiin tuloslistan häntäpäässä, mutta 130 senttimetrin luokassa vain yksi harmillinen puomi toiseksi viimeiseltä esteeltä! Se keikautti meidät sijalle viisi lopullisissa tuloksissa, mutta jos se perhanan puomi oisi pysynyt kannattimillaan, oltais ajan puolesta voitettu luokka.

Pizzalähetti rimputteli ovikelloa just, kun olin kylppäristä astahtanut ulos ja pyyhkeeseen kietoutuneena avasin sille oven.
"Laita herranen aika vaatteet päälle", lähetti tuhisi kopistellessaan eteiseen pizzojen kanssa.
"En! Saan olla kotonani vaikka alasti jos haluan. Tykkäät kuitenkin", virnistelin ja melkein olin jo vilauttamassa tulijalle mitä sieltä pyyhkeen alta löytyisi, mutta hillitsin itseni. Ei Sarah sitä haluaisi nähdä kuitenkaan, joten säästin naisen uusivanhoilta traumoilta ja  hipsin makkariin pukemaan.

Turha sitä oli kuitenkaan mitään täysvarustusta päälleen laittaa, joten rojahdin pizzojen kanssa olkkariin siirtyneen Sarahin viereen sohvalle t-paidassa sekä boksereissa.
Meillä oli ollut parina iltana Rillit Huurussa-maratonit käynnissä, joten nainen oli pistänyt sen pyörimään jo valmiiksi.
Nappasin pizzalaatikon syliini, rojautin koipeni narisevan sohvapöydän päälle ja vilkuilin toisella puolella istuvaa naista vaihvihkaa.
"Mitä?" Sarah kivahti kinkunpala tipahtaen suupielestä sen rinnuksille (en katsonut, kovin pitkään ainakaan).
"Ei mitään", yskähdin ja ryhdyin könyämään ylös sohvalta. "Ottaako porsas oluen?"
Reyes pyöräytti silmiään ja nyökkäsi sitten pienesti hymyillen.

Kylmät huurteiset käteen saatuamme jatkoimme komediasarjan tuijottamista ja mä jatkoin mun epämääräistä kiemurteluani siinä omalla puolellani.
Sarah huokaisi turhautuneena ja ryhtyi piinaamaan mua vaativalla katseellaan. Ei sillä tavalla vaativalla, ei se ollut mitään sellaista vailla. Vaati vain minua avaamaan suuni.
"Mä sain töitä!" paljastin ja ryystin yhdellä hörpyllä puolet tölkistä kurkusta alas.
Joo, mä olin haaveillut työpaikan vaihdoksessa, sillä autokorjaamolla ei mennyt mitenkään kummoisesti (kiitos Eskon, joka oli kännipäissään kirjoitellut Facebookin sivuille ties mitä firman nimissä) ja työtunteja oli karsittu urakalla. Ei siitä saadulla rahamäärällä oikein elättänyt itseään ja Sylviä, tankattu autoa tai makseltu vuokria... Olihan mulla toki rahaa edelleen säästössä, mutta ei nekään ikuisuuksia tulisi riittämään ja kun ne säästöt oli lähinnä sitä varten, että saisin Sylvin joskus virallisesti itselleni.
"Kiva! Mistä?" Sarah ilahtui, koska oli kyllä joutunut kuuntelemaan mun nurinaani siitä, kuinka en kylpenyt rahassa.
Kiemurtelin vähän lisää ennen kuin avasin uudestaan suuni: "Liekkikorjaamolta."
"Ei sano mitään. Missä se on?" latina kurtisteli kulmiaan.

Olin hetken hiljaa ja irvistin sisäisesti.
"Liekkijärvellä", sanoin hiljaa ja naisen katsetta vältellen jatkoin pizzan mussuttamista.
"Hah, aika pitkä työmatka tulee. Silläkö sitä rahaa säästää, että ajat päivittäin sitä väliä kahteen kertaan?" Sarah naurahti, koska tiesi kyllä missä Liekkijärvi oli.
En sanonut mitään, tuijotin vain television ruutua niin kuin olisin mukamas keskittynyt juonikuvioihin.
"Anton! EI!" Sarah älähti tajuttuaan, etten mä todellakaan olisi ajamassa Kallasta Liekkijärvelle töiden takia.  
"Entä Sylvi?" nainen tivasi tuohtuneena. Tai pettyneenä. Emmä tiiä.
"Lähtee mukaan. Seppeleessä on tilaa. Soitin jo Salmalle ja se välitti tiedon Emmylle sekä jollekin Hannekselle niin sain sovittua niiden kaa, että Sylvi voi muuttaa sinne."
Sarah tuijotti mua silmät lautasen kokoisina.
Isabellan kanssa olin jo asiasta keskustellut ja se oli sillekin ihan ok, ei ollut purkamassa ylläpitosopimusta tai mitään. Toivotti vain onnea matkaan...

