Maybe you should try plan D for Dumbass | Anton S.

10.10.2019

"Oob murjussa
Murronmaan muru
saa"

Kulmiani kurtistellen tavasin niitä Aliisan viestejä ja mietin, mitäköhä se nainen siellä oikein houri. Kutsuiko se mut just Murjuun? Oliko viestit semmonen bootycall-kutsu vai oliko viimeiset viestit epätoivoinen ja pieleen mennyt yritys selittää, missä Murjussa se oli.
Saatoin vähän möksähtää ekalle vaihtoehdolle, koska mikä Murronmaa muru minä sille taas yhtäkkiä olin ja oliko sillä joka kylässä oma murunsa.
Enkä  mä edes halunnut saada... Hah, ketä mä huijaan. En uskonut tuohon itsekään.

Mun piti jättää ne Aliisan viestit omaan arvoonsa ja mennä vaan nukkumaan, koska järjellä ajateltuna se olisi ollut fiksuinta. Mutta noh, kuten on varmaan tullut selväksi, niin ei sitä järkeä tähän päähän ole hirveästi taottu.
Siksipä hetken sängyssä pyörittyäni kömmin ylös, vedin vaatteet niskaan ja lähdin paikan päälle katsomaan, mitä se Huru oli vailla. Jos ei muuten, niin sen verran, että sanoisin sille että kiittimoi mikäli olisi vain sellaista seuraa vailla.

Sieltähän se Aliisa löytyi tuhannen tuiskeessa ja olin valmis kääntymään saman tien takaisin tulosuuntaani, mutta sitten Aliisa selitti, että sillä oli ikävä ja ilmeestä näki, että kaipasi muutakin kuin vain sitä peiton heiluttelua.
Höh, olisi ollut helpompaa jos se olis vain alkanut seksiä vonkaamaan niin olisin voinut marssia pois paikalta... Tai helpompaa ja helpompaa, siinäkin tilanteessa olisin varmasti joutunut käymään päänuppini sisällä taistelua siitä, pitäisikö lähteä kotiin yksin vai kaksin.

Aliisan pyynnöstä jäin kuitenkin kaljalle ja toisellekin. Saattoi lipsahtaa kolmannenkin puolelle unohtamatta paria tequilaa siinä kaljojen lomassa.
Meillä oli hauskaa. Melkein niin kuin aina ennenkin oli ollut ja olin jo unohtaa, että meillä jotain kärhämää oli ollut. Mutta kyllä se siellä silti välillä muistutteli olemassaolostaan.

Kun paikalla olleet Hurun kaverit sitten ehdottelivat illan jatkamista toisessa baarissa, jouduin viheltämään pelin poikki omalta osaltani. Mun piti olla kuitenkin työkunnossa aamulla, joten parempi meikäläisen olisi hipsiä takaisin kotiin ennen kuin ihan kännin puolelle lipsahtaisi.
"Pitäiskö sun ottaa tuo Aliisa mukaasi? Sekään ei taida jatkaa iltaa muualle kuin nukkumaan" joku tyyppi kysäisi nyökäten kohti nuokkuvaa Hurua sen jälkeen, kun olin kieltäytynyt jatkokutsusta.
Hieroskelin hetken takaraivoani pohdiskellen, että niin... Mihinköhän se Aliisa oli ollut alunperin edes menossa yöksi? Ei ainakaan mun luo, se oli varma.

Hurun kaverit häippäsivät, joten naisen saaminen johonkin nukkumaan jäi mun huoleksi. Pitäiskö sille tilata taksi vaikka veljensä luo, sehän asui täällä Murronmaalla...?
"Nonih, eiköhän lähdetä", huokaisin huvittuneena, kun vieressäni istuvan naisen pää oli kolahtaa baarin pöytää vasten. Tuskin Huru hereillä taksissa pysyisi, joten parempi mennä jalkapatikalla mun luo. Pääkin saattaisi himpun verran selvitä happihyppelyn aikana.

Niinpä me sitten lähdettiin oiiiiikein hitaasti etenemään kohti meikäläisen kämppää. Minä yritin pitää hihittelevää Aliisaa pystyssä ja se itse.. Noh, yritti kävellä eteenpäin.
Yksi askel eteen, kolme taakse ja neljä sivulle...
"Oot ihan hyvä kävelykeppi", Aliisa naureskeli, kun olin saanut estettyä sitä kaatumasta suinpäin katuojaan.
"Kiitti."
"Sinulla on myös ihan hyvä kep..hik.."
"Nonih, olehan kunnolla."
"Aina."

Eteisessä sitten potkiskelin kengät nurkkaan ja Aliisa teki sen, mitä oli tehnyt silloin ystävänpäivänäkin. Eli kyselemättä länttäsi huulensa mun huulille enkä todellakaan laittanut sitä pahakseni. Hitsi vie, että mulla oli ollut ikävä Aliisan seuraa, suudelmia ja noh, kaikkea muutakin.
"Kunnolla", naurahdin Aliisan irroitettua otteensa. Siitä toki olisi helppo jatkaa samaa rataa kuin silloin helmikuussa...
Nainen huojui hetken paikoillaan siristellen silmiään ja hoipperoi sitten sängyn laidalle istumaan.
"Saanko mä lasin vettä? Sitten sä saat riisua mut."

Niin riisuinkin.
Tosin en siinä mielessä, koska vesilasin täyttämisen aikana Aliisa oli kellahtanut selälleen pehmeälle sängylle ja sammunut. Jalat roikkuivat laidan yli ja kädet sojottivat sivuille ojennettuina. En voinut olla nauramatta sille näylle. Suloista oikeastaan.

Aliisaa herättämättä nykäisin kengät pois hänen jaloistaan ja hetken taiteiltuani myös takki lensi lattialle johonkin naulakon suuntaan. Varovaisesti vedin naisen kokonaan sängylle ja pudistelin huvittuneena päätäni, kun kömmin tämän viereen omalle paikalleni.
Jollakin saattaisi olla melkoinen krapula aamulla... Ja onneksi se joku en ollut minä.

03.11.2019

Äiti oli soittanut aamulla tulevansa käymään. Olisi kuulema perillä parin tunnin kuluttua.
Kiva, kiitos ilmoituksesta. Ei muuta kuin imuri laulamaan ja petasin jopa pedin! Päiväpeittokin löytyi myttääntyneenä sängyn alta ja kieltämättä oli kerännyt itseensä muutamat villakoirat.
Sinne ne elottomat lemmikkini takapihalle kuitenkin lentelivät, kun kopistelin peiton ja aivastelin komeasti siihen päälle. Sori naapurit...

Onneksi olin eilen ollut melkein vesiselvä. Kaksi pitkää olutta olin kyllä ostanut kaupasta, mutta noin niin kuin muuten... Sarahin Halloween-pippaloiden jälkeinen krapula oli liian hyvässä muistissa, joten laittakaa historian kirjoihin merkintä: "Anton Seljavaaralla ei edes tehnyt mieli kaljaa. Kovin hirveästi ainakaan."
Ihan kivat Halloween-pirskeet oli olleet. Ei siinä. Aamulla olin herännyt Jessen sohvalta siihen, että Matilda ilmoitti kahvin olevan kohta valmista. Jos mulla oli ollut krapula niin ei kumpikaan pariskunnan osapuolista itsekään kovin virkeiltä näyttäneet. Onneksi... Mutta silti oli vähän hävettänyt kömpiä siitä sohvalta ylös Paavo Pesusieni-asussani.
Jesseltä olin onneksi saanut pidemmät housut lainaan ja mies oli myös heittänyt mut Volvon luo myöhemmin. Siis sen jälkeen kun olimme pari tuntia ensin puhisseet krapuloissamme ja oltiin molemmat ajokuntoisia.

Äiti ilmestyi oven taa aikalailla tasan kahden tunnin kuluttua.
"Löysin tämän facebook-kirppikseltä. Ajattelin ensin odottaa jouluun, mutta..." äiti selitti ojentaessaan akustisen kitaran selkänsä takaa. Oho! Olinhan minä kitaran ostoa suunnitellut, mutta se kuuluisa matti tuntui pyörivän lompakon pohjalla, joten kitarat olivat saaneet jäädä ostamatta.
"Kiitos", hymyilin leveästi. Osasinkohan minä enää edes soittaa?
"Viritystä se vaatii, mutta eiköhän sillä jotain soittele", äiti höpötti kävellessään keittiön puolelle ja tutkaili ympäristöään. Varmaan etsi tyhjiä kaljatölkkejä mistä saisi motkottamisen aihetta. Mutta eipä niitä näkynyt - koska olin piilottanut ne syvälle roskiksen taa.

Äiti ryhtyi kahvin keittoon ja ruokaakin suunnitteli tekevänsä. Siinä samalla minä istuskelin sängyn reunalla kitaraa rämpytellen.
"Vieläkö sinä sen Aliisan kanssa pyörit?" äiti kysäisi istuessaan sohvalle kahvikupin kanssa.
Pudistin tomerasti päätäni. Kyllähän me Hurun kanssa tekemisissä oltiin, mutta ei me enää pyöritty yhdessä.
"Ahaa. No, sepä harmi", äiti mutisi mietteliään näköisenä.
"Tuletko viikonlopuksi kotiin?" se sitten vaihtoi puheenaihetta toiseen asiaan.
"Mulla on ratsastuskilpailut", vastasin väännellen viritystappeja kitarasta ja yritin saada soittimen kuulostamaan vähemmän epävireiseltä. Ensi viikonloppuna olisi taas selvä viikonloppu, sillä lauantaina starttaisin Ruunaankoskella Sallilla ja sunnuntaina Vilalla. Ei auttaisi kaljoitella!
"Ai. Isänpäiväkin olisi sunnuntaina", äiti huokaisi pettyneen kuuloisena. Ja niin huokaisin minäkin. Enhän minä ollut muistanut koko päivää, tai olin, mutta en ollut tajunnut sen olevan tulevana sunnuntaina.
"Niin", mutisin. "Mutta tuun viimeistään jouluksi. Käydään sitten siellä haudalla."
Niin kuin aina jouluisin. Ja isänpäivinä...

Koska pirun Marraskuu-biisi oli soinut päässäni jo muutaman päivän, yritin muistella miten se soitettiinkaan.
Ohi syyskuun
läpi repaleisen lokakuun
kaipuun kaljakori kilisee...
Vähän oli taidot ruosteessa, mutta eiköhän ne sieltä jostain selkärangasta löytyisi jossain vaiheessa. Toivon mukaan.

Äiti kyllä ilmiselvästi loukkaantui etten ollut tulossa kotikotiin viikonloppuna, mutta nopeasti se siitä tokeni ja ilmoitti tekevänsä meille perunamuussia sekä lihapullia. Jes, äidin lihapullat olivat parasta.

...voi yksinäisen miehen viedä marraskuu

07.12.2019

Pikkujoulut firman piikkiin Helsingissä? Kyllä kiitos.
Sama hotellihuone Eskon kanssa? Ehhh...

Oli siellä paikalla muitakin autonronklaajatyyppejä, mikä oli ihan hyvä. Sain jutella niiden kanssa sillä aikaa kun Esko veti hirrrrveet kännit ja melkein konttasi hotellin baarista meidän huoneeseen. Sen verran avitin, että talutin sen huoneen ovelle, päästin sisälle ja äkkiä ovi kiinni. Sitten lähdin jatkamaan omaa iltaani kaikessa rauhassa.

Tietysti siellä pikkujoulujoukossa oli myös naisia (joko aveceina tai ihan ammattinsa puolesta), joten saaaaaaattaapa olla etten mennyt yöksi "omaan huoneeseeni".
Kumman te valitsisitte? Kuorsaavan ja mahdollisesti housuunsa pissanneen/paskoneen Eskon vai yöseuran, jolta saisitte jotain muutakin kuin tyynyn ja peiton? Niinpä....

08.12.2019

Seinän takaa kantautuva suihkun ääni havahdutti minut hereille ja pomppasin säikähtäneenä istumaan huolimatta päässä jyskyttävästä krapulasta ja kakkelin mausta suussa.
Miksi mä olin alasti? Oliko Esko suihkussa... Ei ku ai niin... Enhän mä meidän huoneessa ollutkaan.
Hehe.

Kieltämättä oli vähän hatarat muistikuvat loppuillasta, mutta ilmeisesti hyvin oli mennyt. Ellei tuolta suihkusta kävelisi esiin joku sotanorsu... Ei sentäs, kyllä mä muistin seuralaisen olleen ihan simpsakka neitokainen. Nimeä en kyllä saanut päähäni millään, mut oliko tuolla väliä? Eikö se vähä pikkujouluiluun kuulunut, että pokattiin joku, jonka nimeä ei edes seuraavana aamuna muista?  Kai. Emmä tiedä.

Paljas takapuoli pystyssä kurottelin bokserini lattialta ja nykäisin ne sitten jalkaani. Pitäiskö olla niinkin herrasmies, että kadota paikalta sillä välin kun tuo seuralainen oli suihkussa? Vedota vaikka siihen, että Esko oli soittanut? Vilkaisin puhelinta. Ei, ei ollut soittanut oikeasti. Taisi nukkua megaluokan krapulaansa pois? Veikkaisin.

Karkaamissuunnitelmat kuitenkin tyssäs siihen, että suihkun äänet loppuivat ja hetken kuluttua kylppäristä käveli esiin pyyhkeeseen kietoutunut vaaleahiuksinen nainen.
"Huomenta", se toivotti leveä hymy kasvoillaan. Mutisin jotku huomenen tapaiset takaisin ja vähän ehkä annoin katseen harhailla paljaassa ihossa, mitä nyt sattui näkymään.
"Et kai sä ollut karkaamassa?" nainen uteli pilke silmäkulmassaan.
"Eeen, tota, vaatteita mä tässä vaan etsiskelin", naurahdin ja siirryin sängyn reunalle istumaan. Blondi katseli mua pää kallellaan hetken, käveli sitten eteeni ja antoi pyyhkeen valahtaa lattialle. Yhtäkkiä mulla ei ollut yhtään kiire mihinkän. Eikä niitä vaatteitakaan tarvittu.

Jonkin ajan kuluttua jouduin uudemman kerran etsiskelemään boksereitani ja selittelin, että mun on aivan pakko lähteä katsomaan, miten se työkaveri pärjäili.
"Milloin sä viet mut katsomaan sitä sun hevosta?" nainen kyseli venytellen peiton alla tyytyväinen ilme kasvoillaan.
"Täh?" ähkäisin. Mitä hevosta? Eihän mulla ollut mitään hevosta... Omaa ainakaan.
"Niin, etkös sä eilen sanonut, että sulla on oma hevonen siellä Hämeenlinnassa?" blondi naureskeli. Hämeenlinnassa??
"Jaa niinkö?" mutisin. Joko blondi muisti aivan väärin meidän eiliset keskustelut, joista en itsekään muistanut mitään tai sitten olin höpöttänyt ihan omiani.
"Kai sitä lääkärin palkoilla useammankin hevosen ostaisi?" nainen jatkoi höpöttelyään vääntäytyessään ylös peiton alta ja ryhtyi etsimään omia alusvaatteitaan.
"Niiiiiin kai..."
Jahas. Se oli joko sekottanut mut johonkin ihan toiseen tai sitten mä olin puhunut ihan läpiä sen päähän. Kyyylläpä kyllä. Olin hämeenlinnalainen lääkäri, jolla oli oma hevonen. En mikään persaukinen automekaanikko.
Mitä lääkäri edes olis tehny autotyyppien pikkujouluissa?

Ripeästi vedin vaatteet niskaan, tungin tottulakin takin taskuun ja säntäsin ovelle.
"Hei, Richard, annatko sun puhelinnumeron? Voitais ehkä nähdä toistekin?" nainen huuteli vielä perääni, mutta olin niin kuin en olis kuullutkaan ja kiiruhdin käytävän puolelle. Äkkiä ovi kiinni ja kohti omaa huonetta. Alkoi kyllä naurattamaan ihan saakelisti siinä matkalla ja hekottelin menemään vielä meidän huoneessakin, jossa haisi vanha viina. Siivosti se Esko oli kuitenkin ollut, ei löytynyt oksennuksia tai mitään muutakaan eritteitä väärästä paikasta.

