Tallipäiväkirja 2020-24

Auburnin kartanon tallipäiväkirja 2020-24

Tallipäiväkirjaa säilytetään Riders Loungessa.

Tallimestari: Penna Vaanila

"I-sa-bella!! Isabella! Se-seis!"
Tammatallin käytävältä tavattu perijätär kääntyi kulmat kohollaan. Olipa kohtalaisen röyhkeää puhuttelua tallimestari Vaanilalta!

Kaikesta päätellen Penna tajusi huudahduksensa sävyn myös itse, sillä tämä yskähteli ja näytti hetken aikaa vaivaantuneelta.
"Kuule", tämä kokosi kuitenkin nopeasti itsensä, "Olen perin juurin loukkaantunut. Tein vähän toimistotöitä ja kohdalleni sattuivat varsojen rekisteröintipaperit!"
"Niin? Eivät ne mitään salaisuuksia ole. En loukkaantunut, saat pitää työsi", Isabella tokaisi ja aikoi kääntyä kannoillaan.
"Ei! Seis! Tai siis – anteeksi, mutta sinä et nyt ihan ymmärtänyt. Minä loukkaannuin. Syvästi. Perin juurin."

Perijätär ei toisiaankaan ymmärtänyt. Siitä huolimatta tallimestari saisi selittää harminsa aivan itse. Isabella ei lankeaisi kyselemään pahoittelevaan sävyyn, vaikka niin tapahtuisikin Penna Vaanilan päiväunissa.

"Hyvä on. Selitän", Penna luovutti. Niiskaisi ja kröhäisi. Ryhti koheni ja katse kopeni – tätä miestä oli toden totta loukattu, sanoi kehonkieli.
"Asia on katsos niin, että täällä on ollut aivan kaaosta. Siis aivan kaaosta. Varsoilla ei ole ollut nimiä! On ollut toki Roseeta, Proseccoa ja Skumppapoikaa – päivänselvää, mutta mautonta –, vaan sitten ovat Pikkuneiti ja Prinsessa. Ymmärrätkö lainkaan, miten monesti työntekijät ovat sekoittaneet nämä! Sitten on taisteltu samasta riimunnarusta, kun kahdella on ollut mielessään taluttaa samaa varsaa. Ei se kuules toimi. Ja kysymykset! Niitäkin on esitetty, enkä ole osannut vastata. Ymmärrätkö, miten kiusallista on selittää, että Reiskan ja Armin varsat nimettiin kyllä heti syntymän jälkeen, mutta ei vaan Isabellan tammojen varsoja."
"Tämä ei nyt kuulosta kovin–"
"Äp-äp! En ole vielä puhunut, arvon Sokka. On toinenkin ongelma. Ajattelitko vain kirjoittaa nimet oviin? Alkaa kutsumaan varsoja uusilla nimillään ja toivoa, että ne kantautuvat tallilaisten korviin? Minun korviini?"

Isabella naurahti, mutta Penna oli tosissaan. Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Isabella vakavoitui. Hän alkoi ymmärtää.
"Taidat tarkoittaa erityisesti Prinsessaa", Isabella sanoi, ja Penna nyökkäsi suu tuimana.
"Anteeksi. Olisi pitänyt ymmärtää, että olet kiintynyt siihen kovasti."
"Kallan Caligine luki papereissa. Ehdin jo googlata – tarkoittaa sumua, aivan kuten värityksensä. Kaunis ajatus", Penna niiskaisi lähes liikuttuneena.
"Niin, juuri niin. Tahdotko kuulla suunnittelemani lempinimet?"
"Tietenkin! Oi, toivoisin vain.. Kunhan ei mitään eläimiä! Tai siis… Pyydän anteeksi, madame. Mutta ymmärrät varmaan, että Armissa ja Railissa on aivan eri tavalla kaunis vanhan ajan sointi kuin vaikkapa Ankassa."

Isabellan suu käväisi irvistyksessä ja väläyksen ajan tämä ajatteli kertovansa, että itse asiassa Pennan suuresti ihannoima Amanda oli keksinyt Ankka-lempinimen kuohuviinipäissään. Sen sijaan perijätär joutui paljastamaan karun totuuden.

"No… Itse asiassa… Kaksi kolmesta on eläinnimiä kyllä. Ankan varsa, Pikkuneiti, tietenkin. Hän on Norppa", Isabella kertoi varovasti, mitä seurasi Pennan teatraalinen parahdus. Varsinaisia vastalauseita ei kuitenkaan kuulunut, joten perijätär jatkoi: "Ja Corydalis on Kärppä."
"Voih! Ne rimmaavat."
"Tuota… Niin", Isabella myönsi, ja alkoi tuntea outoa nolostumista.
"Entä Prinsessa? Mikä siitä tuli?" Penna tiukkasi kuiskaten. Tallimestarin ilmeestä saattoi lukea, että asia oli kuoleman vakava. Oli selvää, että nuoriherra Vaanilan mielestä aliisahurumainen tapa keksiä uusia hellittelynimiä päivittäin oli ainakin siinä mittakaavassa rahvaanomaista toimintaa.

Isabella hymähti.
"Tulet pitämään siitä."
"No?" Taas hento kuiskaus. (Värisikö Penna jännityksestä??)
"Prinsessasta tuli Lempi. Aika suloinen –", mutta Isabella ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, sillä Penna kapsahti hänen kaulaansa.

Miehen lempivarsalla oli kaunis vanhahtava nimi, joka sointui hänen toisiin lempivarsoihinsa – Amandan kouluhevosten varsoihin.
"Kelpuutatko sen?" Isabella kysyi, ja Penna nyökkäsi.
"Kyllä, madame. Lempi on oikein hyvä."

“Josefina!” huikkaa Penna, huolellisesti yhtä ruotsalaisittain pidennettyä i:tä nimessäni käyttäen ja yhtä huolellisesti äänenvoimakkuuttaan säädellen niin, että se on oikeastaan kuin pienoishuikkaus. “Olisi pitänyt arvata, että täältä sinut löydän.”

Minä en tiedä miksi sen olisi pitänyt se arvata. Työpäiväni on juuri päättynyt, ja tapojeni mukaisesti olen hipsinyt tammatarhan luo vilkaistakseni hieman varsoja ennen lähtöäni. Katsokaas: varsoista tulee minulle hyvä mieli. Rakastan varsoja, ja kun nyt kerta olen jo pari vuotta asunut poissa kotikotoa, poden vakavaa varsavajetta.

Erityisesti meidän Kami varsoineen vetää minua puoleensa. Tai siis, tietystikään Kami ei enää ole meidän vaan Isabellan, mutta tamman harmahtava jälkeläinen tuo niin elävästi mieleen Kamilan omat varsa-ajat, että sydäntä pakahduttaa ja tulee kotoisa olo. Se huono puoli ihanissa varsoissa on, että jo aiemmin olemassa ollut varsakuumeeni kasvaa entisestään. Oi ja voi, kun Larakin vielä pian varsoo, ja Piki — ja voisipa Grannikin joskus...

“Minä olen pitänyt sinua silmällä”, Penna Vaanila leikkaa tiedotuksellaan haaveiluni katki.
“Mitä?”
“Vietät poikkeuksellisen paljon aikaa varsojen näköetäisyydellä. Siitä saattaa koitua stressiä siitostammoille, jotka voivat tulkita liikkeitään tarkkailevan sivussaseisoskelijan varsoja havittelevaksi saalistajaksi.”
“Mitä?”
“Siksi minusta olisi parempi, että jatkossa vietät aikaa tammojen ja varsojen kanssa vain ollessasi töissä ja sikäli kun se työtehtäviisi kuuluu.”
“... mitä.”
“Ja voin ilokseni luvata olevani valmis tyydyttämään”, Penna aloittaa sanoilla joita juuri kukaan ei varmaan koskaan haluaisi hänen huuliltaan kuulla irtoavan, paitsi jos on päästään vähäsen vialla, “sinun uteliaisuutesi varsoja kohtaan. Tästä lähin lähetän sinulle whatsappissa päivittäin kuvan varsoista, jotta näet niiden olevan yhä kunnossa ja kasvavan.”
“Mitä??”
“Ole hyvä. Tämä on sentään täyden palvelun talli, etenkin nyt kun minä olen talliMestarina.”

Ihan varmasti se käyttää isoa M-kirjainta.

“Öh…”
“No niin. Tulehan sitten. Minä saatan sinut autollesi.”
“Mitä? Heitätkö sä mut ulos tallialueelta?”
“En, en! En heitä vaan saatan!”

"Hei Jonathan, Gabriella", Sarah tervehti kahvitaukoaan pitäviä aamutallityöntekijöitä. Hän oli juuri ratsastanut Lefalla kentällä, treenannut B:2 kouluohjelmaa, joka ratsastettaisiin Lehtovaaran Tie Tähtiin-kilpailuissa. Ruuna oli ollut vireällä tuulella ja puolessa välissä treeniä nainen oli katunut päätöksensä siirtyä ensimmäistä kertaa kentälle sinä keväänä. Toki he olivat eri kisapaikoilla harjoitelleet ulkona, Hallavassakin itse kilpailut oli ratsastettu kentällä, mutta se oli aina eria asia kotitallilla.
Sarah sai kaksi tervehdystä takaisin ja liittyi itsekin kahvihetkelle - hänellä oli vielä hetki aikaa ennen oman työaikansa alkamista. Loungen pöydän ääressä vaihdettiin kuulumisia, kyseltiin kilpailuista ja puhuttiin säästä. Ulkona vallitseva lämmin auringonpaiste oli ollut perimmäinen syy Sarahin kenttätreeneille.

"Mennäänkö siivoamaan loput karsinat?" Gabriella kysyi saaden kaikki kolme liikekannalle. Sarah laittoi muidenkin kahvikupit tiskikoneeseen ja kiirehti sitten loungen ovesta tallin puolelle Jonathanin pitäessä herrasmiehenä kulkureitin vapaana.

"Missä ne oli ne seuraavat kisat? Ja koska?" Jonathan kysyi Leevin karsinasta.
"Siellä Lehtovaarassa, Lapissa. Kahden viikon päästä", Sarah kertoi sihdatessaan Lefan karsinan kuivikkeita lannan seasta takaisin karsinan pohjalle.
"Oho, nehän on kaukana", Jonathan hämmästeli. "Mitä sinne ajaa? 8 tuntia?"
"Kymmenen pysähdyksineen suunnilleen. Onhan se toki lähempänä, kuin Saksa", Sarah muistutti hymyillen. Muistot Saksasta olivat pääosin pelkästään hyviä ja nainen toivoi, että saisi samanlaiset muistot tämän kevään Tie Tähtiin-kilpailuista.

Gabriella lähti kotiin ja Jonathan liikuttamaan Lyyliä, joka sekin kuulemma saisi kunnon koulutreenin tälle päivälle. Sarah kyllä epäili kuinka hyvin mies pysyisi päätöksessään, kun kentällä ei olisi muita pitämässä tämän keskittymistä treenissä.

Seuraavat kaksi tuntia kuluivat joutuisasti karsinoiden siivouksella ja käytävien lakaisulla. Sarah oli unohtanut kenet saisi seurakseen iltatalliin ja Isabellan ilmestyminen naisen eteen kesken lakaisun sai tämän melkein säikähtämään.
"Onko kaikki karsinat siivottu?" Isabella kysyi ja Sarah nyökkäsi, tuoden hymyn huulilleen.
"Joo, täytyy enää vain lakaista loppuun."
"Käyn siivoamassa tarhan, voidaan sen jälkeen ottaa hevosia sisälle", Isabella totesi, pyörähti ympäri ja jätti naisen jatkamaan luudan heiluttamista. Jos Sarah oli siihen asti pitänyt jotain kaunoja tummaveriselle perijättärelle exänsä vuoksi, olivat ne tuntemukset hävinneet täysin. Jollakin tapaa white partyissä tapahtunut dare-suoritus oli tasoittanut vaakakupin latinan mielessä, eikä hän enää kokenut tarvetta luimistella Isabellan lähellä.

"Voin ottaa Lefan ja Riepun", Sarah tarjoutui jättäen Sipsin sisäänhaun esimiehelleen. Laskeva aurinko maalasi Auburnin valkotiiliset tallit purppuran eri väreihin ja sillä hetkellä Sarah oli äärimmäisen onnellinen, että oli löytänyt juuri tälle tallille melkein kaksi vuotta sitten.

Se oli yksinkertainen puheenvuoro, enkä minä tavallisesti joutunut sellaisista niin mahdottoman vaikeaksi. Nyt kaikki oli kuitenkin tavallista mutkikkaampaa ja hankalampaa, sillä minä olin nähnyt otsikot ja minä tiesin, millainen mies minua katsoi. Sellaisen miehen suusta tavanomainen repliikki olikin yhtäkkiä kovin pahaenteinen.

”Josefi...hmh...jusu. Voinko pyytää?” Mikael Aarnisuo kysyi, vaikka vaatimus se oli eikä mikään oikea kysymys. Se oli jo päättänyt pyytää, ja se oli myös päättänyt, että minä tekisin niin kuin hän tahtoo.

Mikael Aarnisuo oli mies, joka käytti…………… escort-palveluita. Minä en kyennyt ajattelemaan, että Sarah Reyes oli, eeh, prostituoitu, ja vaikka escortissakin oli vähän hengästyttävä kaiku, se oli kuitenkin edes vähäsen väljempi sana merkitykseltään. En tahtonut ajatella, että Mikke oli käyttänyt varallisuuttaan seksiin. Siksi ajattelin, että hän oli vain ostanut Sarahilta seuraa joihinkin juhliin ja jostakin syystä ajatellut että olisi hyväksi esim. statukselle esitellä asiaa julkisuudessa. Tai ehkä se olikin Sarahin firman linjaus: että mainonnan vuoksi escortin kanssa piti näyttäytyä mahdollisimman julkisesti, ja toimittajan sukunimestä päätellen Mikke oli saanut hyödynnettyä jotakin tuttavanpalvelusta taatakseen hyvin laajan näkyvyyden.

Ja nyt Mikke Aarnisuo, mies joka maksoi naisseurasta, odotti palvelusta minulta. Tuijotin häntä kauhuissani. Tiesihän se, että minä olin varattu enkä minkään palvelun listoilla? Että ainoat työnantajani olivat sangen kunniallisia naisihmisiä?

”Niin?” pihahdin niin kuin olisin odottanut selkäsaunaa, ja Miken kulmakarvat nytkähtivät vähäsen ja silmät räpsähtivät kertaalleen, niin kuin se olisi yllättynyt sävystäni. Niinhän se varmaan olikin! Minun olisi varmaan pitänyt olla säyseämpi ja auliimpi täyttämään hänen toiveitaan.
”Ymmärtääkseni on sinun tehtäväsi pitää huoli, että loungessa on kahvia ja suodatinpusseja”, Mikke aloitti ja oli mun vuoroni yllättyä. Aika kumma kiertotie, jos se nyt ilmoittaisi tahtovansa mut myös kotiinsa keittelemään sille kahvia ja kehräilemään sen sylissä.
”Niin?”
”Suodatinpussit on loppuneet.”
”... niinkö!”
”Täyttäisitkö ne pian. Olen lähdössä pian. Tahdon kahvia ennen lähtöä.”

Tunsin oloni hirvittäävän noloksi. Tiesin, että tämä olisi niitä asioita, joille Rasmus nauraisi vatsa ja naama vääränä, jos ikinä tunnustaisin sille kuvitelleeni Mikke Aarnisuon tahtovan ostaa multa läheisyyttä keskellä kirkasta päivää. Ehkä olisin ennemmin kertomatta, vaikka Rasmuksen naurua niin kovin rakastinkin.

”Totta–totta kai täytän. Heti.”
”Laita myös kahvi tippumaan, kun kerran menet loungeen. Minulla on aikataulu”, herra Aarnisuo ilmoitti ylevästi, ja minä tietysti tottelin enkä edes kysynyt minne se oli lähdössä ja miksi sillä oli niin kovin kiire.

“Missä Velmu on?” Sarah kysyi aamutallia Pennan kanssa lopettelevalta Jonathanilta. Kuivikkeista tyhjennetty karsina oli ollut melkoinen yllätys iltatalliin saapuneelle naiselle.
“Lähti Ruotsiin Mikaelin kanssa aamulla”, Penna osasi vastata kulkiessaan Lefan karsinan ohitse kottikärryjensä kanssa. Mitä meinasi karata epäinhimillisen korkealta ja Sarah sai vaivoin pidettyä huudahduksen poissa äänihuuliltaan.
“Ai”, nainen mumahti ja jäi sitten ajatustensa kanssa siivoamaan loppuja Lefan boksista.

Mierda, Sarah mietti heiluttaessaan talikkoa harjamielisesti ruunan karsinassa. Siitäkö Mikke oli sittenkin halunnut puhua? Ei lehtiartikkelista, vaan suunnitelmistaan häipyä paikalta vähin äänin aiheuttamansa kohun jälkeen?

Sarahia raivostutti kahta kovemmin ja sillä hetkellä nainen ei muistanut yhtäkään syytä miksi oli alunperinkään lähtenyt Miken mukaan hämyisestä baarista kuukausia sitten.

Tehdessään iltatallia yhdessä Kiian kanssa, Sarah yritti saada ajatuksissaan päätöksen aikaiseksi. Keskustellessaan tallikaverinsa kanssa menneestä viikonlopusta ja kahden viikon päästä koittavasta kolmannesta Tie Tähtiin osakilpailuista, Sarah tiesi, että ainut oikea päätös oli keskittyä täysillä kilpailemiseen. Treenata kuin hullu ja suhtautua jokaiseen heppapoikaan tallikavereina eikä millään tavoin sen enempää. Se sisälsi Robertin, Miken, Antonin ja myös kategoriaan kuulumattoman Thomaksen, vaikka viimeisestä Sarah ei ollut kuullutkaan joulun jälkeen.

“Haetaanko loput sisälle jo?” Kiia kysyi, kun he olivat saaneet molemmat yhdet tarhat siivottua.
“Joo haetaan vaan”, Sarah myöntyi ja kaksikko jatkoi kisoista keskustelemista työntäessään kottikärryjä kohti lantalaa.

“Teitkö sä Torun kanssa eilen mitään?” latina kysyi, kun he kävelivät kohti ulkona olevia hevosia.
“Taluttelin sitä pääosin”, Kiia kertoi.
“Meillä on seuraava valmennus keskiviikkona, vaikka se onkin tietty Armilla. En kyllä tiedä haluaako Nita mennä sillä, jos mä menisin sitten Torulla”, nainen jatkoi.
“Onhan se ihan hyvä toisaalta ratsastella muillakin hevosilla näin tiiviin kisa- ja valmennusrupeaman keskellä”, Sarah pohti ääneen saaden myöntyvän vastauksen tallikaveriltaan.

Hän oli itse kysynyt Amandalta, josko saisi sittenkin ensi viikolle Riepun Laurin sileänvalmennukseen Lefan sijasta.

Ruunalle tulisi pitkä urakka Tyran kouluvalmennuksesta, Tie Tähtiin osakilpailuista ja matkasta Ruotsiin. Onneksi siellä olisi vain kaksi starttia viikossa, joten Lefa saisi pääosin nauttia vain hyvistä maisemista ja Sarah itse pääsisi imemään itseensä kouluratoja katsomon puolelle.

Tehtävänanto:
6. Hillitöntä naurua.

Tuotos:
Anton ja Sarah olivat viettäneet kahvitteluhetken auringonpaisteessa Auburnin kentän katsomossa, kun Nita ratsasti Leevillä ja Gabriella Reiskalla. He olivat keskustelleet paljolti sunnuntain finaalista ja lauantaista, kun Ratsumajatalon avajaisia vietettäisiin. Anton oli pohtinut josko avajaisissa olisi juomatarjoilu ja Sarah oli kehottanut varmuuden vuoksi turvautumaan opm-menetelmään.

Gabriella ja Nita lähtivät perätysten maastoon loppukäynneille ja kahvittelukaksikko suuntasi takaisin talliin. Sarahilla olisi illemmalla Amanda Sokan yksityisvalmennus Lefan kanssa, se olisi heidän viimeinen valmennus ennen TT-finaalia.

Antonilla oli mitä ilmeisemmin hyvä päivä, sillä mies hyräili tyytyväisenä tiskatessaan omaa ja Sarahin kahvikuppia loungen lavuaarilla. Aluksi Sarah ei tunnistanut biisiä, mutta viimeistään siinä kohden, kun mies alkoi laulaa kertosäettä ääneen, ei ollut enää kysymystäkään mistä biisistä oli kyse.

“Vaikka toi sun meno o aika vetelää
Ja et oo tietty entinen kenenkään
Mut ainaku sä puhut sitä etelää
Se saa mun levikset repeemää.”

“Ei helvetti Anton”, Sarah nauroi ääneen. Mistä lähtien Seljavaara oli räpännyt suomalaista naisräppiä? Selvinpäin vielä.
“Mitä? Etkö sä arvosta mun laulutaitoja?”
“No arvostan, mutta että Levikset repee?”
“Mulla on soinut se korvamatona koko päivän”, Anton virnisteli ja jatkoi hyräilemistään.
“Hyvän madon valitsit kyllä, nyt se soi munkin päässä”, Sarah valitti nauraen.
“Olokaa hyvä.”

Sarah seurasi Antonia, kun tämä haki Vilan tarhasta ja ryhtyi varustamaan mustaa tammaa ratsastusta varten.
“Meetkö sileellä vai esteillä?” tamman toista kylkeä harjaava Sarah kysyi.
“Sileellä. Kai jotain puomeja, jos joltain on jäänyt”, Anton vastasi ja kyykistyi laittamaan suojia tamman jalkoihin.

Silloin se tapahtui.

Karma nimittäin.

Hirvittävä repäisyääni kuului varmaan tallin toiseen päähän ihan sujuvasti, saaden melkein pystyyn nukahtaneen Vilan hyppäämään melkein toisella puolella olevan Sarahin päälle. Kului sekunti, ehkä kaksi, kunnes tilanne valkeni sekä Antonille, että miestä tuijottavalle naiselle.
“Ei hel-vet-ti!” Sarah ulvoi naurusta tajutessaan katsovansa ystävänsä pinkkejä Other Danish Guyn boksereita tumman harmaiden ratsastushousujen revenneen takaosan välistä. Anton yritti parhaansa mukaan peitellä jälkeä käsillään, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. Sarahin oli hankala hengittää, kun naurusta ei meinannut tulla loppua.