"Sä.. Muutat.. Liekkijärvelle?" nainen vieressäni varmisti ja tuntui odottavan, että Sheldon Cooperin tapaisesti hihkaisisin BAZINGA ja kertoisin vitsailevani.
"Niin. Ens kuun lopussa, se uus pomo hoitaa mulle asunnon ja... Sitten mä lähden."
"Paskapää", Reyes puuskahti silminnähden yllättyneenä tästä tiedosta.
En mä olisi halunnut lähteä, mutta karu totuus oli ettei mun rahapussi kestänyt Auburnin hintoja, uusi työpaikka tosiaan olisi Liekkijärvellä saakka ja Seppeleen tallivuokra oli huomattavasti huokeampi kuin kartanon.
"No, älä nyt! Kyllä mä täällä tuun käymään ja sä voit tulla käymään siellä, hölmö!"
"Et sentään muuta Norjaan", Sarah naurahti.
"En ainakaan vielä", virnistin. Se jos mikä olisi pitkä muuttomatka, mutta ainakin siellä olisi eräs, jonka takia voisin sinne muuttaakin.
Muttei vielä.

Tilanne oli mikä oli.
Minkäs teet. Ehkä mä tulisin joskus takaisin?

05.03.2022

Muutto Liekkijärvelle lähestyi ja kaiken piti olla jo ihan valmista. Sylville oli karsinapaikka Seppeleessä varattuna ja uusi pomoni oli kertonut, että voisin majottautua korjaamon takapihalla seisovaan "mummon mökkiin" - ainakin alustavasti.
Mutta tänään aamulla se oli soittanut ja kertonut, kuinka mummon mökissä oli sattunut mittava vesivahinko.
"Joku putki siellä on räjähtänyt ja sotkenut aivan kaiken. Remontissa menee ainakin kolme kuukautta, todennäköisesti kauemminkin. Lattiat pitää purkaa, todennäköisesti pari seinääkin ja..."
Olin lopettanut kuuntelun siihen paikkaan ja hieroskellut tuskastuneena otsaani. Hiton hienoa. Työt alkaisivat 28.3. ja mulla ei enää ollutkaan asuntoa!
Mutta havahduin lopulta siihen, että tuleva pomoni ilmoitti löytäneensä mulle väliaikaisen asunnon.

"Se on kyllä kimppakämppä... Mutta halpa!"
Ähkäisin tuskastuneena. KIMPPAKÄMPPÄ?!
En mä mitään kämppiksiä kaivannut, en sitten amiksen ollut asunut kimpassa kenenkään kanssa. Koulun asuntolassa toki oli omat, tiukahkot, säännöt, muttei mua silti kiinnostanut ajatus mistään kimppakämppäilystä.
Mutta tässä tilanteessa mulla ei ollut paljoa varaa sanoa vastaan yhtään mihinkään. Kai sellainen yhteiselo uppo-outojen tyyppien kanssa väliaikaisesti menisi?
"Okei", olin lopulta tuhahtanut.
"Voithan sinä käydä sitä huonetta katsomassa etukäteen! Mikäli ei nappaa niin sitten keksitään jotain muuta. En tiedä mitä, mutta..." Hermanni Huuskola oli sopottanut, lopettanut puhelun ja lähettänyt mulle puhelinnumeron, mihin voisin ottaa yhteyttä ja kysellä lisää.

Siksi olin lauantain kunniaksi ajellut Liekkijärvelle ja Savusalontie vitosen pihaan. Tuijotin kulmat kurtussa Volvon tuulilasin läpi edessäni seisovaa taloa, joka oli todellakin parhaat päivänsä nähnyt (joskus 1950-luvulla ehkä?)... Lisää turhautuneita huokauksia karkasi huuliltani ja kieltämättä teki mieli peruuttaa pois pihasta renkaat sutien katsomatta taakseni, mutta lopulta sammutin auton ja nousin ulos sieltä.
Yritin pimpottaa ovikelloa, mutta se vekotin päästi vain säälittävän surahduksen, joten jouduin hakkaamaan ovea nyrkilläni hyvän tovin ennen kuin joku nuori mies (Kimi? Kiri?) avasi oven.
"Anton?" se varmisti ja mä vaan nyökkäsin vastaukseksi Kimikirille. Toinen vaikutti jokseenkin hermostuneelta enkä mäkään mitenkään rentoutunut ollut, kun se johdatteli mut peremmälle liitoksistaan nitisevään huusholliin.