"Saitko naista?" Esko uteli.
Herrasmies ei kerro. Herrasmies saattaa toki valehdella nimensä, ammattinsa ja asuinpaikkansa.
Onkohan kohta jossain Naistenhuoneella etsintäkuulutus Hämeenlinnasta kotoisin olevasta lääkäri-Richardista? Toivottavasti ei. Toivottavasti sillä naisella ei ainakaan olis kuvaa meikäläisestä, minkä liittää siihen etsintäilmoitukseensa.

24.12.2019

Harvemmin minä hermostuin, mutta eilen se oli ollut kyllä erittäin lähellä, kun äiti oli ilmoittanut luvanneensa mun puolesta että leikkisin jotain pirun joulupukkia sen työkaverin lapsenlapsille.
"Mistä hitosta mä tähän hätään jonkun pukin puvun ees repäisen?" olin änkyttänyt vastaan, mutta äitipä oli jo kaivanut isän kymmeniä vuosia vanhan puvun jostain ullakolta esiin.
"Näytät ihan isältäsi", oli äiti todennut kun tein lähtöä annettuun osoitteeseen, joka kuulosti epäilyttävän tutulta. Huokaisin syvään ja ripustin ajan saatossa harventuneen parran naamani peitoksi. Se haisi vähän isältä: hänen lempiviskiltään (erittäin vanhalta ja ummehtuneelta viskiltä) ja ehkä vähän tupakaltakin, vaikkei isä koskaan minun nähden ollut polttanut.

"Voi... vittu", oli ollut ensimmäiset sanat, kun olin Volvon pysäköinyt tutun omakotitalon pihalle. Olisihan mun pitänyt tajuta, kuka äidin työkaveri oli kun äiti oli puhunut Tellervosta. Pieni kylä, joten ei sinne kovin montaa Tellervoa mahdu.
Tellervohan se. Niinan äiti Tellervo. Tellervo, joka oli yllättänyt minut ja tyttärensä pari kertaa, kun silloin teiniaikoina olimme seurustelleet ja hormonit olivat ottaneet vallan... Jep, se Tellervo. Ja tietysti yksi niistä äidin mainitsemista lapsenlapsista oli Niinan ja Tatun lapsi...
Ei jumalauta.

Siinäpä mä sitten istuin natisevassa nojatuolissa ja kuuntelin lapsien typeriä kysymyksiä sen jälkeen, kun olin niille lahjat jakanut.
Yritä siinä sitten pitää naamasi peruslukemilla ja vastailla niille pirun kakaroille jotain järkevää sen sijaan, että olisin käskenyt niitä suksimaan suolle. Olisin halunnut vain hautautua kinkkulautasen ja oluen kanssa äidin sohvan syövereihin, mut eiiii niin ei.

"Eikö joulupukilla pitäisi olla poroja?" yksi pentu kysyi.
"Onhan mulla", vastasin.
"No missä ne on? Tulit vain tuommoisella vanhalla rumalla autolla?"
"Itse olet kohta vanha ja ruma toisin kuin mun Volvo." ajattelin ja oli melkoisen lähellä, etten olis sitä ääneen sanonut. Tatu piilotteli jossain kuusen takana, ettei olisi nauraa räkättänyt päin naamaa ja Niinakin oli paennut johonkin keittiöön nauramaan.
"Niillä on ruokatauko, joten piti nyt tulla tähän autolla", kerroin.
"Missä se joulumuori on?"
"Kotona."
"Missä tontut?"
"Paskalla."
"Ne ovat jo menossa kohti seuravaa taloa. Varmistavat, että siellä varmasti on kilttejä lapsia."
"Osaako pukki laulaa?"
"Ei."
"Lauloit aamulla telkkarissakin! Mikset vastannut minulle puhelimeen? Yritin soittaa?"
"Ei ehtinyt."
"Laula nyt jotain."
"EN!"

Okei, jonkun Kulkuset mä siinä sitten erittäin epävireisesti laulaa luikautin ennen kuin onnistuin jotenkin keplottelemaan itseni ulos talosta.
"Lähteekö se pukki mun kaa huomenna kaljalle joulupäivän kunniaksi?" tupakalla seisova Tatu kysyi erittäin huvittuneena.
"Todellakin lähtee", huokaisin ja pummasin mieheltä yhden savukkeen, vaikken ollut vissiin viiteen vuoteen yhtäkään polttanut. Mutta nyt jos milloinkaan tarvitsin tupakan. Ja kaljan. Kaksi... Kolme.. Kymmenen.

"MIKSI JOULUPUKKI POLTTAA TATU-SEDÄN KANSSA TUPAKKAA!" kuului kiljunta ikkunan takaa. No, sepä siitäkin puhtoisesta imagosta.

31.12.2019 - 01.01.2020

"Sohvapaikka mun!" olin ilmoittanut välittömästi, kun Aliisa oli kutsunut mut Pitkikselle uv-pippaloihinsa. Kavereitahan tässä oltiin, joten hyvin voisin oikaista ruotoni tutulle sohvalle vanhojen (hyvien?) aikojen kunniaksi. Enpäs ollut piiiitkään aikaan nukkunut känniäni pois siinä sohvalla tai muutenkaan yöpynyt koko asunnossa.
Mutta nyt ei mietiskellä niitä aikoja. Keskitytään olennaiseen eli kaljaan ja juhlimiseen! Näin minä olin päättänyt. Olin kyllä harkinnut Kaisan kutsumista mukaan, mutta heh. Ehkä ne olis olleet vähän omituiset ekat treffit...
"Hei, mennään ekoilla treffeillä mun exän luo juhlimaan vuoden vaihtumista!" Juu, ei.

Siksipä mä nyt sitten seisoin yksin tutun oven takana rinkuttelemassa ovikelloa siinä toivossa, että joku kuulisi sisäänpääsyvaatimukseni asunnossa pauhaavan musiikin läpi.
Lopulta joku tyyppi tuli avaamaan ja pääsin kaljakassini kanssa sisälle asuntoon. Hitto, siellä oli porukkaa. Vähän jopa ahdisti se väenpaljous, mutta kunhan saisin kaljaa koneeseen niin enköhän mä viihtyisi...
"Anton-kuomaseni! Sä tulit!" Aliisa hihkaisi ja kapsahti kaulaani saaden minut vähän hämmentyneenä halaamaan naista ja taputtamaan toverillisesti sen selkää. Joku oli ainakin aloittanut juhlimisen...
"Laita nää kylmään", Huru höpötti irroitettuaan otteensa minusta, nappasi kantamani kaljat itselleen, pyöräytti kaljakassin ohikävelevän Robertin käsiin ja hymyili leveästi kämppikselleen. Tervehdin miestä ja tämä nyökäytti päätään takaisin jokseenkin yrmeä ilme naamallaan.
"Se on vielä vähän möksis, koska saattaa olla etten muistanut mainita näistä bileistä sille mitään", illan emäntä kuiskasi Robertin mennessä menojaan minun kaljojen kanssa.
"Saatoit unohtaa?" tyrskähdin kulmat koholla. Huru nauroi makeasti, huiskautti kättään ja taikoi jostain minulle lasillisen boolia. Sen jälkeen se taputti minua kevyesti olkapäälle ja meni menojaan.
Hörppäsin erittäin vahvasti viinalle maistuneen lasillisen ykkösellä tyhjäksi, irvistelin hetken ja hain sitten vähän lisää. Juomaanhan tänne oli tultu, joten ei muuta kuin hommiin.

En kyllä tuntenut puoliakaan niistä juhlavieraista, mutta onneksi sieltä löytyi myös tuttuja: Jusu, Rasmus, Ellen, Ellie ja Sarah. Kyllä mä vähän yritin sosiaalista leikkiä juttelemalla myös niille tuntemattomille tyypeille, mutta tämmönen tönkkö suomalainen mies kun olin, ei oikein juttu luistanut.
Robertin kanssakaan ei oikein yhteistä puheenaihetta löytynyt. Olihan meillä jotain yhteistä, mutta ehkä ne saman naisen kanssa paneskelut kannatti jättää pois laskuista. Vai naisten? Olikohan Aliisa ja Robert...
Eii, kun nyt en mieti mitään tommosia sutinointeja. Enkä Aliisaa! En, vaikka mitä enemmän promillet veressäni nousi, sitä enemmän katse hakeutui naisen suuntaan. Me oltiin kavereita ihan niin kuin ennen vanhaan, piste. Ja tänään keskittyisin ihan vain juomiseen enkä miettis minkäänlaisia naiskuvioita. Vaikka Aliisan kavereissa pari ihan näpsäkän näköistä emäntää olikin... Ei sillä, että auburnilaisvahvistuksissakaan mitään vikaa olisi ollut, mutta niin.. Ne oli auburnilaisia. Ei enää niitä. Eikä Aliisaa.

Päätös piti keskiyöhön saakka. Tietysti sitä piti kliseisesti vuoden vaihtumisen kunniaksi suudella jonkun kanssa ja Aliisahan se tietenkin nykäisi minut itseensä kiinni. Sattumaako vai ei, että ehkä vähän tarkoituksella olin hakeutunut naisen seuraan juuri ennen keskiyötä? Mene ja tiedä.
Pieni pusu nyt mitään haitannut. Eihän? Moni muukin suuteli, joten ei me mikään poikkeus oltu. Se, että se suudelma saattoi vähän venyä ei myöskään haitannut mitään. Tai se, että vanhasta tottumuksesta molempien kädet kähmivät toisen vartaloa vaatteiden päältä? En kyllä tiedä haittasiko vai helpottiko, kun meidän hetken keskeytti jonkun vieressä seisovan huvittunut rykäisy, minkä ansioista tajuttiin päästää toisistamme irti.
"Hyvää uutta vuotta", Huru virnisti, pyyhkäisi peukalollaan mun huulia, käännähti ympäri ja meni taas menojaan. Siihen mä jäin taas tumput suorana seisomaan typerä hymy kasvoillani ja Aliisan  vilkaisu suuntaani sai hymyn vain syventymään.
EI! Se oli vain yksi pitkä suudelma kavereiden kesken. Ei sen enempää. Mitään muuta ei tulisi tapahtumaan ja sillä selvä. En lähde enää tuohon leikkiin mukaan, en vaikka mikä tulisi.

Yritys oli kova! Mutta kuten kulunut sanonta kuului: Liha on heikko.
Siihen ei vaadittu muuta kuin ohimennen korvaan kuiskattu kysymys: "Meinasitko oikeasti nukkua tossa sohvalla?"
Niinpä sitä sitten herättiin sohvan sijaan sängystä Aliisa kainalossa. Hymyilytti, ehkä vähän kaduttikin, mutta toisaalta ei kaduttanut tippaakaan.
Ilokseni huomasin myös ettei ollut edes kovin hirveää krapulaa! Vähän maistui paska suussa ja päässä jyskytti kevyesti, mutta olin pelännyt huomattavasti kamalampaa oloa. Ja tätäkin pientä kohmeloa voisi helpottaa yhdellä tietyllä tavalla...
Mukamas huomaamattomasti tönäisin vieressäni nukkuvaa naista, jotta saisin sen hereille ja kohta Huru pyörähtikin ympäri.
"No mutta huomenta", se viruili paljon puhuva ilme kasvoillaan.

"Ette kyllä ala panemaan ku mä oon täällä!" kuului rääkäisy jostain, kun olimme jonkin aikaa siveästi kuherrelleet Hurun kanssa. Mikä? Kuka? Mitä?
Aliisa ryömi peiton alla sängyn reunalle, kurkkasi lattialle ja räjähti nauramaan.
"Ellen! Mitä hittoa sä siellä matolla makaat?"
Kohta blondi pää nousi näkyviin enkä osannut tehdä muuta kuin tuijottaa vähän rähjääntyneen näköistä Elleniä. Eiliset bilemeikit oli muisto vain eikä hiuksetkaan ihan ojennuksessa ollut.
"En jaksanut mennä kotiin ja joku sano, että voin nukkua täällä", blondi nurisi niskojaan hieroen. Nyt jo nauratti vähän minuakin.
"Haha! Olisit kai sä tänne sänkyynkin mahtunut. Eihän sun olis tarvinnut siinä matolla nukkua" Huru räkätti. "Tuskin Seljistä olisi haitannut, vaikka olisi kahden naisen välistä herännyt."
Niin no, ei välttämättä oliskaan haitannut.
"Ei mahtunut. Toi nukku niin leveesti", Ellen huokaisi nyökäten mua kohti. Nykäisin peittoa suojakseni ja toivoin todella, että kyseinen petivaate oli suojannut mua myös yöllä blondin tullessa huoneeseen etsimään nukkumapaikkaa.

Aliisa jatkoi nauramistaan noukkiessaan lattialle levinneet vaatteensa ja puki peiton suojissa ne ylleen.
Ellen puolestaan Hurun käskemänä keräsi tyynyn sekä viltin lattialta ja rojahti viereeni jatkamaan uniaan. Kuulema blondilla oli elämääkin pahempi krapula.

Me jätettiin Ellen potemaan kohmeloaan kaikessa rauhassa sen jälkeen, kun minäkin olin saanut vaatteet päälle ja lähdettiin katsomaan, millainen siivo kämpässä oli. Kyllä huomasi, että juhlittu oli...
Muutama väsähtänyt juhlija retkotti sohvalla sikeässä unessa, mutta Aliisan tarkistettua heidän hengittävän nainen viittoili mua seuraamaan itseään eteiseen.

Vähän kummastuneena seurasin tämän esimerkkiä tunkemalla omat jalat kenkiini ja astuimme ulos porraskäytävään.
"Saat tulla mun mörön syötiksi", Huru ilmoitti iloisesti harppoessaan portaita alas. Siinä tukkapehkon heiluntaa katsellessani muistui mieleen aamun pikkutunneilla lausutut ikävä-tunnustukset ja lupaukset siitä, ettei enää ikinä riideltäisi. Mitä se nyt sitten ikinä tarkoittikaan? Ei me nyt sentään yhteen palattu kuitenkaan! Ehkä asiasta pitäis keskutella? Mutta ei vielä, sillä Aliisan hymy kieli siitä ettei nyt kannattanut mitään henkeviä jutella.

"Mitä me täällä tehdään?" utelin, kun saavuimme häkkikellariin saamatta kysymykseeni vastausta. Täällä toki varmaan saisi olla ihan rauhassa ilman häiriköiviä Elleneitä sun muita? Oli sitä kummallisempiin paikkoihinkin Aliisan kanssa eksytty... Toisaalta täällä ei myöskään olisi ketään kuulemassa keskustelua siitä, mitä viime öinen oikein tarkoitti enkä rehellisesti osannut sanoa, halusinko sen tarkoittaneen jotain vai en.  
"Kuule, tota, viime yöstä", aloitin varovaisesti naisen nykäistessä oikean oven auki. Jos mä olin muutenkin yhtä sulava puhumisessa kuin norsu aerobictunnilla, nämä tämmöset keskustelut sai mut muistuttamaan kuollutta norsua siellä jumppatunnilla.
"Hah! Mitä siitä puhumaan. Kivaa oli. Tosi kivaa", Huru huiskautti kättään astuessaan pölyiseen häkintapaiseen etsien katseellaan jotain samalla, kun mä pidin verkko-ovea auki. Miten niin pieneen tilaan mahtuikin niin paljon tavaraa?

"Sovitaan, että se oli semmonen mukava läksiäislahja", se jatkoi. Että mikä oli?
"Läksiäislahja?"
"Niin", kuului mutina jota säesti sitten ilahtunut hihkaisu. "Löytyipäs."
Huru pyörähti hiukset hulmuten ympäri ja nosti rinkan mun nähtäväksi.
"Ajattelin lähteä vähän reppureissaamaan tässä kohta. Muutamaksi viikoksi ainakin alkuun, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka innostuisin ja viipyisin vähän pidempään", se sitten ilmoitti ja minusta tuntui kuin se olisi lyönyt mua sillä perkeleen rinkalla täysillä päin naamaa.
"Ai..." yskähdin ja yritin olla niin kuin tieto Aliisan lähtemisestä ei hetkauttanut mihinkään suuntaan. "Kai sä tuot mulle sitten tuliaisia?"

Tyhmä mikä tyhmä. Meikäläinen siis. Olisi pitänyt nukkua siinä saakelin sohvalla...
Se siitä sitten. Taas.