“Mä - mä haluan tietää, hahahha, kuka sulle on, hahaha, ostanut pinkit bokserit?” Sarah yritti saada happea naurunsa välissä.
“En kerro”, Anton lausui ja yritti vielä hetken näyttää loukkaantuneelta ystävänsä reaktiosta tragediaansa. Nauru kuitenkin tarttui ja pian he molemmat hytkyivät Vilan vierellä.
“Millä helvetillä mä nyt ratsastan? Ei mulla ole vaihtohousuja”, mies kuitenkin pohti lopulta.
“Sun pitää käydä ostamassa uudet, ei noita voi enää korjata”, Sarah antoi tuomionsa ja yritti olla saamatta uutta naurukohtausta.
“Mä käyn hakemassa sulle lainahousut, ihan pieni hetki”, nainen kertoi ja lähti siltä seisomalta loungen suuntaan. Hetken päästä tällä oli käsillään tummansiniset ratsastushousut ja latina työnsi ne Antonin käsiin. Mies katsoi niitä hetken epäluuloisesti.

“Kenen nää on?”
“Ei sillä oo väliä, koita niitä nyt, sopiiko ne sun jalkaan edes”, Sarah vastasi yrittäen pidättää virnettään nähtyään jälleen vilaukselta pinkkiä.
Jonathanin ei oikeastaan tarvitsisi edes tietää, että miehen varahousuja oli lainannut sama tyyppi, jonka kanssa oli joskus jakanut yhden Hurunkin.
“Palauta ne kuitenkin huomenna, niin niiden omistaja ei tajua, että ne puuttuu”, Sarah lisäsi vessaa kohti kiirehtivälle Antonille jäädessään laittamaan miehen ratsua loppuun asti kuntoon.

Olin hyväntuulinen, koska oli hyvä päivä. Niin mielialat toimivat (lyhyt oppimäärä). Auburn Estaten yksityistallin loungessa ei vielä ollut ketään muuta, vain minä mittaamassa puruja kahvinkeittimeen, ja kaikkialla oli aivan siistiä, sillä olin vasta lopettanut siivousvuoroni. Kauneimmillaan kukkivat pionit sievässä vaasissaan vain lisäsivät puhtia hyvään mieleeni, ja oven käydessä sydän hyppelehti tovin vieläkin onnellisempana, sillä odotin Rasmus Alsilaa saapuvaksi.

Tulija oli kuitenkin Tilda, jonka oli loungeen johdatellut kolottava kahvihammas.
"Ai hei, Jusu!" tuo kauniin koulutamman omistaja tervehti ja tähysi edessäni nököttävää kahvinkeitintä, jonka loihdin yhdellä napsauksella porisemaan. "Kahvilla taitaa mennä vielä hetki."
"Aika nopeastihan se valmistuu", hymähdin lohdullisesti.
"No se on totta, mutta hmm, ehkä taidan kuitenkin käydä lellimässä neiti Cocoa ensin. Palaan sitten myöhemmin kahvikeitaan äärelle."
"Tervetuloa vain", toivotin ja arvelin, että Auburnin väen kahvivetoisuuden turvin kahvinkeitin pysyisi kuumana lähes illan viimeiseen hetkeen saakka. "Ja välitä rapsutuksia Cocolle. Se on ihana."
Tilda näytti ilahtuneelta, niin kuin ihmisillä on tapana, kun niiden hevosia kehutaan. Se oli yleismaailmallinen hevosihmisiä koskeva ilmiö, arvelin.

Ei mennyt kovinkaan kauan Tildan lähdön jälkeen ennen kuin kovasti odottamani Rasmuskin lopulta saapui. Se näytti, totta kai, hyvältä vaikka siitä näkikin, että se oli jo ratsastanut hevosen jos toisenkin Hanni Hevoskauppiaan luona ennen tänne tuloaan. Kun mun poikaystävä hymyili mulle, mun aivot meni somalle rusetille ja niinpä mä menin ihan sekaisin aloittamassani lauseessa:
"Kiva kun kahvi tulit valmista pian."
"Mitä?" Rasmus nauraa hörähti.

Punastuin.
Rasmus pussasi mua.
Puna syveni.

"Karsee nälkä", Rasmus sanoi, istahti pöydän ääreen ja alkoi riipiä auki kanakolmioleipäpakkausta, jonka se mitä ilmeisimmin oli noutanut S-marketista matkallaan Keinupuun hevostallilta Auburnin hevoskartanolle.
"Onko tuo sun lounas?" kysyin kulma koholla.
"Joo."
"Mahtaako se pitää nälkää?"
"Ei varmaan, mutta kunhan kotiin asti kestän", Rasmus tuumasi mutkattomasti, ja ehdotti sitten: "Voidaan vaikka grillata sitten."
"Muuten kyllä, mutta meillä ei ole grilliä", muistutin huvittuneena.
"Ai niin."

Nappasin meille kaapista pari kahvikuppia, täytin ne ja asetuin sitten pöydän ääreen Rasmusta vastapäätä. Liu'utin hänen eteensä kupillisen kuumaa ja hivutin pöydä alla sääreni hänen säärtään vasten.

"Onpa kiva päästä yhdessä maastoon", hymisin tyytyväisenä, ja Rasmus myönteli. "Kuule, mä ajattelin, että mitäpä jos -"

Sen pidemmälle en päässyt, kun loungen ovi jälleen avautui ja ovenrakoon saapasteli -- kukapas muukaan kuin -- Märta Merenheimo. Melkein urahdin tyytymättömyyttäni ääneen. Märta pysähtyi hetkiseksi, ja tovin verran ehdin toiveikkaana ajatella, että ehkäpä se tuhahtaisi ja kääntyisi kannoillaan eikä tunkeutuisi meidän kahdenkeskiseen hetkeemme. Se oli kuitenkin Märta Merenheimo, ja tietenkään se ei voinut suoda mulle sitä laihaakaan iloa. Kyllä se tuhahti silmäiltyään meitä päistä pöydän alla lähekkäin nököttäviin varpaisiin, mutta sitten se vaan muitta mutkitta käveli peremmälle, haki itselleen omenan hedelmäkorista jonka minä olin säntillisesti Auburn Estaten loungen viihtyisyysstandardien mukaan täyttänyt ja tälläsi sitten itsensä suoraan minun viereeni.

"Moi, Märta", Rasmus sanoi meistä neutraalimpana henkilönä.
"Mhm", mumahdin minä.
"Tfft", oli Märtan vastaus, ja pöydän alla se potkaisi mua pohkeeseen. Silmiäni siristellen siirsin vähän säärtäni kauemmas Rasmuksen koivista, mikä epäilemättä oli ollut Märtan olemassaolon perimmäinen tarkoituskin, ja mietin miten näppärästi toinen olikin naamioinut potkun jalkojen ristimiseksi. Entä jos sinitukka olikin oletettua taitavampi verhoamaan väkivaltaa vahingoiksi? Märta Merenheimo, potentiaalinen palkkatappajako?

"Miten menee?" Rasmus kysyi, enkä ollut aivan varma oliko se puhtaasti velvollisuudentuntoa vai ajatteliko se kuitenkin vielä olevansa jollakin tasolla Märta Merenheimon ystävä ja siten kiinnostunut sen elämästä.
"Mina on piehtaroinut."
"Aijaa", Rasmus kommentoi kaikenkattavasti.
"Sittenhän siinä varmaan riittääkin harjattavaa", laskettelin sulavasti ja toivoin, että Märta lähtisi heti tekemään juuri sitä: harjailemaan hoitohevostaan, joka asui tammatallissa eli sopivan kaukana loungesta.
"... niin", Märta sanoi eikä tietystikään lähtenyt lätkimään vaan jatkoi penkin ja perskannikoidensa kuluttamista.

"Niin mitä sä ajattelitkaan?" Rasmus yhtäkkiä kai päätti, ettei keskustelu Märtan kanssa ollut kovin hedelmällistä, ja keskitti huomionsa muhun.

Se tolvana. Enhän mä NYT voinut sanoa, mitä mä olin ajatellut meidän tekevän puoliromanttisen ratsastuspuistomaastomme jälkeen. En, kun Märta istui korvat yhtä aikaa hörössä ja luimussa mun vieressäni ja tuijotti vuorotellen meitä kumpaakin. Se oli sillä tavalla outo: vaikka siitä ilmiselvästi oli ylitsepääsemättömän kamalaa joutua muistamaan, että me oltiin Rasmuksen kanssa onnellisesti yhdessä, se ei myöskään voinut vaan jättää meitä kahdestaan ja painua jonnekin unohtamaan meidän olemassaolo. Olin melko varma, etteivät sen motiivit seuraantuppaamiselle olleet kovin mukavat. Takuulla se oli vain laskenut, että sen oma epämukavuus olisi kuitenkin ihan sopiva panos pelattavaksi, jos sillä hinnalla voisi puhkaista romantiikkakuplan Rasmuksen ja mun kahvitteluhetkestä.

"Öö", aloitin hakien jotakin sopivaa ajatusta. "Että - että jospa tosiaan menisin Power Jumpien jälkeen moikkaamaan Amelieta."
"Joo", Rasmus nyökytteli.
"Mitä Amelieta", Märta kysyi, niin kuin asia olisi jotenkin kuulunut sille.
"Chaputia", vastasin lyhyesti torpatakseni sinipään kiinnostuksen.
"Aijaa", Märta vastasi ja onnistui kaivelemaan jostakin mielensä perukoista oikean Amelie Chaputin: "Oletteko te muka hyviäkin kavereita? Eikö se asu jossakin palatsissa?"
"Dzelzainin linnassa", tarkensin, ja Märta tuhahti niin kuin linnalla ja palatsilla ei olisi ollut kovinkaan suurta eroa. Olkoot -- jos hän tahtoi ajatella, että saivartelin, niin olkoon sitten niin. "Ja kai meistä on tulossa kavereita, kun tavataan kisoissa ja joskus juhlissakin."
"Niin, niin, sitä ollaan niin samasta puusta. Ja mikäs on ollessa, toinen asuu linnassa ja toinen kartanossa."
"Amelie on siellä töissä ja mä asun Rasmuksen kanssa ihan sun lähellä, ei se ole mikään kartano." Olin päästänyt Märtan ihon alle ja tulistumaan päin, mikä sai minut lähestulkoon tuittuilemaan.

Mutta niin vain solahdin minäkin (tahattomasti) Märtan ihon alle (ja syvälle sittenkin) lausahduksellani.

"Asun Rasmuksen kanssa", Märta toisti puoliksi mollaavaan ja puoliksi sellaiseen sävyyn, jota ehkä nimittäisin jopa kateelliseksi, ellen kuvittelisi että Märtan tuntemukset mua kohtaan olivat puhdasta inhoa ja halveksuntaa. "Tiedän. Onnittelut vain. Mä en muuten ihmettelisi, vaikka siinä talossa olisi  kosteusvaurioita. Se kellari varmaan kannattaisi tutkituttaa."

Niine hyvineen Märta nousi, jätti omenankaransa mielenosoituksellisesti pöydälle (se mokoma tiesi, että siivoaisin kuitenkin sen jäljet) ja tömisteli ulos tilasta, johon jäi viipyilemään outo hiljaisuus.

Rasmus katkaisi hiljaisuuden lauseella, joka sai mut lähes lyömään otsani pöytään.
"Toi teidän ystävyys on vähän, hmm, outoa."
Kai se oli, kun se ei ollut ystävyyttä nähnytkään.

En kuitenkaan hennonnut alkaa huomautella Rasmukselle, ettei se tainnut edelleenkään olla kovinkaan kärryillä mun ja Märtan väleistä. Mun poikaystävällä oli monia vahvuuksia ja hyviä ominaisuuksia, mutta sosiaalisten suhteiden tulkinta ei tainnut olla niitä. Huokaisin vain syvään, poimin Märtan omenanraadon viedäkseni sen roskiin samalla kun laittaisin tyhjät kahvikuppimme pesuun ja taputin toisella kädellä Rasmuksen kämmenselkää. Kaikessa ajoittaisessa yksinkertaisuudessaan se oli kuitenkin kamalan herttainen ja ihana, ja mä pidin siitä ihan hirmuisesti, ja siksi se ansaitsi osakseen vain helliä eleitä ja kilttejä sanoja.

"Oikeastaan mä ajattelin silloin ennen Märtan keskeytystä, että me voitaisiin maaston jälkeen hakea vaikka pitsaa ja jotkut juomat ja mennä huvilarannan laiturille piknikille", paljastin palatessani takaisin Rasmuksen luo.

Mua jo lähtövalmiudessa odotteleva poikaystävä oli ojentautunut täyteen pituuteensa, ja musta oli mukava pysäyttää sen aluillaan oleva siirtymä kohti loungen ovea, kietoutua halaamaan sitä ja kohottaa kasvojani kutkuttavaan suudelmaan. Joskus mä olin murehtinut omaa pituuttani, vaikka en nyt sentään missään huomattavissa mallimitoissa ollutkaan, mutta Rasmuksen viereen, kainaloon ja syleilyyn mä sovin aina niin kuin nakutettu, ja se oli yksi niistä edellä sivuutetuista hyvistä ominaisuuksista.

"Siellä on yleensä kuitenkin vähemmän porukkaa kuin uimarannalla", huomautin vielä.
"Kuulostaa hyvältä", Rasmus myöntyi, nyökkäsi ja varasti vielä yhden suudelman hävyttömällä pakaranpuristuksella höystettynä.

Eikä Auburn olisi ollut Auburn, ellei juuri sellaisia hetkiä olisi aina törmännyt todistamaan joku. Tällä kertaa joitakuita oli kolme: erkaannuimme vauhdikkaasti Rasmuksen kanssa Antonin, Sarahin ja Ellien työntyessä loungeen.

"Uups, nuorta kesälempeä", naurahti Sarah Reyes.
"Eiköhän tuo ole jo aika monen talvenkin lumia", Ellie huomautti eikä vaikuttanut avoimen huvittuneelta, jos nyt ei suorastaan suivaantuneeltakaan.
"Ja lehtikasoja", Anton täydensi vuodenaikarimpsua.

"Krhm", Rasmus yskähti, tarttui jossakin tolaltaan heilahtaneessa mielentilassa mua kädestä trion silmien edessä ja nykäisi mut liikkeelle. "Kahvia on vielä. Tuolla."
"Kiitos Rasmus, me tiedetään kyllä missä kahvinkeitin on", Ellie muistutti avuliaasti ja virnisti nyt.
"Totta joo, hmm. Mutta mepäs mennään nyt, heippa", Rasmus sanoi ja nyki mua liikkumaan rivakammin. "Maastoon!"
"Hauskaa ratsastelua", Sarah toivotti viattomasti ja sai Antonin tyrskähtämään.
"Siellä onkin hyvä keli sellaiseen. Älkää unohtako aurinkovoidetta", jälkimmäiseksi mainittu huolehti.

Purkauduimme Rasmuksen määräämällä vauhdilla tallin käytävälle ja olimme vähällä törmätä Nitaan, jonka silmät suurenivat äkillisen kohtaamisen aiheuttaman yllättyneisyyden vuoksi.
"Jestas sentään! Onko siellä kummituksia? Vai Inna ja Verneri taas puuhissaan? Uskaltaako sinne mennä ollenkaan", Nita tiedusteli vitsikkäästi.
"Ei siellä kukaan ole missään puuhissa", kiistin totuudenmukaisesti (kummitusten mahdollisuutta en rohjennut sentään suoraan torpata, sillä kukapa niistä tiesi). "Eikä ainakaan Inna ja Verneri, koska Inna ei ole tänään täällä. Mä ratsastan sen hevosen."
"Ahaa, okei", Nita vastasi, hymyili ja toivotti: "Pidä hauskaa. Bansku vaikuttaa niin kivalta."
"Se on", totesin ja katsahdin sitten kumppaniani. "Mennäänkös?"
"Mennään."

Isabella asteli yksityistalliin ja ravisteli sadetakkiaan närkästyneesti. Kesä oli jättänyt Kallan. Sade piiskasi maita äkkiarvaamatta alkavilla ja onneksi myös yhtä yllättäen päättyvillä kuuroilla, joskin tänään oli satanut jokseenkin jatkuvasti. Isabella oli kulkenut Pennan kanssa koko tilukset lävitse, sillä kovat sateet loivat hyvän tilaisuuden puitteiden kriittiseen tarkasteluun.

Kierros oli tuottanut tulosta. Kaikkialla muualla vesi soljui ja suodattui kauniisti näkyviltä ja ojitus toimi niin kuin pitikin, mutta tarhan viisi etuosaan syntyi sitkeä lammikko, joka näytti kasvavan kasvamistaan. Meidhir ei vaikuttanut olevan moksiskaan ja toki tarha oli muuten hyvässä kunnossa ja napakan vehreä, mutta Isabellan kasvoille vääntyi irvistys jo silkasta ajatuksesta, että (kimo!) Meidhir-parka täytyisi taluttaa sisään vesilätäkön kautta. Penna oli huomauttanut, että hiekkapohjainen lätäkkö oli varsin siisti, näytti suorastaan uimarannalta, ja että Irlannin piiskaavista myrskyistä selviytynyt Meidhir saattaisi jopa tuntea olonsa kotoisaksi.

Perijätär ei kuitenkaan ottanut tallimestarin harvinaisen myönteistä kantaa kuuloonsa, vaan päätti siltä istumalta järjestellä tarhaukset uudelleen.
“Salaojitus täytyy kerta kaikkiaan uusia! Laitetaan muutamat väliaidat takaisin oritarhoihin ja siirretään Meidhir toiseen tarhaan”, Isabella päätti.
“Tietenkin”, Penna myötäili maireasti, mutta miehen ilme vaihtui tuskaiseen irvistykseen perijättären silmän välttäessä. Hän ja Raynott olivat pystyttäneet ja purkaneet aitoja (ja karsinoiden väliseiniä) herra ties kuinka monta kertaa viimeisen kuukauden aikana, sillä Isabellan mieli muuttui juuri niin usein kuin naisella saattoi kaikkein pahimmassa tapauksessa muuttua.  

“Cava ja Capukin saavat siirtyä jättitarhoistaan – uskotko, Nathaniel Rossi otti yhteyttä! Mies tuo tänne jonkin kaksivuotiaan tamman, laitetaan se Dinon kanssa ulkoilemaan vaikkapa tarhaan kolme, mitä sanot? Dino oli ehkä hieman stressaantuneen oloinen suuressa laumassa. Täytyy tietysti kysyä vielä Hannelta”, Isabella pohti ääneen.
“Kyllä, kuulostaa järkeenkäyvältä. Parempi Dinolle muutenkin olla lähempänä tallia ja ennen muuta pihapiirissä koko ajan nähtävillä. Entä orit sitten? Meidhir siirtyy… minne?”
“Sanoisin, että annetaan Branin nauttia kahden tarhan välillä seikkailusta. Olisi sääli laittaa ketään pelkästään metsätarhaan, vaikka tietysti näin sateella se saattaisikin olla muita tarhoja viihtyisämpi… ja muut oritarhat sitten takaisin yhteen. Kahdeksaan saa jäädä Konna, viereen vaikka sitten se Meikku. Myös kymppi ja yksitoista takaisin erilleen, Aku saa jäädä Branin viereiselle puolelle – jotenkin miellyttävää, että Alsiloiden orit ovat vieretysten, eikö totta? Kymppiin vaikka Capu, se on jo saanut nauttia suuresta vapaudesta ja syödä mielin määrin vihreää. Ah, ja Cavalle täytyy keksiä jotakin. Kesätammat saavat varmaankin siirtyä, mutta pysyä sentään laumana. Olisi järkevämpää, jos Cava siirtyisi tarha seitsemään – pääsee nuuhkimaan neitojen hajuja, siitähän se tykkäisi, ja saa jatkaa syömistäkin, siihen kun ei tunnu mikään tarttuvan. Liikkuu varmaan niin paljon itsestäänkin? – se tarha on kuitenkin aivan reunassa, erossa tammoista. Väliin saa jäädä Hera ja äh, ehkäpä Putte Heran tarhakaveriksi? Sitten viisitoista saisi levätä ja saadaan sinne ehkä vielä loppukesäksi uusi ruoho.”

Isabella huitoi käsiään yksinpuhelunsa tahtiin hienostuneesti kuin taidemaalari. Tallimestari Vaanila nyökytteli kiireisenä ja koetti sisäistää ehdotettuja muutoksia.
“Mutta mitähän omistajat mahtavat ajatella? Muutoksia tarhauksiin heti ensimmäisen parin viikon aikana… ja vanhojakin hevosia olet siirrellyt lähiaikoina mielin määrin”, Vaanila huomautti varovaisesti.

“Ajattelevat mitä? Tuskin niin mitään. Sitä paitsi tarhakaverit eivät muutu, ellei sitten oteta lukuun Heran ja Puten tulevaa kaveeraamista ja Rossin tammaa ja Dinoa. Parempi olisi tulla toimeen”, Isabella naurahti ja heilautti taas käsiään huolettomasti. Suuren vision saanut perijätär ei ymmärtänyt Pennan huolta omistajille tiedottamisesta saati miehen tuskailemaa vaivaa, joka muutoksista välttämättä työntekijöille taas aiheutuisi.

“Tärkeintä on nyt saada jokin työmies! Salaojitus on kaivettava uudelleen!” nainen kohkasi ja pohdiskeli kuumeisesti, mikä alkuperäisissä mittauksissa oli mennyt mahdollisesti pieleen tai oliko oja saattanut jollakin tapaa tukkeutua. Kartanon uudistusvaiheessa koko tallipiha oli mallinnettu korkeuskartalle ja Sokka oli henkilökohtaisesti analysoinut alueen maaperänkin. Kaiken piti olla täydellisesti! Toisaalta, olihan järjestely toiminut jo kolme vuotta. Ennen tätä tarhojen hiekkaosat olivat hulauttaneet sadevedet lävitseen juuri niin kuin oli suunniteltukin.

Perijätär oli itse iltatallivuorossa, ja koska Pulkkasen, Josefinan ja kesälomalaisten vuorot tekevä Vikla oli ilmoittanut potevansa kovaa kesäflunssaa (Isabella epäili diagnoosia, kyse saattoi olla ennemminkin miesflunssasta), oli Penna uhrannut vapaapäivänsä ja kastui nyt parhaillaan Sokan kanssa hevosia sisään hakien; iltaruuat oli jo jaettu karsinoihin valmiiksi. Sade jatkuisi ennustusten mukaan koko yön, joten Isabella oli katsonut parhaaksi tuoda lähes kaikki sisään kuivattelemaan (varsat, lomailijat ja Pontukset saisivat jäädä, olihan laitumilla sentään katokset). Hevosten ollessa karsinoissaan olisi myös paljon helpompi muuttaa tarhoja ja tarhausjärjestyksiä.