Kovasti tämä KIRI selitti talosta, huoneista, yhteisistä tiloista ja niin edelleen mun vain nyökytellessä vastaukseksi. Hei, sentään talossa oli sauna, joten se oli vain plussaa! ... Oikeastaan ainoa plussa, mutta ihan sama.
Vapaat huoneet se esitteli myös ja selitti, että mä olin ollut ensimmäisiä, jotka ylipäätään olivat olleet kiinnostuneet vapaista huoneista.
"Saat siis valita ensimmäisenä", se naurahti väkinäisesti.
Ullakon huone olis ollut ihan kiva kyllä, mutta laskeva katto suorastaan odotti mun iskevän päänuppiani siihen jatkuvalla syötöllä. Kellarikerroksen pikkukammarissa ollut muuten mitään vikaa, mut turhan... Vankityrmämäinen.
Siksi olin lopulta päätynyt keskikerroksen makuuhuoneeseen. Ehkä se oli ollut jo piano, joka muhun oli vaikutuksen tehnyt. Enhän mä sellaisella osannut soittaa kuin "jänis istuu maassa" yhden sormen taktiikalla, mutta mun kitara sopisi siihen sen viereen vallan mainiosti. Tiedä vaikka innostuisin opettelemaan myös pianon soittoa?

"Lemmikit on myös tervetulleita jos sulla semmosia on", Kiri vakuutteli, kun olin antanut siunaukseni tulevalle huoneelleni ja olimme siirtyneet keittiöön keittämään kahvia.
"Ei oo. Tai no, on mulla yks ylläpitohevonen, mut se asuu sit Seppeleessä", kerroin ja Kirin ilme tuntui kirkastuvan huomattavasti.
"Oikeasti? Seppeleessä? Mä käyn siellä myös, hoidan Paahtista", se sopotti innoissaan.
"Ai?" ähkäisin positiivisen hämmentyneenä. Ei tämä hontelo nuori mies ihan ensimmäiseksi antanut kuvaa mistään heppapojasta, mutta ainakin  meillä siis olisi muutakin yhteistä kuin saman katon alla asuminen.
Yhteinen sävel löytyi siis hevosista ja niistä jaariteltiinkin hyvä tovi.
Ehkei tämä tämmöinen kimppakämppäily olisi sittenkään aivan kamalaa?

******

25.03.2022

“Tämähän on… Kodikas”, Jesse Aro yskähteli laskiessaan pahvilaatikon mun uuden majapaikan huoneen lattialle ja katseli ympärilleen.
Melkein saatoin nähdä, kuinka sitä oman elämänsä wannabe-Remontti Reiskaa syyhytti päästä maalaamaan huoneen seinät loppuun ja muutenkin tekemään pientä pintaremonttia koko talolle.
.. Tälle talolle ei kyllä mikään pieni pintaremontti riittäisi. Kyllä tää tönö vaatisi huomattavasti isomman remontin tai sitten bensaa ja tulitikun, joilla pääsisi kaikkein helpoimmalla.

“Eikö olekin?” naurahdin tuskastuneesti tyrkkiessäni pientä tv-tasoa vaatekaapin viereiseen tyhjään tilaan.
Koko pieni maallinen omaisuuteni oli ripoteltu aina Jessen autotalliin, Savusalontie vitosen ahtaaseen ullakkovarastoon sekä työpaikan takapihalla tönöttävään vajaan odottamaan sitä hetkeä, että pääsisin muuttamaan oikeaan kämppääni sitten joskus. Vain murto-osa niistä mun tavaroista mahtui tähän huoneeseen, mutta toisaalta enpä minä kaikkia siellä tarvitsisikaan.

Huomenna saisin paikkakunnalle sen kaikkein tärkeimmän, eli Sylvin.

Tuntui todellakin oudolta ajatella, että mä olin nyt sitten liekkijärveläinen.
Mutta kaippa sitä tähänkin paikkakuntaan tottuisi ajan kanssa?

“Otatteko te kahvia tai teetä?” uusi kämppis/vuokraisäntä Kiri huikkasi keittiön puolelta vinkaisten viimeisen sanan ainakin kaksi oktaavia korkeammalta kuin muut.
“Minä voisin ottaa kahvia, kiitos”, Jesse vastasi ja mä puolestani kaivoin sängyllä lojuvasta kauppakassista itselleni oluen. Yritin kyllä tarjota muuttokaverillenikin, mutta se kieltäytyi vedoten siihen, että pitäisi ajaa vielä takaisin Kallaan.

Nakkelin puolihuolimattomasti ryysyjäni vaatekaapin perukoille ja pian kahvin tuoksu kantautui naapurihuoneesta meidän nenäkarvoja kutittelemaan, joten siirryttiin sitten Kirin seuraksi keittiön puolelle.