04.01.2020

Ei mulla oo tapana tehdä mitään uudenvuoden lupauksia, mutta jos kuvitellaan että olisin tehnyt, niin ne olis:

1) Treenaa Vilan kanssa aktiivisesti! Ja raahaudu itsekin salille vähän useammin.
2) Ei kännejä joka viikonloppu! Yks tai kaks kaljaa voi ottaa, ellei sitten oo jotku bileet tai joku merkkipäivä.
3) Unohda Aliisa!! Ei enää mitään petipuuhia, pysy vain kaverina sen kanssa ja siirry eteenpäin.

Toteutettavissa olevia lupauksia siis!

Perjantaina töissä somea selatessani olin törmännyt meemiin, missä joku pullea poika seisoi jonkun tolpan takana ja teksissä luki: "Me hiding from alcohol on the weekends"
Osuva, naureskelin ja lisäsin sen sitten instagramin storyyn ilahduttamaan (?) seuraajiani. Kaljanpirulta piilottelisin itsekin tänä viikonloppuna, jotta olisin varmasti iskussa maanantain Merikannon valmennuksessa. Kolmipäiväinen viikonloppu yleensä olisi tarkoittanut kolmen päivän kalsarikännejä, mut ei nyt! Uusi vuosi, uusi elämä liibalabatilaa.

Töiden jälkeen sitten pelasin kiltisti kämpillä pleikkarilla ja join pelkkää vissyvettä oikein ylpeänä itsestäni. En ollut edes kaljaa ostanut, vaikka kaupassa olinkin kotimatkalla piipahtanut. Rasti seinään ja sitä rataa!
Jos joku olisi mulle sillä hetkellä kylmän oluen käteen lyönyt niin varmasti olisin sen pois juonut, mutta yksin asuessa sellaista vaaraa ei ollut.

Vaara oli toki olemassa. Nimittäin puhelin, joka keskeytti kilahtamisellaan mun GTA:n pelaamisen: "Huruliisa vastasi tarinaasi"

Nonoo... älä piilottele vaan tule ottaan kuppia mun kaa *pusuhymiö*

Vastasin vain, että älä yllytä.
En kyllä lähtisi... En... Eeeeeeennn. En varmasti, pysyisin kiltisti kotona ja ....

Ja ajoin kaljakaupan kautta Pitkikselle.
Kyllähän sitä kavereiden kesken sai kaljaa ottaa! Eikö vain? Eihän se kupin ottaminen merkannut mitään sellaista, olinhan mä onnistunut siinä niin Geen kuin Sarahinkin kanssa, vaikka jälkimmäisen kanssa sitten myöhemmin oli lähtenyt lapasesta...
Sitä paitsi Robert oli myös paikalla. Siinä se istui sohvalla meidän kanssa ja pisti meidät vannomaan, ettei tänään mitään bileitä järjestettäisi.
"Ei tietenkään!" Huru vannoi.

Robertin kadottua suihkuun, me karattiin Hurun kanssa Krouviin, koska kaljat oli juotu ja lisää teki mieli.
Joitakin Aliisan tuttuja siellä oli, joiden seurassa vierähti aika ihan valomerkkiin saakka. Huru kaavaili Pitkikselle jatkoja, mutta Robertin "ei bileitä!"-käsky kuitenkin muistui mieleen.
"Hyvät jatkot me saadaan kaksistaankin", Aliisa virnuili, kun olimme kävelemässä hoippuvin askelin takaisin naisen asunnolle.
Olisinhan mä toki voinut majottautua sohvallekin, mutta kuten arvata saattaa... En majoittunut.

Vuotta ei ollut kulunut edes viikkoakaan ja jo kaksi muka-lupausta oli rikottu kerta heitolla.
Hittolainen... Ryhdistäydy mies!

Noh, ensimmäisestä lupauksesta pitäisin kiinni!

16.01.2020

"Sarah ja Mikke vai?" Aliisan nauru täytti Volvon rutjakkeeni täysin.
Kohauttelin vain olkiani vilkuillen vänkärin paikalla istuvaa naista, jota olin parhaillaan viemässä Helsinkiin lentokentälle ja olin kertonut hänelle epäileväni tallilla syttyneen uuden romanssinpoikasen.

Aliisa ei nyt ihan niellyt mun teoriaa, naureskeli vain samalla kun selaili radiokanavia hyvän biisin toivossa.
"Ei kai se nyt ihan mahdoton ajatus ole?" totesin. Kummallinen, muttei mahdoton.  Mä olin siinä uskossa, että Sarah haikaili edelleen Robertin perään Thomaksesta yli päästyään, mutta ilmeisesti brittivahvistukset oli jo unohdettu? Ainakin osittain.
"Niin ei kai, eikös sillä Mikellä ole aika iso ja paksu-", Aliisa totesi painottaen kahta viimeistä sanaa ennen kuin jatkoi: "Lompakko."
"Jaa no, en mä tiedä sen koosta", mutisin huvittuneena. "Mut tuskin se Sarah nyt minkään lompakon takia sen kaa hengaa? Ei se oo semmonen."

Reyesillä oli sen verran itsekunnioitusta kyllä ettei se pelkän paksun rahapussin takia kenenkään kanssa olisi.
Tai mistäs mä tiesin. Oltiinhan me Ginevrankin kanssa vitsailtu sugardaddyista sun muista ja nainen oli silloin miettinyt sellaisen hommaamista niin jos Sarah olisi sen tehnytkin? Pitäisi Mikelle seuraa ja mies siitä hyvästä antaisi vähän rahaa taskunpohjalle. Enkä nyt tarkoita että siinä mitään seksihommeleita rahaa vastaan olisi! Ei kai se sugardaddy-meininki mitään, hmm, seksiä välttämättä ollut.

"Mistäs tiedät? Rahalla saa ja hevosella pääsee. Ei oo Sokkien hevosilla kisaaminen ympäri Suomenmaata kovin halpaa lystiä, sano mun sanoneen", Huru huomautti ja sai taas mun olkapäät hytkymään ylösalas.
"Olihan se Thomaksenkin kanssa", selitin. "Ja kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, ettei automekaanikkojen palkoilla hirveästi leveillä."
"Ehkäpä sillä Thomaksella oli sitten jotain isoa ja paksua jokin ihan muu", Aliisa muikisteli.
Huokaisin syvään. Miken ilmeisen hyvästä rahatilanteesta olin kyllä huhuja kuullut, Thomaksen munakoison koko sen sijaan ei todellakaan kiinnostanut. Melkein olin jo kysymässä naiselta, perustiko hän arvauksensa Thomaksen isoveljen housujen sisällölle, mutta nielaisin kysymyksen alas huuliltani. Nyt ei kyllä alettais kaivelemaan mitään vanhoja juttuja esille.

"Ei, kyllä se varmasti johtuu Miken aina niin positiivisesta mielialasta ja kivasta persoonasta", Huru lopulta totesi sarkastisesti.
Vähän saatoin nauraa. Pikkuisen vain... Saattoihan se olla, että tatti otsassaan kulkeva mies olisi kuitenkin loppujen lopuksi ihan mukavaa seuraa mikäli siihen pääsisi tutustumaan kunnolla.

Puheenaihe nopeasti vaihtui mahdollisesta lemmenparista Aliisan tulevaan reissuun. Nainen selitti suu vaahdossa kuinka huippukivaaihanaa oli päästä reppureissaamaan pitkästä aikaa kunnolla ja kuinka todellakin oli sellaisen matkan tarpeessa.
Minä kuuntelin ja mutristelin naamaani tympääntyneenä. En kyllä olisi halunnut, että Aliisa mihinkään lähtisi, mut toisaalta pieni "pesäero" naiseen oli ehkä enemmän kuin tervetullut. Helpompi olisi jatkaa ihan vain sitä kaverilinjaa, kun ei oltu houkutuksille alttiina.

Ehkäpä mä ehtisin tapaamaan sen Kaisankin tässä välissä? Huru olisi melkein toisella puolella maapalloa, joten ei olisi "häiritsemässä" meikäläisen treffisuunnitelmia kyseisen tinderlöydön kanssa. Joo joo, ei voinut Aliisaa syyttää mun ohareista, itse mä olin jättänyt menemättä treffeille kahvikutsun takia...

"Pitääkö mun hakea sut sitten kun tuut takaisin?" kysyin, kun seisoskelimme siinä lentokentän parkkipaikalla.
"En tiedä vielä. Mä ilmoittelen sitte", Huru vastasi kaivellen täyteen sullotun rinkkansa ulos Volvon takapenkiltä.
Nyökkäsin.
"Tässä vaiheessa pitäisi vissiin sanoa, että oo kiltisti, mutta.. Älä oo", Aliisa virnuili saatuaan rinkan selkäänsä.
"En. Tuskin oot sinäkään", hymähdin.
"En todellakaan", Huru pärskähti, muiskautti pikaisen pusun huulilleni ja lähti sitten kohti lentokentän ovia vilkuttaen mennessään.
"Tuo niitä tuliaisia!" huutelin vielä peikkotukkaisen naisen perään.
"Tuon!" kuului vastaus.

Huru lähti ilmojen halki maailmalle, mä lähdin asfalttia pitkin takaisin Kallaan ja olin menettää hermoni radiokanavien biisivalinnoille. Ihme lällyilyä kaikki biisit... Tai sitten se vain tunnosti siltä, että kaikki soitetut kappaleet toi mieleen minut ja Hurun.

SuomiPop:
"Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla...

Suomirock:
"Sä oot miettiny monta päivää
Ehkä sun on pakko mennä"

YleX
"Sä saat mut palasiksi ja kokoat taas"

Onneksi HitMix-kanava löytyi lopulta. Hei, ysäripoppia sun muuta, ei voi olla huono kanava!
"What is love, baby don't hurt me, don't hurt me, no more."
Voi v... Aivan sama.

31.01.2020

Olin ollut eilen treffeillä! Siis ihan oikeilla treffeillä. Käytiin keilaamassa ja syömässä.
"Mä jo ajattelin, että sä oot joku catfish", Kaisa oli todennut, kun molempien jonkinlainen alkukankeus oli vyörynyt pois keilapallojen mukana. Olin vain naureskellut, koska siltähän se toki oli saattanut vaikuttaa kun aina joku este oli ollut tapaamiselle.
Mutta enpä ollut kissakala ja Kaisakin näytti ihan siltä miltä kuvatkin olivat antaneet ymmärtää.

Hauskaa seuraa Kaisa oli! Niinkin hauskaa, että saattoi olla että se oli päätynyt treffien päätteeksi mun luo yöksi, lähtenyt aamulla töihin samaa matkaa mun kanssa vain palatakseen illalla takaisin mun luo. Oli ollut kyllä tarkoitus mennä tallilla käymään tänään töiden jälkeen, mutta noh... Ei ehtinyt.

Siinä me mutusteltiin popcornia mun sohvalla peiton alla ja katseltiin jotain (aivan paskaa) teinikomediaa.
"Käyn vessassa", Kaisa mutisi laskiessaan siideritölkin huojuvalle sohvapöydälle. Katselin naisen sipsuttamista vessan suuntaan ja mietin, mitäköhän tästäkin tulisi. Ei sillä, ihan kiva oli viettää aikaa Kaisan kanssa mutta jospa se ei nyt kuvitelisi, että tästä syntyisi joku vuosisadan rakkaustarina. Tai mistäs sitä ikinä tietää...
Ei naisessa mitään vikaa ollut luonteen puolesta. Eikä varsinkaan ulkonäöllisesti.

Puhelin alkoi soimaan jossain sohvatyynyjen välissä ja itsekseni noituen kaivelin kapistuksen esiin vain nähdäkseni, että ruudulla luki "Saapuva videopuhelu: Aliisa"
Paska.. paskapaskapaska. En kyllä vastaa.

Mutta tumpelo kun olin, puhelimen hiljentämisen sijaan onnistuin kuitenkin vahingossa nakkisormillani painamaan vastaa-kohtaa ja kohta Hurun kasvot lävähtikin näytölle.
"TERVE!" Aliisa hihkaisi ja mutisin moin kaltaiset takaisin.
"Arvaa mitä! Oon nyt Budapestissä ja hahahaha, löysin hyvän baarin", Huru nauraa kätkätti ja naisen hyväntuulisuus sai minunkin suupielet nytkähtämään ylöspäin.
"Aattelin, että tykkäisit tästä", Aliisa selitti ja käänsi puhelintaan niin, että näkisin baarin nimen, mikä todellakin sai meikäläisen pärskähtämään huvittuneena.
"Klub Vittula! Hahaha! Kuin huikee! Hehehhehe. Tulit heti mieleen", naisen kasvot palasivat näyttöön.
"Hulvaton suorastaan", naureskelin. "Otahan munkin puolesta siellä kun en ite pääse paikalle."
"Todellakin. Mitenkäs siellä menee?" Aliisa nyökytteli tukkapehko hytkyen. Auoin vähän hämmentyneenä suutani, koska olin jo ihan unohtanut etten ollut yksin ja vessasta kantautuva pöntön ääni vielä vahvisti sitä.

"Ihan hyvin", rykäisin vilkaisten vessan suuntaan. Ei mennyt aikaakaan kun Kaisa tuli ulos ja käveli keittiöön hakemaan lisää juotavaa. Ja tämä kaikki varmasti näkyi Aliisallekin kuvaruutua tukkivasta isosta päästäni huolimatta.
"Jaaaahas, Seljis! Sulla taitaa olla oma Klub Vittula siellä", Huru huudahti ilahtuneen hämmästyneenä niin lujaa, että kuului varmaan naapuriinkin. "Terve Antonin seuralainen!"
Kaisa ilmestyi selkäni taa hämmentyneen näköisenä ja moikkasi takaisin.
"Mutta mäpä en häiritse teidän rauhaa tämän enempää", Huru hymähteli tietäväisesti. "Muista ehkäisy, heippa!"

Ja siihen loppui se puhelu. Hemmetin Huru...
"Kuka toi oli?" Kaisa kysyi hypähtäessään selkänojan yli takaisin sohvalle.
"Aliisa", mutisin nolostuneena. "Kaveri. On ulkomailla tällä hetkellä."
"Ahaa", nainen vieressäni hymyili leveästi ja sihautti siiderin auki. "Vaikutti hauskalta tyypiltä. Milloin tapaan sen?"
Ähkäisin hämmentyneenä. Jaa, niin, en tiedä. Et ikinä?!
"Katsotaan", mutisin.

14.03.2020

Vaikka olin tietoisesti vältellyt tuota vastakkaista sukupuolta viikon verran, olin niin hyvällä tuulella harjoituskisojen toisesta sijasta (Kyllä! Eka 120 ja sijoituttiin! Ihmeiden aika ei ole ohi!!) että päätin ajella Murronmaalle kaljakaupan kautta ja pistää Kaisalle viestiä josko saisi kylään tulla.
Eikä naama mennyt mutruun, vaikka Kaisa ilmoitti sillä olevan joku kaveri kylässä vaan päätin reipastua ja tavata nyt edes yhden sen kavereista. Olihan sekin tavannut jo mun kavereita (Aliisan), joten mun vuoro? Kai.
Se toki saattais heittää lisää löylyä Kaisan seurusteluhaaveisiin, mutta en nyt jaksanut stressata sitäkään. Ehkä kasvattaisin pallit tässä lähiaikoina ja sanoisin sille suoraan, ettei tässä nyt mitään vakavaa suhdetta kannattanut odottaa?

Ei, en kasvattanut palleja. Sen sijaan ne tuntuivat surkastuvan ja kopsahtelevan Kaisan keittiön laminaattilattialle sillä sekunnilla, kun olin nähnyt hänen kaverinsa Tanjan.
Blondi nainen kyllä tunnisti minut ja minä sen. Kaisa siinä touhotti kaljojani jääkaappiin ja selitti, kuinka kiva oli että olin tullut ja kertoi Tanjan tulleen Helsingistä käymään hänen luonaan. Kiiiiva.
"Vai että Anton", pikkujoulublondi kiristeli hampaitaan.
"Joo, terve", mutisin. Kaisa komensi minut istumaan alas ja vaikka teki mieli juosta ovesta ulos miehekkäästi kirkuen, rojahdin penkille istumaan ja tuijotin eteeni nostettua kaljatölkkiä.