Ja kuinka sattuikaan: pahaa-aavistamaton Raynott luikki juuri loungesta, epäilemättä aikeenaan paijata Lyyliä vapaan viikonlopun kunniaksi.
“Hei! Jonathan! Miten sopivaa”, Isabella huudahti ja väläytti vastustamattomimman hymynsä. “Olisi yksi pikku juttu. Jos vain mitenkään viitsit.”
Maanittelua kesti aikansa, mutta ritarillinen ja ylityökorvaukset itselleen neuvotellut Jonathan suostui. Punapää ja hiljaa itsekseen sadatteleva Penna hävisivät työkaluineen vihmovaan kesäsateeseen, ja Isabella saattoi hymähtää tyytyväisesti vallitsevasta säätilasta huolimatta.

Isabellan valmennuksen jälkeen olin tuttuun tapaan marssinut loungeen kahville, törmännyt Sarahiin ja jotain paskoja vitsejä me siinä heiteltiin puolin jos toisin sekä nauraa hekoteltiin kahvinkeittimen vieressä.
"Älä aloita", varoittelin naureskellen kun Sarah oli muksaissut minua nyrkillä olkapäähän. Mites siinä viimeksikin oli käynyt?
Sarah vain nauroi, veti nyrkkinsä selkänsä taa ja katsahti jonnekin oven suuntaan.
"Hei Aliisa", se heläytti iloisesti ja sai minun pään kääntymään samaan suuntaan.
"Älkää antako mun häiritä", Huru tokaisi vähän tympääntyneen oloisena ja työntyi sitten meidän väliin ottaakseen kupin kaapista, mutta ennätin ensin ja leveästi hymyillen ojensin sille kupin.
"Olisin mä itekki saanut", Aliisa hymähti ja tempaisi mukin käsistäni.
Sarah irvisti Hurun tukkapehkon takaa minulle, mutisi että hänen pitääkin jo lähteä ja jätti minut kahdestaan kiukkuisen(?) Aliisan kanssa.

Vähän pehmitelläkseni Aliisaa, otin jääkaapista valmiiksi sille kauramaitoa ja odotin sitten vuoroani, että saisin täytettyä oman mukini uudemman kerran. Se näytti toimivan, koska kyllähän se hymykin naisen kasvoille löytyi ja se jopa kiitti minua ennen kuin suuntasi pöydän ääreen istumaan.
Juurikin sille kohdalle, missä Sonia oli istunut ja tunsin kevyen punan nousevan poskilleni. Joo-o, after ridet olivat olleet...  Mielenkiintoiset. Hyvällä tavalla.

Istahdin Aliisaa vastapäätä, kurkkasin puhelintani ja naurahdin. Eskolla oli taas "hyvät" jutut whatsappin puolella. Tällä kertaa silmille oli lävähtänyt kuva alastomasta naisesta, joka oli ongella ja onkitelineenä toimi... No, en edes sano.
Nostin katsettani ja näin Hurun tiirailevan minua kahvikuppinsa takaa silmät pahaenteisesti sirrillään.
"Mitä?" ähkäisin.
"Eiiii mitään...." se tuumasi, laski kahvikupin pöydälle ja jatkoi minun tuijottamista. "Se norjalainen hempukkako se tekstailee kun noin hymyilyttää?"
"Ei!" ähkäisin hämmentyneenä. Miten Aliisa Soniasta tiesi? "Ei mulla oo ees sen numeroa..."
"Ai, kaikkea muuta vaihdettiin muttei numeroita?"
Huokaisin syvään.
"Kuka niin väittää?"
"Ei kukaan, mutta kyllähän tuon arvaa kun te silleen luikitte kahdestaan pois paikalta."
"Hakaneulaa me vain lähdettiin etsimään", yritin selittää, mikä sai Aliisan vain pärskähtämään. Joo, kuulosti paskalta tekosyyltä, mutta totta se oli! Alunperin me lähdettiin loungeen etsimään hakaneulaa, mutta mitä sitten tapahtui, onkin ihan toinen tarina...
"Väitätkö ettet saanu?" se jatkoi tivaamistaan. Olihan se ennenkin minulta näitä tämmöisiä kysellyt, mutta silloin äänensävy oli ollut sellainen ystävällisen piruileva eikä noin vttuileva.
Mikä hemmetti sitä nyt riepoi ihan oikeasti?! Oliko mummon kuolemasta johtuva suru nyt vaihtunut tommoiseksi kiukutteluksi? Menkat? Yleinen naiseus?

Oli mikä oli, ei ollut yhtään Aliisan tapaista tommonen jonninjoutava kiukuttelu.
"Sait", se tokaisi jatkaen mun mulkoilua kun en sen viimeisimpään kysymykseen vastannut mitään.
"Mitä se sua niin kiinnostaa?" sain tuhahdettua, koska alkoi jo jurppimaan aika huolella tämmöinen epämääräinen ristikuulustelu. "Saa kai mä tehdä kenen kanssa mitä haluan. Vai olisko pitänyt kysyä joku lupa sinulta?"
Oliko Aliisa mustasukkainen?! Eihän se nyt voinu olla...

Huru jatkoi mutristeluaan.
"Kai mä ajattelin että sä olisit tullut mun luo", se sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja ihan niin kuin olis ollut jotenkin nolona siitä. Huru ei ollut mikään nolostuja tyyppi. Ei todellakaan!
"Ei sun olis tarvinnut muuta kuin sanoa niin olisin tullut..." ajattelin, mutten sitä ääneen sanonut kuitenkaan koska turhautuminen nosti päätään entistä enemmän.
Koska niinhän siinä aina kävi! Huru käski, Seljavaara hyppäsi.

"Niin, sinä ajattelit. Milloinpa sinä minun mielipidettä mihinkään kysyisit", sanoin ehkä vähän liiankin kärkkäästi.
"Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan?" Aliisa kivahti takaisin.
"Just sitä. Sinä tuut ja menet miten haluat, kenen kanssa haluat. Minunko pitäisi vaan odottaa peukaloita pyöritellen kotosalla sitä hetkeä, että sä satut haluamaan läheisyyttä just minulta?"

Vedin henkeä.
" Ja tiedätkö mikä tässä kaikkein typerintä on? Se, että mä vielä oon ollut niin saakelin ääliö että oon odottanut. Odottanut, että sä laitat viestiä, soitat tai ilmestyt oven taa ja teet temppusi. Ja heti kun oot saanut minut uskomaan, että ehkä tässä olis jotain muutakin niin sä otat ja lähdet johonkin ulkomaille tai alat seurustelemaan. Sitten jonkin ajan päästä... Kaikki alkaa taas alusta."

Henkäisin syvään. Ei pitänyt antaa tulla ihan täyslaidallista, mutta sanottu mikä sanottu. Ja hei, kerrankin se olin minä, joka paasasi ja Aliisa odotti hetkeä että ennättäisi sanomaan jotain johonkin väliin.
"Mene sinne Taijas luo", murahdin, tempaisin itseni ylös tuolilta ja ei-niin-itsevarmasti kompuroin kohti ovea.
"Anton?"
"Mä lähden kotiin.."

Olin aloittanut työpäivän tavallista aiemmin ja tiivistänyt lounastaukoa, minkä ansiosta olin päässyt lähtemään kohti Kallaa ja tallia jo ennen kolmea. Zelialla olisi edessään puomitreeni ja mikäli aikataulu pitäisi, ehtisin ratsastaa myös Sipsin ennen alkuillalle Sarahin kanssa sovittuja nyrkkeilytreenejä. Olin pitänyt taukoa lajin parista, mutta viikonloppuisen maaston aikana Sarah oli saanut houkuteltua mut lähtemään mukaansa.

"Voi Pyhä Sylvi mikä kaaos täällä vallitsee", Vaanilan ääni puuskahti niin yllättäen, että mä säpsähdin ja olin lähellä pudottaa Zelian satulan - siis sen, jota mulla ei vielä nykyiselläkään palkalla ollut mitenkään varaa heitellä pitkin tallikäytäviä. Sen jälkeen mä näin Pennan kasvot ja olin säpsähtää uudestaan, sillä siltä ilmeisesti näytti tallimestari, joka oli toimittanut hevosenhoitajan virkaa toisella puolella maapalloa ja yritti nyt kääntää kelloaan kotimaansa kaamokseen. Vaanilan mainitsemaa kaaosta en sen sijaan havainnut, mutta todennäköisesti se oli vain alleviivausta miehen poissaololle, jota ilman talli oli pysynyt pystyssä vain "juuri ja juuri".
"Sylvi", seuraava, väsynyt ääni parahti. Ääni kuului Isabellalle, jonka läsnäoloa en ollut siihen mennessä tajunnut. Se oli harvinaista, mutta ilmeisesti jet lag painoi myös omanarvonsa tuntevaa perijätärtä.

En ehtinyt pois satuloineni, sillä huomasin jääneeni Isabellan katseen vangiksi. Se ei ollut yhtä skarppi kuin Sokan tavanomainen, tarkka katse, mutta se oli silti ehtinyt nauliintua muhun.
"Oletko tulossa vai menossa?" Isabella kysyi peittäen haukotuksen tyylilleen uskollisena kämmenselkäänsä.
"Tulin juuri", hymähdin vähän hämmentyneenä kysymyksestä.
"Onko sinulla kovinkin tiukka aikataulu? Meillä on tosiaan tuo Sylvi, jolle en ole muistanut järjestää liikuttajaa tälle päivälle", Isabella kertoi ja mun ei tarvinnut kysyä, miksi perijätär ei ollut itse aikeissa nousta satulaan. Tiesin myös, että kyseisen Sylvin satulassa oli vieraillut myös muita tallilaisia, kuten valmennusparini Anton. Isabella oli nimittäin mainostanut koeratsastusmahdollisuutta ilman ostoaikeitakin valmennustemme alussa, mutta syystä tai toisesta olin vetäytynyt taka-alalle.
"Joo, miksipäs ei. Voin ratsastaa Zelian sen jälkeen", huomasin hymähtäväni ja tekeväni sitten täyskäännöksen satula sylissäni.

Isabella ilmoitti odottavansa meitä maneesissa, missä ei ollut muuta yllättävää kuin se, että silminnähden väsynyt perijätär halusi tulla seuraamaan ratsastusta. Niinpä mä pidin kiirettä - en suinkaan siksi, ettei Isabella jaksaisi odottaa, vaan siksi, että epäröin naisen pysymistä hereillä. Sylvi osoittautui hoitotilanteessa melkoiseksi tammaksi, mutta kiitos Zelian ja Sipsin, multa löytyi takataskustani aika monta kikkaa varustustilanteen sujuvoittamiseksi.

Selästä käsin Sylvi oli vielä dramaattisempi. Mulle selvisi kuitenkin nopeasti, ettei mun sen vuoksi tarvinnut juurikaan muuttaa ratsastustyyliäni oman ja vuokrahevoseni jäljiltä. Sen vuoksi mä koin jopa pääseväni sisälle Sylvin sielunelämään nopeasti ja tamma parani huomattavasti jo alkuverryttelyjen aikana.
“Se on hyvin herkkä, mutta sen taisitkin jo huomata”, kuulin Isabellan toteavan. Nyökkäsin pieni, huvittunut hymy huulillani ja istuin satulaan nostaakseni laukan. Se nousi pienen hypähdyksen kautta ja kiirehdinkin myötäämään kiitokseksi, ettei Sylvi saanut mitään syytä vetää hernettä nenäänsä.

Koska kyseessä oli uusi tuttavuus, keskityin perusasioihin: rentouteen, rytmiin ja yksinkertaisiin tehtäviin, joilla sain Sylvin kuulolle. Tamma reagoi painoapuihin niin herkästi, ettei mun tarvinnut kuin jännittää keskivartaloani ja istua liikettä vasten saadakseni ruunikonkimon kokoamaan laukkaansa.
“Sillä on hyvä laukka - kun vain saisi vielä enemmän hyppyrutiinia”, Isabella totesi, kun siirsin tamman hetkeksi ravin kautta käyntiin.
“Tämäkö oli estesukuinen?” hymähdin, koska sillä hetkellä en muistanut, oliko Isabella kertonut Sylvistä muuta kuin sen, että tamma oli kartanon kasvatti, joka oli palautunut hetkeksi synnyinseudulleen ja oli jälleen myynnissä.
“Kyllä, se on Eelan ensimmäinen varsa”, Isabella vastasi ja kohensi ryhtiään, joka oli painunut hetkeksi kasaan haukotuksen lomassa. Mä vain nyökkäsin, koska mun ajatukseni olivat taas palautuneet askeleitaan salakavalasti kiihdyttäneeseen Sylviin, joka oli ilmeisesti halukas jatkamaan työskentelyä vielä hetken.

“Voit ottaa pari hyppyä, jos tahdot”, Isabella sanoi, kun olin työstänyt Sylviä hetken ravissa avotaivutuksia hyödyntäen. “Minun täytyy pian lähteä, mutta saat hölkättyä sen yksinkin.”
Maneesin päädyssä nököttävä, yksinäinen pysty oli kiinnostanut Sylviä jo aiemmin, kun tamma oli yrittänyt imeä sitä kohti kesken laukkavoltin. Niinpä nostin laukan ja käänsin puoliverisen samaista estettä kohti tarjoten sille mahdollisuutta näyttää taitonsa pikkupystyllä. Sylvi hyppäsi liioitellun suuresti ja spurttasi esteen jälkeen, mutta mä nyökkäilin hyväksyvästi estettä korottamaan tarjoutuneelle Isabellalle.

Sylvi osoittautui varsin kehityskelpoiseksi hyppääjäksi. Sillä ei selvästi ollut niin paljoa hyppykokemusta kuin sen ikäiseltä estesukuiselta ratsulta olisi voinut odottaa, mutta intoa riitti senkin edestä. Mun ei tarvinnut kuin kestää kyydissä tamman vauhdikkaissa hypyissä ja pyrkiä korjaamaan sen hetkittäin taka-alalle jäävää tarkkuutta lähestymisissä.

“Kiitos, Matilda. Tästä oli paljon apua”, Isabella hymyili vielä ennen lähtöään. Mä vastasin hymyyn ja vaikka mun olisi tehnyt mieli vastata, että olin käytettävissä jatkossakin, en kehdannut avata suutani. Kyllä Isabella pyytäisi apuani, jos kokisi tarvitsevansa sitä. Olin myös melko varma, että Sylvi herätti kiinnostusta jo pelkän sievän olemuksensa puolesta ja tammalle riitti ratsastajia, joilla ostoaikeet olivat realistiset. Mulla sen sijaan ei ollut mitään mahdollisuuksia edes haaveilla toisen hevosen ostamisesta, vaikka Sylvin kaltaisten hevosten satulassa vieraileminen saattaisikin herkästi herättää sellaisia ajatuksia. Haaveiluun mulla ei muutenkaan ollut siinä hetkessä aikaa, koska kiitos päivän bonusratsun, mun täytyi kiristää aikatauluani.

Kliseisesti voisin sanoa, että tallin ovi narahti, kun olin sen auki nykäissyt muttei Auburnin tallien ovet todellakaan narisseet.

Tömistelin sisälle talliin ja pistin koipeni kuljettamaan minut kohti loungea samalla, kun iloisesti hyräilin korvamadoksi tarttunutta Samu Haberin biisiä. Jostain syystä tuo kyseinen kappale oli soinut mun Spotifyssa ihan liikaa vaikken pahemmin sellaisista herkistelybiiseistä pitänyt…

Jos olisin ollut joku lällysöpöromantikko, voisin ehkä sanoa, että kyseinen Enkelten Kaupunki-biisi liippasi sanoitukseltaan aika läheltä mun sen hetkisiä naiskuvioita – tai siis mun ja Sonian kuviota.
Siis jos mitään kuviota oli olemassakaan muualla kuin mun omissa harhaisissa kuvitelmissa.  Oltiinhan me toki pidetty yhteyttä toisiimme ja nähtäis ihan pian (viikon päästä!!!) Seppeleessä, mutta mitäs sen jälkeen?

Harhaisia kuvitelmia luulin kohtaavani myös tallikäytävällä.
Olin jo melkein loungen ovella, kun vastapäisen karsinan ovi aukesi ja Aliisa tupsahti eteeni. Hetken se näytti siltä, että peruuttaisi takaisin Cavan karsinaan ja olisi niin kuin ei minua olisi huomannutkaan, mutta lopulta sen suupieli nytkähti pikkuisen.
”Pitäiskö sun tehdä jotain tolle sun hilseongelmalle?” Huru letkautti saaden minut vain kurtistelemaan kulmiani pöllämystyneenä.
”Täh?”  vilkaisin taakseni ihan vain tarkistaakseni ettei selkäni takana seissyt joku, jolle Aliisa olisi puhunut, mut ei siellä ketään ollut. Oho, mykkäkouluko oli ohi?

Aliisa naurahti ja kurottautui sitten pyyhkäisemään olkapäätäni, josta tajusin mitä se houri. Ulkona tosiaan satoi taas lunta ja päälleni laskeutuneet hiutaleet eivät olleet ehtineet vielä sulamaan pois.
”Jaaaa, niin. Mun päänahka on jo joulutunnelmissa”, virnistin pudistellen loput lumet harteiltani sekä pipon päältä.
”Hyvä että edes joku… Mun joulufiilis vähän hukassa, ku se mummu kuoli ja erokin tuli Taijan kanssa”, Aliisa tokaisi olkapäitään kohautellen.
”Ai, sepä… Harmi”, mutisin hämmentyneenä. En sano, että olis tullut jotenkin yllätyksenä Taijan ja Aliisan ero – ottaen huomioon mitä mekin Hurun kanssa oltiin tehty sen parisuhteesta huolimatta – mut eihän ne erot koskaan ”kivoja” olleet.
”Kuulostitpa todella harmistuneelta”, Huru nauroi ja tunsin vähän punastuvani.
”En mä sillä”, puhisin.
”Kunhan kiusaan. Kahville?”
Nyökkäsin.

”No, mitäpä sitä Seljiksen elämään muuta?” Aliisa kysäisi pirteästi, kun oltiin molemmat saatu kahvikupit kouraan ja istahdettu alas pöydän ääreen.
Kohauttelin harteitani.
”Naisia joka sormelle?” Huru uteli pirullisesti. Viime kerralla sen äänessä oli kuultanut suoranainen vitutus kun se oli tollaisia kysellyt, mutta nyt sieltä kuulsi se sama vanha Aliisa.  
Ja hitsi, että mulla oli ollut ikävä sitä – ihan oikeasti puhtaasti kaverillisessa mielessä.

Nostin käden ylös ja heiluttelin sormiani pärstäni edessä. Kulmat olivat mietteliäästi kurtussa ja suu supussa.
”Juu ei, ei näy”, virnistin sitten. ”Pelkkä käsi kaverina.”
”Voi harmi”, Huru muikisteli huvittuneena enkä voinut olla nauramatta ja nakkasin lumisateesta kastuneen pipon päin Aliisan pläsiä. Huru palautti pipon nopeasti omistajalleen ja naureskeli itsekseen.
Ennen vanhaan olisin varmaan ehdottanut, haluaisko Aliisa ojentaa auttavana kätensä, mut nyt pidettiin molemmat suut kiinni ja tyydyttiin molemmat vain virnuilemaan kahvikuppiemme suojissa.

”No, mutta… Pitää vissii lähteä katsomaan millä mielellä se Vila tänään on”, tuumailin kahvit juotuani ja nousin ylös.
”Pitäiskö lähteä kaljalle sen jälkeen?” Aliisa ehdotti lähes viattomalla äänensävyllä ja koska en osaa sanoa ”ei” kaljalle saati Aliisalle, suostuin ehdotukseen mukisematta.
”Kunhan sohvalle pääsen nukkumaan.”
”Tietenkin sohvalle. Minne muuallekaan?” Huru nauroi.

Niin… Sitäpä tarina ei kerro, nukuinko sohvalla vai jossain muualla.

Kaksi luokkaa Sokkien kasvatilla, joka on kaiken muun hyvän lisäksi tarkoitus saada joskus myös kaupaksi. Voi pyhä Sylvi, mihin Josefina onkaan lupautunut. Luojan kiitos Isabella ei ole vaatinut häntä starttaamaan Sylvillä metrikolmeakymmentä isompaa, sillä se on sentään jo tuttu korkeus. Sitähän Josefina on oman hevosensa kanssa tahkonnut ja tulee jatkossakin tahkoamaan. Oma hevonen on kuitenkin aina oma.

Josefina lohduttautuu sopimusteknisellä asialla. Mikäli lämmittelyluokka menee huonosti, hänellä on Isabellan lupa startata kolmekymppisessä luokan ulkopuolisena tai jättää jopa kokonaan starttaamatta. Yhteisiä treenejä Sylvin kanssa on takana niin vähän, ettei Josefina usko osaavansa kilpailupäivän aikana ratkaista suuria ratsastettavuudellisia pulmia, jos sellaisia ensimmäisen luokan aikana ilmenee.

Sylvi kuitenkin yllättää, tai ehkä pikemminkin Josefina yllättää itse itsensä. Hän ratsastaa Sylvillä kylmänviileän perusradan, joka siivittää heidät uusintaan. Josefina on tyytyväinen valintaansa tehdä Sylvin kanssa huolelliset tiet. Lämmittelyluokasta oli määräkin saada hyvä fiilis päivän pääkoitosta varten. Edes uusintaradan yksi puomi ei romuta Josefinan orastavaa itseluottamusta Sylvin kanssa: puomi tulee heti ensimmäiseltä esteeltä, mutta sen jälkeen ratsastaja muistaa hengittää syvään, nollata tilanteen ja ratsastaa radan loppuun samalla tarkkuudella kuin teki perusradankin. Hyvillä mielin Josefina poistuu radalta Joutsjoen ratsastaessa vuorostaan yleisön silmien eteen.

"Tarkkaa ratsastusta, Josefina", Isabella antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä. "Ja hieno Sylvi. Se ei tainnut pahemmin kuumuakaan."
"Ei pahasti", Josefina myöntää. "Taidan lisätä vähän vauhtia seuraavaan luokkaan."
"Tee se, jos siltä tuntuu", Isabella hymähtää.