Jesse omaan seuralliseen tapaansa tenttasi Kiriltä talosta, elämästä Liekkijärvellä, Seppeleestä ja sen sellaisesta, mun keskittyessä kaljan hörppimiseen.
“Salmako siis jättäytyi ratsastuskouluyrittäjyydestä?” Jesse uteli Kiriltä, joka nyökkäsi.
“Emmy ja Hannes pyörittää Seppelettä nyt”, mutisin tölkkini takaa. “Se Hannes vaikuttaa vähän… Mielenkiintoiselta persoonalta.”

Kiri teekuppi meinasi kaatua pitkin pöytiä.
“Miten niin?” Jesse kysäisi.
“Hannes nyt on vähän.. Sellainen”, Kiri mutisi lähes äänettömästi ja jos olisin katsonut tarkemmin, olisin saattanut nähdä sen poskien punertuvan.
“En mä tiedä. Ei ainakaan Auburnissa tallinomistajat tulleet viereen katsomaan, kun mä peseydyin nakkena suihkun alla ja kyselemään, onko tallinomistajan ja asiakkaan suhteet kiellettyjä tai paheksuttuja”, naureskelin miettiessäni mun kuokkavierasreissua Ruskamäen leiri-iltaan.

Yhtä kiusallista se olisi ollut, vaikka siinä vieressä ois ollut Isabella tai Amanda Sokka höpöttämässä samalla, kun mä olin kepeksiäni puunaamassa.
“Ehkä he olisivat halunneet tulla katsomaan?” Jesse mietiskeli nauraen viitaten Sokkiin.
Tuskin olis…

Kiri kiemurteli tuolillaan vaikean näköisenä, vilkaisi kelloaan ja totesi, että hänen pitäis lähteä töihin pikkuhiljaa.
“Missä sä oot töissä?” tajusin kysyä toiselta.
“Fleimissä. Siinä yökerhossa”, se vastasi.
“Ai! Aivan, kyllä mä sen paikan tiedän”, hymyilin aavistuksen. Olinhan mä siellä pariin otteeseen piipahtanutkin!
“Tuu vaikka käymään tänään muutamalla jos haluat ja ehdit”, Kiri mutisi könytessään ylös tuoliltaan. “En lupaa tarjota, mutta…”
“Katsotaan”, lupasin. Ainahan sitä voisi käydä muutamat juomassa siitäkin huolimatta, että pitäisi huomenna hakea Sylvi Auburnista.

“Melkein kuin Kallassa, kaverina baarissa työskentelevä tyyppi”, Jesse sanoi iloisesti Kirin mentyä menojaan.
Kohautin harteitani poissaolevasti. En mä nyt sanoisi mua ja Kiriä - ainakaan vielä - kavereiksi.
“Sarah kyllä paaaljon paremman näköinen”, tyrskähdin ja mietin hetken, mitä Reyes tällä hetkellä touhusi. Tietenkin se oli jokseenkin loukkaantunut, ku mä silleen olin ottanut ja häippässyt, mutta lopulta ymmärtänyt ratkaisuni.

Jesse pudisteli huvittuneena päätään.
Lopulta sekin alkoi tekemään lähtöään.
Saattelin sen ihan ulko-ovelle saakka ja yritin, josko ois kuitenkin jäänyt vielä joksikin aikaa tänne mun seuraksi, mutta oli kuulema luvannut Matildalleen leffaillan ja sun muuta lässyilyä.

Kun mies peruutti pois pihasta ja lähti kohti Kallaa, tunsin jonkinlaista haikeaa kateutta.
Osittain siksi, että se lähti tosiaan Kallaan, mutta ennen kaikkea siksi, että sen erotti naisestaan sillä hetkellä vain parin tunnin ajomatka.
Minun oma kun oli Norjassa saakka… Ei ihan parissa tunnissa sinne ajeltu.

Lompostelin takaisin sisälle, potkaisin vahingossa yhden lattialistan irti eteisestä (tai sitten se oli jo valmiiksi irti) ja kävelin huoneeni ovelle.
Siinä se sitten oli. Nitisevä pylvässänky, vielä nitisevämpi lattia, puoliksi maalatut seinät, epävireinen piano ja maisemat naapuritalon ikkunoihin…

Otin kuvan huoneesta ja lähetin sen Sonialle. “Home sweet home….”
Vastaukseksi sain viekkaan pohdinnan, mitäköhän kaikkea me voisimme tehdä siinä sängyssä.
Nauroin. Nainen oli ollut kyllä ihan villissä viime aikoina juttujensa ja kuvien kanssa, muttei se minua haitannut yhtään.
Tai osittain haittasi, sillä olimme blondin kanssa viimeksi olleet kosketusetäisyydellä joulun aikoihin, joten mieluusti olisin sen kerääntyneen levottomuuden purkanut hänen kanssaan ihan livenä.
Toisen kosketus kun tuntui aina paremmalta kuin oma...

****