Kaisa ja Tanja (joka oli ollut mulle tähän saakka vain hotelliblondi, hitostako noiden kaikkien nimiä muistaa?!) syventyivät juoruamaan omiaan eikä Kaisa huomannut laisinkaan niitä murhaavia katseita mitä Tanja minulle väläytteli.
Minä puolestani hörpin kaljaani ja kehittelin päässäni jotain tekosyytä, minkä varjolla liueta pois paikalta ennen kuin Tanja bustaisi mut Kaisalle. Luojan kiitos se ei ollut tehnyt sitä ihan heti... Mutta en kyllä välttämättä halunnut jäädä odottamaan sitä hetkeä, kun se sen tekisi.

Sitten kun tää toinen blondi, Kaisa, luikki vessaan ja me jäätiin Tanjan kanssa kahdestaan tiesin, että helvetti olisi kohta irti.
"Vai että automekaanikko Anton Murronmaalta. Oletko sä jossain todistajansuojelussa, jonka takia lääkärintakki on vaihtunut paskahaalariin ja nimi Richardista Antoniksi?" silmät viiruilla oleva nainen tivasi nojautuen aavistuksen pöydän alle enkä olis ihmetellyt vaikka se olis läimässy mua avarilla päin näköä. Ehkäpä olisin sen ansainnutkin? Olin mä.
"Onko sulla edes omaa hevosta?" Tanjan ääni nousi aavistuksen ennen kuin olin ite ees ennättänyt suutani aukaisemaan.
"Ei sillä oo!" kuului Kaislan huikkaus jostain vessan suunnilta, mikä sai Tanjan vetäytymään tuolinsa selkänojaa vasten ja taikomaan kasvoille tekohymyn.
"Juu ei. Vuokraan yhtä puoliveristä kyllä", tuhisin naama punaisena ja jos olis ollut mahdollista, olisi se puna syventynyt entisestään, sillä Kaisa tunki ahterinsa minun syliin sen sijaan, että olis mennyt kaverinsa viereen istumaan.
"Ja kisaatkin sillä! Aattele, en mä vaan uskaltaisi", Kaisa leperteli ennen kuin muisti Tanjan olemassaolon.
"Hienoa. Itsekin ratsastan aina silloin tällöin. Tädillä muutama hevonen niin käyn sen luona", Tanja kertoi ja vaikka äänensävy olikin ystävällinen, kiristyneet kasvolihakset kertoi ettei se todellakaan ollut kaverillisella tuulella.

Juujuu, hevoset olivat turvallinen puheenaihe. Siitä ei päästäisi millään ilveellä siihen, että....
"Hevosista puheenollen! Ootko löytänyt sitä hämeenlinnalaista lääkäriäsi mistään?" Kaisa heläytti iloisesti.
"En", Tanja murahti eikä tällä kertaa peitellyt mulkaisuaan mun suuntaan.
"Tanja oli tavannut jonkun lääkäri-Richardin ennen joulua ja haikaillut sen perään siitä asti", sylissäni istuva nainen koki tarpeelliseksi selittää kuvion mullekin, vaikka olin hyvin tietoinen asiasta jo.
"Ehkä te vielä tapaatte joskus!" Kaisa sitten lohdutteli ystäväänsä.
"Kuka tietää", Tanja tuhahteli.

Luojan kiiiiiitos Aliisa lähetti mulle sillä hetkellä jonkun typerän meemin whatsappiin ja sen luettuani jouduin pahoittelemaan sekä nousemaan ylös.
"Tota, Eskon auto on hajonnut tonne jonnekin tienvarteen. Pitää lähteä pelastamaan se", selitin peruuttaessani kohti ulko-ovea.
"Mut sähän oot juonu", Kaisa sanoi pettyneen oloisena.
"Yhden kaljan vain. Se ehtii hälvetä tossa kävelymatkan aikana", sain soperrettua. "Pitäkää te kiva ilta kuitenkin!"
"Joo, okei sitten. Mä soittelen sulle huomenna, pusipusi!" Kaisa  vielä huuteli perääni, kun olin jo rynnimässä ulko-ovesta ulos.
"Just joo.." mutisin mennessäni. Pusipusi ja lässynlää, mitä helv....?

Kämpille päästyäni noiduin sitä kuin olin niin saakelin tonttu ihminen!
Kaljatkin olin unohtanut Kaisalle.
Noh, ne voisi hakea sieltä vaikka huomenna...

Tai sitten ei, koska aamulla herätessäni huomasin, että mulle oli tullut  varmaan kymmenen puhelua ja yksi erittäin äkäinen viesti: "Anton, mitä vittua?! Vai pitäisikö sanoa Richard?!!!!????!"

Huuups. Hehheh.

29.03.2020

Ponkaisin ylös sohvalta heti herättyäni, vaikka tiesin sen että virhe se oli. Krapula jyskytti koko kroppaa ja olo oli melkoisen jäätävä. Olipahan White Partyt... Loppuillasta muisti pätki itselläkin.

Siksi mulla ei ollut hajuakaan missä mä olin. Ei ollut tuttu sohva tai kämppä tämä.
Sohvapöydällä lojui siideritölkkejä, muttei se vielä mitään asunnon omistajasta kertonut. Jotain päätelmiä tein sisustuksesta ja tulin tulokseen, että olin erittäin todennäköisesti jonkun naispuolisen henkilön luona. Joku valkoinen mekko löytyi lattialta, mutta sen omistajaa ei näkynyt missään. Tutulta näytti, mutta ei näillä krapula-aivoilla saanut mieleen, kenen päällä olin sen eilen nähnyt...

Mulla sentään oli luojan kiitos vaatteet päällä toista sukkaa lukuunottamatta. Se onneksi löytyi sohvatyynyn välistä hetken penkomisen jälkeen.

Suuta kuivasi, joten hiippailin keittiöön kuikuillen ympärilleni. Yhden huoneen ovi oli kiinni ja sen takaa kuului kevyt kuorsaus. Kehtaiskohan kurkata sisään? En kyllä...
Taisi olla parempi vain luikkia pois paikalta heti kun vain saisin lasillisen vettä ensin.

Miksiköhän mä en oo menny kotiini? Tai Aliisan luo? Tai vaikka Sarahin?! Olinkohan edes Kallassa? Suomessa?!
Saakelin tampio.

Hipsin keittiöstä eteiseen, mistä löysin takin ja kenkäni. Puhelimeen ei ollut tullut viestin viestiä tai puhelua enkä ollut loppuillasta lähettänyt kenellekään mitään viestiä, mikä paljastaisi olinpaikkani.

Napitin paidan kunnolla kiinni ja kyykistyin solmimaan kengännauhoja. Nopeat liikkeet eivät siinä krapulassa mitään mukavia ollut, mutta ulos oli päästävä!
Katse osui oven edessä retkottavaan laukkuun. Vilkuilin ympärilleni ja kurotin laukun itselleni. Ehkä kehtaisi katsoa sen sisälle? Kämpän asukas toki saattaisi minun tuurilla pölähtää paikalle samalla sekunnilla ja luulla, että olisin ryöstämässä hänet...
No, se riski oli otettava!

Laukun sisältä löytyi se mitä etsinkin. Eli lompakko. Uusi vilkaisu olan yli.
Kuittien seasta löytyi ajokortti ja siinä lukeva nimi ensin säikäytti, sitten huvitti ja sitten vähän nolottikin.

Olin jostain kumman syystä päätynyt Ellenin sohvalle. Miksi? Miten? Ei mitään hajua.
Herranen aika! Ei kai me oltu tehty mitään?! Tuskin... Olisin varmaan herännyt joko Ellenin sängystä tai sohvalta blondi kainalossani jos olisi lipsahtanut.
Enkö oliskin?! Olisinhan?!?!

Takki niskaan ja äkkiä pihalle koko talosta. Katselin ympärilleni ja mietin, missähän päin Kallaa (?) mä oikeasti olin.
Google maps paljasti sen, joten ei muuta kuin puhelua Eskolle, että tulis hakemaan mut helvettiin sieltä.

Sillä lailla sitten.....

05.04.2020
#tietähtiin2020

Ei ollut juhlantuntua siinä hevosrekassa, minkä kyydissä istuin ja tuskin oli siellä toisessakaan.
Ensimmäiset Tie Tähtiin-osakilpailut eivät kyllä ihan nappiin menneet oikein kenelläkään. Meidän tiimin kouluvahvistus, Kiia, oli sentään tullut kolmanneksi omassa luokassaan, mutta me estetyypit vähän töhöiltiin...

Isabella oli kuin olikin tullut paikalle seuraamaan meidän luokkaa ja naisen ilmeestä näki jo kauas ettei todellakaan ollut tyytyväinen suorituksiimme. Ellien kyllä, mutta minun ja erityisesti Rasmuksen tulokset eivät vakuuttaneet. Ihmekkös tuo... Ei vakuuttanut minuakaan.
"Luulitko että antaisin teidän lähteä minun hevosilla kilpailemaan enkä tulisi itse paikan päälle?" nainen oli tuhahtanut kun olin naama säikähdyksestä valkoisena änkyttänyt etten tiennyt tämän olevan paikalla.
Syystä tai toisesta Isabella ei ollut tullut aamulla samaa matkaa meidän kanssa vaan vasta myöhemmin omalla kyydillä. Joko hänellä oli ollut aamusta muita menoja tai sitten Sokkaa ei vain kiinnostanut koululuokat sen vertaa, että olisi jaksanut niitä tulla seuraamaan "muuten vain".

"Otatko?" kysyin kuskin paikalla istuvalta Rasmukselta ja ojensin tälle Pringles-purkkiani, jonka olin ottanut mukaan evääksi. Terveellistä kilparatsastajan ruokaa, mutta ei siihen hätään muutakaan ollut.
Rasmus pudisti päätään, joten tungin purkin takaisin haarojen väliin ja jatkoin ohivilisevien maisemien katselua.
"Ensi kerralla menee paremmin", totesin suu täynnä Sour cream & onion-sipsimössöä saaden vastaukseksi Rasmuskelta epämääräisen murahduksen.

Yllätyin jopa itsekin sille etten ollut lyömässä hanskoja tiskiin tämän TT-kilpailun suhteen, vaikka ensimmäiset osakilpailut vähän penkin alle menivätkin. Päinvastoin! Jonkinlainen voitontahto ja näyttämisen halu siellä pääkopassa heräsi.
Kyllä me Vilan kanssa tää homma kunnialla läpi vedettäisiin, tuli mitä tuli! Voi olla ettei siitä tulisi mitään muuta kuin pelkkää sanomista ja epäonnistumista, mutta en, piru vie, luovuttaisi!

"Jusu olis kyllä pitänyt saada mukaan meidän tiimiin niin meillä olis ehkä ollu hyvä sauma voittaa ainakin nuo koulutuupparit", mietiskelin ääneen. Verivaahterat tuntuivat lähteneen vähän soitellen sotaan. Sarah ainakin oli hehkuttanut minulle kuinka huipputiimi heillä oli (ihme kun muisti mainita Nitan ja Innan Robertinsa lisäksi) ja varmasti pärjäisivät, mutta eipä heilläkään loppupeleissä kovin kummoisesti mennyt.
"Ehkä", kuului kuskin paikalta.
Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Eipä me kumpikaan Rasmuksen kanssa mitään suupaltteja oltu ja oli jonkinlainen ihme, että olin ilman alkoholin tuomaa rohkeutta puhunut noinkin paljon tai ylipäätään hypännyt Rasmuksen seuraksi ohjaamon puolelle.

Lehtovaarassa järjestettävät kisat olisivat parin viikon päästä ja aioin treenata niihin niin paljon kuin suinkin ehtisin...

07.04.2020
#tietähtiin2020

Aliisa oli ilmestynyt ulko-oven taa viiden minuutin varoitusajalla ja pöljähän mä olisin ollut jos sen olisin matkoihinsa komentanut. Pöljähän mä nyt olin noin niin kuin muutenkin, mutta niih... Olin kyllä yrittänyt vältellä Aliisaa (taas), mutta onnistumisprosentti siinäkin hommassa oli n. 5% - jos sitäkään. Mitäs laitteli kaikenmaailman höpöhöpö-kommentteja mulle instagramissa ja lähetteli Whatsappiin samanlaisia höpöhöpö-viestejä. Ihan niin kuin en itse niihin vastaillut  samalla mitalla...

"Tylsääääää. Ei jaksa kuunnella Robertin Tie Tähtiin-juttuja. Ei tunnu muusta puhuvankaan tällä hetkellä", Huru oli ilmoittanut hypähdettyään sänkyni laidalle. Niin no, eikös se ollut ajankohtainen aihe ja minäkin siinä samassa TT-veneessä keikuin...
"Eikä muuten puhuta mekään siitä", Aliisa oli virnistänyt ja taputtanut patjaa vieressään.

Ei puhuttu. Ei Aliisan kämppiksestä eikä kyllä mistään kisajutuistakaan.
Seuraavaksi kinasteltiin siitä, kumpi keittää kahvit ja mitä katsottaisiin Netflixistä.
Eikä varmaan yllätä ketään jos sanon, että minähän ne kahvit keitin ja Aliisa valitsi katsottavan. Jonkun kakan dokumenttisarjan se sieltä löysi eikä kyllä meikäläistä sellaiset kiinnostanut hevonkukkuakaan.

Siksipä selailin somea ajankuluksi ja yritin stalkata muita Tie Tähtiin-osallistujia niin instagramista kuin Facebookistakin ihan silkasta mielenkiinnosta.
"Kuunteletko sä edes?" sohvan toisessa päässä istuva Aliisa kysyi ja kairasi pottuvarpaansa mun alimman kylkiluun alle ikävän tuntoisesti.
"Kuuntelen kuuntelen", irvistin ja nappasin naisen varpaan etusormen sekä peukalon väliin. En kyllä ollut kuunnellut kuin puolella korvalla. Jotain se oli selittänyt.. Jostain. En tiedä mistä.
Aliisa könysi ylös paikaltaan ja tuli kurkistelemaan, mitä mä sieltä puhelimesta tiirailin. Selitin mitä yritin tehdä, mutta aika laihoja tuloksia mun nettietsivän taidoilla löytyi.
"Annappa ku Aliisa näyttää", Huru huokaisi, ryösti puhelimen kädestäni ja ryhtyi hommiin.

Ei mennyt kauaakaan kun löytyi ensimmäisen tuntemattoman someprofiili. Sitten toinen... Kolmas... Neljäs... Ja niin edelleen.
"Ah, Salma", Huru huokaisi hölmö hymy naamallaan ja vilautti mulle Seppeleen omistajan profiilia ennen kuin jatkoi sosiaalisen median kaivelua.
"Nämähän on suurin osa jotain lapsia... Tai muuten vain alaikäisiä", Aliisa mutruili. Nyökkäsin. Niin oli. Oli siellä joukossa kyllä aikuisiakin.
"Oho", Huru hämmästeli. "Aika kuuma."
Jostain se oli kaivanut sen ansamaalaisen naisen profiilin, joka oli meidän luokassa hassun nimisellä hevosellaan pyyhältänyt kolmanneksi. Olihan se Maija... Majia.. Majina(!) erittäin vetävän näköinen nainen. Ja parisuhteessa Hurun mukaan.
"Missä kaikki hyvännäköiset miehet on?" Aliisa tuskasteli ja heilutin kättäni sen naaman edessä iloisesti virnistellen. "Sua ei lasketa."
Höh. Ei sitten.

"Huomenna on kuulema Näyhön kouluvalkka. Siellä saattaa olla muitakin kuin auburnilaisia", Huru kertoi.
"Tiedän."
"Sinne vaan vakoilemaan niitä", Aliisa mutisi, hörppäsi jo kylmettynyttä kahviaan ja irvistellen laski kupposen takaisin pienelle sohvapöydälle.
"Pfffft", tuhahdin. "Mulla on töitä."
Niin, joidenkin piti käydä töissä, jotta saisi rahaa elämiseensä ja kaikenmaailman kisamatkoihin valmennusten lisäksi.
Oli kyllä saanut kieli ruskeana räpsytellä pomolle silmiä ruinatessani 20.päivää vapaaksi. Ei mahtaisi Seljavaaran pojasta olla töihin menijäksi, koska oltais takaisin Kallassa vasta joskus varhain maanantaiaamuna.