Ja Josefina tekee. Perusrata on häneltä lähestulkoon loistavaa ratsastusta, ja vaikka Sylvi on nyt virittäytynyt täyteen kisatunnelmaan ja tuntuu valmiilta lähtemään lentoon, se pysyy hyvin hallinnassa. Uusinnassa Josefina uskaltaa ratsastaa juuri niin paljon aikaa kuin niin vieraan hevosen kanssa voi, ja kaikki sujuu täydellisesti aina viimeiselle esteelle saakka.

Puomin kolahdus tuntuu hetken aikaa valtaisalta pettymykseltä. Ei, ei, ei. He olisivat voineet sijoittua luokassa korkealle, Josefina uskoo, eikä malta odottaa näkevänsä Rosalinan kuvaamaa videota radasta nähdäkseen, mikä puomin putoamiseen johti. Selästä käsin hänellä ei ole aavistustakaan, miksi uusintaradan viimeisen esteen ylin puomi lojuu nyt maneesin hiekalla.

"Skit vilken otur, syrran", huikkaa häntä vastaan ratsastava Alexanderkin. Siinä sitä ollaan: Rosengårdin sisarukset ratsastamassa kilpaa peräjälkeen. Ikuinen kilpailuasetelma, Josefina miettii, mutta on loppujen lopuksi kiitollinen siitä, että näkee ensimmäisenä harmillisen puominpudotuksen jälkeen tutun naaman, joka ei kumma kyllä edes pilkkaa häntä.
"Säg inte annat", Josefina huokaa, mutta pusertaa esiin pienen hymyn. "Lycka till, brorsan."

Alexander nyökkää kiitokseksi, ja hetken aikaa Josefina on yllättynyt siitä, ettei isoveli näpäyttänytkään mitään siitä, kuinka radalla tarvittaisiin taitoa eikä tuuria. Kyllähän he molemmat tietävät, kuinka pienestä asiat voivat esteradalla olla toisinaan kiinni. Salamannopeasti Josefinakin päättää pistää uusintaradan puomin epäonnen piikkiin, ellei video toisin todista. Hän silittää Sylvin kaulaa ja tietää voivansa olla tyytyväinen heihin molempiin.

Minka oli poistunut vahvuudestamme. Oli tietysti harmillista, että porukkaa poistui, mutta minun kannaltani tilanteessa oli se hyvä puoli, että olin saattanut napata itselleni muutaman ylimääräisen tallityövuoron opintojeni joululoman ajalle. Rahasta ei koskaan ollut ollut elämässäni pulaa, mutta kai se oli se hullu tarve näyttää ahkeralta ja itsenäiseltä, kiertää sitä tosiasiaa, että sain elämässäni niin kovin paljon valmiina. Muuta syytäkään en keksinyt sille, miksi avustin Penna Vaanilaa iltatallissa yhä pienessä univajeessa vuodenvaihteen gaalamatkan jäljiltä.

Penna oli hilpeällä tuulella. Minä en tiennyt miksi, mutta en valittanut. Silloin kun satuimme kohtaamaan toisemme töitämme tehdessämme, oli huomattavasti miellyttävämpää kuunnella hyväntuulista Pennaa kuin sellaista, jolla oli pelkkää huomauteltavaa kaikesta.

Pennan leppoisuuden turvin rohkenin jopa vilkaista puhelinta kesken töiden, kun se nyt kerran sattui kilahtelemaan monta kertaa peräkkäin viestien merkiksi. Kaduin kuitenkin välittömästi huomatessani, että viestit olivat äidiltä. Sitten heräsi huoli: äidillä ei kerta kaikkiaan ollut tapana pommittaa viestillä viestin perään. Hän laittoi WhatsApp-viestejä sangen harvoin ja silloinkin informaatiotehokkaaseen tapaan. Jotakin oli varmasti sattunut.

"Anteeksi, minun on tarkistettava onko kaikki hyvin", sanoin poissaolevasti Pennalle, joka ei edes närkästynyt siitä, että keskeytin hänen luentomaisen lisäravinnemonologinsa.
"Kaikin mokomin! Mehän ollaan sangen erinomaisesti aikataulussa - jopa hieman edellä", Penna antoi korkea-arvoisen suostumuksensa.

Levottomuutta tuntien siirryin hieman sivummalle lukemaan äidin viestejä.

Paitsi että ne olivatkin kuvia.

Hämmentyneenä tavasin mainosta pariskunnille suunnatusta vaellusretkestä. Tutkailin ohjelmaa, joka sisälsi muun muassa kädet yhteen sidottuna vietettyjä iltoja, parileikkejä ja luentoja, ja olin vähällä kuolla aivotoiminnan häiriöön. Oli kuin päässäni olisivat paukkuneet tuhannet sulakkeet. Mitä. Miksi. Miksi minun oma äitini lähetti minulle tällaisia kuvia? Juuri, kun olin vähällä sinkauttaa takaisin napakan "ei tosiaankaan lähdetä Rasmuksen kanssa tuollaiseen hapatukseen" -viestin, äiti ilmoitti isän menettäneen järkensä ja ilmoittaneen heidät vaellukselle.

Kaikkea sitä! Hämmennyin niin, että naurahdin ääneen. Tunsin Pennan katseen itsessäni.

"Kaikki hyvin?" tallimestari tiedusteli.
"Öh", sanoin. "En tiedä. Omituisesti. Mutta kukaan ei ole kuolemanvaarassa."
Penna tarkasteli minua niin kuin olisi etsinyt hulluuden merkkejä. Minä ajattelin, että kyllä ne hullut olivat jossakin ihan toisaalla. Ajatuskin äidistäni yöpymässä teltassa pitkän ratsastusvaelluspäivän päätteeksi tuntui niin käsittämättömältä, etten voinut ymmärtää, mitä isän päässä oikein liikkui. Palasin tallitöiden pariin, ja aina kun en sitä erikseen itseltäni kieltänyt, ajatukseni askartelivat äidin ja isän parissa. Tahtomattani aloin miedosti leppyä. He olivat mitä ilmeisimmin myöntäneet itselleen, ettei asioiden tola ollut ihanteellinen, ja ryhtyneet korjaamaan tilannetta. Meidän perhe saattaisi joskus vielä olla ehjä.

Kun Rasmus pölähti seitsemän aikaan tallille Brania liikuttamaan, mä ilahduin kovasti sen näkemisestä. Se lupasi ratsastaa ja hoitaa Branin vikkelästi, jotta meillä olisi illalla aikaa syödä yhdessä. Mä puolestani päätin, että jäisin työvuoroni jälkeen auttamaan sitä Branin hoitamisessa. Sellaisilla tavoilla me saatiin varastettua pitkistä päivistämme pieniä yhteisiä aikalohkoja, ja oikeastaan mä olin siihen jo niin tottunut, ettei musta enää kovinkaan usein tuntunut, että me oltiin kumpikin vähän yksin parisuhteessa. Yhteinen kotikin tietysti helpotti.

"Valmista tuli", Penna tuumasi tyytyväisenä, kun hän sulki kuntosalin oven ja lukitsi sen. Työtehtävien jako välillämme oli ollut saumatonta ja sujuvaa, joten kello oli hädin tuskin kymmentä vaille kahdeksan. Rasmus oli varmasti vielä ratsastamassa Brania, joten päätin suunnata loungeen, napata hedelmän ja juoda lasillisen vettä odotellessani. Matkalla pyyhin näkymättömiä pölyjä karsinoiden nimikylteistä; olihan työaikani sentään vasta päättymäisillään.

Lounge oli harvinaisen täynnä. Juuri nyt en jaksanut kuin nyökkäillä ohimennen tervehdykseksi muille: Sarahille ja Ellielle, jotka punaisista poskistaan päätellen olivat olleet ehkä ulkona ratsastamassa; Antonille, joka hädin tuskin kohotti katsettaan puhelimesta tarpeeksi pitkäksi aikaa vastatakseen viestiini; Jemiinalle, jonka moikkaus oli huomattavasti Antonia reippaampi; ja sinihiukselle, joka ei minun onnekseni ollut Märta vaan Louna. Hetken mietittyäni antauduin epäsosiaalisuuden vietäväksi ja suuntasin rauhallisemmille vesille evästämään.

Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun puhelin piippasi.

oon valmis
penna sano että oot vielä täällä

Vastasin Rasmukselle olevani joogahuoneessa. Kesti hetken, ennen kuin poikaystäväni vastasi.

onko täällä sellainenkin

Hymyilytti. Tietystikään Rasmus ei tiennyt, tai jos tiesikin, oli onnellisesti unohtanut joogahuoneen olemassaolon. Minä pidin tilasta: se oli kaunis, harmoninen ja usein täysin autio. Pidin siellä usein kahvi- tai lounastaukoni, jos tallilla oli ruuhkan tuntua, sillä sellainen rauhoittuminen kesken päivän auttoi hymyilemään asiakaspalveluhenkisesti lopputyövuoron.

Tietty! Tää on Sokkien talli kuitenkin. Tuu vintille, näytän sulle. Hoidetaan sitten Bran yhdessä.

Asetuin joogahuoneen ovensuuhun odottelemaan Rasmusta, joka saapui pian paikalle hiukset kypäränlatistamina ja utelias ilme kasvoillaan. Joku toinen pariskunta olisi saattanut vallan villiintyä sellaisesta salaisesta sopesta, kävi kutkuttavasti mielessäni, mutta tosiasiassa en olisi kuuna päivänä uskaltanut. Hirvitti liikaa ajatus Pennasta, joka saattaisi koska tahansa saapua paikalle. Sen sijaan näytin Rasmukselle kuvia pariskuntaretriitin esitteestä.

"Mikä juttu tämä nyt on", mun poikaystäväni kysyi epäileväisenä.
"Niin mäkin ajattelin! Voitko kuvitella: isä ja äiti lähtee tuollaiselle."
Rasmus tyrskähti.
"Olisi hauska nähdä äiti teltassa nukutun yön jälkeen", sanoin, ja Rasmus naurahti taas.
"Ilmeisesti ne koittaa, öh, huoltaa liittoaan", Rasmus arveli ja silitteli mun käsivartta. Se tiesi varsin hyvin, kuinka vereslihalla mä olin ollut perheeni tilanteen suhteen.
"Niin kai", sanoin, ja ajattelin taas, että jonakin päivänä asiat vielä palaisivat normaaleiksi: mä alkaisin taas pitää yhteyttä vanhempiini ja ne olisivat taas sellaisia elämästä kaiken tietäviä aikuisia ihmisiä, joina olin heidät oppinut näkemään. "Ja hyvähän se kai on. Mutta lupaa mulle, ettei meidän koskaan tarvitse lähteä erämaavaellukselle vain muistaaksemme, että meillä on hyvä yhdessä."

Rasmus halasi mua, ja halaus oli yhtä lohdullinen kuin aina. Jotkin asiat maailmassa säilyivät aina samanlaisina. Se oli ilahduttava oivallus.

"Mennään hoitamaan se Bran, että päästään joskus kotiinkin", sanoin, ja niin me teimme, kun olin ensin lukinnut lempihuoneeni oven perässäni.

Mikäpä sen romanttisempi tapa viettää ystävänpäivää kuin yhteinen tallipäivä? Kaikki sarkasmi sivuun sysäten: Josefina ei voisi olla onnellisempi kuin istahtaessaan Rasmuksen kyytiin. Auton keula kääntyy Kaajapurojen tallia kohti, missä Josefina saa tervehtiä hevosiaan. Rasmus seuraa varjona tyttöystävänsä kannoilla ja tarkkailee tätä alati huolestuneen näköisenä, mutta Josefina ei valita sanallakaan epämukavuutta tai kipua.

“Pitäisikö meidän kohta mennä”, Rasmus hoputtaa empivästi, peläten että tallireissu kaikkinensa venyy toipilaalle liian pitkäksi.
“Mennään vaan”, Josefina suostuu ja lakkaa rapsuttelemasta Pikin korvantaustaa. “Mahtaakohan Auburnissa olla ruuhkaa?”
“Ehkä kaikki on jossakin treffeillä”, Rasmus, jolle radiomainos matkalla Purtsilaan on muistuttanut ystävänpäivän olemassaolosta, veikkaa ja kurtistaa kulmiaan. “Pitäisikö meidänkin olla?”
“Mehän ollaan”, Josefina sanoo päättäväisesti istahtaessaan jälleen autoon.
“Eli sä olet varma, että sulle riittää tallilla käyminen? Ettet halua mitään… romanttista… meininkiä.”
“Kunhan vietetään aikaa yhdessä”, Josefina tuumaa. “Ja kunhan saan olla poissa kotoa. Ja näin mun hevoset.”
“Oletko sä ihan varma myös siitä, että tahdot katsella kun mä ratsastan? Jaksatko sä edes? Se on aika paljon istumista.”
“Kanaemo”, Josefina syyttää poikaystäväänsä, mutta hymyilee kiintyneesti ja huvittuneena. Rasmus jättää huolehtimisen sikseen - ainakin siltä erää.

Käy ilmi, etteivät ihan kaikki auburnlaiset ole siirappisilla ystävänpäivädeiteillä ainakaan siihen aikaan. Moni pysähtyy ilahtuneena juttelemaan Josefinan kanssa, kun tämä seisoo ilmielävänä Branin karsinan edessä Rasmuksen hosuessa hevosta ratsastusvalmiuteen. Toiset, kuten muutaman Josefinan jalkeillaoloa hämmästelevän sanan ohimennen vaihtava Anton, ovat vasta saapuneet tallille, ja toiset, kuten Sarah, ovat jo lähdössä. Vaikka jälkimmäiseksi mainitulla epäilemättä saattaakin olla kiire treffeille ties kenen kanssa (Josefinan on vaikea uskoa, että Sarah tai hänen it-girl-ystävänsä Elliekään viettäisivät vuoden kiireisimmän treffipäivän illan yksin kotona), hän seisahtuu silti ilmaisemaan ilonsa siitä, että Josefina on toipumassa, ja juttelemaan pariskunnan kanssa yleispäteviä kuulumisia niin kuin he olisivat läheisempiäkin ystävyksiä. Ilmankos hän onkin kohonnut sellaiseen sosiaaliseen asemaan kuin on! Vasta Viivin saapuminen paikalle hätistelee Sarahin liikkeelle (kumma juttu).

“Ciao! Onpa hyvä juttu, ettet kuollut, Jusu!” Viivi töräyttää suoraan.
“Joo, onhan se ihan kiva”, Josefina tuumaa.
“Rasmuksesta olisi tullut tosi nuori leski ja varmasti se olisi sitten ollut ihan pazzo surusta. Ja kuka sitä paitsi sitten olisi pistänyt kampoihin Seljavaaran ja Tammilehdon rankingtaistossa?” Viivi erittelee Josefinan spekulatiivisen kuoleman potentiaalisia seurauksia, aivan kuin Kallassa ei olisi ollut muita varteenotettavia rankingiin osaaottavia esteratsastajia (kuten vain puolentoista metrin päässä Viivistä seisova Rasmus, joka ei vahingossakaan vilkaise hölösuista tyttöä, tai Ellie). “Kun Pontsokin on nyt osoittanut huikaisevaa lahjakkuutta kouluratsastukseen, enkä tiedä aionko kilpailla esteratsastuksessakin. Mitä luulet, onko järkevintä keskittää voimavaransa yhteen lajiin?”
“Sitä on varmaan paras miettiä sun valmentajan kanssa. Ja mitä tulee mun kauteen, niin enpä tiedä taidanko tänä vuonna pistää kampoihin yhtään kenellekään”, Josefina tokaisee, ja Viivin silmät suurenevat. Pysäyttääkseen tytön päässä kimpoilevan spekulaatioketjun heti alkuunsa Josefina kiiruhtaa sanomaan: “Multa jää heti ensimmäinen osakilpailu väliin tän tapaturman takia. Aika iso takamatka kiinniotettavaksi sitten.”
“Aa, joo, che peccato”, Viivi lausuu.
“Bran on valmis, mennäänkö?” Rasmus puuttuu puheeseen.
“Mennään.”
“Mitä te muuten edes täällä teette?” Viivi huutelee heidän peräänsä kenties hivenen julmistuneena tökeröstä hylkäämisestä. “Miksette ole hienossa ravintolassa tuijottelemassa toisianne silmiin?”
“Mikset itse ole?” Rasmus jupisee, ja vilkaisu taaksepäin Viivin tuimistuneisiin kulmakarvoihin ja punoittaviin poskiin osoittaa Josefinalle, että tyttö kuuli vastakysymyksen. Kumma kyllä Viivillä ei ole nasevaa comebackia valmiina sellaiseen - tai siis, ei minkäänlaista.

Maneesissa pyörii vain komea Velmu naisratsastajan kanssa. Rasmuksen kävellessä alkukäyntejä Branin kanssa Josefina seuraa uteliaana Danni Kallasvuon otteita nuoren kouluratsun kanssa. Mikael Aarnisuota ei tunneta siitä, että hän jakelee ratsujaan oikealle ja vasemmalle niille, ketkä vain ojentavat kätensä kohti ohjaksia, joten totta kai Dannin ratsastus herättää Josefinassa uteliaisuutta. Paljon hän ei kuitenkaan ehdi nähdä, ennen kuin ratsukko katoaa ulos mitä ilmeisimmin kävelemään loppukäyntejä sievässä talvi-iltapäivässä. Samalla ovenavauksella maneesille saapuu suuri rautias tamma sinihiuksisen hoitajansa taluttamana.

Siitä alkaa Josefinan ystävänpäivän töyssyinen alamäki. Bran vasta ravailee, kun Isabellan ystävätär Cecilia saapuu maneesiin ottamaan Minan hoteisiinsa. Märta Merenheimolla on siis runsain mitoin aikaa tehdä ystävänpäivästä epäystävänpäivä. Josefina ei kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi häntä niin kovasti inhoavan tytön on pakko tunkea hänen viereensä, mutta siihen Märta vain tunkeutuu, vaikka valtavan maneesin katsomossa olisi tilaa vaikka kuinka.

“Taisinkin kuulla, että olet tehnyt paluun elävien kirjoihin”, Märta sanoo, eikä kuulosta yhtään niin ilahtuneelta kuin Sarah, Viivi tai edes Anton. “Onpas hyvä, ettei se hullu hevosesi tallonutkaan sinua hengiltä.”
“Ei se tallonut mua ollenkaan.”
“Ai. Mitäs sitten tapahtui? Kuulin, että murtui luita. Kuulosti kivuliaalta.”
“Putosin aitaan”, Josefina kertoo vastahakoisesti, ja Märta näyttää hieman turhan mairealta eikä yhtään myötätuntoiselta niin kuin kunnon ihmiset.
“Mitenkäs sinä nyt sillä tavalla menit putoilemaan, takavuosien estemestari ja kaikkea”, sinihius kärtti epäilemättä yhä lausuntoa Grannin hulluudesta.
“Hevosten kanssa nyt vaan joskus sattuu ja tapahtuu”, Josefina sanoo ja sulkee sitten suunsa. Olisi kohteliasta kysyä Märtan kuulumisia, mutta Josefinaa ei kiinnosta eikä Märta piittaa kohteliaisuuksista tuon taivaallista, joten samantekevää.

“Oli kyllä kurjasti tehty sellainen putoaminen”, Märta yhtäkkiä sanoo. “Mä näin Rasmusta täällä pari kertaa, kun sä lekottelit täysihoidossa sairaalassa, ja se oli ihan rauniona. Onneksi ollaan vanhoja hyviä ystäviä, niin pystyin vähän lohduttamaan sitä.”
“Aijaa. Ei se semmoisesta sanonut kyllä mitään”, Josefina sanoo varomattomasti.
“Mitä? Onko teillä joku raportointivelvollisuus, että jos juttelee vanhan ystävänsä kanssa niin siitä pitää kertoa?” Märta tarttuu välittömästi herkulliseen syöttiin.
“No ei”, Josefina kiistää. “Ajattelin vain, että lohduttaminen on sulle aika epätyypillistä toimintaa.”
“Jaa! Niinkö tosiaan”, Märta röyhistää vähän olemustaan. “Tai ehkä sä vain luulet niin, koska mä en välitä olla noin töykeän tyllerön ystävä. En mä sua lohduttaisi, kun tiuskisit kuitenkin vain koppavasti takaisin.”

Siihen Josefina ei sano mitään. Tuntuu epäreilulta, että toisella on hänestä sellainen kuva. Ja sekin, miten Märta yrittää langettaa varjoa hänen ja Rasmuksen suhteensa ylle syytämällä mustasukkaisuusväitöksiä ja muistuttelemalla, kuinka on tuntenut Rasmuksen pidempään. Josefina haluaisi sanoa, ettei pidempään tarkoita samaa kuin paremmin, mutta mitä se hyödyttäisi. Märta vääristelee ja maalaa asiat itselleen suotuisilla väreillä. Sekin sattuu vähän, että se yhdellä sanalla muistuttaa, ettei Josefina enää ole ranking-suosikki, ja miten se saa putoamisenkin kuulostamaan Josefinan omalta syyltä, joltakin, minkä hän draamanhaluisuudessaan teki tahallaan. Niin kuin olisi ollut Josefinasta mukavaa, että Rasmus joutui olemaan huolissaan… ja ihan kuin Rasmus olisi oikein juoksemalla juossut lukioaikaisen tuttunsa luo lohtua hakemaan! Sylettää, vaikka miehen tyttöystävä tietääkin, etteivät Märtan vihjailut pidä paikkaansa.

Ja sitten Märta vaihtaa taas aseitaan ennen kuin Josefina on ehtinyt järjestellä puolustustaan entisiäkään vastaan.

“Ette sitten ole söpöilemässä jossakin?” Märta yhtäkkiä sanoo. "Kun on ystävänpäivä kuitenkin. Täällä vaan luuhaatte, tallilla."
“Pitäisikö olla jossain toisaalla?” Josefina kysyy kyllästyneesti.
“Vaikutat sellaiselta, joka tekee mieluusti numeron tällaisista… juhlapäivistä.”

Juhlapäivän edessä häilyy monta potentiaalista määritettä. Turhanpäiväisistä, amerikkalaistyylisistä, ällöttävistä, ärsyttävistä.

“Vaikka tietysti”, Märta jatkaa, ennen kuin Josefina keksii mitä vastata. “Ovathan suhteet kompromisseja täynnä. Rasmushan ei ole ollenkaan sellainen. Tiedätkö. Kaupallisten juhlien vietävissä.”
“Niin, eipä kai”, Josefina tuumaa, eikä sano mitään siitä, millä meriiteillä Märta yhtäkkiä taas puhuu kuin parisuhteiden ja Rasmus Alsilan erityisasiantuntija.
"Ja onhan sekin kiistämätön fakta, että suhteet väljähtää", Märta ilmoittaa tyytyväisenä.
"Niinkö", Josefina sanoo kuivasti.
"Vai väitätkö, että vietitte ensimmäisen ystävänpäivänne näin? Rasmus ratsasti hevosellaan ja sinä istuit ja katselit?"

Josefina ei ryhdy kertomaan Märtalle, mitä he ovat aikaisempina ystävänpäivinään Rasmuksen kanssa tehneet. Sellainen turhanpäiväinen todistelu ei ole hänen velvollisuutensa. Sen sijaan hän hymyilee Rasmukselle, joka katsoo häntä kysyvästi ohi ratsastaessaan ja nyökäyttää päätään talliin johtavan kulkuväylän suuntaan.

"Ota ilo irti Minan katselemisesta", Josefina toivottaa Märtalle. "Cecilia ratsastaa taitavasti. Häneltä voi oppia paljon."

Josefina on tyytyväinen poistumiseensa. Hän on ystävällisesti muistuttanut Märtalle, että tämän parhaat ystävät ovat hevonen ja sillä ratsastava nainen, joka on kylliksi suopea ottaakseen Märtan mukaansa kisahoitajaksi milloin minnekin.

"Vieläkö sä jaksat? Lupaan olla nopea Branin kanssa", ilmoittaa Rasmus, joka on ratsastanutkin kirjavan orin melko nopeasti läpi.
"Jaksan. Mutta on kiva mennä kotiinkin", Josefina sanoo, ja saa Rasmuksen käännähtämään hätääntyneenä ympäri Branin karsinassa.

Josefina on astunut sinne hänen perässään. Rasmus hätkähtää havaitessaan seisovansa ihan hänen edessään.

"Sattuuko suhun nyt kuitenkin?" Rasmus tiukkaa kulmat hienoisessa kurtussa.
"Ei", Josefina sanoo, vaikkei se ole täysin totta, ja hymyilee pehmeästi. "Mutta on kuitenkin ystävänpäivä, ja me ehdittäisiin vaikka käydä saunassa yhdessä."
"Niin, kun me ollaan niin hyviä ystäviä", Rasmus tyrskähtää, mutta vakavoituu sitten. "Saatko sä edes saunoa?"
"Kukaan ei ole kieltänytkään", Josefina tuumaa huolettomasti, mutta vaihtaa sitten yllättäen puheenaihetta: "Muistatko sä millaista se oli, kun me alettiin tapailla?"

Josefina odottaa vastausta uteliaana. Hän on itse mietiskellyt asiaa, muistellutkin, ja Märtan puheet ovat aktivoineet kullattujen muistojen varjoksi ajatuksen. Ovatko he hukanneet jotakin olennaista vuosien mittaan? Voiko niin käydä huomaamatta? Entä jos he joskus havahtuvat siihen, että jotakin puuttuu, eikä kummallakaan ole aavistustakaan, missä ja milloin se on kadonnut?

"Muistan. Se oli ihanaa ja kamalaa", Rasmus puhuu suoraan.
"Kamalaa?" Josefina kysyy silmät aavistuksen siristyen.
"Äh. Kyllä sä tiedät, mitä mä tarkoitan", Rasmus sanoo nolostuneena, mutta selittää kuitenkin sinnikkäästi: "Et sä siis ollut kamala, eikä ollut kamalaa olla sun kanssa. Mutta – äh – se kun piti miettiä pidätkö sä musta yhtään ja mitä me ollaan ja tuleeko mistään mitään. Kun ei silloin uskallettu puhuakaan, ja, niin, se oli sellaista… epävarmaa."
"Mä olin ihan tosi ihastunut suhun", Josefina muistuttaa, mutta Rasmus näyttää hämmentyneeltä. Ei häntä voi muistuttaa asiasta, jota hän ei tiennyt.
"Niin mutta mistä lähtien? En mä voinut sitä silloin tietää."
"Sä vaan toivoit", Josefina ehdottaa kysyvään sävyyn, koska niin hän itse muistaa tehneensä.
"No… niin toivoin."
"Hyvin käytetty toive", Josefina hymyilee ja päättää hiljaa Branin karsinassa käydyn keskustelun pieneen suukkoon. Sitten hän sanoo istuskelevansa loungessa sen aikaa, kun Rasmus hoitaisi hevosensa. Hän jättää poikaystävänsä ihmettelemään, mistä moinen muistelupuhe oikein on kummunnut. Josefina ei aio kertoa Märtan vihjanneen heidän suhteensa väljähtäneen.

Hän tuntee kuitenkin olonsa mietteliääksi asettuessaan lepäämään loungen sohvalle. Kauniita tulppaaneja katsellessaan hän pureskelee alahuultaan ja yrittää karistella levottomuutta mielensä perukoilta. Eihän sille ole mitään syytä! Rasmus vaikuttaa tyytyväiseltä heidän suhteeseensa. Suotta Märta höpötti väljähtämisestä, sillä suhde oli vakaammalla pohjalla kuin koskaan.

Ja silti… On heidän kolmas yhteinen ystävänpäivänsä, kuten oli ollut kolmas joulu, vuodenvaihde ja Josefinan syntymäpäivä ennen sitä. Kolmansia merkkipäiviä kolmansien perään. Kolmanteen vuosipäivään on vielä aikaa, rauhoittelee itseään Josefina, jonka suvussa kolmevuotinen seurustelusuhde ilman kihlausta lienee Ulrika-tätiä lukuunottamatta ennenkuulumaton asia, ja Ulrika ei koskaan ole kutsunut parasta ystäväänsä puolisokseen.

On naurettavaa ottaa paineita muiden tekemisistä, Josefina muistuttaa itselleen, mutta tuntee levottomuutta silti. Hän on jutellut poikkeuksellisen paljon äitinsä ja sisarensa kanssa onnettomuutensa jälkeen, ja tullut laskeskelleeksi asioita ja saanut kehrättyä kasaan hullunkurisen ikäkriisin. Hän on jo 23-vuotias, ja kun hän miettii, mitä hänen äitinsä ja isosiskonsa ovat siihen ikään mennessä elämässään tehneet… kamalaa. Josefina on poikkeuksellisen huono olemaan ottamatta paineita muiden menestyksestä, sillä poikkeuksetta hän vertaa itseään jokaisella elämän osa-alueella vain niihin, joilla menee paremmin kuin hänellä itsellään. Niinpä jonkin sortin huolikello tikittää.

Elokuussa täyttyy kolmen vuoden maaginen takaraja. Mitä sitten? Josefina ei tiedä, mutta se vasta tekeekin hänet levottomaksi… vaikka kaikki on hyvin, sanoi Märta Merenheimo mitä tahansa. Kaikki on ihanasti. Mikä kiire tässä on, valmiissa maailmassa, Josefina toppuuttelee itseään (mutta kun hänen maailmansa ei ole yhtä valmis kuin Vilhelminan).

Me parannettiin Pontuksen kanssa prosentteja eilisissä kisoissa, mutta menetettiin sijoitus. Nita ja Kiia paransi omia tuloksia nuorilla hevosillaan vielä huimemmin, mikä oli jo niin epäuskottavaa ja epäreilua, että vähän tulin kateudesta myrkynvihreäksi. Ekan sijoituksen ansiosta me kvaalauduttiin Storywoods Dressage Cupin finaaliin, mutta koska Kalla Cup oli samaan aikaan ja Pontus ihan kauhea lastattava, ei auttanut kuin kailottaa miten me oltaisiin kyllä voitettu kaikki. Nita aikoi kai ehtiä molemmille kilpailupaikoille, mutta tyhmä äiti ei suostunut sellaiseen.

Oikeasti aioin kyllä kannustaa Nitaa Storyn Cupissa. Olin saanut Nitalta ja Kiialta eilen kyydinkin, koska äiti oli tässäkin asiassa tyhmä eikä muka ehtinyt koska kenttäkilpailut. Pläh. Tänään oli meneillään rataestekoe, ja juuri nyt oli luokkatauko (kannustin Pro-Rasmusta, Isbeä, Latea ja pannarimestari-Juusoa. En tod äitiä). Mun piti kiiruhtaa pissalle, eväsleipien luo ja aivan ehdottomasti piti valmistaa yksi kipponen espressoa. Kuka hitto jaksoi herätä viikonloppuisin näihin kisa-aamuihin!

Mun ruikkari oli vähän kuivaa mutta espresso loistavaa. Levittäydyin loungen pöydän ääreen evästämään ja silmiin sattui naistenlehti. Anna, Eeva, Tarja, joku sellainen. Oli vähän uskomatonta, että ihmiset lukivat vielä paperilta, mutta siinä se lehti oli levitettynä. Edellinen lukija oli ilmeisimmin syventynyt horoskooppeihin. Hauskaa! Italian mummi uskoi niihin.

Mun horoskooppi oli tietysti Neitsyt; kaunis, kiltti, kunnollinen, Jeesuksen äiti ja mitä näitä nyt oli. Lehti tiesi ilmeisesti mun koko helmikuun.

Sinulla on erittäin tärkeä rooli (epäilemättä!!): Kun aika paukahtaa rajusti oivallusten ja visioiden armaaseen ihmemaailmaan, jonkun täytyy soveltaa parhaat jyvät tulevaisuuden kylvöön.
Öh, okei? Jotain paukahtaa rajusti ja maailma on ihmeellinen? Kuulostaa kieltämättä Viivin elämältä, olkoon totta siis.

Tämä todellinen työ ei aina ole kovin kiitollista, koska idealistit katsovat oikeudekseen arvostella toteutuksen hitautta ja hankaluutta.
Okei??? Ihan totta se kyllä, että työ ei ole aina kiitollista, vaan hidasta ja hankalaa. Esim. matikan läksyt tai kotityöt.

Se on kuitenkin todellisuuden ominaisuus, ei Sinun.
EIKÄ! Niinkö tosiaan. Mahtavaa. Scusa mama, todellisuuden tilasta johtuen tiskikoneen tyhjentäminen ei enää onnistu.

Toisaalta emme voi olla arvostamatta myöskään hyviä ideoita. Hyvä teoria voi olla käytännöllisempi ja tehokkaampi kuin kymmenen vuotta vanhoja konsteja.
No niinpä varmaankin niin! Ideoitahan mulla riitti. Olin juuri siirtymässä horoskooppini rakkaus-osioon, kun Sarah pamahti loungeen. Tai bene, oikeasti se asteli sisään hienostuneesti ja vilkaisi paikallaolijat (mut) ystävällisellä ilmeellä (valahtiko se ilme vähän??). Sillä oli Auburnin edustusvaatteet päällään, samoin kun mullakin.

“Heeeei, ola ola chicaaa!!” mä kailotin (ola oli tietysti ¡Hola!).
“Öhöm. Hei.”
“PUTA marico!”
“Mitä sä oikein huutelet?” Sarah sihahti järkyttyneenä.
“Patrón patrón!!”
“Pliiis, lopeta. Tossa ei ole ensinnäkään mitään järkeä etkä sä voi kiroilla noin törkeästi”, Sarah ojensi mua ja rypisteli kauniita kasvojaan.

En vastannut, tietenkin mä olin hyvä kielissä. Sellainen on verissä, kun sattuu syntymään kolmikieliseksi. Espanjakin sujuu kuin hujaus vaan, sitä paitsi samoja sanoja italian kanssa on paljon.
“Mistä sä olet edes oppinut tollaista?” Sarah kysyi, vähän sellaisella sävyllä, ettei sitä oikeastaan olisi huvittanut kysyä mutta kiinnosti sitten kuitenkin. Se kaivoi jääkaapista omia eväitään, jonkun terveellisen ja aika muhkean näköisen ruokaisan salaatin, ja istui sitten naama yhä pikkuruisilla söpöillä rytyillä pöydän ääreen mun seuraani.

“Aika moni osaa espanjaa. Se on helppo kieli oppia. Ja Tom on katsellut meidän satulahuoneessa omilla tauoillaan Narcosia. Siinä huudellaan paljon näitä. Jää äkkiä mieleen.”
“Mmm-h. I see”, Sarah mutisi, enkä tiedä miksi se heitti vastauksensa englanniksi. Ehkä siksi, että me oltiin molemmat maailman naisia ja koska kyllä Viivi, näen mitä tarkoitat, olisi ollut rahtusen pölyinen ilmaisu. Pitäisikin äikän maikalta muistaa kysyä, nähtiinkö suomen kielessä tarkoituksia vai pitikö ne aina tietää (viittaamisesta saisin paljon kaivattuja lisäpisteitä, voisi sitten vaihtarina jättää yhdet läksyt tekemättä).

“Arvaa mitä Sarah”, sanoin sitten, kun me oltiin kestetty hetki sitä oikein suomalaista hiljaisuutta useamman ihmisen kesken. Sarah pureskeli haarukallisensa jotenkin tosi hitaasti, nosti sitten katseensa ja vähän kyllä nyt teennäisesti ripusteli hymyn naamalleen, ennen kuin sai sanottua väkinäisesti: “No?”
“Mikä sun horoskooppi on?”
“Mmm, kaksonen.”
“Okei!! Ootappa. Katotaan miltä sun helmikuu tulee näyttämään. Tai aika pitkällähän tämä kuukausi on jo, mutta ainakin viikko vielä!”
“Ei tarvitse –”
“Mennään suoraan rakkauteen. Muuten täällä on vaan jotain käännekohdista ja energioista, plaa plaa plaa. Tässä sanotaan: Sinulta kaivataan nyt aika paljon malttia. Epäselvät asiat vaativat selvittämistä. Asioiden järkevällä ratkaisemisella on Sinulle isompi merkitys kuin luuletkaan. Aha, mitäs selviteltävää sulla on rakkausrintamalla??” koetin kaivella, mutta Sarahilla oli vaan arvoituksellinen kestohymy naamallaan. Hmpphh.

Mä meinasin juuri jatkaa lukemista, kun loungen ovi avautui taas. Nyt oviaukossa oli Anton ja mikä paljon herkullisempaa: sen vanavedessä lipui kaunis pieni blondi kilpailuasuun tälläytyneenä. Ne pitivät toisiaan kädestä (ihan varppina!!) mutta Antonin käsi nytkähti sen vartalon sivulle sillä julmetun sekunnilla kun sen katse bongasi mut ja Sarahin. Hei halooo, tampio, milloin muka lounge oli tyhjillään?? Jos söpöily julkisesti oli niin kamalaa, niin olisi miettinyt sitä jo aiemmin. Mutta eihän se tietysti ollut miettinyt, Anton-poika taisi olla aika pahasti pihkassa eikä ihme. Sen norjalainen tyttöystävä oli tyrmäävän suloinen.
“Ciaaaooo Antooonius!” huudahdin, mutta mokoma jäätyi oviaukkoon eikä vastannut, edes Sarahin ystävälliseen käden huiskaukseen. En kuitenkaan ottanut itseeni. “Hellouu Anton's girlfriend! Tjenare! Du är so söt! Vacker! Trevligt at treffas! Hei Antooooon, mikä sun horoskooppi on??”
“Ei. EI. Nyt ei pysty.”
Ja sitten ovi vaan tömähti. Anton ja sen itselleen kalastama söpöläinen olivat poissa.

Mä ravistelin mun ajatuksia: harmitti vähän, että en saanut tietää, ymmärsikö norjalainen seiskaluokkalaisen taitavasti lausuttua ruotsia (kuten sanottu, olin loistava kielissä, eli todennäköisesti ymmärsi. Nehän oli melkein samat maatkin). No, ehkä me vielä tavattaisiin. Sarah ei kommentoinut Antonin ja sen tyttöystävän pikaista näyttäytymistä mitenkään, söi vaan lounastaan. En mäkään sitten enempää hämäytyisi, ihan sama.

Jatkoin lukemista: “Siksikin alitajunta varoittelee ja se tekee Sinusta varsin ärhäkän. Keskity tarkkaan kuunteluun ja yritä selvittää, mikä viesteissä on totta ja millä on erityinen merkitys sen vision kanssa, mikä Sinulla on omasta tulevaisuudestasi–”
“Kuuleeko Sarah?”
Se oli Sarahin lällä, joka rätisi hiukan. Totta puhuen ihmettelin, miksei meillä ollut käytössä huomaamattomia korvanappeja. Radiopuhelimet olivat jotenkin niin muinaista aikaa.
Sarah nielaisi hienostuneesti ja vastasi sitten kuulevansa.
“Et ole sattumalta nähnyt Viiviä?”
“Olen, itse asiassa. Kuinka niin? Kuitti”, Sarah vastasi.
“Mun on mahdotonta tauottaa kahta samaan aikaan. Verryttely on nyt ilman valvontaa”, Matilda Holman närkästynyt ääni ilmoitti.
Ennen kuin Sarah ehti painaa oman nappinsa pohjaan, lällä rätisi taas. Tällä kertaa äänessä oli Penna (Nipo) Vaanila, tietenkin. “Vivienne! Pidä oma radiopuhelimesi päällä! Ja äkkiä takaisin maneesiin. Kuitti.”
Ja mäkä-mäkä-mäkä.

“ROGER THAT!” mä karjaisin Sarahin lällään ja toivoin, että Pennan korvissa soisi vähintään vartin (sori muille). Kuittiahan ne olivat halunneet. Inoltre, mun lällä ei ollut pois päältä: volyymi oli vain minimillä ja juuri siksi, ettei kukaan keskeyttäisi taukoa huutelullaan. En kyllä ymmärtänyt, mikä niiden muutaman verryttelyesteen valvonnassa oli niin halvatun olennaista, ettei esperessotauolle ehtinyt. Onnea vaan rataan niille tunareille, jotka pudottivat puomit mun poimittavaksi ennen kuin suoritus ehti alkaakaan.

“Hei, hauska tavata. Kuka sinä olitkaan?”
“Elias Lammi, mutta sano vaan Eeli.”
Isabella nosti katseensa pojan sähköpostitse toimittamasta ansioluettelosta, jonka Penna oli hänelle tulostanut.

Pikainen hymy kävi Isabellan kasvoilla, mutta toisin kuin Elias luuli, Isabella ei hymyillyt tuttavallisuudelle, vaan sille hupsun naiiville ajatukselle, että hän kutsuisi harjoittelijaa joskus lempinimellä.

“Sinulla on varsin monipuolinen koulutustausta. Maisterinopintoja ja rinnalla hevosalaa! Mikä sai sinut hakeutumaan oppisopimuskoulutukseen kesken yliopisto-opintojen?” Isabella uteli, ja melkein toivoi, että olisi tarvinnut silmälasit. Ehkä imagolasit oli keksitty tällaisia haastattelutilanteita varten.

“No”, poika aloitti hieman epäröiden, mutta väläytti sitten hurmaavan hymyn, ohimennen huolettomia kiharoitaan sipaisten. “Enpä tiedä työllistääkö historia. Ainakaan täällä, Murronmaalla tai Kallassa, enkä juuri nyt kaipaa kauemmas. Sitä paitsi, olen aina pitänyt hevosista. Ratsastanut, ajanut. En tosin hirveän tavoitteellisesti – en ole mikään supertaitava ratsastaja, rämäpäinen kyllä”, Elias kiirehti tarkentamaan, ja Isabella hymyili rohkaisevasti. “Että niin. Ajattelin, että miksei kävisi samalla koulutustakin. Onpahan jokin kiinnostava plan b, jos minusta ei tulekaan historioitsijaa tai kirjailijaa.”

Poika, no, nuori mies, hymyili jälleen. Taisi hymyillä ja hurmata useinkin. Isabella huomasi miettivänsä, oliko Elias tietoinen vetovoimastaan.
“Selvä. No, mitä sanot Penna?” Isabella kysyi, kun haastattelua oli jatkunut jokunen tovi, ja katsahti viereisellä toimistotuolilla istuvaan tallimestariin. Itse asiassa tuoli oli Amandan, mutta sisko ei yleisesti ottaen ollut se kaikkein lähestyttävin persoona työhaastatteluihin. Oli parempi pelästyttää uudet tulijat sitten, kun sopimukset oli jo allekirjoitettu.

Penna korjasi asentoaan muhkeassa tuolissa ja piti aavistuksen liian pitkäksi venähtäneen taiteellisen paussin. Kröhäistyään arvovaltaisesti tallimestari nousi seisomaan ja tarjosi kättään Eliakselle.
“Tervetuloa Auburniin. Opit täällä kaiken, mitä tallinpidosta on opittavaa”, Penna julisti, ja silmäsi sitten Isabella kuin viestien: minä löysin meille akateemisen oppisopimustyöntekijän. Isabella hymyili hyväksyvästi, mutta mietti sitten, oliko Pennalla aavistustakaan, minkälaisen hässäkän suloisen huoleton, 25-vuotias runopoika saattaisi tallin tytöissä aiheuttaa. Varsinkin, jos mies oli sinkku, mutta sitä Isabella ei suurin surminkaan haastattelussa kysyisi. Sitä paitsi, akateemikot tai suloiset nuoret miehet eivät olleet varsinaisesti hänen palansa kakkua (alaisista puhumattakaan). Isabella piti enemmän rikkaista ja tyylillisesti ylellisistä miehistä, tai sitten niistä, joissa näkyi selkeästi ruumiillisen työn vaikutus. Tosin ei Eliaskaan aivan kynäniskainen ollut, vaan terveellä tavalla jäntevä ja urheilullisen oloinen. Tyylikin miellytti Isabellaa, mutta liian suloinen silti. Tai sitten pomo-alainen -suhde vaikutti tyrmäävän väistämättömästi arvioon, sillä olihan Pennakin komea, eikä sekään hetkauttanut Isabellaa suuntaan tai toiseen.