"Lähe sinäkin sinne Lehtovaaraan. Oot kuitenkin Cavan hoitaja", ehdotin Aliisalle, joka oli palannut tutkimaan Salman profiileja. Olis paljon hauskempi reissu jos Huru lähtisi matkaan. Olisi jotain seuraakin... Enkä nyt tarkoita mitään sellaista seuraa vaan ihan kaveripohjalta ajattelin asiaa.
"Katotaan", tukkapehko mutisi.

15.04.2020
#tietähtiin2020

Puhelimen jäätyä pukkarin kaappiin selailin kahvihuoneen pöydällä lojuvia mainoslehtisiä (turhaan, ei ollut olutta missään tarjouksessa), kunnes vastaan tuli eilinen Kallan Sanomat. Hörähdin, sillä joku (mitä ilmeisemmin Esko) oli päästänyt taiteellisen puolensa valloilleen ja piirtänyt etusivulla olevalle pariskunnalle pirun sarvet päähän, pierua esittävän turahduksen takapuolien kohdalle ja tietenkin sukupuolielimiä sekä tissejä oli pitäny piirtää esiin.

Sitten tajusin katsoa vähän tarkemmin ja lukea tekstiä. Mikke siinä nimellä mainittiin, mutta vaikka kuvaa oli sotkettu, ei jääny arvailujen varaan kuka se nainen oli. Varsinkin kun tiesi jo muutenkin... Tai no, ei tiennyt, mutta epäili.
Sarah siinä oli. Tiesiköhän se jo päässeensä etusivulle? En kyllä kehtaa kysyä.

Kävin hakemassa puhelimen kaapista ottaakseni kuvan etusivusta ja pistin sen Aliisalle saatesanoilla: "Sanoinhan että niillä on juttua!"
Vastaukseksi tuli itkunauruhymiöitä ja toteamus, ettei tiennytkään minun osaavan piirtää noinkin Picassomaisia taideteoksia.
Tuhahdin ja kerroin avaavani näyttelyn Kiasmaan piakkoin.

En tiennytkään että Mikke oli joku "kuuluisa". Rahaahan sillä toki oli, mitä ilmeisemmin vaikka muille jakaa... Siksikö se Sarah sen kaa pyöri? Olin miettinyt sitä ennenkin. Enkä halunnut uskoa sitä. Reyes oli itsenäinen nainen joka tuskin minkään rahapussin perässä juoksi! Miesten perässä ehkä?
Mut naisten aivoituksista ei aina selkoa saanu... Jos nyt ikinä sai.

Sen tiesin, että minä en ikinä otsikoihin päätyisi sen takia että olisin rikas. Tuskin pääsisin muutenkaan...
Ei ollut Seljavaara uutisten arvoinen tyyppi, tylsä ja huomaamaton. Hyvä niin!

Vaikka olihan mua sivuttu Kaksnelosessa, kun siellä oli White Partyja ruodittu. Ja tietenkin mainittu mun poistuneen Ellenin kanssa sieltä. Perhana.
Asukin oli kuulema tylsän turvallinen tai jotain. Olkoon vain, en kai mä mitään tissitoppia tai pikkumekkoa päälleni voi laittaa tommosiin juhliin. Vai voisinko?
En.

Ajatukset valuivat jälleen Tie Tähtiin-kilpailuun. Joku uutisjuttu ekoista osareista oli silmiin osunut, mutta siinä oli mainittu vain meidän koulutyypit sekä Rasmuksen floppi.
Ja tietenkin Salma, joka oli voittanut meidän luokan. Ärsytti. Tai ehkä olin vain jotenkin typerän mustasukkainen ja katkera, koska olin kyllä pistänyt juhlissa merkille kuinka Aliisa sille flirttaili ihan olan takaa.
Salma oli kyllä ponillaan turhan kova vastustaja, kuten myös ansamaalaiset eikä muutkaan ratsukot mitään tumpeloita olleet.

Ehkä pääsisin otsikoihin TT:n takia?
"Anton Seljavaara voitti esterankingin."
Tuhahdin tympääntyneenä. Joopa joo. Viime aikaisten treenien perusteella Lehtovaaran kisat tulisivat menemään niin metsään ettei tosikaan...
Ehkä otsikko kertoisi enemmänkin siitä, kuinka yksi ratsukko mokasi totaalisesti. Se olisi enemmän "minun kuuloinen" otsikko.
Mutta turha sitä oli etukäteen miettiä.

Edelleen, Tie Tähtiin oli "vain kisat". Eihän niissä aina onnistunut! Mutta sitten kun se onnistuminen tapahtui, niin tuntuihan se aika pirun hyvältä!
Mielikuvissa maalailin jo minua ja Vilaa kunniakierrokselle Lapin maisemissa. Ellie ja Rasmus seuranani.
Jää nähtäväksi miten Jalavilla menee. Kyllä mä silti veikkaisin että tiimin kauniimmat osapuolet hoitaa homman paremmin kotiin. Kiia koulussa ja Ellie esteillä.

Mutta sitä ennen pitäisi lauantaina selvitä täysjärkisenä kymmenen tunnin ajomatka Lehtovaaraan.
Pitäiskö ostaa pari janojuomaa matkalle?

18.04.2020
#tietähtiin2020

Kymmenen tuntia rekan kyydissä muutamine pysähdyksineen oli kyllä tuntunut pieneltä ikuisuudelta, mutta leppoisasti matka oli sujunut.
Runiacissa hevostaan majoittava Niilo ei ollut hirveästi puhunut, Isabella oli keskustellut Annan kanssa, Rasmus oli luonnollisesti keskittynyt ajamiseen ja minä olin joko torkahdellut tai pelannut Nitan kanssa korttia.

Viimeisen huoltoasema-pysähdyksen aikana olin sitten suunnannut suoraan kaljahyllylle ja törmännyt toisessa rekassa matkaavan Robertiin.
“That’s the spirit”, miekkonen oli hymähtänyt huvittuneen oloisena, kun olin tarttunut yhteen kaljapakkaukseen.
“Tätä selvinpäinkään kestä”, olin vitsaillut.
Muutama olut mitään haittaisi! Ja kun osti kerralla vähän enemmän niin niitä saattoi tarjota muillekin. Tai säästää myöhempään käyttöajankohtaan.

Lehtovaarassa olimme hoitaneet hevoset niin kuin kuuluikin ennen rekkoihin vetäytymistä.
Tarjosin Rasmukselle heti ensimmäiseksi yhden kaljan, minkä mies otti vastaan helpottuneen huokaisun saattelemana. Olihan meidän kuski nyt kaljansa ansainnut!
Isabellalle tarjosin myös, mutta nainen oli vain tuhahtanut nenänsä kautta, kävellyt rekan jääkaapille ja nostanut sieltä esiin oman viinipullonsa.

Koska melkein puolet päivästä oli kulunut rekan seinien sisällä kökkien, nappasin pari olutta sekä löytämäni retkituolin kainaloon ja ulkona leväytin sen auki. Eihän siellä mikään lämmin todellakaan ollut, mutta ainakin sai raitista ilmaa.
Siinä mä hörpiskelin olutta ehkä vähän liian pienellä tuolilla ja katselin maisemia eli niitä muutamia hevoskuljetusvempeleitä, jotka oli parkissa siinä samaisella alueella.

Puheensorina kantautui rekan sisältä ja vaikka olisin hyvinkin voinut mennä muiden seuraan, kaipasin hetken omaa rauhaa.
Ei sitä kyllä kauan kestänyt, sillä Ansamaan Majina ilmestyi jostain ja tervehti minua ystävällisesti.
"Ai, terve", mutisin ennen kuin tajusin vähän hymyilläkin. "Tekin pääsitte perille."
"Kyllä", nainen vastasi katsellen kourassani olevaa kaljaa suupieli nykien.

Kylläpä meikäläinen antoi hyvin urheilijamaisen kuvan itsestäni siinä keikkuvalla tuolilla pönöttäessäni kalja toisessa kädessä.
En antanut sen kuitenkaan häiritä (ihme) vaan kurottelin maassa olevista kaljoista yhden käteeni ja ojensin sen Pocahontakselle siitäkin huolimatta että sekin olisi niitä hienostelijoita, jotka lipittivät vain viiniä pikkurilli pystyssä.

Nainen näytti hetken puntaroivan mielessään tarttuako tarjoukseen.
"Ei siinä tyrmäystippoja oo", vakuuttelin virnistellen, mikä sai Majinan naurahtamaan ja otti tarjotun kaljan itselleen.
Olut suhahti auki ja seurasin katseellani kuinka tölkki kohosi naisen huulille.
"Jännittääkö huominen?" Majina kysäisi kierrättäessään katsetta Auburnin rekan kylkeä pitkin.
Kohauttelin vain hartioitani. Tietenkin jännitti, mutten kyllä kehdannu sitä myöntää ääneen. Eiköhä se näkynyt musta kilometrien päähän.
"Jos nyt hengissä selvittäis", vastasin lopulta.
"Se on hyvä tavoite", nainen nauroi ja nauru tarttui myös minuun.
Kiian pää kurkkasi rekan ovesta ulos. Punatukka kurtisteli kysyvästi kulmiaan ennen kuin vetäytyi takaisin sisälle. Pian ulos kuikkasi myös Nita sekä Inna joten arvelin Kiian juorunneen minun juttelevan "vihollisen" kanssa.

Majina kertoili jotain heidän matkasta Lehtovaaraan ja minä kuuntelin sekä selitin jotain meidän ajomatkasta.
"Kiitos tästä, tuli tarpeeseen", Majina hymyili heiluttaen tyhjentynyttä tölkkiä ja palautti sen mulle.
Nainen totesi omien tallilaisten varmaan taas ihmettelevän missä se viipyi, toivotti onnea huomiselle, huikkasi heipat ja meni menojaan.
"Huomiseen", huutelin sen perään loittonevaa selkää (köh) katsellen.

"Jos vielä kerran laitatte Matkalaulun, kävelette huomenna takaisin Kallaan", kuului Paakkasen tuskastunut parkaisu rekan sisältä, mikä sai minut keräämään tuolin ympärille levinneet tavarani ja kömmin sisälle muiden auburnilaisten seuraan.

Muutama olut hyvässä seurassa ja sitten kiltisti unten maille niin on huomenna valmiina voittamaan kaikki!

Hah.

20.04.2020
#tietähtiin2020

Nakkasin kassin sohvalle ja rojahdin pitkin pituuttani sängylle. Voi jumpe että oli ihana olla kotona!

Vaikka kisareissu oli sen pari yötä kaikkinensa kestänyt, tuntui se silti siltä kuin olis oltu reissun päällä ainakin viikko. Oli kieltämättä tehnyt mieli heti Auburniin saavuttuamme hypätä autoon ja kaahata kotiin, mutta Vila oli pitänyt hoitaa sekä tavarat purkaa rekoista, joten en ollut heti päässyt karkaamaan sänkyni syleilyyn.

Mutta nyt! Ah, oma sänky.
Puristin tyynyä kaksin käsin niin kuin en olisi koskaan sellaista käsissäni pitänyt. Olisin voinut simahtaa vaikka samantien, mutta turkasen kassi sohvalla osui silmiini.

Ehkä olisi parempi ihan ensimmäiseksi nakata pyykit koneeseen, koska jos en sitä heti tekisi, matkassa ryvettyneet ryysyt kisavaatteineen haisis siinä sohvalla vielä ensi viikollakin.
Normivaatteet päätyivät jo muutenkin täynnä olevaan pyykkikoriin ja kisatakki sekä housut pääsivät pesulle ihan ensimmäiseksi.

Kone jäi hyrskyämään kylppäriin ja raahauduin jääkaapille etsimään jotain suuhun pantavaa.
Eipä siellä ollut muuta kuin muutama olut, voipaketti sekä viime viikolla valmistamani makaronimössön jämät. Viiden tähden ateriaa niistä ei todellakaan saanut aikaiseksi... Onneksi kaapin perältä löytyi pari pakettia kananuudeleita, joten niillä sai siirrettyä nälkää pieneksi hetkeksi. Palan painikkeeksi yksi olut niin kyllä kelpaisi Seljavaaran kaivella napaansa loppupäivän sohvalla ja/tai sängyssä. En todellakaan olisi liikkumassa sieltä neljän seinän sisältä tämän vuorokauden aikana yhtikäs mihinkään.

Syönnin päätteksi röhnötin kalja kourassa sohvalla ja katsoin Rahapajaa Netflixistä. Tai siis ainakin yritin katsoa, sillä aika äkkiä se nukkumatti kävi kolauttamassa mua halolla takaraivoon.

Näin sekavia unia tulevista TT-osakilpailuista. Se oli vähän sellainen "Päiväni murmelina"-uni, sillä se päättyi aina siihen, että olin ratsastamassa esteradalle, mutta minut pysäytettiin syystä tai toisesta portilla ja se sai unen kelautumaan takaisin lähtöpisteeseen.
Ensimmäisellä kerralla olin unohtanut Vilan matkasta ja olin menossa hyppäämään rataa läpi ihan omilla koivillani.
Toisella kerralla olin unohtanut Vilan suitset.
Kolmannella kerralla olikin sitten ihan väärä hevonen allani eikä portilla seisova tyyppi päästänyt minua hyppäämään jollain vuonohevosella vaikka kuinka yritin vakuuttaa kyseisen pulleron olevan Vila. Seuraavaksi kokeilin onneani Cavan kanssa, mutta enpä päässyt silläkään radalle.
Viidennellä kerralla olin sitten menossa radalle munasillaan. "Säännöt sanoo että pitäisi olla vähintään sukat jalassa." No, ei ollut.

Hätkähdin hereille ja pudistelin huvittuneena päätäni. Pitäisi ilmeisesti tehdä itselle joku muistilista Hopiavuoren kisoihin.
1. Muista Vila.
2. Muista laittaa Vilalle kaikki sen varusteet päälle.
3. Älä varasta toisten hevosia ja yritä väittää niiden olevan kisaratsujasi.
4. Muista laittaa vaatteet päälle.

Pesukonetta tyhjentäessäni mietin, että noinkohan listan kohta numero neljä toteutuisi, sillä jumaliste! Joku perhanan paperitollukka oli eksynyt koneeseen myös ja voin sanoa ettei Isabellan sponssaama Sokka Luxin kisatakki todellakaan näyttänyt sillä hetkellä niin edustuskelpoiselta kuin kuuluisi.
Peeeerhana.
Noh, onneksi tajusin pestä kisavaatteet nyt enkä kisoja edeltävänä iltana. Olisi ollut noloa lähteä Auburnia edustamaan takissa, johon oli takertunut jotain paperimöhnöpalleroita. Vaikka nolohan mä olin noin niin kuin yleisestikin, mutta silti! Vähän yrittää skarpata kuitenkin tuolla ihmisten ilmoilla liikkuessa.

Laitoin Aliisalle "Apua!"-whatsapp-viestin missä kyselin vinkkejä miten sen paperikaaoksen saa selvitettyä, mutta sieltä tuli vastaukseksi ääniviesti, missä Huru vain nauroi ja kysyi, pidinkö mä sitä jonain kodinhengettärenä, mutta ehdotti että kysyisin Jusulta. Se kuulema tietäisi vinkin jos toisenkin.

No, en kysynyt. Soitin äidille.
Äiti tietää kaiken.

24.4.2020
#tietähtiin2020

Oli ihan hiton tylsääää...
Lojuin kaljatölkkien kera sohvalla ja tahkosin GTA:ta ties monettako kertaa läpi.

Olisihan sitä voinut tehdä jotain järkevääkin nyt kun oli vapaa viikonloppu ilman mitään TT-kisoja tai muitakaan, mutta mitäpä sitä olis keksinyt?
Vilan olin käynyt liikuttamassa ja hoitamassa töiden jälkeen. Olin myös yrittänyt saada Aliisaa lähtemään mun kaa kaljalle tai johonkin, muttei kuulema ehtinyt. Pöh.
Tuntui että viime aikoina meidän yhteiset tekemiset sun muut rajottui niihin kertoihin, kun Huru itse niin sattui haluamaan. Ja nekin kerrat olivat vähentyneet huomattavasti.
Ehkä ihan hyvä vain? Helpompi pysyä ihan vain kavereina kun ei koko ajan oltu tekemisissä talliympäristön ulkopuolella. Se kun aina tuppasi lähtemään käsistä kun kaksistaan oltiin jossain.