“Niin, tervetuloa”, Isabella havahtui. Nousi, tarjosi hänkin kättään Eliakselle, joka kätteli napakasti ja hymyili leveästi.
“Kiitos, ömm, mahtavaa”, tämä sanoi häkeltyneenä.
“Milloin haluat aloittaa?”
“Ihan tuota, milloin vain. Lukukausi alkaa olla jo lopuillaan.”
“Tarvitsetko työsuhdeasuntoa?” Isabella tiedusteli.
“No itse asiassa… Ehkä kesäksi, jos siitä ei ole vaivaa.”
“Ei ollenkaan. Penna asuu yläkerran toisessa huoneistossa, toinen on tyhjillään. Saat sen käyttöösi milloin vain. Voitaisiin oikeastaan tehdä tallikierros, jos sinulla ei ole kiire? Katsotaan työvuoroja ja jokin sopiva aloituspäivä vaikka sen jälkeen?”

Elias nyökkäsi. Innostuneisuus ja pieni hermostuksen hiven näkyivät nuoren miehen kasvoilta. Mikä parasta, hän ei vaikuttanut lainkaan pelästyneeltä Pennan aloittaessa syväluotaavan ja ilmeisesti myös Auburnin historiaa sivuavan esitelmöintinsä tallin tiloista ja käytänteistä sillä sekunnilla, kun he pääsivät toimistosta käytävän puolelle. Isabellalle tuli kuviosta hyvä tunne.

Se oli sellainen mies, jonka seurassa menin vääjäämättä vähän hämilleni. Rasmuksen kanssa seurustelu ei tehnyt minua immuuniksi kiusaantuneisuudelle, joka minuun aina pujahti, kun vietin aikaa viehättävien miesten seurassa, ja Elias Lammi oli aivan taatusti viehättävä. En edes puhu vain hänen ulkomuodostaan, joka kyllä sekin puhutteli minua. Järjellä ajatellen se ei ollut mikään ihme: oikeastaanhan hoikkarakenteinen, kuohkeatukkainen ja viivottimella vedetyllä kasvojen luustolla varustettu Elias, Eeli, Eeli muistutti kovasti Rasmusta, mutta oli vain pidempi ja pukeutui ehkä huolitellummin.

Eeli, kuten hän tahtoi itseään kutsuttavan, oli viehättävä myös käytökseltään. Hän löysi yhteistä jutunjuurta jopa minun kanssa, vaikka olinkin ujo tuppisuu. Olin vähän sellainen aina, mutta kuten todettua, puoleensavetävien miesten seurassa koin oloni kaikkein hankalimmaksi. Tulin niin kiusallisen tietoiseksi omasta sosiaalisesta kömpelöydestäni ja siitä, miten tylsä loppupeleissä olin, etten meinannut uskaltaa sanoa yhtikäs mitään pelätessäni, että jokaisen umpitylsän ja irrelevantin virkkeen myötä napsuttelisin lisää nauloja arkkuun, jonka sisällä olin minä itse ja ulkopuolella kyltti "tylsimys".

Tämä Auburnin uusi oppisopimusopiskelija ei kuitenkaan vaikuttanut edes huomaavan, etten ollut mielenkiintoinen ihminen.
"Näytät tosi tutulta!" hän sanoi lähes heti tavattuaan minut, ja kun hetken aikaa asiaa pohdimme, tulimme siihen tulokseen, että olimme takuuvarmasti nähneet toisiamme ohimennen Murronmaan yliopistolla ja opiskeluihin liittyvissä riennoissa. Vaikka olimmekin eri tiedekunnissa, pääkirjastomme oli luonnollisesti yhteinen, ja ainejärjestönsä melko aktiivisena jäsenenä ja sosiaalisena tyyppinä Eeli kertoi käyvänsä välillä milloin missäkin tapahtumissa. Olin minäkin jossakin käynyt, sen minkä olin hevosmenoiltani ehtinyt, sillä yritin ottaa opiskeluajoista edes jotakin muutakin irti kuin opintopisteitä. Ennen kaikkea yritin pysytellä opiskeluporukkani kannoilla, noin niin kuin sosiaalisesti, mikä edellytti naaman näyttämistä mahdollisuuksien mukaan.

Eeli oli kiinnostunut siitä, miten yhdistin akateemisen elämäni (kuten hän opiskelemista tuli nimittäneeksi) useamman hevosen hyvinvoinnista ja kouluttamisesta huolehtimiseen ja tallitöihin.
"Kyllä se jotenkin menee", sanoin vain, enkä lisännyt, että eniten paletissa huoletti parisuhteen tola, sillä sangen usein kävi niin, että jos jostakin oli tingittävä, valinta kohdistui olosuhteiden pakosta yhteiseen aikaan Rasmuksen kanssa. Muut asiat eivät voineet odottaa: hevoset, yliopisto ja työnantaja eivät olleet yhtä ymmärtäväisiä ja joustavia kiireiden suhteen kuin poikaystäväni, joka itsekin eli melkoisen täyttä elämää.

Mutta aivan erityisen kiinnostunut iltatalliperehdytettävämme oli nähdäkseni Sarah Reyesistä. Iltatalli oli varsinaisesti Sarahin ja minun vastuulla tänään, ja olimme saaneet Eelin perehdytettäväksemme. Oikeastaan mies oli jo varsin omatoiminen ja olisi varmasti pärjännyt toisena tekijänä ihan kaksistaan kumman tahansa meistä kanssa, mutta oppisopimusopiskelijoiden kuului kai saada tietty määrä ohjaustakin, ja sitä me nyt annoimme.

Viimeisimmän tietoni mukaan Sarah oli parisuhteessa, mutta sitä Eeli ei todennäköisesti tiennyt. Seurailin kaksikon vuorovaikutusta sivusilmällä, ja kiinnitin huomiota siihen, ettei Sarah vahingossakaan maininnut Mikael Aarnisuota. Se lievitti hieman kolkuttelevaa omatuntoani siitä, etten itsekään ollut sanallakaan ilmaissut tälle vetävänä pitämälleni miehelle seurustelevani (olisiko pitänyt?) hänen lyhyemmän ja ei-akateemisen versionsa kanssa. (Omatunto ryskytti taas: niinkö ajattelin Rasmuksesta? Ei, oli lakattava heti alkuunsa rinnastamasta Eeliä tai ylipäänsä ketään omaan avomieheeni, etenkään sellaiseen vertailevaan sävyyn. Kuinka huono puoliso oikein olinkaan?)

Eeli oli hyvin vaikuttuneen oloinen Sarahin ratsastuksellisista saavutuksista ja kyselikin iltatallin aikana ummet ja lammet hänen hevoshistoriastaan ja kehitysharppauksistaan. Mies kehui, eikä lainkaan vuolaasti vaan juuri sopivasti että se oli luontevaa, Kallan tämänhetkisen kouluratsastuskomeetan nousua parissa hassussa vuodessa helppoja luokkia kilpailevasta vuokraajasta kansainvälisiä vaativia luokkia kiertäväksi tähtöseksi. Oman arvioni mukaan ihailu miehen silmissä oli vilpitöntä, ja mieluusti hän Sarahia ihailevasti silmäilikin, ja kun Sarah hymyili ja nauroi hänelle, se näytti ilahduttavan Eeliä kovin. Itse jättäydyin mieluusti syrjemmälle ja tein omia töitäni etäämmällä oppisopimusopiskelijamme huomiosta, joka sai minut toisin kuin Sarahin hämilleni, vaikka olikin minuun kohdistuessaan miedompaa ja asiapitoisempaa kuin työkaveriini. Niin arvelin.

Siksi aivoni menivätkin tiiviille rusetille, kun olimme huikanneet heipat ja hyvät illanjatkot Eelille, suunnanneet itse yksityistalliin ja kohdanneet siellä Branilta varusteita purkavan Rasmuksen. Sarah tervehti Rasmusta yhtä reippaasti ja tuttavallisesti kuin Eeliä, ja naurahti sitten:
"Sinuna pitäisin Rasmus varani! Tontille on ehkä astellut kilpailija."
Rasmuksen naamasta näki, ettei hän ymmärtänyt Sarahia sen enempää kuin minäkään. Työkaverini kuitenkin selvitti nopeasti ja hämmentävästi tilannetta minun ymmyrkäisiä kasvojani katsellen:
"No mitä? Etkö sä muka aistinut mitään? Siis se Eelihän on päivänselvästi kiinnostunut susta. Sehän halusi koko ajan jutella sun kanssa opiskelujutuista, flirttaili ja houkutteli sua niihin vapputapahtumiin. Ja sano mun sanoneen, ei oo mikään yleispakollinen tapa kehua toisten haalareiden väriä esteettisesti miellyttäväksi. Tiiä mitä osaa susta haalareissa se pitää esteettisesti miellyttävänä, hahhah."

Sitten Sarah tapautti Rasmusta ohimennen olalle.

"Vaikka eihän sulla nyt oikeasti tietty mitään syytä huoleen ole", hän lohdutteli, enkä punastukseltani ja vaivaantuneisuudeltani kyennyt katsomaan, miltä Rasmuksen naama näytti kaikkia näitä vihjailuita ja niitä seuraavia lohdun sanoja kuunnellessa. "Jusua luotettavampaa tyttöystävää ei varmasti olekaan! Tehän ootte niin hyvä pari muutenkin."

Sitten Sarah jatkoi matkaa, ja vilkaistuani poikaystävääni pahoittelevana / syyllisyydentuntoisena / vaivaantuneena (en osannut itsekään eritellä, mikä tuntemuksistani kaikkein voimakkaimmin nousi esiin) riensin hänen peräänsä.

"Olitko sä tosissasi?" kysyin hämmästyneisyyteni ja orastavan uteliaisuuteni rohkaisemani Sarahilta.
"Täh? Olin, tietysti. Etkö oikeasti huomannut miten kiinnostunut se oli?"
"Huomasin, mutta ei se musta ollut kiinnostunut", ilmoitin oman kantani, ja sitten seurasin Sarahia loungeen. "Sehän oli ihan sun perään."
Sarah pysähtyi kaappinsa eteen ja katsoi minua ensin epäuskoisena ja sitten mietteliäänä.
"Jaa", hän sanoi hitaasti.
"Enempihän se sun kanssa jutteli", totesin.
"No joo, mutta mä olen kyllä vähän puheliaampi kuin sä", Sarah sanoi, arvostelematta, ihan vain todetakseen, että puhui kenen tahansa kanssa enemmän kuin minä.
"Joo, mutta kaikki se kiinnostus... ja katseet", ehdin sanoa, ennen kuin selkäni takaa kuuluvat äänet vaiensivat minut.

Hyvä että vaikenin, ajattelin sydän hetkeksi seisahtuen, kun astahdin pois pukuhuoneen avautuvan oven tieltä ja kohtasin Miken tympeän katseen. Mies ei ollut ilopilleri koskaan, vaikka Aliisa joskus olikin väittänyt, että pohjimmiltaan Mikke oli iloluontoinen mutta jollakin tapaa toksisesta maskuliinisuudesta tai muusta aikamme haitallisesta ilmiöstä kärsivä turilas. Nyt hän kuitenkin loi minuun niin ärtyneen katseen, että olisi voinut kuvitella, että olimme arkkivihollisia. Nopeasti hänen ilmeensä kuitenkin neutralisoitui.

"Moi!"
"Hei."
"Hei... hei. Otan vain takkini..."

Poistuin. Oli tilanteita, joihin en tosiaankaan halunnut jäädä kolmanneksi pyöräksi, ja tämä oli yksi niistä. Pyöriskellessäni käytävää pitkin eteenpäin oivalsin, että edessä odotteli mahdollisuus toisestakin kiusallisesta tilanteesta. Rasmuksen kanssa saatoin kuitenkin välttää sen. Se oli parisuhteemme kulttuuri, ja siihen ydinkulttuuriin nojauduin nytkin, kun osuimme toistemme reiteille. En hiiskahtanut sanaakaan Elias Lammista tai Sarah Reyesin höpinöistä, vaan käyttäydyin liioitellun pirteästi ja ehdottomasti niin kuin mitään Eeliin liittyvää keskustelua ei olisi käytykään.

"Hei! Oletko sä valmis lähtemään? Mä nimittäin olen! Oliko hyvät treenit? Ai niin - näin tänään Nitaa, se voisi ehkä lähteä mukaan sinne Nowakin valmennukseen, niin kuin, apukäsiksi ja kuvaamaan, hauskaa..."

Ääneni oli kirkas ja niin valitettavasti poskieni punakin.

Pontus ei tahdo antaa kiinni. Isabella lähestyy sitä toiveikkaasti liina käsissään ja harmittelee, että Elias on selän takana todistamassa tätä epäonnisesti alkavaa näytöstä. Perijätär heiluttelee muhkeaa, kaikessa kirkkaanoranssisuudessaan varmasti kauas hohtavaa porkkanaa ja maanittelee lempeästi, mutta ansa houkuttelee paikalle vain uteliaan Leevin ja Banskun. Pontus on liian epäluuloinen. Muutenkin Isabella luulee tietävänsä, mistä kiikastaa.

Vain reilu viikko sitten Kallaankin oli rantautunut kauniiden keväisten päivien kitkeräksi jatkumoksi muutaman päivän kestänyt takatalvi. Lumipeite oli ollut vain hetkellinen ja morsiushuntuakin ohuempi, mutta pienen ponin se oli vetänyt pahasti matalaksi. Isabella oli tehnyt iltatallia yhdessä Jonathanin kanssa ja katsonut, miten Leevi ja Bansku, monien muiden hevosten tapaan, olivat saaneet suoranaiset lumihepulit. Ruunat olivat nelistäneet tarhassa kuin viimeistä päivää – sitä sellaista riemua ilmentäen, jota vain lapset ja eläimet vastasataneesta lumipeitteestä saivat.

Toista oli ollut Pontuksen laita. Poniori oli kököttänyt tarhan nurkassa suoranaisen epätoivon kourissa. Sen muhkean muodokas ja yhä talvikarvainen takapuoli oli kohti oletettua tuulensuuntaa ja pää roikkui apealla korkeudella. Korvat olivat tuohtumusta osoittavassa luimussa ja sisään talliin ori oli lähtenyt reippaammin kuin koskaan ennen. Isabella ja Jonathan olivat yhdessä arvelleet, että poni oli masentunut pahemman kerran takatalven peittäessä alleen lupaavasti alkaneen ruohon kasvun.

Nyt on toisin. Sää on jälleen aurinkoinen, ei erityisen lämmin tosin. Luonto on herännyt tosissaan eloon, puut ja pensaat ovat nupuillaan. Tarhojen ruoho käy kovaa eloonjäämistaistelua: se yrittää sitkeästi kasvaa, kun samaan aikaan aitojen sisään ilkeästi loukkoon teljetyt hevoset koettavat saada suuhunsa jokaisen alkavan tupsun niin tarhan sisäpuolelta kuin aitojen raoistakin. Tähän aikaan vuodesta ruoho on todellakin aidan toisella puolella vihreämpää, sillä sisäpuolella sitä ei liiemmälti ole. Ei ainakaan Pontuksen tarhassa, sillä poni käyttää kaiken tarmonsa lyhyidenkin korsien huolelliseen nyhtämiseen, kuin kaiken paljaaksi kaluava lammas konsanaan.

Leevi ja Bansku hamuavat niin ahnaasti Isabellan käsiä, että tämä heltyy ja napsauttaa porkkanan ruunille puoliksi.
“Pontus on välillä tällainen”, hän mutisee Eliakselle, joka vain hymyilee valloittavasti.
“No, ponit.”
“Niin.”

Isabella mittailee etäisyyttä Pontukseen ja tarkkailee sen olemusta. Lähteekö poni näyttävästi karkuun ja nolaa hänet harjoittelijan edessä?? Toisaalta, se on löytänyt pienehkön läntin voikukkia ja yllättävän pitkäksi venähtäneitä ruohoja tai heiniä (näyttivät rairuoholta, mutta mitäpä Isabella lajikkeesta tiesi – hän ei ollut mikään biologi). On todennäköistä, että poni ei luovu saaliistaan, ei ainakaan takatalvitraumansa jälkeen. Niinpä Isabella yksinkertaisesti astelee Pontuksen luokse ja napsauttaa liinan kiinni.

“Kävipä tuuri”, hän puhahtaa Eliakselle, ihan siltä varalta, että ensi kerralla poninmetsästys ei suju näin nopeasti. Elias auttaa heidät portista, kulkee edellä ja häipyy sitten rivakoin askelin tammatarhoille. Pontus taas kävelee hitaasti, oikeastaan jopa vastahakoisesti, ja välillä Isabellan täytyy hipaista sitä raipalla takapuolen suuntaan, jotta harmistunut poniori etenee ollenkaan.

Lantalarakennuksen päätyyn on aidattu väliaikainen pikkutarha, kuin sairastarha tai ehkä sitäkin pienempi, ja Isabella ajattelee, että pitäisi oikeastaan keksiä jokin pysyvämpi ja kauniimmin toteutettu järjestely. Elias on ollut niin reipas ja Pontus niin hidas, että tämä on ehtinyt heidän edelleen. Ja hyvä niin, tällä tavoin kaikki on sujuvampaa. Pulskea Pontus on edelleen haluton liikkumaan, kunnes tapahtuu muutos. Sen epäilemättä ruuan tuoksuja erottelemaan tottuneet sieraimet nappaavat ilmasta aivan toisenlaisen hajun, ja yhtäkkiä poni jähmettyy valppaana. Se jännittyy ja pörhistyy, alkaa hörisemään hurmaavasti. Isabella valmistautuu syöksähdyksiin, antaa ponille vapaammin liinaa. Pontus alkaakin tanssahdella hörinänsä lomassa, sen askellukset muistuttavat piaffea ja passagea.

“Ohho! Onkohan poniherran potentiaali kouluradoilla aliarvioitu?” naurahtaa Merja, joka astuu juuri ulos autostaan jonka on reteesti pysäköinyt aivan tammatallin sisäpihalle johtavan ruusukaaren ja kulkuaukon tukkeeksi.
“Varmasti on”, Isabella mutisee ja katsoo osin ihmeissään, miten ryhdikkääksi Pontus on itsensä oikein kerännyt.
“Sepäs on viriili! Ei ole edes nuuhkaissut tamman takapuolta ja tuollaiset soidinmenot! Ainakin hajuaisti toimii, ja epäilemättä Hani on kiimassa”, Merja huomauttaa hyväntuulisesti ja nyökkää kohti kirjavaa tammaa, joka hörisee ja keikistelee houkutuslintuna pienessä aitauksessaan Eliaksen pidellessä varuiksi riimunnarusta.

“Olisi tämän varmaan voinut hoitaa luomunakin, poneja kuitenkin”, Merja jatkaa, ja Isabella kohauttelee olkiaan.
“Niin kai. Arvoimme Amandan kanssa kahden vaiheilla”, hän vastaa, eikä sano, että Amanda oli tuttuun tapaan ollut tammansa turvallisuudesta hysteerinen. Sisko ei välittänyt katsoa astutuksia eikä varsomisia, ei ainakaan jos oli pienintäkään mahdollisuutta sille, että jotain saattaisi mennä pieleen – ja ainahan sitä oli. Niinpä astutustavasta ei ollut ollut kahta sanaa, ei edes Isabellan huomautuksen jälkeen, että oreille siinä yleensä sattui pahemmin.

Oli jopa hellyyttävää, miten paljon Amanda rescue-poninsa puolesta huolehti. Noin muuten Hani oli kyllä jäänyt harmillisen vähälle huomiolle sen jälkeen, kun Minka oli jättänyt Auburnin ja muuttanut Nakin kanssa Saksaan. Amanda itse oli liian pitkä sen selkään, vaikka pajuvartisena varmastikin riittävän keveä. Viivi oli joskus ratsastanut tammaa, mutta Hanin herkkyys ei sopinut tytön räväkälle luonteelle, eikä tämä ollut saanut lupaa itsenäiseen liikutukseen. Amanda juoksutti ja ohjasajoi Hania toisinaan ja ehkä sillä oli joku muukin kuin Viivi ratsastanut, mutta liian vähällä liikunnalla kirjava tamma oli silti talven ajan ollut. Varsakesä oli sille oikeastaan varsin sopiva lähitulevaisuus, vaikkakin Isabella olisi mieluusti nähnyt sen paremmassa lihaskunnossa ennen tiineysaikaa.

“Eiköhän se ole ihan riittävän hyvässä tunnelmassa!” Merja hihkaisee ja kiskaisee Isabellan takaisin kiimanhuuruiseen nykyhetkeen. Tämä nyökkää ja lähtee päättäväisen lempeästi ohjaamaan liinassa nykivää Pontusta kohti valmiina odottavaa pukkia (jota on ponioria varten madallettu usean kymmenen sentin verran).
“Vie Hani valmiiksi oriaseman pilttuuseen, nyt on sopiva aika poistua kun Pontus on niin sanotusti työn touhussa”, Merja vinkkaa Eliakselle, jonka vastuulla ponitamman siirtely paikasta toiseen tänään on.

Sitten Pontus tuleekin valmiiksi. Se hylkää pukin örähtäen, hengittää raskaasti ja kimmeltää kevyessä hikipeitteessä. Isabella rapsuttaa sen kultaan taittavaa ruskeaa karvaa, lepertää ja kehuukin omaksi yllätyksekseen. Viivi olisi varmasti kiukkuinen pitkän aikaa, kun ei itse päässyt ohjailemaan “siitosoriaan”. Cee oli kuitenkin ollut ihmeellisen tiukkana, ei ollut halunnut, että Viivi osallistuu tapahtumaan. Siinä he ovatkin eri mieltä: Isabella on Viiviä nuorempana nähnyt astutuksen jos toisenkin, eikä mahdollisessa elämän syntymisessä ollut hänen mielestään mitään ihmeellistä.

Merja on pukenut ylleen suunnilleen kainaloihin asti ylettyvät kumihansikkaat ja teurastajan vaatetusta muistuttavan tyylikkään essun. Napattuaan pukin sisältä Pontuksen täyttämän säiliön tämä heittää tavaksi muodostuneesti rivon vitsin ja häipyy sitten siemennyshuoneeseen, jossa Hani ja Elias häntä odottavat. Hetken mielijohteesta Isabella nappaa yhä ryhdikkäästi seisovasta ja ilmeisen tyytyväisestä Pontuksesta puhelimellaan kuvan. Keväinen aurinko kelmeilee sen karvalla kauniina ja Viivi vastaa järisyttävällä emojiryppäällä ja gif-tulituksella noin sadasosasekunnissa viestin lähettämisen jälkeen.