Poliisien taas ammuttua mun pelihahmon, nakkasin ohjaimen sohvan nurkkaan ja huokaisin syvään.
Melkein olisin mieluummin ollut ihan oikeasti jossain TT-osakilpailussa kun kotisohvalla. Ihme... Vaikka Lehtovaaran kisojen jälkeen olin ollutkin sitä mieltä etten poistuisi kotoani enää ikinä mihinkään.
Ensi viikonloppuna sitten Hopiavuoreen. Eipähän tulisi juotua liikaa kaljaa.. Paitsi ehkä torstaina, koska olihan se sentään vappuaatto!

Tai sitten katkaisen vappukaljaperinteen ja lähtisin baarin sijasta salille?
Hahah. Niin varmaan.

Hopiavuoren kisat sekä tietenkin Ruotsin kilpailut pyörivät mielessä jatkuvasti. Turhautti, koska halusin jotain muutakin ajateltavaa kuin jotku pirun ratsastuskisat. Vaikka kai mua jokin kilpakärpänen oli kankkusesta puraissut huolimatta siitä ettei ne kisat aina kovin kummoisesti menneet.

Muuta ajateltavaa tarjoaisi esimerkiksi tuopillinen tai kaksi hyvässä seurassa jossain räkälässä. Mutta kenet minä sinne saisin seuraksi?

Sarah! Miksen mä sitä tajunnut pyytää. Reyes nyt varmasti lähtisi.
Eipä lähtenyt. Oli kuulema lupautunut Matildan maastoseuraksi. Missä välissä niistäki oli kavereita tullut? Ihan sama. Sarah kyllä lupasi että voitais huomenna lähteä kaljalle, mikä toki kävi vallan mainiosti, mutta kun olisin halunnut lähteä myös tänään.

Ginevra! Se jopa asui Murronmaalla, joten ei tarvis kovin kauas kummankaan lähteä ja se oli sanonut, että aina saa pyytää kaljalle jos siltä tuntuu.
No, ei ehtinyt Geekään.

Tylsimykset. Jessellä oli Sofia, joten sitä oli aivan turha kysyä.
Esko? Ei todellakaan...
Siinäpä se meikäläisen kaveripiiri sitten olikin.

Kävin hakemassa uuden kaljan jääkaapista ja heittäydyin takaisin sohvalle selailemaan puhelinta.
Eli stalkkailin taas muita TT-kisaajia päästäkseni perille heidän treeneistään. Muutaman blogin olin löytänyt, missä ne kertoili miten meni ja millaiset odotukset oli Hopiavuoren kisoihin sekä tietenkin Hallavassa pidettävään finaaliin.
Mä en kyllä jaksaisi mitään heppablogia pitää. Tai mitään blogia ylipäätänsä.
Olin muutenkin aika laiska päivittämään ig:tä tai facea... Kukapa niitä meikäläisen juttuja edes lukisi? Tuskin kukaan.

Nakkasin puhelimenkin pleikkarikapulan viereen ja hörpiskelin kaljaani tuijottaen telkkaria, josta tuli ties monettako kertaa uusintana Simpsonit. Hitto, että oli tylsä elämä. Taidan lähteä lähikuppilaan vaikka yksin....
Puhelin plimpahti viestin merkiksi ja kurottelin kapistuksen takaisin käteeni. Ehkä Aliisa, Sarah tai Gee oli tullut toisiin aatoksiin ja lähtis sittenkin mun kanssa kaljalle?! Jee.

Ei. Ei ollut kukaan auburnilaisista.
Tuijotin instagramin viestiä yllättyneenä. En kyllä olis edes osannut kuvitella, että Pocahontas mulle jotain viestiä laittais.

majinaleonara:
Moi! Onko Auburniin tulossa mitään Tie Tähtiin-estevalmennusta ennen seuraavia kisoja?

Vastasin siihen lyhyesti "Ei."
Olikohan se vähän liian tyly vastaus? Siltä se kyllä vähän vaikutti... Ei kyllä ollut tarkoitus!

"En ainakaan oo kuullut että olis tulossa. Mä ilmoitan kyllä heti jos joku semmosen pitää. "
Parempi?
"Kiitos! Mitä kuuluu? Joko odotat Hopiavuoren kisoja?"

Onneksi Majiná ei ollut näkemässä minun ilmeitä, koska heh.. Saatoin näyttää vähän tyhmältä. Niin kuin aina.
Ihan oikeastiko se kyseli kuulumisia muuten vain? Tämäpä outoa. Tai siis, harvemmin minulta kukaan kuulumisia kyseli noin vain. Varsinkaan kukaan tuntematon. Tai no, puolituttujahan tässä taidettiin jo olla?

Niinpä minä sitten vietin iltani juttelemalla Ansamaan omistajattaren kanssa instagramissa.
Puhuttiin Tie Tähtiin-kisoista, naureskeltiin sille kuinka me kisattaisiin toisiamme vastaan myös Ruotsissa, juteltiin hevosista, elämästä ja niin edespäin.
Hauskaa viestittelyseuraahan tuo Pocahontas oli. Niinkin hauskaa että ihan unohdin baariin lähdön. Ihme.

02.05.2020
#tietähtiin2020

Tuijotin sohvalla kököttävää kassia ja mietin, tarvitsiko mun ees oikeastaan pakata mitään ihmeempiä mukaan huomiselle kisareissulle? Kisavaatteet toki, mut noin niin kuin muuten... Enhän mä ollut sinne Hopiavuoreen lähdössä kuin yhdeksi päiväksi ja pääsisin omaan sänkyyn yöksi.

Nakkasin kuitenkin kisavaatteiden lisäksi vaihtovaatteet kassiin ihan varmuuden vuoksi. Eihän sitä tiedä vaikka onnistuisin sotkemaan itseni vaikka hevosen lannalla tai jollain... Eikä mua varmasti päästettäis Auburnin ökyrekkaan aivan paskaisissa vaatteissa, joten varavaatteet oli hyvä olla.

Puhelin alkoi soimaan sohvapöydällä ja huokaisin vähän tympääntyneenä. Jos sieltä joku yritti mua baariin houkutella niin haistattaisin kököt, koska en voinut lähteä ryypiskelemään tänä iltana.
Mutta ei ollut kukaan ryyppykaveri. Vanhan ratsastuksenopettajani  Paulan nimi koristi kännykän ruutua, mikä sai minut hölmistyneenä tuijottamaan ruutua. Mitäköhän asiaa sillä oli? Sen tiesin, että vanha kisaratsuni, Haisu, oli jo laukkaillut sinne vihreille niityille, joten sitä asia ei koskenut...
Kesti hetki ennen kuin tajusin pyyhkäistä vihreää luuria ja nostaa puhelimen korvalleni.

"Mitäpä Antonille kuuluu?" Paulan ääni tivasi heti sen jälkeen, kun olin mutissut jonkinlaisen tervehdyksen.
"Ei mitään ihmeempiä", vähättelin tukien puhelimen olkapään ja posken väliin sulkiessani kassin  vetoketjun.
"Lueskelin tässä jotain ratsastajat.comin juttua Tie Tähtiin kisoista ja siellä mainittiin jostain kallalaisesta tiimistä, Verivaahteroista, ja tulit mieleen. Etkös sä siellä Auburnissa kulje edelleen? Paula uteli.

Ei mulla ollut mitään hajua mistään lehtijutuista, mutta mitä ilmeisemmin mua ei siinä mainittu. Onneksi...? En ollut edelleenkään uutisjuttujen arvoinen tapaus.
"Jooo, kuljen. Se Verivaahterat on tosiaan Auburnin joukkue. Minä oon toisessa tiimissä, Jalavissa", mutisin ja istahdin sohvalle.
"Ai! Sinäkin oot siellä kisaamassa. Onpa kiva! Onko mennyt hyvin?"
"Eh.. Paremminkin vois mennä", puuskahdin ja vaihdoin puhelimen toiselle korvalle.
Paula nauroi ja lohdutteli, että ei aina voinut pärjätä. Tottahan se oli, tietenkin.

"Joko olet oman hevosen ostanut vai vieläkö kilpailet sillä Sokan hevosella? Paula kysyi enkä voinut muuta kuin nauraa pärskähtää.
"Vilaa vuokraan edelleen. Ei kai mulla omaan varaa ole ellen lotossa voita", vastasin sitten.
"Aiivan. Alat kuule laittamaan rahaa säästöön ja ostat jonkun parin tonnin hevosen, mistä koulit itselles kisaratsun", Paula maalaili hölmöjä tulevaisuudenkuvia linjan toisessa päässä ja pyörittelin huvittuneena päätäni.
"Mutta kun sen elättäminenkin maksaa", muistutin.
"Maksaa tietenkin, mutta äkkiäkös voittorahoilla se maksais itsensä takaisin!"
"Millä voittorahoilla?"
"Niillä, mitä sä voitat sen kanssa, hölmö!" Paula sanoi iloisesti.
"Ootko sä kännissä? Justhan mä sanoin, että ei mulla nuo kisat kovin hyvin mee, joten ei tässä ainakaan voittorahoilla rikastumaan pääse", hymähtelin.
"Olisinkin kännissä... Leikkiähän minä vain laskettelin. Mutta jos joskus on oman hevosen tarve niin ilmoitteleppa niin mä voin etsiä sulle jonkun potentiaalisen hevosen. Enkä ota edes välityspalkkiota, kunhan muistat MM-kisojen jälkeen mainita minut kiitospuheessasi."
"Jos nyt kuitenkin ensin selviäisin hengissä noista Tie Tähtiin-kisoista ja Ruotsin Hannaby Hanami Weekeistä", tuhahtelin pieni hymy huulillani. Oma hevonen toki olisi aina oma hevonen, mutta ei mulla mitenkäänpäin tulisi olemaan sellaiseen  varaa...
"Ootko sä menossa sinne Ruotsiinkin? Wau! Ihan kilpailemaan?" Paula kuulosti innostuvan tästä tiedosta ihan tosissaan.
"Mmhm, parissa luokassa joo."
"Kattos poikaa! Mahtava juttu! Nehän on ihan kansainväliset kisat. Voi kun pääsis sinne sua kannustamaan!"
"Parempi vaan ettet tuu. Et oo näkemässä sitä totaalista epäonnistumista", hymähdin.
"Höpö höpö. Et sä epäonnistu! Voisin melkein tulla sinne Tie Tähtiin-finaaliin yleisöön. Milloinkas ne olikaan?"
"Seitsemästoista päivä", vastasin ja melkein sanoin ettei kannata tulla. Mutta olishan se ihan kiva nähdä Paulaakin pitkästä aikaa. Olin silloin toissajouluna viimeksi naista nähnyt vieraillessani sen tallilla.
"Täytyy laittaa kalenteriin ylös. Hei mutta, minäpä jätän sinut nyt rauhaan ja lähden itse ruokkimaan nuo omat hevoset. Soita mulle huomenna niiden Hopiavuoren kisojen jälkeen ja kerro miten meni!"
"Joo, soitan."

En kyllä välttämättä soittaisi.
Viestin voisin laittaa, mutta puhelimessa lörpöttelyt saisi jäädä niille, jotka siitä touhusta tykkäsi.

03.05.2020
#tietähtiin2020

"Pysähdytään tohon huoltsikalle syömään ja vessaan!" Innan ääni kantautui jostain ohjaamosta enkä kyllä laittanut vastaan. Eikä laittaneet myöskään Janna, Niilo tai Annakaan.
Ja vähän epäilen, että vaikka joku olis asiasta kitissyt, niin ei Inna olis kuunnellut.

"Onneksi ei sentään tarvinnut lähteä ajamaan Ruotsiin", Inna huokaisi istuessaan meidän valtaaman pöydän ääreen. "Vielä."
"Mhm", mutisin suu täynnä voileipää jonka olin ostanut kahvin lisäksi. Meidän matkaseurue oli kutistunut huomattavasti muiden lähdettyä kohti Ruotsia ja Hannaby Hanami Weekiä.

En ollut juttutuulella kyllä yhtään. Ärrrrsytti.
Mun ja Vilan TT-kisastartti oli mennyt aivan perseelleen ja jos ton suorituksen perusteella olisi pitänyt päättää lähteäkö Ruotsiin viikonlopuksi, olisi naapurimaan matka jäänyt välistä.
Seitsemäs sija… Eihän tuo nyt mikään yllätys ollut, ettei me pärjätty saati sijoitettu, mutta silti. Perhana.
Onneksi Jalavista Ellie oli tullut toiseksi, puhumattakaan erittäin yllättävästä ykkösestä eli Rasmuksesta ja Cavasta.

Anna närppi salaattiannostaan, Janna oli ostanut jonkun paninin ja Niilo mutusteli pullaa.
"Että vituttaa tämän päivän kisat", Inna tokaisi repiessään oman sämpylän suojakuoria auki enkä voinut muuta kuin naurahtaa.
"Sinäpä sen sanoit", myönsin sitten. Ei tainnut mennä meistä kenelläkään kovin mallikkaasti nämä osakilpailut.
Jannakin hymähti ja totesi, ettei sillä ja Sessalla ainakaan mitkään TT-osikset olleet kovin kummoisesti menneet.

"Tää päivä johtuu siitä että joutui päivän kuuntelemaan sitä järkyttävää murretta mitä ne siellä Hopiavuoressa puhui", Paakkanen nyökytteli sen näköisenä että juurikin siitä se johtui.
"No, en mää tiijä. Musta se oli ihan kivvaa kuunneltavaa. Oli mullakin totuttelemista ku Murronmaalle muutin ja ne puhhuu siellä niin etelän vetelien malliin", mutisin ja nostin kahvikupin huulilleni.

Inna tuijotti mua pöydän toiselta puolelta ja värähti nyrpeä ilme naamallaan.
"Sinä et puhu enää loppumatkalla yhtään mitään", Paakkanen kuitenkin naurahti.
"Voihan se olla, ettei kukkaan puhu mittään jos sä ajat johonkin hirveen pahki", virnistin.
"Voi helevetti että on kuumaa kahavia. Tuli liian vähä maitua sekkaan."
"Saako tuon laittaa kävelemään?" Inna kysyi Niilolta, joka vain kohautti huvittuneena olkiaan.

Olisin voinut jatkaa juttua vaikka kuinka pitkään, mutta Inna olisi saattanut oikeasti heittää mut kyydistä.
Ainakin mieli parani aavistuksen, kun sai vähän härnätä Innaa mun epämääräisellä Kainuun ja Oulun murteen sekoituksella.

"Eiköhän jatketa matkaa. Ensin Runiaciin, sitte Purtseille ja viimeisenä Auburn", Inna ilmoitti lopulta ja seurue lähti valumaan kohti hevosrekkaa.
Näpyttelin Aliisalle viestin että tulisi ottamaan Cavan vastaan, koska itse olin ainakin aivan rättipuhkipoikki, halusin nukkumaan ja huomenna pitäisi töihinkin selvitä.
"Mieluusti otan korskean orin syleilyyni!"
"Puhutko nyt minusta vai Cavasta? "
"Cavasta! Sinä ruunanrupsukka saat syleillä itse itseäsi."

Jaa. No, ei sitten. Yritys hyvä kymmenen…

En kyllä olisi ehtinytkään mitään syleilyleikkejä harrastamaan. Sen verran ehdin kuitenkin että kannoin joskus puolen yön jälkeen Cavan tavarat rekasta ulos Hurun huolehtiessa omasta hoitohevosestaan.

Parin viikon päästä olisikin jo Tie Tähtiin-finaali enkä todellakaan odottanut sieltä mitään mainetta ja mammonaa.
Mutten kyllä nyt luovuttaisi kuitenkaan. Se joka leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön.

09. - 10.05.2020
#hanamiweek

Seisoskelin jonkun bileporukan laitamilla, hörpin kaljaani ja katselin ohi käveleviä ihmisiä mietteissäni. Olin houkutellut Sarahin lähtemään mun kaa kaljalle, se oli ottanut Ellien mukaansa ja lopulta olimme päätyneet "juhliin", joista olin jo aikaisemmin päivällä kuullut.
En kyllä oikein juhlatuulella ollut, mutta aivan sama. Ehkä tästä tulisi ihan kiva ilta kuitenkin?

Se olisi ollut varmasti paljon kivempi, mikäli Aliisa olisi ollut mukana, mutta kun ei ollut...
Olin mä sille soittanut, mutta sillä oli ollut jotain muita kiireitä niin ei ehtinyt lätisemään puhelimessa. Puhelu oli loppunut Aliisan kikatukseen eikä jäänyt epäselväksi, mitä ne sen kiireet oli olleet.
Eiiii tuntunut missään... Ei yhtään missään.

Ei tuntunut, kun vetäisi pienet sievät humalat.
Onneksi olin tajunnut kysyä Jesseltä autoa lainaan sen verran, että olin saanut haettua lähikaupasta kunnon satsin kaljaa niin ei tarvinnut maksaa itseään kipeäksi jollain linnan baarihinnoilla.

Muisti kai se alkoi jossain vaiheessa vähän pätkähdellä.
Muistan kyllä luvanneeni jonkun murronmaalaisen naisen tallilla piipahtaa joskus, mikä se oli, Hukkapiilo?
Muistan, kuinka Isabella Sokka oli käynyt muistuttamassa että olisi erittäin suotavaa olla aamulla hoitamassa Vila kisakuntoon.
Cellalta olin pummannut tupakan, hämmentynyt sen flirttailusta ja ehkä yrittänyt heittää jotain kuivaa läpyskää takaisin.
Olin naureskellut joidenkin miesten sanalliselle kilpailulle siitä, kuka mahdollisesti saisi vietyä Ellien tai Sarahin sänkyynsä illan päätteeksi.
Majinákin oli piipahtanut bilerekalla enkä kyllä nyt tarkkaan muista mitä mä sen kanssa olin jutellut, mutta jotain kyllä. Toivottavasti en ainakaan mitään typerää.

Sitten jostain oli pölähtänyt paikalle se joku Jessen tuttu, Mila, joka kutsui mua ihan oikealla nimellä toisin kuin Stina.
"Kas kun en oo sullekin joku vara-Jesse", olin vitsaillut viitaten Kaajapurojen rasittavan työntekijän antamaan lempinimeen. Mila ja Stina olivat kavereita myös, olinhan mä sen nähnyt White Partyissakin Vihreän seurassa.  
Mila oli naurahtanut kuivasti, hörpännyt omaa kaljaansa mietteliään näköisenä irroittamatta katsettaan minusta.
"Voit olla", nainen oli todennut lopulta.

Sitten olimme keskutelleet Sallista (kuulema voi erittäin paksusti, ei menisi enää montaa viikkoa jakautumiseen), hevosista ylipäätänsä ja niin edelleen. Jossain vaiheessa keskustelu oli mennyt pikkutuhmiin juttuihin ja kun Mila sitten sanoi, että hänen oli aika lähteä hotellille, koska silläkin olisi huomenna kisahoitajanhommia, olin kokeillut joskus muinoin Termospullo-aikoihin toiminutta replaa:
"Pitääkö sut saattaa?"

Piti.

Niin. En nukkunut Auburnin rekassa sinä yönä.
Aamulla hävetti pikkuisen, muttei kuitenkaan kovin hirveästi.
"Pitää varmaan lähteä hoitamaan hevoset", Mila tokaisi ylös kömpiessään. "Eikös se Jessekin starttaa tänään?"
"Mjoo", ähisin pienen krapulan jyskyttäessä takaraivossa ja keräilin vaatteitani lattialta. "Mistä te muuten tunnette? Noin niin kuin alunperin."

Mila mulkaisi minua vähän hämmentyneenä ja puuskahti: "Me ollaan oltu yhdessä. Kihloissakin."
Meinasin kompuroida jalkoihini ja teki kieltämättä mieli juosta ovesta ulos miehekkäästi kiljuen.
Sillä lailla Seljavaara. Panit sitten kaveris exää. Hienosti... Ei perhana. Oli Jesse joskus entisestä kihlatustaan puhunut, mutta en mä nyt ajatellut sen olevan Mila... Peerse.
Tai sitten olin kuullut asiasta ihan nimen kera mutten muistanut sitä eilen tai nyt.

"Hopihopi, ollaan kohta myöhässä", Mila hätyytteli kun jumituin sulattelemaan tätä tietoa housut puolitangossa pöllämystynyt ilme kasvoillani.
"Jooh... Mennään", puuskahdin.
Jaa, että semmonen vara-Jesse sitten...

13.05.2020
#tietähtiin2020

"Älä murjota siinä", Aliisa tokaisi ja tuuppasi varpaillaan mun reittä.
"En mä murjota", huokaisin.
"Murjotat", Huru intti.
"Enpäs."
"Kylläpäs."
"En."
"Kyllä."

"Mietin vain sunnuntain finaalia", valehtelin osittain.
"Voihan TeeTee", Aliisa tuhahti ja pyöritti päätään niin että tukkapehko hulmusi.
"Onneksi se on tosiaan jo finaali. Saatte muuta jauhettavaa", nainen sanoi sitten, nousi sohvalta ja kävi hakemassa lisää kahvia.
"Niiiinpä. Voidaan alkaa jauhamaan vaikka Kalla Cupista", virnistin ja Huru tuhahti.
"Ei meillä Vilan kaa kuitenkaa mee hyvin…"
"Et voi tietää ellet kokeile."
"Hävettää jos häviän."
"Sitten häviät! Ei oo maailmanloppu."
"Ei sitä tiedä, vaikka Sokka sanois ettei oo Vilan selkään enää mitään asiaa."
"Eikä sano", Aliisa nauroi.
"Et voi tietää."
"Teillähän menee hyvin Vilan kanssa niin tyhmähän se Isabella olis jos yhden häviön takia ottais sulta Vilan pois."
"Hävisin Ruotsissakin", muistutin.
"Ja sitä edeltävänä päivänä tulit toiseksi", Aliisa muistutti takaisin.
Tuhahdin hymyillen.

"Pitäiskö sun hommata vaikka joku nainen niin olis muutakin elämää kuin hevoset?" Aliisa ehdotti.
"Viimeksi kun tarkistin, niin sä oot nainen", virnuilin.
"Pffft. Joku muu! Joku sutina josta voit juoruta mulle. Mites se Kaisa?"
"Kusin senkin jutun."
"Yllätys… Entä Pocahontas?"
"Majina on vain kaveri", kerroin.
"Eikö se antanut rakkautta sulle laivalla?"
"Ei! Sillä on sitä paitsi mies. En mä varattuihin koske", sanoin ja ehkä vähän valehtelin, kiitos nuoruuden hölmöilyjen.

"Entä se sun Ruotsin hoito?"
"Mikä Ruotsin hoito?!" älähdin.
"Hahhaa! Kuulin juoruja ettet ollut sunnuntaiaamuna rekassa vaan jossain ihan muualla vietit yösi", Aliisa sanoi ilkikurisesti.

Punastuin enkä hetkeen sanonu mitään.
"Se nyt oli vain yhden illan juttu."
"Oliko suomalainen?"
"Oli."
"Kallasta?"
"Ei. Ei mistään tästä läheltä."
"Nimi?"
"En muista", valehtelin.
"Ei siis kovin kummoinen kun ei nimikään jääny mieleen."
"Muistatko muka ite kaikki omat yhden illan sutinasi?"
"En välttämättä. Kerro siitä jotain!"

"Joko sä nyt lähdet mukaan Tie Tähtiin-kisoihin?" vaihdoin puheenaihetta.
"En tiedä. Katsotaan", Aliisa mietiskeli. "Kyllä se Rasse pärjää Cavan kanssa ilman minuakin."
"Entä minä?"
"Sinäkin!"
"Siellä olis bileet. Lauantaina jonku majatalon avajaiset ja sunnuntaina sitte finaalibileet."
"Ilmaiset viinat?" Huru innostui.
"Mistä minä tiedän saako siellä alkoholia ollenkaan", kohautin harteitani.
"Mitkä bileet ne semmoset on?" Aliisa äimisteli.
"Voidaan pitää omat", iskin silmää.
"Tuhmat juhlat?" nainen muikisteli.
Virnistin leveästi.

"Pitää miettiä vielä", Huru totesi sitten.
"Finaalia vai tuhmuuksia?"
"Molempia. Mut nyt mun tarvii lähteä kiitämään. Kiitti kahvista!"
"Mikä kiire sulla on?" harmistuin. "Finaalia ei tänään käydä mut se toinen juttu taas…"

Aliisa nauroi makeasti, muiskautti pusun poskelle, pörrötti hiuksiani ja kolisteli sitten eteiseen.
"Hauskan seuranko luo oot menossa?" huutelin sohvalta.
"Eeehkä", kuului vastaus.
Tuhahdin mustat sukat jaloissa

#tietähtiin2020

Moi äiti!!
Mitenkäs siellä kotipitäjässä menee? Yhtä hiljaista kuin aina ennenkin?

Sori etten päässyt äitienpäivänä käymään sen Ruotsin reissun takia enkä ees soittanut vaan laitoin vain tylsän onnitteluviestin, mutta aattelin että kirjoitan sulle nyt kirjeen "lahjaksi" niin saat jotain itsetehtyä, mistä oot aina tykännyt + postista muutakin kuin laskuja ja mainoksia...
Vähän myöhässähän tää lahja nyt tulee, mutta no, eikö ajatus oo tärkein? Toivottavasti.

Mulle kuuluu ihan hyvää. Töitä riittää ja Vilan kanssa sujuu treenit hyvin (ja välillä huonosti). Normaalieloa siis.
Et varmaan usko jos sanon käyneeni myös lenkillä ja kuntosalilla entistä enemmän? Pitää pysyä hyvässä kunnossa nyt ja myöhemminkin, kun on noita ratsastuskisoja niin hirveästi.

Esimerkiksi sunnuntaina olisi Tie Tähtiin-finaali. Kai mä oon muistanut kertoa siitä? Siis tosta kilpailusarjasta mihin osallistuttiin yhen päivän varoitusajalla? Oon varmasti jotain maininnut.
Vähän jännittää miten siellä Hallavassa menee vai meneekö mitenkään. Mutta kunhan tosta sunnuntaista selvitään kunnialla läpi niin sitten se on ohi. Tältä vuodelta ainakin... En tiedä osallistuisinko ens vuonna jos TT:t järkätään. Riippuis tietenkin myös Isabellasta, antaako se mun osallistua jos olisin sinne Vilan kaa menossa. Mut tuskin oon... Ei oikein pomo oo tykännyt, kun on pitänyt olla niin paljon pois töistä kaiken maailman kisojen takia. Eikä oo tykänny rahapussikaan, vaikkakin Ruotsista vähän ylimääräistä rahaa itselleni keräsin. Ei! Et siirrä mulle senttiäkään! Kyllä mä pärjään!

Paula aikoi tulla katsomaan niitä kisoja sunnuntaina... Soitti mulle tuossa jokunen viikko sitten.
Voisithan kysyä siltä, pääsetkö samalla kyydillä? Näkisit sinäkin minut kilpailemassa vihdoin ja viimein. Tää kirje kyllä tulee vasta ensi viikolla sulle, mutta mäpä soittelen tai pistän viestiä tän kirjoittamisen jälkeen!

Tää kevät on ollut melkoista kisaamista ja muita kiireitä nii en oo ehtinyt käymään. Sori siitä. Mutta tuun kesälomalla, ihan varmasti! Vaikka viikoksi tai kahdeksi? Ja saat se sinäkin tänne tulla. Juhannuksen jälkeen olis vissiin Kalla Cup? Tuu katsomaan niitä jos et nyt Paulan mukana pääse Hallavaan? Näkisit myös millaisella tallilla käyn... Voin sanoa et se on paljon hienompi livenä kuin kuvissa!

Mutta eipä mulla oikeastaan ollut muuta. Soitellaan ja nähdään mahdollisimman pian!

T. Anton

15.05.2020
#tietähtiin2020

Eilisen vaaterikon myötä, mun piti lähteä vähän shoppailemaan. Mitäpä muutakaan sinkkumies perjantaina töiden jälkeen tekis ja vielä palkkapäivänä? Ei, nyt ei lähdetty tyhjentämään tiliä lähikuppilan kassaan tai viety jotain hemaisevaa naisihmistä treffeille.
Hah, ihan niin kuin mulla normaalistikaan jotain treffejä olisi.

Onneksi Murronmaalla oli ihan hyvä (halpa) hevostarvikeliike, mistä löysin mulle uudet ratsastushousut revenneiden tilalle. Pitihän niitä sovitella hyvä tovi ennen kuin päätin ottaa tummanruskeat housut, jotka oli oikeaa kokoa ja istui mukavasti.

Onneksi kisavaatetus sentään oli kunnossa eikä tarvinnut maksaa itseään kipeäksi niiden takia.
Mullahan ei ikipäivänä olisi ollut varaa Sokka Luxin mustaan kilpatakkiin, mutta silloin kun olin viime vuonna juniormestaruuden t-paidassani voittanut, oli Isabella mulle sponssannut kyseisen Vociferous Riding Jacketin. Mähän kuitenkin edustin Auburnia kisoissa, joten hyvältä piti näyttää (hah)  eikä vanha, musta t-paita ilmeisesti muotia ollut.
Niinpä minä sitten olen hikoillut kesät talvet mustassa, kultakoristeisessa kilpatakissa, jonka rinnuksessa luki "Seljavaara".
Valkoiset ratsastushousut toki olin ostanut ennen mun ja Vilan ensimmäisiä, päin ahteria menneitä koulukisoja ja edelleen ne ajoi asiansa vaikkei enää niin uuden karheat olleetkaan. Mutta koska mulla ei ollut rahaa millä mällätä, sai pari vuotta vanhat pöksyt kinttujani koristaa niin kauan kuin suinkin kestäisivät.

Luojan kiitos mun ei tarvinnut Vilan kisavarusteista maksaa penniäkään. Olisin varmaan joutunut tekemään 24/7 töitä kymmenessä eri paikassa, että ne vermeet olisin saanut maksettua! Välillä ihan pelotti edes koskea niihin, koska pelkäsin että onnistuisin hajoittamaan jotain rähmäkäpälilläni.

Totta kai tammalla oli Sokka Luxin satulahuovat , Equestrian Prosta ostetut mustat suitset ja satulat jne.
Laadukasta tavaraa muutenki löytyi tamman hoitotarvikkeista ja varusteista, koska eihän nyt herranen aika Sokat mihinkään sekundaan koskisi pitkällä tikullakaan.

Myönnän, oli vähän urpo olo aina niissä hienoissa kisavaatteissa pönöttäessä. En tuntenut oloani yhtään "kotoisaksi" tommosissa ns hienoissa vaatteissa... Mutta onneksi pystyin lohduttautumaan sillä, etten ollut ainoa joka ykköset yllä kilpaili menemään!

Ihan yhtä urpo olo oli aina Sokkien järjestämissä juhlissa.
Hallavassakin oli lauantaina ne ratsumajatalon avajaiset ja tietty finaalijuhlat sunnuntaina, mut ei kai niissä niin tarkkaa pukukoodia olisi.
Eihän?!

Yritin etsiä tietoa mahdollisesta pukukoodista samalla kun kävelin läheiseen kuppilaan kaljalle uusien ratsastuspöksyjeni kanssa. Ei löytynyt...

Kylmän huurteisen äärestä näpyttelin Majinalle viestin, missä tiedustelin oliko ne Ansamaasta tulossa jo lauantaina Hallavaan niiden avajaisten takia.
Auburnin tyypit kun lähtisivät matkaan jo lauantaina ja paluu Kallaan tapahtuisi maanantaina.
"Ehkä", oli vastaus.
Nyökkäsin itsekseni ja piilotin hymyn tuopin reunaan ettei muut asiakkat ihmettelisi, mitä mä yksin virnistelin.

Hmm, niin, ehkä olisi pitänyt käydä tallillakin tänään, mutta hups, meni jo kalja jos toinenkin kurkusta alas.
Onneksi olin eilen tajunnut laitella Vilan tavaroita kasaan huomista lähtöä varten...