“Pontus hoiti hommansa hurjan hienosti, voit olla ylpeä! Toivotaan, että Hani tiinehtyy”, Isabella on kirjoittanut saatetekstiksi, halunnut lisätä toivovansa, että varsa saa isänsä värigeenit. Mutta hän ymmärtää sitten, että sillä ei ole niinkään merkitystä. Pieni ponivarsa myytäisiin, jos luoja soi sen ylipäätään saavan alkunsa, ja niin kovasti kun hän toivookin tallinsa kasvattavan vain esteettisen perusvärisiä ratsuja, on kirjaville poneille olemassa omat hävyttömän vilkkaat markkinansa.        
 
Kun Isabella on palauttanut hämmentyneen Pontuksen tarhaan ruunattujen entisten siitosoriystäviensä ihmeteltäväksi (kai ne haistavat, mitä on juuri tapahtunut), hän liittyy Merjan ja Eliaksen seuraan tammatallin siemennyspisteellä.

“No, tämä tuli kuulkaa valmiiksi. Ei tässä sitten muuta, oli hauska tavata Elias! Pidähän yhtä hauska vappu kuin Pontuksella!” Merja hihkuu hyvästiksi ja vilkuttaa Isabellalle ennen kuin kaasuttaa kyseenalaiselta parkkipaikaltaan horisonttiin. Isabellaa hävettää eläinlääkärin puolesta ja hän vilkaisee nolostellen Eliakseen. Nuorukainen ei kuitenkaan näytä tippaakaan häiriintyneeltä, vaan päinvastoin hohottaa Merjan mauttomalle vitsinpoikaselle jotakuinkin ääneen.

“Hanin voi viedä takaisin tarhaan. Erinomaista vappua!” Isabella toivottaa mekaanisen ja mielikuvituksettoman kuuloisena.
“Selvä se, pomo! Nautinnollista vappua sinullekin!” Elias vastaa ilkikurisesti ja iskee jopa leikkisästi silmää, mokoma. Silmänisku on hienovarainen, niin hienovarainen, että se on varmasti harjoiteltu tai vähintäänkin paljon käytetty. Ehkä jopa tiedostamaton, eikä Isabella voi kuin pudistella päätään.

Vaikka olisin mieluummin ehkä kuitenkin osallistunut Vilalla näihin Sommersolverv-kisoihin, viime vuoden surkeasta menestyksestä huolimatta, oli samalla kauhistuttavan kamalaa sekä kutkuttavan jännittävää nousta ihan "uuden" hevosen selkään kisapaikalla.
"Muistat vaan ratsastaa enemmän painoavuilla ja pidät kädet kevyinä", Isabella ohjeisti ennen kuin lähdin verryttelyalueelle.
"Juujuu", mutisin.

Eihän Sylvi tietenkään täysin uusi ratsu allani ollut, koska totta kai me oltiin treenattu kotosuomessa ihan urakalla (vaihtelevalla menestyksellä), mutten koskaan ollut sillä kilpaillut.
Tamma kyllä vaati hyviä hermoja, sillä se oli vähän ailahtelevainen huithaippeli, mutta siitä huolimatta olin kyllä tykästynyt siihen aika paljonkin - vaikkei se nyt Vilaa voittanutkaan.
Jos vain olisi ollut tarpeeksi rahaa pankkitilillä (ja vielä vähemmän järkeä minun päässä), olisin todennäköisesti lyönyt Isabellalle vaadittavat rahat tammasta kouraan ja ostanut sen itselleni, mutta eiii sitä sellaisia... Eihän?

Otin tavoitteeksi olla nolaamatta meitä ihan tyystin ja aika hyvin siinä tavoitteessa onnistuinkin! Oikeastaan paremmin kuin olin kuvitellut!
115cm radalta kolahteli puomeja maahan, koska otin turhia riskejä mahdollisimman nopea rata mielessäni, mutta 120 senttimetrin rata vedettiin läpi puhtaasti! Hitsi vie, että oli hyvä fiilis, vaikka aika olisi saanut olla huomattavasti nopeampi.
Kahdeksas sija ja valkoinen ruusuke!

Luokka 4 - 115cm :: 33/55 (8vp , 71,30s.)
Luokka 5 - 120cm :: 08/55 (0vp , 88,83s,)

#sommersolverv #kallansycamore

#kallacupvirgo

“Päivän ensimmäisen luokan aloittaa Joonas Väkiparta ja Hexenbiest GER, Puotsaari valmistautuu.
Tamma on kokenut saksalainen ratsuponi, Tinu Trullinummen omistuksessa, nähty jo muutamaa vuotta aiemmin Kalla CUP:ssa starttaamassa. Junioriluokissa vasta hiljattain kilpauransa aloittaneen Joonaksen kanssa voikko kilpaili viime viikolla tulokasluokassa kenttää – voihan! Sarjaesteen toisen osan puomit kolisevat, välin askeleet eivät menneet aivan nappiin – äh, myös esteellä viisi tulee estevirhe, puomi putoaa näennäisen harmittomalta näyttävän Suomi-pystyn kannattimilta. Joonas kuitenkin parantaa, eikä kokenut saksalaistamma ota puomeista liiaksi itseensä – kyllä vain, ysikymppinä ratansa hyppäävä ratsukko tulee loput esteet puhtaasti ja epäröimättä! Joonas Väkiparta ja Hexenbiest GER, kahdeksan virhepistettä.”

“Melko määrätietoista ratsastusta lapselta”, Isabella kommentoi.
“Aivan totta. Siistiä ratsastamista askelten laskuvirheestä huolimatta, eikä poni ollut virheistä moksiskaan. Varmasti erinomainen opettaja”, Penna jatkaa ja ojentautuu tuolillaan.
“Minkähän ikäinen Joonas mahtaa olla, ei varmaan kovin paljoa yli kymmenen? Varmaan omistajan sukulainen tai tuttu, kun käytössä on yksityinen kisaponi. Mahdollisesti tuleva menestyjä, jos ei sitten teini-iässä kyllästy koko lajiin”, Isabella hymähtää. Penna luo häneen hivenen arvostelevan katseen, todennäköisesti haluaisi huomauttaa jotakin poikien ratsastusharrastukseen liittyvistä ennakkoluuloista, mutta esteet on saatu aivan pian kuntoon ja kuuluttajan velvollisuudet odottavat.

“Seuraavana lähtövuorossa siis Vilho Puotsaari ja Spacesparkle, Lepistö valmistautuu.”
“Taas hevosihmisen poika. Hauskaa nähdä uutta sukupolvea kilparadoilla”, Isabella huomauttaa, mutta Penna keskittyy pelkästään derbyn tapahtumiin.
“Puotsaarella on niin ikään allaan saksalainen ratsuponi. Spacesparkle ei tosin ole kokenut opetusmestari, vaan nuorehko ori, joka on ollut perheellä varsasta saakka. Oi, hienoja hyppyjä tältä nuorelta ratsukolta – ohhoh, siellä otetaan pieniä riskejäkin! Komea sabino [Isabella kröhäisee] osaa totisesti hypätä ja juniori-ikäinen Vilho ohjaa sen määrätietoisesti esteeltä toiselle. Ja niin se on, puhdas rata poniratsukolle! Uusinnassa nähdään!
Seuraavana Venla Lepistö ja Foxfire Sparkles, valmistautuu Granstad.”

Katsomossa taputetaan ja Spacesparkle hypähtää hivenen. Se on säikkynyt pienesti jo edellisen ratsukon aplodeille derbyllä omaa vuoroa odotellessaan (aplodit olivat muuten aivan yhtä raikuvat kuin nyt nollaradallekin – on ihanaa, miten etenkin nuorten luokassa kannustetaan pikkuvirheistä huolimatta), mutta Vilho ei säikähdä, vaan on osannut ilmeestä päätellen ennakoida poninsa reaktion. Isabellaa jännittää nuoren pojan puolesta, mutta tämä saa virkeän ja pompahtelevan orinsa ehjänä porteista ulos ja tilalle tulee paljon nuoria hevosia Kalla CUP:ssa esittänyt Ada Granstad, jonka Isabella tunnistaa helposti. Ada jää kauniin suomenhevosensa kanssa päätyyn valmistautumaan ja Lepistö nostaa laukan.

Isabella laittaa mikrofoninsa päälle ja vaihtaa Pennan kanssa rooleja.
“Radalla Venla Lepistö ja nuori puoliveritamma Foxfire Sparkles, vasta viisivuotias kenttähevosen alku. Näemme siis Sparklea Sparklen perään! Tamma hyppää esteet metrin korkuisina ja vaikuttaa ikäisekseen varmalta hyppääjältä. Ratsukko tekee rauhallista rataa.”
“Täytyy mainita, että on kyllä ehdottoman hieno väritys tammalla, perlinoja näkee puoliverissä harvemmin! Luonnollisesti Foxfire Sparkles edustaa hollantilaista kantakirjaa, jossa tällainen helmiäisväritys on mahdollinen”, Penna täydentää ja Isabella pyöräyttää tälle silmiään. Perijätär peittää oman mikrofoninsa ja kuiskaa äkäisesti tallimestarilleen: “Oletko tosissasi? Tammallahan ei ole lainkaan pigmenttiä! Miten se selviää kesästä??”
Sitten selostus jatkuu, Venlan ja tamman-jolla-on-kaunis-väritys-muttei-oikeastaan-väriä-laisinkaan, rata on tullut kohti loppuaan. Lepistö ottaa pienen riskin ja ratsastaa esteeltä seitsemän oikaisten kahdeksikolle – varmasti kiriäkseen aikaa, mutta ahneus kostautuu yleisön kohahdukseen.

“Voihan! Lähestyminen on niin viisto, että Foxfire ottaa toisiksi viimeiseltä esteeltä puomin. Sanottakoon kuitenkin, että rohkea hyppy nuorelta tammalta aavistuksen huonosta paikasta! Vielä viimeiseksi peikonlehdelle, ratsukko on jo kerännyt itsensä – noin ja Lepistö ja Foxfire Sparkles maaliin, tulos neljä virhepistettä!
Seuraavana Ada Granstad ja Regelbunden Java, Jansen valmistautuu.”
Jansen pujahtaa derbylle ja Granstad nyökkää määrätietoisesti tervehdyksensä kohti tuomareita. Isabella jatkaa selostajana ja ratsukko saa lähtömerkin.

“Kalla CUP:n aiemmista osakilpailuista tutulla Granstadilla on tällä kertaa allaan nuori Ruotsissa kasvatettu suomenhevonen, jolla on kyllä kerrassaan hieno ratsuhevosen laukka. Ratsukko aloittaa vahvasti – tekevät nopeaa aikaa, ooh ja noin! Granstad ja Regelbunden Java, nolla virhepistettä ja mukana uusinnassa!
Seuraavana Anika Jansen ja RT's Broken Heart, Fuglesang valmistautuu.”

“Nuori Anika on ratsastajaperheen tyttö, ratsunaan punaruunikko hannoverilainen, kahdeksanvuotias RT's Broken Heart. Tammalla on kykyä isoille radoille. Ratsukon vauhti on varsin reipas, hyvältä näyttää kuitenkin – äh [yleisö kohahtaa]! Toisiksi viimeiseltä esteeltä puomi, heillekin, eikä siis mahdollisuuksia uusintaan. Aikansa puolesta Anika menee Lepistön edelle tuloslistalla. Hieno rata nuorelta ratsastajalta kuitenkin, annetaanhan kunnon aplodit, Anika Jansen ja RT's Broken Heart, neljä virhepistettä! [Punaruunikko hannovertamma ei pelästy äänekästä yleisöä, vaan vaikuttaa tottuneelta kilpailijalta.]
Sitten meillä on lähtövuorossa Amira Fuglesang ja Rosegarden's Scintilla, valmistautuu Alsila.”

“Fuglesang tuo luokkaan jälleen yhden kirjavan ratsuponin [Isabella toteaa tämän hyvin asiallisesti]. Ratsukko on saapunut Norjasta asti kilpailemaan Rósgarðurin tallin kasvattamalla suomalaisella ponilla. Rata etenee varmasti. Amira ei ota tarpeettomia riskejä vaan pyrkii selkeästi varmistamaan paikkansa uusinnassa – ja noin, maaliviiva ylittyy! Nolla virhepistettä, Amira Fuglesang ja Rosegarden's Scintilla. Uusinnassa nähdään!
Seuraavana Auburnin kartanoa kotikentällään edustava Rasmus Alsila ja Art of War. Valmistautuu Kozlov.”

Penna ja Isabella vilkuilevat hieman toisiaan. Isabella tahtoisi ehkä selostaa: Rasmus on hänen valmennettavansa ja Aku taas hänen puolikkaan täysiveriorinsa varsa, mutta ehkä juuri siksi Penna voittaa äänettömän katseiden kamppailun ja laittaa oman mikrofoninsa päälle. Tallimestari hörppää hieman vissyä.
“Alsila saa lähtömerkin ja Art of War lähtee suorittamaan reippaassa laukassa. Nuori ori on  nähty derbyllä ennenkin, sen isä on Auburnin jalostusoreja [Penna kröhäisee hivenen vaivautuneena, eikä mainitse Cavan meriiteistä sen enempää, vaikka oikeasti Cava on kyllä pärjännyt lyhyehköllä esteurallaan melko kunniakkaasti]. Kasvattajana ja omistajana Jaana Alsila – ooh, erinomainen korjaus! Ratsukko tekee hyvää rataa – tästä orista on varmasti isoille areenoille aikaan – ja noin, Alsila ja Art of War, nolla virhepistettä ja paikka uusinnassa!”

Rasmus saa kotiyleisöltä raikuvat aplodit, joskin silti vain juuri ja juuri muita ratsukoita suuremmat. Isabella ehtii nähdä tyytyväisen (tai kenties helpottuneen) ilmeen miehen kasvoilla ennen kuin tämä ravaa Akun kanssa derbyltä. Rata oli kaikin puolin onnistunut, selkeästi tavoite oli uusintaan pääsyssä. Isabellaa hymyilyttää, Penna jatkaa selostajana.

“Nyt radalla Venäjän lipun alla kilpailevat Marshall Kozlov ja P.T. Barnum, valmistautuu Saarre. Ratsukko edustaa Hopiavuoren hevostallia ja aloittaa ratansa vahvasti. Barnum on kuusivuotias venäjänratsuhevonen  – oi, mikä hyppy! Rotu muuten sallii ainoastaan tummat hevoset mahdollisimman vähäisin merkein! [“Jalostussuunnitelma minun makuuni”, Isabella mutisee ilahtuneena Pennan heittämälle faktalle ja tutkailee oria (ja sen ratsastajaa) aiempaa kiinnostuneempana.]
Ja noin! Kozlov ja P.T. Barnum, helpon oloisesti puhdas rata! Ratsukko nähdään uusinnassa! Täytyy kyllä todeta, varsin vakuuttavaa suorittamista nuorten luokassa tänään!”

Isabella viittoo Pennalle vessasta ja pissahädästä, joten kuittauksensa nyökkäävä tallimestari jatkaa selostajana.
“Radalla Maesi Saarre ja Cryostasis Prime, nuori hannoverilaisori. Valmistautuu Gren. Cryostasis vaikuttaa jonkin verran jännittyneeltä – kimo on luokan nuorimpia starttaajia mitä hevosiin tulee – oivoi [yleisö kohahtaa] – neljä virhepistettä tottelemattomuudesta: ori kieltäytyy vesiesteelle. Saarre lähestyy estettä uudelleen – ah, noin sitä pitää! Ori hyppää valtavalla loikalla esteen ylitse ja jatkaa saumattomasti kolmosesteelle. Muuri ylittyy niin ikään melkoisella hypyllä, mutta oih [kohahdus], Kastanja-sarjan ensimmäiseltä osalta puomi! B-osalle ratsukko osuu aika juureen, mutta hyppyä tältä hevoselta ei kyllä puutu! Loppurata sujuu virheettömästi joskin vauhdikkaasti – Maesi Saarre ja Cryostasis Prime, kahdeksan virhepistettä perusradalta.”

“Sitten meillä on radalla Saksan Lea Gren, ratsunaan Auburnin kartanon oma kasvatti Kallan Nocomtesse, joka debytoi vanhalla kotikentällään. Valmistautuu Railakka.”
Penna vilkaisee taakseen, mutta ei näe Isabellaa kuuluttamossa. Ei kai nainen oikeasti jäänyt vessaan juuri silloin kuin Norppa starttaa? No, tuskinpa vain. Todennäköisesti Sokka on pysähtynyt jonnekin seuraamaan suoritusta matkallaan takaisin.
“Nocomtesse on energinen, tamma edustaa myöskin kilpailuiden hevosnuorisoa. Rata näyttää vauhdikkaalta – oooh, huh, mikä pelastus! – Gren pitää tamman hienosti hyppysissään! Lopputulos: Lea Gren ja Kallan Nocomtesse nolla virhepistettä ja uusintaan! Hienoa!
Seuraavana Lidia Railakka ja Marchioness, valmistautuu Blom.”

Kuuluttamon ovi käy. Isabella saapuu, Penna ajattelee, ja valmistautuu jättäytymään sivulle. Voisi oikeastaan hakea kahvia.
“No niin! Lidia on tietysti aivan huippu – Marchioness asuu Auburnissa eli nyt radalla kilpailee kotiratsukko! Hyvä Mara, noin sitä pitää!!”
Penna kalpenee, kun tämä tunnistaa kaiuttimissa kiekuvan äänen. Ja aivan totta: Vivienne Blankley on istahtanut kaikessa röyhkeydessään Isabellan paikalle.
“Mara on hollantilainen.. holstein? hannoverilainen? Penna! Mikä Mara on? Nuori kuitenkin ja kimo niin kuin kaikki näkevät joilla on silmät päässään… Eikä millään pahalla näkövammaisille katsojillemme, tiedoksi että kimo tamma ylittää juuri kutosestettä eli okseria ja hienosti menee AUH–” [Pienehköä töminää ja kamppailun ääniä.]
“Marchioness on kuusivuotias holstein, kerran varsonut ja siten vielä kilpauransa alussa. Railakka omistaa tamman itse, sen on välittänyt Dierk Mayer”, Penna kertoo ääni järkytyksestä väristen. Miten yksi typerä teinityttö saakin pilattua huolellisen valmistelun! Arvailla nyt kantakirjaa ääneen (vieläpä kotitallissa asuvan tutun hevosen!!) kun jokaisen ratsukon pohjatiedot on tasan tarkkaan selvitetty ennakkoon!
“Hieno hyppy ratsukolta–”
“Ratsukko kuuluu tietysti luokan ennakkosuosikkeihin, heille povataan ehkäpä toista sijaa. Voittajasuosikkina tietenkin Juuso Sherman, joka starttaa vasta luokan kahdentena-kymmenentenä-kuudentena”, Viivi tavaa ja jatkaa sitten kiekuen: “HYVÄ LIDIIAAA! Ja MARAAAA! Lidia ja Mara laukkaavat suoraan uusintaan!!”
“Ei nyt aivan suoraan sentään”, Penna korjaa kiireesti ja kuuluu taas taustatöminää, “Puhdas suoritus ja erillisessä uusinnassa nähdään. Seuraavana Kurt Blom ja Blueberry's Bicante, valmistautuu Elomäki.”

“Viivi! Häivyhän siitä!”
“Enpä! Kuuluttamoon tarvitaan dynamiikkaa. Tiedätkö, kahden juontajan jännittävästi erilaisia näkemyksiä!
Sitä paitsi Penna, Kurtti aloittaa jo!!”

“Ja näin ratansa aloittaa juuri Kurt Blom, mikä on kyllä sanalla sanoen epäreilua: poika voitti viime kilpailuissa esteiden juniorimestaruuden tismalleen tällä samalla mustalla mustalla. Tarvitseeko sitä uudelleen osallistua jos on jo napannut yhden pääpalkinnon?” Viivi napisee, mutta muuta ei sitten kuulukaan. Isabella on rynnännyt kuuluttamoon ja Viiviltä on riistetty mikrofoni. Tyttö esittää välinpitämätöntä ja kohauttelee olkiaan, mutta jatkaa Kurtin radan intensiivista seuraamista (toim.huom. Kurt Blom sattuu olemaan täsmälleen Viivin ikäinen teinipoika).

“Hyvä alkurata Blomilla ja tämän kokeneella puoliveritammalla, varmaa tekemistä tutuksi tulleella Auburnin derbyllä. Blueberry’s Bicante on Seppeleen omistama hevonen, 11-vuotias ja suomalaista kasvatustyötä”, Penna kertoilee itsensä keräten, äänestä kuultaa pieni hengästys. Katsomossa kuitenkin kohahtaa, sillä tamma kieltää yllättäen viidennelle esteelle, Suomi-pystylle sarjan jälkeen. Se on lähestynyt estettä huonosti. Loppurata on kiemurtelua, sillä ratsukolla menee selvästi pasmat sekaisin, vaikka tamma hyppääkin esteen toisella yrittämällä. Haastavaksi osoittautuneella Sokka Lux -esteellä puomi tipahtaa.
“Kurt Blom ja Blueberry’s Bicante, harmillisesti kaksi virhettä sekä enimmäisajan ylitys parilla sekunnilla, yhteensä 10 virhepistettä ja tällä hetkellä luokan hännille.
Seuraavana Ella-Maija Elomäki ja Vinhan Soft Kiss, valmistautuu Branner. [Taustalla kuuluu vaimeasti, kuinka Isabella ripittää Viiviä.]”

“Ulos täältä!” Isabella sähähtää Viiville saarnansa päätteeksi. “Tai oikeastaan. Ole niin ystävällinen ja hae Pennalle kahvia.”
“Iso latte, tuplaespressolla ja soijamaidolla kiitos”, Penna tilaa ja Viivi näyttää kieltä, mutta tottelee.

“No niin, pahoittelut edellisestä: nuoret hevostytöt ovat joskus niin innokkaita [hermostunut naurahdus]! Nyt ratansa aloittaa Elomäki ja ratsuponitamma Vinhan Soft Kiss, he edustavat Kastanjeholmia, samoin kuin seuraavaksi starttaava ratsukko. Tamma hyppää hyvin, mutta tekeminen on aavistuksen arkaa ja Elomäki ottaa selvästi varman päälle – aina viisasta säilyttää nuorella hevoselle luottamus tekemiseen ja välttää riskejä – ah ja noin, maaliviivan ylitys, ei estevirheitä! Harmillisesti enimmäisajan ylitys kahdella sekunnilla eli kaksi virhepistettä Elomäelle, ei uusintaan.”


Vielä kaksitoista ratsukkoa hyppää tiensä junnuluokan uusintaan: Ella Olkisuo ja nuori angloarabitamma Zaniyah; Sierra Monterrosa ja Ceen kasvattama nuori budjonnyori D.E. Dostoevsky; Cupissa usein ennenkin nähty irkkuori Bubblegumwar GEA ratsastajanaan nuori Saaga Nieminen; Seppeleen Salli Tamminen ja Bagheera; Sini Sarasto ja nuori trakehnertamma Kästner Isibéal; Disa Sund ja suomenhevostamma Murroksen Häivä; Milja Malmila ja lupaava viisivuotias Chouchou Hills Z; (Viivin nimeämä voittajasuosikki) Juuso Sherman ja vanhempiensa kasvattama nuori Seventh Septima; Joonas Väkiparta, joka starttasi luokassa toistamiseen, nyt edellisen ratsunsa varsalla Trullin Nelindella; Alma Nummila ja kuusivuotias westfalentamma LB Phenomena; luokassa toistamiseen startannut Lea Gren, nyt ratsunaan viisivuotias Blissful Blessings Z sekä Petra Lammi ja fwb-tamma Kastanjan La Luna.  

Jonnyllä ja Lyylillä on muuten ollut hyvä rata, mutta kierroksilla käyvä Lyyli nappaa mukaansa yhden puomin eikä pääsy uusintaan aukene. Alexander Rosengård taas keskeyttää oman suorituksensa heti perusradalla nuorella tammallaan Snail Snilli, sillä se on silminnähden jännittynyt eikä liiku täysin puhtaasti. Isabella huomaa, että miestä sekä ärsyttää ja harmittaa että toisaalta ei: ratkaisu oli varmasti ainoa oikea, sillä väkisin runtattu rata ei olisi tammalle hyödyksi, mutta sen sijaan se saattaisi olla haitaksi.

Kannattaisi pysytellä perusvärisissä, Isabella ajattelee, mutta tulee tuskin koskaan sanomaan ajatustaan juuri Alexanderille. Alexander on liian ammattimainen. Hänelle hevoset ovat oikeasti työ, eikä väri taitaisi mennä kriteerilistalla hyppykyvyn edelle vaikka miten perustelisi. Sentimentaaliset syytkin ovat Alexanderin kohdalla harvinaisia, Isabella uskoo, vaikka kyllä Alexanderin silmien takana jotakin liikahtaa, kun puhutaan Kamista ja tämän emälinjasta.

Ja juuri siitä he ovat viime aikoina puhuneet, sillä Kamin astutuksen ajankohtaisuuden lisäksi  Alexander majoittuu kätevästi kartanon vierashuoneessa, on majoittunut jo Power Jumpeista saakka (joskaan mies ei pidä siellä majaa aivan jatkuvasti vaan katoilee asioilleen joskus päiviksi). Kuten muutama vuosi sitten, nytkin Isabellan tamma astutetaan Alexanderin orilla  – edellisen kerran tulos, Ankan varsa Norppa, hyppäsi kilpailuissa tänään (oi, miten aika lentää)! Tällä kertaa astutus ei tosin tapahdu Alexanderin omistamalla, vaan miehen kilpailemalla orilla. Isabella on kuolannut täydellisen rautiasta ja esteillä huimia tuloksia tahkonutta Quentin Quirea jo hyvän aikaa, ja nyt on niin sanotusti ainoa oikea hetki toimia. Quentin on Power Jumpien jäljiltä täällä, Suomessa, ja Kami on kiimassa (eläinlääkärin varmistamana: Kamista kun ei tule tällaisina aikoina lohikäärmettä). Toki astutuksesta ja varsomisesta seuraa tammalle väistämättä kilpailutauko, mutta se saattaisi tehdä muutenkin hitaasti edenneelle Kamille hyvää. Heillä oli kaikki aika maailmassa, eikä Quentinin saatavuudesta myöhemmin ollut mitään takeita.

Isabella osallistuu junioriluokan palkintojenjakoon ja on erityisen ylpeä asettaessaan ruusukkeita Norpan, Akun ja Maran suitsiin. Luokan voittaa lopulta Lea Gren, Norpan ratsastaja ja luokassa kahdesti sijoittunut saksalainen, jonka hyppäämä nuori zangersheide Blissful Blessings Z on päätynyt naiselle Dierk Mayerin käsien kautta ja hypännyt juuri huiman radan. Eeli jatkaa selostamossa Pennan kanssa seuraavan luokan, joten hän itse pääsee pitämään lounastauon. Kahviossa hän huomaa Alexanderin, mutta mies selaa keskittyneesti puhelintaan ja vastailee siihen kilahteleviin viesteihin, eikä tämä huomaa Isabellan vilkutusta. Ehkä mies sopii itselleen naisseuraa (kartanossa on ollut aivan selvästi trafiikkia miehen majoittumisen aikana, siitä Isabella on varma!), ehkä kyse on jostain ihan muusta. Hevosasioista, vaikkapa.

Seuralaiset saavat Isabellan ajatukset kulkeutumaan omaan vastaavaan aiheeseen: Juusoon. Täytyykin etsiä mies tallialueelta käsiinsä; onnitella tuplanollasta sekä pahoitella Viivin aiheuttamista tarpeettomista voittopaineista. Vaikka toisaalta, tuskin Juuso on sellaisesta paineita ottanut, jos on kuunnellut selostusta lainkaan. Tulevasta Pariisin matkastakin täytyy alkaa keskustella. Mitä kohtalon ivaa, että kun Vila on valmis kansainvälisiin kenttäkilpailuihin ja sopivat kilpailut tulevat kohdalle, on Isabella satuttanut kesällä murtamansa nilkan toistamiseen (ilmeisesti ratsastus tai varsinkaan hyppääminen ei ole järkevää palauttelevaa liikuntaa).

Onneksi nilkkavamma uusiutui eli murtui uudelleen jo ennen Cupia eikä vasta ennen Pariisia – ainakin Juuso pääsi kotikisoihin starttaamaan (ja nappaamaan ruusukkeen kahden tähden luokasta!), sillä 9-vuotias Vila on hieman erilainen kilpailtava kuin miehen aiemmin hyppäämä 6-vuotias Vila. Happamana Isabella lupaa itselleen, ettei ratsasta ainakaan kuukauteen muuta kuin karvasatulalla. Siinä jalka saisi aivan riittävästi sairaslomaa ja vapautuksen jalustimista (kyllä, estevalmennus toipilaana oli näin jälkikäteen ajateltuna typerä idea). Ehkä Jemiina suostuu tekemään hänelle jopa jonkin kuntoutusohjelman, sillä pelkkää lepoa ei kestä kukaan järjellinen ihminen. Ei varsinkaan hevosihminen.

---

Sysi, Savi, Selkeys?

Pariisi tuntui aloittaneen epäonnisten tapahtumien sarjan italialaisen elämässä. Ehkä lupaavin kolmesta miehen ratsuttamasta nuoresta oli loukannut itseään ja oli poissa treeneistä pitkään. Eräs valmennettava oli ilmoittanut menettäneensä hevosensa ähkylle eikä miehen omakaan terveys meinannut kestää.

Istuessaan loungessa päivän ties monennenko kahvikupin kanssa, Marc pohti valintojaan sekä yritti miettiä mihin suuntaan tuon tulisi edetä. Kenttäratsastus ei ollut uusi laji, mutta Cavan kanssa saavutettu tulostaso ei ollut mieltä ylentävää. Vaikka kahden tähden taso ei ollut ratsulle oikeastaan edes vaativa ja esteet taisivat mennä verryttelystä, oli se silti ratsastajalle itselleen uusi taso ja vaati pientä totuttelua sekä rutiinin hakua jotta ratsukko voisi pärjätä kilpailuissa. Kuitenkin italialaisen takaraivossa jyskytti jatkuvasti ajatus siitä että jokainen epäonnistunut kisa voisi olla kisa lähempänä ratsun menettämistä ja ollessaan tilanteessa, jossa kilparatsuja oli vain yksi käytössä, välttäisi mies tuon tilanteen parhaansa mukaan. Toki jossain kohtaa olisi istuttava alas Isabella Sokan kanssa ja käytävä läpi mennyt kilpakausi ja sen tulokset sekä tietenkin puhuttava jatkosta.

Vaikka keskusteluja oli menneiden vuosien aikana kymmeniä takana, eivät ne ikinä olleet helppoja. Italialainen oli kuitenkin vieraalla maaperällä joten uusien kilparatsujen hankkiminen ei ollut ihan niin helppoa kuin mitä se olisi kotimaassa joten ehkä siinä tapauksessa jos asiat Suomessa eivät menisi sillä tavalla että jatko olisi kannattavaa. Toisaalta miehelle olisi vajaan vuoden kuluttua syntymässä ensimmäinen oma hevonen joten se pakottaisi tuon palaamaan takaisin.

Italialainen oli pohdintansa aikana nojautunut sohvan selkänojaa vasten sekä sulkenut silmänsä. Mahdollisuus siihen, että kuka tahansa saapuisi loungeen ennen kuin mies kerkeäisi keräämään itseään oli olemassa mutta tuo myös uskotteli itselleen että ehkä ketään ei haittaisi omiin ajatuksiinsa uppoutunut ja ehkä mahdollisesti nukkuvaltakin näyttävä mies, vaikka toisaalta tallimestari Vaanila tai kumpikaan Sokan sisaruksista eivät ehkä arvostaisi näkyä. Juuri sopivasti loungen ovi kävikin ja hiljaisuudesta päätellen mies tiesi että tilaan ei todennäköisesti astunut yhtä ihmistä suurempaa porukkaa. Jostain päin tilaa kuului vaimeita askeleita, jotka kuitenkin lopulta lähenivät ja italialainen mietti että kai joku vain tarkisti, olisiko toinen hengissä, kunnes tuo yllätettiin sillä että joku istuikin toisen viereen.

”What’s up man?” ääni, jonka omistajaa Marc ei tunnistanut kysyi yllättäen tuon oikealta puolelta ja mies avasi hitaasti silmänsä, yrittäen saada kiinni ajasta ja paikasta, jota ajatusten ulkopuolinen maailma eli. Saadessaan katseensa tarkentumaan ensin loungen kattoon, italialainen suoristi asentoaan ja katsoi viereensä istunutta brunettea. Äkkiseltään tuo ei yhdistänyt nimeä kasvoihin ja lopulta mies tuli sellaiseen lopputulokseen että todennäköisesti tiet eivät olleet vielä kohdanneet.
”Sorry, I was lost in my toughts.”
”Looked like it. Problems?”

Italialainen ei tiennyt että mitä vastata, sillä tuo ei halunnut vaivata toista omilla murheillaan.
”Just some horse stuff” tuntui tarpeeksi laajalta, mutta samalla tiivistetyltä vastaukselta ja välttääkseen lisäkommentteja, jo aikoja sitten kylmennyttä kahvia sisältävä muki nousi italialaisen huulille.
”Sounds familiar”
”What kind of a horse you have?” kysymys oli enemmänkin harhautukseksi kuin oikeastaan kunnon keskustelusuunnaksi.
”I have this black tobiano mare – Kallan Erythrina – but she went for training so I now have this chestnut gelding Haiku WD. You?”
”Training and competing with Cava and there is also this black mare, Sinevan Leslie. She’s a dressage horse and if all goes well she should foal end of next summer from Cashmere Cap so then there will be the foal as well.” Ei italialainen ollut varma, kertoiko tuo juuri ihan liikaa tietoa hevoskuvioistaan, vaikka se oli oikeastaan vain jäävuoren huippu. Keskustelu miesten välillä jatkui vielä hetken, ennen kuin Marc tajusi mitä kello oli ja nousi ylös sohvalta ja kävi palauttamassa kahvimukinsa tiskikoneeseen, ennen kuin mies perusteli nopean poistumisensa valmentamisesta myöhästymisen välttelyllä. Onneksi sentään ehkä valmentajana voisi luoda uraa suomessa jos asiat menisivätkin hevosten kanssa pieleen aina siihen asti että toivottavasti seuraavana syksynä miehen ensimmäinen oma hevonen näkisi päivänvalon.

Loungen ovi aukeni edessäni paljastaen kodikkaan tilan. Lento kotiin olisi lähtemässä huomenna, joten tänään kerkeäisin vielä käymään Auburnissa liikuttamassa Cavaa, ennen kuin ori saisi osaltani olla pienellä joulutauolla. Vuoden vaihteen jälkeen olisi sitten aika palata Cavan kanssa treenaamaan kohti uuden vuoden kilpailuita. Mitään kisasuunnitelmaa minulla ei ollut vielä ensi vuodelle ja kisakalenterin kasaaminen saisi alkaa siinä kohtaa kun palaisin takaisin Suomeen.

Antaessani katseen kiertää tilassa, huomasin sohvalla istuvan toisen tallin sinihiuksisista naisista. Kuitenkaan mä en osannut tunnistaa että kumpi oli kyseessä ja mä suuntasinkin kohti sohvaryhmää ja kuullessaan askelteni lähenemisen, istuja kääntyi katsomaan minua. Vasta nyt tunnistin sohvalla istujan Lounaksi.

”Moi. Miten mene?” kysyin toiselta, vaikka en ollutkaan täysin varma siitä, että olinko muotoillut kysymykseni oikein. Sinihiuksisen ilmeestä oli huomattavissa pieni huvittuneisuus, ja mä en ollut enää varma että miten pahasti mä olin mokannut kysymykseni kanssa. Meneen vuoden aikana, mitä mä olin Suomessa asunut, olin yrittänyt opetella kieltä ja sitä kautta myös korvasin välillä kysymykset suomenkielisillä vastikkeilla.
”Was that horribly wrong?”
”No. Just a little funny pronouncing but it was good. Mulla menee ihan hyvin” Louna vastasi pienen hymyn siivittämänä.
Nuoren vastaus sai rattaat raksuttamaan päässäni, kun yritin kääntää toisen vastausta. Kai mä näytin entistä hämmentyneemmältä sillä Louna meinasi sanoa jotain.
”Ei. Ala sano. Ma yritan itse” olin todennut jotta paras tapa oppia oli vain yrittää käyttää kieltä sekä ratkaista ongelmia omatoimisesti. ”Mulla menee ihan huvin… Is it something like I’m fine?”
”Yeah. Also ”all is good” is a good translation”.

”Okay. Thank you. There is so many variations of what to say so it’s hard to keep track what is right and what is wrong. Maybe someday I understand more of this language.”
”You are on a great track. Are you planning to spend christmas here?”
”No. I’m actually flying home tomorrow. I had some work stuff to figure out so I was not able to fly out earlier altough I would’ve wanted as it would have given me more time to spend with Emilio now as he’s awake. But I hope that a week is enough to spent as much time with him as possible as well as test a horse.”

Giulion puhelu oli ollut täysi yllätys, vaikka toisaalta olinkin jotenkin osannut aavistella että mies saattaisi haluta lähettää minulle jonkin hevosen myyntiin.
”Wow. What kind of horse you are going to see?”
”Quintissimo is a eight year old mare. She’s bread by my former boss and trainer and he would like to see if we would be able to work together. He’s thinking shipping the horse here to be sold. Or at least to gain some experience and more results before either being sold or going back home.”
”That sounds like an interesting oportunity. Hopefully all goes well.”
”Thanks. If she’s anything like other homebreads from Giulio I think that she’ll be a nice one. He has a weird way of breeding good quality horses even with the most unlikely combinatios. Well then there is the rare exceptions like Noblessimo. The red stallion that I’ve been showing in Kalla Cup. He’s a fiesty one…” Pelkästään orin nimen mainitseminen sai kaikki muistot nousemaan pintaan, sillä Noblessimon kanssa oli tullut koettua vaikka ja mitä niin hyvässä ja pahassa.

Keskustelumme jatkui hevosaiheen parissa ja välissä moikkasin Rasmusta ja Josefinaa jotka olivat saapuneet tallille kuin myös muita viime hetken talleilijoita. Keskustelumme paisui pian useamman ihmisen keskusteluksi ja aiheet vaihtelivat laidasta laitaan, ennen kuin kaikki minun oli pakko poistua hakemaan Cavaa ja liikuttamaan oria jos meinasin keretä pakkaamaan vielä viimeiset tavarat ennen aamulla koittavaa lentoa.

”…Kaiken sen lisäksi valmentaja sanoi minun olevan liian iso ratsastamaan hevostani, enkä muka saisi kivuta uudestaan selkään, ennen kuin olisin aloittanut oheistreenit ja pudottanut painoa. Sairas ihmishirviö! Miten tuollainen saa edes valmentaa?” Isabella luki sanat ääneen iPhonen näytöltä yrittäen kuulostaa yllättyneeltä.

”Aattele!” Amandan falsettiin kivunnut ääni sai ruunikon hevosen viereisessä karsinassa nostamaan päänsä ja tarkkailemaan sisaruksia kuin odottaen draamalle jatkoa. ”Että ihan instaan piti mennä tekemään numero asiasta – hästäg positiivisempi hevosala.”

”Noooo”, Isabella pitkitti ja mietti tarkasti, miten asettelisi seuraavat sanansa. ”Ethän sä nyt mikään kaikista palvelualttein valmentaja ole koskaan ollut.”

Tallissa oli hetken hiljaista. Amandan suu oli vain vaivoin erottuva tiukka viiva, mutta jostain yhteen purtujen huulien välistä sihisi silti kirosana. Nainen nappasi puhelimensa takaisin ja nyrpisti veistoksellista nenäänsä.

”Mitään ei voi enää sanoa ilman, että joku herkkähipiäinen pahoittaa mielensä ja hakee sympatiaa somessa”, Amanda luennoi levitellen teatraalisesti käsiään. ”Sitä paitsi se tyttö todellakin ansaitsi palautuksen maan pinnalle. Hevosparka – yritti käyttää kehittymättömiä selkälihaksiaan sen itseään kouluratsastajaksi tituleeraavan mätisäkin heiluessa satulassa. Jos totuuden kertominen ja viattomien hevosten puolien pitäminen tekee musta ihmishirviön, niin kai se risti on sitten vaan kannettava.”

”Mätisäkki… Amanda hei ihan oikeesti”, Isabella huokaisi vaivaantuneesti. ”Kyllä sun täytyy vähän miettiä, mitä sanot ääneen. Jos siis haluut vielä jatkossakin valmentaa.”

”…Ei nimiä, mutta kuulostaa muuan nuorimmaiselta perijättäreltä”, Amanda sivuutti Isabellan maalaaman, täysin realistisen, uhkakuvan imitoimalla rutisevaa uhmaikäistä pikkulasta ja selaamalla posket punoittaen Instagram-julkaisun kommenttiosiota. ”Hyvä, jatkakaa vaan räksyttämistä. Julkisuutta se on huonokin julkisuus!”

Isabella olisi haudannut kädellä kasvonsa, jollei olisi pelännyt triggeröivänsä sillä jo valmiiksi suunniltaan olevaa siskoaan. Brunette pyyhkäisi yksittäisen heinänkorren kevyttoppatakkinsa helmasta ja oikaisi sitten sen kaulukset. Ryhtiliike. Sitä sisko tarvitsi.

”Pitäisikö sun keskittyä hetki johonkin ihan muuhun”, Isabella ehdotti varovasti. ”Koska kyllähän se niin on, että sun käytös karkottaa asiakkaat. Ihme että tää somekohu tuli vasta nyt, eikä jo vuosia sitten.”

Amandan sormi pysähtyi puhelimen ruudulla.

”Ai niin ku mihin muuhun?” Naisen katse oli nauliintunut alaspäin, mutta jos aivot voisivat oikeasti raksuttaa, olisi tallissa alkanut kuulumaan rytmikäs naksutus Amandan prosessoidessa kuulemaansa.

”No vaikka itsetutkiskeluun, terapiaan.”

”Juupa juu.”

”Ei kun oikeesti. Miks sun pitää olla niin hiton negatiivinen ja ilkeä kaikesta ja kaikille? Sulla olis hirveesti annettavaa ja nää ihmiset maksaa siitä, että opetat niitä, mut sen sijaan teet hallaa meidän molempien bisneksille olemalla tollanen.” Isabella tunsi sydämensä pamppailevan, sillä tätä hetkeä, tämän keskustelun käymistä, hän oli toivonut sisimmässään jo tovin. ”Pidä edes taukoa valmentamisesta, ennen kuin sanot taas jotain sopimatonta.”

”Millasen vaikutelman sekin antaa ulospäin, jos tämmösen shitshown takia pistän pillit pussiin, häh?” Amandan ääni särösi, ja se sai uteliaana keskustelua seuranneen orin luimistamaan korviaan. ”Mä en voi ottaa vastuuta siitä, jos joku kehopositiivisuuden sanansaattaja ja wannabe-kouluratsastaja ei kestä totuutta, eli sitä, että kaikenkokoisilla ei nyt vaan oo oikeutta ratsastaa. Vieköön ilomielin rahansa muualle, mulla ei oo hänelle mitään muuta neuvoa annettavana.”

”Se antaisi vastuullisen vaikutelman, ennen kuin koko Auburnia aletaan sun takia boikotoimaan”, Isabella sivalsi, nyt menettäen pienesti malttiaan.

”Just tätä en ymmärrä”, Amanda parkaisi. “Eikö se alun alkaenkin oo vastuullista ajatella hevosen parasta ja jalkauttaa liian iso ratsastaja? Mähän nimenomaa annoin kotiohjeeksi elämäntapamuutoksen, ja sen jälkeen, jos se onnistuu, hän voi tulla takaisin ja opetella ratsastamaan.”

”Jalo tarkoitusperäsi tuskin aukesi asiakkaalle, joka täysin ymmärrettävästi koki opetuksesi kiusaamisena”, Isabella kohautti siroja olkiaan ja sipaisi hiuskiehkuran ohimoltaan korvan taakse. “Hommataanko jatkossa valmennuksiisi tulkki, jonka korvaan kuiskaat sensuroimattoman version ja joka sanoo sen sitten ääneen korrektimmin?”

Amanda vaivautui vastaamaan siskonsa ivaan vain pyöräyttämällä halveksuvasti silmiään ja valahtaen sitten nojaamaan karsinan ovea vasten. Nuorempi perijätär oli yksi niistä harvoista ihmisistä maailmassa, joka sai vetelehtimisen näyttämään tyylikkäältä.

“Ainiin”, Amandan ääni kirkastui ja hetkessä somekohu oli sipaistu luudalla maton alle. “Ootko miettinyt sitä Sokka Mushia?”