16.05.2020
#tietähtiin2020

12. Matkalaulu. Kerro hahmosi matkasta kisoihin ja liitä siihen jokin biisi.

Otin mukavamman asennon Auburnin rekan penkillä, nojasin pääni ikkunaa vasten ja katselin ohiviliseviä maisemia. Tällä kertaa päässäni ei jankuttanut Sini Sabotage siitä, että kuinka Levikset repee, sen sijaan sinne oli jumittunut eilen radiosta kuulunut hitsin vanha biisi: Smakin Hallanvaara.

Kyseinen kappale sopi kyllä tavallaan siihen tilanteeseen. Hallava. Hallanvaara. Hallavanvaara.
Ei ollut kyllä hallanvaaraa tähän vuodenaikaan enää, mutta toisaalta… Suomen kevät/kesä oli aina  vähän epävakaa eikä koskaan tiennyt mitä sieltä tulee.
Hallavanvaara olisi kyllä läsnä, kunhan tää meidän seurue sinne saakka pääsisi. Hirrrrveeeen vaarallinen paikka se Hallava. Murhamiehiä, verenhimoisia hevosia ja niin edelleen.
Tuhahdin itsekseni typerälle ajatuksenjuoksulle.

Eiköhän tämän reissun vaarallisin osuus ollut nää matkat. Liikenteessä kun saattoi tapahtua mitä  vain… Joku idiootti saattaisi tulla kylkeen, hirvieläimet haluais rekan keulakoristeeksi, kuski tohelois ja ryssisi hevosrekan johonkin ojaan/puuhun/sillalta alas.

Luotin kuitenkin siihen, että me päästäisiin hengissä perille saakka.
Vieressä istuva Anna ojensi mulle karkkipussia ja hymyn kera nappasin yhden hedelmän makuisen namiaisen hyppysiini.

Hetkeksi torkahtanut Nita säpsähti hereille, hieraisi silmiään ja haukotteli makeasti.
"Hyvinkö nukutti?" kysäisin.
"Jooh", nainen haukotteli jälleen käsivarsiaan hieroskellen. "Joko me ollaan perillä?"
"Ei", vastasin.
Nita murahti, kietoi käsivarret ympärilleen ja sulki silmänsä uudelleen.
"Herättäkää sitten kun ollaan perillä…"
"Ei, kyllä me jätetään sut tänne nukkumaan lukkojen taa ja lähdetään sinne avajaisiin ilman sua", vitsailin.
"Heh heh."

Onneksi Hallavaan ei niiiin hirveän pitkä matka ollut. Johan tässä TT-mittelön tiimoilta oltiin ajeltu Lappiin sekä Hopiavuoreen, Ruotsin reissusta puhumattakaan, joten kilometrejä kertyi tällä reissulla huomattavasti vähemmän.
Jotenkin en ollut “juhlatuulella” yhtään sillä hetkellä eikä mua kieltämättä olis haitannut yhtään, vaikka oltais lähdetty reissuun vasta huomenna ja skipattu ratsumajatalon avajaisest, mutta eipä mun nurinoita olis kuunneltu vaikka olisin sen ääneen sanottu.

Mutta toisaalta, oli enemmän aikaa valmistautua huomisiin kisoihin kun oltais jo valmiiksi paikanpäällä.
Paulakin olisi tulossa katsomaan kisoja. Äiti ei tulisi, mikä vähän harmitti, muttei sitten kuitenkaan harmittanut.

"Ollaan kohta perillä!" kuskina toimiva Rasmus ilmoitti jonkin ajan kuluttua.
Vihdoin.

(316 sanaa)

---

3. Ratsumajatalon avajaiset lauantai-iltana.

Ah, alkoholia!
Minun ja Robertin suurin huolenaihe oli ollut pähkäilyt siitä, tarjottaisiinko avajaisissa alkoholia ollenkaan alaikäisten juhlijoiden takia, mutta kyllä sitä siellä oli. Luojan kiitos.
"Onkohan näissä joku rajoitus kuinka monta saa juoda?" Harrington pähkäili juomatarjoilua silmäillessään.
"Voi olla", mutisin vilkaisten olkani yli.
"Mutta saattaa multa löytyä lisää olutta", supatin Robertille.
Ei tässä nyt mitään kännejä aleta vetämään kuitenkaan, huomenna pitäisi olla iskussa!

Lähdin juomani kanssa haahuilemaan pitkin majataloa.
Hienon näköinen mesta ja vähän ehkä harmittikin, että siellä yöpymisen sijaan olin valinnut nukkumapaikakseni Auburnin rekan livingin. Varmasti huoneiden sängyt olisi huomattavasti mukavammat kuin rekan sänky, vaikka ei ne siellä livingissäkään mitään narisevia hetekoita olleet.

Tuttuja ja tuntemattomiakin kasvoja lipui ohitseni, kun työnnyin ovesta ulos isolle parveketerassille.
"Löysinpäs sinut!" kuului Majinán ääni jostain.
"Ai, terve. Tulitte sittenkin", hymyilin leveästi viinilasia kädessään pitelevälle naiselle.
"Tietenkin", Majiná totesi. "Lähdetkö katselemaan paikkoja?"

En kehdannut sanoa, että olin jo kiertänyt paikat kertaalleen läpi ja tietenkin halusin olla naisen seurassa, joten lähdin sen mukaan.
Sarah tuli vastaan ja kohotteli tietäväisen oloisena kulmiaan minulle Majinán huomaamatta. Pudistin pikaisesti päätäni ettei Reyes nyt kuvittelisi mitään höpöhöpö-juttuja.

"Hassua että huomenna tää on ohi", Majiná mietiskeli, kun tiemme oli vienyt puutarhaan.
"Niinpä", mutisin.
"Onneksi me varmasti nähdään vielä tämän jälkeenkin", nainen hymyili valloittavasti ja tunsin kevyen punan nousevan poskilleni.
"Niinpä", toistin.
"Onhan noita muitakin kisoja kuin Tie Tähtiin. Auburnissa esimerkiksi", lisäsin vielä ja hörppäsin kaljaani.
"Tiedän."

Majiná halusi tavata Isabellan, joten kävimme etsimässä neiti Sokan ihmisjoukon keskeltä ja jätin naiset keskustelemaan keskenään hakeakseni  lisää juotavaa.
Minja Jaakkolakin näytti käyskentelevän siellä lehtiönsä kanssa, joten vaihdoin nopeasti kävelysuuntaani ja pakenin paikalta. Tuskin se olisi minulta tullut yhtikäs mitään kyselemään, mutta eihän sitä koskaan voinut tietää!
En ollut siinä mielentilassa, että olisin jaksanut vastailla kysymyksiin odotuksistani huomisesta kisoista tai siitä miten mulla ja Vilalla oli treenit menneet.

Tietenkin haluaisin sanoa, että odotukset huomiselle olivat korkealla ja varmasti pärjättäisiin, mutta kun niin ei välttämättä kävisi. Kunhan nyt ei oltais viimeisiä Vilan kanssa finaaliluokassa. Se oli ihan hyvä tavoite!

Ihan huvikseni otin vähän viiniä. Ei olisi kannattanut. Kamalaa litkua, muttei alkoholia kaadeta mihinkään viemäriin vaan kurkusta alas!
Jotkut vieraan tallin tyypit siinä katseli minua supisten jotain keskenään ja kurtistin kulmiani.
"Auburnilaisia", kuului joku sanovan.
Piruuttani nostin heille kättä tervehdysnyökkäyksen kera, mikä sai porukan nolostumaan ja kääntymään selin minuun.

Aloin lappamaan lautaselle jotain syötävää ja lyöttäydyin sitten Nitan ja Kiian seuraan, joista ainakin jälkimmäinen oli nauttinut juomatarjoilusta sitä alkoholia ihan kaksin käsin.

(396)

---

6. Hillitöntä naurua

"Pitäisikö minun tiiminjohtajan ominaisuudessa torua sinua siitä, että vedät ittes tommoseen kuntoon kisoja edeltävänä iltana?" vitsailin.
"Vahinko. Ei mun pitänyt, mut meni päähän!" punatukkainen nainen kihersi ja yritti pysyä tolpillaan.
"Pitäiskö sun mennä jo lepäämään?" Nita kyseli tallikaveriltaan. "Oliko sulla huone täällä?"
"Ei ku mä nukun rekassa", Kiia hikkasi.
"Pitäiskö sun viedä se nukkumaan?" ehdotin Nitalle.
"En kai mä sitä yksin saa talutettua tota kilometrin matkaa", Nita pihahti.
Huokaisin syvään, katselin ympärilleni ja punnitsin vaihtoehtoja. Joko jäisin avajaisjuhliin tai sitten lähtisin saattamaan naiset rekalle missä minunkin oli määrä yöpyä.

Olin herrasmies, eli lähdin naisten matkaan.
"Isssabellla varmaan tapphaa mut", Kiia kihersi käsivarteeni tukeutuen.
"Todennäköisesti", naureskelin.
Kiialla oli ilmeisesti hauska humala, koska nauraa rätkätti omille jutuilleen koko matkan ja nauru kyllä tarttui niin minuun kuin Nitaankin. Mitään selkoa me ei sen jutuista saatu, mutta ilmeisesti oli hyviä juttuja.

Huhhuh, onneksi en itse ollut kovin montaa alkoholiannosta ottanut, joten mulla ei olisi huomenna krapulaa toisin kuin Kiialla, jolla todennäköisesti olisi ihan jäätävä kohmelo.
Voisi olla vähän vaikea hypätä yhtäkään estettä krapulassa. Olisihan se toki näky, kun siellä kesken TT-finaalin ratsastaja purjoilee ennen ja jälkeen jokaisen esteen...

Kiian ei kuitenkaan tarvitsisi hypätä. Kunhan nyt ratsastaisi vaikeahkolla orillaan kouluradan kunnialla läpi ilman oksentelua, niin eiköhän se siitä...
Tiedä vaikka menisi ja voittaisi? Siinäpä olisi muille ihmeteltävää.

Matkassa kesti tovi jos toinenkin, mutta sain lopulta huokaista helpotuksesta, kun pääsimme Auburnin rekalle.
"Ja sitten arvon neiti kömpii sinne sänkyyn ja pistää pään tyynyyn", ohjeistin Kiiaa.
"Ei mua vielä väsytä", nainen ilmoitti silmät päässä seisoen.
Tuhahdin huvittuneena ja ojensin jääkaapista limukkapullon Kiialle.
"Juo tuo ainakin", ohjeistin. Omasta laukusta kaivoin itselleni oluen ja tarjosin yhtä Nitallekin, joka kieltäytyi tarjouksesta.

Kiialla oli ongelmia limukan aukaisun kanssa, joten autin naista tiukassa olevan korkin kanssa. Sitähän perhanan limpparia kuohui mun käsivarsille ja paidan etumukseen, mikä oli Kiiasta niin hauskaa että nauroi vedet silmissä.

Nainen sai juotua vähän limpparia ja alkoi sen jälkeen nuokkumaan siihen malliin, että uni saattaisi tulla ihan pian.
"Vessa ja nukkumaan", punatukka sönkötti, hoiperteli erittäin huojuvin jaloin vessaan ja mä käskin olla laittamatta ovea lukkoon.
"Mikshen saisi laittaa? Meinasitko tulla kurkkimaan?" Kiia huuteli takaisin.
"Ihan sillä että jos sä sinne sammut niin saadaan Nitan kaa kannettua sut sänkyyn ilman oven murtamista", vastasin naureskellen.
"Hitto se on kännissä", Nita huokaili otsaansa hieroskellen. "Onnea vain huomiselle..."

Mutta ei sammunut Kiia. Sieltä se vessasta ihan omin jaloin tuli ulos laulaen joululauluja, mikä sai minun suupielet nytkähtelemään entistä enemmän.
"Nukkumaan", komensin ties monettako kertaa.
"Käskystä!" Kiia hikkasi, otti vaarallisen näköisesti vauhtia ja ennen kuin ehdin estellä, pomppasi petipaikkansa suuntaan. Sängyn reunalle se kyllä pääsi, mutta muksahti siitä sitten lattialle, mikä sai minut räjähtämään nauruun vaikkei tilanteessa mitään hauskaa ollutkaan.

"Eihän sattunut?" räkätin noukkiessani lattialla retkottavan naisen ylös ja nostin sen sänkyyn.
"Ei", Kiia virnisteli leveästi.  Naurusta ei meinannut tulla millään loppua ja mahaankin alkoi ihan sattumaan se jatkuva hekottelu.
"Noni, nyt se pää tohon", sain sanottua naurun seasta ja taputin pehmeää tyynyä. Nainen teki työtä käskettyä jonka jälkeen nykäisin peiton sen päälle.
"Go Jalavat! Me voitetaan huomenna kaikki", Kiia vielä jaksoi kannustaa meidän tiimiä ennen kuin huokaisi syvään, käänsi kylkeä ja nukahti (eli sammui).

Toivottavasti voitettaisiin.

(514 sanaa)

17.05.2020
#tietähtiin2020

4. Ratsumajatalon avajaisten jälkeinen aamu.
Herätyskello raikasi Auburnin hevosrekassa. Raottelin silmiäni ja hapuilin kännykkää käteeni, jotta saisin sen sammutettua. Johonkin pussilakanan sisään se kapistus oli kuitenkin eksynyt, joten meni hetki jos toinenkin ennen kuin mekastava puhelin oli käsissäni.

Nita oli jo mielipiteensä huutavasta herätyksestä ilmaissut erittäin tiukkasanaisesti ja eilen kunnon kännit vetäissyt Kiiakin vaikersi peittonsa alla omiaan.
“Noh, Kiia, mikä meininki?” virnuilin kömpiessäni alas ohjaamon päällä olevasta petipaikasta.
“Yhm”, punatukkainen nainen örisi enkä voinut muuta kuin nauraa.

“Kaunis päivä tänään!” huutelin kovaan ääneen, kun olin aukaissut rekan oven (lähinnä tuulettaakseni nihkeää vanhan viinan hajun kyllästämää sisätilaa).
“Mä käyn kattoo hevoset”, Nita haukotteli ja mä lupasin vastavuoroisesti keittää kahvit.

“Perhana”, krapula-Kiia puuskutteli siirtyessään istumaan pöydän ääreen ja tarjosin sille eilistä limukkapulloa, johon nainen tarttui kuin hukkuva auttavaan käteen.
Taputin ystävällisesti naisen jomottavaa pääkoppaa ja siirryin sitten ulos kahvikuppini kanssa ihmettelemään maailman menoa.

Se olisi finaalipäivä. Niin se aika vain oli taas rientänyt eteenpäin ihan huomaamatta. Vastahan me olimme ilmottauduttu mukaan Tie Tähtiin-kisoihin… Tuntui kuin se olisi tapahtunut tyyliin viime viikolla, mut ei… Viime viikolla oltiin Ruotsissa eikä missään Hallavassa.

Pikkuhiljaa muitakin auburnilaisia alkoi valumaan paikalle hoitamaan hevosiaan ja valmistautumaan kisapäivään.
Minulla ei ollut mikään kiire, sillä mun luokka olisi tuttuun tapaan päivän viimeinen, joten tässä olisi aikaa ottaa vaikka päiväunet jos toisetkin. Jaksaisi kisata ja osallistua sitten finaalijuhlaan.
“Sä et taida tänään olla juhlatuulella?” velmuilin Kiian ilmestyttyä viereeni tukka pystyssä ja puolikuolleen näköisenä.
“En”, nainen yskähti.
“Uuteen nousuun vaan! Sillä se krapula lähtee millä on tullutkin”, tiesin kertoa.
“Ei, hyi”, Kiia pudisteli päätään ja mutisi sitten jotain Torusta sekä kuolemasta ennen kuin meni menojaan.

Hekottelin itsekseni.
Ehkei Jalavien osalta ainakaan koulupuoli sujuisi tänään niin hyvin kuin olisi ollut tarkoitus, mutta ehkäpä me estetyypit hoidettais homma kotiin? Tai ainakin Rasmus ja Ellie… Tai ainakin Ellie! Blondi oli ollut melkoisessa iskussa Ruotsissa, joten kyllä mä voisin melkein pistää pääni pantiksi, että nainen varmasti pärjäisi tänään. Ehkäpä mä pärjäisin paremmin?
Tuskin, mutta aina sai toivoa.